Tutkimusmatka rakkauteen (PG, Elboron/ofc) 26.1. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » La Loka 06, 2007 5:44 pm

Kiitos jälleen kommenteistanne. :)

Leida: Niin, en minä välttämättä tuota olisi väliluvuksi sanonut, koska seuraavassakaan ei tapahdu mitään erityistä... Nämä alkuluvut vaan ovat tällaisia, että näissä on aika paljon sellaista juttua, joka ei olisi mitenkään välttämätöntä juonen kannalta. Ehkä minä suhtaudun liiankin vakavasti tuohon "oleellisessa pysymiseen", mutta olen vain työni puolesta tottunut sellaiseen kirjoitustyyliin. Ehkä samaan ei pitäisi tähdätä ficcien kanssa, mutta tyylistä vain on aika vaikea päästä eroon. Tuo alun merimatkakuvailu oli oikeastaan minulle hyvin epätyypillistä tekstiä, koska en maisemakuvailuja juuri harrasta. Mutta minäkin tykkään merestä ja teki mieli kokeilla välillä jotain erilaista. Elboronin asemaan minun on oikeastaan todella helppo eläytyä, koska olen antanut hänelle niin suuren osan itsestäni (mikä on varmaan pääsyy miksi pidän hänestä niin paljon, niin itserakkaalta kuin se kuulostaakin :D). Tuo isotätijuttu nyt oli aika ihmeellinen... Olen vain joskus miettinyt, millaisia ne Denethorin kaksi vanhempaa sisarta mahtoivat olla, kun sellaiset tiettävästi olivat olemassa, vaikkei heistä mitään muuta tietoa sitten olekaan.

Nerwen: No voi voi, jos ei pikkusiskosi anna sinun nauraa. ;) Kiva että pidit Elboronia aitona. Minä olen myös ajatellut, että muistojen antaminen ficcihahmolle ehkä auttaa tekemään siitä aidomman tuntuisen. Ja kiva tosiaan, jos ajattelet noiden kuvailujen ja muistojen syventävän Elboronin hahmoa, koska olen tässä miettinyt että ovatko ne pelkkää turhaa täytettä ja yrittänyt sitten todistella itselleni, että ne auttavat hahmoon samastumisessa tms. Tuo Faramirin kapakkareissu Éomerin kanssa oli oikeastaan sellainen idea, josta joskus ajattelin kirjoittaa ficin, mutta en sitten jaksanut ja päätin sitten käyttää sitä tässä. Tuo Ideth-täti vaan oli sellainen kaikkeen uuteen vihamielisesti suhtautuva katkera vanhus, ja varmaan toisaalta myös hyvin lojaali veljelleen.

Andune: Kiva että sinäkin pidit noista jutuista, joita Elboron muisteli. Kiva että pidät Elboronia inhimillisenä ja viattomana, koska sellaisen vaikutelman minä hänestä haluan antaakin. Juu, ja tiedän hyvin tuon turhautumisen tunteen, joka välillä iskee kommentoidessa kun ei meinaa keksiä mitään sanottavaa. Mutta kuten jo aiemmin sanoin, minusta on tosi kiva saada vain tietää, että tätä luettu, eli syväanalyysejä ei todellakaan tarvitse tehdä (joskaan se ei missään nimessä ole kiellettyäkään :wink: ).


Eli neljäs luku sitten. Outoa muuten päivittää tätä näin epäsäännöllisesti. No, taidan vain haluta päästä tässä jutussa eteenpäin... Mutta joka tapauksessa Elboronin matka siis jatkuu tässä luvussa, eikä tämäkään oikeastaan sisällä mitään erityistä, mutta pidän tästä silti hieman enemmän kuin tuosta kolmosesta. Tämä luku on nimittäin hitusen merkityksellisempi tulevan kannalta. ;)


Luku 4
...jossa Elboron näkee ruusunpunaista

Elboron vietti Dol Amrothissa kuusi päivää. Häntä oli pyydetty jäämään pidemmäksikin aikaa, mutta hänen teki mieli jatkaa matkaansa. Hän ei voinut viettää Gondorissa koko kesää, sillä syksy saapui pohjoiseen aikaisin ja hänen oli ehdittävä keräämään tutkimusaineistonsa ennen talven tuloa. Pohjoisten talvien sanottiin olevan hyytäviä, eikä Elboron halunnut palelluttaa itseään vaeltamalla taivasalla jäämyrskyissä. Hänen olisi lähdettävä kotimatkalle viimeistään ensimmäisten lumihiutaleiden putoillessa, ja äitikin oli toivonut poikansa olevan kotona viimeistään Mëttarena.

Ennen Elboronin lähtöä suuriruhtinas Imrahil pyysi häntä mukaansa lyhyelle kävelylle ylös rantakallioille. Elboron ihmetteli nähdessään, miten vetreästi iäkäs valtias nousi jyrkkää kivipolkua ylöspäin, pysähtyen vain silloin tällöin nojaamaan lebethronpuusta valmistettuun kävelykeppiinsä. Kertaakaan vanhus ei kuitenkaan horjahtanut, vaikka Elboron pysytteli tarkoituksella lähellä, valmiina ottamaan sukulaisestaan kiinni jos tämä sattuisi menettämään tasapainonsa.

"Joskus toivoisin olevani vielä nuori", Imrahil totesi heidän päästyään kallionkielekkeelle, josta avautui esteetön näköala levottomana vellovalle merelle. Tuuli sai vanhuksen pitkän, hopeisen tukan hulmuamaan, ja tämän uurteisilla kasvoilla karehti pieni hymy. "Toisaalta olen iloinen, että se kaikki on takanapäin. Ettei minun tarvitse enää huolehtia siitä, onnistunko siinä kaikessa, minkä olen elämäni varalle suunnitellut, vaan voin keskittyä nauttimaan jokaisesta uudesta päivästä sellaisena, kuin se minulle aukeaa."

Elboron nyökkäsi, vaikka ei ollut varma katsoiko Imrahil edes häneen päin. Vanhuksen tarkkaavaiset silmät seurasivat oranssipurjeista laivaa, joka näytti seilaavan kohti Dol Amrothin satamaa.
"Haradrim", murahti Imrahil, ja Elboron hätkähti tahtomattaan. "Kauppiaita vain", Imrahil jatkoi hymähtäen."Kauppaavat luultavasti mausteitaan, tai ehkä niitä arvottomia kaulakoruja ja muita käätyjä, jotka ovat nykyään niin suurta muotia porvariston rouvien keskuudessa."
"Eivätkö paikalliset kultasepät ole vihaisia, kun Haradin kaupustelijat vievät heidän asiakkaansa?" Elboron kysyi.
Imrahil pudisteli päätään. "Eivät niin kauan, kun ylimystö suosii heidän tuotteitaan."
"Ettekö yritä ollenkaan estää haradrimia käymästä kauppaa täällä päin? En ole kuullut, että heitä kävisi Minas Tirithin Harlondissa."
"Eivät kai uskalla purjehtia niin syvälle sisämaahan. Luulevat näet aaveiden vartioivan Gondoria Pelargirissa, tai niin olen kuullut", naurahti vanhus. "Mutta en minä näe näissä kauppiaissa mitään haittakaan. Kokkimme käyttää heidän tuomiaan mausteita, ja minusta meidän ruokamme ovat olleet varsin maittavia. Eivätkö sinusta?"
"Toki", Elboron mutisi. Hän oli pannut merkille, että ruoka oli Dol Amrothissa maukkaampaa kuin heillä kotona, mutta hän oli kuvitellut sen johtuvan siitä, että oli ehtinyt tottua kotiruokaan liiaksi.
"Olen puhunut Elphirin kanssa, että kaupankäyntiä Haradin kanssa voisi lisätä entisestään. Uskon, että heillä on paljon sellaista, mille olisi täälläkin käyttöä. Timantteja, kultaa, hopeaa ja ties mitä kalleuksia."

Elboronin mielestä haradrim olisivat saaneet pysyä kaukana Gondorin rannikolta, olipa heillä tarjottavinaan minkämoisia aarteita hyvänsä. Hän kosketti vaistomaisesti olkavarttaan, jossa kantoi pitkää arpea muistona viimeisimmästä kohtaamisestaan eteläisten kanssa Gondorin miehittäessä Harondorin pohjoisosat muutama vuosi sitten.

"Isäsi on ilmeisesti ollut vaikea saada ihmisiä muuttamaan Harondoriin", Imrahil totesi.
"Niin. Sitä ei pidetä kovin turvallisena seutuna miehityksestä huolimatta", Elboron vastasi.
"Kirjoitin hänelle ja ehdotin, että hän antaisi maan pojalleen Berenille, sillä mikä vakuuttaisikaan uudisasukkaat paremmin seudun turvallisuudesta, ellei se, että suuriruhtinaan oma poika ottaa alueen vastuulleen? Niin minä tekisin, jos olisin hänen sijassaan. Vai eikö hän luota poikaansa sen vertaa, että uskoisi tämän selviytyvän tehtävästä?"

Elboronista tuntui, että syy oli juuri se, ettei isä pitänyt Bereniä kykenevänä niin vaativaan tehtävään. Beren ei ollut koskaan ollut kiinnostunut opiskelemaan mitään sellaista tietoa, jota hallitsijan työssä tarvittaisiin, ja vaikka olisi ollutkin, ei Beren sittenkään välttämättä selviäisi tehtävästä. Yksitoista vuotta sitten Beren oli pudonnut rotkoon ja lyönyt päänsä sillä seurauksella, etteivät uudet asiat tahtoneet enää jäädä hänen mieleensä. Vuosien varrella vaiva oli helpottanut, mutta Beren ei silti ollut aivan entisensä. Hän oli toivottoman hajamielinen, ja tarvitsi jatkuvasti jonkun muistuttamaan tekemisistään.
"Beren tarvitsisi avustajia ja neuvonantajia", vastasi Elboron Imrahilin uteluihin. "Luulen, ettei isä pidä häntä valmiina niin vaativaan työhön. Ehkä joskus myöhemmin."
"Niin, ehkä on parempi odottaa. Onhan Beren vielä varsin nuori."

Viimein he kääntyivät jättääkseen meren, mutta ennen kuin Elboron ehti kalliolta alas vievälle polulle, Imrahil laski kätensä tämän olkapäälle.
"Kun menet Edorasiin, niin välitäthän viestin tyttärelleni. Haluaisin nimittäin tavata hänet ja hänen poikansa Elfwinen. Ja muutkin lapset. Enkä häätäisi pois kuningas Éomeriakaan, jos hänkin päättäisi jättää hetkeksi hovinsa", Imrahil sanoi naurahtaen.
"Minä kerron heille", Elboron lupasi.
"Minusta nimittäin tuntuu, että aikani täällä lähestyy loppuaan. Haluaisin tavata heidät vielä kerran ennen kuin lähden."

Elboron kääntyi katsomaan keppiinsä nojaavaa vanhusta, tämän kirkkaita silmiä ja hopeisina hohtavia hiuksia. Imrahilin sanat olivat saaneet hänet säikähtämään. Hänestä tuntui kauhealta, että joku saattoi olla niin varma oman kuolemansa läheisyydestä, eikä hän kuitenkaan voinut olla samalla ihmettelemättä sitä tyyneyttä, jolla Imrahil oli sanat lausunut.
"Olen elänyt jo kauemmin kuin isäni", Imrahil sanoi rauhallisesti nähtyään Elboronin ilmeen. "Mutta älä huolehdi, en minä ole suunnitellut kuolevani ihan vielä. Vähintäänkin haluan tavata tyttäreni ennen kuin voin nukahtaa huoletta."

* * *

Tie Dol Amrothin ja Pinnath Gelinin välillä oli nopea ja suhteellisen vilkas liikenteeltään. Moni ratsastaja ja muutamat rattaat ja vankkurit olivat tulleet Elboronia vastaan hänen matkallaan, ja mikä mukavinta, hän oli saattanut yöpyä eräässä kodikkaassa majatalossa sen sijaan että olisi joutunut asettumaan puun juurelle huovan kanssa. Elboron ei erityisemmin pitänyt taivasalla yöpymisestä, koska se sai hänet tuntemaan olonsa jollakin tapaa suojattomaksi. Hän ei ollut koskaan täysin tottunut eräelämään, vaikka olikin monet kerrat matkoillaan nukkunut kallionkielekkeen tai suuren kuusen oksien alla.

Matka kesti nopeasti ratsastaen kaksi päivää. Nähdessään Pinnath Gelinin kukkuloiden paljastuvan suuren mäen takaa, Elboron alkoi kuitenkin vaistomaisesti hidastaa tahtiaan. Hän piti matkanteosta yksinäisyydessä, ja halusi nauttia siitä niin pitkään kuin se oli mahdollista.

Silrielin häistä oli kohta kaksi vuotta. Ne oli pidetty Emyn Arnenilla, eikä Elboron ollut nähnyt sisartaan niiden jälkeen kuin kerran, noin puolitoista vuotta sitten, kun heidän koko perheensä oli matkustanut tervehtimään Silrieliä tämän uuteen kotiin. Isä oli ollut koko vierailun ajan huonolla tuulella, koska oli ollut vakuuttunut siitä, että Silrieliä kohdeltiin talossa huonosti. Oli kyllä totta, että Silriel oli ollut tavallista kalpeampi ja huonovointisempi, mutta se ei ollut johtunut huonosta kohtelusta vaan siitä, että tämä oli odottanut lasta. Isä ei kuitenkaan suostunut kuuntelemaan parantajien selityksiä, vaan jatkoi inttämistään tyttöraasun kärsimyksistä vielä pitkään kotiinpaluun jälkeenkin.

Silrielin pojasta ei juuri puhuttu kotona. Kun tieto tämän syntymästä oli saavuttanut Valkoisen Kartanon, isä oli vain murahtanut, että "tässä se nyt nähdään, miten sopimattomasti se mies on minun tytärtäni kohdellut", ja sen jälkeen isällä oli ollut kovasti taipumusta huonokuuloisuuteen, kun puhe oli siirtynyt suuriruhtinasparin ensimmäiseen lapsenlapseen. Silrielin aviomiehen nimeä ei saanut mainita Valkoisen Kartanon katon alla, vaan yleensä tähän viitattiin lempeästi sanoilla "se mies".

Elboron löysi helposti perille "sen miehen" tilalle, sillä hän muisti reitin edelliseltä vierailultaan. Päärakennus oli puinen, vaaleanpunaiseksi maalattu kaksikerroksinen talo, joka oli aikalailla pienempi kuin Valkoinen Kartano. Silriel ei kuitenkaan ollut kertaakaan valittanut ahtaudesta, vaan sanoi pitävänsä sitä kodikkaana ja herttaisena asumuksena. Elboronista se kuitenkin oli liian pieni, eikä hän osannut kuvitella, miten he luulivat jokaiselle riittävän oman makuuhuoneen sitten aikanaan, kun heidän esikoisensa perhekin asuisi siellä. Vierashuoneitakin oli vain kolme, joista yhden Elboron oli joutunut jakamaan Berenin kanssa heidän viime vierailunsa aikana. Elboron oli nukkunut koko ikänsä yksin omassa huoneessaan, ja hänestä oli ollut omitusta kuulla jonkun toisen hengittävän lähellä yöaikaan, oli sitten vaikka hänen oma veljensä.

Elboronin jätettyä lainahevosensa tallirengin huomaan, hän lähti astelemaan kohti pääovea. Ovi avautui ja aurinkoisesti hymyilevä Silriel riensi ulos ja hyppeli alas kuistin portaat.
"Ihanaa, Elboron, että pääsit käymään!" hän hihkaisi ja kapsahti isoveljensä kaulaan. Elboron kietoi kätensä pikkusiskonsa ympärille ja taputti kömpelösti tämän selkää. "Minä olen niin odottanut näkeväni teistä edes jonkun! Oi, miten kauniisti sinä olet päivettynyt! Ulkoilma on tehnyt sinulle selvästi hyvää. Oletko syönyt mitään matkan aikana? Näytät vähän nälkiintyneeltä", Silriel jatkoi katsellen veljeään arvioiden ja taputtaen tämän poskea niin että Elboron tuli väkisinkin ajatelleeksi äitiään.
"Tulevathan muutkin tänä kesänä katsomaan meidän pikkuistamme?" Silriel kysyi, todettuaan veljensä olevan kutakuinkin täysissä ruumiin ja sielun voimissa.
"En tiedä, eivät he ole kyllä puhuneet mitään", Elboron totesi ja näki pettymyksen vilahtavan sisarensa silmissä.
"Olen kirjoittanut isälle ja äidille niin monta kertaa ja pyytänyt heitä käymään", Silriel huokaisi.
"No, isällä on ollut kiireitä kaupungissa. Tiedäthän, se selkkaus, jossa Linnan Kaartin päällikkö sai surmansa, ja nyt sitten uuden päällikön valinta..."
"Aivan niin, todellakin. Kauhea tapaus. Elenwen kirjoitti minulle olevansa aivan myrtynyt", Silriel sanoi. "Mutta mennään sisälle. Sinun täytyy nähdä meidän pikkuisemme Hador! Hän odottaa niin kovasti tapaavansa enonsa!"

Entinen kaartinpäällikkö oli kuollut jokin aika sitten saatuaan epäonnekkaasti oluttuopista päähänsä koettaessaan erottaa muuan riitapukareita toisistaan yhdessä Minas Tirithin pahamaineisimmista kievareista. Isä ja kuningas olivat käyttäneet paljon aikaa selvittääkseen tapauksen perinpohjaisesti, mutta lopulta he eivät voineet muuta kuin todeta, ettei kyseessä ollut ollut muu kuin harmillinen sattuma. Näiden välttämiseksi vastaisuudessa oli säädetty laki, joka kielsi miestä vahvempien tarjoamisen vahvasti juopuneille, ja jonka mukaan majatalon- tai tavernanpitäjän velvollisuus oli järjestää kaikki riidanlietsojat välittömästi kadulle häiritsemästä muiden asiakkaiden rauhaa.

