Gondorin ruusut (PG-13, ofc/omc, valmis 11.5)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Gondorin ruusut (PG-13, ofc/omc, valmis 11.5)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Title: Gondorin ruusut
Author: Leida
Genre: Romance/draama
Rating: PG-13
Pairing: OFC/OMC
Disclaimer: Perustuu Tolkienin mestariteokseen, jota minä vain lainaan omiin tarkoituksiini, enkä saa tästä pennin pyörylääkään.
Warnings: Sota on sotaa (vaikkei erityisen hyvin kirjoitettua sellaista ;D) ja vaatii uhrinsa.
Summary: Sauronin kootessa armeijaa, keskimaassa suru kulkee rakkauden kumppanina. Sijoittuu Minas Tirithiin vuosien 3018 -3019 (eli ne suuret vuodet, jolloin sormus vaelsi kohti tuomiovuorta) välille.

A/N: Tämä on siis puhtaasti OC-hahmoista kertova tarina. Sivuosissa pilkahtelevat Faramir, Boromir, Beregond, Bergil ja Ioreth, mutta ne tosiaan ovat aivan sivuosia. Keskittyy kuvaamaan elämää Minas Tirithissä aikana, jolloin savu kohoaa taas tuomiovuoresta. Pituutta riittää samoin henkilöitä. Sekaannusten vähentämiseksi listaan tärkeimmät henkilöt ikineen tähän alkuun.

Feolain (27)
Berean (22)
Emmen (38 )
Waith (21)

Tämä ficci keskittyy jonkin verran Parannuksen Tarhaan, mutta minä en väitä ymmärtäväni sairaiden hoidosta yhtikäs mitään. Kaikki kukkien ja yrttien nimet on joko keksitty tai sitten oikeasti olemassa, mutta niiden käyttötarkoitukset ovat aivan omista aivoistani lähtöisin. Olen tietoinen siitä, että nuori, naimaton nainen työskentelemässä Parannuksen Tarhassa ei välttämättä ole aivan Keskimaan hengen mukaista, mutta se on avainasioita tämän ficin kannalta, joten niin se vain nyt menee. Palautetta otan vastaan enemmän kuin mielelläni, aivan minkälaista tahansa. Okei, tästä lähtee. Ensimmäisessä luvussa tutustutaan neljästä päähenkilöstä kolmeen.

Gondorin ruusut

Luku 1
Haavoja


Lintupariskunta kisaili pehmeästi puhaltavassa ilmavirrassa Minas Tirithin kattojen yllä. Parannuksen Tarhan muuriin nojaava nuori nainen seuraili niiden leikkiä katseellaan nauttiessaan hetken toimettomuudesta kesken päivän aherruksen. Aurinko loi lämmintä hehkua hänen kasvoilleen ja leppeä kevättuuli pörrötti palmikosta karanneita hiussuortuvia.

Linnut katosivat vain pieniksi mustiksi pisteiksi korkealle taivaalle leppoisten poutapilvien lomaan ja Feolain laski katseensa kaupunkiin niiden alla. Hänen silmänsä lepäsivät Minas Tirithin tuttuakin tutummissa piirteissä ja kääntyivät vaistomaisesti seuraamaan Miekantakojienkatua, jonka mutkien kautta hänen jalkansa kuljettaisivat hänet kotiin päivän päätteeksi. Kotiin, taloon, joka voitti suloisuudellaan kaikki kaupungin suuret kartanot ja jonka portinpielessä kasvoivat Minas Tirithin hehkuvimmat ruusut, Feolainin suuri ylpeydenaihe. Hän antoi katseensa vaeltaa yli kaupungin muurin kukoistaviin viljapeltoihin ja niiden välissä könöttäviin taloihin. Vain itään hän ei katsonut, tällaisena päivänä hän tahtoi unohtaa sen varjon. Tuomiovuoresta kohoava savu saattoi masentaa valoisimmankin mielen, jos sen antoi niin tehdä.
Puutarhan hiljaisuus rikkoontui, kun juoksupoika porhalsi paikalle pyöreät posket kiirehtimisestä punertuneina.

”Mikä hätänä?” Feolain silmäili pystytukkaista poikaa, joka pysähtyi hänen eteensä ja puuskutti saadakseen henkensä taas kulkemaan.

”Tulin kertomaan teille… Loukkaantunut sotilas saapui”, poika puuskahti yhteen hengenvetoon. Hän veti henkeä ja aikoi ilmeisesti jatkaa puhettaan, mutta Feolain oli jo menossa. ”Ilmoita parantaja Emmenille”, hän huikkasi pojalle taakseen katsahtamatta. Kiviseinistä henkivä viileys ja lääkeyrttien pistävä tuoksu löivät vastaan, kun hän työnsi oven auki ja astui Parannuksen Tarhan käytävälle.

Hetken kuluttua hän jo kiirehti käytävää pitkin näyttääkseen tietä tyhjään huoneeseen, johon loukkaantuneen sotilaan toverit saisivat tämän auttaa. Mies lysähti vuoteeseen, mutta yritti samassa ponnistautua istuvaan asentoon, jotta näkisi missä kunnossa hänen edelleen runsaasti verta vuotava jalkansa oli. Feolain painoi kaikilla voimillaan miehen takaisin makuulle ja viittilöi samalla vuoteen ympärillä hyödyttöminä pyöriviä sotilaita apuun. Typerykset, enemmän heistä oli haittaa kuin hyötyä. Hän kääntyi kastamaan puhtaan rievun viileään veteen ja sipaisi varovaisesti pois miehen otsalta valuvat tuskanhikikarpalot.

Toinen saattamaan tulleista miehistä pulputti lakkaamatta anteeksipyyntöjä. Feolain sai sivukorvalla selvää siitä, että loukkaantunut nuorukainen ei ollut suinkaan taistelun uhreja, vaan oli yksinkertaisesti kompastunut toverinsa maahan jättämään miekkaan, joka oli pureutunut hänen jalkaansa. Anteeksiantamatonta huolimattomuutta, jättää aseita levälleen niin kuin ne olisivat leikkikaluja. Samaa mieltä näytti olevan myös miesten päällikkö, joka saapui ottamaan selvää alaisensa tilasta. Hän puhkesi nuhdesaarnaan kuultuaan tapauksen, eikä hänen äänensä ollut niitä maan hiljaisimpia.

”Voisivatko herrat mahdollisesti jatkaa keskusteluaan käytävässä?” Feolain tuskastui jouduttuaan jo toistamiseen painamaan potilaan takaisin vuoteelleen. Miesten äänet surisivat hänen korvissaan kuin parvi mehiläisiä.

Päällikön puhe katkesi kuin leikaten. Hän kääntyi katsomaan Feolainia terävillä, harmailla silmillään, jotka tuijottivat pitkänomaisista kasvoista. Päällikön kasvojen rosoisen ihon katkaisi pitkä arpi, joka kulki hänen vasemmasta poskestaan suun sivuun asti. Kun kasvot vääntyivät tyytymättömään irveeseen, myös arpi kurtistui. Feolain tuhahti harmissaan. Ei olisi pitänyt menettää malttiaan tuolle tiukan näköiselle sotilaalle.

”Olen pahoillani, en ajatellut. Me lakkaamme välittömästi häiritsemästä työskentelyänne.” Päällikkö kumarsi lyhyesti hyisevää kylmyyttä silmissään ja johti miehensä pois huoneesta. Feolain huokaisi, mutta kääntyi sitten takaisin potilaan puoleen.

”Mitä meillä on täällä?” Parantaja Emmen oli saapunut ja kiinnittänyt välittömästi silmänsä vuoteessa lojuvaan mieheen. Feolain selosti nopeasti pääkohdat tapauksesta samalla kun irrotti varovaisesti haavan ympärille takertuneet veriset kangassuikaleet.

”Tarvitsen keitettyä vettä, jotta voin aivan ensimmäiseksi puhdistaa haavan. Ja valmistakaa rauhoittavaa juomaa.” Emmen oli tullut vuoteen viereen tutkiskelemaan potilasta tarkoilla silmillään.

”Minä huolehdin siitä”, Feolain kiiruhti tiehensä vilkaisematta enää potilaaseen. Tämä oli nyt parantajan asiantuntevassa hoivassa. Ripein ottein hän asetti kaksi kattilaa liedelle. Toiseen pelkästään vettä, toiseen lisäksi valikoima yrttejä. Huhtamaa pitäisi hankkia lisää, hän huomasi ripotellessaan purkin pohjat kattilaan.

Feolain nautti työstään, nautti siitä, että hänen tekemisillään oli merkitystä ja hänen taidoistaan oli hyötyä. Hän oli parhaimmillaan toimiessaan nopeasti ja tehokkaasti, eivätkä tiukat tilanteet saaneet häntä menettämään hermojaan. Sukulaisetkin olivat jo alistuneet siihen, että Feolain piti siitä mitä teki, eivätkä enää siunailleet kuorossa, että kuinka hän jaksoi sellaista kurjuutta ja eikö hän voinut pahoin nähdessään verta.

Feolain oli tuntenut kiinnostusta erilaisiin lääkeyrtteihin jo aivan pikkutytöstä lähtien, jolloin hänen isoäitinsä oli perehdyttänyt hänet tunnistamaan niistä tavallisimmat ja huomattuaan, että Feolain oli oikeasti innostunut aiheesta, oli vuosien saatossa opettanut hänelle kaiken minkä tiesi. Isoäidiltä perimäänsä kirjaa, johon oli huolellisesti kerätty kuivattuja yrttejä ja kirjoitettu perinpohjaiset selitykset niiden käytöstä, Feolain piti kalleimpana aarteenaan. Hän tunsi ylpeyttä aina, kun saattoi lisätä omia tietojaan isoäidin siistin kirjoituksen sekaan. Feolain oli aloittanut Parannuksen Tarhassa palvelustyttönä, mutta oli onnistunut vakuuttamaan parantajat siitä, että hänestä oli hyötyä muutenkin, ja useamman vuoden hän oli jo jättänyt lattian lakaisemisen muille ja keskittynyt sekoittelemaan lääkkeitä ja hoivaamaan Parannuksen Tarhan seinien sisään saatettuja ihmisiä.

Feolain kurkotti ottamaan hyllyltä pikarin, johon siivilöi varovaisesti valmistamansa juoman. Kaadettuaan kiehuvan veden tyhjään posliinikannuun hän asetti sekä pikarin, että kannun tarjottimelle ja kiirehti sitten takaisin potilaan huoneeseen.

***

Emmen kääri varovaisesti sidettä potilaan haavan ympärille ja näki tyytyväisyydekseen, että veri ei enää tahrannut valkoista kangasta. Verenvuoto oli viimein tyrehtynyt. ”Juokaa tämä”, hän sanoi ja ojensi pikaria miehelle, joka kulautti juoman tottelevaisesti kurkkuunsa, vaikka irvistikin kitkerästä jälkimausta. Emmen vastaanotti tyhjän pikarin ja näki miehen painavan päänsä tyynylle. Mainiota, unta tämä nyt tarvitsikin.

Hän alkoi siivota hoitovälineitään kasaan sisin pulppuillen iloa siitä, että taas yksi onnettomuus oli korjattu. Nämä hetket tässä työssä täytyi muistaa, sillä liian usein ihmiset vaelsivat Parannusten Tarhasta kuoleman maille. Eikä niitä menetyksiä kestänyt, jos ei osannut iloita onnistumisista. Emmen osasi. Kuolema ei ikinä tullut helpommaksi kestää, mutta aikaa myöten oppi ymmärtämään, että jotkut asiat olivat omien taitojen ulottumattomissa. Emmenillä oli tapana ajatella, että kohtalo oli kutsunut ne ihmiset luokseen, joita heidän ei onnistunut pelastaa.

Tämä mies ei ollut missään vaiheessa ollut hengenvaarassa ja jalkakin toimisi parannuttuaan notkeasti. Pian hän olisi taas valmis ottamaan paikkansa Gondorin puolustajien joukossa, ja Emmen saattoi vain toivoa, että hän onnistuisi välttelemään vihollisen nuolia niin, etteivät he kohtaisi Parannuksen Tarhassa yhtä ikävissä merkeissä uudelleen. Emmen korjasi miehen miekan huoneen nurkasta sivupöydälle, ettei kukaan vahingossakaan loukkaantuisi siihen enää. Hetken mielenjohteesta hän painoi kokeeksi kätensä miekan kahvalle. Miekka tuntui raskaalta ja kömpelöltä hänen parantajan työkaluihin tottuneissa käsissään. Miekkaa pyöritellessään hän aprikoi, minkälaisen suunnan hänen elämänsä olisi saanut, jos hän nuorena olisi valinnut parantamisen sijasta taistelemisen. Olisiko hän ylipäätänsä enää hengissä? Eläisikö hän joki vamma päivittäisenä seuranaan? Vai kuuluisiko hän niihin onnellisiin, joihin ei mikään vihollisen kalpa tai nuoli tuntunut pystyvän?

