Gondorin ruusut (PG-13, ofc/omc, valmis 11.5)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Nyt minä tosissani vingun täällä näin, älä kysy minkä tähden mutta minä räpyttelen kyyneliä silmistäni.

Tämä luku. Minusta on hienoa, että Beran on hyväksynyt Carnin ja Feolainin jutun. Tuo Carnin ja Bereanin keskustelu kosketti, se, miten Carn oli äkkiä sitä mieltä, ettei halunnut taistella, ei halunnut lähteä pois, koska sillä, palaisiko hän vai eikö, olisi väliä. Se oli ihana kohta. Ja minua alkoi saman tien pelottaa, kun mainitsit tuolla lopun. Sota näkyi tästä luvusta niin selkeästi, että ehkä se, miten kaikkien ajatukset pyörivät sen ympärillä, sai minut kyyneliin lopussa. Tuo ihmeen tarvitseminen sai kolkon hymyn esiin; kyllä se ihme sieltä tulee, puolituisten, kääpiön, haltian ja kadonneen kuninkaan hahmossa nyt ainakin.

Feolain ja Carn. Ihana kohta, en osaa sanoa muuta. "Jos minä polvillani pyytäisin..." tuo oli jotenkin niin sulattavaa. Mutta tässä tuli vain mieleeni, mitä aikaa oikein eletään? Musta Torni kaatui maaliskuussa, ja noista lehdistä päättelin ajan kuitenkin syksyksi. Miten kaukana sodasta itse asiassa vielä ollaankaan?

Ja sitten tuo nelikko keskenään omenien kanssa. Siinä kohdassa oli jotain niin viimeisen kerran tunnelmaa, jos minulta kysytään. Ihanasti kirjoitettu, miten tunnelma vaihtui loppua kohden. Alussahan siinä tuli ihan mukava olo, ystäviä, takkatuli, hyvää syötävää, mikäs sen parempaa, mutta sitten tulee sota joka varjostaa hymyt.

Emmen ja Areth. Hmmh. Kysymys oli karulla tavalla kaunis, tuo että missä toinen oli ensimmäisen kerran kohdannut kuoleman. Tuo Arethin virhe kuulosti ihan hirveältä, miesparka, mitä on siinä tilanteessa mahtanut ajatella? (ja tuo kysymys oli sitten retorinen.) Kivasti kävi esilel myös pieni jännite veljesten välillä Mirwenin muodossa, ja miksi ei myös erityisesti lopussa, kun tuli puhe Arethin pojasta...

Nyt minä pelolla odotan, että odotus voisi loppua ja kaikki olla hyvin (vaikka en tietenkään halua tämän ficin loppuvan, en en!). Jatkoa siis...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Vai synkempään suuntaan ollaan menossa... Minä täällä hermostuksissani arvuuttelen, kenet näistä aiot tappaa. Minulla on kyllä oma "suosikki" tapettavaksi, mutta ehkä olet päättänyt jotain muuta, ja se pelottaa...

Oikeastaan aika hurjaa tuo, että Berean oikein odottaa pääsevänsä sotimaan. Tietysti sen ymmärtää, kun se kuitenkin on soturi henkeen ja vereen, mutta silti vähän säälittää Waith. Ja sitten kun tuo Gondorin tilanne on niin epätoivoinen, että kuolema on kaikkien kohdalla aika todennäköinen vaihtoehto. Ja Carnille tämä kaikki on tietysti vieläkin kauheampaa, kun on juuri rakastunut. Jotenkin tuntuu, että jos minä joutuisin tuollaiseen sodan partaalla olevaan kaupunkiin, niin en varmaan osaisi muuta kuin kirkua hysteerisenä. Mutta kai sitä ihminen jotenkin osaa sulkea silmänsä siltä kuolemalta niin, ettei järki ihan heti lähde kaikesta toivottomuudesta huolimatta.

Feolainin ja Carnin keskustelu oli suloista luettavaa. Tuo viimeinen kappale, joka alkoi: ”Minä en ole menossa mihinkään" oli kokonaisuudessaan aivan hirmuisen herttainen, siis sellaisella alakuloisella tavalla. Carn tuntui olevan aika epävarma Feolainin tunteista, mutta ehkäpä hän nyt viimein sai vahvistuksen sille, että Feolain tosiaan välittää hänestä.

Tuossa omenanpaistokohtauksessa oli ihana tunnelma... Vaikka ei minun nyt niin kauheasti ruvennut tekemään mieli paistettuja omenoita... Waith taitaa olla vähän pihalla tuosta sodasta, hän taitaa ajatella lähinnä sitä, saako miehensä ehjänä kotiin.

Arethin ja Emmenin keskustelu tuntui sitten jo huomattavasti karummalta. Hyvä juttu kuitenkin, että he saattoivat erilaisista elämänvalinnoistaan huolimatta vaihtaa kokemuksia tuosta kuoleman kohtaamisesta. Areth taitaa sitten kaikesta huolimatta haluta pojastaankin sotilaan, aika ankeaa...

No, en nyt taas oikein keksinyt mitään järkevää sanottavaa, olisi pitänyt kommentoida heti lukemisen jälkeen. Mutta tämäkin oli mukava luku, aika synkkä tosiaan kun kuolemasta puhuttiin, mutta jotenkin pelkään, että vielä pahemmaksi menee. Mutta odotan silti jatkoa innolla. :)
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Luin tämän luvun jo aiemmin mutta sain vasta nyt aikaiseksi kommentoida :)

Tämä oli ihanan lämminhenkinen luku, vaikka Bereanin ja Carnin lähtö Osgiliathiin varjostikin tunnelmaa.
Tuossa Bereanin ja Carnin keskustelussa oli jotain ihana veljellistä tunnelmaa, josta pidin todella. Minä todella, todella toivon, että molemmat palaavat hengissä ja ehjinä takaisin Osgiliathista. Carn puhui Feolainista tavalla, joka sulatti sydämiä näytön tällä puolen. Noiden sanojen jälkeen ei ole epäilystäkään, etteikö mies todella välittäisi Feolainista. Hymisen täällä ihastuneesti :)

Feolainin ja Carnin keskustelu. Mukavaa jännitettä, kumpikaan tai ainakaan Carn ei vielä oikein uskalla puhua asioista niin suoraan. Tuo tunnelma oli todellakin taianomainen ja Carnin lausahdus rikkoi sen hauskalla tavalla. Jäi hyvä olo.

Olen hehkuttanut miten ihana pari Berean ja Waith ovat, mutta Carn ja Feolain ovat vähintään yhtä suloinen parivaljakko. Rakastuminen on todella muuttanut molempia, uskaltanen vielä sanoa että vähän parempaan suuntaan :)

Vaikka Emmenin ja Arethin välit ovat parantuneet, näiden välillä on kyllä vieläkin pientä jännitettä ja etäisyyttä. Ainakin Emmen seuraa näköjään tarkasti mitä suustaan päästää, ettei anna mitään aihetta veljelleen suuttua tms. Vaikka tämä oli pieni pätkä ja melko lyhyt keskustelu veljesten välillä, tämä toi silti todella esille heidän erilaisuutensa ja kuitenkin sen, miten samanlaisia Areth ja Emmen loppupeleissä ovat. Toivottavasti he onnistuvat säilyttämään hyvät välinsä :)

Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Suuri kiitos kommenteista jälleen kerran. ;)

Nerwen: Voi sentään, ihana kuulla, että liikutuit tästä. Kyllähän se on aina hienoa kuulla, jos on onnistunut herättämään tunteita tekstillään. Ja hauska kuulla myös, että tuo Carnin ajattelutapa siitä, miten hän ei halunnut taistella, koska ei halunnut lähteä pois, toimi sinusta. Minä en missään vaiheessa ajatellut Carnia samanlaiseksi synnynnäiseksi soturiksi kuin Berean, vaikka en tiedä, että onko se pahemmin tullut tässä ficissä aikaisemmin esiin. Joskus on vaikea tajuta, että kuinka selvästi on kirjoittanut jonkin asian vai onko kirjoittanut ollenkaan, kun se kuitenkin itselle on täysin selvä. Musta Torni tosiaan kaatui maaliskuussa ja tässä eletään nyt tammikuuta. Itse asiassa minulla on käynyt tässä jonkinmoinen virhe, koska Carnin ja Feolainin keskustelu (vähän erilaisena) oli aluksi aikaisemmin tässä ficissä, mutta sitten siirsin sitä, enkä tajunnut, ettei olisi samalla kannattanut siirtää niitä lehtiä. ;) Sanotaan nyt vaikka, että tuuli pyöritti lähinnä lehtiä, jotka olivat jo pudoneet puista, mutta tosiasiassa itse minä olen tässä asioita sotkenut. :)

Mithrellas: Minäkin olen ihan varma, että sekoaisin heti, jos joutuisin tuollaiseen sodan partaalla olevaan kaupunkiin, mutta kai sitä ihminen sitten jollakin lailla oppii selviämään. Onhan noita kauheita paikkoja ollut oikeassa maailmassakin ja varmasti tulee vielä olemaan. Niin, Carn on ollut aika epävarma itsestään ja sitä kautta myös Feolainin tunteista, mutta ehkä ne tuossa keskustelussa jonkin verran selkenivät. Joo, Waith ei tosiaan ajattele tuota sotaa oikein muuten kuin siltä kannalta, että saako miehensä takaisin vai ei. Se on kuitenkin koko ikänsä ollut lähinnä kiinnostunut hamemalleista ja vastaavista, joten Gondorin sotatilanne ei aukea sille kauhean helposti. Ei Waith tyhmä ole missään nimessä, mutta se ei vain ole koskaan oppinut ajattelemaan noita asioita, niin kuin vaikka Feolain on. Ja sanoisin, että se on Waithin onni. ;)

Andune: Hauska kuulla, ettet ihan kokonaan synkkänä lukuna tätä pitänyt, nyt kun kuitenkin ollaan aika synkässä kohtaa tätä ficciä. Juu, Carn ei ehkä uskalla puhua asioista täysin suoraan tai sitten voisi ajatella, ettei Carnilla ole oikein tapanakaan puhua tuollaisista asioista täysin suoraan. Niin, ja hauska tietysti kuulla, että pidät Feolainista ja Carnista, siis noin niin kuin parivaljakkona. Ja kyllä, molemmat ovat varmasti muuttuneet tässä ficin kuluessa. Ja oli tosiaan hauska kuulla (olenkohan minä nyt toistanut tämän lauseen tarpeeksi monta kertaa yhdessä kommentissa), mitä ajattelit noista Arethista ja Emmenistä. Siis että tuo pätkä toi esille toisaalta heidän erilaisuutensa ja toisaalta sen, miten samanlaisia he ovat. Ja Emmen tosiaan seuraa tarkkaan, mitä sanoo Arethin seurassa, mutta niin seuraisin varmaan minäkin, jos minulla olisi tuollainen veli. ;)

Jep, sitten seuraavaan lukuun.

Luku 32
Sydämen synkkyyttä


”Minä vihaan jäähyväisiä”, Feolain puuskahti kyyneleet kurkussaan poltellen. Taivaskin itki ja kylmä tunkeutui hänen sisäänsä, vaikka Carnin lämmin vartalo olikin painautunut häntä vasten. He olivat seisseet lähekkäin Carnin talon puutarhassa jo pienen ikuisuuden, vaikka Feolain ei uskonut ajan koskaan kuluneen niin nopeasti. Hän hengitti sieraimensa täyteen Carnin tuttua tuoksua, painoi kätensä tämän kosteisiin hiuksiin ja juoksutti niitä sitten alas tämän selkää pitkin kuin yrittäen tallentaa mieleensä jokaisen palasen miehestä.

”Niin minäkin”, Carn yhtyi. ”Vaikken olekaan -”

”Juuri jättänyt jäähyväisiä”, Feolain lopetti lauseen itkunsekaisesti naurahtaen. Carn katsoi häntä hetkellisesti virnistäen. ”Niin”, hän myönsi.

”Mitä tässä nyt sanoisi?” Feolain tavoitteli kepeää äänensävyä, vaikka turhaa se oli, koska Carn tiesi varsin hyvin, että kepeys oli vain valhetta.

”Ei sinun tarvitse sanoa mitään”, Carn totesi yllättävän viisaasti. Ja juuri niin se oli, Feolain ymmärsi. Edeltävinä päivinä ja viikkoina he olivat sanoneet toisilleen sen, mikä oli tarpeellista sanoa. He eivät ehkä olleet puhuneet tulevaisuudesta, mutta he olivat puhuneet itsestään ja mietteistään, unelmistaan ja katkerista ajatuksistaan. Ei ollut mitään, mikä olisi ollut välttämätöntä kertoa tässä ja nyt. Hän ei halunnut sanoa Carnille ikävöivänsä tätä, sen ääneen sanominen olisi tuntunut loukkaukselta, niin itsestään selvää se oli heille kummallekin.

”Muistatko, kun suutelit minua ensimmäisen kerran?” Hän sitten kuitenkin sanoi. ”Silloinkin satoi.”

”Tietysti.” Carnin äänensävy antoi ymmärtää, että Feolain oli hölmö, kun edes hetken ajatteli, ettei hän muistaisi. Äänessä oli kuitenkin myös hellyyttä, se oli uusi osa Carnia, mutta silti nykyisin niin todellinen. ”Sade on hyvästä”, Carn jatkoi. ”Se on puhdistavaa. Ja sateella tuntuu aina, että voi oikeasti olla iloinen. Tiedäthän Feolain, kirkkaalla aurinkoisella ilmalla tuntuu siltä, kuin luonto odottaisi sinun olevan iloinen, mutta sateella on iloinen vain, jos todella on sitä.”

”Sinä olet hassu”, Feolain puuskahti Carnin olkapäätä vasten. Hän olisi naurahtanut, mutta pelkäsi sortuvansa kyyneliin. Hän ei ollut koskaan ennen tajunnut, kuinka lähellä itku ja nauru olivat toisiaan.

”Sinä taas tuoksut kesältä”, Carn sanoi. Hän oli haudannut päänsä Feolainin hiuksiin, jotka tavallisuudesta poiketen liehuivat vapaina Feolainin harteilla ja veti niiden tuoksua nenäänsä.

”Niin. Villiorvokkia ja angervoa pesuvedessä.”

”Ihanaa”, Carn mumisi. Ääni kuulosti tukahtuneelta, koska hänen päänsä oli edelleen haudattuna Feolainin hiuksiin. Hän veti henkeä, ojentautui hieman ja jatkoi: ”Feolain, minun isälläni oli tapana sanoa -”

”Uskommeko me johonkin, mitä sinun isälläsi oli tapana sanoa?” Feolain keskeytti.

”Minun isäni oli älykäs mies. Voisin liittää häneen monta muuta ei niin mairittelevaa luonteenpiirrettä, mutta niiden lisäksi hän oli myös älykäs.”

”Uskonhan minä”, Feolain huokaisi. ”Mitä sinun isälläsi sitten oli tapana sanoa?”

”Minun isälläni oli tapana sanoa, ettei koskaan saa antaa lupausta, jota ei voi varmasti pitää. Minä en voi luvata tulevani takaisin, mutta minä lupaan yrittää. Lupaan yrittää niin hemmetin kovasti. Feolain”, Carn työnsi häntä hellävaroin kauemmaksi itsestään, jotta pääsi tutkailemaan hänen kasvojaan. ”Jos… Jos kävisi niin, että minä en tulisi takaisin, vaikka tietysti minä tulen”, hän lisäsi hätäisesti. ”Mutta jos jotain sattuisi, niin sinun täytyy jatkaa elämääsi. Minä haluaisin sitä. Mene naimisiin jonkun muun kanssa ja -”

”Mene naimisiin jonkun muun kanssa?” Feolain toisti häkeltyneenä.

”Niin, en tahtoisi sinun heittävän elämääsi hukkaan, vain koska minua ei enää ole ja parempia miehiä löytyy tästä kaupungista vaikka kuinka paljon.”

”Carn”, Feolain kivahti. Hänen kurkkuaan kuristi niin, että hengittäminen oli vaikeaa. ”Miten ihmeessä minä voin arvostaa sinua, jos sinä et edes itse arvosta itseäsi? Ajattelitko sinä todella lähteä sotaan sellaisella mielialalla, että teet minulle palveluksen, jos heität henkesi, koska minä voin sitten mennä naimisiin paremman miehen kanssa?”

”Ei”, Carn näytti järkyttyneeltä. ”En minä tarkoittanut sitä ollenkaan niin.”

”Siltä se vain kuulosti.” Feolain hengitti syvään rauhoittuakseen. ”Ei ruveta riitelemään tästä”, hän pakottautui sanomaan tyynesti. Miksi Carnin oli pitänyt ruveta puhumaan tästä nyt? ”Minä rakastan sinua ja arvostan sinua, ja tiedän, että sinä yrität niin hemmetin kovasti pitää nahkasi ehjänä ja se riittää.” Hän oli yrittänyt saada Carnin kasvoille hieman hymyä samoin kuin valaa tähän itseluottamusta ja saikin nähdä pienen virneen kirkastavan Carnin kasvot hetkiseksi. Tämä ei sanonut mitään, mutta veti Feolainin syliinsä ja puristi lujaa.


***

Osgiliathissa oli viime aikoina ollut hiljaista, eikä rauha juuri rikkoutunut Bereanin ja Carnin ensimmäisinä päivinä siellä. Hiljaisuus oli ennemmin karmivaa kuin rauhallista, kuin syvä huokaus ennen varsinaista iskua. Berean huomasi pian, että odottaminen oli kaikkein pahinta. Odottava tunnelma leijui ilmassa sakeana kuin sumu joen yllä ja kaikki mahdolliset kauhut pyörivät Bereanin mielessä niin, että hän huomasi jo toivovansa hyökkäystä, koska se ei voisi olla mitenkään pahempi kuin hänen päässään alati poukkoilevat kauhukuvat.

He olivat ahtaalla ja kaikki Osgiliathissa palvelevat sotilaat tiesivät sen, tiesivät että Vihollisella oli takanaan suunnaton voima ja, että se voima suunnattaisiin ensimmäiseksi Gondoriin. Mutta he eivät voineet tehdä muuta kuin pysyä lujina. Vihollisella oli aikaa, tämä saattoi päättää hyökkäykselleen parhaan mahdollisen hetken ja silloin he puolustautuisivat kaikella sillä sisukkuudella, joka heistä oli kaivettavissa esiin.