Elboron päätti olla edes arvailematta, mitä tekemistä kuninkaan tyttärellä, Elenwenillä oli saattanut olla edesmenneen kaartinpäällikön kanssa. Hänen ei olisi pitänyt olla yhtään sen enempää myrtynyt miehen poismenon johdosta, kuin kenenkään muunkaan, tiedettiinhän yleisesti hänen rakastavan käskynhaltijan poikaa Bereniä, ja vain se, etteivät Elenwenin vanhemmat sisaret olleet vielä naimisissa, esti näitä kahta solmimasta avioliittoa. Seurapiireissä ei näet pidetty sopivana, että nuorempi sisar astui avioon ennen vanhempaa.

Silriel istutti veljensä ruususalongiksi kutsuttuun huoneeseen, jossa verhot, pöytäliinat sekä tuolien ja sohvien verhoilut olivat vaaleanpunaiset, ja jonka seinäpapereissa oli samanvärisiä koristeellisia ruusukuvioita. Sitten tämä katosi hetkeksi ja palasi takaisin pidellen poikaansa, jota ei sentään ollut puettu vaaleanpunaiseen vaan valkoiseen.
"Tässä on sinun enosi, pikkuinen", Silriel puheli pojalleen ja osoitti Elboronia, joka istui epävarmana sohvan reunalla. Lapsi tapitti häntä silmät pyöreinä, ikään kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt mitään yhtä ihmeellistä kuin Elboronin.
"Hän on niin kiltti lapsi", Silriel jatkoi istuessaan veljensä viereen. "Hän ei itke juuri koskaan, ja on todella vahva ikäisekseen."
"Hän tulee sitten varmaan meidän puoleen suvusta", Elboron totesi hajamielisenä, toivoen, että vauva keksisi jonkun toisen kohteen tuijotukselleen. Turhaan. Sen sijaan Silrielkin alkoi tuijottaa häntä, ja jotenkin syyttävästi.
"Vihjaatko sinä, että Herion olisi heiveröinen itkupilli?" Silriel kysyi, ääni kylmenneenä.
"Eh, en tietenkään...", Elboron mumisi tajuten vasta nyt, mitä oli suustaan päästänyt. Todellisuudessa 'heiveröinen itkupilli' toki vastasi täydellisesti hänen käsitystään sisarensa puolisosta, mutta hän ymmärsi, ettei sitä olisi kannattanut sanoa ääneen, varsinkaan Silrielille. "Anteeksi", Elboron yritti vielä, arvellen kasvojensa ihon juuri tummenneen paremmin salongin värimaailmaan sopivaksi.
"En ymmärrä, miksi te suhtaudutte Herioniin tuolla tavalla. Miksi te valitatte, kun olen viimein löytänyt miehen, joka kohtelee minua yhtä kiltisti ja lempeästi kuin isä aina kohteli minua? Herion on hyvin murheellinen ja jatkuvasti poissa tolaltaan, kun häntä pidetään niin herkkämielisenä."
"Niin...", Elboron mutisi. Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut.

Hetken huoneessa vallitsi vaivautunut hiljaisuus, jonka lapsi Silrielin sylissä äkkiä rikkoi riemukkaalla hihkaisullaan.
"Mitä? Haluaisitko sinä mennä Elboron-enon syliin istumaan?" Silriel kyseli.
"Öh, en minä usko että hän sitä...", Elboron aloitti, mutta Silriel oli jo lykännyt pienokaisen hänen polvelleen.
"Höpsis, kyllä sinä voit häntä hetken pidellä. Minä käyn hakemassa Herionin. Hän on juuri kävelyllä ruusutarhassamme. Annoin hänelle luvan valita yhden ruusun päivällispöytäämme. Onhan ruusun tappaminen sillä tavalla tietysti sääli, mutta ajattelin, että kai sitä voisi yhden uhrata, kun ne kuihtuvat kuitenkin viimeistään syksyn saapuessa", totesi Silriel surullisesti huokaisten. Hän näytti edelleen rakastavan kaikkea elävää lähes yhtäläisellä tunteenpalolla kuin joskus nuorempanakin.

Elboron jäi kahden sisarenpoikansa kanssa. Lapsi tuijotti häntä edelleen yhtä uteliaana kuin hetkeä aiemmin. Elboron yritti pidellä vauvaa polvellaan yhtä aikaa lujasti ja hellästi, jotta ei pudottaisi niin hauraalta ja pieneltä tuntuvaa ihmistaimea, mutta niin, ettei kuitenkaan vahingossa satuttaisi tätä puristamalla liian kovaa. Se oli vaativa tehtävä, sillä lapsella ei näyttänyt olevan pienintäkään aikomusta pysyä rauhassa paikoillaan. Tämä oli nähnyt jotakin mielenkiintoista, ja kurkotteli kovasti käsillään Elboronin kauluksen seutuville. Hän huomasi liian myöhään lapsen hamuavan hänen viittansa hupun nyöriä. Pienet pulleat sormet tarttuivat narun päähän ja iloisesti hihkuen poika alkoi vetää sitä kaikin voimin.

Elboron ei rohjennut irrottaa käsiä sisarenpoikansa ympäriltä, vaikka nyöri kiristyi kiristymistään hänen kurkkunsa ympärille.
"Kiltti vauva... päästä irti", Elboron yritti, mutta pyyntö näytti tuovan vain uutta puhtia lapsen yritykseen kuristaa isää loukannut eno hengiltä. Lapsi hykersi tyytyväisenä enonsa kasvojen tummentuessa entisestään. Lopulta Elboron ei saanut enää kunnolla henkeä, ja hänen ei auttanut kuin irrottaa toinen kätensä lapsesta ja vääntää tämän sormet irti narun ympäriltä. Poika ei ollut tästä lainkaan mielissään, vaan parahti kiukkuiseen itkuun, ja samalla hetkellä Herion tupsahti huoneeseen pitkät vaaleat suortuvat hulmuten.
"Mitä te oikein kuvittelette tekeväni minun pojalleni!" nuori ruhtinas huudahti kauhistuneena ja sieppasi salamannopeasti lapsen käsivarsilleen, hyssytellen tätä ja luoden murhaavia katseita lankonsa suuntaan. Elboron ei jaksanut välittää niistä, sillä hänellä oli täysi työ saada huppunsa naru auki umpisolmusta, jonka lapsi oli onnistunut saamaan aikaiseksi. Elboron kuuli sisarensakin saapuvan huoneeseen ja rauhoittelevan miestään, selitellen, ettei veli vain oikein osannut käsitellä lapsia, ja että hänen olisi pitänyt miettiä kahdesti, ennen kuin antoi pienokaisen tämän syliin.

* * *

Vaikka Elboronin vierailu ei ollutkaan alkanut parhaissa mahdollisissa merkeissä, hän sai pian huomata lankonsa mielialojen vaihtuvan vähintäänkin yhtä nopeasti kuin sisarensakin. Kohta Herion jo pyysi saada esitellä Elboronille tilaansa, ja erityisen perusteellisesti tämä pääsi tutustumaan Herionin ylpeyteen, ruusutarhaan, jonka veroista ei kuulemma kasvanut missään muualla Keski-Maassa. Hän puhui pitkään jokaisesta pensaasta ja köynnöksestä, kuin jokainen niihin ilmestynyt nuppu olisi ollut hänen oma lapsensa. Elboron ei voinut olla tuntematta tiettyä ihailua näin asialleen omistautunutta miestä kohtaan, eikä hän suinkaan halveksinut sitä, että lanko oli kiinnostunut ruusuista, joita yleisesti pidettiin naisiin vetoavina koristuksina. Elboron oli itsekin ansioitunut kasvitieteilijä, joskin erikoistunut hieman suurempiin kasveihin kuin lankonsa, mutta siitäkin huolimatta hän kuunteli mielellään, millaisissa olosuhteissa Herion oli aarteensa kasvattanut, ja millaisella valon, veden ja lannoitteiden yhdistelmällä saanut aikaan kauneimmat ja terveimmät kukinnot.

Elboron vietti Pinnath Gelinissä kaikin tavoin varsin miellyttävän viikon. Vaikka hänestä oli alussa tuntunut omituiselta ja hieman ärsyttävältäkin katsoa vierestä, kuinka vieras mies jatkuvasti kosketteli ja suukotteli hänen pikkusiskoaan, viikon loppupuolella hän saattoi jo olla tyytyväinen sisarensa löydettyä jonkun, jota rakastaa, ja joka rakasti häntä yhtä suurella antaumuksella takaisin. Silrielin ja Herionin välillä tuntui olevan jotain, mitä Elboron ei koskaan uskonut saavuttavansa Calendes-neidin kanssa. Hänen oli hyvin vaikea kuvitella kiusoittelevansa Calendesia samoin kuin Herion kiusoitteli Silrieliä. Sellainen käytös olisi varmaankin vain saanut neidon parahtamaan itkuun.

Elboron ei oikein tiennyt, mitä olisi Silrielistä kertonut kirjoittaessaan kuulumisistaan vanhemmilleen. He olisivat varmasti helpottuneita kuulleessaan, että Silriel voi hyvin, mutta toisaalta, jos hän kertoisi totuuden, eli ettei muistanut koska olisi viimeksi nähnyt Silrielin yhtä iloisena, reippaana ja punaposkisena, isä varmasti loukkaantuisi ja alkaisi miettiä, miksei Silriel ollut ollut niin eloisa lapsuudenkodissaan. Lopulta Elboron kirjoitti yksinkertaisesti Silrielin voivan hyvin, lapsen olevan terve ja voimakas, ja ettei Herionkaan vaikuttanut haihattelevalta vetelykseltä, vaan hyvinkin määrätietoiselta mieheltä suojellessaan lastaan, Silrieliä ja ruusujaan. Elboron rohkeni rohkeni jopa mainita, että uskoi Silrielin olevan hyvissä käsissä.

* * *

"Pidetäänkö häät Linhirissä vai Emyn Arnenilla? Minä lähtisin kyllä mielelläni Emyn Arnenillekin, enhän ole nähnyt sitä paikkaa melkein kahteen vuoteen", selitti Silriel päivällispöydässä Elboronin vierailun viimeisenä päivänä.
Elboron tukahdutti huokauksen. Hän oli toivonut välttyvänsä puheenaiheelta sisarensa luona, mutta äiti oli luultavasti ehtinyt juoruta siitä kaiken Silrielille lähettämissä kirjeissään.
"Emme ole vielä päättäneet", Elboron mutisi.
"Ettekö? Mutta ettekö te menneet kihloihin? Minä olen puhunut siitä toisten rouvien kanssa, ja he tiesivät kertoa, että olisitte olleet kihloissa maaliskuusta asti. Ihmettelin, kun äiti ei ole kertonut siitä."
"Emme me ole kihloissa", Elboron sanoi närkästyneenä tällaisista perättömistä huhuista.
"Mutta sinä ja Calendes Calendirin tytär... Onhan se totta? Täytyyhän sen olla?" Silriel kysyi selvästi hämmentyneenä ja vilkaisi pöydän toisessa päässä istuvaa miestään.
"Niin no... Kaipa me sitten joskus menemme naimisiin", Elboron mutisi epämääräisesti.
Silriel ja Herion tuijottivat häntä hetken, mutta sitten Herion kohautti harteitaan. "No, jos niin on, minun lienee paras kertoa nuoremmalle isoveljistäni, että Linhirin neito todellakin on varattu. Hallas on näet elätellyt toiveita siitä, etteivät huhut teistä ja Calendesista sittenkään pitäisi paikkaansa. Hän on jo pitkään ollut tähän hieman ihastunut, tai ainakin siitä lähtien kun ymmärsi, ettei voi saada Silrieliä omakseen", Herion hymyili vaimolleen hieman typerän näköisesti, epäilemättä muistellen isoveljiensä kanssa käytyjä, joskus nyrkiniskuinkin ryyditettyjä kamppailuja siitä, kuka saisi tanssittaa Emyn Arnenin vaaleaa neitoa pisimpään kuninkaan tanssiaisissa.

Elboron toivoi, että olisi voinut sanoa Herionin veljen olevan vapaa kihlaamaan Calendesin vaikka heti. Ainakaan hän ei aikoisi ryhtyä tappelemaan neidosta kenenkään kanssa, jos Hallas päättäisi jälleen turvautua sellaiseen lähestymistapaan yrittäessään voittaa rakkaansa suosion puolelleen.
Viimeksi muokannut Mithrellas, La Loka 06, 2007 8:22 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » La Loka 06, 2007 6:30 pm

Luvun nimi oli osuva, kun tässä tajusin, mitä se sitten tarkoittikaan. Ruusunpunaista tosiaan.

Imrahil tuossa alussa oli jollain lailla koskettava vanhus. En osaa kuvailla miten, mutta jotenkin hän tuntui niin luontevalta. Hän sai minut ajattelemaan, millainen hän oli Sormuksen Sodan aikoihin ja sitä ennen, ja hieman haikeaksi kävi mieli. Yllätyin itsekin omaa reaktiotani, mutta siitä tuli haikea olo. Jotenkin tämä oli niin koskettavaa: Mutta älä huolehdi, en minä ole suunnitellut kuolevani ihan vielä. Vähintäänkin haluan tavata tyttäreni ennen kuin voin nukahtaa huoletta."

Silriel tuntuu järkiintyneen vähän miehen löydettyään. Hän ei enää ole ihan samanlainen kuin aiemmassa ficissäsi, jotenkin tasaantunut kaiketi. Ja voi, minä näin niin selvästi sen tilanteen, kun pikkupoika tahattomasti miltei kuristaa enonsa... Elboron parka, moinen tilanne on varmasti melkoisen kiusallinen, tai paremminkin sen jälkipuinti...

Hmmh. En nyt enää muista, missä kohdassa tuo oli, mutta Silrielin vuorosana se oli; siinä oli näin .", . Kiinnitin vain huomiota, ja oli ihan pakko nipottaa... :wink:

Ja lopussa kyseltiin taas häistä. Elboronilla ei ole helppoa, ei todellakaan. Ja nyt vain mietitään, mitä tarkoitit, kun sanoit, että tällä on merkitystä. Arvaisin sen liittyvän jotenkin tuohon Calendesiin ja hänen ihailijaansa, mutta koskaan ei voi tietää, kun sinun tarinastasi on kyse.

Jatkoa odottelen yhäti.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Su Loka 07, 2007 4:57 pm

Ruusunpunaista tosiaan.

Oli jotenkin haikeaa lukea Imrahilista. Hirveää ajatella että tämäkin on jo vanha ja pian ilmeisesti kuolee. Sellaista se elämä on, mutta silti käy vähän sääliksi.

Silriel ja Herion ovat jotenkin hupaisa pari. Mutta tuli hyvä olo kun tajusi että taitavat nuo kaksi oikeasti rakastaa toisiaan. Herion on aika suojelevainen Hadoria kohtaan. Elboron ei kyllä todellakaan taida tulla toimeen lasten kanssa :D Mietin vain mitenkähän käy jos herra joskus omaakin jälkikasvua saa.

Aloin lopussa toivomaan samaa kuin Elboron: että Herionin veli voisi kihlata Calendesin. Calendes ei vaan oikein tunnu sopivalta Elboronille. Sellainen vaikutus mulla ainakin on näiden ensimmäisten lukujen jälkeen.

Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida » Ma Loka 08, 2007 7:23 pm

Minä liityn tuohon joukkoon, jonka mielestä oli haikeaa lukea Imrahilista hopeahapsisena vanhuksena. Kohta oli kyllä erittäin hieno, minä näin elävästi mielessäni keppiinsä nojaavan vanhuksen kallion laella katselemassa merellä. Ja pidin tuosta, miten tyynen rauhallisesti Imrahil puhui päiviensä päättymisestä. Täytyy sanoa, että juuri noin minä näen Gondorin suurmiesten nukkuvankin pois. Tuntuisi pahalta ajatella heitä höpsähtäneinä vanhuksina, arvokkaasti käyttäytyvä ja järkensä säilyttänyt Imrahil oli surullisella tavalla hieno tuttavuus. Ja toisaalta sitten se, että nuoren Elboronin on tietysti vaikea ymmärtää moista tyyneyttä kuoleman edessä.

Elboronin tutustuminen sisarenpoikaansa sai taas naurunpyrskähdyksiä aikaan. Erityisesti tämä:
"Mitä? Haluaisitko sinä mennä Elboron-enon syliin istumaan?" Silriel kyseli.
"Öh, en minä usko että hän sitä...", Elboron aloitti, mutta Silriel oli jo lykännyt pienokaisen hänen polvelleen.
Elboron on vain niin ihana, kun se ei selvästi tiedä ollenkaan miten käsitellä pikkuista. Muuten Silrielin ja Herionin elämä oli suloista, mutta minä olisin kyllä tullut hulluksi siellä vaaleanpunaisessa huoneessa. Ruusutarhat ja Elboronin ajatukset siitä, miten molemmat miehet olivat kasvitieteilijöitä, olivat taasen ihastuttavia. Minusta on muutenkin jotenkin hykerryttävää, miten vakavasti Elboron ottaa tuon puiden tutkimisen.

Tuo oli aika jännä tuo Faramirin suhtautuminen Silrielin avioliittoon. Minä en oikein tiedä, mitä ajatella siitä. Tavallaan minä pidän tuosta, että Faramir saa inhimillisiä piirteitä ja rakkaan Silrielin menettäminen miehelle, jota Faramir pitää vätyksenä on tietysti ollut rankka paikka. Ja vaikka olisin ehkä odottanut vähän enemmän sympatiaa Silrieliä kohtaan, niin en minä sitä kuitenkaan jäänyt tässä kaipaamaan. Mutta varmasti tosiaan yhden lapsen, ainakin Faramirin näkökulmasta, epäonnistunut avioliitto, saa sen huolehtimaan siitä, että ainakin Elboron päätyy hyvin naimisiin.