Emmenin suvun miehet olivat olleet sotilaita monessa sukupolvessa ja siihen tehtävään niin hänet kuin hänen isoveljensäkin oli pienestä pitäen kasvatettu. Isoveli oli nyt monen monta vuotta niittänyt kunniaa sotaretkillä, mutta Emmen oli kasvaessaan alkanut epäillä omaa tietään. Miekka ei tuntunut oikealta hänen käsissään, eivätkä nuolet hänen jousestaan tuntuneet koskaan lennähtävän aivan sinne minne hän oli ne tarkoittanut. Kerättyään rohkeutta useita kuukausia hän oli lopulta kertonut perheelleen, että tahtoi tulla sotilaan sijasta parantajaksi. Hän oli itsekin ollut yllättynyt päättäväisyydestä, joka hänen äänestään kuului, kun hän teki sydämensä äänen tiettäväksi läheisilleen, eivätkä nämä olleet vastustaneet, ääneen. Se ei silti ollut jäänyt Emmenille epäselväksi, että hänen taistelijaveljensä ja nyt jo edesmennyt isänsä olivat pitäneet hänen päätöstään pelkurin ratkaisuna.

Hän asetti miekan turvallisesti pöydälle ja mietti itsekseen, että oliko itsekästä olla onnellinen siitä polusta, jonka oli elämälleen valinnut.

”Nukkuuko hän?” Feolain kurkisteli huoneeseen ovensuusta. Emmen säpsähti. Hän kumartui katsomaan potilasta, joka hengitti unissaan syvään ja nyökkäsi tytölle vastaukseksi. Sitten hän kokosi tarvikkeensa ja hipsutteli pois huoneesta sulkien oven perässään.

”Minä lähden”, Feolain sanoi tarpeettomasti, sillä Emmen näki sen kyllä päältäpäinkin. Tyttö oli irrottanut voiteiden tuhriman esiliinansa ja kietoutunut ulkoviittaansa. Hän heilautti palmikkonsa selkäänsä virkkaessaan: ”Levitin vielä ylimääräisen annoksen voidetta ruoanlaitossa loukkaantuneen rouvan palovammoihin ja kerroin hänelle, ettei lapsista tarvitse huolehtia, naapurin rouva on ottanut heidät hoiviinsa.”

”Se oli varmasti viisasta”, Emmen nyökkäsi. Hän katseli, kun Feolain painoi päätään hyvästiksi ja lähti sitten marssimaan ulko-ovea kohti. Tyttö oli ihailtavan tarmokas. Monesta ei olisi ollut työskentelemään Parannuksen Tarhassa, jossa elämä näytti niin parhaat kuin pahimmatkin puolensa. Feolainin jaksamista Emmen ei kuitenkaan epäillyt. Hän kääntyi tehdäkseen tarkastuskierroksen ennen kuin itsekin talsisi tutun reitin kotiinsa. Kiirettä ei ollut, sillä perillä odottavat tyhjät huoneet eivät häntä ikävöineet.

***

Berean potkiskeli pikkukiviä vierimään katukivetystä pitkin odotellessaan sisarensa hahmon ilmestymistä Parannuksen Tarhan oviaukkoon. Varmasti tämä oli unohtanut, että heidän oli tarkoitus mennä hakemaan äidin syntymäpäivälahja ja syventynyt jonkin yrttikeitoksen saloihin. Berean ei ollut ikinä voinut ymmärtää Feolainin viehtymystä kaikenmoisten rikkaruohojen tutkimiseen ja keskenään sekoittelemiseen, vaikka hänen täytyikin myöntää, että Feolainin taidoista oli ollut monesti hyötyä.

Berean oli tukehtua kärsimättömyyteen ja oli juuri päättänyt, että marssisi sisään raahaamaan Feolainin ulos, kun sisar viitta navakassa tuulessa liehuen kiirehti hänen luokseen. ”Kiireinen päivä”, hän selitti kiskoen viitan hupun päivän aikana sotkeutuneiden hiustensa peitoksi. ”Eräs sotilas oli onnistunut satuttamaan itsensä toverinsa maassa lojuneeseen miekkaan. Varsinainen typerys, siis se, joka oli jättänyt miekan levälleen. Olisi tehnyt mieli sanoa pari valittua sanaa, mutta komppanian päällikkö taisi huolehtia siitä.”

Berean nyökkäsi. ”Tiedän. Se tapahtui minun komppaniassani. Päällikkö oli niin vihainen, että me olemme kaikki hiipineet varpaillamme koko päivän.” Hänet oli vastikään hyväksytty neljänteen komppaniaan ja hän oli viime aikoina viettänyt päivänsä tiiviisti harjoituksissa. Hän virnisti. ”Mutta älä pelkää, minä en ainakaan ole yhtä huolimaton.”

Feolain kääntyi katsomaan häntä. ”Niin onkin parasta”, hän sanoi, muttei vastannut hymyyn. Berean potkaisi harmissaan muutaman kiven vierimään katua alaspäin. Feolain ei pitänyt taisteluista eikä hänen sotilaanurastaan. Sisar ei suostunut ymmärtämään, kuinka tärkeää työtä hän teki puolustaessaan Minas Tirithiä. Feolain vaali edelleen omituisia kuvitelmia siitä, kuinka asiat voisivat ratketa ilman taistelua. Berean ei ymmärtänyt, miten hänen tavallisesti niin älykäs sisarensa saattoi olla jostakin asiasta niin väärässä. Ei heidän vihollisensa kanssa voinut neuvotella.

”Oletko sinä koskaan nähnyt örkkiä, Feolain?”

Feolain vilkaisi häntä huppunsa suojasta miettien ilmeisesti, että mihin keskustelu johtaisi. ”En, mutta olen nähnyt paljon örkinverta.”

”Jos olisit nähnyt yhdenkin örkin, niin tietäisit, että me emme voi tehdä mitään muuta kuin taistella vihollista ja hänen palvelijoitaan vastaan.”

Feolain tuhahti. ”En minä sitä epäilekään. Tosin tuo mitä sanoit, kuulostaisi paljon vakuuttavammalta, jos sinä olisit nähnyt örkkejä, yhden tai useamman, ja satun tietämään, että sitä sinä et suinkaan ole tehnyt.”

Berean puhahti harmissaan. Näin kävi aina, kun hän yritti esittää viisasta Feolainille. ”Joka tapauksessa, sinä et voi nähdä siinä mitään väärää, että me puolustamme kaupunkia ja kansaamme.”

Feolain katsoi häntä yllättyneenä. ”Tietenkään minä en näe siitä mitään väärää. Kyllä minä ymmärrän, että me emme eläisi täällä rauhassa, jos sotilaat eivät hengellään maksaisi siitä hirvittävää hintaa koko ajan. Sitä minä en hyväksy, omien sotilaidemme kuolemista.”

Berean yskähti. ”Eikö tuo ole jotensakin epäjohdonmukaista? Sinusta sotilaat saavat kaikin mokomin taistella, kunhan eivät vain mene kuolemaan.”

”Niin minä haluaisin sen olevan. Äläkä irvistele siinä, kyllä minä tiedän, ettei se ole mahdollista. Välillä minä vain mietin, että mikä velvoittaa sotilaat kuolemaan meidän muiden puolesta. Onko mikään täällä oleva sen arvoista?”

Bereanille tämä kohta oli aina ollut erityisen selvä. Se oli tällä hetkellä syy sille, että hänestä tulisi sotilas. Aikaisemmin, kunniaa havittelevana pikkupoikana syy oli ollut se, että sotilaan ammatti oli kunnioitettu ja häntä arvostettaisiin, mutta nykyisin hän ajatteli sitä minkä puolesta tulisi taistelemaan. ”He taistelevat ihmisten puolesta, perheidensä puolesta.”

”Niin, minä tiedän, mutta se ei ole perheitä aina niin kovin paljon näyttänyt lohduttavan, kun he ovat valvoneet kuolevan vuoteen vierellä. Kun jonkun tuskin kolmannelle vuosikymmenelle ehtineen sotilaan morsian itkee haljetakseen vuoteen vieressä, niin minä en usko, että hän sillä hetkellä on kiitollinen uhrauksesta.” Feolainin puhe nopeutui, kuten aina hänen ollessaan erityisen kiihkoissaan, niin että Bereanin oli vaikea saada selvää viimeisistä sanoista.

”Meidän ei kannata keskustella tästä, Feolain, koska meidän sotilaamme tekevät sen mikä on pakko tehdä. Ja jos sinä hyväksyt sen, niin en ymmärrä, miksi sinun on niin vaikea hyväksyä sitä, että minäkin aion tehdä oman osani.”

Feolain katsoi häntä tuli hehkuen silmissään. ”Ehkä minä en halua sinun kuolevan.” Niine sanoineen hän kiirehti eteenpäin jättäen hölmistyneen Bereanin tuijottamaan peräänsä. Vai tästä olikin ollut kysymys. Feolain murehti aivan liikaa. Tietenkään hänelle ei kävisi mitään. Berean veti henkeä ja pyrähti juoksuun saadakseen Feolainin kiinni. ”Feolain”, hän huohotti saavuttaessaan sisarensa. ”Feolain, en minä aio kuolla.”

Feolain vilkaisi häntä ja jopa hymyili, vaikka hymy näyttikin Bereanista vähän väkinäiseltä. ”Tietenkään sinä et aio kuolla.” Hänen äänessään oli taas feolanmaista pirteyttä. Hän nyökkäsi vaatturin puotia kohtia. ”Mennäänkö sisälle sitten?”

”Tietysti.” Berean kiiruhti avaamaan oven sisarelleen ja yritti ravistaa äskettäin käydyn keskustelun sivuun mielestään.
Viimeksi muokannut Leida, Su Touko 11, 2008 1:03 pm. Yhteensä muokattu 39 kertaa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ihanaa, uusi ficci. Hyvältä vaikuttaa, tämä oli mukavan rauhallinen osa.

Henkilösi tuntuvat heti alkuun mukavan persoonallisilta ihmisiltä, tosin uskon että ainakin näin alkuun sekoilen hiukan. Feolain on mukavan oloinen, ja vaikka en itse perusta kasveista, niin löysin hänestä jotain, mihin samaistua.

Kuvailusi ovat kauniita ja tuovat mukavaa sävyä (huomaa että teksti on sinun) arkipäivän askareisiin ja auttavat minuakin muistamaan, että kyllä siitä arjesta pitäisi osata iloita. :roll: Arkea elämä kuitenkin suurimmaksi osaksi on.

Feolainin ja Bereanin (joko muuten mainitsin, että henkilöilläsi on hienot nimet?) keskustelu lopussa oli mukavaa luettavaa. Se selvensi hyvin heidän välejään ja kummankin luonnetta, mitkä tietysi on vain hyväksi aloitukselle.

Mielenkiintoni sait ainakin heräämään, joten jatkoa sitten vain.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Lille
Samooja
Viestit: 466
Liittynyt: Ti Touko 02, 2006 4:39 pm
Paikkakunta: Turggune
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lille »

*kurkistaa kiven takaa*
Uskaltaudun nyt sitten pitkästä aikaa tulla kirjoittamaan kommenttia... Oli ilo huomata, että tänne oli ilmestynyt uusi fickin alku!

Mukava alku, vaikkei sinänsä paljoa tapahtunutkaan. Tykästyin heti Emmeniin ja oli kiva saada heti pieni historiikki luettavaksi. Sotilaat ovat yliarvostettuja - ainakin melkein xD...
Feolain... hmm hmm, en osaa sanoa hänestä oikein mitään.
Berean vaikutti taasen vaikutti mukavalta, toivottavasti seuraavassa luvussa saamme syventyä tarkemmin häneen (ja Feolainiin).
Berean yskähti. ”Eikö tuo ole jotensakin epäjohdonmukaista? Sinusta sotilaat saavat kaikin mokomin taistella, kunhan eivät vain mene kuolemaan.”
Ihana :D. Tuo yskähdyskin on juuri oikeassa paikassa. Olisihan se tietysti hienoa taistella kuolematta, muttaah...
Tietenkään hänelle ei kävisi mitään.
Pahaenteinen lausepaholainen! Siis noinhan sitä juuri yleensä ajattelee, "ei minulle mitään käy...". Toivottavasti hänelle ei tosiaankaan käy sitten mitään (ainakaan kovin vakavaa). Pelottava lause. o.o

Ja sitten, nuo viimeiset kappaleet olivat muutenkin aivan ihania.

[Huomaat ehkä nyt miksi välttelen kommentointia -____-'. voi *****. En saa puettua ajatuksiani kommentiksi]
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan.
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Heei, uutta ficciä.

Ensimmäinen luku oli ihanan rauhallinen, tällä on hyvä aloittaa :) Otsikko herätti mielenkiinnon. Kuten Nerwen jo mainitsikin, henkilösi ovat todellakin persoonallisia. Hienoa että heistä kerrotaan näinkin tarkasti heti aluksi, usein henkilöiden luonteet jne kehittyvät ficin edistyessä.