Bereanilla ja Carnilla oli vapaata, ja he seisoivat rantatörmällä tuijotellen tyyneen veteen. Anduinin vesi ei toki koskaan ollut aivan paikoillaan, mutta nyt, kun viimeinenkin tuulenvire oli illan pimetessä hiipunut, velloi se mustana ja lähes liikkumattomana ja taivaankannen tähdet kuvastuivat siihen. Se oli kaunis näky, mutta se ei tuonut Bereanin sydämeen lohtua, ainoastaan surumieltä, sillä hän ei voinut olla ajattelematta edellistä kertaa, jolloin oli ollut Osgiliathissa ja sitä pelkoa, joka hänet oli silloin vallannut.

Hän tiesi olevansa sotilaana rohkea ja taitavakin. Tosipaikan tullen hän ei epäröinyt eikä perääntynyt, mutta Osgiliathin taistelussa mustien ratsumiesten varjon langetessa hänen päälleen, hän oli lähestulkoon luovuttanut. Tuo muisto hävetti häntä yhä, joten hän ajatteli sitä äärimmäisen harvoin, mutta täällä, tapahtumapaikan keskuksessa, hän ei voinut välttää sen liukumista mieleensä. Hän saattoi voittaa oman pelkonsa, mutta miten taistella vastaan pelkoa, jonka jokin epäinhimillinen langetti sydämeen? Tuskin siihen oli keinoa. Miesten keskuudessa siitä ei puhuttu, kukaan ei halunnut edes ajatella tuota kammottavinta Vihollisen aseista.

”Berean, luuletko, että Boromir enää palaa?” Carn kysyi yhtäkkiä, rikkoi sen alakuloisen hiljaisuuden, johon Berean oli onnistunut tuudittautumaan.

”Tietysti hän palaa”, Berean sanoi, mutta hänen äänensä oli epävarma. Hän ei tiennyt, minne Boromir oli lähtenyt tai mitä tämän oli tarkoitus tehdä, mutta vähäpätöisestä syystä tämä ei ollut voinut jättää kaupunkiaan tällaisena aikana. Boromirista ei ollut kuulunut mitään, ei vähäistäkään uutista. Tietenkään Berean ei tiennyt, että oliko Faramir tai kaupungin valtias kuullut jotakin, mutta edes kukaan Faramirin joukoissa kulkenut ei tiennyt Boromirista mitään kesän jälkeen. Se oli kyllä huolestuttavaa.

”Luulisi, että hän olisi tullut, jos on tullakseen”, Carn sanoi. ”Me tarvitsemme häntä.”

”Niin”, Berean myönteli, lähinnä ilmaistakseen, että oli kuullut Carnin sanat. Hän ei voinut kuvitella jotakin tapahtuneen Boromirille, mutta toisaalta, Boromirkin oli vain ihminen. Hänetkin saattoi yksi hyvin tähdätty nuoli surmata. ”Minä uskon, että Boromir ei olisi lähtenyt, jollei se olisi ollut ehdottoman välttämätöntä”, hän lausui puoliääneen. ”Ehkä on vielä jokin keino kääntää tämä sota meidän voitoksemme.” Se oli toivonripe, johon hän takertui ja sitä hän yritti tarjota Carnillekin, kun tuntui siltä, että epätoivo kietoutui päivä päivältä tiukemmalle heidän leirinsä ympärille.

***

Parannuksen Tarhasta tuli Feolainille entistä tärkeämpi, kun päivät Carnin lähdöstä vierivät ohi. Hän olisi varmasti hajonnut kappaleiksi, jollei olisi päässyt sen seinien suojaan, jossa hän saattoi tuntea tekevänsä jotakin merkityksellistä ja jonka pelkkä ilmapiiri jo kevensi hänen sydäntään. Ja Parannusten Tarhassa oli Emmen. Tämä yritti aina keksiä jotakin piristävää sanottavaa, jos Feolain tunsi itsensä kovin surulliseksi. Aina silloin tällöin hän onnistui viemään Feolainin ajatukset pois sodasta ja Feolain huomasi nauravansa täyttä kurkkua Emmenin veljenpojan edesottamuksille.

Mutta nyt Emmen ei tosiaankaan nauranut. Hänen ilmeensä oli äärimmäisen vakava, kun Feolain työnsi potilaan huoneen oven auki.

”Mitään ei ollut tehtävissä”, Emmen levitteli käsiään. ”Minä yritin, mutta -” Hän katsoi Feolainia surullisesti lämpimillä silmillään. Feolainin katse lennähti vuoteella makaavaan mieheen. Ensimmäinen tunne oli helpotus. Hän ei tuntenut miestä, kyseessä ei ollut Carn eikä Berean. Mutta tarkemman vilkaisun jälkeen, hän huomasi järkytyksekseen tunnistavansa miehen sittenkin. Hador. Hador, johon Feolain oli tutustunut, kun mies oli kannettu Parannuksen Tarhaan miekka jalastaan sojottaen. Myöhemmin hän oli Hadorin ansiosta onnistunut hiippailemaan loukkaantuneen eteläisen luo vankityrmään. Nyt mies makasi tuossa selvästi hengettömänä, kasvot tuntuivat vielä nuoremmilta ja viattomammilta kuin silloin, kun Feolain oli ne viimeksi nähnyt.

”Mitä tapahtui?”

Emmen katsahti häntä epäröiden. ”Se oli varsin ikävä juttu.”

”Emmen, kerro”, Feolain vaati tyytyväisenä siitä, ettei hänen äänensä värissyt.

”Hän toimi vartijana vankilassa ja hän oli viemässä eteläiselle ruokaa, kun tämä työnsi kätensä kaltereiden läpi ja onnistui kuristamaan hänet. Hän sai huudettua apua ja toinen vartija ryntäsi paikalle, mutta tämän täytyi tappaa muukalainen, jotta hänet saatiin pois Hadorin kimpusta. He toivat hänet kiireen vilkkaa tänne, mutta se oli jo liian myöhäistä.”

”Eteläinen tappoi hänet?” Feolain toisti ontosti.

Emmen nyökkäsi silmäillen häntä huolestuneesti. ”Niin, mutta tämäkin on nyt kuollut. Kuten sanoin.”

Feolain yritti sulattaa tapahtunutta, pakottaa itsensä katsomaan Hadoria kasvoihin. Hänen olonsa tuntui syylliseltä, vaikka hän ymmärsikin, ettei hänellä ollut ollut mitään osuutta tapahtumiin. Mutta ajatus siitä, että hän oli kerran uskonut, että muukalaisen mielessä olisi saattanut liikkua jotakin hyvää, tuntui nyt häpeälliseltä.

”Saatiinkohan koskaan selville, että miksi hän oli tullut tänne?” Hän mietti ääneen. Tosin hän ei uskonut Emmenin tietävän asiasta yhtään häntä enempää. Emmen pudistikin epätietoisena päätään. ”Minä olisin taipuvainen uskomaan siihen, että hän oli vakooja, mutta sekään ei selitä sitä, että miksi hän löytyi sellaisessa kunnossa Parannuksen Tarhan portailta. En tiedä, onko hän paljastanut kellekään mitään enempää. Tuskin saamme koskaan tietää. Hän vei salaisuuden mukanaan hautaan.”

”Hautaan hän kuuluikin”, Feolain sanoi kitkerästi, pystymättä enää katsomaan Hadoriin päin.

”Oletko tosiaan sitä mieltä, Feolain?” Emmen kuulosti yllättyneeltä. ”Minä muistan, miten reagoit, kun hän ilmestyi tänne ja huomasin myöhemmin ajattelevani itsekin, että jos me olisimme vähemmän ennakkoluuloisia, niin maailma saattaisi olla parempi paikka. Ehkä tälläkin miehellä oli perhe jossakin odottamassa.”

”Asiat ovat muuttuneet siitä, kun minä ajattelin niin”, Feolain sanoi. Hän ei tuntenut myötätuntoa vierasta eteläistä kohtaan. Hän ei pystynyt suomaan ymmärrystä kellekään, joka uhkasi Carnin ja Bereanin henkeä, vaikka hän hämärästi oivalsi, että aikaisemmin olisi voinut ajatella eri tavoin. Aikaisemmin katkeruus ei ollut syövyttänyt hänen ajatuksiaan kuin myrkky.

”Mitä tämä sota tekeekään meille, meille kaikille.” Emmen kuulosti alakuloiselta. Hänen äänessään oli alistunut pohjavire. ”Vaikka se päättyisikin meidän voittoomme, niin se varjostaa elämäämme sen viimeisiin päiviin saakka.”

Feolain nyökkäsi hennosti. ”Emmen”, hän aloitti, veti syvään henkeä ja sanoi sitten: ”Minä en voi olla täällä, kun hänen perheensä tulee. Minä en kestä sitä, en nyt.” Hän tunsi itsensä pelkuriksi sanoessaan niin, mutta ajatus siitä, että hän joutuisi kertomaan totuuden Hadorin touhukkaalle äidille ja veljeslaumalle oli sillä hetkellä liikaa. Hänen mielessään risteilivät sekaisin suru nuoren ja iloisen Hadorin puolesta ja ärtymys omaan kyvyttömyyteensä. Ennen hän oli voinut sanoa kestävänsä kaiken, mitä Parannusten Tarhassa saattoi tulla vastaan. Kuinka hän oli voinut muuttua niin paljon, ettei hänestä ollut ottamaan vastaan surevia omaisia? Häntä itketti.

Emmen laski kätensä hänen olkapäälleen. ”Minä ymmärrän. Sinä voit lähteä vaikka heti, jos haluat.”

Feolain seisoi hetken hiljaa, rinta kohoillen ja Emmenin käden lohdullinen paino olkapäällään. Sitten hän käännähti kannoillaan, vilkaisi vielä pikaisesti Hadoriin ja lähti niin nopeasti, että näytti aivan siltä kuin tämä olisi vinkannut silmää.

Käytävässä hän törmäsi moneen huiviin kietoutuneeseen vanhaan vaimoon ja perääntyi seinän viereen antaakseen tälle mahdollisuuden ohittaa hänet, mutta nainen pysähtyikin hänen viereensä. ”Neiti, sehän olette te. Te hoiditte minun poikaani kesällä.” Nainen ei odottanut hänen nyökkäystään, vaan tuli lähemmäksi ja tarttui hänen käsivarteensa käsillä, jotka olivat kylmät kuin jääkalikat. ”Missä minun poikani on? Onko hän kunnossa?” Kun Feolain ei vastannut, naisen ääni kohosi huutoon, ja hän ravisti Feolainin kättä. ”Mitä minun pojalleni on tapahtunut? Varjelkoon, miksi te itkette? Missä hän on, minun poikani?”

Feolain yritti estää kyyneleitä valumasta poskille. ”Olen pahoillani”, hän takelsi ja ymmärrys valaisi naisen kasvot. Tämä päästi irti hänen kädestään ja astui taaksepäin, hänen kasvoillaan velloivat suru ja epäusko sekaisin.

”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” Emmen oli astunut käytävään. Yhdellä silmäyksellä hän oivalsi koko tilanteen. Hän tarttui lempeästi, mutta päättäväisesti naista käsipuolesta ja ohjasi tämän mukaansa, mutta vilkaisi vielä olkansa yli huolestuneesti Feolainia. Feolain hypisteli käsivarttaan, jota kihelmöi naisen sormien tiukan puristuksen jäljiltä, ja hoippui kotiin.

***

Kaikista kotitöistä pölyjen pyyhkiminen oli eniten Waithin mieleen. Se oli siistiä, se oli rauhoittavaa ja tuloksen saattoi nähdä heti edessään. Sekään ei haitannut, että pöly väreili koriste-esineiden ja keittiön vähemmän käytettyjen astioiden päälle melko nopeasti takaisin, silloinhan askareen saattoi toimittaa uudemman kerran. Waith huuhteli pölyisen rätin ja asetti sen kuivumaan saatuaan kaikki talon hyllyköt vapautettua ohuenohuesta pölykerroksestaan. Hän yritti täyttää päivänsä monenlaisella tehtävällä, sillä toimettomuus oli kaikista pahinta, eikä silloin pystynyt estämään mielessä parveilevia pahaenteisiä ajatuksia. Heitä oli kuitenkin kolme naista huolehtimassa kotiaskareista, joten näinä päivinä talo oli aina tahrattoman puhdas, hellan vieressä seisova puukori kukkuroillaan ja vesiämpäri täynnä.

Waith oli juuri aloittanut perunoiden kuorimisen hyvissä ajoin ennen ilta-aterian valmistusta, kun ulko-ovi kävi, ja hetken päästä Feolain ilmestyi keittiöön. Waith vilkaisi Feolainin ilmettä kerran, ja veitsi putosi vaarallisesti lattialle aivan tuuman päähän hänen jalastaan. ”Mikä hätänä? Miksi sinä tulit näin aikaisin? Onko-”

”Ole huoleti, minä en ole kuullut Bereaniasta tai Carnista mitään”, Feolain sanoi väsyneen kuuloisesti, poimi jalkoihinsa kiehnäämään ilmestyneen kissan syliinsä ja painoi päänsä sen pehmeää turkkia vasten. Kissa oli oikeastaan Carnin, mutta se oli muuttanut heille, kun Carn oli lähtenyt Osgiliathiin ja näytti viihtyvän mainiosti. Waithkin oli jo huomannut, että sitä halatessa murheet tuntuivat aina hiukan pienemmiltä.

”Mikä sitten on vialla?” Waith kysyi arasti. Hän oli oppinut, että jos Feolain ei halunnut puhua jostakin, niin inttäminen oli turhaa, käly kertoi, jos katsoi sen tarpeelliseksi. Toisaalta Feolainia ei tuntunut häiritsevän, että Waith puhui paljon: omista peloistaan, Bereanista tai sitten vain pienistä arkipäiväisistä asioista. Hänelle se oli keino jaksaa, kestää pelkoa ja epävarmuutta ja ikävää, ja Feolain tuntui ymmärtävän, olivathan he oikeastaan samassa tilanteessa.

”Parannuksen Tarhassa oli vaikeaa”, Feolain sanoi, istui pöydän ääreen Waithia vastapäätä ja puristi kissan tiukasti syliinsä. Waith jatkoi hajamielisesti töitään, poimi uuden perunan ja liotti siitä mullan vesiämpärissä ennen kuin tarttui taas veitseen. Näkymä olisi voinut olla hyvinkin kodikas, hän mietti. Iltapäivän aurinko kurkisteli verhojen välistä ja loi valoläiskiä keittiön pöydän harmaaksi kuluneelle pinnalle. Mutta ei, hän ei todellakaan tuntenut oloaan kotoisaksi, kaukana siitä. Hän eli odottaen seuraavaa päivää, sillä se toi Bereanin taas vähän lähemmäksi, mutta samalla peläten kuollakseen, että tuo päivä kantaisi mukanaan suru-uutisia. Ja hän oli varma, että Feolainista tuntui samalta.

”Kaikki on niin vaikeaa”, Feolain rikkoi hetken hiljaisuuden. ”Minä olen niin väsynyt olemaan peloissani. Waith, jos Carn ja Berean eivät tule elävänä takaisin, niin minä olen hävinnyt sodan, vaikka kaikki muut ympärillä riemuitsisivat. Minä en tiedä, kuinka voisin jaksaa elää.”

Waith ei tiennyt mitä sanoa. Oli kauheaa kuulla Feolainin puhuvan niin, eritoten, koska tämä sanoi sanottavansa alistuneen kuuloisesti, ilman tavanomaista kipinäänsä. Ja kauheaa se oli myös siksi, ettei Waith voinut nähdä paljon eroa omaan kohtaloonsa. Hän laski veitsen kädestään, pyyhki multaiset kätensä pyyhkeeseen ja kiersi sitten pöydän toiselle puolelle halaamaan Feolainia.

”Olen iloinen, että olet täällä, Waith”, Feolain lausui hiljaa, ja Waith tunsi, että he olivat viimeinkin tasavertaiset. Omalla tavallaan hän saattoi olla yhtä vahva kuin Feolainkin ja juuri tällä hetkellä hän piti Feolainia pystyssä, eikä suinkaan toisinpäin.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Minä olen nyt ihan sanaton.

Niin. Pitäisi kai sitten jotain kommenttia saada aikaan..

Alku sulatti. Siinä oli jotain niin... en tiedä, mitä, mutta minä sulin totaalisesti. Koko Feolainin ja Carnin sananvaihto kuvasti sitä, miten kumpikin on muuttunut tämän ficin aikana ja siinä oli jotain niin pohjattoman surullista ja koskettavaa. Mistä sait tuollaisen tunnelman siihen? Carnin tahaton tunnelmanrikkojakysymys ei haitannut pätkääkään, sillä se on juuri sellainen, tahaton, joka tuossa tilanteessa voi päästä ilmoille. Ja sekin toi ihanan elämän maun tähän mukaan, ja samalla tietysti suru ja pelko saivat yllykkeen. Minä edelleen olen ihan tunnelmissa.

Osgiliath. Paikka kuulosti vähintäänkin masentavalta. Ja sitten, kun sattuu tietämään, ettei Boromir tule takaisin, niin... Mutta tuo Bereanin osittain-aavistus, hänen mielipiteensä, että Boromir auttaa sodan kulkua jotenkin, oli liikuttava. Niinhän Boromir juuri teki.

Feolain parka, täytyy olla kamalaa tuolla Parannuksen Tarhassa. Minä en kykenisi olemaan siellä, pelkäisin koko ajan näkeväni tutu kasvot. Ja olihan tuo Hadorinkin kuolema kova paikka, ehkä se jotenkin näytti Feolainille paremmin, miten lähellä kuolema voi olla, miten kukaan ei säästy. Toivon kuitenkin, ettet tapa Bereania tai Carnia (vaikka he ovat, jos joku kuolee, ne todennäköisimmät).

Waithin ajatus tuossa lopussa oli jotenkin upea. Koko hänen näkökulmansa oli. Tuo on niin helppo tapa yrittää unohtaa, kotityöt, ja voinpa kuvitella että talo on siistimpi kuin milloinkaan kolmen hermostuneen naisihmisen jäljiltä. :wink: Ja sitten tuo, miten iltapäivä olisi voinut olla kaunis, mutta kukaan ei ajatellut sitä niin ja kaikki muu.. ihan uskomatonta. Ja tuo viimeinen lause on ihan pakko lainta, se on niin hieno. Omalla tavallaan hän saattoi olla yhtä vahva kuin Feolainkin ja juuri tällä hetkellä hän piti Feolainia pystyssä, eikä suinkaan toisinpäin. Niin, turhaanpa Berean huolehti, ettei Waith kestäisi sotilaan vaimona.

Pidän tästä ficistä ihan älyttömästi, jatkoa vaan.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Eiköhän nettiselain sekoa heti kun saan kommentin kirjoitetuksi...uusi yritys.