Ja tosiaan, tämäkin luku näemmä päättyi kyselyihin Elboronin häistä. Minäkin rupesin aavistelemaan, että onko tuolla Herionin veljellä osansa tulevissa kuvioissa, mutta senhän näkee sitten aikanaan. Kiva luku ja innolla odotan Elboronin matkan jatkumista. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » La Loka 13, 2007 8:49 pm

Kiitos kommenteistanne. Minä taas kärsimättömänä ja aikaa säästääkseni vastaan hieman etuajassa. Jatkoa on luvassa varmaan sitten lauantaina.

Nerwen: Joo, Imrahil on valitettavasti siinä iässä, että hänen on aika siirtyä autuaammille suuriruhtinasmaille (mutta ei nyt ihan vielä). Silriel on kyllä kypsynyt ja tasaantunut. Siihen minä olen tässä pyrkinyt kaikkien lapsukaisten osalta. Tosin Elboron nyt oli jo tuossa aiemmassakin melkein aikuinen niin, ettei hän ole enää kehittynyt ihmisenä niin paljon kuin sisaruksensa (aikuisena luonteenpiirteiden muuttuminen nimittäin on aika olematonta). Juu, ja minulle saa kyllä nillittää noista kirjoitusvirheistä, koska käyn ihan mielelläni putsaamassa ne sieltä pois. Mitä tuohon "merkitykselliseen kohtaan" tässä luvussa tulee, niin sitä en toki vielä tässä paljasta, näet sitten myöhemmin osuitko oikeaan. ;)

Andune: Niin onhan tämä kurjaa Imrahilin osalta, mutta valitettavasti nämä hahmot nyt kuolevat joskus ja minusta kuolemassa on aina ainesta ficin aiheeksi. :) Hyvä jos tuo Silrielin ja Herionin rakkaus välittyi. Minä yritin antaa tässä sellaisen vaikutelman, että nämä kaksi ovat eräänlaisia sielunkumppaneita ja tulevat kyllä mainiosti toimeen keskenään. Elboronilla ei kauheasti ole kokemusta pienten vauvojen käsittelystä (tosin olihan hän 15 v. kun Tindi syntyi, ja varmaan silloin sai vähän lastenhoitokokemusta, mutta ehkäpä se on päässyt häneltä unohtumaan.), mutta kyllä hän vielä pääsee opiskelemaan sitä taitoa, ainakin hiukan. :D Calendesin kohtaloista kuulet enemmän sitten myöhemmin.

Leida: Minä kanssa tykkään siitä númenorilaisesta tavasta kuolla silloin, kun siltä itsestä tuntuu, ja minä päätin antaa Imrahilille jotain sellaista. Minä kuitenkin näen Imrahilin sellaisena aika viisaana ja melko puhdasverisenä númenorilaisena, vaikkei hänelle ikää kertynytkään kuin 99 vuotta. Niin, nuo Silriel ja Herion ovat kyllä omanlaisensa pariskunta, aikamoisia hempeilijöitä kylläkin. Ja kyllähän Elboron tutkimusaiheensa tosissaan ottaa, niin kuin kunnon tutkijan pitääkin, vaikka aiheena olisi vesikirppujen loiseliöt. Ja kyllä, olen itsekin miettinyt että meneekö tuo Faramirin suhtautuminen Silrielin naimisiinmenoon hieman överiksi, mutta olen selittänyt sen niin, että häistä on vielä niin vähän aikaa, ettei Faramir ole oikein ehtinyt sopeutua ajatukseen. Kyllähän Faramir kaipaa Silrieliä kauheasti, mutta hän ei varmaan vain oikein uskalla lähestyä tytärtään nyt, kun pelkää kohtaamisen kuitenkin päättyvän riitelyyn. Ei tilanne tuollaisena kuitenkaan ikuisuuksiin tule jatkumaan.


No niin nyt on sitten aika jatkaa tarinaa... joka etee varsin hitaasti, kuten saatte huomata. Mutta kyllä tässä vielä asiaan päästään jossain vaiheessa. Tämä viides luku on aika pitkä, enkä aluksi pitänyt tästä, mutta nyt tämä ei taas tunnu niin huonolta. Muutaman päivän päästä varmaan taas inhoan. Anyway, tässä se nyt tulee:


Luku 5
...jossa Éomer saa kuningasajatuksen

Erechin tiellä, jota oli aikoinaan nimitetty myös Kuolleitten Kulkuteiksi, vallitsi Elboronista vielä näinä aikoinakin jotenkin aavemainen tunnelma. Alkumatkasta maisemat olivat olleet herttaisia: kanoja kotipihoilla syöttäviä pikkutyttöjä, lammaslaumoja tien yli paimentavia pikkupoikia, punaisia tupia vihreine kattoineen ja valkeina kukkivine omenatarhoineen. Maisemat alkoivat kuitenkin käydä sitä karummiksi, mitä lähempänä Ered Nimrais taivasta halkovine huippuineen häämötti. Hoidetut puutarhat vaihtuivat keltaisiksi heinikoiksi ja ruskeiksi kanervikoiksi, ja maasto kävi kivikkoiseksi, niin että Elboronin oli hidastettava tahtiaan, jottei hänen lainahevosensa olisi taittanut koipiaan.

Elboron jätti taakseen vauraan ja väkirikkaan Morthondin laakson, ja ylitti hyisenä alas vuorilta virtaavan joen siltaa myöten. Viimein hän näki edessään Erechin omalaatuisen, lähes täydellisen pyöreän mustan kiven seisomassa vuorten juurella. Pitkään oli uskottu kiven olleen taivaasta pudonnut tähti, joka oli maahan iskeytyessään palanut ja muuttunut mustaksi, mutta nykyään tiedettiin itsensä Isildurin aikanaan tuoneen sen Númenorista ja pystyttäneen tähän paikkaan maihin noustuaan. Elboronin laskeutui hetkeksi hevosen selästä ja kosketti tätä ihmeellistä teosta. Hänestä tuntui huimalta ajatella, että kolme vuosituhatta sitten itsensä kuninkaanpoika Isildurin käsi oli levännyt sen päällä, niin kuin nyt hänen omansa.

Polku kävi jyrkäksi noustessaan kohti vuorten seinämiä, ja sen kivet olivat liukkaat rinnettä pitkin putoavan virran pärskeistä. Kun tie lopulta katosi kallioiden sisään, Elboron katsoi viisaimmaksi taluttaa hevostaan. Hän värisi astuessaan ahtaalle polulle, eikä se ollut ainoastaan luolan viluisuuden ja kolkkouden syytä. Hänen oli helppo kuvitella vainajien armeija asuttamaan tällaista loukkoa, ja vaikka hän hyvin tiesikin jokaisen aaveista seuranneen kuningas Elessaria sotaan ja saaneen lopulta rauhan sielulleen, hän ei voinut olla miettimättä, millaista täällä oli ollut haamujen aikaan. Elboron muisti Elessarin kertoneen, kuinka tämä oli löytänyt luolasta Baldorin, Rohanin kuningas Bregon pojan luut kultaisen sotisovan sisältä. Baldor oli ollut uhkarohkea mies, joka oli juovuspäissään keksinyt vannoa, ettei pelkäisi astua Kuolleiden kulkuteille, vaikka oli sanottu, ettei se onnistuisi keneltäkään ennen kuin oikea aika koittaisi. Baldor ei välittänyt, vaan lähti matkalleen, eikä koskaan palannut. Hän jäi loukkuun vuoren sisuksiin ja nääntyi lopulta kuoliaaksi.

Elboronia puistatti hänen miettiessään, millaiselta tuntuisi jäädä vangiksi tällaiseen suljettuun soppeen. Vaikka aaveita ei olisi näkynytkään, millaista olisi tajuta, ettei paikasta ollut kerrassaan minkäänlaista ulospääsyä? Millaista olisi vain maata luolan vankina, ilman ruokaa ja juomaa, hidasta nääntymiskuolemaa odottaen, kenties toivoen, että kuolema tulisi pikaisesti ja soisi vapautuksen riutuneen ruumiin kärsimyksistä? Elboronille ei aivan äkkiä tullut mieleen kammottavampaa tapaa päättää päivänsä. Ehkä Baldorkaan ei ollut kyennyt odottamaan kuolemaa rauhassa maaten. Olihan hänellä ollut miekka mukanaan.

* * *

Edorasin kultainen kartano näytti samalta kuin ennenkin. Se oli komea, koristeellinen rakennus suuren kummun laella, ja sen katto hohti kultaisena pitkien matkojen päähän. Kartano viehätti Elboronia omalla tavallaan, sillä se oli aivan erilainen kuin yksikään rakennus Gondorissa, jossa melkein kaikki talot olivat kivestä tehdyt ja valkeiksi kalkitut, ja marmoripylväät ja -lattiat koristivat ylimystön koteja. Meduseldissä sen sijaan riitti väriloistoa: seinävaatteita, erivärisiä lattiakiviä ja taidokkaasti koristeltuja pylväitä. Eikä kuningas itse ollut ihmisenä yhtään vähempää värikkäämpi.

"Ah! Rakas sisarenpoikani on sitten viimein uskaltanut poistua kirjastostaan! Mikä ilo!" Éomer huusi ja hakkasi Elboronia selkään. "Käy sisään ja kerro kaikki! Aloitathan äidistäsi, sillä hänen kuulumisistaan minä erityisesti haluan kuulla."

Elboron huomasi pian istuvansa kuninkaan salin keskelle asetetun valtavan pöydän ääressä, olutkolpakko edessään. Hänen ja kuninkaan lisäksi pöytään olivat asettuneet kuningatar Lothíriel, esikoispoika Elfwine ja nuorimmainen Léof. Kuninkaan tytär Merewyn oli avioitunut joitakin vuosia aiemmin ja asui nyt Helmin syvänteessä marsalkkansa kanssa.
"Äiti voi hyvin ja lähettää terveisiä", Elboron totesi. "Suuriruhtinas Imrahl lähettää myös terveisensä, ja toivoo teidän pääsevän pian vierailulle Dol Amrothiin."
Lothíriel nyökkäsi. "Se sopii. Voimme varmaankin vierailla siellä samalla kun tulemme sinun hääjuhliisi, Elboron. Pidetäänkö ne Linhirissä vai Emyn Arnenilla?"

Elboronista tuntui, että oli kuullut tämän kysymyksen hieman liian monta kertaa viime viikkojen aikana, ja oli ärähtää, että häät pidettäisiin Barad-dûrin raunioilla, korppiparvien raakkuessa häämarssin. Hän kuitenkin hillitsi itsensä kuten hyvätapaisen nuoren ruhtinaan kuului. "Häistä ei ole vielä päätetty", hän lausui kohteliaasti. "Luulen, että teidän kannattaisi lähteä Dol Amrothiin joka tapauksessa, ehkä vielä tänä kesänä."
Sekä Éomer että Lothíriel kohottivat kulmiaan.
"No mutta, eihän meidän kannata tehdä moista matkaa, poikahyvä, jos joutuisimme tekemään samanmoisen pian uudelleen", Éomer naurahti.
"Se oli suuriruhtinaan harras toive. Hän haluaisi nähdä teidät mahdollisimman pian", Elboron jatkoi, sillä hänen ei tehnyt mieli järkyttää kuninkaallisia sanomalla, että Imrahil uskoi kuolemansa olevan lähellä.
"Onko hän sairas?" huudahti Lothíriel äkkiä kalvenneena. "Meille ei ole tullut mitään uutisia!"
"Hän on aivan terve ja hyvässä kunnossa", Elboron selitti hieman epätoivoisena. "Hän vain toivoisi tapaavansa teidät."
"Hmm. No, se mies on aina ollut hieman omituinen", virkkoi Éomer kulmiaan kurtistaen. "Meillä ei tänä kesänä ole paljonkaan aikaa sellaisen matkan tekoon, sillä onhan meidän juhlittava pian tapahtuvaa Elfwinen ja ruhtinas Elfhelmin tyttären kihlausta", jatkoi kuningas innostuen.
"Ruhtinas Elfhelm!" naurahti Elfwine vähätellen. "Hän on vain marsalkka."
"Hän on ruhtinas, sillä, kuten tiedät, minä ylensin hänet viime vuonna, kiitokseksi vuosikymmenten uskollisesta palveluksesta, ja annoin hänelle osan kauneinta Länsi-Mantua hallittavakseen. Hän on kelpo mies, ja olen luvannut hänelle kauan sitten, että hänen tyttärestään tulisi jonain päivänä Rohanin kuningatar."
"En huoli häntä vaikka antaisit kruunusi Elfhelmille", Elfwine ilmoitti kärkkäästi. "Minä tahdon nauttia vapaudestani niin pitkään kuin se vain on mahdollista. Ei minulla ole kiire naimisiin. Ottakoon Léof Elfhelmin tyttären."
Léof näytti tyrmistyneeltä. "Mutta eihän se neiti ole edes minkään näköinen!"
"No niin, pojat. Lopettakaahan. Tämä ei ole oikea hetki keskustella näistä asioista", Éomer huomautti ja katsahti sitten Elboroniin merkitsevästi. "Poikani ovat aivan mahdottomia näiden naima-asioiden suhteen. Kyllä minä sitten kadehdin isääsi, kun hänellä on ollut niin helppoa teidän kanssanne!"

* * *

Meduseldissä oli perinteisesti juotu paljon olutta, ja vaikka järkevä kuningas Éomer otaksuttavasti juhlikin hillitymmin kuin jotkut riehakkaammat esi-isänsä, eivät suut jääneet kuiviksi nykyisenkään valtiaan hovissa. Elboron ei ollut koskaan ollut erityisemmin oluen ystävä, kenties koska Gondorissa juotiin enimmäkseen viiniä, ja hän tyhjensi tuoppiaan niin hitaasti, että siitä riitti koko illaksi.

Eräänä tällaisena iltana Éomer sai mielestään hyvän idean. Hän keksi, että Elboron ja Elfwine voisivat koetella toistensa miekkailutaitoja "leikkimielisen" kaksintaistelun merkeissä. Hän oli ajatuksestaan niin tohkeissaan, että melkein kaatoi oluensa. Se oli yksi niitä hetkiä Elboronin elämässä, kun hän olisi toivonut viettäneensä hieman suuremman osan elämästään aseiden parissa, ja hieman pienemmän osan kirjastossa. Hän ei tietenkään voinut kieltäytyä ehdotuksesta, jottei olisi leimannut itseään, perhettään ja koko kansaansa pelkureiksi, ja niin taistelu päätettiin järjestää heti seuraavana aamuna Edorasin suurimmalla torilla, jonne kuka tahansa saattoi tulla sitä seuraamaan.
"Minä olen aina ollut koko kansan kuningas", kehui Éomer, "enkä halua sen jäävän paitsi silloin, kun päätän järjestää itselleni ja ystävilleni tällaista pientä, harmitonta hupia."

Oikeastaan osa Elboronista halusikin koetella taitojaan Elfwinen kanssa. Hän ei ollut koskaan erityisemmin pitänyt Rohanin kuninkaan esikoispojasta, kenties koska Elfwine oli heidän ensitapaamisellaan kolmisen vuosikymmentä sitten katkaissut jalan Elboronin puuhevoselta, hänen rakkaimmalta lelultaan. Se oli korjattu, ja se seisoi vielä tänäkin päivänä yhdessä Elboronin kirjahyllyistä, muistuttaen häntä siitä, ettei Elfwine ollut erityisen kiva kaveri. Ei tämä toki ollut ainoa syy heidän etäisille väleilleen: Elfwine oli Elboronin mielestä aina ollut turhan ylpeä. Kuninkaanpoika oli perinyt äidiltään mustat hiuksensa, kalpean ihonsa ja korkeat poskipäänsä, minkä ansiosta hän oli saanut kansansa keskuudessa liikanimen "Kaunis". Välillä Elboronista tuntui, että Elfwine käyttäytyi liikaakin nimensä mukaan. Kaksintaistelun aamuna Elboron kuuli ohimennen, kuinka Elfwine kiisteli vaatteistaan äitinsä kanssa.
"Mutta mitä minä oikein voin pukea ylleni? En voi laittaa tätä tunikaa, sillä sehän saattaisi tahriintua hänen verestään ja mennä pilalle. Mutta en kai voi pukeutua mihinkään paimenpojan pellavamekkoonkaan koko kansan nähden!"

Elboron nauroi itsekseen mokomalle hienohelmalle. Oli naurettavaa välittää siitä, että tunika saattaisi tahriintua taistelussa vereen. Elboron itse ei koskaan voisi sortua moiseen turhamaisuuteen, tai ei ainakaan nykyään, kun hän oli tottunut siihen, että vaatteet rähjääntyivät metsiköissä rämpiessä. Hän päätti näyttää, kenen vereen Elfwinen kaunis tunika vielä tahriintuisi.

Onneksi Elboron ei kuitenkaan ollut aivan eilisen teeren poikia mitä tuli aseiden käsittelyyn. Hänen veljensä Beren oli aina loistanut kyseisellä elämänalueella, ja vielä paremmaksi tämä oli kehittynyt sen jälkeen, kun oli loukannut päänsä ja menettänyt osan kyvystään muistaa uusia tapahtumia. Siinä missä monet asiat olivat käyneet Berenille vaikeiksi, oli hän tavannut viettää entistäkin enemmän aikaansa harjoitellen miekkailua, jousiammuntaa ja keihäänheittoa. Ne olivat taitoja, joissa hänen ruumiinsa tuntui aina muistavan kaiken uuden, mitä hän oppi, joskin tämä kehitys tuli hänen pääkopalleen aina yhtä suurena yllätyksenä. "Oho, olen parempi tässä kuin muistinkaan!" oli kuultu Berenin suusta niin monta kertaa, että se sai hänen toverinsa ja perheenjäsenensä jo kiristelemään hampaitaan. Toisaalta Berenin toistuvat "hups, anteeksi, unohdin, että olet noin surkea" -toteamukset miekkataisteluiden lomassa olivat kannustaneet Elboroniakin harjoittelemaan kovemmin.