Mitähän osaisin sanoa. Feolainin ja Bereanin keskustelu oli sujuvaa ja kevyttä. Kevyttä siinä mielessä että...no siitä jotenkin kuulsi läpi tuo sisaruus (mulla on tänään outoja sanavalintoja)

Mielenkiinnolla jään odottamaan ja seuraamaan mitä tästä kehittyy :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Jee, kivaa saada uutta ficciä tänne kylmien sadepäivien piristykseksi. :)

Feolain vaikutti minustakin sellaiselta järkevältä ja aikaansaavalta tyypiltä, johon on helppo samastua. Minä en näe mitään syytä, miksei Parannuksen Tarhassa olisi voinut olla hänen kaltaisiaan nuoria naisia töissä... Ei varmastikaan mitenkään tavallista, että nainen kävisi töissä kodin ulkopuolella tuohon maailmanaikaan, mutta jostainhan niiden työtä tekevien naisten oli sinne tultava (ja TSH:ssa mainittiin, että Parannuksen Tarhassa oli naisia töissä).

Tuo päällikkö oli muuten aika hieno. :D Sellainen aika paatuneen oloinen ja sinällään uskottavalta tuntuva hahmo. Ehkä hänestä kuullaan enemmänkin, kun hän kerran on Bereanin päällikkö?

Emmen oli omalla jäyhällä tavallaan viehättävä. Pidin tuosta, miten hän pohti elämälleen valitsemaansa suuntaa. (Ja sen perusteella miten hän muisteli noita taistelutaitojaan vaikuttaa siltä, että hän teki oikean valinnan. Sotilaana hän olisi varmaan päässyt hengestään hyvinkin pian.) Se ei kyllä varmasti ollut hänelle helppo ratkaisu. Jotenkin typerää, jos tuota parantajan uraa pidetään pelkurin ratkaisuna, sillä eivät kai nyt kaikki Minas Tirithin miehet voi sotilaiksi ryhtyä, niin arvostettua kuin se onkin. Muutakin työtä kaupungissa riittää, eikä tuo parantajan työ varmasti ole sieltä vähäpätöisimmästä päästä. Kiva kuitenkin, että Emmen rohkenee olla tyytyväinen siitä suunnasta, minkä elämälleen valitsi.

Tuosta ”Mitä meillä on täällä?” tuli muuten mieleen Teho-osasto :D. Ihan hauskaa, sairaalaelämää Keski-Maan tapaan. (Tehis on yksi kaikkien aikojen suosikkisarjoistani, vaikka viime aikoina katsominen on jäänyt vähemmälle.)

Berean vaikutti minusta vähän lapsekkaalta. Ehkä minä olisin odottanut 22-vuotiaan jo nähneen vähän taisteluakin. Tai ainakin sain sellaisen vaikutelman, ettei Berean (laitetaanko veikkaus pystyyn, kuinka monta kertaa minä vielä tulen vahingossa kirjoittamaan tuon Bereniksi ;)) ole vielä taistellut, jos ei ole kerran örkkiäkään nähnyt. Nuo "En minä aio kuolla" -vakuuttelut kyllä vaikuttivat minustakin varsin pahaenteisiltä. Minusta tuo Feolainin toteamus, ettei halua nähdä omien sotilaiden kuolevan, oli ihan ymmärrettävää, koska hän katsoo asioita tietysti elämää vaalivien parantajien näkökulmasta.

Lupaavalta vaikuttaa. Mielenkiintoista päästä seuraamaan näitä Sormuksen sodan vaiheita tällaisten rivikansalaisten silmin.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia hirveästi kaikille, jotka vaivautuivat kommentoimaan. ;) Oli tosiaan kiva kuulla teidän mielipiteitänne, minä kun olen viime aikoina ollut tämän jutun kimpussa niin ahkerasti, etten kohta osaa olla siitä mitään mieltä.

Nerwen: Kiitoksia. Kiva, että henkilöt tuntuivat persoonallisilta. Minä en itse asiassa ennen tätä ficciä ole koskaan kirjoittanut mitään, missä olisi enemmän kuin yhden henkilön näkökulmaa, joten olen ollut vähän huolissani siitä, miten saan nämä henkilöt esille. Kerro ihmeessä, jos sekoilet joidenkin kanssa, itse sitä on niin vaikea huomata, kun kaikki ovat tietysti niin tuttuja. Ja no, minä olen kai aika lailla kuvailuun kallistuva, joten sitä löytyy jossain määrin, kiva että sinä pidit siitä. Niin, yksi vaikeimmista asioista TSH-ficissä tuntuu olevan nimien keksiminen, hyvä jos Feolain ja Berean upposivat sinulle.

Fëanorel: Kiitoksia, enkä todellakaan huomaa, miksi välttelet kommentointia. Sinun kommenttisi oli mainio ja minä tulin siitä tosi iloiseksi. ;) Hauska kuulla, että tykästyit Emmeniin ja sen perhehistoriakin kiinnosti. Joo, pitäisi sitä muitakin kuin sotilaita arvostaa, mutta Emmenin perheessä se on vähän unohdettu. Ja Bereanista ja Feolainista toki tulevissa luvuissa kuullaan paljonkin

Andune: Kiitoksia. Ja siis tosiaan hauska kuulla, että henkilöt ovat persoonallisia. Minä en kai osaisi edes olla kertomatta henkilöistä tarkasti heti aluksi, mutta toivottavasti heidän luonteensa silti kehittyvät ficin edistyessä. Siihen minä olen ainakin pyrkinyt. :) Ja oli mielenkiintoista kuulla, että Feolainin ja Bereanin keskustelusta kuulsi läpi tuo sisaruus. Ja tottahan sellaisen ihmisen kanssa, jonka on tuntenut kauan, keskustelee vapautuneemmin.

Mithrellas: Kiitos sinullekin. Joo, kyllä minä ajattelin, että Feolainin työskentely Parannusten Tarhassa on ihan mahdollista. Se mikä minua siinä häiritsi, oli se, että omissa mielikuvissani olen aina ajatellut, että ne naiset siellä olivat lähinnä jotain vanhoja vaimoja (Iorethilla varmasti osansa tähän mielikuvaan) ja että moista nuorta tyttöstä ihmeteltäisiin. Päälliköstä vielä jossakin vaiheessa kuullaan, kyllä. ;) Sotilaan uraa varmasti varsinkin tällaisena aikana Gondorissa arvostettiin suuresti, mutta kyllä minä luulen, että niin arvostettiin parantajiakin. Emmenin perheessä, jossa tuo sotilaan ammatti on lähes perinne, ei vain mitään muuta oikein osattu arvostaa. Tuo Bereanin lapsellisuus-vaikutelma oli ikään kuin tarkoituksella haettu. Berean ei siis tosiaan ole vielä ollut yhdessäkään taistelussa ja vaikka se onkin niin kovin varma asiastaan, niin siinä on vielä sellaista poikamaista innokkuutta.

Minun ficcini nyt vain sitten tuppaavat olemaan aika rauhallisia, koettakaa kestää. Ja tämä vielä lähtee varsin hitaasti liikkeelle. Tässä luvussa lähinnä syvennetään hahmoja ja tutustutaan Waithiin. Luultavasti pyrin nyt siihen, että yritän saada uuden luvun aina sunnuntaiksi, katsotaan.

Luku 2
Ruusuja ja rakkautta


”Feolain, vauhtia nyt.” Berean hytkyi kärsimättömänä ympäri huonetta sännäten sitten taas ikkunaan nähdäkseen näkyisikö kadulla liikettä. ”Äiti tulee aivan pian torilta.”

”Kyllä, kyllä.” Feolain asetteli kukkasia taiteelliseen sommitelmaan kakun päälle.

Berean hylkäsi ikkunasta tiirailun ja viiletti pöydän viereen. ”Täytyykö sinun tunkea noita rehuja joka paikkaan? Miten tuota kakkua on nyt tarkoitus syödä?”

”Älä höpsi, Berean, nämä ovat sokeroituja päiväleinikkejä, kyllä näitä voi syödä”, Feolain poimi kulhosta yhden erityisen nuupahtaneen näköisen ja työnsi sen veljensä suuhun. Berean nyrpisti nenäänsä, mutta ei sentään kieltäytynyt tarjotusta ruoasta. Se olisikin ollut ihme, äiti sanoi aina, että Berean söi enemmän kuin he kolme muuta perheenjäsentä yhteensä. Nyt hän maisteli kukkaa mietteliäs ilme kasvoillaan. ”Ei maistu oikeastaan miltään”, hän lausui tuomionsa hetken kuluttua. ”Vähän makealta. Olisit kuorruttanut sen hedelmänpalasilla.”

”Älä viitsi, Berean, nämä ovat kauniita.” Feolain pudisti sokerinmuruset käsistään ja tarkasteli aikaansaannostaan ihaillen. Keltaiset kukat kiersivät kakun reunaa kuviossa, joka muodosti kuin perhosen siivet. Naapurin rouva kehuskeli aina sillä, että hänen penkissään kasvoivat kaupungin suurimmat päiväleinikit. Se saattoikin olla totta, mutta Feolain oli varma siitä, että hänen omansa olivat kaikkein kirkkaimmanvärisiä ja siten kauneimpia.

”Äiti tulee”, Berean oli taas sännännyt ikkunaan ja kääntyi nyt katsomaan Feolainia kasvot jännityksestä loistaen. Feolain nauroi katsellessaan pikkuveljensä intoa, mutta hänen sisimmässään vihlaisi. Berean uskoi komppaniansa mukana suuntaavansa pian taisteluun. Muutaman vuoden päästä, kun veli olisi karaistunut sotilas, olisiko tämän kasvoilta löydettävissä samaa puhdasta iloa. Mitä kaikkea Berean uhraisi puolustaakseen maataan? Feolain pudisti päätään. Ne olivat häiritseviä ajatuksia, joilla oli turha pilata äidin juhlapäivää. Hän kiiruhti asettamaan kakun keskelle pöytää siirtäen yhtä niistä maljakoista, joihin oli huolella valinnut äidin lempikukkia.

”Isä, Isä!” Berean huuteli. ”Tulkaa tänne, äiti tulee.”

Isä astui huoneeseen sylissään käärö, johon äidin puku oli huolellisesti pakattu. Hän asetti sen lipaston päälle ja suki sitten kihartuvia hiuksiaan järjestykseen. Berean oli perinyt isän kiharat, mutta Feolainin hiukset roikkuivat selässä piikkisuorina, silloin harvoin, kun eivät olleet hapsottavalla palmikolla. Hetken mielijohteesta Feolain tarttui hiusnauhaansa ja kiskaisi sen irti niin, että hiukset pääsivät vapauteen. Juhlapäivän kunniaksi.

Eteisessä kolisi. Äänistä päätellen osa äidin ostoksista oli päätynyt tekemään lähempää tuttavuutta lattian kanssa. Äiti kuului noituvan sähäkästi keräillessään ostoksia takaisin syliinsä. Berean vilkaisi Feolainiin ja virnisti leveästi. Feolain hymyili takaisin. Hyvänolon tunne takoi hänen sisällään.

Muutaman ripeän askeleen jälkeen äiti ilmestyi ruokasalin ovelle. ”Täällä te vain seisotte kaikki, eikä kukaan vaivaudu liikuttamaan varvastakaan auttaakseen”, hän aloitti kipakalla äänellä, mutta sitten hänen silmänsä sattuivat valmiiksi katettuun pöytään ja kunniapaikalla seisovaan kakkuun ja ostokset valuivat ryminällä takaisin lattialle.

”Mitä te?” Hän sopersi tavallisen sanavalmiutensa hukanneena. ”Mehän sovimme, ettei mitään juhlia järjestetä.”

”Te sovitte, äiti”, Feolainin äänikin hymyili. ”Me vain nyökyttelimme emmekä luvanneet mitään.”

”Onnittelut”, Berean ei enää malttanut pysyä paikoillaan, vaan ryntäsi käärimään äidin halaukseen. Feolain seurasi perässä. Äiti kietoi yhden käsivarren kummankin ympärille ja puristi tiukasti. ”Antakaa sitten olla viimeinen kerta, kun järjestätte tällaista minun tietämättäni”, hän uhkasi, mutta äänestä puuttui terävä särmä eikä tiukka ilmekään ottanut onnistuakseen.

”Onnea, kultaseni”, isä astui eteenpäin saaden äidin posket punertumaan, kun tämä painautui miehensä syleilyyn. Kahdet vuosien saatossa harmaantuneet hiukset sekoittuivat toisiinsa ja Feolain tunsi juuri sillä hetkellä olevansa järjettömän onnellinen perheestään.

”Avatkaa lahjanne nyt”, Berean ojensi kaksin käsin kääröä äidille. Tämä hymähti ja tarttui paketin naruihin ruveten aukaisemaan niitä niin rauhallisesti, että Feolaininkin kärsivällisyys alkoi heiketä. Berean hypähteli päkiöillään, kun olisi halunnut syöksyä vetämään paketin äidin sylistä ja repimään sen auki.

”Voi sentään”, äiti huokaisi, kun mahonginruskea mekko oli viimein hänen käsissään. ”Ei teidän olisi pitänyt. Missä minä tätä oikein käytän?”

”Puet sen yllesi nyt, ennen kuin vieraat saapuvat”, isä sanoi.