Tuossa alussa oli aivan mahtava tunnelma. Siis mahtavalla tarkoitan sitä, että se oli hieno ja aidontuntuinen ja pystyin hyvin kuvittelemaan Feolainin ja Carnin seisovan sateessa jättämässä jäähyväisiä. Tuossa oli haikeutta, surua ja kuitenkin vähän lämpöä ja kaikkea muuta ihanuutta, jotka tekivät jotain minulle, kun en osaa sanoa siitä mitään muuta. Hieno kohta, kertakaikkiaan.

Osgiliath oli tässä juuri sellainen, joksi olen sen itse kuvitellut, siis tunnelmaltaan. Siellä on varmasti pienoinen epätoivon vire (tai oli, tuolloin sodan aikana). Tuli jotenkin ahdistunut olo. Onneksi voin ahdistua turvallisesti omassa kämpässäni, enkä Osgiliathissa.

Feolainille taisi olla kova paikka tuo Hadorin kuolema. Ehkä asiasta teki hänelle pahemman pelko Bereanin ja Carnin puolesta. On kuitenkin aika helppoa rinnastaa Hador heihin. Mietin, kuinka kauan Feolain kestää olla Parannuksen Tarhassa, jos sotilaita tuodaan enemmän...

Feolainin ja Waithin roolit tuntuivat vaihtuvan. Niin kuin lopussa lukikin, Waith oli välillä se tukipilari, mikä oli hienoa. Feolainin on helppo avautua Waithille, molemmat kun ovat samassa tilanteessa. Toivon entistä enemmän jos mahdollista, että Berean ja Carn selviävät molemmat hengissä.

Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tässä luvussa oli aika ahdistava tunnelma. Saat aina niin hyvin vangittua tekstiisi tilanteeseen sopivan tunnelman, että sitä ei voi kuin ihailla. Carnin ja Feolainin jäähyväiset oli kuvattu todella koskettavasti. Minusta tuntui hyvin Carnin tapaiselta kehottaa Feolainia jatkamaan elämää jonkun toisen kanssa, jos hän itse ei palaisi. Vaikka Feolain tulkitsi tuon kehotuksen minusta jotenkin vähän liiankin kärkevästi: Ajattelitko sinä todella lähteä sotaan sellaisella mielialalla, että teet minulle palveluksen, jos heität henkesi, koska minä voin sitten mennä naimisiin paremman miehen kanssa. Minä en kyllä olisi millään osannut katsoa Carnin toivetta tuosta näkökulmasta, ja siiinä mielessä Feolainin reaktio tuntui aika kovalta. Mutta toisaalta se kyllä kuvasti taas hyvin tuota Feolainin tulista luonnetta.

Minä tykkään tuosta Sormusaaveiden ihmisten sydämiin levittämästä kauhusta... Tai siis en niin, että haluaisin itse kokea, mutta se on ideana kiva, ja usein unohdettu. Minusta on mukava, että olet nostanut sen esiin tässä ficissä. Tuossa Carnin ja Bereanin osuudessa oli taas todella hieno tunnelma... Onko tämä nyt jo se vartiointikeikka, jonka aikana Faramir näki Boromirin ruumiin Anduinissa?

Jaaha, eteläinen tappoi Hadorin. Voi sentään. Minä kyllä pidin Hadorista, vaikka hän tietysti oli niin pienessä roolissa tässä, ettei tuo kuolema nyt niin kauheasti minua hetkauttanut, mutta Feolainille se varmasti oli kauhea juttu, varsinkin kun hän itse taisi puhua aika kovasti eteläisen hengen pelastamisen puolesta silloin aikoinaan. Minusta olisi kyllä ollut tosi kiva tietää, kuinka se eteläinen onnistui keplottelemaan itsensä tuonne kaupunkiin ja missä se oli telonut itsensä... Toivottavasti sinä kuitenkin kirjoittajana tiedät sen, vaikka et haluaisikaan sitä paljastaa. ;)

Voi, kolme naista tuollaisessa pienessä talossa on kyllä ehkä vähän liikaa... Varmaan tulee hetkiä, jolloin jokaiselle ei riitäkään kotitöitä tehtäväksi ja sitten on aikaa murehtia. Onneksi Waith ja Feolain voivat tukea vuorotellen toisiaan.
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Hei vaan taas, ja sama vanha virsi (mutta edelleen täydestä sydämestä) eli suuret kiitokset kommenteista!

Nerwen: Kiva kuulla että pidät. ;) Jaa, nuo tunnelmat ovat sellaisia juttuja, jotka väliin toimivat ja väliin eivät, ja kirjoittaessa on hankala tietää, että tuleeko se toimimaan. Tässä ficissäkin on kohtia, jolloin minuun on iskenyt ajatus, että haluan kirjoittaa juuri tuon kohtauksen nyt ja tiedän tarkalleen, mitä siihen tulee, eli itselläni on ollut kirjoittaessa tunnelma kunnossa, mutta eihän se ole mikään tae siitä, että se tunnelma kuitenkaan siirtyisi tekstiin. Ja suurin osa ficistä on kuitenkin kirjoitettu ilman sitä vahvaa tunnelatausta. Luonnollisesti, muuten kirjoittaminen olisi ollut kauhean puuskittaista. Muistaakseni tuo Carnin ja Feolainin hyvästelykohtaus oli niiitä, jossa ajatukset loksahtivat aika loogisesti kohdalleen. Niin, se että Hadorin kuolema oli Feolainille niin kova paikka, linkittyy minun mielessäni tuohon Feolainin vallitsevaan mielentilaan ja sitten siihen eteläisjupakkaan ja siihen tietysti, että Feolain tunsi jollakin tavoin Hadorin muutenkin kuin potilaana.

Andune: Voi sentään, ikävää, jos selain sekosi. Hauska kuulla, että pidit Osgiliathista ja, että sen tunnelma oli mielestäsi onnistunut. Niin, tuo Feolainin olo Parannuksen Tarhassa on vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta hänestä on siis kauheaa nähdä loukkaantuneita sotilaita, koska nämä tuovat hänen mieleensä Bereanin ja Carnin, mutta toisaalta kaikki se touhu vie hänen ajatuksensa pois omista peloista. Sanoisin, että loppujen lopuksi Feolain saa Parannuksen Tarhasta kuitenkin enemmän turvaa. Juu, ja Feolainin ja Waithin roolit tosiaan vähän vaihtuivat tuossa luvun lopussa.

Mihrellas: On tosiaan hienoa kuulla, että olen mielestäsi onnistunut tuossa tunnelman luomisessa. Minä luulen, että Feolain tarttui tuossa Carnin lausahduksessa lähinnä siihen parempi mies -kohtaan. Eli häntä raivostutti se, että Carn aliarvioi itseään juuri, kun tämä oli lähdössä sotaan. Mutta kyllä minäkin ajattelen, että muuten Carnin ajatukset olivat hänelle luonnollisia ja Feolainin reaktio vähän suora. Kiva että tykkäät tuosta sormusaaveiden levittämästä kauhusta, sormusaaveet kyllä nähdään vielä tässä ficissä. Ja tämä on juuri se vartiokeikka, jonka aikana Faramir näkee Boromirin, kuten seuraavasta luvusta käy ilmi. Tosin vaikka Berean ja Carn ovat siis olleet Osgiliathissa aika pitkään, niin en kuitenkaan kuvittele, että Faramir olisi ollut siellä koko tätä aikaa. Juu, eteläinen on paljastanut minulle jotakin, mutta ficin henkilöille se ei haudan takaa paljasta enää mitään. Mitähän minä nyt sanoisin? No, voimme varsin turvallisesti otaksua, että kyseinen eteläinen tosiaankin oli vakooja, joskaan tämä ei nyt päässyt palaamaan tietojensa kanssa. Hän paljasti silloin Feolainille viiden gondorilaisen käyneen kimppuunsa. Eli nämä ruhjoivat hänet siihen kuntoon, sanoisinko, että raivoissaan siitä, mitä heidän toverilleen oli käynyt jonkun muun vihollisen toimesta. Mutta sitten joukon fiksuimmalla välähti ja mies kiikutettiin vielä Parannuksen Tarhan kynnykselle. Kukaan näistä godorilaisista ei siis tekonsa jälkeen tohtinut avoimesti viedä muukalaista sotilaiden huomaan. Sellaista. Minulla eteläinen oli mukana lähinnä, jotta Emmen ja Feolain saivat suhtautua siihen, kuten suhtautuivat. Lisäksi halusin tarinaan vähän sellaista elämänmakua, että kaikki asiat eivät vain selviä. Ja ihan oikeasti en tiedä, että kuinka paljon muukalainen paljasti itsestään sotilaille lojuessaan tyrmässä, enkä osaa oikein sanoa, että millä tavoin gondorilaiset olivat valmiita kuulustelemaan vankiaan (esim. kidutus) saadakseen hänestä tietoja esiin. Oi voi, tulipas mammuttiviesti. ;)

Sitten on korkea aika siirtyä seuraavaan lukuun. :)

Luku 33
Syrjäisen talon taistelu


Berean istui huovallaan ja tuijotti nuotioon. Kipinät sinkoilivat taivaalle kuin tulikärpäset, loistivat kirkkaasti hetken aikaa ja lakkasivat sitten olemasta. Aivan samoin kuin ne oikeat tulikärpäset, joita hän oli poikasena ihaillut enon tilalla. Tulikärpäset olivat levittäneet salaperäistä hohdettaan aitalle vievän polun varressa, mutta jos niitä kumartui pyydystämään käteensä, menettivät ne hohtonsa ja kipittivät hätääntyneinä ympäri kämmentä. Bereanin nuotioon päin käännetty kylki oli hehkuvan lämmin, mutta muuten tuuli vihloi ilkeästi hänen ruumistaan ja tuntui pureutuvan paksuimmankin vaatekappaleen läpi. Sotilaita istui tulen äärellä enää muutama, muut olivat kietoutuneet huopiinsa ja sykertyneet nukkumaan tai sitten vuorollaan vartiossa, kuten Carn. Bereania ei väsyttänyt ja toimettomuus häiritsi häntä. Varsinainen hyökkäys ei ollut rikkonut Osgiliathin rauhaa, vaikka örkit olivatkin toisinaan uskaltautuneet joen yli ryöstöretkille siitä huolimatta, että Anduinia vartioitiin pitkälle Osgiliathin molemmin puolin.

Nuotion toiselta puolen kuului urahdus. ”Pitäisiköhän mennä nukkumaan”, venyttelevä mies sanoi, muttei tehnyt elettäkään noustakseen. Berean tiiraili savun läpi ja näki, että mies oli ainut, joka enää istui tulen ääressä hänen kanssaan. Siristettyään silmiään hän tunnisti tämän Damrodiksi. Hän oli vaihtanut muutaman sanan miehen kanssa Osgiliathissa viettämänään aikana ja saanut tietää, että Ithlienissä loukkaantunut jalka oli nykyisin kunnossa, mutta Damrod ei vaikuttanut enää halukkaalta kertomaan tarinoitaan hänelle ja Carnille, eikä muutenkaan käyttäytynyt niin ystävällisesti kuin ennen tiedusteluretkeä. Se ei silti jaksanut surettaa Bereania suuremmin. Hän oli edelleen sitä mieltä, ettei olisi voinut toimia muutoin kuin oli toiminut, eikä mennyttä voinut kuitenkaan muuttaa, joten sen murehtiminen oli hyödytöntä. Sitä paitsi hänestä tuntui, että Damrodin vaiteliaisuus liittyi yhtä paljon Osgiliathissa vallitsevaan yleiseen alakuloisuuteen kuin menneisiin kahnauksiin.

Damrod heitti puukalikan rätisemään nuotioon ja sai tulikärpäset villiintymään. ”Kolea yö”, hän huomautti ja kurkotteli käsiään kohti tulen lämpöä.

”Niin on.” Berean veti viittaansa paremmin ympärilleen. ”Faramir tulee”, hän sanoi nähdessään käskynhaltijan pojan askeltavan leiriä kohden. Faramirin askeleissa oli jotakin erikoista, ne eivät olleet niin vakaat ja järkkymättömät kuin tavallisesti. Ero oli niin hiuksenhieno, että Berean uskoi jo kuvitelleensa koko jutun, mutta sitten Faramir astui lyhdyn valoon, ja sen hehku paljasti hänen kasvonsa, jotka eivät olleet tyynen rauhalliset ja lujat, vaan epätoivoa tulvillaan.

Berean poukkosi seisaalleen. Mitä oli tapahtunut? Jos örkit olisivat hyökänneet, Faramir olisi jo puhaltanut hälytyksen, mutta nyt hän ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan, seisoi vain paikallaan ja katseli poispäin leiristä.

”Päällikkö”, Berean huudahti voimatta estää itseään. Faramir kääntyi häneen päin, mutta Bereanista tuntui siltä, että harmaat silmät katsoivat hänen lävitseen jonnekin kaukaisuuteen. Faramir näytti eksyneeltä, ja se pelotti Bereania sydänjuuria myöten.

”Boromir”, Faramir aloitti, mutta kylmä tuuli vei lauseen lopun mennessään tai ehkä sitä ei koskaan lausuttukaan.

”Boromir”, toisti Bereanin viereen tullut Damrod. ”Onko ruhtinas Boromir tullut takaisin?”

Berean tiesi, tietämättä mistä tiesi, vastauksen jo ennen kuin päällikkö lausui sen ääneen. ”Ei”, Faramir sanoi. ”Boromir on kuollut.”

Kuului sihahdus, kun Damrod veti kiivaasti ilmaa sisäänsä, sitten he seisoivat hiljaisuudessa. Berean ei uskaltanut katsoa suoraan Faramiriin, se tuntui jollakin tapaa väärältä, aivan kuin hän olisi loukannut tämän yksityisyyttä. Miten? Missä? Koska? Kysymykset takoivat hänen päässään, mutta hän ei kuvitellutkaan kakistavansa niistä ainuttakaan ilmoille. Ja loppujen lopuksi niillä ei edes ollut merkitystä. Jos Boromir oli kuollut, niin sitten hän oli... niin, kuollut. Hän ei koskaan ratsastaisi Minas Tirithin portista itsevarma ilme kasvoillaan. Hän ei tulisi heidän avukseen, eikä hän toisi apua. Berean tajusi nyt, että oli alitajuisesti koko ajan odottanut Boromirin palaavan jonkin suunnitelman, jonkin keinon kanssa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että mikä keino se olisi voinut olla, mutta silti hänestä tuntui nyt tyhjältä aivan kuin hänet olisi petetty.

Mutta Faramir ei sillä hetkellä ajatellut sotaa, siitä Berean oli varma. Hänelle Boromir oli ollut veli. Bereanin katse harhaili savuavasta nuotiosta lyhdyn valokeilassa kimaltelevaan tynnyriin. Hän ei voinut katsoa suoraan Faramiriin, hän ei halunnut nähdä tämän tuskaa.

”Damrod”, Faramir sanoi viimein ja kuulosti nyt enemmän siltä päälliköltä, jota he olivat tottuneet kuuntelemaan. ”Ole hyvä ja lähde vartioon Osgiliathin itäpuolelle, lähelle sitä puuta, joka on taipunut veden ylle.”

”Kyllä, päällikkö”, Damrod vastasi soinnittomasti, ja yhdessä he katsoivat Faramirin perään, kun tämä satuloi hevosen ja ratsasti tiehensä.

***

Alipäällikköä kaivattiin Cair Androsilla, joten Areth kokosi tavaransa, kietoi miekan vyölleen ja suuteli vaimoaan hyvästiksi. Emmenin kanssa hän paiskasi kättä ja kehotti karskisti veljeä pitämään huolta itsestään. He eivät puhuneet sanaakaan välikohtauksesta, joka oli uhannut tuhota heidän välinsä, eikä Emmen osannut sanoa, että halusiko veli hänen katsovan perheensä perään vai ei. Hänestä tuntui vaikealta pistäytyä käymään, sillä Mirwenin kanssa puhumista ei voisi estää, eikä hän tiennyt, mitä sanoisi naiselle. Hän ei kuitenkaan voinut ajatella pysyvänsä poissa loputtomiin, varsinkin, kun tiesi, että Belecor odotti häntä harjoittelemaan kanssaan.

Mahdollisuus keskustella Mirwenin kanssa tuli niin yllättäen, että Emmen melkein päästi sen lipumaan ohitseen. Hän oli ostamassa täytettä tyhjentyneeseen ruokakomeroonsa ja ajatteli parhaillaan huolestuneena, että torimyyjien joukko oli viime aikoina vähentynyt huomattavasti, kun näki Mirwenin tinkimässä kalasta torin reunalla. Hän heitteli ostamaansa leipää hetken epätietoisesti kädestä toiseen, mutta rohkaisi sitten mielensä ja asteli naisen luo. Mirwen näki hänet ja pysähtyi odottamaan, mutta ei näyttänyt Emmenistä erikoisen iloiselta hänen tapaamisestaan, vaan enemmänkin kireältä.

”Hei”, Emmen tervehti ja otti kantaakseen Mirwenin ostoskorin. Se oli huomattavan painava. ”Vieläkö sinulla on paljon ostoksia tekemättä? Sopiiko, että saatan sinut kotiin?”

”Haen suutarilta Belecorin kengät, jotka jätin sinne korjattaviksi, niiden pitäisi olla valmiit tänään, mutta muuten kaikki taitaa olla tässä.” Mirwen nyökäytti päätään koria kohti ja tavallinen iloinen hymy välkähti hänen pyöreillä kasvoillaan.

”Onko Belecor jatkanut harjoittelua omin päin?” Emmen kysyi heidän talsiessaan suutarin työpajaa kohti.

”On kyllä, joka päivä, mutta hän on odottanut sinua kovasti. Vasta eilen hän kyseli, että mahdatko sinä tulla ollenkaan harjoittelemaan hänen kanssaan.”

”Minä olen kyllä aikonut tulla, mutta sitten olen aina epäröinyt”, Emmen sanoi. ”Halusin puhua sinun kanssasi ensin, varmistaa, että olen tervetullut.”

Mirwen yllätti hänet naurahtamalla. ”Vai varmistaa, että olet tervetullut. Tottahan toki sinä olet tervetullut. Minä kun aivan kuvittelin, että olet suuttunut minulle, kun aiheutin moisen sotkun sinun ja Arethin välille, etkä halua minua enää nähdäkään.”

”Tietenkään minä en ole suuttunut”, Emmen sanoi kummastuneena. ”Sinun ei tarvitse syyttää itseäsi minun ja Arethin sotkuista, me saamme niitä aikaan aivan ilman apuakin. Se, mitä tapahtui, oli vain typerien sattumien summa, eikö vain?”

”Niin”, Mirwen sanoi hymyillen. ”Mutta olisin minä voinut silti hillitä itseni.”

”Tarkoitatko silloin, kun sait tietää, että äiti oli kuollut. Minä ymmärrän täysin, miltä sinusta silloin tuntui, älä siitä huolehdi.”