Juuri ennen lähtöä taistelupaikalle Elboron tunsi jonkun koskettavan olkapäätään. Hän kääntyi ja näki kuningatar Lothírielin, joka viittoi häntä kanssaan sivummalle.
"Et ehkä aivan täysin ymmärrä, mistä tässä on kyse", nainen kuiskutti.
"No, eikö meidän ole tarkoitus katsoa, kumpi on parempi miekkailija?"
Lothíriel pudisti päätään. "Meidän on tarkoitus osoittaa, että Markin miehet ovat gondorilaisia parempia. Sinun pitää hävitä, Elboron. Et ymmärrä, miten vakavat seuraukset sillä voi olla, jos voitat... Markin miehet eivät ole erityisen hyviä häviäjiä."
"Elfwinehan on puoliksi gondorilainen."
"Ei sillä ole merkitystä. Hän on Rohanin tuleva kuningas. Ja kansa haluaa hänen voittavan."
"Tarkoitatteko, että minun pitäisi hävitä tahallani?" Elboron henkäisi. "Sehän olisi huijausta."
"Se olisi vain tervettä itsesuojelua sinun osaltasi, Elboron. Minä ajattelen vain omaa parastasi."

Elboron asteli taisteluareenalle jokseenkin hämmentyneenä. Hän laski kätensä miekkansa kahvalle. Hän tiesi, ettei Taikasurma pettäisi häntä tälläkään kertaa; vain hän itse saattoi pettää miekkansa. Tahallinen häviäminen tuntui Elboronista väärältä, väärältä paitsi hänen kansaansa, myös Rohanin kansaa kohtaan. Entä jos rohirrim saisivat tietää hänen hävinneen tahallaan? Siinä tapauksessa heillä olisi paljon enemmän raivostumisen aihetta, kuin jos hän olisi voittanut reilusti.

Elboron ei yllättynyt nähdessään valtaisten väkijoukkojen ryhmittyvän torin laidoille. Rohanin ihmiset olivat uteliasta kansaa ilman kuninkaan järjestämiä kaksintaistelujakin. Elboron yritti olla ajattelematta, kuinka kovasti kammosi tällaisia tilanteita, joissa sadat silmäparit tuijottivat häntä herkeämättä, valmiina nauramaan ja pilkkaamaan hänen pienintäkin virhettään.

Yleisö buuasi äänekkäästi, kun kuningas ilmoitti Elboronin nimen. Hänestä kuulosti aivan siltä, kuin muutaman sylen päässä seisonut lihava partasuinen mies olisi hihkaissut: "Tapa se, Elfwine, niin minä katson, että Gondorin Faramir on viimein maksanut Éowynistämme!" Taikasurman kahva poltteli Elboronin kättä, ja hänen teki mieli sivaltaa pahasuinen risuparta päätä lyhyemmäksi. Hän kuitenkin hillitsi itsensä, sillä hänellä oli muitakin suunnitelmia tulevaisuutensa varalle kuin Meduseldin tyrmässä istuminen. Sisuksissa kuohuva kiukku sai hänet unohtamaan hermostuneisuutensa ja ympärillään töllistelevät ihmiset. He muuttuivat hänen silmissään tuntemattomien kasvojen massaksi, joka vain oli siellä jossakin, ilman että mikään mitä he tekivät tai sanoivat kosketti Elboronia millään tavalla. Hän keskittyi vain edessään seisovaan mieheen, ja tämän voittamiseen.

Yksi kuninkaan marsalkoista tarkisti, että kaksintaistelijoiden miekat olivat samanpituiset ja muutenkin aseina samanveroiset. Sitten Éomer kohotti kätensä saadakseen väkijoukon hiljenemään. Elboron oli valmis vetämään aseensa esiin, mutta yllättäen Elfwine otti vyöllään olevasta kukkarosta nenäliinan, ja pyyhki sillä hikeä otsaltaan. Elboron kohotti kulmiaan, mutta ymmärsi pian, mistä oli kyse. Se oli vanha kikka, pieni ele, jonka oli tarkoitus saada vastustaja aliarvioimaan taistelutoverinsa kestävyyttä. Elboron oli kuullut näistä tekniikoista paljon isältään, jonka kauan sitten elänyt veli oli taitanut ne harvinaisen hyvin. Isä oli kertonut, kuinka Boromir oli tavannut usein jaella hyödylliseltä kuulostavia vinkkejä nuoremmalle veljelleen heidän keskinäisten yhteenottojensa aikana, ja vasta vuosia myöhemmin isä oli tajunnut, ettei veli suinkaan ollut tehnyt sitä hyvää hyvyyttään, vaan saadakseen pikkuveljensä kiinnittämään huomionsa liikkeisiinsä, ja heikentääkseen sitä kautta tämän keskittymistä. Kun isä oli tajunnut tämän ja käskenyt veljeään pitämään neuvot itsellään, heidän taistelunsa olivat alkaneet käydä paljon tasaväkisemmiksi. Beren halveksui suuresti moista kikkailua, ja väitti, että vain surkimukset, jotka eivät uskoneet omiin kykyihinsä, turvautuivat sellaisiin. Isä puolestaan oli muistuttanut, ettei hänen veljensä suinkaan ollut ollut surkimus, vaan ainoastaan huono häviäjä. Varsinkin sodassa kyky harhauttaa vastustajaa hädän hetkellä saattoi osoittautua henkikullan arvoiseksi.

Elboron mietti, oliko Elfwine surkimus vai huono häviäjä. Sitten hän karkotti moiset pohdinnat päästään. Ainoa mitä hänen tuli nyt ajatella, oli voittaminen.

Elfwine ei ollut huono miekkailija. Sen Elboron saattoi huomata heti kuninkaan julistaessa taistelun alkaneeksi. Elfwine ei hyökännyt suin päin vastustajansa kimppuun, vaan aloitti harkiten, koetellen, minkä tasoisen miehen oli saanut vastaansa, aivan kuten Elboronilla oli tapana tehdä kohdatessaan jonkun, jota vastaan ei ollut ennen joutunut taistelemaan. Tänään hänestä kuitenkin tuntui, että olisi paras hyökätä heti tosissaan. Hän ei tiennyt, miksi hänestä tuntui siltä, mutta hän päätti siitä huolimatta seurata tunnettaan. Niin Beren oli häntä aina kehottanut tekemään tiukoissa tilanteissa: luottamaan tunteisiinsa järkensä sijaan, sillä sydän tiesi monia asioita, jotka eivät koskaan päähän asti kerenneet.

Miekat kalahtelivat toisiaan vasten auringon noustessa ylimmilleen keskipäivän koitteessa. Päivä oli hiostava ja tuuleton, mutta Elboron ei huomannut sitä. Hän ei kuullut yleisön riemukasta mylvintää, kun Elfwine onnistui harhauttamaan hänet tai kun hän sai vain vaivoin torjuttua tämän iskun, eikä hän kuullut ihmisten murinaa ja elämöintiä, kun Elfwine joutui ottamaan askeleen taaksepäin tai horjahti ottaessaan vastaan odottamaansa kovemman iskun. Hän ei nähnyt muuta kuin vastustajansa myrskyävän meren väriset silmät, ja tällä hetkellä, enemmän kuin mitään muuta, hän halusi nähdä niiden seestyvän ja alistuvan omiensa alla.

Se oli ohi nopeammin kuin Elboron oli odottanut. Hän oli sivaltanut haavan Elfwinen olkapäähän, ja heti huomattuaan sen, hän laski miekkansa, kuten hyvin tapoihin kuului, ja astui kauemmas. Elfwine näytti kiukkuiselta ja pettyneeltä, ja Elboron kuvitteli hetken tämän haluavan vielä jatkaa taistelua, mutta sen sijaan tämä laski miekkansa, vilkaisi nopeasti Elboronia, esitti onnittelunsa, ja painui sitten väkijoukon sekaan, otaksuttavasti hoidattamaan haavansa. Elboron seisoi vielä keskellä taisteluareenaa, ja vasta nyt hän käsitti, miten syvä hiljaisuus satojen ihmisten kansoittamalla torilla vallitsi. Hän tuli äkkiä hyvin tietoiseksi itsestään, ja alkoi haikalla pakotietä pois ihmisten tuijotuksen alta. Hän haravoi katseellaan yleisömerta löytääkseen sopivan välin, josta livahtaa karkuun, mutta silloin kuningas Éomer astui esiin torin laidalta ja harppoi kohti Elboronia. Elboron luuli hetken kuninkaan päättäneen tulla jatkamaan taistelua poikansa sijaan, mutta sitä tämä ei tehnyt. Éomer näytti hymyilevän yhtä sydämellisesti kuin aina, ja hän läimäytti Elboronia selkään ja huusi suureen ääneen: "Tervehtikäämme kaksintaistelun voittajaa, Elboronia, minun sisarenpoikaani! Hän on juuri osoittanut, että vaikka ei asukaan maassamme, virtaa hänen suonissaan aito Markin miehen taistelijainveri! Iloitkaamme, sillä Elboronimme on selvästi äitinsä, Markin Éowynin, Noitakuninkaan surmaajan, poika!"

Kansa taputti hyväntahtoisesti ja Elboronin korviin kantautui muutama rohkaiseva huudahdus ennen kuin ihmiset alkoivat vetäytyä kauemmas jatkaakseen arkisia askareitaan, mitä ne sitten ikinä olivatkaan. Éomer taputteli Elboronia edelleen selkään, ja ohjasi tämän sitten muiden hovinsa jäsenten mukana kohti Medulseldiin johtavaa tietä. Lothíriel vilkaisi Elboronia pudistaen päätään ja näyttäen paheksuvalta.

Elboron tunsi kuitenkin tehneensä oikein yrittäessään parhaansa, välittämättä mitä Rohanin ihmiset ja kuningatar siitä tuumailisivat. Hän ei aikonut ryhtyä epärehelliseksi ainoastaan säästääkseen ihmiset mielipahalta. Hän sai kuitenkin pian huomata, että voitolla oli hintansa. Hän alkoi pian tuntea itsensä hovissa enemmän tai vähemmän ylimääräiseksi, ja kun hän eräänä iltana unohtui lukemaan Rohanin kuninkaiden hevosten sukulinjoista kertovaa kirjaa, kukaan ei tullut pyytämään häntä perinteiseen oluen kyllästämään illanviettoon. Ei sillä, että Elboron olisi edes halunnut osallistua, mutta se, ettei häntä pyydetty, tuntui olevan selvä viesti siihen suuntaan, ettei hänen seuransa ollut enää toivottua.

Seuraavana päivänä Elboron päätti jatkaa matkaansa. Ilmoitettuaan siitä aamiaisella, kuningas nyökytteli ymmärtäväisesti ja totesi, että Elboronin oli varmasti hyvä päästä tutkimustensa pariin ennen kuin kesä kääntyisi kohti syksyä. Elfwine tuntui antaneen serkulleen anteeksi tappionsa kaksintaistelussa, sillä hän saattoi Elboronin hevostalleille, ja vei tämän erään suuren orin luo. Se oli sysimusta ratsu, joka totteli nimeä Pikiharja. Elboron katseli ihaillen sen kiiltävän mustaa karvaa ja taputti sitä.
"Musta on harvinainen väri hevosissa nykypäivänä", Elfwine kertoi taluttaessaan eläintä ulos tallista. "Vihollinen ryösti melkein kaikki mustat hevoset nummiltamme Sormuksen sodan aikaan, ja vain muutamat olivat liian nopeita hänen palvelijoilleen. Pikiharja on näiden jäljelle jääneiden jälkeläinen, hyvin nopea ja uskollinen ratsu. Olen varma, että se on mitä sopivin teidänlaisenne miehen matkakumppaniksi."

Elboron nyökkäsi. He olivat hetken hiljaa, mutta sitten Elfwine jatkoi: "Olen pahoillani siitä kaksintaistelusta. En olisi halunnut sellaista järjestettävän, mutta isäni patistaa minua jatkuvasti tuon kaltaisiin tilanteisiin. En ole koskaan erityisemmin välittänyt miekkailusta, ja isällä on kova työ todistaa kansalle, että minäkin osaan tarvittaessa taistella. En vain tainnut tehdä keneenkään vaikutusta nytkään", Elfwine huokaisi vaisusti.
Elboron yllättyi kuullessaan moisen tunnustuksen, eikä oikein tiennyt, mitä olisi siihen sanonut. "En minäkään niin välitä miekkailusta, vaikka onhan siitä hyötyä sodassa", hän totesi lopulta jokseenkin latteasti.
"Isä varmaan kuvitteli minun lyövän teidät helposti. Hän aina sanoo teitä kirjatoukaksi. Enkä minäkään olisi odottanut teidän hyökkäävän niin kiivaasti."
Elboron kohautti harteitaan. "En minä itsekään odottanut hyökkääväni. En tiedä miksi niin tapahtui. Ehkä se johtui miekastani, Taikasurmasta... Se on tehnyt omituisia asioita ennenkin."
"Miekastanne? Mutta eihän siinä ollut mitään erikoista, kun Wídfara tarkasti sen."
"Niin... Mutta eiväthän taikavoimat näykään päällepäin", Elboron totesi kuin asia olisi ollut itsestään selvä.
Elfwine ei virkkanut siihen mitään, mutta tuijotti serkkuaan hämmentyneenä.

Sitten Elboron toivotti Elfwinelle hyvää kesän jatkoa, ja nousi ratsunsa selkään. Se hirnahti riemukkaasti, vaikuttaen yhtä innokkaalta pääsemään matkaan kuin Elboron itsekin. Hän heilautti kättään vielä hyvästiksi serkulleen, ja lähti sitten verkalleen ratsastamaan halki Edorasin. Hänen etenemistään seuraavien ukkojen ja muorien katseista saattoi päätellä, ettei hänen toivottu vierailevan kaupungissa kovin pian uudelleen.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Su Loka 14, 2007 11:57 am

Piristit päiväni tämän luvun avulla, kiitos siitä. Kun joutuu hoitamaan asioita, joita ei peritaatteessa pitäisi hoitaa, mutta kun kukaan muukaan ei niin tee niin on pakko... Mutta joka tapauksessa kiitos.

Éomer! Sinun Éomerisi on aivan mahtava. Ehkä turhankin iloluontoinen, mutta mahtava silti. Varsinainen kunigasidea kyllä jopa häneltä. :roll: Elboron parka, jotenkin tuntuu ettei hän saa myötätuntoa mistään. Onneksi tuo lopun keskustelu pehmensi tätä hieman, kun sentään Elfwine Kaunis on samaa mieltä jostakin. Tai lähes samaa mieltä...

Elfwinen valitus siitä tunikasta sai kyllä minut nauramaan. Voi hyvänen aika millainen perhe siinä on Rohania hallitsemassa...

Tänään en saa enempää itsestäni irti, olen väsynyt ja vähän sekaisin, mutta jatkoa odotan. Eikä hidas eteneminen ole aina huono asia :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida » Su Loka 14, 2007 5:16 pm

Piristit minunkin päivääni, Mithrellas. ;) (tai eilispäivää, jos tarkkoja ollaan, koska minä luin tämän kyllä jo eilen illalla, mutta kommentoiminen jäi, kun aikainen herääminen alkoi painaa silmäluomia kiinni).

Minä muistan taas tätä ficciä lukiessani, että miksi pidän niin paljon tuosta vain yhden henkilön näkökulmasta. Elboronista saa niin syvän ja aidon kuvan, kun se on ainoa kertoja, tuntuu että sen pään sisälle pääsee oikein kunnolla. Minähän pidin Elboronista jo Deja Vu:ssa hirmuisesti, mutta tässäkin tuntuu, että minä pidän siitä luku luvulta enemmän, jos mahdollista. Tuossa kohtaa, kun Lothíriel suostuttelee Elboronia häviämään, minä keskeytin lukemisen hetkeksi ja mietin, että mitähän Elboron mahtaa tehdä, että onko siitä muka häviämään tarkoituksella ja toivoin, ettei ole. Olin tosi iloinen, kun se taisteli kunnolla ja vielä voitti (vaikka olisi minulle häviökin kelvannut, jos se olisi sitten ollut Elfwinen taito, joka vei voiton). Mutta Elboroninkin itseluottamus tuosta ehkä vähäsen nousi. Ihana tuo kohta, kun Elfwine tuskistelee tunikansa likaantumista ja Elboron ajattelee ylimielisenä, että mokoma hienohelma. :) Minä muistan vielä elävästi sen, kun Elboron itse kaipaili saippuaa eteläisten päitä pudoteltuaan.

Se, mikä tästä tekstistä paistaa minusta läpi myös, on tuo, miten sinut sinä näytät olevan Tolkienin maailman kanssa ja miten paljon tietävän siitä. Keski-Maassa on hienoa nimenomaan se, että sillä oikeasti on historia ja kun sitä osaa käyttää, niin saa tekstiin syvyyttä ihan toisella tavalla (toisin kuin vaikka minä, joka vain raapustelen). Samaten pidän aina teksteissä ihan hurjasti siitä, kun päähenkilön elämäntarinaa pikku hiljaa elävöitetään, kuten sinä koko ajan teet Elboronille. Siis kaikki Elboronin muistelut ja ajatukset perheenjäsenistään ja vastaavat. Tykkään. ;)

Oi luoja, ihastuin tuohon kohtaan Faramirin ja Boromirin miekkailuista. Minä voin niin hyvin kuvitella Boromirin jakelemassa neuvoja muka hyvää hyvyyttään ja pikkuveljen menevän lankaan. Lisäksi minä ajattelen kanssa juuri noin, että Boromir olisi ollut huono häviäjä ja että sitä korpesi hävitä veljelleenkin. Faramirista ja Boromirista on aina ihana lukea nuorina, vaikka sitten tällaisena pikku yksityiskohtana.

En ole oikein varma mitä ajatella tuosta Eomerista. Ehkä minä oikeasti näkisin sen hiukkasen vakavampana, en ihan noin yksinkertaisen oloisena, mutta kyllä tällainen Eomer tuntuu sopivan sinun tyyliisi. Ja pidin tästä lauseesta: "Tervehtikäämme kaksintaistelun voittajaa, Elboronia, minun sisarenpoikaani! Hän on juuri osoittanut, että vaikka ei asukaan maassamme, virtaa hänen suonissaan aito Markin miehen taistelijainveri! Iloitkaamme, sillä Elboronimme on selvästi äitinsä, Markin Éowynin, Noitakuninkaan surmaajan, poika!" Se oli hienoa suhtautumista Eomerilta.

Jatkoa odotellen taas. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Ti Loka 16, 2007 8:55 pm

Minä hykertelin tuon kaksintaistelun johdosta aika lailla. Siinä oli jotain huvittavaa, en vain oikein tiedä että mitä.

"...jossa Éomer saa kuningasajatuksen
Tuo sai jo valmiiksi hykertelemään ja herätti kyllä mielenkiinnon (oli pakko mainita)

Myös Kuningasperheen ruokapöytäkeskustelut herättivät hilpeyttä. Jotenkin niin sopivaa Éomerin pojan suusta tuo eihän neito ole minkään näköinen. Ja Éomer nyt on aivan loistava, sehän jo tiedettiin. Osaat kirjoittaa miehestä sellaisen...hauskan tyypin, joka ei turhista hötkyile eikä ole kaikkein hienovaraisinkaan.

Elfwine ja hänen tunikansa. Elfwine Kaunis todellakin. Voi voi, mikähän sitäkin maata odottaa kun Elfwinestä tulee kuningas, hih.

Minä pidin tuosta miten Éomer käänsi Elboronin voiton hyväksi asiaksi juuri noin että eihän se mikään yllätys ole kun poika on hänen sisarenpoikansa. Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö » La Loka 20, 2007 6:57 pm

Voihan nolostus. :oops: Olen seurannut tätä uskollisesti mutten millään ole ehtinyt / saanut aikaiseksi kommentoida vaikka pidänkin tästä yhtä paljon kuin muistakin tarinoistasi. Olet lisäillyt lukuja melko tiuhaan tahtiin, ja olen aina uuden luvun ilmestyttyä miettinyt että kommentoin paremmalla ajalla ja sitten onkin jo uusi luku ilmestynyt. Mutta siis ihanaa että uutta luettavaa tulee usein! Taas on niin tyhjä pää että ehkäpä vain ilmoitan, että seuraan tätä innokkaasti kommentoimattomuudesta huolimatta. Allright? :wink:

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » La Loka 20, 2007 10:00 pm

Kiitos taas kommenteista. :D Näyttää nyt vähän siltä, että tämä päivitysväli tulee olemaan se luku per viikko, koska tiuhempaan en näytä ehtivän. Julkaisupäivä on luultavasti välillä pe-su.

Niin, ja tein muuten uuden kuvan (EDIT: Linkki pois - en tykkää kuvasta enää) Faramirin lapsista The Sims 2 Bodyshopilla, eli järjestys on vasemmalta oikealle Elboron, Beren, Silriel ja Tindóriel. Berenin hiukset eivät edelleenkään ole kovin kiharat, mutta minusta nuo nyt vain sattuivat näyttämään sopivan "sotkuisilta". Tarkoitukseni on vielä säätää noita kasvonpiirteitä, koska esim. silmät ovat kaikilla turhan samanlaiset, joten ilmoittelen sitten jos olen päivittänyt kuvan. Muitakin ficcihahmoja saatan vielä tehdä.

Nerwen: Minun Éomerini nyt on vähän se mikä se on... Se on oikeastaan alusta asti ollut tuollainen hömppä, mutta en minä siitä muunlaistakaan oikein saa tehtyä enkä taida edes haluta siitä muunlaista. Yritän tuoda hänessä esiin sen eron Gondorin ja Rohanin kulttuureissa, eli että Rohanissa ollaan tuollaisia rempseämpiä ja intomielisempiä, ja gondorilaisten näkökulmasta kuvattuna tuollainen käytös voi olla aika kummallista. Tuossa Elfwinen tuninkastaan valittamisessa vitsinä oli nimenomaan se (kuten Leida huomasi), että Elboron oli itsekin ollut samanlainen hienohelma nuorempana.

Leida: Kiva jos Elboronin ratkaisu tuntui oikealta, siis kun hän päätti taistella tosissaan Lothírielin pyynnöstä huolimatta. Oikeastaan ajattelin tuossa, että Elboronin ratkaisu ei heijastele ainoastaan rehellisyyttä, mutta myös eräänlaista piittaamattomuutta muiden ihmisten odotuksista, millä voi olla hyvät ja huonot puolensa. Toisia myötäilemällä varmasti saisi helpommin ystäviä, mutta Elboron on siinä mielessä vähän jääräpäinen, että haluaa tehdä asiat niin kuin hän itse tahtoo (poikkeuksena tietysti vanhempien odotukset, joista hän on ehkä liiankin riippuvainen). Käytän kyllä ficeissäni ihan mieluusti noita Tolkienin luomia taustoja, koska niiden soveltaminen on tavallaan hauskaa. Toisaalta en kyllä jaksaisi aina tarkistella noita juttuja. Olen muuten kirjoittanut Faramirista ja Boromirista sellaisen nuoruusficin, jossa he vieläpä miekkailevat toisiaan vastaan, mutta en millään meinaa löytää aikaa sen loppuun saattamiseen. Toivon mukaan saan sen tässä joku päivä julkaistuksi. Éomeriä minä jo selittelinkin Nerwenille. Minä varmaan tekisin hänestä vakavamman, jos kirjoittaisin hänen omastaan tai rohanilaisten näkökulmasta. Gondorilaisesta näkökulmasta se nyt vain on vähän hömelö (vaikka ei se nyt tässä minusta sentään niin sekopäinen ollut kuin KKKK:ssa :D).

Andune: Kiva että sinä tykkäät tuosta Éomerista. :) Juuri tuollaisen rennon vaikutelman minä hänestä olen pyrkinyt antamaankin, että hän ei olisi niin tarkka kaikista muodollisista kohteliaisuuksista ym., vaan haluaa vain elää mukavaa elämää (vaikka hän kuninkaana onkin täysin pätevä ja osaa hoitaa tehtävänsä). Ja minä oikeastaan ajattelin, että Éomer päätti valmiiksi että vaikka hänen poikansa häviäisikin tuossa kaksintaistelussa, niin hän sitten muistuttaisi että onhan Elboroninkin oikeastaan Markin miehiä. Ei hän muuten olisi tuota kaksintaistelua varmaan järjestänytkään.

Tyttö: Joo ei se tosiaan haittaa, vaikket ole aina ehtinyt kommentoimaan. Ihan hyvä kuulla, ettet ole ainakaan lopettanut tämän lukemista. Lukuja on tullut varmaan suurin piirtein yksi per viikko, kuten Deja vu:nkin kanssa, tai ainakin jatkossa minä pitäydyn tuossa aikataulussa. Se tuntuu kuitenkin sopivimmilta, koska pelkään että hitaammalla päivitystahdilla edellisten lukujen tapahtumat voisivat unohtua. (Enkä toisaalta halua joutua viettämään vuotta tämän yhden ficin parissa, tästä on nimittäin tulossa todella pitkä kun jatko-osakin otetaan laskuihin.)


No niin. Tämä kuudes luku ei tarjoa mitään maailmaa mullistavaa, mutta on onneksi viimeinen näistä matkantekoluvuista. Seitsemännessä luvussa päästään sitten viimein varsinaisen tarinan pariin.


Luku 6
...jossa outo ori oikkuilee

Matka Edorasista kohti Arnoria kävi joutuisasti pitkin Pohjoisentietä, kuten reittiä Rohanissa ja Gondorssa kutsuttiin. Pohjoisen asukit epäilemättä tunsivat sen Eteläntienä. Tie oli suurimmaksi osaksi varsin hyvässä kunnossa, ainakin kulkiessaan asuttujen maiden halki. Vaikka ruoho Länsi-Mannun nummilla kasvoi niin korkeana, että lähestulkoon kätki ratsumiehen, tien keskikohdalla kasvoi vain lyhyttä heinää ja rattaiden urien kohdalta maa oli paljas. Silloin tällöin tie vei pieneen kylään, joista Elboronilla oli tapana kysyä yösijaa tai päivällistä. Rohanin ihmiset olivat vieraanvaraisia ja kestitsivät mielellään eteläisen naapurin nuorta ruhtinasta, ja kieltäytyivät kohteliaasti ottamasta häneltä maksua, vaikka hän sitä yritti tyrkyttääkin. Elboron arveli, ettei tieto kuninkaanpojan tappiosta kaksintaistelussa ollut vielä ehtinyt niille tienoille asti.

Elboron oli harvinaisen tyytyväinen ratsastaessaan hiljaisuudessa halki Länsi-Rohanin nummien. Säät olivat pysyneet suosiollisina, eikä sadetta ollut tullut muutamaa lyhyttä kuuroa enempää. Se sopi Elboronille, sillä hän ei pitänyt kastumisesta. Hänellä olikin satulalaukussaan viitta, joka suojaisi hyvin sateelta ja viimalta, joskaan hän ei halunnut vetää sitä ylleen vielä nyt, kun kesä Rohanissa oli kuumimmillaan. Hän oli saanut viitan lahjaksi Legolasilta, jonka kanssa oli aikoinaan tehnyt ensimmäisen tutkimusmatkansa kauas Synkmetsään.

Elboron pysähtyi Helmin syvänteessä, sillä se oli hänen serkkunsa Merewynin koti. Hän ei kuitenkaan viipynyt pitkään, sillä hän oli vieraillut linnoituksensa ennenkin, ja ehtinyt tutkia Berenin kanssa kaikki sen salakäytävät ja kiehtovat kammiot. He olivat löytäneet tiensä linnakkeen alaisiin luoliin, joissa kimalsivat tuhannet kristallit ja jalokivet, ja joiden katoista riippui ihmeellisiä tippukiviä eri väreissä loistaen. Se oli häkellyttävän kaunis paikka, mutta tällä kertaa Elboron jätti niiden ihastelun väliin, sillä hänellä oli kiire jatkaa matkaansa.

Sumuvuorten eteläisin kärki häämötti kaukana edessä, Hopeaneulan huippu korkeimpana lumivaippansa alla. Vuorten juurella seisoi Orthanc, jota paha velho Saruman oli aikoinaan asuttanut. Nykyään sen avain oli kuningas Elessarin hallussa, ja tornissa ja sen pihalla oli tehty suuria muutoksia, jotta Sarumanin pahojen töiden jäljet oli saatu hävitettyä. Huhujen mukaan kuningas suunnitteli aikanaan antavansa tornin asuinpaikaksi yhdelle lapsistaan ja tämän puolisolle. Beren oli tosin sanonut, että hän ei ainakaan suostuisi muuttamaan paikkaan, joka oli kerran ollut vihollisen hallussa, olipa se sitten aikoinaan ollut kuinka ihmeellisen kaunis ja ylväs vartiotorni hyvänsä. Beren tosin myös kammosi korkeita paikkoja.

Vuoret siinsivät nyt sekä etelässä että pohjoisessa. Elboron näki Rautkymin sinisen juovan virtaavan niiden välistä. Siellä oli Rohanin aukko, josta kuljettuaan Elboron astuisi Enedhwaithiin, Eriadorin eteläisimmälle seudulle. Innostuneena matkan nopeasta etenemisestä, hän kannusti ratsunsa entistä kovempaan laukkaan, ja nautti täysin siemauksin vastaan puskevasta viileästä tuulesta, joka sai hänen poninhännälle sidotut hiuksensa hulmuamaan. Hän oli Rautkymin kahlaamolla yhdessä hujauksessa, ja päätti jatkaa matkaa pysähtymättä tai pohtimatta siellä käytyjä taisteluita, edes sitä, jossa Rohanin edellisen kuninkaan ainut poika Théodred oli saanut surmansa.

Pikiharja kirmasi riemastuneena kohti jokea, ilmeisen tyytyväisenä sen tarjoamasta vilvoituksesta kuumana matkapäivänä. Elboron naurahti veden roiskuessa sen kavioista ylös hänen kasvoilleen, mutta siinä samassa hevonen korskui ja ponnahti täysin äkkiarvaamatta takajaloilleen, ja osaamatta varautua tähän lainkaan, Elboron menetti otteensa ohjaksista ja putosi selkä edellä matalaan veteen, repun hieman pehmentäessä iskua.

Elboron nousi ylös jokseenkin pöllämystyneenä. Hän ei ollut satuttanut itseään pahasti, joten hän yritti rynnätä hevosen perään, mutta se oli ehtinyt jo kauas. Syystä toisesta ratsu oli päättänyt tehdä täyskäännöksen ja lähteä laukkamaan takaisin pitkin Pohjoisentietä siihen suuntaan, mistä he olivat juuri tulleet. Elboron huusi sen perään, ja vaati sitä pysähtymään ja palaamaan takaisin, mutta mitään ei tapahtunut. Hän lähti juoksemaan eläimen perään, mutta se oli aivan liian nopea, ja saavuttanut liian suuren etumatkan. Elboron ei voinut kuin katsoa, kuinka kookas ori muuttui kaukaisuuteen katoavaksi pieneksi mustaksi pisteeksi, ja katosi lopulta kokonaan.

Mikä siihen oli oikein mennyt? Elboron palasi kahlaamolle katsomaan, oliko siellä jotain, joka olisi voinut säikyttää hevosen. Ehkä se oli nähnyt vedessä luikertelevan käärmeen? Luulisi ettei sen kaltainen iso eläin pelästynyt moista pikkuotusta, varsinkin jos se oli niin mainio, kuin Elfwine oli kehunut. Sen oli pitänyt olla uskollinen eläin.

Tilanteen toivottomuus alkoi pikkuhiljaa valjeta Elboronille. Hän oli yksin, ilman ratsua keskellä erämaata. Hänen satulalaukkuun sullomansa kallisarvoinen viitta ja lähes kaikki eväät olivat kadonneet yhtä nopeasti kuin hevonenkin, ja hänen selkäreppunsa ja vaatteensa olivat läpimärkiä, ja kohta koittaisi viileä ja kostea yö.

Elfwine, Elboron mietti. Tämä ei ollut tapahtunut sattumalta. Elfwinen oli täytynyt tietää, että hevosessa oli jotain vikaa. Ehkä se oli koulutettu niin, ettei se asettanut kaviotakaan kotimaansa rajojen ulkopuolelle. Uskollinen eläin, mutta ei ratsastajalle vaan omistajalleen. Sitä Elfwine oli tietenkin tarkoittanut, ja epäilemättä samalla virnuillut itsekseen. Miksi Elboronin olikin pitänyt olla niin hyväuskoinen? Hän oli oikeasti kuvitellut Elfwinen antaneen anteeksi tappionsa kaksintaistelussa, mutta ei, tämä oli varmasti suunnitellut kaiken, ja päättänyt antaa Elboronille vauhkon elikon, joka aiheuttaisi hänelle suuria hankaluuksia matkan aikana.

Isälle ei olisi käynyt näin, Elboron mietti harmistuneena. Hän olisi osannut aavistaa. Isä ymmärsi ihmisiä, osasi lukea petolliset aikeet näiden sydämistä. Elboron ei sellaista taitanut. Muut ihmiset olivat aina olleet hänelle arvoituksia, mikäli hän nyt oli koskaan edes yrittänyt saada heistä selvää. Hänellä oli aina ollut parempaakin tekemistä, kuin pohtia muiden ihmisten tarkoitusperiä. Nyt se kostautui.

Elboron istui yhdelle rantakivistä, ja soimasi itseään yhä uusilla syytöksillä, nousten jaloilleen vasta kun aurinko oli kadonnut Sumuvuorten taa. Mitä muuta hän nyt voisi tehdä, kuin jatkaa matkaa? Ei hän voinut takaisinkaan palata. Hän ei kestäisi nähdä Elfwinen teennäisiä vakuutteluja siitä, ettei tiennyt itsekään, miksi hevonen oli heittänyt Elboronin selästään. Eikä häntä huvittanut muutenkaan palata kaupunkiin, jossa oli ilmiselvästi epätoivottu vieras päihitettyään kuninkaanpojan kaksintaistelussa.

Hän ylitti kahlaamon astelemalla sen poikki asetettuja kiviä pitkin, vaikka turhaanpa hän kastumista pelkäsi, kun oli jo valmiiksi märkä. Päästyään toiselle puolelle hän pysähtyi hetkeksi tutkimaan reppunsa sisältöä. Se oli hieman kostea sisältä, mutta hänen matkaleipänsä oli vielä suurelta osin syömäkelpoista. Hänellä oli mukana myös paperia muistiinpanoja ja kirjeiden kirjoittamista varten, ja ne hänen pitäisi yrittää kuivattaa aamulla auringonpaisteessa. Sileäksi hän ei papereita tosin enää saisi, mutta ehkä hän voisi ostaa uutta Briistä tai Fornostista. Sitten Elboron muisti kuninkaan hobiteille kirjoittamat kirjeet, ja veti ne kauhuissaan esiin papereiden alta. Ne olivat onneksi olleet lähimpänä Elboronin selkää, eivätkä olleet juurikaan päässeet vettymään. Toivon mukaan kirjoitus olisi vielä luettavissa. Vaihtovaatteet kuivuisivat, niistä Elboron ei ollut huolissaan. Hänen kirjoitusvälineensä ja muita pikkutavaroita sisältänyt rasia oli säilynyt sisältä kuivana.

Rohanin aukon lähettyvillä ei ollut ainuttakaan kylää, majataloista puhumattakaan, joten Elboronin oli selviydyttävä seuraavista öistä taivasalla. Maasto oli karua ja kivikkoista, eikä ollenkaan houkuttelevaa nukkumista ajatellen. Väsymys kuitenkin painoi raskaana hänen silmiään ja jäseniään, joten hän siirtyi tieltä syrjään ja päätti leiriytyä yöksi kahden suuren kiven väliseen rakoon. Hän ei välittänyt sytyttää tulta, sillä ilta oli pimenemässä, eikä hän halunnut lähteä enää etsimään nuotiotarpeita saati yrittää saada tulta aikaan kahta kiveä yhteen hakkaamalla. Hän oli typeryyksissään pakannut tulitikut repun sivuun ommeltuun taskuun, ja ne olivat kastuneet käyttökelvottomiksi.

Syötyään Elboron poisti kaikki kovat esineet repustaan tehdäkseen siitä mukavan päänalusen. Sen enempää mukavuuksia hän ei saattanut itselleen toivoa. Hän riisui märät kenkänsä ja housunsa, ja levitti ne läheiselle kivelle, toivoen niiden ehtivän kuivua yön aikana edes hiukan.

* * *

Elboron oli matkan alusta asti toivonut, ettei hänen tarvitsisi kulkea Mustainmaan halki. Hän oli ajatellut siirtyvänsä hyvissä ajoin pois tieltä, ja kiertävänsä maan turvallisen etäisyyden päästä Enedhwaithin erämaita pitkin. Hän oli tietenkin olettanut matkaavansa hevosella, mutta jalan kulkien sellainen kiertotie tuntui vaivalloiselta ja veisi aikaakin enemmän kuin hänellä oli varaa tuhlata. Hän huokaisi, ja jatkoi asteluaan pitkin Pohjoisentietä.

Mustainmaalaiset olivat taistelleet Sormuksen sodassa Sarumanin joukoissa Rohanin ihmisiä vastaan. Rohanin ja Mustainmaan välit olivat pitkään olleet riitaisat, ja velho Saruman oli sodan aikana lietsonut vihaa entisestään. Helmin syvänteen taistelun jälkeen mustainmaalaiset oli kuitenkin armahdettu, ja nykyään he tulivat kohtuullisen hyvin toimeen Rohanin ihmisten kanssa. Avioliittojakin oli solmittu näiden kansojen välillä, vaikkeivät sulhasten ja morsianten vanhemmat niistä aina kovin mielissään olleetkaan.

Elboron ei oikeastaan tiennyt, mikä Mustainmaassa häntä eniten arvelutti. Ehkä hän pelkäsi ihmisten olevan karkeita ja arvaamattomia, ja yrittävän jotenkin hyötyä hänestä, kehittävän katalia juonia hänen päänsä menoksi. Ehkä he yrittäisivät kaupata hänelle pilaantuneita omenia kiskurihintaan, jos hän erehtyisi kysymään jotain syötävää. Ehkä he kohtelisivat häntä töykeästi ja tivaisivat selitystä sille, kuka hän oli, ja minne hän oikein oli menossa, ja nauraisivat epäuskoisesti, kun hän kertoisi olevan puiden tutkija.

Tien varrelle alkoi ilmestyä pieniä ruskeita mökkejä, siististi leikattujen orapihlaja-aitojen ympäröiminä. Elboron kurkotti hieman kaulaansa nähdäkseen lähimmän aidan yli, ja näki naisen polvillaan maassa, ehkä kitkemässä kasvimaata. Kuljettuaan eteenpäin pitkin pölyistä hiekkatietä, Elboronista tuntui, että näki vilahduksen aidan taakse katoavasta pienestä ruskeatukkaisesta päästä. Jollakin pihalla haukkui koira.

Asutus tiheni, ja rakennuksia alkoi olla vieri vieressä. Tie leveni ja siltä lähti kaksi pienempää kärrypolkua eri suuntiin, ja niidenkin varsilla näytti olevan asumuksia toinen toisensa perään. Lyhyehköjä, tummatukkaisia miehiä ja huivipäisiä naisia käveli Elboronia vastaan, ja he katselivat tätä avoimen uteliaina, pysähtymättä kuitenkaan puhuttelemaan tätä. Elboron hiljensi askeliaan nähdessään vihannes- ja hedelmäkauppiaan kojun. Omenat olivat punaisia ja täysin syömäkelpoisen näköisiä.

Elboron jatkoi kulkuaan pitkin tietä, jonka otaksui olevan kylän pääkatu, mutta pysähtyi tuijottamaan heti seuraavan liikkeen ovea. Sekatavarakauppa? Elboron katsoi ihmeissään oven ylle asetettua kylttiä. Hän oli kuvitellut mustainmaalaisten asuvan alkukantaisissa hökkeleissä tai luolissa ja syövän villieläimiä, eivätkä siistit kadut, kodikkaat talot ja puodit vastanneet hänen odotuksiaan lainkaan. Kohta hän näkisi varmaan räätälin ja suutarin verstaatkin.

Elboron keräsi rohkeutensa ja avasi sekatavarapuodin oven, sillä hän tarvitsi tulitikkuja. Tiskin takana seisoi vaaleahiuksinen roteva mies.
"Mitä saisi olla?" mies tiedusteli kohteliaasti ja katseli Elboronia uteliaana.
"Tulitikkuja. Kiitos", Elboron sanoi ja vilkuili ympärilleen. Puodissa näytti olevan jos jonkinlaista purkkia ja purnukkaa, täynnä sellaisia hyödyllisiä esineitä kuin nauloja ja hevosenkenkiä. Seinillä riippui köysiä ja hevosten valjaita, ja jokin, mikä sai Elboron henkäisemään hämmästyksestä. Se oli hänen pillastuneen hevosen mukana kadonnut suojaviittansa, tai ainakin aivan sen kaltainen.
"Se maksaa kymmenen hopeapenniä", ilmoitti kauppias haettuaan tulitikut. "Se on arvokas vaate. Pitää vettä paremmin kuin yksikään toinen kangas, jonka olen nähnyt."
"Mistä olette saanut sen?" Elboron kysyi kurtistaen kulmiaan.
"Ihan rehellisesti löytämällä. Se oli hylätty", kauppias vastasi katsomatta Elboronia.
"Mistä tarkalleen ottaen löysitte sen?"
"Miksi kyselette?"
"Minä kadotin äskettäin täsmälleen tuon kaltaisen viitan. Se jäi hevoseni satulaukkuun, kun se heitti minut selästään Rautkymin kahlaamolla."
"Millainen hevosenne oli?"
"Täysin musta ori", Elboron sanoi. Hän tuijotti miestä, toivoen, että voisi saada luettua tämän ajatukset. Epäilemättä tämä aikoi saada viitan myytyä takaisin Elboronille mainitsemaansa kiskurihintaan, yrittipä hän kuinka todistella, että viitta oli hänen omaisuuttaan.
"Siinä tapauksessa uskon viitan olleen teidän", kauppias sanoi. "Kylään laukkasi muutama päivä sitten juuri mainitsemanne kaltainen hevonen ilman ratsastajaa, ja otimme sen kiinni." Kauppias käveli viitan luo, otti sen seinältä ja ojensi Elboronille. "Olkaa hyvä. Ettehän pahastu, vaikka otin sen myyntiin. Emme voineet tietää, mitä ratsastajalle oli tapahtunut, ja minä vain huomasin tilaisuuden tienata hieman rahaa. Luulen monen matkalaisen kaipaavan tällaista viittaa."

Elboron nyökkäsi ja tarttui viittaansa kiitollisena. Hän oli kaivannut sitä niinä viluisina öinä, jotka oli viettänyt Sumuvuorten alarinteiden kätköissä. Hän ei ollut uskonut näkevänsä viittaa enää koskaan.
"Entä hevonen?" Elboron kysyi.
"Se on hevoskauppiaalla. En usko hänen ehtineen myydä sitä kenellekään, vaikka hän mielellään hankkiutuisi siitä eroon. Mustia hevosia pidetään näillä main epäonnen tuojina."
"Niinkö? Uskotteko te sellaiseen?"
Kauppias pudisti päätään. "Mustainmaalaiset ovat taikauskoista väkeä. Itse olen Rohanista ja tiedän, että mustia hevosia karsastetaan vain, koska Vihollinen oli aikoinaan mielistynyt niihin. Mutta ei väri hyvää hevosta miksikään muuta, eikä huonoakaan."
Elboron nyökkäsi ja otti esiin rahapussinsa. "Ottakaa nämä kaksi hopeapenniä maksuksi tulitikuista ja löytöpalkkioksi viitasta. Se on minulle arvokas."
Kauppias ilahtui ja kiitti. "En tahtoisi udella, mutta minua kiinnostaisi tietää, kuka oikein olette, ja mistä saitte tuon erikoislaatuisen viitan. En ole aiemmin nähnyt vastaavankaltaista vaatetta, mutta jos niitä on enemmänkin teidän maassanne..."
"Sain sen eräältä... haltialta", Elboron paljasti. "Olen Gondorista... olen tutkimusmatkalla."
"Todellako? Mitä oikein tutkitte?"
"Puita."
"Puita? Mitä tutkimista niissä on?"
"Teen kartoitusta Gondorin ja Arnorin puulajeista, ja siitä, miten maasto ja kasvuolot vaikuttavat niiden ulkomuotoon."
"Mielenkiintoista", kauppias totesi ja katsoi Elboronia hyväntahtoisesti hymyillen, ikään kuin lasta, joka oli riemastunut ylenpalttisesti nähtyään nokkosperhosen. "Aiottehan yöpyä kylässämme? Suosittelen Särkyvän Kolpakon majataloa. Monet etelästä matkustavat pysähtyvät siellä."

Elboron kiitti vinkistä, toivotti kauppiaalle hyvää päivänjatkoa ja poistui kaupasta.

* * *

Selvittyään hengissä yöstä Särkyvän Kolpakon majatalossa, Elboron suunnisti kohti kylän pohjoislaidalla sijaitsevaa hevoskauppiaan taloa. Hän käveli ripeästi, sillä halusi päästä jatkamaan matkaansa niin pian kuin mahdollista. Jotkut majatalon asiakkaista olivat olleet liiankin kiinnostuneita etelän muukalaisruhtinaasta, ja Elboron oli pelastunut heiltä vain luikkimalla huoneeseensa aikaisin ja telkeämällä oven siirtämällä kaikki huonekalut sen eteen sänkyä lukuunottamatta. Salista oli kuulunut yön aikana sellaista mekastusta, ettei Elboronille jäänyt epäselväksi, mistä majatalo oli nimensä saanut.

Hevoskauppias oli ulkonäöstään päätellen syntyperäinen mustainmaalainen, eikä tällä näyttänyt olevan aikomustakaan päästää Elboronia yhtään majatalon vieraita vähemmällä.
"Vai teidän hevosenne? Onkos teillä todistaa väitteenne?" Mies penäsi ja kurtisti tummia tuuheita kulmakarvojaan.
"Tämä viitta, minun viittani siis, oli tämän hevosen satulalaukussa. Sekatavarakauppias antoi sen minulle", Elboron vastasi ja nosti viittaa hevoskauppiaan nähtäväksi.
"No, tuo ei todista mitään. Mistä tiedän, että viitta todella on teidän? Minä en ole niin hyväuskoinen, kuin se puodin pitäjä. Mokoma hevoskansan kasvatti, kuvittelee hyvää jokaisesta tapaamastaan muukalaisesta."

Elboron huoahti epätoivoisena ja katsoi Pikiharjaa, joka seisoskeli rauhallisena pilttuussaan, joskin hörähdellen pilkallisesti Elboronille. Se näytti uljaalta ja korskealta tallin kapisten kaakkien rinnalla.
"Eikä hevonen oikeastaan edes ole omaisuuttani", hän totesi. "Sain sen lainaksi Rohanin kuninkaan talleilta."
"Kuninkaan?" Miehen ilme muuttui heti varautuneemmaksi, ja hän silmäsi Elboronia aiempaa tarkkaavaisempana. "Tunnetteko te hänet, kuningas Éomerin?"
"Olen hänen sisarenpoikansa."
Mies kalpeni kuulleessaan Elboronin sanat, mikä innosti Elboronia jatkamaan. "Ja tunnenhan minä Gondorin kuningas Elessarinkin melko hyvin. Tuleehan minusta jonakin päivänä hänen käskynhaltijansa."
Hevoskauppiaan katse siirtyi Elboronista Pikiharjaan, ja sitten uudelleen Elboroniin. Mies tuijotti häntä hetken ymmällään.
"Käskynhaltija? Kuninkaan käskynhaltija? Mutta sehän on... Tehän olette siinä tapauksessa...", mies silmäili Elboronin hopealangoin kirjailtua matkaviittaa ja tajusi nyt ensimmäistä kertaa, että kuviot esittivät Gondorin valkeaa puuta. Kauppias hätkähti silmin nähden ja kiiruhti päästämään hevosta pilttuusta.
"Niin, ruhtinaan täytyy ymmärtää", hän selitti hätääntyneenä, ja viittasi nurkassa maleksinutta tallipoikaa tuomaan satulan ja valjaat. "Koskaan ei voi olla varma mistään. Ei voi aina luottaa muukalaisen sanaan. Minä näin kyllä heti, ettei ruhtinas ole tavallinen matkalainen. Ajattelin, että kenties saisin hänet maksamaan orista, sillä hän näytti varakkaalta. Mutta että kuningas Éomerin sukulainen, ja kuningas Elessarin käskynhaltijan perillinen. Hän varmasti ymmärtää, eikä tee ilmoitusta kuninkaille. Minä kyllä tiedän, ettei karannutta hevosta pitäisi yrittää kaupata eteenpäin. Pitäisi yrittää ensin selvittää, kenelle se kuuluu. Niin minä ensin ajattelinkin tehdä, mutta sitten tuumasin, että onhan tämä sentään komea ratsu väristään huolimatta ja että se varmasti kelpaisi jollekin varakkaalla muukalaiselle. Mutta nyt minä vannon oppineeni läksyni. Ruhtinas ei ole vihainen. Eihän ruhtinas ole vihainen?"

Elboron sai tolkuttaa moneen kertaan häkeltyneelle mustainmaalaisparalle, ettei aikonut raportoida tästä kuninkaille, vaan oli täysin tyytyväinen pelkästään saadessaan hevosensa takaisin. Viimein hevoskauppias sai Pikiharjan suittua, syötettyä ja juotettua, ja tallipoika kiinnitettyä sen satulan ja valjaat, ja yhdessä kauppiaan kanssa pakattua Elboronin tavarat satulalaukkuun. Kauppias jatkoi anteeksipyyntöjen tulvaansa vielä tallin pihallakin, ja oli pyörtyä Elboronin ojentaessa hänelle kolme hopeapenniä siitä hyvästä, että oli pitänyt ratsusta huolen.

Elboron oli huojentunut päästessään jatkamaan matkaansa. Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta hänestä tuntui, ettei Mustainmaa sittenkään ollut niin synkkä paikka, kuin hän oli aiemmin kuvitellut. Hän oli kiitollinen itselleen siitä, että oli rohjennut pysytellä tiellä, eikä ollut kiertänyt maan ohi metsiä pitkin. Pohjoisen syksystä olisi tullut varsinainen koettelemus ilman hänen mainiota viittaansa, jos hän nyt olisi edes päässyt sinne asti jalan kulkiessaan. Hän ei tiennyt, miten kummassa Pikiharja oli päätynyt Mustainmaahan, sillä hän oli nähnyt tämän selvästi suunnanneen takaisin Rohanin nummille eikä eteenpäin kohti pohjoista. Ehkä hevonen oli sittenkin tullut katumapäälle, ja palannut etsimään isäntäänsä, joka oli luultavasti juuri silloin ollut nukkumassa jonkin kiven takana, syrjässä tieltä. Elboron päätti pitää jatkossa paremmin varansa Pikiharjan kanssa. Hän halusi päästä pohjoiseen niskojaan taittamatta.
Viimeksi muokannut Mithrellas, Ke Marras 28, 2007 11:43 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Idwen
Puolituinen
Viestit: 212
Liittynyt: Ma Marras 15, 2004 8:21 pm
Paikkakunta: Turku

Viesti Kirjoittaja Idwen » Su Loka 21, 2007 4:16 pm

Olen lukenut tätä ficciä alusta alkaen, mutta en ole saanut kirjoitettua kommenttia. Laiska mikä laiska.

Tykkään kirjoitustyylistäsi. Se sopii hyvin Keski-Maahan ja huumorisi toimii minulle ihan älyttömän hyvin. Hahmotkin ovat hyvin eläväisiä ja aidon tuntuisia. Éomerkin oli ihan oma itsensä :D. Lisäksi olet onnistunut kirjoissa kuvattujen henkilöiden luonteet säilytettyä samanlaisina ja tunnet selvästi kirjan hyvin.

Tykkään. Järkevä palaute lienee pakomatkalla Ouagadougoussa.
Hahmopyöveli

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Su Loka 21, 2007 5:53 pm

Voi, ihana luku.

Kuvailit ihanasti kaikkea tässä luvussa ja Elboron sai tas lisää omia piirteitään. Miten sinä saatkin aina hahmosi noin aidoiksi? Minulla on ongelma, itse kun en tunnu onnistuvan (toisin sanoen Finduilas ei tykkää minusta). *huoh* Mutta sainpahan taas nauttia ihanasti luodusta hahmosta.

Elboronilla on sitten mukavan positiivinen kuva Elfwinestä. Heti kun alkoi ajatella, että hevonen ei suostuisi ottamana askeltakaan maansa ulkopuolella.

Tulitikut. Niitä aloin jostain syystä ihmetellä, ja nyt olen sitten ihan sekaisin. Hobitissa Bilbo puhuu tulitikuista, mutta TSH:ssa en muista tikkuja nähneeni. Oliko niitä siis vai eikö ollut? Itse puhun mieluummin ficeissä tuluksista, mutta en tiedä... :roll:

Ja taas pitää sanoa siitä kuvailusta. Kerroit oikein hienosti Mustainmaasta. Ja sen ihmiset... Tuon rohanilaisen kauppiaan avoimuus tuntui aluksi oudolta, mutta toisaalta ihan ymmärrettävältä. Uskoin ettei hän ihan noin vain antaisi sitä viittaa, vaikka Elboron sen omistaja olikin...

Ja sitten toinen sana, mikä vähän pisti silmääni; vinkki. Nillitystä, mutta se vain hyppäsi tuolta tekstistä...

Jatkoa odotan jälleen. :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida » Ma Loka 22, 2007 8:15 pm

Hieno luku taas kerran, ja edelleen, ainakaan minusta näissä matkaluvuissa ei ole kerrassaan mitään tylsää. ;)

Mitähän minun piti sanoa? Niin, Elboron on edelleen ihana ja sympaattinen ja noin. Että kävikin hevosen kanssa noin hullusti. Siinä nyt ei sinänsä ollut kai mitään hauskaksi tarkoitettua, eikä Elboroniakaan varmasti naurattanut, mutta minä tyrskin täällä, kun kuvittelin Elboronin ajamassa takaa isoa mustaa hevosta. :) Elfwine on todellakin ollut aika kettu, jos se on tehnyt tuon tarkoituksella tai sitten Elboron on turhankin epäluuloinen. Minulle tuli mieleen tuosta, kun Elboron vertasi itseään isäänsä, ettei kyllä varmaan ole kovin helppoa olla Faramirin poika. Kyllä Faramir sen verran ihmisten kunnioittama ja voimakastahtoinen (tai no, se ei nyt ehkä ole ihan se sana, jota minä haen, minulla on jotenkin sanat hakusessa tänään, mutta menköön) ihminen on.

Jotenkin pidin taas ihan kauheasti tuosta kohtaa, kun Elboron mietti, että olisi halunnut kiertää tuon Mustainmaan. Sen ajatukset olivat jotenkin niin ihanan inhimillisiä. Kotipuolessa suurin osa ihmisistä kuitenkin varmaan suhtautuu Elboroniin varsin kunnioittavasti, sen korkean aseman tähden, mutta vieraat eivät sitä voi tietää. Vaikka näyttihän siitä täälläkin kolkassa hyötyä olevan. :)

Minä uskon kyllä, että Keski-Maassa on hyvin voinut olla sekä tulitikkuja että sekatavarakauppoja, mutta jotenkin ne kyllä kolahtivat minun korvaani tietyllä tavalla aika, en sanoisi uudenaikaisina, koska sitä ne eivät kyllä ole, mutta vähän erikoisina. Tuo sekatavarakauppa, en minä tiedä, että miksi muuksi sitä voisi edes nimittää ja jos kerran on olemassa kangaskauppoja ja lihakauppoja niin totta kai myös sekatavarakauppoja, mutta jotenkin se vain tuo minun mieleeni ennemmin sellaisen suomalaisen kyläkaupan. Mutta makukysymyksiähän nämä tällaiset lähinnä ovat.

Uutta odotellen siis. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » La Loka 27, 2007 8:25 pm

Kiitokset kommenteista. Minä päätin taas vastailla vähän etuajassa, kun en malta odottaa lauantaihin asti. :D

Oikeastaan olen tässä pohtinut näitä historiallisia seikkoja, kun Nerwen ja Leida mainitsivat nuo tulitikut. Tulitikut todellakin ovat 1800-luvun keksintö, enkä tullut sitä yhtään ajatelleeksi, luultavasti koska minä yleensä ajattelen 1800-lukua, kun yritän kirjoittaa ajasta "ennen vanhaan". Joka tapauksessa minä tulin nyt siihen tulokseen, että tässä ficissä eletään sitten 1800-lukua vastaavaa aikakautta, jättäen pois kaikki Tolkienin ideologiaan sopimattomat tekniset keksinnöt, siis nämä höyrykoneet, rautatiet, lennättimet ja mitä niitä nyt siihen aikaan olikaan. Oikeastaanhan Tolkien teki Konnusta lapsuutensa englantilaista maaseutua vastaavan paikan, ja jotenkin minusta tuntuu aika hölmöltä, että jos niin pienessä ja syrjäisessä paikassa kuin Konnussa elettiin jo 1800-luvun loppua niin miksi sitten suuressa ja mahtavassa Gondorissa oltaisiin vielä antiikissa/varhaiskeskiajalla (kuten kirjan perusteella vaikuttaisi). Joten kuvitellaan nyt että tuo Konnun aikakausi on tässä ficissä mystisesti levinnyt Gondoriinkin. (Muodissa tosin suositaan vielä tunikoita takkien ja housujen sijaan (koska ne ovat mukavampia päällä) eikä kaikissa taloissa ole ikkunalaseja, koska lämpimässä maassa sellaisille ei ole kauheasti tarvetta. ;).)

Idwen: No jaa, minä en ole niinkään varma kirjoitustyylini sopivuudesta Keski-Maahan. Siitä on jo yli vuosi kun tuli viimeksi TSH:ta luettua niin ettei minulla enää tavallaan "soi päässä" tuo Tolkienin kirjoitustyyli niin kuin jos aiemmin... Kiva kuulla kuitenkin että tykkäät. :) Heh, tuo Éomerini näyttää tosiaan jakavan mielipiteet, mutta kiva jos tykkäsit siitäkin.

Nerwen: No Elboron on tuollainen kuin on ihan siitä syystä, että samastun häneen hyvin voimakkaasti, luultavasti koska olen antanut hänelle niin paljon omia piirteitäni. Mikä on sinänsä aika outoa, mutta jos Elboron olisi enemmän vaikka Berenin kaltainen, en minä varmaan osaisi kirjoittaa hänestä juuri mitään, tai ainakin se jäisi aika pinnalliseksi. Mitä tuohon Elfwinen epäilyyn tulee, niin se tavallaan kuvastaa, miten vähän Elboron luottaa muihin ihmisiin, eli hän kuvittelee herkästi heidän haluavan hänelle jotain pahaa. Sekatavarakauppiaan avoimuus... Hmm. En tuota kauheasti ajatellut, luulisin kauppiaan osaksi odottaneenkin jonkun ilmaantuvan karanneen hevosen perässä vaatimaan viittaansa takaisin. Rohanilaisena se vain oli tuollainen reilu, ihmisiin luottava tyyppi, toisin kuin tuo mustainmaalainen, koska nämä ovat varmaan ihan historiallisista syistäkin vähän epäluuloisempaa porukkaa näiden "muukalaisten" suhteen. Sanan "vinkki" tilalla oli ensin "vihje", mutta pidin enemmän vinkistä, koska vihje kuulostaa enemmän sellaiselta, kun oltaisiin ratkaisemassa jotain arvoitusta. Minun korvaani vinkki ei kuitenkaan kuulostanut erityisen puhekieliseltä tai uudenaikaiselta, joten uskalsin sitä käyttää.

Leida: Itse asiassa tuo hevosen karkaaminen oli minusta ideana varsin hauska, siis kuvitella Elboron seisomaan avuttomana tielle ja katsomaan kun heppa katoaa näkymättömiin. Että sinne mänt. Eihän se tilanne Elboronin näkökulmasta mitenkään hupaisa tietysti ollut. No Elfwinestä jo sanoinkin Nerwenille, mutta voin siihen vielä lisätä, etteivät nuo Elboronin epäilykset välttämättä ihan perättömiä ole. Ihan lopullista selitystä tuon hepan oikuille en kyllä voi luvata. Ja Faramir todellakin tuossa kaikessa "täydellisyydessään" on ikävä kyllä aiheuttanut sen, että Elboron tuntee melkoista alemmuutta verratessaan itseään isäänsä. (Luulen että nuo hänen tutkimusintressinsä ovat yksi tapa kompensoida tuota, ettei hän kaikessa yllä ihan isänsä tasolle. Nimittäin Faramir ei nyt ainakaan toistaiseksi ole oppineisuudestaan huolimatta pyrkinyt sentään tutkimusta harjoittamaan.) Nuo Elboronin ajatukset Mustainmaasta oikeastaan kuvastavat sitä, että hän on aika ennakkoluuloinen kaikkea tuntematonta kohtaan, varsinkin tuntemattomia ihmisiä kohtaan siis. Ja voi tosiaan olla, ettei keskiajalla mitään sekatavarakauppoja ollut, mutta jos nyt lähdetään siitä, että tämä sijoittuu 1800-luvulle... Ei tuo sekatavarakauppa kyllä paras mahdollinen nimitys varmaan ollut, mutta en itsekään parempaa keksinyt. (Mutta kannattaa ottaa huomioon, että Elboron itsekin oli tosi yllättynyt nähdessään sellaisen kaupan, ehkä ne ovat Minas Tirithissäkin uusinta uutta, jos niitä edes oli siellä. ;))

Huh, tulipas taas kirjoitettua, kun ei tarvinnut stressata samalla uuden luvun postaamisesta. :D No, seitsemäs luku on sitten luvassa todennäköisesti lauantaina tai viimeistään sunnuntaina.


EDIT. No niin, sitten uuden luvun aika. Ehdin jo iloita, että saan tästä 600. viestini, mutta eihän se onnistukaan, kun pitää laittaa vanhan viestin perään. Mur. No joka tapauksessa, seuraavassa luvussa hypätään sitten ajassa hieman eteenpäin, mutta enempää en taida siitä paljastaa. Heh, paitsi sellainen pieni varoitus, että tämä luku sisältää paljasta pintaa, niin että alle 18-vuotiaat olkaa hyvät ja sulkekaa silmänne kun luette. :P


Luku 7
...jossa metsään menevä Elboron takuulla yllättyy

Tuuli huojutti kukkulan laella seisovaa ikihonkaa, mutta Elboron ei pelännyt putoavansa. Oksa hänen allaan oli yhtä paksu ja vankka kuin runko, jota vasten hän nojasi katsellessaan ympärillään levittäytyvää maisemaa. Lännessä kimmelsi Rankkivuo ja Evendimin järvi, jonka takana sinersi joukko korkeita kukkuloita. Jossakin järven rannalla uudelleen rakennettu Annúminas heräili loppukesän aamuun, kadut täyttyen innokkaista uudisasukkaista, kuka mihinkin puuhaansa kiirehtien. Elboron oli yöpynyt kaupungissa monena päivänä tutustuessaan lähitienoiden puulajeihin, ja kun hän oli tehnyt riittävästi havaintoja, oli hän jatkanut kauemmas pohjoiseen, harhaillut jonkin aikaa Evendimin kukkuloilla, ja suunnannut sitten itään, kohti Fornostia. Vaikka hänen tarkoituksenaan oli ollut tutkia puita, oli hän huomannut viettäneensä paljon aikaa myös tutustuen Arnorin kahteen suureen kaupunkiin, joita oli kolmen viime vuosikymmenen aikana rakennettu kiivaasti, ja joiden väliluku tuntui kasvavan kasvamistaan. Elboronista oli yllättävää nähdä, että pohjoisessakin asui niin paljon ihmisiä. Hän oli kuvitellut seudun melko autioksi, ja törmäävänsä ehkä jokuseen muutaman kymmenen asukkaan kyläpahaseen, mutta näissä uuteen loistoon nousseissa kaupungeissa asui kummassakin enemmän ihmisiä kuin koko Ithilienissä yhteensä. Eivätkä niiden asukkaat katsoneet Elboronia ollenkaan kummissaan saati pysähtyneet esittämään tungettelevia kysymyksiä. He lienivät tottuneet siihen, että uusia kasvoja ilmaantui paikalle tuon tuostakin. Elboron oli siitä hyvillään. Hän tunsi itsensä aina vaivaantuneeksi joutuessaan kertomaan itsestään ja tekemisistään satunnaisille vastaantulijoille, tietäen varsin hyvin, ettei heillä ollut mitään todellista tarvetta kuulla näitä tietoja, ja että he vain jutustelivat lämpimikseen ja unohtaisivat kaiken saman tien Elboronin kadottua näköpiiristä.

Pikiharja oli jäänyt Fornostiin Elboronin siirtyessä tutkimaan Pohjan ylänköjen kasvillisuutta, sillä metsissä oli helpompi samota ilman ratsua. Tienoot pohjoisessa todellakin olivat erilaiset kuin kotona Ithilienissä. Metsät olivat karumpia, ja maassa kasvoi paljon vähemmän pensaita, saniaisia ja muuta aluskasvillisuutta. Se teki maastosta suhteellisen helppokulkuista, ja samalla Elboron oli yllätyksekseen huomannut mättäillä kasvavan runsaasti mustikoita. Hän olikin syönyt niitä viime päivinä niin paljon, että alkoi jo kaivata jotain muutakin ateriakseen niiden ja matkaleivän lisäksi. Elboron ei ollut mikään metsämies - hän ei osannut eikä edes halunnut lähteä jahtaamaan kaniineja tai muita otuksia, jotka voisivat kelvata syötäviksi, ja vaikka hän olisikin onnistunut saamaan sellaisen kiinni, mitä hän olisi sille tehnyt? Hän ei ollut eläessään nylkenyt eläintä, eikä halunnut ryhtyä sellaista nyt kokeilemaan.

Kukkuloilla hän oli törmännyt puihin, jotka vaikuttivat täysin kuolleilta, sillä ne olivat harmaita ja lehdettömiä, mutta seisoivat silti maassa vankkoina ja voimakkaina. Mäntyjä ne kaiketi olivat joskus olleet, ja olivat kai vieläkin, mutta muotoaan muuttaneina. Elboron oli tarkkaillut niitä pitkään, ottanut esiin paperia ja hahmotellut niistä kuvia, jottei unohtaisi niitä kotiin palattuaankaan.

Puu, jossa Elboron istui, sen sijaan oli elävä, ja niin korkea, että sen oksalta saattoi kuvitella näkevänsä miltei koko Eriadorin. Elboron oli istunut siellä jo varsin pitkään yrittäessään päättää, mihin päin suuntaisi kulkunsa seuraavaksi. Yöt alkoivat olla jo viileitä, ja Elboron oli palellut mättäillä maatessaan siitä huolimatta, että oli sytyttänyt nuotion ja kääriytynyt paksuun matkaviittaansa. Öiden kylmyys oli yllättänyt hänet, sillä elokuu oli vasta lopussa, ja tämä oli Gondorissa vuoden kuuminta aikaa. Hän oli kuvitellut voivansa jatkaa tutkimusaineiston keruuta vielä ainakin kolmen kuukauden ajan, mutta jos ilmat jatkoivat kylmenemistään, hänen olisi pian luovuttava pitkistä vaelluksista syvälle erämaahan, ja pysyteltävä lähellä kaupunkeja, jotta saattaisi palata öiksi neljän seinän sisään.

Paluu Gondoriin ei houkutellut Elboronia. Ajatus siitä palautti jälleen Calendesin hänen mieleensä - neidon, jonka hän oli autuaasti ehtinyt unohtaa matkansa aikana. "Kunpa minun ei tarvitsisi mennä hänen kanssaan naimisiin", Elboron huokaisi itsekseen. Elämä olisi paljon yksinkertaisempaa ilman Calendes-neitiä. No, ehkä heidän ei tarvitsisi viettää kovin paljon aikaa toistensa seurassa. Ehkä he voisivat nukkuakin eri huoneissa. Eihän heitä kukaan voisi samaan kamariin pakottaakaan.

Ajatus eri makuukamareista sai Elboronin huojentumaan hieman, ja hän lähti laskeutumaan puusta. Hän oli nähnyt lähistöllä pienen metsälammen, ja päätti kylpeä siinä. Auringon noustua ilma oli nopeasti lämmennyt, ja puuhun nouseminen oli saanut hänet hikoilemaan.

Elboron ripusti vaatteensa rannalla kasvavan matalan männyn oksalle, jätti reppunsa sen juurelle ja lähestyi kristallinkirkkaana auringonpaisteessa säihkyvää lampea. Hän otti vettä käsiinsä ja joi. Viileä vesi tuntui virvoittavalta ja vahvistavalta, jopa enemmän kuin hän oli osannut odottaa. Täytettyään leilinsä Elboron pulahti veteen. Hän oli aina pitänyt uimisesta metsälammissa, joita Ithilienissäkin oli runsaasti. Niissä oli mukava vilvoitella varsinkin kuumina kesäpäivinä. Elboron ui vastarannalle, ja sukelsi sieltä takaisin päin nousten pinnalle vasta lammen keskellä, ja kellui siinä nauttien pintaveden lämmöstä. Vesi tuntui niin mukavalta, ettei hänen olisi oikeastaan tehnyt mieli nousta rannalle ollenkaan. Hänen mieleensä palautuivat lapsuuden uintiretket, jolloin isä oli aina joutunut kiskomaan hänet ja Berenin väkisin pois vedestä, kun oli ollut aika lähteä kotiin. Aikuisena olemisessa oli sentään se hyvä puoli, että sai uida niin pitkään kuin ikinä halusi, ilman että kukaan ryhtyi hoputtamaan saati raahaamaan väkisin rannalle. Ainakin siihen asti kunnes menisi naimisiin. Elboron saattoi hyvin kuvitella Calendesin murjottamassa lammen rannalla, jos mies erehtyisi uimaan liian pitkään ja unohtaisi, että he olivat luvanneet nauttia iltapäiväteetä seurapiirirouvien kanssa.

Elboronia alkoi värisyttää, eikä vain kylmästä, ja hän päätti viimein nousta lammesta. Rannalla hän kohtasi erikoisen näyn. Hänen reppunsa lojui keskellä aukeata maata, eikä hänen vaatteitaan saati puuta, jonka oksalle hän oli ne ripustanut, näkynyt missään. Hän tuijotti näkymää äimistyneenä. Oliko hän epähuomiossa sittenkin ripustanut vaatteensa jonnekin muualle? Hän vilkuili ympäriinsä, mutta missään lähellä ei näkynyt toista puuta, jonka oksilla olisi riippunut vaatteita. Harmistuneena ja ihmeissään Elboron avasi reppunsa ja veti ylleen varavaatekertansa.

Miten hänen vaatteensa saattoivat niin vain kadota? Saati sitten kokonainen puu? Männystä ei ollut jälkeäkään paikalla, jolle Elboron oli laskenut reppunsa. Kantoa ei ollut, joten ei sitä ainakaan ollut kaadettu, ja kukapa sen nyt olisi ehtinyt käydä näin nopeasti kaatamassa ja vielä Elboronin kuulematta? Hän ravisti päätään. Oliko hän tulossa hulluksi? Ehkä hän oli viettänyt liikaa aikaa yksin omissa ajatuksissaan ja alkoi sen vuoksi kuvitella omiaan. Ehkä hän oli vahingossa, ajatuksiinsa vaipuneena, viskannut vaatteensa lampeen tai johonkin muuhun omituiseen paikkaan. Hän teki joskus kummallisia asioita pohtiessaan kiivaasti jotakin häntä askarruttavaa asiaa. Kerrankin hän oli huomaamattaan heittänyt erään kuninkaan lähettämän kirjeen suoraan roskakoriin avaamatta sitä. Isä oli jostain käsittämättömästä syystä pitänyt sitä tavattoman hupaisana ja puhellut jotain epämääräistä "ympyrän sulkeutumisesta", eikä Elboron ollut edes yrittänyt ymmärtää miksi.

Elboron tutki lammen ympäristöä pitkään ja hartaasti, mutta tuloksetta. Vaatteita ei löytynyt mistään. Niiden menettäminen harmitti häntä. Vaikkeivät ne olleetkaan korvaamattomia, ei niiden teettäminen ilmaistakaan ollut, eikä hänellä ollut enempää varavaatteita mukanaan. Viimein hänen oli pakko todeta, että vaatteet olivat todellakin haihtuneet ilmaan, ja tällaisesta luonnonvastaisuudesta ärtyneenä hän lähti jatkamaan matkaansa.

* * *

Se oli ehdottomasti erikoisin puu, jonka Elboron oli matkallaan tähän mennessä kohdannut. Se oli vielä kummallisempi kuin se jotenkin epämuodostunut pyökki, jonka Elboron oli hetki sitten ikuistanut yhteen luonnospapereistaan, ja josta oli kirjoittanut kahden sivun verran muistiinpanoja, ja ottanut useita lehtiä ja oksankappaleita näytteiksi myöhempää tarkastelua varten. Tämä puu muistutti jotenkin etäisesti pihlajaa, mutta sen runko oli epätavallisen paksu, ja siitä lähti vain kaksi oksaa, jotka olivat lähes yhtä paksuja kuin runkokin. Latvassa kasvoi runsaasti lehtiä, ja sen oksista riippui useita marjaterttuja.

Kun Elboron oli saanut piirroksensa puusta valmiiksi, ja kiertänyt puun muutamaan kertaan ja tehnyt tarkkoja muistiinpanoja sen koosta ja kasvuympäristöstä, hän repäisi varovasti toisen oksan päästä muutaman lehden irti. Lähes samalla hetkellä tapahtui jotain täysin arvaamatonta: puu alkoi äkkiä liikehtiä ja huojua levottomasti, kuin äkillinen pyörremyrsky olisi iskenyt siihen, ja ennen kuin Elboron kunnolla edes käsitti, toinen oksista heilahti halki ilmojen ja iskeytyi voimalla hänen päähänsä. Sokaiseva kipu sai jalat pettämään Elboronin alta, ja sitten kaikki pimeni.

Aurinko paistoi kirkkaasti lähes kohtisuoraan hänen silmiinsä. Elboron räpytteli niitä ja voihkaisi: hänen päätään särki. Hän puristi silmänsä kiinni ja kosketti ohimoaan. Se ei onneksi tuntunut vuotavan verta, mutta Elboron oli varma, että sitä koristaisi pian suuri kuhmu. Varovasti hän alkoi nousta, päätään pidellen, mutta avatessaan silmänsä hän jähmettyi niille sijoilleen. Hän ei ollut yksin. Se oli tosin enemminkin tunne kuin havainto, sillä hän ei nähnyt paikalla olevan muuta kuin joukko epämuodostuneita puita, samankaltaisia kuin ne, joita hän oli hetki sitten tarkastellut. Hänestä kuitenkin tuntui, että puut katselivat häntä, niin omituiselta kuin se kuulostikin. Näytti suorastaan kuin puut olisivat järjestäytyneet rinkiin hänen ympärilleen metsäaukealle, ja töllistelivät häntä nyt uteliaina tummilla syvillä silmillään. Se ei tietysti mitenkään voinut olla mahdollista. Eiväthän puut nähneet. Jos puilla olisi silmät, niin olisiko Elboron koskaan ryhtynyt tutkimaan niitä? Hän sai uteliaista silmäpareista tarpeekseen jo pelkästään ihmisten seurassa.

"Hoo! Minusta näyttää siltä, että tuo otus vaikuttaisi alkavan virota."

Elboron oli vähällä älähtää kauhusta. Hänestä oli kuulostanut aivan siltä, kuin yksi puista olisi puhunut. Totisesti hän oli ollut näkevinään, että sillä oli tummien ja kirkkaiden silmien lisäksi suukin, joka oli liikkunut sen lausuessa äskeiset sanat.

Puut tuijottivat Elboronia pitkään hiljaisuuden vallassa. Elboron uskalsi tuskin päätään kääntää. Hän oli varmasti lyönyt sen todella pahasti.

"Minä sanoisin, että se on ihminen", virkkoi yksi puista.
"Totta. Tarkoitan siis, että se voi olla ihminen", myönsi toinen, "mutta voi se olla haltiakin. Sanotaanhan, kuten kaikki tiedämme, että haltioista on tulossa ihmismäisempiä."
"Niin se on. Sanotaan, etteivät edes haltiat nykyään välitä puista", huomautti kolmas. "Muistattehan, miten uudistetussa lajien kirjoa kuvaavassa luettelossa lausutaan:
Haltiat, iloiset, luonnonlapset
Viiniä juovat, leikkiä lyövät.
"

Elboron päätti, että oli joko seonnut tai näki unta. Niinpä hän päätti rohkaista itsensä ja yrittää selvitä tilanteesta puhumalla. Ehkä hän vielä palaisi järkiinsä tai heräisi. "Minä olen ihminen", hän kertoi, "ja minä välitän puista. Minä tutkin puita."

"Hum, hmm! Ihminen, kuten sanoin, Marjakruunu.
Ihmiset, ahnaat, metsänkaatajat
Kirveillä iskevät, puita polttavat.
"

Elboron mietti, oliko hänen liian myöhäistä perua puheensa ja väittää sittenkin olevansa haltia. Puut näyttivät nimittäin liikehtivän nyt vihaisesti ja levottomasti ja heidän muodostamansa rinki Elboronin ympärillä kiristyi.
"Olet oikeassa, Kaarnahammas. Ihminen se on. Se repi minusta kaksi lehteä! Minä ehdotan, että tallotaan se."
"Hoo! Älkääpä hätäilkö!" virkkoi muuan puista, jonka nähdessään Elboron miltei huudahti hämmästyksestä. Hän näki aamulla kadonneen tunikansa olevan kiedottuna epämääräisesti tämän latvaan, ja viittansa tämän rungon ympärille. "Tämä ihminen antoi minulle kaarnansa tänä aamuna, ja minä otin sen vastaan. Ripustin sen ylleni, samalla tavalla kuin se oli ollut ripustettuina hänen yllensä, ennen kuin hän riisui sen."
Elboron räpytteli silmiään. Hän ei tietääkseen ollut kietonut tunikaa päähänsä ja viittaa lanteilleen.
"Kysyitkö, miksi hän antoi sinulle kaarnansa, Naavaripsi?"
"Minä seisoin lampemme rannalla päivää paistattelemassa, ja olin levittänyt käsivarteni näin", puu sanoi ja kohotti kaksi oksaansa ilmaan. "Hän asetti kaarnansa minun käsivarrelleni, ennen kuin meni juomaan lammestamme. Oletin hänen antaneen sen meille maksuksi vedestä."
"Hyväksyttäköön hänen maksunsa", virkkoi Marjakruunu. "Mutta miksi hän sitten tuli repimään minulta lehtiäni, kun olin kaikessa rauhassa ottamassa omaa kylpyäni auringonpaisteessa?"
"Minä tutkin puita", Elboron yritti selittää hätääntyneenä, peläten kimpaantuneiden puiden tallovan hänet juuriinsa hetkenä minä hyvänsä. "Minä piirrän niitä, kirjoitan niistä muistiinpanoja, ja otan muutaman lehden mukaani kotiin, jotta voin tarkastella niitä siellä. Minä haluan oppia tuntemaan puut mahdollisimman hyvin. Haluan tietää, mitkä niistä ovat sukua toisilleen."
"Tutkia, tarkastella, oppia! Saada selville, miten parhaiten alistaa muu maailma oman tahtonsa alle! Ihmisten metkuja, sanon minä!" Marjakruunu jyrisi.
"Minun tarkoitukseni ei todellakaan ole alistaa puita oman tahtoni alle. Pyydän anteeksi, että otin teistä kaksi lehteä", Elboron yritti epätoivoisena. "En kuvitellut, että kokisitte sen loukkaavaksi."
"Hmm! Vai ei lehtien repiminen ole sinusta loukkaavaa", ärähti Kaarnahammas. "Katsotaan, mitä mieltä olet asiasta sen jälkeen, kun omat lehtesi on revitty."

Kauhukseen Elboron huomasi pitkien oksamaisten sormien kiertyvän hänen poninhännälle sidottujen hiustensa ympärille.
"Voi älkää, minä uskon kyllä! En ole vain tullut ajatelleeksi, että puut voisivat tuntea niin syvästi!"
"Puut?" mylvi Marjakruunu. "Sanoiko hän 'puut'?"
"Sanoi kyllä", vahvisti Kaarnahammas, paljastaen ruskeat, kaarnaiset hampaansa.
Nyt puut alkoivat toden teolla heittäytyä levottomaksi. Elboron piti käsillään kiinni poninhäntänsä tyvestä, peläten Kaarnahampaan riuhtaisevan siitä hetkellä millä hyvänsä.
"Hän sanoo, että tutkii puita, mutta ei osaa kertoa eroa entvaimon ja puun välillä!" huusi Marjakruunu.
"Anteeksi... En ole koskaan kuullut...", Elboron selitti. "Minä olen Gondorista. Ei siellä ole teidänlaisianne."
"Hoo!" huudahti äkkiä eräs pieni katajannäköinen entvaimo sivummalta. "Meidänlaisiamme ei ole Gondorissa! Meidän ei siis ei kannattane vaeltaa Gondoriiin, jos lähdemme etsimään enttejämme."
Entvaimot kääntyivät katsomaan puhujaa ja nyökyttelivät. "Todellakin. Meidän kannattaa varmaankin pysyä täällä, missä nyt olemme", virkkoi eräs.
"Olen aina sanonut, että meidän kannattaa pysyä täällä. Täällä meidän on hyvä asua. Ei liikaa tuhoavia ihmisiä ympärillä, ei ainakaan ennen kuin tuo tunkeilija astui maillemme", Marjakruunu julisti.
"Minä lupaan lähteä täältä iäksi, jos vain päästätte minut", Elboron aneli.

Elboronin sanat tuntuivat kuitenkin katoavan jonnekin lehtien kahinan sekaan. Yksi entvaimoista oli näet juuri poiminut maasta Elboronin repun, ja tutkaili kiinnostuneena sen sisältöä.
"Katsokaahan, toverit! Tässä on kuva, jonka tämä ihminen on laatinut sinusta Marjakruunu", haapaa muistuttava entvaimo totesi. Entvaimot kokoontuivat katselemaan ja arvioimaan piirrosta.
"Tuo terttuni näyttää liian pieneltä. Siinä on oikeasti kaksikymmentä ja viisi marjaa, ja hän on piirtänyt vain seitsemäntoista", totesi Marjakruunu kurtistaen jäkäläisiä kulmakarvojaan.
"Hei, mutta katsokaahan sisaret tätä", virkkoi Naavaripsi. "Tässä kuvassa puolestaan on vanha Lahopää!"
"Toden totta. Onpa hän käynyt puumaiseksi sitten viime näkemän."

Kaarnahammas oli hellittänyt otteensa Elboronin hiuksista kumartuessaan katsomaan vanhan Lahopään kuvaa tarkemmin. Elboron tajusi tilaisuutensa tulleen, mutta ehti ryömiä vain muutaman kyynärän verran kohti vapautta, kun puiset sormet tarttuivat hänen viittansa huppuun, ja kiskoivat takaisin ringin keskelle. Kaarnahammas katsoi Elboronia nyt omituinen pilke syvissä silmissään.
"Piirrä minustakin tuollainen kuva", hän sanoi, ääni enemmän käskevänä kuin pyytävänä.
"Hoo! Jos piirrät tuosta, niin sitten piirrät minustakin. Minä olen sitä paitsi kauniimpi kuin Kaarnahammas, enkö olekin?" sanoi katajannäköinen entvaimo.
"Jos piirrät heistä, niin piirrä sitten myös minusta. Nyt kun minulla on uusi kaarnakin", Naavaripsi huudahti ja huojui niin että Elboronin viitta hänen ympärillään hulmusi.

Pian Elboron huomasi istuvansa kivellä, pino papereita sylissään, ja luonnostelevansa kuvia entvaimoista yksi toisensa jälkeen. Se oli kovaa työtä, sillä entvaimot olivat vaativia malleja. Jokaisen lehden tai neulasen piti olla kohdallaan ennen kuin he olivat tyytyväisiä.

Elboron ehti jo pelätä papereidensa loppuvan ennen kuin jokainen entvaimo oli ikuistettu, mutta viimein näytti siltä, että kaikilla oli oma muotokuva oksamaisissa käsissään, ja he ihailivat niitä nyökytellen kankeita päitään suopeasti.
"Hyvä on. Me annamme sinun nyt mennä, mutta varo astumasta näille maille toista kertaa", sanoi Marjakruunu ankarasti. "Ellei sitten... Ellet sitten sattuisi näkemään jossakin enttejä. Jos näet, niin tule kertomaan meille. Me olemme etsineet heitä jo melko kauan."

Elboron nyökytteli kiivaasti, heitti reppunsa olalleen ja lähti viilettämään puoliksi juoksuaskelin pois metsäaukealta. Jossakin hänen mielensä sopukassa tuntui olevan muistikuva enteistä, mutta hän oli aina kuvitellut moisten olevan jonkinlaisia satuolentoja, joista puolituiset kertoivat lennokkaita tarinoitaan. Nyt hän tiesi, että jos sellaisia joskus kohtaisi, hän tekisi täyskäännöksen ja säntäisi pakoon niin nopeasti kuin jaloistaan pääsisi.
Viimeksi muokannut Mithrellas, Ke Loka 31, 2007 11:54 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Su Loka 28, 2007 12:45 pm

Sain viimein kaivettua esille kadoksissa olleen lukuintoni. Tässä nyt muutamia ajatuksia niistä parista luvuista joita en ole kommentoinut.

Luku 6. Voi Elboron-parkaa. Jotenkin en yhtään ihmettelisi vaikka Elfwine olisikin tiennyt ettei Pikiharja poistu Rohanin mailta. Serkku olikin melkoisen kostonhaluinen. Huhhuh.

Sekatavarakauppiaan (kauppa herätti pienoista hilpeyttä, vaikka tuntuu toisaalta loogiselta, miksipä Keski-Maasa ei olisi voint olla sekatavarakauppaa) rehellisyys yllätti. Olen itsekin suhtautunut pienellä epäillyksellä mustainmaalaisia kohtaan. En yhtään ihmettele vaikka tuo puiden tutkiminen herätti kauppiaassa hilpeyttä. Ei se kovin tavallinen työ kuitenkaan taida olla.

Hevoskauppias taisi todella pelästyä *hykertelee itsekseen* Juuri tuollaista selitystenryöppyä odottelinkin.

Luku 7. Minä pidin noista kuvailuistasi. Yksinkertaisia mutta ajavat asiansa. Jotenkin hupaisaa miten etelänkasvatti Elboron tutisee yönsä mättäillä. Huomaa kyllä ettei tämä ole tottunut pohjoisen viileyteen.

Oli jotenkin haikeaa lukea Elboronin ajatuksista koskien hänen avioliittoaan. Minä todella toivon ettei hänen tarvitse naida Calendesia.

Ihanaa, enttejä! *naureskelee* Ei tainnut olla tavallinen puu, mihin Elboron meni vaatteensa ripustamaan. Ei kun mitä? Entvaimoja? (minä kirjoitan tätä kommenttia samalla kun luen, joten ihmetystä ihmetyksen perään) Ihmeellistä ettei Elboron tiedä enteistä. Harmillista että mies tekee päätöksen pakenevansa paikalta jos vain kuuleekin enteistä.

Jatkoa jään odottelemaan :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Vastaa Viestiin