”Vieraat? Oletteko te kutsuneet vieraitakin?”

”Vain muutaman läheisen tutun.”

”Voi sentään”, äiti huokaisi uudemman kerran käännellessään mekkoa varovaisesti työnteon kovettamissa käsissään. ”Tämä on kaunis. Feolain valitsi värin, eikö totta? Arvasin, teillä kahdella ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaista silmää sävyille.”

***

”Voi kultaseni, sinä se vain nuorrut vuosi vuodelta”, äidin sisar liihotti syleilemään päivänsankaria. ”Ei sitten millään uskoisi, että sinulla on noin vanha tytär. Ajatella, että Feolain on jo seitsemän kolmatta.” Seitsemän kolmatta ja edelleen naimaton, Feolain luki loppulauseen tädin merkitsevästä katseesta. Häntä tympäisi. Voisipa kerrankin voisi päästää temperamentin valloilleen sukulaisten ja näiden mielipiteiden keskellä. Mutta ei, siitä ei seuraisi mitään hyvää. Vain pilalle menneet juhlat ja vihaisia ihmisiä, eivätkä sukulaiset edes ymmärtäisi, mistä hän oli hermostunut.

Feolain nieleksi kitkerät sanat sisäänsä ja livahti keittiöön täydentämään pikkuleipälautasta. Siellä hän tapasi veljensä pyörittelemässä viinipikaria käsissään ja ahtamassa hajamielisesti pikkuleipiä suuhunsa. Feolain kiirehti pelastamaan loput leivonnaisista ja Berean havahtui hänen läsnäoloonsa vasta, kun tämän käsi tapasi pelkkää tyhjää siinä, missä oli hetkeä aikaisemmin ollut pikkuleipävati.

”Waith on myöhässä”, Berean vastasi Feolainin lausumattomaan kysymykseen. Feolain jäi nojailemaan pöydän kulmaan, häntä ei oikeastaan huvittanut lähteä takaisin vieraiden keskelle. Waith oli varmasti myöhästynyt tarkoitukselle varmistaakseen sopivan mieleenpainuvan saapumisen. ”Kyllä hän kohta tulee”, hän sanoi Bereanille.

”Tiedän.” Berean rummutti pöytää sormillaan, mutta tähyili herkeämättä ikkunaan. Hassua miten tuo yksi nuori neito onnistui saamaan Bereanin näin pois tolaltaan. Waith oli suloinen, tietysti. Pieni ja siropiirteinen ja osasi räpsytellä silmäripsiään juuri oikean dramaattisella tavalla. Feolain ei ollut silti vielä tähän mennessä onnistunut ymmärtämään, että mitä Berean näki tytössä, jos jätti pois tämän kuvankauniin ulkokuoren. Jotakin erikoista hänessä täytyi olla, se oli selvinnyt Feolainille puolisen vuotta aikaisemmin, kun Berean ja Waith olivat saapastelleet sisään ja ilmoittaneet menneensä kihloihin. Ja nyt veljen morsian sitten esiteltäisiin suvulle. Mahtoiko Bereania jännittää?

”Nyt hän tulee”, Berean ponkaisi pystyyn ja livisti tiehensä. Feolain kumartui vähän vastentahtoisesti kurkistamaan ikkunasta. Waith, vaaleanpunaisessa puvussa, yksi hiuskihara ohimolle valuen, varmasti tarkoituksellisesti epäili Feolain, pysähtyi suoristamaan hamettaan ja ojensi kätensä kolkuttaakseen oveen, mutta siinä samassa Berean oli jo tönäissyt sen auki, ojentanut kätensä morsiamelleen ja johdattanut tämän sisään sukulaisten ihailtavaksi.

Feolain puhahti, mutta tarttui pikkuleipävatiin ja lähti seuraamaan kohua, jonka Waith juhlavieraiden joukossa saisi aikaan.

***

Waith niiaili vasemmalle ja oikealle huulet taivutettuina kestohymyyn. Hän oli iloinen siitä, että Berean piti häntä tiukasti käsivarresta kiinni ja johdatti turvallisesti katselmuksen läpi. Myöhemmin hän ei muistanut huoneesta muuta kuin kiihtyneen hälinän ja rykelmän vieraita nimiä ja kasvoja, joita hän ei millään pystynyt yhdistämään toisiinsa. Bereanin isä ja äiti seisoivat sivummalla hymyillen molemmat ylpeästi, ja syytä olikin, sillä kukapa ei olisi ollut ylpeä Bereanin kaltaisesta pojasta. Bereanin sisar Feolain oli jäänyt keittiön ovelle ja tarkasteli häntä tutkivalla katseellaan. Tuo terävä katse sai Waithin aina tuntemaan, että hänellä oli palkeenkieli hameessaan tai nokitäplä poskessaan. Bereanilla oli kummallinen sisar. Waith oli parhaansa mukaan yrittänyt tulla toimeen tämän kanssa, mutta hänestä tuntui, että Feolain aivan kuin nauroi hänelle sisällään, vaikka näennäisesti tämän sanat olivatkin täysin kohteliaat. Berean taas piti sisartaan suuressa arvossa ja vakuutti tämän pitävän kovasti Waithista. Waith oli tarpeeksi hyvä ihmistuntija ollakseen uskomatta siihen.

”Koska me oikein pääsemme tanssimaan teidän häitänne?” Uteli vanha mies partansa takaa ja tarrautui kävelykeppiinsä siihen malliin, ettei tulisi elämässään tanssimaan enää askeltakaan.

Waith vilkaisi Bereaniin pyytäen tätä sanattomasti vastaamaan kysymykseen. Berean onneksi ymmärsi ja virkkoi jotakin niin ympäripyöreää, ettei mies tullut hullua hurskaammaksi. Tosi oli, että häiden ajankohtaa ei ollut vielä päätetty. He olivat nuoria molemmat, ei ollut mitään kiirettä. Silti Waith oli ajatuksissaan haaveillut syyshäistä jo jonkin aikaa. Alkusyksyllä, kun raikkaat tuulet puhalsivat ja lehdet värjäytyivät puissa, silloin hän halusi mennä naimisiin.

”Haluatko, että haen sinulle jotakin juotavaa?” Berean oli viimein irrottanut otteensa hänen kädestään. Waith nyökkäsi ja vaipui tuolille istumaan. Jalat tärisivät. Hän tunsi edelleenkin olevansa huoneen puheenaine, ainakin päätellen niistä, ei niin kovin hienovaraisista vilkaisuista, joita häntä kohti jatkuvasti heiteltiin. Hän risti jalkansa sirosti ja suoristi hameitaan. Ei olisi Bereanin sukulaisilla ainakaan valittamista tämän morsiamen ulkonäössä.

Berean palasi takaisin ja ojensi pikarin Waithille. Waith siemaisi varovasti ja tunsi kirpeän omenanmaun leviävän kielelleen. Hän silmäili ympäri huonetta, jonka jokaiseen nurkkaan oli asetettu ruukku ja näihin kasattu huolellisesti sommitellut kukka-asetelmat.

”Kauniita kukkasia”, hän totesi Bereanille, joka oli istahtanut hänen viereensä. Berean nyökkäsi. ”Feolainin aikaansaannosta. Minulla ei ole aavistustakaan, että mitä kukkia ne ovat, mutta Feolain taatusti tietää. Feolain!” Berean oli jo huikannut sisarelleen ennen kuin Waith ehti sanoa, ettei häntä oikeastaan kiinnostanut niin kauheasti, eikä Feolainin todellakaan tarvitsisi vaivautua selittämään.

”Niin?” Feolain oli liukunut huoneen poikki heidän eteensä. Hän oli pitkä, Waithia paljon pidempi. Ehkä se oli osaksi syy siihen, että hän tunsi olonsa niin epävarmaksi Feolainin lähettyvillä, joutuessaan aina katsomaan tätä ylöspäin. Ulkoasultaan Feolain kalpeni kyllä Waithin rinnalla. Tämä ei ollut vaivautunut erityisesti laittautumaan juhlaa varten. Feolainin öisen taivaan värinen puku oli kyllä sievä, mutta hiukset rikkoivat kauniin vaikutelman valumalla sotkuisina selkään.

”Waith piti sinun kukka-asetelmistasi ja halusi tietää, että mitä kukkasia niissä on”, Berean selitti sisarelleen.

”Keltaista ruusua ja sinitähteä.”

Waith ärtyi itselleen. Kyllä hänkin olisi ruusun tunnistanut, jos olisi viitsinyt katsoa vähän tarkemmin. Nyt Feolain varmasti piti häntä entistä typerämpänä. ”Kiitoksia”, hän sanoi silti nyökäten Feolainille. ”Nyt näenkin, että nuo tuossa keskellä ovat ruusuja. En tunnistanut niitä ensin keltaisen värin vuoksi.”

”Ruusuja on myös muita erikoisia värejä. Monia erikoisia punaisen vivahteita ja valkoisiakin”, Feolain innostui luennoimaan. ”Joskin syvänpunaiset ruusut ovat monen mielestä niitä ainoita oikean värisiä ja täytyy myöntää, että ne ovat niitä, jotka monesti ovat kaikkein elinvoimaisimpia.” Berean taputti Waithia olkapäälle ja pakeni paikalta saatuaan tarpeekseen sisarensa ruusutietoudesta. Waith olisi mieluusti seurannut tätä, mutta ei kehdannut jättää Feolainia pulisemaan itsekseen.

***

”Ruusujen hoidossa tähdellistä on pitää maaperä tarpeeksi ravinteikkaana”, Feolain selitti. ”Tietysti on myös huolehdittava riittävästä kastelusta, eikä luotettava siihen, että sade kastelee, silloin kun se sattuu tulemaan. Erityisesti kesällä ruusut nuupahtavat helposti, jollei niitä pyri kastelemaan säännöllisesti.”

”Kiehtovaa”, Waith totesi, mutta hänen hymynsä oli hitusen väkinäinen. ”Kuule Feolain, minä taidan mennä etsimään Bereanin.” Feolain nyökkäsi. Hän katseli, kun Waith silotteli ryppyjä hameensa helmasta ennen kuin suunnisti huoneen toiselle puolelle, jossa Berean oli syventynyt keskusteluun serkkunsa kanssa. Waith kosketti Bereania käsivarteen ja tämä veti hänet viereensä kumartuen nauraen sanomaan tytölle jotakin. Feolain puhahti. Eivätkö nuo kaksi kestäneet hetkeäkään erossa toisistaan?

Hän vilkaisi ruokapöytään, mutta mitään ei näyttänyt puuttuvan, vaikka isän veli olikin viettänyt sen äärellä jo toista tuntia. Naiset olivat kerääntyneet huoneen nurkkaan ja hypistelivät äidin uuden leningin kangasta säksättäen yhteen ääneen kuin lauma mustarastaita. Feolainin ei tehnyt ollenkaan mieli liittyä seuraan. Hän vaelsi takaovelle ja veti sen auki päästääkseen viileän ulkoilman virtaamaan ihmispaljouden lämmittämään taloon. Hän jäi seisomaan oviaukkoon ja antoi tuulenvireen viilentää hehkuvia poskiaan. Siinä seisoessaan hänen silmänsä sattuivat poikaan, joka potkiskeli ruohotuppoja ilmaan tylsistyneen näköisenä. Hän nosti juhlamekon helmoja ja asteli varovasti kuistin portaat alas.

”Kärsitkö tekemisen puutteesta, Bergil?” Hän tiedusteli. Juhlavieraiden joukossa ei tosiaankaan tainnut olla ketään pojan ikäistä, josta olisi ollut tälle leikkitoveriksi. Isän veljen poika oli jo lähestulkoon kahdenkymmenen ja naapureiden tyttäret taas alle viiden. Bergilillä mahtoi olla tylsää. Tämän vanhemmat, Beregond ja Elodie kuuluivat vanhoihin perhetuttuihin. Hänen äitinsä oli tuntenut Elodien äidin aivan lapsuudestaan lähtien.

Bergil nyökkäsi ja tämän silmät kirkastuivat. Ilmeisesti poika ilahtui mahdollisuudesta saada puhekumppani. ”Äiti puhui muiden rouvien kanssa uudesta hamemallista. Voiko tylsempää ollakaan?” Poika tuhautti halveksivasti nenäänsä.

Feolain ei voinut olla naurahtamatta. ”Sanopa muuta”, hän myönteli.

Bergilin silmät laajenivat hämmästyksestä. ”Eivätkö hamemallit kiinnosta teitäkään?”

”Enpä voi väittää, että ne kuuluisivat aiheisiin, joista jaksan keskustella kovin pitkään”, Feolain virkkoi. Bergil nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Sitten minä menin ja kuuntelin miesten keskustelua. Heidän äänensä menivät sillä lailla mataliksi, niin kuin aina, kun aikuiset puhuvat jostakin vakavasta. He mainitsivat vihollisen ja nousevan pimeyden. Se oli kauhean kiinnostavaa, mutta sitten isä vilkaisi minua ja sanoi: ’Bergil, mikset mene leikkimään puutarhaan’ ja minä tiesin, että hän halusi minut vain pois kuuntelemasta.”