”Hyvä on”, Mirwen totesi iloisesti. ”Sitten saat luvan tulla tänään illalliselle. Minä teen kalapihvejä.”

Emmen virnisti. Kalapihvit kuulostivat juuri silloin erittäin herkullisilta. Varsinkin, kun hänen omat ostoksensa olivat jääneet yhteen leipään. ”Belecorko ihan oikeasti on kysellyt minua?” Hän tiedusteli sitten.

”On kysellyt, monestikin. Hän pitää sinun kanssasi harjoittelusta. Pitää hän isänsäkin kanssa harjoittelusta tietysti, mutta jotenkin luulen, että hän on vapautuneempi sinun kanssasi. Hän pelkää turhankin paljon epäonnistumista isänsä silmissä, vaikka Areth on oikeasti tavattoman ylpeä hänestä.”

”Toivottavasti Areth on muistanut sanoa sen hänelle tarpeeksi usein”, Emmen totesi ja Mirwen vilkaisi häntä terävästi, sillä hän oli yleensä pitänyt tarkasti huolta siitä, ettei ollut puuttunut siihen, miten Areth ja Mirwen kasvattivat lapsiaan. Mutta Areth muistutti hänestä joskus varsin paljon heidän isäänsä ja Emmen muisti hyvin ne lukemattomat hikiset tunnit, jotka oli itse huhkinut miekka kädessään isänsä terävän katseen alla. Hän ei ollut suuremmin nauttinut niistä hetkistä, mutta siihen oli osansa varmasti sillä, ettei hän ollut unelmoinut sotilaan urasta. Silti hänestä tuntui pahalta ajatella, että Belecorin nuoruuden into tukahdutettaisiin liian moniin ankariin sanoihin, ja hän päätti siinä samassa lähteä Mirwenin luo sen verran aikaisemmin, että ehtisi ennen illallista harjoitella Belecorin kanssa.

***

Huhut Boromirin kuolemasta velloivat kiivaina, kun Faramir ilmestyi leiriin, keräsi joukkonsa ja kertoi, että heidät oli lähetetty suorittamaan tehtävää Ithilieniin. Berean katseli päällikköään tarkasti. Faramir näytti yhtä päättäväiseltä kuin ennenkin, mutta Berean kuvitteli näkevänsä surun pilkottavan hänen silmistään. Hän johdatti heitä nopeasti, ja jotenkin kaikki tuntui nyt niin paljon vakammalta kuin vielä puolisen vuotta sitten.

Kesken taipaleen heidät havahdutti taivaan harmauteen kiemurteleva savukiehkura, jonka saattoi erottaa vain vaivoin. Bereanin vieressä seisova mies kurtisti kulmiaan. ”Minä muistelisin, että tuolla on talo, jossa asuu vielä ihmisiä”, hän sanoi. ”Muistan joskus ihmetelleeni, että kuinka siellä asuvat uskaltavat näinä aikoina elää noin syrjässä.”

Berean huoahti helpotuksesta, hän oli jo pelännyt heidän joutuvan taisteluun. Faramir lähetti kuitenkin muutaman miehen varmistamaan, että kaikki oli kunnossa ja muut yrittivät olla näyttämättä liian tyytyväisiltä odottamattomaan lepotaukoon. Berean kohotti leilin huulilleen ja valutti ahnaasti vettä kuivaan suuhunsa. Vettä ei tarvinut säästellä, sillä matkan varrella tulisi kyllä useita mahdollisuuksia täyttää leili uudelleen.

Kun vain yksi kolmesta tilannetta tutkimaan lähetetyistä miehistä palasi takaisin tuulispäänä kiitäen, Berean ymmärsi, että jokin oli vialla. Tämä yksikin mies nojasi pienen hetken käsiään polviinsa tasatakseen hengityksensä ennen kuin pystyi vastaamaan Faramirin tiukkaamiin kysymyksiin. Berean höristi korviaan kuullakseen miehen sanat joukon perälle.

”Joukkio örkkejä”, mies hengähti viimein. ”Käynyt tilan asukkaiden kimppuun. Hävitys.” Hän taukosi, ja puistatus ravisti hänen ruumistaan. ”Muut jäivät taistelemaan, minä tulin raportoimaan.”

Miehet olivat liikkeellä jo aavistuksen ennen Faramirin käskyä, joka sekin singahti ilmoille nopeasti. Ajatus kokemattomista talonpojista ja heidän kahdesta omasta toveristaan kamppailemassa örkkijoukkoa vastaan oli yksinkertaisesti sietämätön. Berean vilkaisi nopeasti Carnia, etsi merkkejä mahdollisesta epävarmuudesta, mutta Carnin silmissä paloi samanlainen viha kuin muidenkin, ja tämä painoi hetkeksi kätensä Bereanin olkapäälle ennen kuin säntäsi matkaan muiden mukana.

Berean oli jo uskonut tottuneensa taistelun rumuuteen ja hävitykseen, mutta näky joka talon pihamaalla vallitsi, oli aivan vähällä saada hänet voimaan pahoin. Heidän näkemänsä utuinen savukiehkura oli nyt muuttunut verhoksi, sillä örkit olivat sytyttäneet ulkorakennukset palamaan ja eläinten tuskanulvaisuja sekoittui liekkien rätinään. Tilan miehet olivat mitä luultavimmin käyneet hyökkäykseen suojellakseen perhettään, mutta heidät oli kirjaimellisesti revitty kappaleiksi. Ruumiit lojuivat verilammikossa pihan keskellä, ja örkit olivat ahdistaneet vielä elossa olevat perheenjäsenet, naiset ja lapset, päärakennuksen seinää vasten. Toinen heidän oman joukkonsa sotilaista oli vajonnut maahan, mutta toinen yritti vielä toivottomasti pitää löyhkäävän, läähättävän örkkilauman kauempana.

Berean oli liian malttamaton jännittääkseen jousensa, hän halusi vain vetää miekkansa esiin ja teurastaa noista hirviöistä mahdollisimman monta. Hirvittävä viha sykki hänen suonissaan, mutta hän yritti kaikin voimin pitää mielensä kylmänä käydessään hyökkäykseen. Ensimmäinen örkki ei edes nähnyt hänen tulevan, hän iski miekkansa sen selkään, ja se oli kuollut jo maahan osuessaan. Seuraava irvisti murhanhimoisesti ja kohotti kömpelöä miekkaansa, mutta siitä ei ollut väistelemään Bereanin ketteriä liikkeitä, ja pian sen ilme vaihtui ensin hämmästykseen ja siitä tuskaan sen koettaessa hölmistyneenä rintaansa, josta veri pulppusi ilmaan.

Örkit olivat olleet liian syventyneitä helppoon saaliiseensa, joten sotilaat saivat kaadettua niistä kolmanneksen silkan yllätyksen voimin ja loppuja vastaan heillä oli ylivoima sekä joukoissa että taidoissa. Se oli järjestelmällistä teurastusta, eivätkä Gondorin sotilaat suoneet armoa ja niin joka ainoa örkki makasi pian hengettömänä tantereessa.

Hengissä selvinneet viisi tilallista eivät näyttäneet iloisilta tai kiitollisilta sen enempää kuin järkyttyneiltäkään. He seisoivat ilmeettöminä aivan kuin kaikki äskettäin tapahtunut olisi mennyt heidän käsityskykynsä ulkopuolelle. Vain pieni tyttö itki hillittömästi vanhemman naisen sylissä, joka puristi häntä rutiininomaisesti rintaansa vasten ja tuijotti tyhjin silmin eteensä.

Berean kumartui mitään ajattelematta pyyhkimään miekkansa ruohikkoon ja etsi vaistomaisesti silmillään Carnia. Tämä hoippui häntä kohti, ja Berean kiiruhti kauhistuneena vastaan. ”Kaikki kunnossa”, Carn vakuutteli ollessaan vielä usean askeleen päässä, vaikka pitikin kättään poskellaan ja veri valui hänen sormiensa lomasta. Berean repi ystävänsä käden haavan päältä ja näki pitkän miekan tekemän viillon.

”Se ei osunut syvälle, minä tunsin sen”, Carn sanoi nostettuaan taas kätensä tyrehdyttämään verenvuotoa. ”Pintaraapaisu, mutta miksi sen piti osua juuri poskeen? Minä näytän pian aivan isältä.” Hän irvisti, epämiellyttävästä ajatuksesta vai kivusta, sitä Berean ei osannut sanoa. Ehkä kummastakin. He vaikenivat ja tajusivat samalla, että vaivaantunut hiljaisuus ympäröi koko pihamaata, lapsikin oli viimein lakannut itkemästä, mutta vanha nainen tuuditti häntä edelleen sylissään. Yksinäisen linnun viserrys vain korosti hiljaisuutta. Miehet seisoivat hämillisinä paikallaan ja yrittivät parhaansa mukaan olla katsomatta poloisia tilallisia.

Onneksi Faramir otti ohjat käsiinsä, komensi parantajan töihinsä, miehet sammuttamaan edelleen kytevät ulkorakennukset ja vastavuoroisesti sytyttämään örkkien ruhot tuleen, sitten kun ne oli ensin raahattu kasaan. Ja kaivamaan haudan kuolleille miehille, mutta sen hän sanoi niin hiljaa, etteivät henkiin jääneet omaiset sitä voineet kuulla. Berean raaahasi örkkien ruumiita kasaan yrittäen olla hengittämättä niiden löyhkää sisäänsä. Kun työ alkoi olla valmis, hän vilkaisi varovaisesti päällikköön ja näki tämän seisovan tilallisten vieressä, jotka olivat saaneet huovat ympärilleen, ja puhuvan vaimealla äänellä näistä vanhimman kanssa.

”Ihmisparat.” Paikattu Carn oli tullut hänen viereensä. Berean hätkähti. Hän oli huomannut taistelun jälkeen säpsähtelevänsä jokaista rasahdusta ja äkkinäistä liikettä.

”Niin”, hän myönteli.

”Päällikköä mahtaa silti harmittaa”, Carn jatkoi. ”Meillä on kiireellinen tehtävä, eivätkä eteläiset jää odottamaan meidän väijytystämme, jos myöhästymme. Ja se on kaikki päällikön vastuulla.”

Berean nyökkäsi. Mitä nyt tapahtuisi? Selvää oli, etteivät he voisi jättää näitä ihmisparkoja yksin metsän keskelle, mutta he olivat saaneet käskynsä ja heidän oli todellakin jatkettava matkaa Ithilieniin. Ja tulevassa taistelussa Faramir tulisi tarvitsemaan jokaista miestä. Faramir katsahti juuri silloin suoraan heihin, sanoi jotakin vanhalle naiselle, joka nyökkäsi, ja lähti sitten harppomaan heitä kohden. Berean suoristautui vaistomaisesti ja odotti jo Faramirin nuhtelevan heitä siitä, miten he eivät olleet työn touhussa, vaan vain seisoivat paikallaan.

Mutta. ”Minulla on teille tehtävä”, Faramir sanoikin päästyään heidän lähelleen. Berean hengähti. ”Päällikkö?”

”Te saatte saattaa nämä kovia kokeneet ihmiset turvallisesti Minas Tirithiin. Tiedän teidän selviävän siitä. Lähetin muutaman miehen haravoimaan lähimaastoa, eikä näy merkkiäkään siitä, että täällä olisi liikkunut useampi örkkilauma.”

Berean vilkaisi Carniin tietämättä mitä ajatella. Eihän siinä oikeastaan ollut mitään ajattelemista, hän tekisi mitä käskettiin ja se siitä. Hän olisi silti halunnut tietää, miksi Faramir oli valinnut juuri heidät. Hän hymähti itsekseen. Luultavasti siksi, ettei tämä uskaltanut irrottaa ketään muuta edessä odottavasta taistelusta.

”Kyllä, päällikkö”, hän sanoi yrittäen kuulostaa lujalta ja varmalta. Faramir nyökkäsi katsoen häntä tarkasti, liian tarkasti, kuten Bereanista tuntui. ”Sinä olet vastuussa, Berean”, hän virkkoi ennen kuin harppoi pois, ja Bereanista tuntui kuin nuo sanat olisivat jysäyttäneet painon hänen hartioilleen aivan kuin joku olisi juuri pudottanut kasan kivenjärkäleitä hänen pakkaukseensa.

***

Se matka oli ehdottomasti Bereanin elämän oudoin. Hänen ja Carnin perässä asteli vanhus, jonka kanssa Faramir oli keskustellut, tätä jonkin verran nuorempi nainen, Berean arvioi hänet suunnilleen neljäkymmentävuotiaaksi ja kaksi nuorta neitoa, joista toinen kantoi nyt pikkutyttöä. Naiset olivat viettäneet hetken omassa rauhassaan kuolleiden miesten haudan äärellä, ja nyyhkytykset olivat kiirineet Bereanin ja Carninkin korviin, vaikka he olivatkin tehneet parhaansa sulkeakseen ne pois mielestään. Ainoastaan toinen nuorista naisista oli heidän palatessaan ollut yhtä kivikasvoinen kuin aikaisemminkin.

Sitten he olivat keränneet mukaansa tavaroita sen verran kuin kukin jaksoi kantaa ja seuranneet hiljaisina Bereania ja Carnia metsäpolulle. Berean mietiskeli, että ketä he olivat menettäneet, vanhempia, aviomiehiä, poikia, mutta ei tuntunut oikealta viitata äskeisiin kauhutekoihin naisten kanssa keskustellessa. Sen sijaan hän yritti puhua tavallisista asioista, osoitteli pikkutytölle puiden väliin vilahtanutta jänistä ja vakuutteli, ettei matka ollut erikoisen pitkä. Tällä joukolla sen taittamiseen tosin kuluisi varmasti kolminkertaisesti se aika, joka heidän komppanialtaan oli mennyt.

Hänen mielessään vilisi lukemattomia kysymyksiä, kun hän illan pimetessä rakensi nuotion ja pilkkoi lihan suikaleita pataan. Miksi nämä ihmiset olivat asuneet näin syrjässä näin yksin ja mikseivät he olleet muuttaneet lähemmäs muita ihmisiä, kun ajat kävivät vaarallisemmiksi? Ja mikä heitä nyt ajoi eteenpäin? Hän katseli naisten tulen loimussa hehkuvia kasvoja. Pikkutyttö oli nukahtanut vanhan naisen helman poimuihin, ja tämä näytti saavan lohtua lapsen lämmöstä lähellään. Toisen nuoremmista neidoista Berean arveli palvelijaksi. Tämä yritti arasti tarjoilla keittoa muille, jotka pudistelivat kieltävästi päitään.

”Te ette jaksa jatkaa huomenna, jos ette syö”, Berean lausui viimein. Sanat näyttivät herättävän naiset huumauksestaan, nämä hätkähtivät, mutta tarttuivat kulhoihin ja alkoivat haluttomasti lusikoida keittoa suuhunsa. Berean pisti lusikallisen omaan suuhunsa ja irvisti. Hänen oli pakko myöntää, ettei hänen keittotaidoissaan ollut kehumista. Carn saisi hoitaa kokkauksen seuraavana iltana.

”Carn”, hän sanoi hiljaa, kun mies palasi polttopuiden keruumatkalta. ”Tiedäthän, että Faramir asetti minut vastuuseen ja -”
”Tiedän”, Carn keskeytti ja virnisti, se oli posken pitkän haavan vuoksi melko kaamea ele. ”Anna sinä vain määräyksiä, etköhän kuitenkin tiedä paremmin, mitä on viisainta tehdä.”
Berean huokaisi. ”Minä haluan päästä aikaisin liikkeelle huomenaamuna”, hän sanoi. ”Ja meidän täytyy pitää vartiota läpi yön. Sopiiko, että minä aloitan ja herätän sinut jatkamaan, kun en enää jaksa valvoa?”

”Kuten haluat.”

Bereanilla ei ollut vaikeuksia pysyä hereillä, sillä päivän matka ei ollut fyysisesti ollut kovin väsyttävä. Ja sen lisäksi hänestä tuntui oudolta katsella, kun naiset kääriytyivät epävarmasti huopiinsa. Hän oli varma, etteivät he olleet ennen nukkuneet ainuttakaan yötä ulkosalla. Hän istui tuleen tuijottaen, eikä oikeastaan ollut yllättynyt, kun Carn hetken päästä kömpi hänen viereensä. Ilmeisesti tämäkään ei ollut saanut unta.

”Mitähän Feolain sanoo, kun näkee tämän”, Carn aprikoi ja kosketti haavaa poskessaan. Berean katsahti ystäväänsä pieni hymy huulillaan. ”Luultavasti häntä harmittaa, ettei hän päässyt itse ompelemaan sitä kiinni.”

Carn vilkaisi häntä syrjäkarein. ”Hän on vahva ihminen. Voisitko sinä kuvitella ompelevasi ihonsuikaleita yhteen tai sahaavasi kuollutta käsivartta irti?”

”Vaikeaa se olisi”, Berean myönsi. ”Vaikka en kyllä usko, että Feolainin on annettu sahata yhtään ruumiinosaa irti. Ehkä hänen ei naisena uskota osaavan käsitellä sellaisia työkaluja.”

Carn vaipui ajatuksiinsa ja Berean oli varma, että hänen mietteensä kulkivat Feolainissa. Vähän ajan kuluttua hän toivotti hyvää yötä ja jätti Bereanin valvomaan yksin. Berean pyrki kuulostelemaan luonnosta poikkeavia ääniä, mutta pöllön huhuilun ja puiden hennon havinan lisäksi hän erotti vain pienen matkan päässä nukkuvien tai ainakin unta etsivien ihmisten hengityksen. Hän antoi ajatuksiensa lipua Waithiin. Hän ei ollut uskonut näkevänsä vaimoaan näin pian, ja nyt tuntui vaikealta kestää nämä muutamat päivät, ennen kuin he saisivat taas kohdata. Suloinen, kärsivällinen Waith, joka pyrki aina olemaan vahva, vaikkei osannutkaan salata tunteitaan, vaan kaikki saattoivat nähdä, jos häntä pelotti. Mutta ehkä juuri siksi se teki vaikutuksen, että Waith jaksoi yrittää.

”Näytätte hullunkuriselta, kun istutte täällä pimeässä hymyilemässä itseksenne. Mitä oikein ajattelette?”

Berean huomasi nuoren naisen seisovan hänen vieressään, tämä oli liikkunut kuin kettu konsanaan. Hän ei voinut kertoa naiselle, että oli ajatellut vaimoaan, ei, kun tämän oma avimies oli mahdollisesti juuri laskettu useana kappaleena maan poveen. Nainen tuli istumaan tulen ääreen häntä vastapäätä, käänsi vähän päätään, kun tuulenpuuska ohjaili savua hänen silmiinsä. ”Minä tiedän, että te aiotte sanoa, että minun pitäisi nukkua, jotta jaksan jatkaa huomenna, mutta minä en kykene siihen. Minä voin pitää vahtia, jos haluatte ummistaa silmiänne.”