Feolain ei tarvinnut Bergilin sanojen lisäksi enempää vihjeitä osatakseen arvata miesten puheenaiheen. Vihollisen lisääntyvät voimat puhuttivat monia näinä päivinä ja Gondorin tulevaisuudesta liikkui synkkiä mielikuvia. Feolain oli silti ajatellut, ettei moisesta keskusteltaisi kesken kutsujen. Vihollinen oli nähtävästi ulottanut voimansa varjostamaan viattomia syntymäpäiväjuhliakin.

”Kunpa minä olisin vähän suurempi”, Bergil tokaisi yhtäkkiä. ”Silloin menisin ja taistelisin sen vihollisen kanssa. Minä yritän koko ajan kasvaa niin nopeasti kuin kykenen ja äiti sanoo, että minä syön kuin olisin jo yhtä pitkä kuin isä.”

Hellyys ailahti Feolainin lävitse ja hän tunsi huojentavaa helpotusta siitä, että tämä viaton poika oli vielä liian nuori tarttumaan miekkaan. Hän olisi halunnut sanoa Bergilille, että tämä ehtisi kyllä myöhemmin taistelemaan tarpeekseen, mutta varmasti tämä oli kuullut sen lukemattomia kertoja ennenkin. Ja mitäpä moinen latteus kärsimättömälle pojalle merkitsikään.

”Mennäänkö kaivamaan Bereanin vanha noppapeli esiin komerosta?” Hän sanoi sen sijaan ja sai pojan kirmaamaan edellään sisään kuin pillastunut orivarsa.
Viimeksi muokannut Leida, Su Syys 02, 2007 4:01 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mukava luku, oikein mukava. Sai hymyn huulille.

Waith oli... hmm. Mielenkiintoinen, mutta jokin hänessä oli ärsyttävää. Ehkä se pintapuolinen koreus, jotenkin hänestä oli paha saada otetta. Oletan, että se toki paranee tämän jatkuessa, kun hänestä kuullaan lisää. Mutta yhdestä asiasta voin olla samaa mieltä hänen kanssaan, on varmasti kauheaa joutua yhtäkkiä vieraiden ihmisten arvioivaan seuraan ja jos Feolainin kanssa ei oikein tule juttuun, niin... Jaaha, ja Feolain on sitten luennoijatyyppiä :wink: Ja Bergilkin käväisi, hauskaa.

Kuvasit taas kaikkea vallan ihanasti. Vieraita, heidän suhtautumistaan ja eleitään, kakkua, kaikkea. En viitsi lainata kaikkia kohtia, jotka jäivät mieleeni, koska niitä on liikaa, mutta tämä on kyllä helmi: ...ja sai pojan kirmaamaan edellään sisään kuin pillastunut orivarsa. Tuosta tulee aivan ihastuttava mielikuva.

En osaa nyt enempää sanoa, mutta mukava luku ja jatkoa odotan.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Jestas, miten herttainen luku. :D Ilmeisesti tuo "vain muutama läheinen tuttu" oli aika suhteellinen käsite tuolle Feolainin ja Bereanin isälle, kun porukkaa tuntui olevan juhlissa kuin pipoa. Perheessä tuntui olevan lämpöiset välit jäsenten kesken, mikä oli suloista. Nämä sinun hahmosi olivat tässä jotenkin tosi hauskoja, minä tykkäsin kovasti tuosta humoristisen keveästä tavasta, jolla heitä kuvailit. Syntymäpäiviäkö siinä juhlittiin? Joka tapauksessa hyvin aidolta vaikuttavat juhlat, arvostelevine täteineen, pikkuleipiä kähveltävine pikkuveljineen, hamekankaita ihastelevine rouvineen ja politiikkaa puhuvine miehineen. (Tuo lähestyvä sota saa nyt luvan olla politiikkaa. ;))

Minä tosiaan pidin tuosta, kun näkökulma vaihtui Feolainista hetkeksi Waithiin. Oli mukava nähdä kumpaakin naista myös ulkopuolisen silmin. Waithistä sai Feolainin näkökulmasta ensin sen käsityksen, että kyseessä on turhamainen heitukka, johon kypsymätön Berean-raukka on sokeasti mennyt retkahtamaan, mutta Waithin omasta näkökulmasta hänestä sai jotenkin epävarman vaikutelman. Mielenkiintoista tuo, että hän lähinnä pelkäsi Feolainia (olisi voinut kuvitella sellaisen heitukan ennemminkin halveksivan moista vanhaa piikaa.)

Voi, Bergilkin päässyt mukaan. :D Se oli tosi ihana lapsukainen, ja hyvin samantyyppinen kuin kirjassakin.

Tässä oli monta sellaista kohtaa, jotka saivat nauramaan. Ensimmäisinä tulevat mieleen tuo äidin ostosten leviäminen ja toteamus, että täällä sitä vain seisokellaan eikä kukaan liikauta varvastaankaan auttaakseen, ja sitten tuo häätansseja odottava tutiseva vanhus (jotenkin voin elävästi nähdä silmissäni sellaisen hampaattoman vanhuksen utelemassa häiden perään). Myös tuo kukka-asetelma episodi oli hauska, Waith vain mainitsee ohimennen että onpa kauniita kukkia, kun ei muutakaan sanottavaa keksi ja Berean innostuu tilaamaan sisarensa paikalle luennoimaan ruusujen hoidosta...

No, en nyt taida jokaista lausetta ryhtyä erikseen kehumaan, tässä oli niin paljon kaikkea hauskaa. Kokonaisuudessaan tosi ihana ja lämminhenkinen luku. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Nerwen: Kiitoksia palautteestasi. Minä en ole yhtään yllättynyt, että Waith tuntui vähän ärsyttävältä, sitä minä ajattelinkin, että se voisi tuntua. Ja kyllä Waithista toki kuullaan lisää. Juu, tietystä syystä nuo Beregond ja Bergil ovat minulle aikas tärkeitä, joten minä halusin ne jotenkin mukaan tähänkin juttuun. Sitäpaitsi minä olen halunnut Kunniakysymyksestä asti kirjoittaa Bergilistä pikkupoikana. :wink: Ja tuntuu mukavalta kuulla, että sinä pidät minun kuvailustani.

Mithrellas: Kiitoksia paljon, tosi kiva kuulla, että tämä vaikutti hauskalta luvulta. Syntymäpäiviä tosiaan juhlittiin ja kiva kun tuntuivat uskottavilta juhlilta. Mainiota, että minun näkökulmanvaihdokseni toimi. :) Minun oli oikeasti ensin tosi vaikeata alkaa kirjoittaa useammalla näkökulmalla. Minä sotkeuduin juonenpalasiin ja tuntui, että kun johonkuhun pääsi kärryille niin sitten oli taas vaikea kirjoittaa jostakusta toisesta. Mutta sinänsä tämä tyyli antaa kyllä enemmän liikkumavaraa. Waith on vähän epävarman oloinen tyttönen, kyllä. Ja minä en Keskimaassa ole ajatellut tuota vanha piika asiaa ihan niin kuin oikeasti entisaikoina tehtiin. Tai sillä lailla, että ei Feolainia vielä ihan kieroon katsottu, vaikkei se naimisissa ollutkaan, ja että eivät kaikki ehkä Keskimaassa ihan hirveän nuorina naimisiin menneet (mutta tämä on taas tätä näin minä olen ajatellut juttua). ;)

Ja sitten seuraava luku.

Luku 3
Näitä häitä


Emmen nosti katseensa pergamentista, jota oli keskittyneesti tiiraillut ja jäi tuijottamaan huoneeseen lennähtänyttä neitoa, Feolainia, joka paiskasi tarmokkaasti kattilan tulelle ja rupesi sitten keräämään tarvitsemiaan aineksia pöydälle. Tytön otsa oli kurtussa, ilme kertoi ilmeisesti tarmokkaasta keskittymisestä hänen mitatessaan oikeita määriä lääkeyrttejä kattilaan. Emmen katseli, kun Feolain kuori ripeästi meiramin juurta liikutellen veistä tottuneesti kädessään.

”Tiesittekö, että meiramin juuren voi raastaa myös kuorineen”, hän kysyi juuri, kun Feolain viskasi kuoret likaämpäriin.

Feolain hätkähti ja vilkaisi taakseen kuin olisi vasta nyt oivaltanut Emmenin olevan huoneessa myös. ”Tiesin”, hän sanoi mietteliäästi. ”Mutta isoäiti oli aina sitä mieltä, että se on tehokkaampi kuorittuna, eihän kuoresta varsinaisesti ole hyötyä.”

”Isoäidiltännekö te olette oppinut kaikki taitonne?”

Feolain nyökkäsi. ”Hän tutki eläessään lääkeyrttejä vuosikymmeniä ja myös hänen äitinsä oli kiinnostunut niistä. Isoäidin lapsilla, minun äidilläni ja tämän veljellä ja sisarella, ei kuitenkaan riittänyt kiinnostusta lääkeyrttien tutkimiseen, joten isoäiti oli tyytyväinen saadessaan siirtää tietonsa eteenpäin minulle.”

”Varmasti”, Emmen totesi katsellessaan Feolainia, joka oli taas ryhtynyt sekoittamaan juomaa. Tytön täydellisessä keskittymisessä tehtäväänsä oli jotakin valloittavaa.

”Me olimme erittäin läheisiä”, Feolain virkkoi asettaessaan kannen kattilan päälle ja kuivatessaan käsiään pyyheliinaan. ”Minä kaipaan häntä yhä. Hän oli ihastuttavan päättäväinen ihminen ja jakeli mielellään muitakin viisauksia kuin kasveihin liittyviä. ’Feolain, älä anna vaikeuksien estää sinua tekemästä mitä mielesi halajaa’, niin hänellä oli tapana sanoa. Minä olen yrittänyt elää sen mukaan. Tuntuu siltä kuin kunnioittaisin hänen muistoaan niin tehdessäni.”

Emmen katseli haikeaa hymyä, joka Feolainin kasvoille kohosi, kun tämä puhui rakastetusta isoäidistään. Tällaisina hetkinä hän ei voinut olla toivomatta, että olisi itsekin ollut paremmissa väleissä perheensä kanssa. Hänen veljensä perheineen oli isännöinyt heidän kotitaloaan isän kuoleman jälkeen ja myös äiti asui siellä edelleen. Emmen ei ollut varsinaisesti riidellyt heidän kanssaan, jos pieniä nälväisyjä ei laskettu, mutta aina hänen istuessaan entisen kodin tutun pöydän ääressä, hänet valtasi tunne, että hän ei ollut tervetullut. Jalat tuntuivat raskailta, kun niiden piti kulkea tuota taloa kohti ja vähitellen ne kulkivat sinne yhä harvemmin.

”Isoäiti jätti minulle kirjan, johon hän ja jo hänen äitinsä ovat keränneet yrttejä ja tietoa niistä. Siitä on ollut paljon hyötyä, mutta suurimman osan tiedoistani olen oppinut kulkemalla isoäitini mukana ja keräämällä kasveja ja yrttejä. Äiti on kotoisin pieneltä tilalta vähän kaupungin ulkopuolelta, hänen veljensä pitää sitä nykyisin pystyssä. Minulla oli tapana viettää suurin osa kesästä siellä ja aina kun isoäidillä oli aikaa, hän kulki kanssani luonnossa. Hän oli mainio opettaja.” Feolain hymyili, luultavasti omille ajatuksilleen.

”Kuulostaa hienolta”, Emmen sanoi osaamatta sanoa muutakaan, mutta tarkoittaen sitä koko sydämestään. Juuri niin hänkin olisi halunnut lapsuutensa viettää, jos olisi saanut myöhemmin sen valita. Vaikka eipä silti, ei hänenkään lapsuudessaan ollut valittamista ollut, hänet oli vain nähty paljon useammin miekka kuin puutarhalapio kädessään.

”No niin, se on valmista.” Feolain annosteli kiehuvan kuumaa juomaa mukiin, niin että se pölläytti höyrypilven ilmoille. ”Vienkö minä tämän nyt potilaalle?”

Emmen havahtui. ”Viekää vain. Ja vaihtakaa hänen siteensä”, hän lisäsi Feolainin ollessa jo lähes ulkona ovesta. Tytön palmikot heilahtivat, kun hän kurkisti takaisin, nyökkäsi myöntyvästi ja sitten kenkien kopina paljasti, että hän oli jo menossa pitkällä käytävällä. Emmen sai itsensä kiinni tuijottamasta paikkaa, jossa Feolain oli hetkeä aikaisemmin työskennellyt. Hän ravisti huvittuneena päätään ja palasi valvomaan kuumepotilaan levotonta unta.

***

Waith ja Berean astelivat vierekkäin katua alaspäin. Päivä alkoi kääntyä iltaan ja auringon lämpö kadota ilmasta. Waith kietoi huivia paremmin harteilleen, vaikkei ohuesta kangaspalasta suuremmin lämmikkeeksi ollutkaan. Berean huomasi hänen yhä tärisevän ja asetti käsivartensa hänen ympärilleen. Waith painautui miestä vasten ja vaikka tuuli tuntui yhtä viileältä kuin hetkeä aikaisemmin, oli hänen sisäänsä levinnyt lämmin olo. Se sai hymyn hänen kasvoilleen ja kengät nousemaan kepeästi ilmaan.