”Jalomielinen tarjous, mutta minuakaan ei juuri tunnu väsyttävän”, Berean sanoi varovasti. Hän piti sisällään sen ajatuksen, ettei uskaltanut jättää leiriä naisen kontolle, tällä kun ei tietenkään voinut olla vartioimisesta kokemusta.

”Minä menetin isäni”, nainen sanoi katsellessaan liekkeihin. ”Isäni ja isoisäni ja neljä veljeäni.”

”Olen pahoillani”, Berean sanoi. ”Jos vain olisimme tulleet vähän aikaisemmin -”

”Melkein toivon, ettette olisi tulleetkaan”, nainen totesi, ja Bereania värisytti kylmän viileä sävy, jolla hän puhui. ”Se olisi ollut niin paljon helpompaa. Minun elämäni, minun äitini ja isoäitini elämä on joka tapauksessa menetetty. Mutta minun rakas pikkusiskoni, hän on niin nuori, hänellä on vielä toivoa. Hänen takiaan me jaksamme jatkaa.”

Berean ei osannut sanoa mitään, ei kerrassaan mitään. Kaikki lohdutuksen sanat tuntuivat latistavilta, eikä hän saanut itseään lausumaan niitä. Hän tökki avuttomana puita nuotiossa ja vihasi niin kovasti, että hänen teki mieli huutaa. Jossakin mielen perukoilla kumpuili syyllisyys siitä, että hän oli palaamassa omaan kotiinsa, taloon, joka olisi jonakin päivänä hänen, ja vaimonsa ja perheensä luo, kun näillä ihmisillä ei ollut muuta kuin vaatteet päällään ja hartioillaan surutaakka, jonka olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kaataa jokainen heistä maahan. Se oli niin epäoikeudenmukaista, niin väärin ja silti niin totta.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Tämä oli aika raskas luku, lähinnä juuri örkkien hyökkäyksen ja perheen surun takia. Ja tietysti kävi sääliksi Faramiriakin.

Niin, vaikka et käsitellyt niin paljon Faramirin surua niin se tuli tässä kyllä todella vahvasti esille, lähinnä juuri Bereanin ajatusten kautta. Tuo oli jotenkin vaikuttavaa, miten nopeasti Faramir kokosi itsensä ja ryhtyi taas käskyttämään joukkojaan.

Emmenin ja Mirwenin välit korjaantuivat sitten melkoisen nopeasti. Oli aika suloista ajatella, että Belecor kaipasi setäänsä harjoittelemaan kanssaan. Tietysti on eri asia opetella jonkun toisen kanssa ja näyttää sitten oppimaansa isälleen kuin harjoitella isän valvovan katseen alla.

Tuo oli kyllä aika mielenkiintoista, että Ithilienissä vielä asui ihmisiä. Luulisi kaikkien asukkaiden lähteneen aikoja sitten. Jäljellejääneet saivat kokea aika kamalasti seuraukset, millaista on asua alueella jolla liikkuu vihollisia. Varmasti lamaannuttava kokemus.

Jollain tavalla Carnin puheet Feolainista olivat...huvittavia. Carn yritti kai leikitellä asialla, mutta kyllä jäi vaikutelma siitä, miten kova ikävä hänellä on Feolainia. Tässä alkoi kyllä ihailemaan naista joka valvoi Bereanin seurana. Jotenkin tuollaisen kokemuksen jälkeen sitä haluaisi varmasti vain luovuttaa ja painautua maahan makaamaan ja on jotenkin hieno ajatus, että tilan naiset jatkavat pienen tytön takia.

Niin, jälleen kerran hieno luku. Jatkoa vain :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Minä luin tämän heti sunnuntaina, mutta aina tämä kommentointi tahtoo jäädä. Aika ei ole ollut minun ystäväni viime aikoina...

Tuohon perheeseen törmääminen oli kyllä varsin odottamaton juonenkäänne, minä vähän odottelin, että me oltaisiin nähty hobitteja tässä luvussa... Ei sillä, että minä olisin niitä mitenkään kaivannut, ihan kiva nähdä tuollaista tavallisten ihmisten murhetta. (Tai no, ei kai murheen näkeminen voi olla kivaa, mutta siis sellaista silmät avaavaa...)

Alussa oli mukava tunnelma. Minä olisin lapsena halunnut nähdä tulikärpäsiä, mutta eipä niitä ikinä ollut missään... Mutta kuvitelmissani ne ovat juuri tuollaisia kipinän tapaisia. Faramir oli hieno. Juuri noin minä kuvittelisin hänen reagoineen (joo, kirjoitin kyllä silloin joskus sen yhden tyhmän ficin tapauksesta, mutta sen voi unohtaa). Minusta oli tavallaan aika liikuttavaa, että Berean uskoi häntä vaikka hänen sanansa olivat ainoa todiste, ja muutenkin varmasti vaikutti aika oudolta se, miten hän tuolla tavalla keskellä yötä keksi, että Boromir olisi kuollut. Mutta vielä oudommalta olisi vaikuttanut, jos hän olisi sanonut nähneensä Boromirin ruumiin haltiaveneessä matkalla kohti merta (vaikka eipä hän sitä näkyään erityisemmin peitellyt kirjassa hobitteja kuulustellessaan). Faramir lähti sitten ilmeisesti kertomaan näystään isälleen? (Olen joskus miettinyt sitä tilannetta, kun Faramir kertoo Boromirin kuolemasta isälleen, ei varmaan mikään kovin mukava tehtävä...)

Ja sitten pitää vielä mainita tuo Bereanin usko siihen, että Boromir palaisi jonkun apukeinon kanssa. Se sai minut ajattelemaan asioita. Varmasti melkein kaikki Gondorissa toivoivat tuota Boromirin paluuta, ja se ehkä valoi heihin uskoa tulevaa varten, ja nyt sitten kun Faramir kertoo, että Boromir on kuollut... Sitä miettii, että olisiko Faramirin ehkä sittenkin pitänyt pitää tieto itsellään... nimittäin Boromirin kuolema varmasti lannisti monen taistelutahdon, ja ehkä juuri sen takia heidän oli niin vaikeaa puolustautua sitten kun Sauron viimein hyökkäsi, olivat alttiimpia sormusaaveiden levittämälle epätoivolle ja näin poispäin.

Okei, no parasta palata kommentoimaan loppuficciä... Hienoa nähdä Emmenin ja Mirwenin löytäneen taas toisensa... vai miten tuo nyt pitäisi ilmaista. Minulla on kyllä omat arveluni, mitä tuohon kuvioon tulee, mutta ei niistä sen enempää...

Minä en tosiaan odottanut, että Berean ja kumppanit törmäisivät tuollaiseen perheeseen tuolla Ithilienissä (siis käsittääkseni se oli Ithilieniä), vaan kuvittelin savukiehkuran olevan peräisin hobittien nuotiosta (se eteläisten väijyminen vain puuttui tilanteesta). Ajattelin, että Ithilien olisi ollut asumaton tuohon aikaan, sillä periaatteessahan se oli viholliselle menetettyä aluetta, mutta ei tuo nyt kai täysin mahdoton tilanne ole, jos perhe oli jotenkin onnistunut eristäytymään maailman menosta tai jotain. No, kurja loppu perheen miesväelle. Hienosti kuvattu taistelu kaikin puolin, siinä oli vähän tuollaista inhorealismin makua mukana, mikä toi mukavasti tiettyä todentuntuisuutta tilanteeseen. Se, että Faramir käski juuri Bereanin ja Carnin saattamaan tuon perheen Minas Tirithiin, antoi kyllä vähän sellaisen vaikutelman, ettei hän pidä näitä kahta minään järin mainioina taistelijoina (vaikka onhan tuo tietysti potentiaalisesti vaarallinen matka). Tuon naisen toteamus, että heidän olisi ollut parempi kuolla miesväen mukana, oli aika kammottava, mutta samalla varmasti tietyllä tavalla totta. Että minnepä he siellä Minas Tirithissä sitten menevät ja mistä saavat rahaa. Ja sitten kun on vielä toivottomalta vaikuttava sota edessä...

No, tästä tuli taas tällainen syväanalyysi, jolla on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä tämän luvun kanssa... Mutta tuntuisi hölmöltä alkaa kehua jokaista lausetta erikseen, ja kyllähän sinä tiedät osaavasi kirjoittaa. ;) Jatkoa odottelen innolla.
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi kamala.

Tämä luku oli hieno, ja sitten sinä olet vielä sanonut ettet muka osaa kirjoittaa taisteluita, ja pah. Minulla meni kylmät väreet sekää pitkin.

Ja sinä sait minut itkemään enemmän kuin Tolkien saa Boromirin kuolemalla. Yleensä kirjassa en juurikaan tuossa kohtaa itke, mutta nyt nousivat vedet silmiin. Kai se johtui näkökulmasta, en tiedä, mutta joka tapauksessa... Jotenkin se, miten Berean kuuli Faramirin askelista... huu. Siinä oli jotain aika karmivaa.

Ja Emmen sitten. Hyvä, että hän sai puhuttua Mirwenin kanssa ja minusta on kivaa, että veljenpoika odottaa. Siinä on jotain suloista. Ja saman tien se, miten Emmen mielessään arvosteli veljeään ja sitä, ettei tämä kehu ehkä kylliksi, mutta ei silti halunnut arvostella, oli jotain niin elämänmakuista. Toivottavasti sota ei tee tuolle perheelle mitään.

Aika hieno käänne tuo tila ja sen ihmiset. Sinä kuvasit sen taistelun hienosti, minä tosiaan sain kylmiä väreitä kun luin, jotain niin kamalaa olivat ne kuolleet tilan miehet...

Ja hyvän tähden minä helpotuin, kun Faramir lähetti Bereanin ja Carnin viemään noita ihmisparkoja Tirithiin. Nyt he eivät ehkä tapaa Frodoa ja Samia (luulin heidän tapaavan vielä, Faramirin kanssa kun ovat), mutta he pääsevät jonkinlaiseen turvaan hetkeksi eikä tarvitse pelätä ihan niin paljon.

Carn ja Berean ajattelivat Feolainia ja Waitiha.. ihana kohta, siinä oli jotain katkeransuloista.

Minä kiinnostuin noista ihmisistä. Kai heistä tulee jotain enemmän? Miksi he asuivat niin syrjässä, miksi se nainen oli niin toivonsa menettänyt ja kaikki. Miten niin heidän elämänsä ovat jo menetetyt? Kuolleiden takia? Sait mielenkiintoni heräämään saman tien.

Pelonsekaisesti voin sanoa odottavani jatkoa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia kovasti kommenteistanne. ;)

Voisin vastata näin yhteisesti tuohon Ithilien-asiaan, kun se näyttää askarruttaneen kaikkia. Minä en siis ajatellut Faramirin joukkoineen olevan vielä Ithilienissä, vaan Anduinin tällä puolen (okei, tällä puolen on hassusti sanottu, mutta siis Minas Tirithin puolella). En ajatellut heidän ylittävän jokea ihan Osgiliathin lähellä, koska siellä varmasti on vihollisia, vaan jostakin syrjäisemmästä paikasta, joten he taittoivat taivalta jonkin aikaa omalla puolellaan jokea. Niin tai näin, niin örkithän tekivät ryöstöretkiä Anduinin yli, joten asuminen sen lähellä on varmasti ollut vaarallista, asui sitten kummalla puolen tahansa, joten en usko siellä kauheasti ihmisiä asuneen, mutta minusta tuntui silti kohtuullisen uskottavalta, että jotkut saattoivat Minas Tirithin puolella vielä asua. Oman kodin ja elämän jättäminen, kun ei varmastikaan ole helppoa.

Andune: Niin, kai tämä oli aika raskas luku, mutta eivät ne tästä nyt valitettavasti kauheasti kevene. Joo, saattoi vaikuttaa siltä, että Emmenin ja Mirwenin välit korjaantuivat aika nopeasti, mutta se johtui siitä, ettei kumpikaan ollut oikeastaan suuttunut toiselle. Siis Emmen pelkäsi Mirwenin olevan suuttunut hänelle ja Mirwen taas, että asian laita on toisinpäin, ja kun he ymmärsivät, ettei kumpikaan ollut suuttunut, niin asia oli oikeastaan sillä selvä. Joo, Carn yritti kai (taas) peittää todellisia tunteita puhuessaan leikillisesti Feolainille. Carn saattaa olla muuttunut tämän ficin aikana, mutta ei se niin paljon ole muuttunut, että istuisi Bereanin viereen ja sanoisi muitta mutkitta ikävöivänsä tämän sisarta kauheasti. ;)

Mithrellas: Sinun syväanalyysejäsi on kiva lukea, ei siinä mitään. ;) Ne tulikärpäset, jotka minä olen nähnyt, ovat ehkä enemmän muistuttaneet polun varressa hehkuvia timantteja kuin kipinöitä, tai no, enpä tiedä. Se joka tapauksessa on ainakin totta, että ne lakkaavat hehkumasta, kun niitä pyydystää käteensä. Olen kokeillut. ;) Niin, olisi tosiaan voinut olla Faramirilta viisaampaa pitää salassa Boromirin kuolema ja saattaahan se olla, että hän itsekin tuli myöhemmin samoihin ajatuksiin. Tai sitten hän oli sitä mieltä, ettei halunnut pitää yllä valheellista toivoa. Faramir tuntuu välillä vähän sellaiselta, ettei valehtelemisen suhteen ikinä ajattelisi, että tarkoitus pyhittää keinot. Ja ei tosiaankaan käy Faramiria kateeksi, kun se joutui kertomaan uutiset Boromirin kuolemasta isälleen. Niin, tuon savukiehkuran saattoi tosiaan ajatella hobittinuotioksi, minä en edes tajunnut sitä. Minä en halunnut kirjoittaa hobittikohtausta, koska siitä olisi vain tullut Tolkienin kirjoittama kohtaus Bereanin näkökulmasta. Lisäksi sopi minun juoneeni paremmin, että sain Bereanin ja Carnin vielä kaupunkiin. Minä ajattelin, että Faramir tosiaan lähetti Bereanin ja Carnin saattamaan noita naisia, koska he ovat taisteluissa vielä aika kokemattomia ja nuoria, mutta myös siksi, että tiesi Bereanin pystyväksi kantamaan vastuun tuosta tehtävästä osittain sen edellisen Ithilienissä sattuneen jupakan takia.

Nerwen: Kiva, jos taistelu oli sinusta onnistunut. En tosiaankaan tunne olevani kovinkaan hyvä kirjoittamaan niitä, eivätkä ne tässä ficissä ole mitenkään kovin pitkästi kuvattuja. Ja no, hienoa kuulla, että liikutuit Boromirin kuolemasta. ;) Niin, sanoinkin jo tuossa Mithrellakselle, että päätin jättää Samin ja Frodon pois, koska se sopi paremmin juoneen (enkä tunne olevani kovin hyvä kirjoittamaan hobitteja, joten en halunnut latistaa ficciä epäuskottavilla hobitintapaisilla). Nuo naiset manitaan vielä tässä luvussa, mutta siihen se aika pitkälti heidän osaltaan jää. Tuo perhe ehkä vähän typerästi uskoi, ettei vihollinen kuitenkaan juuri heidän kimppuunsa käy. He asuivat niin syrjässä, etteivät kunnolla ymmärtäneet, miten vaarallinen tilanne jo oli, ja tällä nyt ei ole mitään merkitystä ficin kannalta sinänsä, mutta ajattelin perheen isoisän eli siis tilan isännän olevan niin kaavoihinsa kangistunut ja itsepäinen, ettei halunnut muuttaa. Oma koti kullan kallis ja niin edespäin... Nainen oli toivonsa menettänyt yksinkertaisesti siksi, että oli juuri menettänyt puolet perheestään. Minunkin mielenkiintoni alkoi laukata tämän perheen ympärillä, mutta tämän enempää heistä ei kyllä juuri kuulla. ;)

Niin, ficissä tulee olemaan lukuja 37 + epilogi, eli 38. Tämä tarkoittaa siis sitä, että kun nyt vuorossa on luku 34, niin tämän jälkeen jäljellä on neljä lukua.

Luku 34
Mustia varjoja


”Feolain”, Emmen kaappasi häntä käsivarresta ennen kuin hän ennätti liihottaa miehen ohitse Parannuksen Tarhan käytävällä. ”Sinä olit ihan omisssa ajatuksissasi.”

Feolain hymyili anteeksipyytävästi. Hän olisi mielellään nykyisin ollut missä tahansa muualla kuin omissa ajatuksissaan, mutta niitä ei vain tuntunut pääsevän pakoon, teki hän sitten mitä tahansa. Pahinta oli, että nykyisin kaupungilla liikkuessaan hän näki saman pelon kaikkien kasvoilla. Tulossa oleva sota, hyvin suunniteltu kauhea sota, ei örkkijoukon kömpelö hyökkäys, oli viimein saavuttanut tylsimmänkin mielen, ja ihmiset olivat kauhuissaan. Vankkureita valmisteltiin viemään lapsia ja vanhuksia pois kaupungista, eivätkä he Parannusten Tarhassa olleet saaneet täydennetyksi uhkaavasti hupenevaa yrttivarastoaan.

”Juoksupoika saapui juuri kaupungin portilta. Örkkijoukko oli käynyt jonkin syrjäisen maatilan kimppuun ja sen asukkaat tuodaan pian tänne.”

”Onko heillä vakavia vammoja?” Feolain kysyi väsyneenä. Heillä oli juuri nyt kiirettä yllin kyllin, seikka, joka ei tosin vallitsevassa tilanteessa häirinnyt häntä yhtään.

Emmen pudisti päätään. ”En tiedä, pianhan se selviää.”

Pian selvisi jotakin muutakin. Feolain luuli ensin näkevänsä harhoja, eiväthän Berean ja Carn voineet olla kaupungissa, mutta mies, joka ryntäsi halaamaan häntä, oli eittämättä Carn. Feolain hautasi päänsä miehen rintaan ja hengitti syvään tämän tuoksua. Carn tuoksui hieltä ja savulta ja kuivuneelta vereltä – sotilaalta. Feolain olisi voinut pysyä siinä ikuisesti. Hänestä tuntui, että niin kauan, kun Carn piti käsiään hänen ympärillään, hän saattoi unohtaa sodan ja heitä uhkaavat kauhut.

Kun he viimein irrottautuivat toisistaan, Feolain näki, että Emmen seisoi edelleen hänen vierellään. ”Öh, tässä on Carn”, hän sanoi Emmenille.