”Berean?”
”Niin?”

”Minä olen vähän ajatellut. Olisiko mitenkään mahdollista, että me pitäisimme syyshäät?” Waith katsahti Bereaniin odottaen tämän reaktiota.

”Syyshäät”, Berean näytti yllättyneeltä. ”Minä olen aina ajatellut, että kaikki tytöt haluavat kesähäät. Toisaalta en minä juuri muita tyttöjä tunne Feolainin lisäksi ja hän ei kai ole koskaan halunnut minkäänlaisia häitä. Tahtoisitko sinä oikeasti mennä naimisiin syystuulen ulvoessa ja kylmän sateen huuhtoessa kampauksesi mukanaan?”

”En”, Waith totesi. ”Minä tahtoisin mennä naimisiin raikkaan tuulen puhaltaessa ylitsemme kuulaassa ilmassa ja tanssia kanssasi lyhtyjen valossa, kun ilta on hämärtynyt.”

Berean vilkaisi häntä ja lämmin hymy kohosi miehen kasvoille. ”Kaipa sen voi ajatella tuolta kantiltakin”, hän myönteli. ”Toki sinä saat syyshääsi ja meidän ei auta muuta kuin toivoa, että ilma on kuvailemasi kaltainen, eikä syysmyrsky, joka repii puita mukanaan.”

”Kyllä se on”, Waith vakuutti. Sen täytyi olla. He kävelivät hetken eteenpäin sopuisan hiljaisuuden vallitessa. He olivat parhaillaan kadulla, jonka molempia puolia reunustivat erilaiset puodit. Nyt ne olivat kaikki pimeitä ja suljettuja, mutta aamulla kauppiaat avaisivat ovet kutsuvasti raolleen ja asettaisivat parhaat tuotteensa esille asiakkaita houkutellakseen. Tämän kadun päässä sijaitsi myös maustepuoti, jota Bereanin isä piti yhdessä veljensä kanssa. Se oli perheyritys, kulkenut suvussa sukupolvien ajan. Berean oli varsin iloinen siitä tosiasiasta, että puoti siirtyisi hänen serkulleen, koska tämän isä oli veljeksistä vanhempi. Näin Berean sai toteuttaa haaveensa ja ruveta sotilaaksi.

Waith vilkaisi vieressään kulkevaa miestä. Berean näyttikin paljon enemmän sotilaalta kuin kauppiaalta. Tämä oli pitkä ja näytti pidemmältä kuin olikaan kulkiessaan hänen vierellään. Lihaksikkaat hartiat vaikuttivat valmiilta kantamaan kaiken eteensä sattuvan ja hänen silmissään oli tarkkaavainen katse.

”Mitä sinä ajattelet ollessasi noin mietteliään näköinen?” Berean kysyi yhtäkkiä ja Waith tajusi hätkähtäen, että oli tuijottanut miestä arvioivasti kuin tämä olisi myytäväksi tuotu hevonen. ”Sinusta tulee hyvä sotilas”, hän sanoi mietteensä ääneen. Berean nyökkäsi varovaisesti. ”Minä toivon niin. Sitä minä ainakin haluaisin olla.”

”Niistä häistä”, Waith aloitti epäröiden. ”Luuletko, että olisi mitenkään mahdollista pitää niitä syksyllä?”

Berean kääntyi katsomaan häntä hämmentyneenä. ”Minä luulin, että me juuri sovimme tämän asian.”

Waith punastui. ”Tarkoitin tänä syksynä”, hän purskautti suustaan. ”Minä haluan naimisiin sinun kanssasi.”

”Ja minä sinun.” Bereanin käsivarsi puristi häntä tiukemmin. ”Mutta en oikein tiedä, Waith. Syksy tulee aika pian. Ja tiedäthän, että nyt päästyäni neljänteen komppaniaan joudun luultavasti olemaan paljon poissa kotoa.” Waith huokaisi. Miksi Bereanin piti olla niin paljon poissa? Waith oli ollut varsin ylpeä siitä tosiasiasta, että hänen sulhasensa oli sotilas, mutta pikku hiljaa hänelle alkoi valjeta, että se tarkoitti muutakin kuin ihmisten ihailua. Jos Berean olisi kauppias, tulisi tämä kotiin joka ikinen ilta, eikä Waith joutuisi odottamaan tätä kotiin joltakin vaaralliselta retkeltä.

”Mutta et sinä yksin olisi, vaan asuisit tietysti meillä”, Berean jatkoi epäröivän oloisesti. ”Isä ja äiti ottaisivat sinut avosylin vastaan ja Feolainista saisit seuraa.”

Waith asteli hetken hiljaa ja oli tietoinen siitä, että Berean vilkuili häntä tiiviisti. Tämä ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan antoi heille kummallekin aikaa miettiä asiaa. Waithin korvissa humisi. Bereanin kotona. Tämän vanhemmat olivat mukavia, kyllä, ja olisi helpotus päästä kotoa veljien kynsistä. Mutta entä Feolain? Tämän kanssa puhuminen oli työlästä pienenkin hetken ajan, miten Waith kestäisi asumisen saman katon alla. Mutta sitten hän saisi sanoa Bereania miehekseen. Hän katsahti miestä, jonka silmät katselivat häntä epäröiden tuulen tuivertamien kiharoiden alta. Oliko millään muulla väliä, kun hän vain saisi Bereanin?

”Voisimmeko me tehdä sen?” Hän kysyi varmuutta äänessään. ”Minä tiedän, että sinä joudut olemaan paljon poissa kotoa, mutta silti, Berean, voisimmeko me mennä naimisiin syksyllä?”

Oli Bereanin vuoro vaieta hetkeksi. Viimein hän puhui: ”Meidän on tietysti keskusteltava vanhempien kanssa, mutta kyllä minä uskon, että me saamme sen järjestymään.” Hymy levisi Bereanin kasvoille hänen puhuessaan. Tämä sieppasi hänet syliinsä niin äkisti, että Waith kuuli ikävän risahduksen hameen helmastaan. Lähes uusi puku, voi ei. Mutta sitten hän oli Bereanin sylissä ja kuuli tämän sanovan. ”Sitten me menemme naimisiin syksyllä.” Eikä puvulla ollut enää kerrassaan mitään väliä.

***

Berean kiihdytti askeliaan niin, että päästessään kotikadulle hän jo suorastaan juoksi. Into jyskytti hänen suonissaan ja teki rauhallisesti eteenpäin astelemisesta täysin mahdotonta. Että hän ihan oikeasti menisi Waithin kanssa naimisiin syksyllä. Tänä syksynä, ei joskus vuosien päästä, niin kuin hän oli aina ennen ajatellut. Saatettuaan Waithin kotiinsa hän oli pyöritellyt asiaa mielessään niin perusteellisesti, että nyt tuntui jo hassulta, että he olivat sopineet siitä vasta tänä iltana. Hän ei uskonut vanhempiensa alkavan vastustella, olivathan nämä jo antaneet hänen ja Waithin liitolle siunauksensa.

Hän nyökkäsi naapurin rouvalle, joka kyyhötti selkä kumarassa kukkapenkkinsä edessä. Tällä oli jokin pakkomielle saada kukkapenkkinsä kukoistamaan samalla tavalla kuin heidän omansa, mutta eivät ne ikinä Feolainin istutuksia voittaneet. Feolainilla oli taito hyppysissään, mitä tuli kaikkeen kasvavaan. Berean työnsi etuoven auki ja jatkoi suoraan keittiöön vaivautumatta kopistelemaan hiekkaa kengistään. Isä ja äiti istuivat pöydän ääressä teetä särpien.

”Johan sinä olet kuin lentoon lähdössä”, äiti ihmetteli nostaessaan katseensa sisään rynnänneeseen Bereaniin. ”Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?”

”Odottakaa, minä kerron kohta. Missä Feolain on?” Bereanin katse kiersi huonetta.

”Nyhtää rikkaruohoja takapihalla”, äiti hymähti. ”Minä houkuttelin teelle, mutta hän sanoi haluavansa saada työn valmiiksi ensin.”

”Minä haen hänet, odottakaa sen aikaa.”

”Mihinkähän me tästä lähtisimme”, isä sanoi kaataessaan itselleen uuden kupillisen teetä, mutta Berean kuuli sanat vain heikosti. Hän oli jo rynnännyt takapihalle raahaamaan Feolaininkin uutisia kuulemaan. Sisar oli kumartunut pihan kauimmaisen kukkapenkin ylle. Tämän kädet työskentelivät vikkelästi nyhtäen rikkakasveja maasta, mutta varoen koskemasta penkkiä koristaviin ruusuihin.

”Feolain!” Berean huikkasi sisarensa takana. Feolain ei ilmeisesti ollut kuullut hänen tuloaan, koska säpsähti ja heilautti kättään niin, että yksi ruusuista napsahti varresta poikki.

”Katso nyt, mitä sait aikaan, kun pelästytit minut”, sisar tulistui pyöritellen katkennutta kukkaa käsissään. Berean huokaisi. Mitä järkeä oli nostaa moinen mekkala yhdestä ainoasta kukkasesta, kun samanlaisia oli penkki täynnä? ”Anna sen rehun nyt olla ja kuuntele-”, hän aloitti, mutta se oli ilmeisesti väärä sanavalinta, sillä Feolain kimpaantui uudemman kerran.

”Tietäisit miten monta vuotta siihen on mennyt, että minä olen saanut gondorin ruusuja kasvamaan täällä. Niitä ei joka kukkapenkistä löydykään. Sinänsä kummallista, koska ne ovat nimeltään gondorin ruusuja, luulisi tämän olevan niille ihanteellinen kasvualusta, mutta sen sijaan ne menestyvät paremmin Gondorin ulkopuolella, paljon kauempana poh-”

”Feolain”, Berean korotti ääntään. ”Minulla on tärkeää asiaa. Tule nyt sisälle kuuntelemaan.”

”Hyvä on”, Feolain nousi pitäen edelleen ruusua kädessään. Sisällä hän kiirehti ensimmäiseksi täyttämään maljakon vedellä ja asettamaan ruusun keskelle pöytää.

”Onpa se kaunis”, äiti ihasteli. ”Mutta minullehan sinä aina sanot, ettei noita nimenomaisia ruusuja saa kerätä maljakkoon.”

”En minä niitä haluaisi maasta nyhdettävänkään, mutta Berean päätti katkaista tämän yhden.”

Bereanin pinna kiehui yli. ”Minä en katkaissut tuota kukkaa. Antakaa sen nyt olla ja kuunnelkaa mitä minulla on sanottavaa.”

”Berean, uskallapa toiste puhua tuohon äänensävyyn äidille ja sisarellesi, niin saat taatusti kuulla, mitä minulla on sanottavaa.” Isä oli laskenut kupin pöydälle ja tuijotti häntä tiukasti.

Berean voihkaisi ja pudottautui istumaan tyhjälle tuolille. Hän jättäisi kohta uutisensa kertomatta, jos hänen perhettään ei kerran kiinnostanut. Hän kaatoi teetä tyhjään mukiin ja otti aimo hörpyn, joka valui korventavana hänen kurkustaan alas. Tee oli kiehuvan kuumaa, niinpä tietysti.

”No, Berean, mitä sinun piti kertoa?” Äiti oli lakannut ihailemasta kovaonnista ruusua ja tarkasteli sen sijaan poikansa myrtynyttä ilmettä. Berean tunsi halua sanoa, ettei kertoisi mitään, kun kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut, kieriskelkööt sitten uteliaisuudessaan. Malttamattomuus kuitenkin vei voiton. ”Me ajattelimme mennä Waithin kanssa naimisiin. Tänä syksynä.” Hän vilkuili pöydän ääreen kerääntyneiden kasvoja ja näki tyytyväisyydekseen yllättyneitä ilmeitä. Kiinnostihan heitä sittenkin.

Äiti tokeni ensimmäisenä. ”Eikö se teistä ole vähän nopeasti toimittu, te olette molemmat vielä kovin nuoria.”

”Me haluamme mennä naimisiin. Ja Waith tulee häiden jälkeen asumaan tänne. Saammehan me häät järjestettyä syksyksi, eikö totta. Onnistuuko se?”

Äiti nyökkäsi. ”Saammehan me, jos te kerran sitä haluatte. Vai kuinka?” Hän katsahti mieheensä, joka nyökkäsi vuorostaan. Berean hymyili. Hän kääntyi katsomaan sisartaan, joka joi teetään pöytää tuijottaen. Aistiessaan Bereanin silmät itsessään Feolain nosti päätään ja hymyili. ”Olen onnellinen puolestasi, Berean.” Sanat olivat sydämelliset, mutta jotenkin ne eivät näyttäneet tulevan suoraan Feolainin sielusta. No, ehkäpä sisar murehti vielä katkennutta kukkaansa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Koska lahjakkaasti unohdin kommentoida edellistä lukua niin tässä siis jonkinasteista kommenttia kahdesta.