”Tiedän”, mies vastasi lyhyesti ja ojensi kätensä puristaakseen Carnin kättä. ”Hauska tavata jälleen.” Jälleen, Feolain ajatteli hämmentyneenä. Kuinka niin jälleen?

”Kuin myös”, Carn kumarsi hieman päätään kuin tunnustaakseen toisen vanhemmuuden.

”Ja veljeni Berean”, Feolain jatkoi esittelyä kummastellen samalla mielessään sitä, etteivät Emmen ja Berean olleet koskaan nähneet toisiaan. Mutta niin tosiaan oli asianlaita. Berean kumarsi nopeasti Emmenille, halasi Feolainia lämpimästi, mutta pikaisesti ja viittasi sitten merkitsevästi ihmisjoukkoon takanaan. Feolain kiinnitti heihin huomionsa nyt ensimmäistä kertaa. Naiset seisoivat käytävällä likaisina, hiukset hapsottaen ja kuluneet, harmaat vaatteet yllään, mutta loukkaantuneilta he eivät näyttäneet. Pikkutyttö sai Feolainin sydämen hypähtämään. Hän kyyhötti pienenä ja heiveröisenä aikuisten vieressä ja puristi yhtä naisista tiukasti kädestä, ja hänen silmänsä olivat pelosta suuret.

Feolain heitti kysyvän silmäyksen Carniin ja Bereaniin, joista jälkimmäinen muotoili suullaan sanat: ”minä selitän myöhemmin”. Feolain nyökkäsi ja astui askeleen eteenpäin. ”Minä näytän teille, missä voitte peseytyä ja etsin puhtaita vaatteita. Ja te lienette nälkäisiä? Käsken jonkun valmistaa teille syötävää.”

Naisjoukko seurasi häntä kuin lampaat lauman johtajaa, sanaakaan he eivät olleet lausuneet. Toivottomuus henki heidän hiljaisuudestaan ja jotenkin Feolainista tuntui tökeröltä keventää tunnelmaa huolettomalla jutustelulla, kuten hän tavallisesti olisi tehnyt. Hän katsoi kaipaavasti Carnia ohittaessaan tämän käytävällä ja hänen silmänsä pysähtyivät pitkään viiltoon tämän kasvoissa. Valar varjelkoon, mikä sen oli saanut aikaan? Carn näytti seuranneen hänen silmiensä liikettä, sillä tämä kohautti olkapäitään kuin sanoakseen, ettei haavalla ollut väliä. Eikä sillä oikeastaan ollutkaan. Tärkeintä oli se, että Carn seisoi elävänä hänen edessään, ja Feolain kieltäytyi ajattelemasta sitä, ettei heidän yhdessäoloaikansa tulisi luultavasti olemaan pitkä ennen kuin Carnin olisi taas lähdettävä.

***

Emmenin ajatukset kieppuivat ympyrää kuin syksyn lehdet myrskytuulessa, kun hän johdatti Carnia ja Bereania tyhjään oleskeluhuoneeseen, jonka takkaan oli onneksi sytyttänyt tulen vain vähän aikaa sitten. Carn, tämä Carn oli se mies, johon Feolain oli rakastunut. Tämä synkkäilmeinen mies. Ja sotilas. Eikö Feolain ollut aina sanonut, ettei koskaan menisi naimisiin sotilaan kanssa. Emmen leikitteli hetken ajatuksella, että Carn oli pakottanut Feolainin menemään naimisiin kanssaan, mutta muisteli ilmettä, joka tytön kasvoille oli kohonnut, kun hän oli nähnyt Carnin käytävän päässä. Ei, kukaan ei ollut ennenkään onnistunut pakottamaan Feolainia mihinkään, eikä Carn tehnyt tässä poikkeusta. Eikä hän edes tiennyt, että olivatko Feolain ja Carn menossa naimisiin. No, luultavasti olivat. Kutsuttaisiinkohan hänet häihin? Vaikka toisaalta tuskinpa tässä kaupungissa kukaan ajatteli häitä näinä päivinä. He törmäsivät Iorethiin käytävällä ja Emmen pyysi häntä tuomaan pojille jotakin syömistä ja vilkaisemaan kuinka Feolain pärjäsi naisjoukon kanssa.

Hän ohjasi pojat tyhjään huoneeseen ja pakottautui kääntämään ajatuksensa työasioihin. ”Juoksupoika kertoi, että örkkijoukko oli käynyt näiden naisten kimppuun, mutta eivät he minusta loukkaantuneilta näyttäneet.”

”Eivät he loukkaantuneita olekaan, ainakaan ruumiiltaan”, Feolainin veli totesi. Hänessä oli samaa päättäväisyyttä kuin sisaressaan, vaikka he eivät ulkonäöltä olleetkaan kovin samannäköisiä. Siinä missä Feolainin hiukset olivat piikkusuorat, Bereanin olivat kääntyneet kiharalle ja hän oli sisartaan rotevampi ruumiinrakenteeltaan. ”Me ehdimme paikalle juuri ajoissa, näimme savua näet, örkinpirulaiset olivat sytyttäneet rakennukset palamaan. Mutta kaikki tilan miehet kuolivat yrittäessään suojella tätä naisjoukkoa, eivätkä he kuolleet kauniisti. Tiedän, että olette nähnyt monia asioita työskennellessänne täällä, mutta epäilen, ettette koskaan ihmisruumista niin monessa palassa.” Bereanin kasvoissa oli jotakin kivenkovaa.

Emmen vain nyökkäsi. Hän katseli näitä kahta nuorta miestä edessään. Ajatteli kaikkea sitä mitä he olivat nähneet ja tehneet ja vielä tekisivät suojellakseen tätä kaupunkia ja tunsi itsensä pelkuriksi, koska hänestä ei ollut samaan. Hän mietti jälleen kerran, että siitäkö hänen parantajan urassaan oli kysymys. Oliko se ennemmin pakoa sotakentiltä kuin oikea kutsumus? Oliko se pelkuruutta?

Pojat nousivat pian lähteäkseen. Emmen katseli Carnin suoraa ryhtiä ja kasvojen kulmikkaita piirteitä, joita tuo poskeen osunut arpi nyt hallitsi. ”Pidäthän huolta Feolainista”, hän sanoi ennen kuin ennätti hillitä itsensä.

Carn katseli häntä tarkasti vihreillä, älykkäillä silmillään. ”Minä tulen aivan pian, Berean”, hän sanoi Feolainin veljeen vilkaisematta, joka ilmeisesti ymmärsi vihjeen ja käveli odottamaan oven toiselle puolella. ”Minä pidän. Koko elämäni”, Carn sanoi yksinkertaisesti, epäröi hetken ja jatkoi sitten: ”Minä tiedän, että sinä ja Feolain olette hyviä ystäviä ja haluaisin myös omalta osaltani olla sinun ystäväsi.”

Emmen hätkähti, tätä hän ei ollut odottanut. Carnin kasvoilla oli kysyvä ilme ja hän oli ojentanut epävarmasti kätensä. Emmen ajatteli kiivaasti. Hän ei vihannut Carnia. Hän oli oikeastaan yllättynyt siitä, eikä hänellä ollut aavistustakaan mistä se johtui. Ehkä siitä, ettei sillä olisi ollut merkitystä suuntaan tai toiseen. Tai siitä, että kun he olivat tavanneet Nuoliviinessä, hän oli tuntenut outoa yhteenkuuluvuutta Carnin kanssa ja sitä tunnetta hän koki harvoin. Sanaakaan sanomatta hän ojensi oman kätensä ja he lukitsivat sormensa yhteen jo toisen kerran viimeisen tunnin aikana.

”Minä pidän huolta Feolainista elämäni loppuun saakka”, Carn totesi ja kurtisti otsaansa. ”Mutta en tiedä, kauanko minun loppuelämäni kestää. Pidätkö sinä, Emmen, huolta Feolainista, jos minä en voi enää tehdä sitä?”

Emmenin ei tarvinut miettiä kauan. ”Pidän”, hän sanoi. ”Minä pidän.”

Carn hymyili. ”Feolain raivostuisi, tiedättehän… Emmen. Hän raivostuisi, jos tietäisi, että yritän vaikuttaa hänen elämäänsä.

”Tiedän”, Emmen totesi ja vastasi hymyyn. ”Tiedänhän minä.”

Myöhemmin Emmen meni tapaamaan Mirweniä ja lapsia ja huolehtimaan siitä, että vankkurit veisivät nämä turvaan – ainakin hetkiseksi. Minya istui hänen sylissään ja sanoi itkuisesti, että halusi Emmenin tulevan heidän mukaansa ja Belecor intti haluavansa jäädä kaupunkiin. Pikku Bredokin näytti tietävän, että jotakin kummallista oli tekeillä, sillä tämän pyöreät kasvot vääntyivät uhkaavasti. Mirwen kiirehti hyssyttelemään nuorimmaistaan ja Emmen yritti selittää polvellaan istuvalle Minyalle, että häntä tarvittiin kaupungissa, mutta että he näkisivät pian uudestaan. Belecorille hän lopulta sanoi, että tämän velvollisuus oli suojella äitiä ja sisariaan nyt, kun isä ei ollut siellä heidän kanssaan. Se viimein sai Belecorin talttumaan ja tämä sormeili ylpeästi veistä, jonka oli sitonut vyötäisilleen. ”Isäsi olisi ylpeä sinusta”, Emmen sanoi pojalle ja tämän kasvoille kohosi päättäväinen ilme.

Mirwen katseli Emmeniä surullinen ilme kasvoillaan. Emmen oli iloinen siitä, että he olivat saaneet puhuttua asiansa selviksi, että he saattoivat erota lämpimästi kuin sukulaiset ainakin. Ja hän tiesi surevansa sitä, jos he eivät kohtaisi sitten, kun kaikki olisi ohitse, vaikkei Emmen osannutkaan sanoa, että mikä tarkalleen ottaen olisi ohitse. Sota? Mutta olisiko se koskaan ohitse?

***

Sinä aamuna Waith istui Bereanin vieressä ja seurasi tarkasti tämän jokaista liikettä. Sitä, kuinka Berean haukkasi leivästään kuin ei olisi nähnyt ruokaa viikkokausiin, miten tämän sormet kaartuivat teemukin ympärille ja suu vääntyi hänen kulautettuaan liian kuumaa teetä kurkkuunsa. Oli ihanaa nähdä, että Berean edelleen siristi silmiään samalla tavoin kuin aikaisemmin, että hän haroi vähän väliä hiuksiaan silmiltään niin kuin oli tehnyt ennenkin. Se oli niin tuttua, niin rauhoittavaa, niitä rutiineita, jotka eivät kadonneet, vaikka maailma muuttui ja pimeni.

”Kuvittelenko minä vain vai onko tunnelma kaupungissa muuttunut?” Berean kysyi ja leikkasi itselleen uuden palan leipää. Waithin laskujen mukaan se oli seitsemäs.

”Et sinä kuvittele”, hän sanoi. ”Kaikki ovat peloissaan, sen saattaa nähdä, kun kulkee kaupungilla. Ja olet kai kuullut, että lapsia ja naisia on alettu lähettää turvaan, pois kaupungista. Ruokakuormiakaan ei enää juuri tule kaupunkiin, monet Pelennorin talonpojista ovat tulleet etsimään suojaa sukulaisten luota Minas Tirithin muurien suojista. Äitisi on ollut vähän huolissaan, kun hänen veljestään ei ole kuulunut mitään tietoja. Luulen, että hän haluaisi tämän perheineen kaupunkiin. Niin minäkin, vaikka tuntuukin pahalta ajatella, että vihollinen voisi joskus päästä heidän suloiselle talolleen saakka.”

Hän ajatteli niitä lämpimän kotoisia hetkiä, joita he olivat Bereanin kanssa viettäneet tuossa pienessä, vinokattoisessa maatalossa ja huokaisi kaihoisasti.

”Mikään ei ole enää mahdotonta”, Berean sanoi yhtäkkiä kiivaasti. ”Heidän on parasta tulla kaupunkiin ennen kuin on liian myöhäistä.”

Waith nyökkäsi. ”Berean, kaduilla puhutaan… Sinä kuljit Faramirin kanssa, tiedätkö onko Boromir todellakin kuollut?”

Berean nyökkäsi. ”Niin Faramir uskoo, ja minä uskon Faramiria.”

”Sitä me emme kai enää kaivanneet”, hän sanoi epävarmasti. Hän ei kuvitellutkaan osaavansa puhua sotastrategioista, eikä halunnut Bereanin nauravan itselleen, vaikka tuskin mies olisi sitä tehnytkään. Mutta hänkin oli kuullut Boromirin uroteoista ja siitä, miten suuresti tätä ylistettiin miesten joukossa.

”Emme”, Berean myönteli. ”Mutta totta puhuakseni, Waith-kulta, en ole varma, että auttaisiko meitä enää kymmenenkään Boromiria. Eikä hänen veljensä jää yhtään huonommaksi, vaan pelkään, ettei sekään riitä.”

”Pelkäät, että mitä tahansa teemmekin, niin vihollinen vyöryy kaupunkiin ja sen yli ja pian me kaikki olemme muisto vain”, Feolain ehdotti keittiön ovensuusta. Waith hämmästyi, kun ei huomannut lauselman saavan hänessä minkäänlaisia tuntemuksia aikaan. Ehkä hän oli ollut liian kauan liian peloissaan, jotta moisella olisi ollut vaikutusta.

”Huomenta vain sinullekin, Feolain”, Berean murahti ärtyisästi.

Vähääkään hämmentymättä, Feolain kaatoi kannusta teen loput mukiin ja tuli sitten istumaan pöydän ääreen. ”Me lähetimme nuo naisparat vankkureilla vuorikylien suojiin, he ovat kokeneet pelkoa tarpeeksi yhden elämän ajaksi.”

Se sai Bereanin mielenkiinnon heräämään. ”Hienosti ajateltu”, hän sanoi samalla kun leikkasi kahdeksannen viipaleen leivästä ja siveli sille voita ronskiin tyyliinsä.

”Se oli Emmenin ehdotus”, Feolain totesi, hörppäsi mukinsa tyhjäksi ja asetti sen tiskivadin viereen pöydälle. ”Minä lähden Carnin luo.” Waith katseli vaiti, kun Feolain kietoutui viittaansa ja kiirehti ovesta ulos.

”Hän näyttää pärjäävän”, Berean sanoi, hänkin oli mitä ilmeisimmin katsellut sisarensa perään. Waith avasi suunsa ja sulki sen sitten uudestaan tietämättä mitä sanoa. Hän ei ollut alkuunkaan varma siitä, että Feolain pärjäsi. Tämä touhusi kyllä entiseen malliin, mutta samalla hänen olemuksessaan oli jotakin lannistunutta, jotakin, joka kylmäsi Waithin sydäntä. Hän oli huomannut, että Feolain kaivoi usein iltaisin paksun kasvikirjansa esiin, mutta sen sijaan, että olisi lukenut sitä, tämä päätyi vain tuijottamaan ikkunasta ulos ja kirja unohtui lojumaan pöydälle. Enemmän Waithia silti pelotti se, että kun hän oli tivannut Feolainilta, oliko tämä kunnossa, ei käly ollut vastannut kivahtaen, vaan nyökännyt vaiti.

”Kyllä kai”, hän sitten kuitenkin vain sanoi Bereanille, ei tuntunut reilulta juoruta Feolainin asioista tämän veljelle varsinkin, kun Berean ei olisi voinut tehdä mitään sisartaan auttaakseen.
”Ja sinä, Waith, oletko sinä kunnossa?”

Waith nosti katseensa Bereanin silmiin. Ne olivat tummat ja hiukan väsyneen näköiset ja tuijottivat häntä huolestuneesti. ”Ei sinun tarvitse kantaa huolta minusta”, hän sanoi saaden hymyn kohoamaan Bereanin kasvoille. ”Ikään kuin osaisin olla kantamatta”, tämä totesi.

***

Feolainista tuntui, että nuo Carnin ja Bereanin yllättävää paluuta seuranneet päivät olivat kuin lyhyt armonaika heille. Kuin viimeinen kirkas auringonsäde ennen taivaat täyttävää salamointia. Hän ja Carn viettivät yhdessä kaikki päivät. He eivät puhuneet tulevaisuudesta, eivät sodasta eivätkä Vihollisen voimista, aivan kuin olisivat vaikenemalla voineet hävittää pahat asiat hetkeksi maailmasta.

Mutta rauha rikkoutui äkisti ja lopullisesti, koko päivän Feolainista oli tuntunut siltä kuin Carnin paluuta seurannut riemu olisi alkanut laimentua hänen sydämessään. Se päivä oli ollut synkkä ja hämärä, eikä vain hänen ajatuksissaan, vaan myös taivas oli verhoutunut tummaan vaippaan. Illalla he kävelivät kaupungin kaduilla umpimähkään, sillä vaikka ilma oli raskasta hengittää, oli neljän seinän sisällä vielä tukahduttavampaa. Ja sitten äkillinen kirkuna halkoi ilmaa, niin että Feolain huomasi huutavansa kilpaa sen kanssa, muttei voinut sulkea ääntä korvistaan. Se oli täynnä julmuutta, pahansuopuutta ja kostonhimoa ja se kärvensi sydämen kuin hehkuva rauta. Jos äänillä olisi ollut värit, olisi tämä ääni ollut mustempi kuin yötaivas keskitalvella.

”Mikä se on?” Feolain huohotti kädet edelleen korvilla, polvilleen vajonneena. ”Carn, mikä se on?”

Carn oli painanut kätensä kasvoilleen, ei korvilleen ja Feolain tajusi hänen hartioidensa vavahtelevan kuin hän olisi itkenyt. ”Ei”, hän huusi yhtäkkiä ja nousi seisomaan suorempana. ”Minä en murru teidän edessänne, en toista kertaa.”

Kelle Carn puhui? Feolain kohotti katsettaan ja silloin hän näki taivaalla jotakin niin kauheaa, että se sai hänen koko ruumiinsa vapisemaan. Mustat olennot, tietysti ne olivat mustia, ja niistä hohkasi kaikki se epätoivo, jonka Feolain tunsi ympärillään. Hän oli luullut, ettei voinut enää pelätä yhtään enempää, mutta silloin hän ei ollut tiennyt voivansa nähdä pelkonsa taivaalla. Carn tarttui hänen käteensä ja puristi sitä niin lujasti, että hänen teki kipeää samalla, kun mutisi yhä uudestaan ja uudestaan. ”Minä en murru. Minä en murru.”

Pitkää valittavaa ulinaa tuntui jatkuvan loputtomiin. Feolain olisi juossut pakoon, jos olisi tiennyt minne paeta, mutta ääntä ei käynyt pakeneminen niin kuin ei pelkoakaan. Hän tarrautui Carniin ja itki, ja hänen oma nyyhkytyksensä kaikui hänen korvissaan peittäen lohdullisena pienen osan taivaalta kantautuvasta kaameasta ulinasta. Ääni kiersi hänen korvissaan vielä pitkään sen jälkeen, kun se oli jo itse asiassa lakannut kuulumasta, ja Feolain epäili, ettei sen kaiku ikinä kaikkoaisi. Hän lysähti hervottomana katukivetykselle ja veti Carnin mukaansa. Mies oli kalpea, tumma juova paistoi selvästi esiin poskesta.

Feolain kokeili toimisiko hänen äänensä ja sai käheästi puristettua kysymyksen kurkustaan. ”Carn, mikä se oli?”

”Vihollisen aseista pelottavin, jotakin, joka riisuu miehestä kaiken rohkeuden ja jättää jäljelle vain epätoivon ja häpeän siitä, että rohkeus on mennyt.” Carn oli ponnistellut istuma-asentoon katukivetyksellä ja halasi nyt polviaan lohduttomana. Hänen silmänsä tuijottivat jonnekin kaukaisuuteen ja hän tuskin huomasi, kun Feolain siirtyi lähemmäksi häntä ja asetti kätensä hänen olkapäälleen.

”Carn”, Feolainin ääni värisi ja hänen kätensä tärisi Carnin hartialla. Mies katsahti häneen nopeasti ja veti hänet aivan kylkeensä kiinni, mutta eksynyt ilme ei kadonnut hänen silmistään. ”Juuri kun minä ajattelen rohkeuteni riittävän. Juuri kun olen varma, että pystyn kävelemään pois sinun luotasi ja lähtemään sotaan, niin… Niin, silloin ne tulevat ja jättävät minut vapisevaksi raunioksi.”

Jotakin, joka riisuu kaiken rohkeuden. Feolain ei tiennyt, että oliko hänellä ollut enää rohkeutta jäljellä, mutta jos oli, niin nyt se oli selvästi mennyt. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt pystyä rohkaisemaan Carnia. Hänen olisi pitänyt olla tarpeeksi luja, jotta hän olisi voinut vakuuttaa Carnille, että tämä saattoi jättää hänet ja lähteä taisteluun. Mutta hän ei saanut niitä sanoja suustaan, hän vain istui Carnin vieressä ja tuijotti katukiven halkeamaa, jottei olisi vahingossakaan pälynnyt taivaalle.

He eivät puhuneet pitkään aikaan, he vain istuivat kylki kyljessä kädet tiukasti toistensa ympärillä. Kaduilla liikkuvat ihmiset eivät silti luoneet heihin kummastuneita katseita, näillä oli kiire kotiensa suojaan. Viimein Feolain nousi ja ojensi kätensä Carnille, joka tarttui siihen ja hypähti ylös yllättävän ketterästi ottaen huomioon sen, että hän oli kyyhöttänyt pitkään kyyryssä hankalassa asennossa.

”Lähdetään kotiin päin”, Carn sanoi karheasti ja kuin sanattomasta sopimuksesta he molemmat suuntasivat askeleensa Feolainin kotia kohti. Carnin talo oli kerta kaikkiaan liian pimeä ja pelottava, Feolain ei voinut sietää ajatustakaan siitä, että olisi astunut sinne sisään tai että Carn olisi suunnannut sinne yksin.

Kodin ikkunoista tuikki pehmeä kynttilöiden valo ja joku oli sytyttänyt ulko-oven viereen ripustetun lyhdyn. Turvallinen näky toi lohtua Feolainin sydämeen. ”Sinä pystyt siihen kyllä, Carn”, hän hengähti vaivalloisesti ja tiesi, että Carn ymmärsi tarkkaan, mistä hän puhui. Carn ei vastannut, mutta puristi lujasti hänen kättään.
Viimeksi muokannut Leida, Pe Huhti 25, 2008 5:58 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tuo sota tuntuu olevan nyt aivan nurkan takana, ja se toi tähän lukuun jotenkin ahdistavan tunnelman. Tuntuu kauhealta, että nuo mukavat hahmot, joihin olet meidät näiden yli 30 luvun aikana tutustuttanut, joutuvat käymään läpi sellaisen myllerryksen. Ja ahdistavuutta lisää se, etteivät he tietenkään voi tietää, mikä kaikkea kauheaa on odotettavissa, mutta lukija tietää.

Carn ja Emmen sitten kohtasivat jälleen. Emmen suhtautui nuorukaiseen yllättävän maltillisesti. Toisaalta minä olen kyllä tottunut odottamaan Emmeniltä rauhallista suhtautumista asiaan kuin asiaan, että siinä mielessä se ei ollut niinkään suuri yllätys, mutta se, ettei hän mitenkään kauheasti tuntunut masentuvan, oli kiva juttu. En muistanutkaan enää Feolainin vannoneen, ettei menisi ainakaan sotilaan kanssa naimisiin. Tuollainen on kyllä varmaan aika tyypillistä, että päätyy yhteen juuri sellaisen miehen kanssa, jollaista ei ikimaailmassa suunnitellut ottavansa. Mutta minä tykkäsin tuosta Emmenin järkeilystä, ettei ainakaan mistään pakkoavioliitosta voinut olla kyse, koska kukaan ei voisi pakottaa Feolainia mihinkään. Viisasta ajattelua, vaikka tietysti hieman surullista Emmenin tajuta, että Carn pystyy herättämään Feolainissa sellaisia tunteita, joita Emmen ei pystynyt. Mutta mukavaa siis, jos nuo kaksi pystyvät olemaan ystäviä, miltä nyt kovasti vaikuttaa.

Joo, Waith ei ehkä tiedä paljon sotastrategioista, mutta vähän huvitti tuo, kun hän vaikutti olevan epävarma, oliko käskynhaltijan esikoispojan kuolema huono juttu vai ei... :D Minua kauhistutti tuo Bereanin leivän ahmiminen - eikö heillä muuta ruokaa ollut hänelle tarjota? ;) Luulisi tuollaisesta määrästä saavan jo vatsavaivoja... Hmm, seuraavaksi odotan Bereanin käskevän Waithin evakkoon kaupungista, ja nuori rouva varmaan järjestää kauhean kohtauksen, mutta eiköhän tämä kuitenkin lähde. Feolainin kuvittelisin jäävän työskentelemään Parannuksen Tarhaan.

Tuo nazgulin hyökkäys oli varsin vaikuttavasti kuvattu kohtaus. Kirjassa ei muistaakseni kauhean tarkasti kuvattu noiden vaikutuksia, mutta tämä kyllä vastasi hyvin mielikuvaani, vaikka toisaalta oli aika hurjaa nähdä tavallisesti niin vahvan Feolainin murtuvan tuolla tavalla. Vaikka onhan tuo Feolain kyllä muutenkin ollut vähän epävakaa viime aikoina tai tietyllä tavalla lähestymässä murtumispistettä. Kauheita otuksia kyllä nuo nazgulit lentävine petoineen, ja yksi sellainen pieni juttu, joka leffassa muistaakseni jätettiin kunnolla selittämättä (siis näytti siltä, että ne gondorilaiset pelkäsivät niitä vain, koska ne olivat pelottavan näköisiä, psyykkisistä vaikutuksista ei taidettu sanoa mitään. Mikäli nyt voin muistaa kunnolla jotain, jonka olen viimeksi nähnyt joskus vuonna 2005...)

No, lopetan jaarittelun tältä illalta, kun tuo nukkumaanmenoaika lähestyy lähestymistään. Hieno luku tämäkin, ja odotan mielenkiinnolla ficin loppuratkaisuja (siis mitä hahmojen kohtaloihin tulee, muustahan me jo tiedämmekin aika paljon. ;))
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Pääni on ihan tyhjä, mutta koitan saada jotain aikaan.

Sota.. tuntuu olevan niin kovin lähellä. Minua pelottaa hahmojen puolesta, kenelle tapahtuu ja mitä ja... :shock:

Carn ja Beren sitten pääsivät kotiin. Ihana kohta tuo, missä Feolain toivoi että hetki Carnin kanssa jatkuisi ikuisesti. Ja kuvasti noita naisia ihanasti tässä: Naisjoukko seurasi häntä kuin lampaat lauman johtajaa. Tuo on vain jotain ihan uskomatonta, mistä keksit sen vertauksen?

Emmen ja Carn. Jotenkin.. tuo sananvaihto oli hieno. Siinä oli samanlainen tunnelma kuin siinä ensimmäisessäkin, ja tuo juttu Feolainista oli hieno yksityiskohta, se, että Feolain ei pitäisi siitä, mitä he puhuivat. Ja Mirwenin kanssa kaikki on taas hyvin, hienoa. Muistutat kivasti kaikesta, mitä tapahtui sodassa, juuri tuo pois lähteminen ja kaikki muut.

Ja Waith, minä rakastuin tuohon kohtaan, missä Bereanin pienet eleet muistuttavat tavallisesta elämästä ilman pelon varjoa. Ja Boromir... Voi voi. Eikä Feolainilla taida olla helppoa. Sinä kuvaat noita pieniä juttuja valloittavasti, miten Waith tiesi Feolainin käytöksestä jonkin olevan vialla. Samanlainen kuin tuo Bereanin eleet -juttu. Siinä muuten oli pieni virhe; se on sotastrategia eikä sotastradegia. Se vain pomppasi silmille, ja ajattelin, että tahtoisit tietää.

Kuvasit nazgûleita upeasti, paljon todellisemmin kuin kukaan muu, ainakin niiden huuto ja sen vaikutus. Ja Carnin reaktio... minä nyt ihkutan vaan koko ajan. :roll:

Tämä luku oli ihan upea alusta loppuun. Enää neljä lukua? Voi, joko tämä on niin lopussa? Mutta, jatkoa odotan kuitenkin. Pelonsekaisesti, mutta silti.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia kovasti kommenteistanne. ;)

Mithrellas: Niin, Emmen tosiaan suhtautui Carniin varsin maltillisesti, mutta se tosiaan on hänelle tyypillistä. Minusta tuntuu, että Emmen olisi voinut masentua enemmän, jos tilanne olisi joku muu, mutta tuo sota hengittää kyllä niskaan nyt sen verran, että se vaikuttaa jo aivan kaikkeen. Emmen ei varmaankaan ehtinyt ruveta murehtimaan. Niin, Waith ehkä enemmän epäröi tuollaisten sotastrategisten juttujen puhumista Bereanille, koska ajatteli, että tätä huvittaisi Waithin tietämättömyys. Waithkaan ei ole ihan niin tyhmä, että sen täytyisi varmistaa Bereanilta, että oliko se nyt hyvä vai huono juttu, kun tuo Boromir kuoli. ;) Minulla on aina ollut sellainen mielikuva (tiedä sitten, että mikä on totuus), että Minas Tirithista suojaan lähetettiin vain lapset ja vanhukset ja ne naiset, joiden piti mennä huolehtimaan näistä, joten sen takia Berean ei yritä tässä ficissä saada Waithia lähtemään suojaan. Lisäksi Berean, vaikka ehkä sinänsä onkin valmistautunut pahimpaan, ei vielä pysty ajattelemaan, että Vihollinen oikeasti pääsisi Minasin muurin läpi. Mutta sinänsä kyllähän se Bereanille kyllä olisi luonteenomaista, että hän yrittäisi saada Waithin turvaan. Jos olisin ajatellut sitä aiemmin, niin tässä ficissä olisi voinutkin olla sellainen kohtaus. ;)

Nerwen: Niin, vertaukset ovat vähän sellaisia, että niitä vain syntyy tai sitten ei synny (yleensä ei synny ;)). Kiva, jos pidit tuosta lammas-vertauksesta. Minä ajattelin, että Feolain tosiaan raivostuisi (varsinkin kun tämä tuppaa tulistumaan aika helposti) siitä, että kaksi miestä noin hänen selkänsä takana juonii hänen elämästään. Tai juonii ja juonii, mutta niin Feolain olisi sen luultavasti nähnyt ja molemmat miehet tuntevat Feolainin tarpeeksi hyvin tietääkseen tämän. Kiva, jos pienet jutut iskivät, tykkään itse hirveästi sellaisista pienistä asioista, jotka tekevät hahmoista omia itsejään. Ja kiitos, kun mainitsit tuosta sotastrategiasta. Siinä on tullut typo, täytyy korjata. Hyvä, jos nazgûlit olivat todellisen oloisia. :)

Ookei, sitten vuorossa luku 35, jossa pedataan asetelmia loppua varten.

Luku 35
Kohti totista taistelua


Waith oli astumassa olohuoneeseen, mutta pysähtyi kuullessaan Bereanin äänen. ”Arod sanoo, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta estää Vihollista pääsemästä sen paremmin Anduinin kuin Pelennorin muurinkaan ylitse, vaan Vihollinen vyöryy päällemme yhtä vääjäämättömästi kuin vuorovesi peittää rannan kivet.” Carnin ääni murahti myöntyvästi ja Feolainin äännähti huolestuneesti. Waith painoi korvansa ovensuuhun. Kuunteli, vaikka pelkäsi kuulemaansa, mutta koska ei olisi voinut olla kuuntelemattakaan.

”Yhtä vääjäämättömästi kuin vuorovesi peittää rannan kivet”, Feolain toisti ontosti.

Berean naurahti ilottomasti. ”Arod on Dol Amrothista, hän vertaa kaikkea mereen.”

”Ja teidän on pakko mennä? Eikö ole mitään keinoa? Ettekö te voi pyytää saada jäädä kaupunkiin?” Loppu tuli Feolainin suusta nopeana purkauksena ja selitys heti perään. ”Minä en uskonut, että koskaan sanoisin mitään tällaista, mutta sen… sen jälkeen”, ääni vaipui. Waith tiesi, mistä Feolain puhui; kauhuista taivaalla ja korvia riipivästä kirkunasta.

Se ei ole niin yksinkertaista, Feolain”, Berean lausui. ”On kyse velvollisuudesta, ymmärräthän. Ja siitä mitä me olemme miehinä, sotilaina.”

”Ja kuitenkin sinä sanoit, että kaikki on jo menetetty, että te olisitte kuolleita, jos lähtisitte. Äläkä yritä väittää, ettet sanonut, Berean, minä kuulin kuinka sanoit. Mitä hyödyttää lähteä ja kuolla, kun häviö on varma? Miksette te voi jäädä tänne ja puolustaa Minas Tirithiä sitten aikanaan?”

”Siksi”, sanoi Berean, ja hänen äänessään oli itsepäisyyttä. ”Siksi, että lähteminen on minun velvollisuuteni, ja siksi, että jos jäisin tänne ja katsoisin peiliin, en voisi olla tyytyväinen siihen mieheen, jonka näen katsovan takaisin enkä elää sopusoinnussa tämän tekojen kanssa. Silloin antaisin pelkuruuden saada yliotteen minusta.”

”Carn, mitä sinä ajattelet?” Feolainin ääni oli kysyvä.

”En tiedä”, Carn sanoi varovasti ja sekä Feolain että Berean äännähtivät turhautuneesti. ”Miten niin et tiedä?” He molemmat tiukkasivat lähes identtisellä äänensävyllä.

”Koska en hemmetti vieköön tiedä”, Carn tuskastui ja hänen äänensä kohosi. ”Kyllä, minä haluaisin jäädä ja ei, minä en voi jäädä. Minä tiedän, että lähteminen on minunkin velvollisuuteni, mutta en ymmärrä, Berean, että kuinka sinä voit puhua velvollisuudesta noin antaumuksella, vaikka sen suorittaminen tarkoittaa Waithin jättämistä. Aivan kuin et oikeasti rakastaisi hän- ”

Waith peitti kädellään huudahduksensa, sillä Berean oli tarttunut Carnia rinnuksista ja paiskannut tämän seinää vasten. ”Älä ikinä”, Berean sähisi, ”väitä, etten minä rakastaisi Waithia.” Hän ravisteli Carnia niin, että miehen hampaat kalisivat. Bereanin olemuksessa oli sillä hetkellä jotakin kivenkovaa, jotakin sellaista, mitä Waith ei ollut tässä koskaan aikaisemmin nähnyt. Sillä hetkellä hän vasta oikeastaan ymmärsi, millainen vastus Berean saattoi olla taistelussa.

”Suo anteeksi”, Carn kähisi saadessaan tarpeeksi henkeä puhumiseen. ”Minä en tarkoittanut sanoa sitä, se vain lipsahti. Olen pahoillani. Olen pahoillani, Berean.” Hän valahti seinää vasten, kun Berean päästi hänestä irti, ja haukkoi hetken henkeään. Berean perääntyi kauemmaksi ja puristi kätensä nyrkkiin. Siinä vaiheessa Waith havahtui ihmettelemään sitä, miksi hän kuunteli keskustelua oven raossa, eikä astunut huoneeseen. Hän avasi oven ja käveli sisään tärisevin askelin, eivätkä huoneessa olijat kaikessa kiihkeydessään olisi huomanneet häntä, jollei hän olisi kompastunut maton reunaan ja horjahtanut päin kirjahyllyä.

”Waith”, Berean havahtui ja kääntyi häneen päin. Waithin tunteiden täytyi paistaa hänen kasvoiltaan, sillä hän lisäsi. ”Ei ole mitään hätää.”

”Vai ei ole mitään hätää!” Waith huusi. ”Minä kuulin kyllä, mitä te puhuitte, minä tiedän tarkalleen, minkälainen hätä on. Älä kohtele minua kuin lasta, Berean!”

”Pahus, Waith”, Berean oli astunut askeleen häntä kohden ja haroi turhautuneena hiuksiaan. ”Älä tee tätä entistä vaikeammaksi.”

”Koska sinä aioit kertoa minulle? Teidän lähdöstänne?” Waith tiukkasi välittämättä siitä, että Feolain ja Carn olivat edelleen samassa huoneessa. Berean tuijotti häntä tiukasti. ”Pian, sitten, kun olisin keksinyt, kuinka kertoa.”

”Sitten kun olisit keksinyt, kuinka vääristellä totuutta, jotta saisit minun oloni tuntumaan turvallisemmalta.”

”Onko siinä sitten jotakin väärää, että minä tahdon säästää sinulta osan tästä murheesta?”

”En minä ole sokea, Berean. Minä näen mitä minun ympärilläni tapahtuu”, Waith veti syvään henkeä. ”Ja minä pystyn kyllä sulattamaan sen, vaikka sinä et näy minuun luottavankaan.” Hän kääntyi kannoillaan ja aikoi marssia ulos huoneesta, mutta Feolainin ääni pysäytti hänet. ”Lopettakaa te molemmat. Tämä on naurettavaa. Te ette todellakaan eroa riidoissa. Waith, sinä katuisit näitä sanoja koko lopun elämääsi, jos Bereanille tapahtuisi jotakin.”

Waith nyökkäsi ja kirosi mielessään kyyneleitä, jotka alkoivat väistämättä valua hänen silmäripsiensä alta, vaikka hän oli juuri ääneen vakuuttanut kestävänsä. Berean taittoi etäisyyden heidän väliltään ja veti hänet syliinsä. ”Minä rakastan sinua, Waith, enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Siitä ei ole koskaan ollut mitään epäselvyyttä.”

”Minä tiedän, minäkin rakastan sinua”, Waith sopersi.

”Meillä on vielä vähän aikaa, ei hukata sitä riitelyyn”, Berean sanoi kasvot vakavina ja nojautui suutelemaan hänen poskelleen vierineet kyyneleet pois. ”Vielä vähän aikaa.” Mies kuljetti kättä hänen kasvoillaan kuin olisi halunnut taltioida mieleensä hänen jokaisen piirteensä. Nenän muodon ja huulten kaaren, eteenpäin työntyvän leuan. Käsi pysähtyi otsalla riippuvaan kiharaan ja leikitteli sillä. Waith hengitti syvään rauhoittuakseen, työntääkseen paniikin mielen perukoille ja estääkseen kyyneliä valumasta silmäripsien alta. Hän tarvitsi joka sekunnin tästä vähästä ajasta, joka heillä oli jäljellä.

***

Emmen veti viittansa ylleen, istuutui vielä hetkiseksi tuoliin ja silitteli jaloissaan pyörivän kissan pehmeää karvaa. Se olisi hänen päivänsä ainut rauhallinen hetki, hän saattoi tuntea sen sydämessään. Kenties se olisi ainut rauhallinen hetki pitkään aikaan, sillä hän tiesi, että kun Parannuksen Tarha täyttyisi hyökkäyksen uhreista, ei hän väistyisi näiden viereltä edes nukkumaan. Ja uhreja tulisi pian, siitä hän oli varma.

Käsiään kiskotellen hän viimein nousi ylös ja astui ovestaan synkälle kadulle. Ne harvat ihmiset, jotka olivat liikkeellä, kiiruhtivat ohitse lähes juoksujalkaa jäämättä keskustelemaan toistensa kanssa. Sepän paja oli suljettu, eikä leipurin piipusta kohonnut savua. Tori oli tyhjä ja hiljainen, se vaikutti lähes kuolleelta, kun myyjien tarjoushuudot ja kojujen välissä luovien ihmisten puheensorina puuttuivat täysin.

”Emmen!” Ääni oli niin kova, että ohitse kiirehtivä nainenkin kääntyi katsomaan ennen kuin veti huiviaan paremmin päänsä suojaksi ja jatkoi eteenpäin. Emmen jäi odottamaan. Areth ryntäsi katua ylöspäin hänen luokseen. ”Mirwen ja lapset”, tämä vaati saada tietää heti, kun oli päässyt Emmenin vierelle.

”He lähtivät turvaan. Vankkureilla”, Emmen sanoi välittömästi ja helpotuksen ilme levisi Arethin kasvoille. ”Oletko kunnossa?” Hän kysyi silmäillen veljeään päästä varpaisiin.

Areth nyökkäsi. ”Meidän oli pakko vetäytyä. Koko saari on nyt Vihollisen hallussa.” Hän vaikeni hetkeksi, mutta sanoi sitten. ”Olen iloinen, että he ovat turvassa. Olisin vain niin mielelläni… nähnyt heidät vielä kerran.”

Emmen ei osannut sanoa mitään lohduttavaa. Hänen ei ollut koskaan tarvinut lohduttaa isoveljeään, tämä oli aina lohduttanut häntä. He lähtivät hiljaisina kävelemään Parannuksen Tarhaa kohden. Areth oli matkalla samaan suuntaan, sillä tällä oli viesti vietävänä.

”Belecor olisi halunnut jäädä”, Emmen sanoi viimein ja Areth tarttui sanoihin perheestään kuin susi saaliiseensa. ”Mutta minä sanoin hänelle, että hänen velvollisuutensa on suojella äitiään ja sisariaan, ja olen varma, että hän tekee sen. Saat olla ylpeä hänestä, Areth.”

”Minä olenkin”, Areth myönsi heti, liikutuksesta käheällä äänellä. ”Olisin vain halunnut sanoa sen pojalle itselleen.”

”Minä kerroin sen hänelle”, Emmen sanoi. ”Kerroin, että hänen isänsä olisi ylpeä hänestä.”

”Kiitos, Emmen”, Areth tarttui yhtäkkiä hänen käteensä. ”Et arvaakaan kuinka paljon se minulle merkitsee.” Emmen katsoi Arethin jäyhiä kasvoja ja tummia silmiä, joihin mielenliikutus oli nostanut muutaman kyyneleen. ”Saatan arvatakin”, hän virkkoi vakavasti.

***

Feolain seisoi muurilla samassa kohtaa, jossa oli niin usein ennenkin seissyt ja katsellut alas Pelennorin kentälle. Ennen hän oli saattanut nähdä savuhaituvia maatalojen piipuista ja vankkureita, jotka suunnistivat kaupungin porteille mukanaan monenlaisia ruokatarvikkeita, mutta nyt tuo kaupunkiin johtava tie oli tyhjä ja paljas. Jossakin mielensä sopukassa hän oli iloinen siitä, että eno vaimoineen oli päässyt kaupungin muurien suojaan, mutta helpotus hukkui muihin tunteisiin.

”Tämä on kamalaa”, Waith sanoi hänen viereltään. Feolain vilkaisi tyttöä ja tämän kalpeita kasvoja. ”Sinä voit mennä alas, jos se tuntuu paremmalta”, hän ehdotti.

”En voi, en varmasti”, Waithin ääni oli päättäväinen, vaikkakin tavallista kimeämpi, ja Feolain antoi olla. Hän liikkui lähemmäksi ja otti Waithin kädestä kiinni, ja yhdessä he kurkottelivat muurin ylitse. Epätietoisuus oli pahinta, siitä he olivat molemmat olleet yhtä mieltä ja siksi he nyt seisoivat muurilla ja katsoivat alas. Jalat väsyivät, mutta niiden turtumista tuskin huomasi. Välillä he puhuivat hiljaisella äänellä, kyselivät toisiltaan, että tulisiko Rohanista apujoukkoja ja jos tulisi niin voisivatko nämä millään saapua ajoissa.

”Carn on puoliksi rohanilainen”, Feolain sanoi yhden tällaisen keskustelun päätteeksi. Hänen mieleensä oli äkisti juolahtanut, ettei Waith varmasti tiennyt sitä.

”Niinkö?” Waith sanoi, ja Feolain näki helpotuksen hänen kasvoillaan, kun hän saattoi hetkeksi kääntää ajatuksensa taistelusta johonkin muuhun.

”Kyllä, mutta hän ei tunne rohanilaisia sukulaisiaan. Hän ei ole edes nähnyt heitä.”

”Minä olenkin aina ajatellut, että hän on jotenkin outo”, Waith myönsi.

Feolain naurahti, ei iloisesti, mutta naurahti kuitenkin. ”Minä en tiedä, että onko sillä asialla mitään tekemistä hänen rohanilaisten sukujuuriensa kanssa.”

Ja yhä he seisoivat muurilla monien muiden kanssa ja katsoivat, kun punainen tuli eteni Pelennorin kentällä ja kuinka miehet pakenivat kaupunkia kohti. Ja he takertuivat vapisten toisiinsa, kun siivekkäiden varjojen huuto leikkasi ilmaa, mutta he eivät painaneet käsiä korvilleen eivätkä laskeutuneet alas muurilta, vaan heidän silmänsä olivat nauliutuneet kentän tapahtumiin.

Feolain näki kuin sumun läpi – myöhemmin hän oli varma, että ne olivat kyyneleitä – kuinka joukot joutuivat hajaannukseen, kun musta varjo syöksyi taivaalta sotilaiden kimppuun. Mutta hän ei peittänyt silmiään ja hetkeä myöhemmin hän oli iloinen siitä, koska Gondorin joukot vastasivat Mithrandirin johdolla ja julmasti rääkäisten Mustat Ratsastajat kääntyivät takaisin. Huvennut joukko marssi Minas Tirithin muurien suojaan. Feolain olisi halunnut kiirehtää kohti ulommaista porttia nähdäkseen… Niin, nähdäkseen Carnin ja Bereanin, mutta hän kiskoi Waithin mukanaan Parannuksen Tarhaan. Berean ja Carn tulisivat sinne, jos he olivat astuneet portista sisään.

***

Se oli epätoivoinen jälleennäkeminen, sillä se oli samaan aikaan taas uusien katkerien hyvästien jättö. Carn ja Berean olivat kunnossa, mutta Feolain melkein toivoi, että he olisivat loukkaantuneet niin, että olisivat voineet jäädä makaamaan Parannuksen Tarhan pehmeisiin vuoteisiin. Mutta ei, heidän oli mentävä, vaikka toivoa ei ollutkaan. Rohan ei ollut tullut. ”En olisi sitä heiltä odottanutkaan”, sanoi Carn ja sitten hän pakotti kasvoilleen hymyn ja suuteli Feolainia. Eikä heillä ollut enää Faramiria johtamassa heitä taisteluun. Sanottiin, että Faramir teki kuolemaa ja kaupungin valtias istui murtuneena miehenä hänen vuoteensa vierellä.

Feolain oli käynyt katsomassa muurin yli ja nähnyt Vihollisjoukot, jotka piirittivät heidän kaupunkiaan. Sitten hän oli palannut Parannuksen Tarhaan, jossa oli työtä riittämiin. Muiden lääkitseminen oli ainut lääke, joka nyt saattoi auttaa häntä itseään. Hän seurasi Emmeniä, joka ei ollut menettänyt hermojaan tässä kaaoksessa ja Waith seurasi puolestaan häntä, sillä tämä ei voinut sietää ajatusta kotiin menosta. Feolain tyrehdytti verenvuotoa, sitoi haavoja ja veti sijoiltaan menneitä raajoja paikalleen. Hän juoksi ja ahersi, kunnes väsymys hämärsi hänen silmänsä ja hän vajosi nojaamaan käytävän seinään sen ruusutaulun alle, jota hän oli aina rakastanut, mutta joka nyt irvaili hänelle kauneudellaan.

Emmen löysi hänet siitä ja talutti sohvalle sanaakaan sanomatta ja veti huovan hänen päälleen, mutta kun Feolain oli tunnin kääntyillyt ympäriinsä, nousi hän lopulta ylös ja jatkoi töitään. Eikä Emmen nostanut kättään häntä estääkseen, vaikka tämän silmissä oli huolestunut ilme. Yhteistuumin he saivat Waithin peiteltyä samaisen huovan alle muutamaksi tunniksi. Feolain veti hiuslenkin hänen päästään ja leväytti hänen hiuksensa vapaaksi, jotta nuttura ei painaisi hänen unissaan ja istui sitten tuolille katsomaan Waithia ja sitä miten nuorelta tämä vielä näytti. Feolain painoi rystysensä huokaisten otsaansa vasten. Hän oli niin väsynyt. Se ei ollut levollista väsymystä, joka seurasi toiminnantäyteistä päivää ja maittavaa illallista, se oli enemmänkin sielusta kumpuavaa uupumusta, joka sai sekä ajatukset että jäsenet tuntumaan raskailta.

Niin yö kului loppuunsa, mutta päivä ei valjennut, vaikka kello tikitti eteenpäin, vaan kaikki oli pimeää ja toivotonta. Feolain kulki vaihtamassa pidikkeisiin ja kynttilänjalkoihin uusia kynttilöitä loppuun palaneiden tilalle. Kukaan ei ollut tajunnut hankkia kynttilöitä pitkään aikaan ja varastot alkoivat olla lopussa. Se silti tuskin oli heidän suurin huolenaiheensa, vaan paljon huolestuttavampi oli ruokakomeroiden tilanne. He elivät nyt piiritetyssä kaupungissa, ja vaikka muurit ja Gondorin miehet onnistuisivat pitämään Vihollisen ulkopuolella – mistä Feolain ei ollut kovin varma – eivät nämä jonkin ajan kuluttua suojelisi kuin nälkään kuolleiden ihmisten luurankoja. Musta, pahansuopa kirkuna kantautui äkisti taivaalta ja Feolainin kantamukset ropisivat lattialle. Hän painautui seinää vasten kädet korvillaan, kun epätoivo täytti hänen ajatuksensa. Hänen mielensä oli yhtäkkiä täynnä luurangoiksi laihtuneiden lasten kuvia ja kärpäsiä pörräämässä voipuneiden ihmisten ympärillä, ja pahoinvointi velloi hänen sisällään.

Mustien Ratsastajien huuto etääntyi ja hän sai pakotettua itsensä liikkeelle, mutta Ratsastajat palasivat taas hetken päästä ja jähmettivät hänen ajatuksensa. Nazgûlit pyörivät kaupungin ympärillä välillä loitoten, välillä liukuen lähemmäksi ja valuttivat myrkkyä ihmisten sydämiin. Feolain pudotti kantamuksensa joka kerran, kun niiden ääni taas lähestyi ja koveni, ja huomasi kiirehtivänsä olematonta piilipaikkaa kohti. Itsensä kerääminen oli kerta kerralta vaikeampaa ja hän näki monen käytävällä vastaan tulevan itkevän yrittämättä enää peitellä sitä. Hän ei uskaltanut edes ajatella, että mitä nazgûleiden huuto teki sotilaille, joiden oletettiin puolustavan Minas Tirithiä.

Kun pimeä ilta kääntyi vielä pimeämmäksi yöksi, hän lysähti uupuneena vähäksi aikaa tuoliin, eikä ollut varma, että kirkuivatko Ratsastajat taas vai soiko niiden edellinen huuto yhä hänen korvissaan. Emmen ilmaantui paikalle jossakin vaiheessa ja näytti siltä kuin olisi vanhennut kymmenen vuotta. ”Taistelu on alkanut”, hän sanoi ja tuli istumaan viereiselle tuolille. Feolain vain nyökkäsi. Hän kuuli kyllä taistelun pauhun ja melskeen, mutta se ei tuntunut todelliselta. Hän nousi yhtä kaikki ja meni takaisin töihinsä ja Emmen tuli hänen perässään. Ioreth pelmahti heidän luokseen jossakin kohtaa yötä, kun he käärivät kuollutta miestä valkoiseen kankaaseen. ”Sanovat, että ne ovat lähestulkoon murtaneet portin”, hän vaikersi.

”Murtaneet Minas Tirithin portin?” Emmen toisti ja päästi vahingossa irti ruumiista, joka kierähti alas sängyltä. ”Varjelkoon”, hän hengähti ja auttoi Feolainia nostamaan ruumiin takaisin vuoteelle, mutta hänen silmänsä olivat yhä Iorethissa. Hän asetti kädessään pitelemänsä pyyhkeen yöpöydälle ja näytti ryhdistäytyvän silmissä. ”Minun on mentävä”, hän sanoi ja lähti vauhdilla.

***

Feolain seisoi käytävässä ja katsoi Emmeniä ja yritti ymmärtää, että miksi mies oli vaihtanut parantajan kaapunsa sotilaan pukuun ja miksi hänen vyöllään roikkui miekka. Emmen tarttui häntä olkapäistä ja ohjasi syrjäiseen kulmaukseen. ”Feolain, vähän aikaa sitten minulle tarjottiin mahdollisuutta ruveta parantajaksi, joka toimisi taistelukentällä. Minä kieltäydyin. Uskottelin itselleni, että minua tarvitaan Parannuksen Tarhassa, enkä voi näin ollen lähteä, mutta minä valehtelin itselleni ja kaikki vain, koska olin liian peloissani suostuakseni.”

Feolain tunsi maailmansa heilahtavan. Ei, ei tätä. Hän joutui jo pelkäämään Carnin ja Bereanin puolesta, kuinka hän voisi elää ajatellen, että hetkenä minä hyvänsä myös Emmen saattaisi kaatua örkin nuoleen. Hän tajusi äkkiä, että Emmen oli se tukipilari, jonka hän oli uskonut pysyvän paikoillaan kaiken kauheuden keskellä. Hän oli aina luottanut Emmenin olevan siellä häntä varten, eikä ollut osannut arvostaa sitä. Ennen kuin nyt. ”Entä nyt?” Hän kysyi. Kysyi, vaikka pelkäsi vastausta. Varjelkoon, hän pelkäsi niin paljon nykyään.

”Nyt minä ymmärrän, mitä minun on tehtävä. Voi olla, että olen myöhässä, voi olla, että olisi alun alkaenkin ollut liian myöhäistä, mutta minä menen ja teen minkä voin.” Emmenin kasvot olivat kiveä. ”Minua tarvitaan siellä enemmän kuin täällä, minä voin pelastaa enemmän henkiä, kun riskeeraan omani. Minun olisi pitänyt tehdä se jo aikaisemmin. Jos en olisi tällainen kirottu pelkuri, typerä jahkailija – ”

”Et sinä ole pelkuri”, Feolain sanoi kiivaasti. ”Sinä olet uskomattoman rohkea ja – ”

”No, siinä tapauksessa”, Emmen sanoi, tarttui hänen leukaansa ja kohotti hänen päätään nähdäkseen hänen kyyneleiset silmänsä. ”En ainakaan ole ainoa.” Ja seuraavassa hetkessä hän syleili Feolainia kiihkeästi. Feolain painautui miestä vasten, tunsi tämän vahvat kädet ympärillään ja tärisi. Hän tunsi Emmenin huulten pysähtyvän niin lähelle, että ne lähes koskettivat hänen huuliaan, mutta sitten mies kohotti päätään yhtäkkisen rajusti ja vain hipaisi huulillaan hänen otsaansa. Sitten tämä työnsi hänet melkein kovakouraisesti taaksepäin katsoen häntä sellaisella intensiivisyydellä, kuin olisi halunut muistaa jokaisen osan hänestä.

”Minä… Minun on mentävä”, Emmen takelsi.

Feolain olisi halunnut sanoa, että he tarvitsivat Emmeniä täällä. Hän olisi halunnut anella Emmeniä jäämään. Hän olisi halunnut tarrata miehen takinliepeeseen ja pitää miehen väkisin Parannuksen Tarhan suojissa. Mutta ”ole varovainen” oli ainut mitä hän sanoi, ja hän näki Emmenin silmistä, että tämä näki myös kaikki lausumatta jääneet sanat. ”Tiesin, että ymmärtäisit”, Emmen vain lausui. Ja sitten hän oli poissa, ja Feolain puristi täriseviä käsiään nyrkkiin.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Vastaa Viestiin