Vaikka Waith vaikuttaakin hieman turhamaiselta, ovat hän ja Berean silti suloinen pari. Waith ei oikein tunnu kyllä tulevan Feolainin kanssa toimeen. Tosin uskallan väittää että vika on Feolainin asenteessa. No turha sitä alkaa spekuloimaan.

Bergil oli suloinen :)

Emmeniä kävi jotenkin sääliksi. Hän taisi olla hieman katkera Feolainin kuvaillessa lapsuuttaan ja isoäitiään. Jäi vaikutelma että Emmenin elämä ei ole ehkä ollut kaikkein helpoin.

Kolmas luku kuvaili hyvin Bereanin ja Waithin suhdetta, he ovat todella läheisiä eikä Waith enää vaikuttanut turhamaiselta. Ainakaan siihen pisteeseen saakka kunnes uusi puku meni rikki.

Minä olisin kyllä Bereanin tilanteessa jättänyt asian toiseen kertaan. Jos ei kiinnosta niin ei sitten :) Toivottavasti saavat ihanat syyshäät.

Tässä nyt jotain raapaleita :) Jatkoa odottelen
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tämäkin oli ihana ja hupaisa luku. :) Katsoin tänään ensimmäistä kertaa Serranon perheen, ja jotenkin minusta varsinkin tuosta lopun perhekohtauksesta tuli ihan se mieleen. Jotenkin aika kiivaita nuo tuossa tuossa Bereanin ja Feolainin perheessä, tai ainakin nuo lapset näyttävät olevan. :D

Emmen vaikutti aika surumieliseltä tuossa... En tiedä, mutta tulin ajatelleeksi Remus Lupinia. ;) Jollakin tavalla hyljeksittyjä mutta kuitenkin omalle ammatilleen omistautuneita miehiä. Tosi kurjaa kyllä, että hänen perheensä suhtautuu häneen vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen noin nuivasti. Emmen ei taida olla vielä naimisissa, tai ainakaan en muista että hänen vaimoaan olisi mainittu. Rupesin nimittäin tuossa jo aavistelemaan Emmen/Feolainia... 1. luvussa en osannut sitä ollenkaan epäillä, kun mies vaikutti aika paljon vanhemmalta, mutta toisaalta eihän tuollainen ikäero ole mitään Keski-Maassa. Ja tosiaankin, tuohon vastakommenttiisi viitaten, niin eihän Feolainin ikäinen nyt taida Keski-Maan mittapuulla vielä vanhapiika olla. (Tosin tarkoitin tuossa tietysti, että hän olisi vanhapiika lähinnä Waithin näkökulmasta.) Luulisin kuitenkin että Keski-Maassakin naiset menivät enimmäkseen siinä 20-25-vuotiaina naimisiin.

Tuo Bereanin ja Waithin keskustelu syyshäistä oli hauska. Heh, kaatosadetta ja myrskyn maasta repimiä puita lentelemässä pitkin ilmoja... romanttista. Ja hauska myös tuo kohta, jossa Waith ihastelee Bereanin salskeaa vartaloa ja tämä ilmeisesti kuvitteli hänen hautovan kovinkin syvällisiä ajatuksia mietteliään ilmeensä takana. :D Feolainista varmasti tulee oikein sydämellinen käly Waithille...

Ja tuota Feolainin ja Bereanin perhe-elämää minä jo ehdin kehuakin. Hauska kyllä tuo ruusun katkeamisepisodi... Gondorin ruusut, hehee. Minä luulin että tämän ficin otsikko viittasi joihinkin neitokaisiin. Feolain on kyllä todellinen kasvien ystävä. Minä tykkään siitä, että hän on niin omistautunut noille yrteilleen ja kukkasilleen, ja että hän on löytänyt elämäänsä sisältöä sen sijaan että vain istuisi ja voivottelisi miehen puuttumista.

Tämä ficci on kyllä tosi hauskaa luettavaa. Innolla odotan lisää.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Sinun luvuissasi on sitten ihana tunnelma.

Niin. Miten Mithrellas sattuikaan mainitsemaan Remuksen kommentissaan? Lainailen häntä nyt, mutta tuli Emmen muistutti jotakuta tuossa kohdassa ja kun luin Mithrellaksen kommentin, niin tajusin. Feolainin ja Emmenin keskustelu oli mukavan rauhallinen ja arkinen, niin arkinen ja tavallinen. Tuntuu, että jos itse alkaisin kirjoittaa vastaanvanlaista dialogia, ei tulisi mistään mitään. Sinä osaat.

Tämä luku syvensi Waithia kivasti. Taas minä puhun keskusteluista, mutta kun tuossa Bereanin ja Waithin keskustelussa oli jälleen se sama, ihanan arkinen sävy. Yhtä aikaa tavallista mutta ei kuitenkaan; eihän häistä sentään aina puhuta.

Ja sitten tuo Bereanin uutisten kertominen. koko loppu kertoi taas lisää kaikkien tuon perheen jäsentren luonteista, ja kukan taittuminen oli hauska yksityiskohta. Melkein pilasi Bereanin hyvän tuulen, voi voi.

Lisää vain, haluan tietää mihin päin tämä kehittyy.
:wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia taas kommenteista piristivät kovasti (vaihteeksi) sateista päivää. ;)

Andune: Kiva että Berean ja Waith ovat suloisia, vaikka Waith onkin vähän turhamaisen oloinen, mutta se kuitenkin tuntuu olevan aika yleisen oloinen luonteenpiirre täällä meidän maailmassammekin. Joo, Emmen on hiukan katkera, tai no, ei oikeastaan katkera, mutta sellainen kohtaloonsa alistuneen oloinen.

Mithrellas: Minä en ole katsonut sitä yhtäkään jaksoa Serranon perhettä, joten siihen en voi verrata, mutta tosiaan noilla lapsilla, varsinkin Feolainilla, on aika tavalla temperamenttia. Nyt kun sinä kaivoit tuon Lupinin esille, niin minä tajusin, että Emmen nähtävästi oikeasti muistuttaa aika tavalla sitä. Eikä se tosiaankaan ole ollut tarkoitus, minä en ole edes huomannut sitä aikaisemmin. No, tehty mikä tehty, minä en voi Emmen mielikuviani enää ruveta muuttamaan, enkä muuttaisi vaikka voisinkin. Ja sinä olet aika lahjakas aavistelija, mutta katsotaan nyt. ;) Kyllä tämän ficin otsikossa on olevinaan jotain symboliikkaakin, vaikka minä Keski-Maahan tuommoisen ruusulajikkeen meninkin keksimään.

Nerwen: On kiva kuulla, että dialogi sinusta sujuu, kun se on minulle jotenkin sellainen asia, etten minä oikein osaa sanoa, että kuulostaako se hyvältä vai teennäiseltä vai miltä (siis osaan tietysti jos luen jonkun muun juttua, mutten omassa tekstissäni). Joo, minä yritinkin tässä kaivautua vähän Waithin persoonaan, kun se nyt ei oikeasti ole ihan semmoinen hupakko, kun Feolain näyttää ajattelevan.

Minulla oli niin kerta kaikkisen kiireinen viikonloppu, etten ennättänyt postata uutta lukua, joten se tulee nyt sitten tässä.

Luku 4
Teitä


Feolain tasapainotteli tarjottimen yhdelle kädelleen saadakseen keploteltua potilaan huoneen oven auki. Hän oli juuri kääntämässä kädensijaa, kun huoneesta kuuluva mekkala sai hänet rypistämään kulmiaan. Hän avasi oven ja oli pudottaa tarjottimen lattialle, kun näki ihmisiä täynnä olevan huoneen. Miekkaan jalkansa satuttaneen sotilaan äiti loppuine jälkikasvuineen oli ilmeisesti tullut tervehtimään poikaansa. Feolain laski nopeasti viisi lasta, jotka vilistivät huoneessa ympäriinsä. Äiti itse hääri poikansa vuoteen vierellä suoristellen tarpeettomasti tämän peitteitä.

”Voi kultaseni, tiedätkö koska pääset tulemaan kotiin? Minä häädin muut nukkumaan keittiöön, saat teidän huoneenne kokonaan itsellesi.”

”Minä en tajua, miksemme mekin voi nukkua siellä. Yksi patja keittiön lattialla ei riitä millään, minun selkäni on ihan kipeä”, toimitti hontelo poika pomppien veljensä vuoteen vieressä.

”Niin minunkin”, säesti täsmälleen samanpituinen ja yhtä energinen pojantolvana hänen vieressään.

”Hador tarvitsee rauhaa ja hiljaisuutta parantuakseen ja hän ei sitä saa, jos te meluatte samassa huoneessa. Nyt poika irti siitä kannusta, siinä on jotakin lääkettä, joka ei tosiaankaan ole tarkoitettu sinulle.”

”Kyllä me osaisimme olla hiljaa.”
”Sen kun näkisi.”

Feolain yskähti merkitsevästi. Puheensorina taukosi, kun huoneessa olijat havaitsivat saaneensa seuraa. Pian häntä napittivat seitsemät samaa harmaan sävyä heijastavat silmät. Hän kiirehti laskemaan tarjottimen pöydälle ja kiskomaan parantavaa juomaa sisältävän kannun pois pienimmän pojanviikarin käsistä. Vilkaistuaan potilaaseen, jonka posket punoittivat kuumeisesti, hän päätti, että ihmiset oli saatava huoneesta ulos, jotta tämä pääsisi rauhoittumaan. Mitenköhän hän suoriutuisi siitä kohteliaasti?

”Potilaan on nyt aika nauttia ateriansa”, hän sanoi ja avasi oven käytävään vihjaavasti raolleen. Äiti kaikeksi onneksi oivalsi häätää lapsilaumansa ulos huoneesta. Hän itse kuitenkin pysähtyi Feolainin eteen ja väänteli hetken käsiään, ennen kuin sai puristettua suustaan: ”Kiitoksia kaikesta siitä, mitä olette tehneet poikani hyväksi. Hän on hyvä poika, eikä olisi ansainnut mitään tällaista tapahtuvan.” Feolain ajatteli, etteivät onnettomuudet yleensä tulleet niille, jotka ne ansaitsivat. Jos näin olisi ollut, niin takamailla kulkevat örkkilaumat olisivat jo aikaa sitten menehtyneet äkilliseen kuumesairauteen. Naista hän kuitenkin vain kiitti tämän ystävällisistä sanoista ja sanoi olevansa melko varma siitä, että tämän poika pääsisi kotiin melko pian. Niin, ja sitä ennen kannattaisi varmaankin antaa pojan veljien nukkua huoneessaan keittiön sijaan, hän ehdotti ja jätti äidin nyökkäilemään.

Mainittu poika istui vuoteessaan tarjotin tuettuna polvia vasten ja pisteli ateriaansa hyvällä ruokahalulla poskeensa. Hän keskeytti syömisensä Feolainin astuessa huoneeseen ja näytti haluavan sanoa jotain, mutta suuri palanen leipää teki siitä mahdotonta. Feolain odotti kärsivällisesti, että sotilas sai pureskeltua suunsa tyhjäksi. Tämä kulautti vettä pikaristaan palanpainikkeeksi ennen kuin sanoi: ”Olen pahoillani, äiti on vain niin kovin huolissaan.”

”Se on täysin ymmärrettävää”, Feolain totesi totuudenmukaisesti. ”Älkää siitä huolehtiko. Keskittykää vain keräämään voimianne.”

Mies nyökkäsi hymyillen ja Feolain pani merkille, että tämä oli varsin hauskan näköinen hymy kehystäessä kasvoja. Syvänharmaat silmät ja pehmeä ruskean sävy olkapäille valuvissa hiuksissa erottivat hänet varmasti edukseen katukuvasta.

”Ketä minulla on kunnia kiittää parantumisestani?” Sotilas tiedusteli asettaessaan viimeistä murua myöten tyhjentämänsä tarjottimen vierelleen pöydälle.

”Parantaja Emmeniä”, Feolain sanoi napakasti. Se näytti jostakin syystä huvittavan sotilasta. ”Niin taitava parantaja kuin herra Emmen epäilemättä onkin, niin minulla on syytä uskoa, että osa ansiosta lankeaa myös teidän kannettavaksenne. Saanko tiedustella nimeänne?”

”Feolain Baranin tytär”, Feolain sanoi tuntien olonsa jostakin syystä vaivaantuneeksi. Miehen silmät seurasivat häntä epäilyttävän tarkasti. Hän kumartui nostamaan tyhjän tarjottimen pöydältä. ”Ja nyt, jos suotte anteeksi, minun on palattava töihini.”

Mies nyökkäsi kumartaen hiukan päätään. Feolain ei katsonut taakseen, mutta tunsi miehet silmät selässään vielä ollessaan tämän huoneen ovella.

***

Feolain jakoi hajamielisenä loput illallistarjottimet ja palasi keittiöön siivoamaan jälkensä. Pyyhittyään pöydän kahdesti, hän heitti rätin kädestään ja istahti pöydänkulmalle keksiäkseen vielä jotakin tehtävää. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä kotiin, jossa oli luultavasti käynnissä kiihkeä hääsuunnittelu. Waithin oli määrä tulla käymään sinä iltana.

Waith, niin. Feolain toivoi kovasti, että olisi voinut pitää tytöstä. Berean olisi saanut valita morsiamekseen neidon, jolla olisi ollut kauniiden kasvonpiirteiden ja sädehtivien silmien lisäksi päässään myös annos järkeä. Silloin, kun Bereanin ja Waithin häät olivat häämöttäneet kaukaisessa tulevaisuudessa, Feolain oli ajatellut, että jonakin päivänä Berean tulisi järkiinsä ja unohtaisi Waithin, mutta nyt näytti ilmeiseltä, ettei niin tulisi käymään. Piakkoin Feolain joutuisi sietämään kodissaan tuota keikistelijää. Hän antoi syvän huokauksen kohota keuhkoistaan juuri sillä hetkellä, kun Emmen astui huoneeseen. Parantaja kohotti kysyvästi kulmiaan nähdessään Feolainin surkean ilmeen. ”Vaivaako teitä jokin?”

”Ei, kaikki on aivan kunnossa, kiitos kysymästä.” Feolainia nolotti pelkkä ajatuskin siitä, että hän rupeaisi vuodattamaan omia vähäpätöisiä murheitaan parantajan korviin. Tämä näki työssään paljon vakavia asioita, eikä Feolain todellakaan halunnut antaa itsestään ylimielistä kuvaa.

”Mitä te täällä vielä istutte, lähtekää ihmeessä kotiin”, Emmen itse asettui istumaan pöydän ääreen. Feolain tunsi äkkiä itsensä homssuiseksi nököttäessään siinä pöydänkulmalla ja siirtyi kiireesti lähimpään tuoliin. ”Meillä intoillaan nyt niin veljeni häistä, ettei minua huvittanut lähteä keskelle sitä hälinää”, hän tunnusti, kun ei uskottavaa tekosyytäkään tullut mieleen.

Emmen katseli häntä tarkkaavaisesti viisailla silmillään, mutta ei ruvennut tiedustelemaan häistä tarkemmin. ”Siinä tapauksessa, joisitteko kanssani kupillisen teetä?” Hän kysyi vain.

”Mielelläni.” Feolain katseli, kun Emmen nosti vanhan, kolhiintuneen teepannun hellalle. ”Mutta eikö teillä ole kiirettä kotiin?” Hän kysäisi ajatellessaan, että viivytti parantajaa turhan päiten.

Emmen naurahti. ”Kukapa minua siellä odottaisi? Kissanikin on huumaantunut kesästä ja luuhaa iltakaudet ties missä. Minä asun yksin”, hän selvensi nähdessään Feolainin hämmentyneen ilmeen.

”Ahaa”. Puhe haipui. Feolain kuunteli teepannun puhinaa ja pärskähtelyä, johon sekoittuivat jonkun käytävällä liikkuvan askeleet. Emmen kaatoi hauduttamaansa teetä kahteen mukiin ja asetti hunajapurkin heidän väliinsä. Feolain sekoitteli teetään varovaisesti ja otti sitten pienen siemauksen. ”Mitä teetä tämä on?” Hän kysäisi erikoisen maun levitessä kielelle.

”Voikukkateetä”, Emmen hymyili. ”Mukana myös hitusen kamomillaa. Juon tätä lähes päivittäin, sillä tuntuu olevan rauhoittava vaikutus.”

”Minä en olekaan juuri käyttänyt voikukkaa teehen”, Feolain sanoi miettiväisesti. ”Meillä on eräs isoäitini vanha perintöresepti, johon kuuluu useita ainesosia, joita minä aina alkukeväästä keräilen, kun lehdet ovat tuoreimmillaan.”

”Minä valmistan useita eri tavoin maustettuja teelaatuja”, Emmen innostui selittämään. ”Tällä hetkellä kuivatan parhaillani khakipensaan lehtiä. Niistä tulee vahvemman makuista ja piristävämpää teetä.”

”Pitäisiköhän minunkin kokeilla”, Feolain tunsi innostuvansa sekä uudesta mahdollisuudesta kerätä kasveja, että siitä, että joku tuntui olevan kiinnostunut täsmälleen samoista asioista kuin hän.

”Suosittelen kyllä, jos teitä vain kiinnostaa paneutua asiaan”, Emmen virkkoi puhallellessaan omaan mukiinsa. ”Khakipensaan lehtiä on parasta kerätä oikeaan aikaan, muuten valmiista teestä tulee helposti kitkerää.”

Feolain nyökkäsi hymyillen ja keskittyi kuuntelemaan, kun Emmen selitti perinpohjaisesti teen valmistustapaa. Parantajan silmät, joissa helposti viipyi hivenen surumielinen ilme, saivat pilkettä ja kädet liikkuivat puheen tahdissa. Välillä Emmen vilkaisi Feolainia varmistaakseen, että tämä seurasi hänen selitystään.

Emmenin kanssa oli helppo jutella, Feolain havahtui huomaamaan, kun parantaja kaatoi heille jo kolmannet kupilliset teetä. Oli rauhoittavaa istua vastapäätä jotakuta, joka oikeasti kuunteli, kun Feolain pohti peikonpilkkeen ja hapsuhaituvan eroavaisuuksia, eikä pelkästään teeskennellyt kuuntelevansa.

”Oli erittäin miellyttävää keskustella kanssanne”, Emmen sanoi, kun Feolain alkoi sitoa hartiahuivia harteilleen ja valmistautua lähtöön. ”Kenties voisimme keskustella teistä uudemman kerran.”

”Minusta?” Feolain rypisti ymmällään kulmiaan. Miksi kummassa heidän pitäisi keskustella hänestä?

Puna värjäsi Emmenin poskia. ”Tarkoitin teelaaduista”, hän kiirehti korjaamaan.

”Se olisi mukavaa”, Feolain sanoi tuntien omien poskiensakin punehtuvan. Tietysti teelaaduista.

***

Berean istui kotitalon rappusilla hengittämässä sisäänsä viileää ilmaa, kun sisar astui portista sisään. Tämä laski mukanaan kantamansa nyssäkän portaille ja vajosi istumaan Bereanin viereen. ”Mitä sinä täällä ulkona teet?”

Berean irvisti. ”Minä en jaksanut istua kolmatta tuntia kuuntelemassa keskustelua siitä, kuinka monta kerrosta kakussa pitäisi olla ja mistä kankaasta Waithin puku olisi parasta valmistaa, jottei hän paleltuisi, jos hääpäivä sattuu olemaan viileä. Eikä kukaan juuri tuntunut huomaavan minun lähtöäni, joten ilmeisesti minä olin tarpeeton.”

”Voi sinua raukkaa”, Feolain huokaisi, mutta ei kuulostanut yhtään siltä kuin olisi säälinyt häntä. Hän sulki silmänsä ja nojasi päätään kuistin pylvääseen. Berean näki tummat varjot sisarensa silmien alla ja mietti taas kerran, että miksi tämä tahtoi rasittaa itseään Parannuksen Tarhassa, kun olisi aivan hyvin voinut olla kotona huolehtimassa mekoista ja hiuksista ja muista vastaavista asioista. Aina hän päätyi siihen lopputulokseen, ettei sisaren luonteenlaadulle vain sopinut mikään muu. Feolain oli niin tarmokas, että olisi varmaankin räiskynyt ympäri seiniä, jos olisi joutunut kyyhöttämään kotona. Berean tunsi edelleen itsensä hiukan epävarmaksi Feolainin seurassa, niin varma tämä omista mielipiteistään oli. Onneksi Waith, vaikka älykäs olikin, ei koskaan arvostellut terävästi Bereanin päätöksiä.

”Äiti, Waith ja täti laativat hääsuunnitelmaa täydessä yhteisymmärryksessä”, hän antoi Feolainin tiedoksi, mutta jätti mainitsematta, että nämä olivat odottaneet Feolaininkin liittyvän seuraan. Sisar tiesi sen kyllä.

”Onko tätikin täällä?” Kuului Feolainin suunnalta.
”Tietysti, ainahan hänen täytyy osallistua kaikkeen.
”Niinpä niin.”

”Sinut sitten valittiin yksimielisesti huolehtimaan kukista”, Berean muisti katsellessaan hajamielisesti aidanviertä reunustavaa kukkapenkkiä.

”Eiköhän se järjesty.” Feolain raotti silmiään. ”Kunhan te tiedätte suunnilleen mitä haluatte.”

”Sitä sinun täytyy kysyä Waithilta”, Berean tuumi ja sai vastaukseksi vain ynähdyksen sisarensa puolelta. Hän kohottautui paremmin istumaan nähdäkseen Feolainin kasvot. ”Feolain, kai sinä pidät Waithista?” Hän tiedusteli äkisti. Hän ei ymmärtänyt, miksi sisar ei pitäisi tytöstä, eihän kukaan voinut olla pitämättä Waithin kaltaisesta olennosta, mutta jokin Feolainin sivumennen lausuma huomautus Waithista, oli jäänyt kummittelemaan hänen päähänsä.

”Rakastatko sinä varmasti Waithia?” Feolain vastasi kysymyksellä.

Berean katsahti sisartaan kummastuneena. Mikä kysymys tuo nyt oli olevinaan? Ei kai hän olisi menossa naimisiin tytön kanssa, jos ei olisi rakastanut tätä. ”Kyllä minä rakastan Waithia, ihan varmasti.”

Feolain tutkaili hänen kasvojaan hetken aikaa, kun varmistaakseen, että hän puhui totta, mutta lausui sitten: ”Ja minä pidän kyllä Waithista.”
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Herra epäonninen sotilas Hador herätti mielenkiinnon. Niin sitä vain tiiraillaan pitkään hoitajia. Nyt jäi vaan mietityttämään että saammeko kenties kuulla hänestä vielä lisää tuonnempana.

Feolainilla on ehkä turhan kielteinen mielikuva Waithista. Luulisi tämän kuitenkin näkevän muutakin kuin vain neidon kauneuden ja turhamaisuuden, tai ainakin yrittäisi olla aidosti onnellinen veljensä puolesta. No, ei kai sitä luonteelleen mitään mahda.

En tiedä, olivatko nuo kasvit oikeita, mistä Emmen ja Feolain keskustelivat, mutta kovasti aidoilta kuullostivat. Hauskoja nimiä. Emmen on kyllä vähän raasu...Miehestä jää kuva että tämä yrittää näyttää ettei tässä ole mitään, hyvää elämää elän, mutta kuitenkin olo on yksinäinen ja hän kenties kaipaisi ystäviä. Feolainilla ja hänellä nyt on yhteistä, kasveistä käyty keskustelu piristi varmasti molempia.

Jatkoa jään odottelemaan :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Ihana tuo sotilaan luona vieraillut perhe. :D Ja näytti pahaenteisesti siltä, että tuo sotilas taisi vähän iskeä silmänsä Feolainiin, ja taisihan neitikin pistää merkille potilaansa edustavan ulkonäön. Sattumaa? Luulenpa, että Emmen joutuu vielä vähän ryhdistäytymään tuosta jos meinaa saada Feolainin itselleen. (Pientä juonikuvioiden ennakointia, heh.) Ai niin, ja minä juuri ennen kuin luin tämän päätin antaa yhdelle uuden ficcini sivuhahmolle nimeksi Hador, mutta toivottavasti se ei haittaa. (Ja se saattaa tässä vielä muuttuakin.)

Feolain vaikuttaa tosiaan aika ennakkoluuloiselta Waithia kohtaan. Tulee mieleen, ettei hän oikein tunne tyttöä, tai ainakin hänen kuvansa Waithista on aika yksipuolinen. Emmen muistuttaa edelleen Lupinia, mutta se ei missään nimessä ole minusta huono juttu. Lupin on hieno hahmo, ja hänen kaltaisistaan kyllä lukee mielellään muualtakin. Minä oikeastaan tykkään tarkoituksella joskus ottaa mallia jostain tietysti hahmosta ja yrittää kirjoittaa omastani mahdollisimman samanlainen (ehkä vähän korostaen tiettyjä ominaisuuksia jne.). Koen sen eräänlaiseksi haasteeksi.

Taidat olla teeharrastajia? Ainakin näytät (tai hahmosi näyttivät) tietävän niistä paljon. ;) Heh, tuo monikon elatiivi sanasta "tee" on kyllä aika kinkkinen. Mietin, että onko se todella "teistä", ja kaipa se kieliopillisesti on, mutta en kyllä itse käyttäisi moista sanaa. :)

Minä kyllä jostain syystä uskon Bereanin todella rakastavan Waithia, vaikka Feolain sitä tuntuu epäilevän... Mielenkiintoista.

Tässäkin luvussa on monia hauskoja kohtia, ja yhden poimin sieltä talteen: Feolain ajatteli, etteivät onnettomuudet yleensä tulleet niille, jotka ne ansaitsivat. Jos näin olisi ollut, niin takamailla kulkevat örkkilaumat olisivat jo aikaa sitten menehtyneet äkilliseen kuumesairauteen. Hyvin osuvasti ajateltu!
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin