Tutkimusmatka rakkauteen (PG, Elboron/ofc) 26.1. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida » Su Tammi 06, 2008 3:44 pm

En saanut eilen illalla keskityttyä kirjoittamaan kommenttia, mutta ajattelin katsos, ettet varmaankaan halua saada kaikkia kommentteja samana iltana. ;) No joo, siis itse lukuun.

Minä tykkäsin kovasti tuosta alusta, se oli jotenkin niin kaunis kohta usvineen ja huuruisine hengityksineen ja sain mieleeni aivan elävän kuvan Elboronista harppomassa metsän läpi pikku puolituinen käsivarsillaan. Juu, hyvä tuuri Elboronilla eksyä Gwennethin pojan mökkiin. :) Minä kyllä arvasin, kun se mies sanoi lähtevänsä hakemaan äitiään, että kysymyksessä olisi Gwenneth. Ja, kuten Andune, minäkin olin helpottunut siitä, ettei tuo Elboronin kosinta ollut mikään yleinen tieto ja juorunaihe kylässä.

Aika jännä tilanne tuo, että Eresgal oli siellä hylätyssä linnassa yrittänyt keihästää Elboronin miekallaan ja nyt istuu muina miehinä aterioimassa tätä vastapäätä. Ja Gwennethin ja Eresgalin keskustelu oli tosiaan mielenkiintoinen. Minä en ollut tullut ajatelleeksikaan, että Gwennethillä olisi mitään suurempaa osaa ollut, kunhan on vain pyörinyt ympärillä ja hössöttänyt, mutta nythän hänen tarkoituksensa kävi erinomaisen selväksi. Ja ehkä samalla selkeni vähän se, miksi hän on suhtaunut Erindisiin toisinaan niin kuin on suhtautunut. Tykkäsin kyllä tästä tilanteesta. Ja olen samaa mieltä kuin Elboron, että olisi se kyllä melkoisen jääräpäistä, jos Erindis olisi kieltäytynyt Elboronin kosinnasta, vain estääkseen isänsä ja Gwennethin suunnitelmat. Tulee pakostakin mieleen, että jotain muutakin tähän vielä liittyy.

Sitkeää porukkaa nuo hobitit tosiaan, kun heti haluavat lähteä susien armoillle uudestaan. Jopa pikkuinen Ted. Ja minä vähän epäilen, että Elboronin suunnitelma pysytellä tiukasti Halarodin luona ne päivät, jotka viettää Metsäkylässä, ei välttämättä onnistu ihan täydellisesti. Toivottavasti myös Erindis avaa suunsa tai ainakin näyttäytyy seuraavassa luvussa. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » La Tammi 12, 2008 8:32 pm

Kiitos vaan kommenteista. :)

Nerwen: Joo, taisin tehdä Gwennethistä tarkoituksella kylän parantajan, jotta tämän voisi sitten ottaa esiin sopivalla hetkellä (tai sitten tuo tapahtui ihan vahingossa, en tiedä). Mutta onhan tuo kylä kyllä joka tapauksessa niin pieni, ettei Elboron olisi mitenkään päässyt käymään siellä ilman että Erindis ja kumppanit saavat tietää. Tuo ruokapöytäkeskustelu valotti tosiaan sitä, miten Gwenneth ja Eresgal tilanteen ymmärtävät... miten paljon siinä on totuutta mukana selviää kyllä pian. Voi voi, minusta vähän tuntuu, että joudut vielä pettymään, kun luet tämän seuraavan luvun...

Andune: Niin, minullakin oli sellainen käsitys, että pohjoisen samoojat tuntevat tuon athelaksen hyvin. Tosin kuvittelisin että Sormuksen sodan jälkeen sen vaikutukset tunnetaan Gondorissakin paremmin. Ja Elboron olisi kyllä varmasti joutunut kiusallisiin tilanteisiin, jos ihmiset tietäisivät hänen kosineen Erindisiä. Se, ettei Erindis ole kertonut asiasta kuulosti paremmalta vaihtoehdolta ja jotenkin enemmän Erindisin tapaiselta. Minä oikeastaan ajattelin, että Gwenneth alkoi tarkoituksella puhua Erindisistä Elboronin kuullessa, koska halusi vain vähän valaista heidän tilannettaan Elboronille. Gwenneth on aika kova puhumaan ja näkee harvoin syytä salailla asioita.

Leida: Niin, Elboron tietysti eksyi sitten Haladorin tupaan... Ajattelin että se olisi ensimmäinen mökki, jos kylää lähestyy pohjoisesta päin, siinä missä Eresgalin mökki on ensimmäinen etelästä päin tultaessa. Eli näin ollen kylään tultaessa on suuri todennäköisyys päätyä näistä jompaankumpaan. Juu, ja tuo Eresgal on aika omituinen tosiaan... Sanotaan vaikka niin, että hänellä on jotain Elboronia vastaan, mutta hän ei halua näyttää sitä muiden seurassa (eikä varsinkaan Gwennethin). Ja ikävä kyllä sinäkin taidat joutua pettymään seuraavassa luvussa, mutta valitettavasti sille ei nyt voi mitään...


Eli vuorossa on nyt siis Elboronin tarinan ensimmäisen osan kolmanneksi viimeinen luku. Päätin etten yhdistä niitä kahta viimeistä, koska siitä olisi tullut liian pitkä.


Luku 18
...jossa Eresgal ja entvaimot saavat yllättäviä uutisia

Elboron ei tavannut Erindisiä niinä päivinä, jotka vietti Halarodin talossa Théodenin toipumista odottaen. Hän käytti suurimman osan ajastaan järjestellen ja tarkentaen muistiinpanojaan ties kuinka monetta kertaa. Lopulta hän päätti alkaa suunnitella tutkielmaa, jonka kirjoittaisi kotiin päästyään.

Erindisin kasvot palasivat silti sinnikkäästi kummittelemaan hänen mieleensä, niin että aika ajoin Elboron vain tuijotti papereita edessään kykenemättä keskittymään työhönsä. Erindis ei ollut tullut tapaamaan häntä Haladorin taloon, eikä ollut edes lähettänyt viestiä, mikä tuntui puhuvan sen puolesta, ettei Erindis todellakaan halunnut enää nähdä Elboronia. Hänestä alkoi pikkuhiljaa tuntua, ettei Erindis ollut lainkaan sellainen, kuin hän oli aluksi kuvitellut. Gwennethin ja Eresgalin puheet vain vahvistivat tätä päätelmää. Tapa, jolla pariskunta tytöstä puhui, ei antanut tästä erityisen mairittelevaa kuvaa. Uppiniskainen ja huolimaton tämän sanottiin olevan, sekä hajamielinen ja uneksiva. Sellainen kuvaus tuntui sopivan huonosti siihen iloiseen, toimeliaaseen ja järkevään tyttöön, jonka Elboron oli oppinut tuntemaan niinä päivänä, jotka oli viettänyt Eresgalin mökissä ennen onnettomasti päättynyttä kosintayritystä. Oliko hän saanut tytöstä virheellisen käsityksen? Oliko hän rynnännyt kosimaan tätä tietämättä lainkaan, millainen tämä todellisuudessa oli? Ehkä oli lopultakin hyvä, että Erindis oli kieltäytynyt. Elboron olisi saattanut joutua pettymään raskaasti, jos Erindis olisi Gondoriin päästyään osoittautunut yhtä vaikeaksi kuin Eresgal ja Gwenneth väittivät. Elboron arvosti vaimossaan kuuliaisuutta ja lempeyttä, eikä vain koska niitä pidettiin yleisesti hyvän vaimon ominaisuuksina. Hän oli itsekin aina ollut kuuliainen ja pyrkinyt käyttäytymään toisia kohtaan niin lempeästi kuin suinkin osasi, eikä hän halunnut itseään huonompaa puolisoa.

"Kas, te osaatte kirjoittaa", totesi Randiriel kulkiessaan ohi keittiönpöydän, jonka ääressä Elboron istui, koettaen ohjata ajatuksiaan takaisin tutkimusmenetelmien listaamiseen. Randirielin huomautus sai hänet kuitenkin unohtamaan työnsä lopullisesti ja kohottamaan katseensa paperista.
"Ettekö te osaa?" hän kysyi hämmästyneenä.
"Minäkö? Kuinka minä osaisin? Eihän minulla ole kyniä ja papereitakaan."
Elboron vaikeni. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hänen oli hyvin vaikea kuvitella aikuista ihmistä, joka ei taitanut niin yksinkertaista asiaa kuin kirjoittaminen. "Osaatte kai sentään lukea?" hän kysyi toiveikkaasti.
Randiriel pudisti päätään. "En osaa, enkä sellaista taitoa tarvitsekaan. Ei täällä päin kirjoja ole."
Elboron tuijotti naista. Hän oli kyllä joskus kuullut, etteivät vähäosaiset välttämättä osanneet lukea ja kirjoittaa, mutta oli silti eri asia nähdä sellainen ihminen oikeasti ja huomata, että tämä oli osaamattomuudestaan huolimatta aivan täysjärkinen ja normaali. Hänen oli pakko todeta, ettei Randiriel olisi oikeastaan eronnut mitenkään Gondorin seurapiirineidoista, jos tämän ylle vain olisi puettu kaunis leninki ja laitettu hiukset sievälle kampaukselle. Silti tältä puuttui taito, jota Elboron oli pitänyt itsestään selvyytenä niin kauan kuin jaksoi muistaa. Äkkiä hän tuli jälleen ajatelleeksi Erindisiä.
"Eikö Erindis - öh, eikö kukaan mukaan Metsäkylässä osaa lukea tai kirjoittaa?"
Randiriel vilkaisi Elboronia kiinnostuneena. "No jaa, ehkäpä jotkut osaavat. Niin kuin Amontór ja hänen vaimonsa. He ovat käyneet Fornostissa kirjurin opissa, mutta älkää kysykö minkä vuoksi. Heillä on varallisuutta, ja sen vuoksi myös joitakin omalaatuisia harrastuksia. Erindisin en ole sen sijaan koskaan nähnyt lukevan tai kirjoittavan, hänellä on kylliksi muutakin puuhaa."

Elboron pudisti päätään hieman huvittuneena. Hän oli erehtynyt pyytämään vaimokseen naista, joka ei osannut edes lukea! Millaista kohtalon ivaa, sillä olihan hän aina vannonut naivansa oppineen naisen. Miten typerä hän olikaan ollut unelmoidessaan siitä, kuinka antaisi Erindisin lukea tutkielmansa ja kuuntelisi sitten, kuinka tämä ylistäisi hänen nerokkaita ajatuksiaan ja kertoisi olevansa varma, että hänen tutkielmansa muistettaisiin vielä vuosisatojenkin jälkeen sen maata mullistavan oivaltavuuden tähden. Kaikkea hölmöä hän olikin kuvitellut. Hänellä ja Erindisillä ei ollut mitään yhteistä.

* * *

Oranssinpunaiset vaahterat leiskuivat kuin tulenlieskat harmaata syystaivasta vasten pohjoistuulen riepotellessa niiden oksia. Irtonaiset lehdet rapisivat tuuleen tarttuessa niihin ja nostaessa ne pyörteisiinsä. Hobitteja syysmyrskyä enteilevä sää ei kuitenkaan hidastanut, vaan uutta tarmoa uhkuen he marssivat pienen etsintäseurueen etunenässä. Elboronkaan ei tuntenut oloaan kovin kurjaksi. Jos hän jotain tunsi, niin se oli haikeutta siitä, että hän joutuisi pian jättämään hyvästit kaikille näille ihmisille, jotka oli tutkimusmatkansa aikana oppinut tuntemaan. Hän oli alkanut pitää heistä. Metsäkylän elämä oli leppoisaa, ja vaikka juorut kulkivat sielläkin tuvasta tupaan, ne eivät koskaan olleet pahansuopia, vaan pikemminkin kuvastivat sitä, miten kyläläiset elivät mukana toistensa iloissa ja suruissa ja kantoivat toisistaan huolta. Toisen epäonnesta ei riemuittu Gondorin kateuteen taipuvaisten ylimysten tapaan, vaan pikemminkin mietittiin keinoja auttaa ahdinkoon joutunutta.

"Ruhtinas? Haluaisin keskustella kanssanne hetken kahden kesken", virkkoi Eresgal, joka oli Elboronin vanavedessä jättäytynyt muista jälkeen.
Elboron hätkähti. Hän arveli Eresgalin viimein ottavan puheeksi heidän yhteenottonsa Fornostissa. "Mistä haluatte puhua?" hän kysyi.
"Minun tyttärestäni Erindisistä, ja teistä, ruhtinas. Satuin näet kuulemaan erään erittäin omituisen tarinan viimeksi Briissä käydessäni."
"Öh, niinkö?" Elboron mutisi pahaa aavistellen. Hän pakottautui hidastamaan askeleitaan, koska Eresgalkin teki niin, vaikka oikeastaan hänen teki mieli tehdä täyskäännös ja pinkaista suoraan Fornostiin, tai minne tahansa pakoon Eresgalin kertomusta. Hän arvasi, mitä tarina koski, eikä todellakaan halunnut kuulla sitä.
"Kyllä vain", jatkoi Eresgal päättäväisesti. "Olin näet jokin aika sitten Briissä vierailulla vanhemman tyttäreni perheen luona, kun eräs heidän naapureistaan, parantajatar nimeltä Nestiel tuli luoksemme, ja kertoi hoitavansa erästä kuumesairasta ruhtinasta Pomppivassa Ponissa. Hän arveli meidän olevan kiinnostuneita tapauksesta, sillä tämä salaperäinen ruhtinas oli kuumehoureissaan jatkuvasti mutissut nimeä 'Erindis'. Nestiel tunsi meidän Erindisimme, ja vilkas mielikuvitukseltaan kun on, hän keksi että kyseessä saattaisi olla yksi ja sama henkilö. Mutta miksi kummassa sellainen mahtava, ylväs, vierasmaalainen ruhtinas olisi toistellut pienessä metsämökissä asuvan tyttörievun nimeä? Siinä arvoitusta kerrakseen. No, minä en paljastanut Nestielille, että meidän luonamme Metsäkylässä oli todellakin vieraillut hänen kuvaukseensa sopiva, tutkimusmatkailijaksi itseään väittänyt ylimysherra, sillä se nainen on huono hillitsemään kielenkantojaan enkä halunnut sanan vierailustanne leviävän koko pohjoiseen valtakuntaan. En nimittäin epäillyt hetkeäkään, etteikö sairas ruhtinas olisi hourinut juuri minun tyttäreni nimeä. Mutta minkä vuoksi? Sitä olen tässä viime aikoina pohdiskellut. Kenties te voisitte selventää asiaa?"

Elboron pysähtyi. Tätä hän oli pelännytkin. Hän ei olisi halunnut joutua selittelemään asiaa Eresgalille nyt, kun koko tapauksesta tuntui olevan niin kauan, ja hänen tunteensa Erindisiä kohtaan olivat ehtineet laimentua.

Eresgal asteli hyvin lähelle Elboronia ja tuijotti tätä uhkaavasti. "En viitsinyt nostaa asiasta meteliä aiemmin, kun ympärillämme on ollut muuta väkeä, mutta nyt kun olemme kahden, tahdon kuulla totuuden", hän sanoi, jokaista sanaa painottaen. "Mitä te tahdotte tyttärestäni ja minusta?"
"En mitään, en kerrassaan mitään", vastasi Elboron rauhoitellen. "Katsokaahan. Teidän täytyy ymmärtää. Minä... Minä kuvittelin olleeni rakastunut häneen, mutta en kuvittele niin enää. Olen päättänyt luopua hänestä. Teillä ei ole syytä huoleen. Minä jatkan matkaani Fornostiin ja etelään niin pian kuin voin."

Eresgal kurtisti kulmiaan epäuskoisena. "Olitte rakastunut tyttäreeni?"
"Niin."
"Mutta ette enää?"
"Öh, en, en varmaankaan..."
Eresgal tuijotti häntä ilmeettömänä. "Ette varmaankaan?"
"Minä vasta äskettäin aloin ajatella, ettei hän taidakaan olla sellainen kuin kuvittelin, päätellen sävystä, jolla olette rouva Gwennethin kanssa hänestä puhuneet. Luulen, että voin unohtaa hänet ajan mittaan."

Eresgal astui kauemmas Elboronista ja tuijotti tätä yhä epäuskoinen ilme kasvoillaan.
"Tässä touhussa ei ole enää mitään järkeä", hän jupisi itsekseen. "Te siis todella kuvittelette minun uskovan, että olette ollut rakastunut minun tyttäreeni? Te, ruhtinas kaukaa Gondorista, käskynhaltijan perillinen ja ties mitä muuta?"
"Ja Ithilienin suuriruhtinaan perillinen ja tutkimusmatkailija."
"Aivan, aivan. Ja te sanotte olleenne rakastunut minun Erindisiini? Ettekä toistellut kuumehoureissanne hänen nimeään, esimerkiksi koska olitte päättänyt kaapata hänet kiristääksenne minua?"
"Kiristää teitä? Mitä minä teiltä kiristäisin? Miksi tuollaista kuvittelette?"
"Öh, enhän minä mitään kuvittele, kunhan pohdiskelen eri vaihtoehtoja...", sanoi Eresgal kiireesti, tiuhentaen hieman askeliaan.
"Voin vannoa, etten koskaan alentuisi moiseen, vaikka haluaisinkin teiltä jotain."
Eresgal rypisti otsaansa. "Niin, ette tietenkään. Tehän olette kuninkaan mies. Kuningas ei varmaankaan hyväksyisi tyttäreni kaappaamista tai mitään muutakaan petkutusta. Hän oli sellainen jo nuorena samoojana, jolloin hänet tunsin. Totuuden ystävä."
"Niin, hän ei varmasti hyväksyisi, jos punoisin jonkinlaisia juonia teidän päänne menoksi. Eikä minulla ole ollut mitään syytä olla epärehellinen teidän kanssanne."
"Gwenneth taitaa sitten lopultakin olla oikeassa. Hän on uskonut alusta asti teidän olevan rehellisin aikein liikkeellä. Ja nyt kun ajattelen asiaa, niin te todellakin käyttäydytte aivan liian omituisesti ollaksenne teeskentelijä. Pelastatte sudenpuremia puolituisia, piirtelette kuvia ja kirjoittelette kertomuksia puista... ja... te siis aivan toden teolla olitte rakastunut minun tyttäreeni? Oikeasti siis?"
"Niin, kai se oli rakkautta. Mistä sen tietää? En minä ole ennen ollut rakastunut, enkä ole kirjoista löytänyt mitään kunnollista määritelmää kyseiselle olotilalle, mutta luulisin, että se oli rakkautta... tai hulluutta, tai hulluutta ja rakkautta yhtä aikaa."
"Kerroitteko siitä hänelle?"
"Öh, tavallaan."
"Miten niin 'tavallaan'?"
"No, tuota, minä kosin häntä."

Eresgal seisahtui niille sijoilleen. "Te mitä?"
"Kosin häntä."
"Olitteko humalassa? En tiennyt meillä olevan niin paljon olutta."
"En, herra. En ole koskaan ollut humalassa."
"Olitte kuitenkin järjiltänne?"
"Luultavasti, kuten juuri sanoin. Olin hullu ja rakastunut."
Eresgal otti tukea lähimpänä seisseestä koivunrungosta. "Ja... hän vastasi? Ei - älkää kertoko, en tahdo kuulla!"
"Hän kieltäytyi."
Eresgal ulvahti ja nojautui vasten puunrunkoa. "Olisihan se pitänyt arvata! Valar armahtakoon, kuningastako hän odottaa?" mies huusi ja alkoi hakata otsaansa runkoa vasten. "Minä - vielä - kuristan - sen - heitukan - kunhan - pääsen - kotiin -"
Elboron kiirehti vetämään miestä pois koivun luota. "Varokaa toki, hyvä mies, se puu saattaa olla entvaimo. Minä luulen, että alamme lähestyä niitä seutuja."

Eresgal lopetti ja kääntyi Elboronia kohti, tarttuen terveellä kädellään tämän hartiaan puoliksi epätoivoinen ja puoliksi vauhko katse teräksenharmaissa silmissään. "No niin, no niin. Tyttäreni sanoi 'ei'. Aivan niin, en ole yllättynyt, hän on sanonut niin ennenkin... Jos hän jonkun sanan osaa sanoa, niin sen. Tämä arvatenkin oli kolaus häntä kohtaan tuntemallenne rakkaudelle, eikö niin? Jouduitte pettymään, ja sen vuoksi teidän tunteenne häntä kohtaan ovat päässeet hiipumaan? No niin, ei se haittaa. Minä autan teitä elvyttämään tunteenne. Aivan aluksi voitte unohtaa kaiken, mitä olen tyttäreni vaikeasta luonteesta sanonut, olen puhunut omiani, Erindis on todellisuudessa oikein kiltti ja kultainen. Vika on vain minussa, olen niin vaativa ja kova arvostelemaan. Älkää siis olko huolissanne, ruhtinas. Minä tunnen tyttäreni, onhan hän ollut luonani jo seitsemänkolmatta vuotta. Ja kuulkaahan, ruhtinas, vaikka hän vastasikin 'ei', hän ei varmastikaan tarkoittanut sitä sisimmässään. Tiedättehän, miten kaikki kunnialliset neidot on kasvatettu. Ei saa antaa liian innokasta vaikutelmaa miehelle, vaan pitää olla kaino ja empiväinen. Kunniallisen neidon ei tietenkään pidä suostua heti ensimmäiseen kosintaan, vaan hänen tulee odottaa, että mies kosii uudemman kerran. Siten hän saa tietää, että mies on sinnikäs, määrätietoinen ja oikeasti rakastunut - tyypillistä, monimutkaista naisen kylmää järkeilyä miehen pään menoksi, eikö niin? Joten, minä ehdotan, että palaamme pian takaisin talolleni, ja sitten kositte häntä uudestaan, ja sitten hän aivan varmasti suostuu, tai ainakin minä lupaan varmistaa, että hän suostuu, ja sitten me kaikki olemme oikein tyytyväisiä ja onnellisia, emmekö vain olekin?"

Elboron katseli miestä hämmentyneenä. Miksi ihmisillä oli taipumusta saada tällaisia vauhkomielisyyskohtauksia hänen seurassaan?
"No, minä kunnioitan Erindisin päätöstä, enkä tahdo enää häiritä häntä."
"Ei, ei, ei! Ettekö ollenkaan kuunnellut mitä juuri sanoin? Teidän täytyy ottaa hänet vaimoksenne. Minä pyydän!"
"Se on Erindisin päätös, ei teidän, hyvä herra."

Elboron luuli hetken Eresgalin aikovan hyökätä hänen kimppuunsa, mutta juuri silloin Halarod ilmaantui puiden takaa. "Mihin kummaan te oikein jäitte?" hän kysyi ja kohotti kulmiaan nähdessään Eresgalin yhä pitelevän kättään Elboronin olkapäällä.
Eresgal tuntui palaavan järkiinsä ja astui kiireesti kauemmas Elboronista. "Me vain tässä, tuota, keskustelimme erilaisista asioista. Tulevaisuudesta, lähinnä."
Halarodin kulmat olivat yhä koholla, mutta hän kohautti harteitaan ja viittoi Elboronia ja Eresgalia mukaansa. "Kiirehtikää, pikkuväki on jo saanut melkoisen etumatkan."

Kun miehet viimein saavuttivat hobitit, he kohtasivat hyvin erikoisen näyn. Pikkuväki istui puiden muodostaman ringin keskellä, ja keskusteli vilkkaasti näiden kanssa. Eresgalin suu loksahti auki, mutta Elboron ymmärsi.
"Ne ovat entvaimoja. Älkääkä vahingossakaan kutsuko niitä puiksi."

Elboron yritti piileskellä mahdollisimman huomaamattomana Eresgalin ja Halarodin takana, koska pelkäsi etteivät Marjakruunu, Kaarnahammas ja muut olisi lainkaan ilahtuneita nähdessään hänen palanneen paikalle. Piileskely oli kuitenkin turhaa, sillä entvaimot olivat toki monta kertaa ihmismiehen pituisia, ja riitti että nämä taivuttivat hieman latvaansa nähdäkseen ruhtinaan.
"Hätäisiä nämä ihmisotukset! Ehdin vain torkahtaa hetkeksi, niin jo hän tulee takaisin tuoden mukanaan joukon pikkuisia ihmisiä, jotka sanovat tavanneensa meidän miehemme", puhisi Marjakruunu huomattuaan Elboronin.
"Minultakin jäi kauneusunet kesken", voivotteli Naavaripsi.
"Niin, anteeksi. Minusta tämä tuntui suhteellisen pitkältä ajalta. Ja arvelimme, että haluaisitte tietää, että teidän miehenne majailevat Fangornissa", Elboron selitti.
"Fangornissa! Olisihan se pitänyt arvata, että ne jäivät sittenkin kotiin. Sitä minä kyllä vähän arvelinkin. Ja niin monta kertaa, kun minä vihjaisin miehelleni matkasta pohjoiseen, että kuinka mukava olisikaan päästä rentoutumaan niihin raikkaisiin valoisiin koivumetsiin täältä pimeästä ja tukahduttavasta Fangornista, ja kyllä hän minun mielestäni kuunteli ja sanoi harkitsevansa asiaa. No, minä sitten sovin tyttöjen kanssa marssille lähdöstä ja muistutin Puupartaa monta kertaa, että kohta mennään. Ja sitten kun viimein lähdimme, luulin että ukko seurasi, mutta varmastikin se taas jäi ihailemaan jotakin nuorta taipuisaa pajua ja myöhästyi", marmatti Marjakruunu.
"Samoin taisi käydä minunkin miehelleni. Siellä se vain makoili sammalsohvalla ja katseli nyrkkeileviä oravia, vaikka minä monta kertaa sanoin, että nyt lähdetään", Naavaripsi papatti.
"Hoo! Enpä tiedä kannattaako meidän palata niiden hajamielisten hunsvottien luo. Ovat niin piittaamattomia, että unohtivat matkamme määränpäänkin. Muutenhan he olisivat varmasti ilmaantuneet tänne ennemmin tai myöhemmin", totesi Kaarnahammas.

Hobitit kauhistuivat kovin tällaisista puheista, ja Meriadoc ja Peregrin alkoivat vakuutella, että entit kyllä kaipasivat vaimojaan kovasti takaisin luokseen, ja että he olivat jopa käyneet hieman etsiskelemässä näitä. Sanojensa vakuudeksi Meriadoc ja Peregrin lauloivat pätkän kappaletta, jonka haltiat olivat laatineet enttien etsinnästä.

Oi, palatkaa, vaimoset
Ei entpuuro tulella porise
Palatkaa, oi kaunoiset
Ei entasumusta kukaan lakaise


"Luulen, että meidän pitää harkita asiaa", totesi Marjakruunu lopulta mietteliäästi. "Heti kun olen herännyt päivätorkuiltani."
"Niin juuri... heti sen jälkeen... jos vain ehditään", lausuivat muut entvaimot.

Sitten entit muuttuivat hyvin liikkumattomiksi. Seurue odotti hetken, tapahtuisiko mitään, ja Meriadoc yritti puhutella Marjakruunua, mutta sai palkakseen vain vihaista lehtien havinaa. He odottivat tunnin, toisenkin, mutta mitään ei tapahtunut, paitsi että tuuli yltyi puhuriksi ja toi mukanaan koko joukon hyytäviä sadepisaroita.
"Aika omituista...", mutisi Pippin.
"Omituistako? Minusta he ovat hyvin samankaltaisia kuin Puuparta ja suurin osa muista enteistä, tietysti Äkkipäätä lukuunottamatta", totesi Meriadoc. "Emme siis voi odottaa heidän tekevän päätöstä hetkessä."
"No en minä sitä tarkoittanut!" huudahti Pippin. "Minä ihmettelen sitä kun Marjakruunu puhui Puuparrasta ikään kuin tämä olisi ollut hänen puolisonsa. Eikö Puuparta muistellut Virpijalkaa meidän ollessamme hänen vieraanaan?"
"Niin... se tosiaan on omituista..."
"Mitäh? Virpijalkaa?" jyrähti Marjakruunu äkkiarvaamatta. Tämän uni oli tainnut olla kevyempää kuin hobitit olivat osanneet otaksua. "Sitä meidän entpiikamme! Kuulkaa sisaret! Tästä minä en pidä ollenkaan!"
Toisetkin entvaimot olivat heränneet ja huojuivat ja havisuttivat lehtiään kiukkuisesti.
"Hoo! Luulenpa että on tullut aika entvaimojen marssia Fangorniin!" julisti Marjakruunu. "Luulen, että meillä on muutama oksa ravisteltavana niiden naavapartojen kanssa."
"Totta julistat, Marjakruunu", virkkoi Kaarnahammas. "Kuka ties vaikka Pahkaposkikin olisi taivuttanut latvansa jonkun nuoren pistaasipensaan puoleen minun poissaollessani!"

Hobitit, Elboron, Eresgal ja Halarod ehtivät juuri ja juuri väistyä pois tieltä, kun valtavan kokoiset ja sitäkin hurjistuneemmat entvaimot lähtivät tömistelemään risukkoisen kanervikon halki kohti etelää. Heidän marssilaulunsa kaikui tienoolla vielä pitkään puisten vartaloiden kadottua metsän siimekseen. "Me tulemme, me tulemme, me rummun tahtiin astumme: ta-rampa rampa rampa ram! Tuomion nyt tuomme me, me tulemme, me tulemme! Me tuomme sille tuomion, me tuomme, tuomme tuomion!"

"Kuule, Merri. En tiedä, oliko tämä sittenkään niin hyvä idea", totesi Peregrin.
Entvaimojen marssin äänet vaimenivat viimein salon synkkiin varjoihin ja vain sadepisaroiden ropina lehtipuiden latvuksissa rikkoi metsään laskeutuneen kolkon hiljaisuuden.
"Jaa-a. No, mitä jos me sitten lähtisimme takaisin Metsäkylään", virkkoi Halarod. "Randiriel lupasi leipoa omenapiirakkaa."
"Omenapiirakkaa! Mitä me vielä odotamme!" huudahtivat Théoden ja Faramir yhdestä suusta.

Eresgal katsoi Elboronia merkitsevästi, ja tämä tukahdutti huokauksen. Hän pahoin pelkäsi, että hänen olisi nyt viimein lähdettävä tapaamaan Erindisiä, ja selvitettävä asiat tämän kanssa juurta jaksain. Hän vain toivoi, ettei välienselvittelystä tulisi yhtä kiivasta kuin siitä, joka Fangornin metsän enttiparkoja vääjäämättä odotti.


A/N: Tuo entvaimojen marssilaulu on tietysti melko tarkkaan se sama, jota entit lauloivat kirjassa Rautapihaan marssiessaan.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö » La Tammi 12, 2008 8:52 pm

Voi, tämä oli hauska ja kevyt luku :)
Aikamoinen (minusta erittäin positiivinen) yllätys oli tuo Eresgalin reaktio. Hän oli aiemmin niin uhkaava, ja nyt saatiin sillekin sitten selitys... Mukavaa, se vaivasi mieltä. Mielenkiinnolla jään odottamaan, miten mahdollinen kohtaaminen Erindisin kanssa sujuu :wink: Voi noita entvaimoja, melkoisen mylläkän taisivat hobitit saada aikaan :lol:

Mukavaa tietää, että tälle on jatko-osa luvassa muuten olisin jo murheen murtama siitä että tämä lähentelee loppuaan.

Nyt on niin aivokuollut olo etten millään saa pidempää / parempaa kommenttia aikaiseksi, anteeksi. Pidän tästä ficistä ja sinun kirjoitustyylistäsi kovasti edelleen, ei muutosta sen suhteen :wink:

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » La Tammi 12, 2008 10:06 pm

Minä vähän harmistuin että Elboron alkoi unohtamaan Erindisin, tosin näin rukkasten jälkeen se taitaa olla vain hyvä asia. Elboronin ajatuksista tuli hieman surullinen olo, tuli tosin vähän tunne että tämä varta vasten yrittää löytää Erindisistä vikoja joilla voisi perustella omaa järjetöntä rakastumistaan.

Eresgalin reaktio oli...melkoinen.
"Olisihan se pitänyt arvata! Valar armahtakoon, kuningastako hän odottaa?"
Tuo oli kyllä melko hupaisaa. Toisaalta, Eresgal taitaa tosiaan haluta eroon tyttärestään. Varsin epätoivoista tarjoutua herättelemään rakkautta uudestaan. Toisaalta ymmärrän Eresgalia, mutta toisaalta tämän kyllä pitäisi arvostaa ja kunnioittaa tytärtään vähän enemmän.

Vai entpiika :D Entvaimot olivat varsin huvittavia. Tuovat tuomion, kyllähän se taitaa niin olla. Äh, en minä osaa sanoa tästä mitään :)

Todella odotan Elboronin ja Erindisin jälleennäkemistä. Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Su Tammi 13, 2008 3:34 pm

Nyt pitäisi sitten vielä tietää, mitä tästä sanoa.

Minua huolestutti se, että Elboron on päättänyt unohtaa. Ei, ei ei, Eresgalia matkiakseni. Ei sellaista noin vain unohdeta. Ja muutenkin... Jos pitää väkisin etsiä toisesta niitä asioita, miksi tätä ei voisi rakastaa, eikö se ole typerää? :roll: Elboronmaista se toki on, mutta tekisi mieli vähän takoa järkeä hänen päähänsä. Äkillinen rakastuminen voi toki kuihtua, mutta jostain syystä Elboron on liian hanakka tuossa unohtamisessaan.

Ja kun Eresgal kuuli, mitä oli tapahtunut, hänellä oli kauhea kiire saada Elboronin pää kääntymään. Kiire naittaa tyttärensä, kun tämä oli päästä hyvään sukuun. Nauroin Eresgalin reaktiolle. "Olitteko humalassa? En tiennyt meillä olevan niin paljon olutta." Voi hyvänen aika... Ja sitten uhkaa kuristaa tytön. Luulin, että Elboron jo siinä vaiheessa heräisi
jotenkin, mutta ei... Hän vain murehtii entvaimoja.

Entvaimot. Vai että piikaa Puuparta kaipailee. :lol: Se taisi herättää entvaimot hetimiten, sen verran kiire tuntui heille tulevan. Merri ja Pippin ovat taitavia enttien ja näiden vaimojen kuumentajia, saivat nuo suuttumaan jo toisen kerran. Hobitit ovat ihmeellinen kansa ja niin edelleen.

Joko tämä oli kolmanneksi viimeinen...? Voi ei. Onneksi se jatko-osa on olemassa. Jotenkin vain on sellainen olo, että tämä ei voi päättyä vielä, tämähän on ihan auki, mutta sinun tyylisi tuntien voi tapahtua mitä vain.

Nyt sitten vain ratkaisuja odottelemaan.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida » Su Tammi 13, 2008 11:42 pm

Aivan erityisen ihana luku, miten sinä osaatkin! :D Ei voi muuta kuin ihastella. Minä olen kyllä niin myyty tuolle sinun huumorillesi, ettei mitään rajaa. Eikä tähän lukuun todellakaan tarvinnut olla pettynyt, ehtiihän se Erindis sitten seuraavaan (tai sitä seuraavaan).

Elboronin ajatukset kyllä tuntuivat tuossa alussa vähän sellaisilta kuin se olisi tosiaan väkisten yrittänyt etsiä syitä olla rakastamatta Erindisiä. Mikä on tietysti varsin ymmärrettävää, kun tyttö on kerran tehnyt kantansa selväksi. Ja tuntui, että tuon Erindisin puuttuvan lukutaidon kautta Elboron vasta kunnolla heräsi huomaamaan, että kuinka erilaisista piireistä he kaksi loppujen lopuksi ovat. Minä en kyllä osaa sanoa, että kuinka sinä tämän lopetat. Että ovatko Elboronin tunteet todellakin laimenneet vai tapahtuuko näiden kahden välillä vielä jotakin. No, senhän näkee sitten aikanaan.

Tykkäsin ihan kauheasti tuosta Elboronin ja Eresgalin keskustelusta ja Eresgalin suhtautuminen oli aika jännä. Aika huvittavaa tuo, miten se äkisti pyörsi kaikki pahat sanat, jotka oli tyttärestään sanonut, kun oli mahdollisuus saada tälle noin onnistunut naimakauppa. Vai halusiko se Erindisin vain pois itsensä ja Gwennethin jaloista ja siihen olisi kelvannut kuka hyvänsä? Minä jotenkin olin ajatellut, että Erindisillä olisi jokin muukin syy (siis kuin terrorisoida isänsä ja Gwennethin välejä) olla menemättä naimisiin Elboronin kanssa ja jotenkin ajattelin sen liittyvän tytön isään ja tämän salaisuuksiin, mutta ilmeisesti tällä ei ollut mitään naimisiinmenoa vastaan. No, emmehän me tiedä, että rakastaako Erindis edes Elboronia tai kenties sitä ei kiehdo ajatus lähteä etelään keikoilemaan seurapiireihin koristelluissa leningeissä.

Eresgalissa on vielä jotakin outoa, siitä muistutti taas tässä luvussa nuo puheet kiristämisestä. Eikä se Elboronin kimppuun käyminenkään ole kai saanut selitystä. Minä olen epäillyt, että se liittyy jotenkin kuninkaaseen, kun sitä on tässä mukana kuljetettu, mutta enpä tiedä. Kaipa sinä siitäkin meille jotakin paljastat. ;) Kuten Nerwen, niin minäkin vähän ihmettelin tuota Elboronia, kun se yhtään kavahtanut noita Eresgalin puheita tyttären kuristamisesta. Vaikka toisaalta ei kai se uskonut Eresgalin uhkauksiaan oikeasti toteuttavan. Tosin Eresgal vaikuttaa välillä niin kummalliselta hyypiöltä, että minä olisin taipuvainen uskomaan siitä melkein mitä vain.

Ja nyt kun ajattelen asiaa, niin te todellakin käyttäydytte aivan liian omituisesti ollaksenne teeskentelijä. Pelastatte sudenpuremia puolituisia, piirtelette kuvia ja kirjoittelette kertomuksia puista. Oli pakko lainata, kun tämä oli niin hauska luonnehdinta Elboronista. Arvon ruhtinaamme touhut tosiaan saavat vähän koomisen sävyn, kun ne esitetään tuolla tavoin. :D

Ei tarvitse onneksi surkutella, että jo kolmanneksi viimeinen osa, kun on vielä odotettavissa se jatko-osa. Ei siis syytä vielä pelätä vieroitusoireita siitä, että joutuisi luopumaan sinun kirjoituksistasi ja Elboronistasi. Jatkoa odotellen taas ensi viikkoon. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » La Tammi 19, 2008 5:07 pm

Kiitoksia taas kommenteistanne. :)

Tyttö: Niin, Eresgalin reaktio varmaan oli yllätys... en usko että tässä nyt vielä saatiin kunnollista vastausta siihen, miksi Eresgal on aiemmin käyttäytynyt niin kuin käyttäytyi, mutta sen suhteen saadaan lisäselvitystä seuraavassa luvussa. Ja kyllä, jatko-osa on luvassa, ei tätä voi mitenkään tähän jättää. :)

Andune: Niin... Elboron taisi tosiaan olla tuossa alussa hieman katkera siitä, ettei Erindis todellakaan tullut etsimään häntä, ja alkoi siksi miettiä noita neitokaisen vikoja. Ja kai se on parempikin niin päin, kuin että hän yhä syyttäisi kaikesta itseään. Eresgal alkoi painostaa Elboronia uudistamaan kosintansa lähinnä, koska hän halusi tyttärestään käskynhaltijan rouvan, eli ei hän niin kovasti Erindisistä eroon halua, vaan toivoo tyttärensä pääsevän hyviin naimisiin. Oikeastaan tuo Virpijalka = entpiika lähti siitä, kun huomasin ficin jo kirjoitettuani vilkaista kirjasta, että mainitsikos se Puuparta nimeltä jonkun entvaimon ja mainitsihan se tietysti. En kuitenkaan halunnut vaihtaa Marjakruunun nimeä Virpijalaksi, koska se ei olisi sopinut tuohon hänen ulkomuotoonsa (pihlaja, jossa kasvaa isoja marjaterttuja). Joten päädyin sitten tällaiseen ratkaisuun. ;)

Nerwen: Niin no, ei ole välttämättä järkevää etsiä toisista ihmisistä vikoja, mutta minä näen sen kuitenkin jonkinlaisena edistysaskeleena, koska aluksi Elboron etsi vikoja itsestään ja oli masentunut niiden vuoksi, mutta nyt hän siirtyi etsimään vikoja Erindisistä, mikä tavallaan saa hänet tuntemaan itsensä vähän paremmaksi ihmiseksi ("se että kosintayritys epäonnistui, ei sittenkään johtunut minusta vaan siitä, että Erindis on niin vaikea ihminen"). Se on siis vain tapa yrittää päästä yli pettymyksestä. Eikä tuo Eresgal mitenkään tosissaan aikonut Erindisiä kuristaa, kunhan vain vaahtosi. ;) Elboron ilmeisesti ymmärsi, ettei mies ollut tosissaan, muuten hän olisi kyllä huolestunut. Juu, ja Puuparrasta tuli nyt vähän moraaliton, mutta syystä tai toisesta minä mielsin alusta asti tätä kirjoittaessani tuon Marjakruunun Puuparran vaimoksi, enkä voinut sitten enää muuttaa sitä Virpijalaksi sen jälkeen kun olin tarkistanut kirjasta ketä se Puuparta todellisuudessa kaipaili...

Leida: Kiva kuulla että tuo huumori tehoaa... tuo entvaimojen marssi miestensä luo on juuri sellaista hieman sekoa tekstiä, jota rupean kirjoittamaan silloin kun en tiedä tarkkaan, mitä kirjoittaa (ja tuossa tapauksessa se suunnittelemattomuus johtui tuon Virpijalan unohtamisesta, mitä jo selittelin Andunelle ja Nerwenille). Ja noista Elboronin ajatuksistakin jo selittelin jotain Nerwenille... Ja mitä tulee Eresgaliin ja tämän omalaatuisuuksiin, niin vastaukset niihin saadaan toivottavasti tässä seuraavassa luvussa, joten en nyt kommentoi niitä sen enempää. Mutta kyllä sinä ehdottomasti olet oikeilla jäljillä. ;) Ja ehkä tuo Eresgalin uhkaus kuristaa Erindis kuulosti kammottavalta, kun ottaa huomioon sen, millaisessa valossa Eresgal on tässä ficissä aiemmin esiintynyt, mutta ei hän todellakaan tarkoittanut sitä tosissaan. Hän oli vain hetkellisesti raivoissaan siitä kun tytär oli "ilman mitään järkevää syytä" torjunut Elboronin asemassa olevan miehen kosinnan.


Ja sitten toiseksi viimeinen luku, joka sisältää toivon mukaan vastauksia. Tämä luku ei ollut helppo kirjoittaa, koska selitettävää olisi ollut niin paljon, eikä kaikkea oikein meinannut saada sullottua yhteen lukuun. Toivon mukaan tämä nyt kuitenkin selittää nuo tämän ficin arvoitukset, jos ei selitä, pyytäkää ihmeessä lisäselvitystä.


Luku 19
...jossa harhaluuloista tehdään historiaa

"Ruhtinas lupasi aterioida minun ja tyttäreni luona tänä iltana", hihkaisi Eresgal ja vetäisi Halarodin portille epäröimään jääneen Elboronin mukaansa. "Hän viettää yönsäkin meillä. Hauskaa illanjatkoa teille!"
"Hei sitten, Eresgal ja ruhtinas Elboron", huikkasivat hobitit astuessaan Halarodin mökkiin. "Nähdään huomenna!"

Elboron asteli vastahakoisesti Eresgalin vanavedessä kylän halki kulkevaa kapeaa tietä pitkin. Hän ei ollut ollenkaan varma siitä, että tämä oli hyvä ajatus. Aikoiko Eresgal pakottaa hänet kosimaan Erindisiä, ja tyttärensä vastaamaan myöntävästi? Elboron ei enää tiennyt, halusiko edes Erindisin vaimokseen, ja Eresgalin pakkomielteisyys asian suhteen sai sen tuntumaan entistä ahdistavammalta. Miten hän oikein pääsisi livistämään tästä kiipelistä?

Yksinäinen valo pilkotti mökin ikkunasta, Erindisin huoneesta. Elboron ei tiennyt miksi, mutta jotenkin se valo rohkaisi häntä, ja äkkiä hänestä tuntui, ettei sillä, mitä Eresgal halusi ollut mitään merkitystä. Kuka Eresgal oli Elboronia komentelemaan? Mies omisti vain hevosen ja pienen mökin metsän keskellä, eikä Elboron ollut missään mielessä velvollinen toimimaan niin kuin tämä mies häntä käskytti. Elboron oli järjissään oleva aikuinen, jolla oli täysi oikeus tehdä itse omat päätöksensä. Ja sama koski yhtä lailla Erindisiä. Tänä iltana ei voisi tapahtua mitään, mitä he eivät haluaisi tapahtuvan.

"Erindis!" mies karjaisi heidän astuttuaan lähes pilkkopimeään tupaan. "Missä illallinen on? Tulehan esiin, tyttö. Ruhtinas on jälleen saapunut vieraaksemme!" Eresgal kailotti. Hän puhisi harmissaan sitä, ettei kynttilöitä ollut sytytetty ja alkoi puuhastella vaivalloisesti taskustaan poimimansa tuluskukkaron parissa.

Makuukamarin ovi raottui ja Erindis ilmaantui keittiöön öljylamppu käsissään, kasvoillaan hyvin pelästynyt ilme. "Isä, mitä tämä merkitsee?" Tytön silmät vilkuilivat vuoroin isää ja vuoroin Elboronia.
Eresgalin ilme kävi heti lempeämmäksi. "Kuulehan, tyttöseni. Meidän kolmen on aika hieman jutella. Keitähän meille kupilliset teetä, ja istutaan kaikki alas tähän pöydän ääreen."

Elboron ja Erindis eivät tehneet elettäkään liikkuakseen. Elboron oli jämähtänyt tuijottamaan Erindisiä, jonka öljylampun valaisemat kasvot olivat kauniimmat, kuin hän oli muistanutkaan. Tytöllä oli päällään se ruskeanpunainen mekko, jonka Elboron oli tuonut hänelle Fornostista, ja hänen yönmustat hiuksensa valuivat harteille kuin silkki. Neito oli niin kaunis, että olisi voinut olla sukua Tar-Mírielille, mietti Elboron kuin huumaantuneena. Ehkä hän olikin, kuka sitä tiesi.

Erindis katseli edelleen vuoronperään isäänsä ja Elboronia, ilmiselvästi odottaen, että jompikumpi ryhtyisi selittämään, mistä oli kyse. Elboron ei ollut varma, miten pitkään hiljaisuutta kesti - hänen puolestaan se olisi saanut kestää pidempäänkin, sillä Erindisin katselu sai hänen sydämensä hypähtelemään ja vatsanpohjansa kihelmöimään, eikä se tuntunut lainkaan ikävältä. Viimein Eresgal kuitenkin selvitti kurkkuaan.
"Kuulehan, Erindis", mies aloitti. "Sinähän tiedät meidän tilanteemme. Tiedät, että minä olen aikeissa avioitua rakkaan naapurimme rouva Gwennethin kanssa, ja että meillä on varoja vähänlaisesti ja että sinä olet jo naimaiässä."
"Entä sitten?"
"No, kuten tiedät, olemme ajatelleet, että Gwenneth muuttaisi tänne minun talooni, koska tämä on hieman suurempi kuin hänen, ja että koettaisimme myydä hänen talonsa."
"Yritätkö nyt taas vihjata, että minun pitäisi suoria täältä tieheni, jotta sinä ja Gwenneth saisitte olla rauhassa keskenänne?"
"Öh, en tietenkään", Eresgal väitti kuulostaen hyvin epäuskottavalta. "Tarkoitan vain että... No niin, eihän se tietysti olisi paras mahdollinen järjestely, että sinä asuisit täällä myös... Tilaa ei ole kovin paljon kahdellekaan, ja sinä olet jo sen ikäinen, että voisit hyvin avioitua."

Erindis astui askeleen kauemmas ja laski öljylampun pöydälle. "Vai niin. Minä ymmärrän", hän totesi jäätäväksi muuttuneella äänellä. "Ruhtinas on siis uskotellut sinullekin, että haluaa minut vaimokseen."
"Kyllä vain, ja erittäin vakuuttavasti onkin uskotellut", totesi Eresgal väkinäisen hyväntuulisesti. "Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, ruhtinas todella on rakastunut sinuun, Erindis-pieni. Ajattele, millainen onnenpotku! Paremmasta naimakaupasta ei köyhä neito voisi unelmoidakaan."
"Ei hän ole rakastunut minuun! Miten typerä sinä oikein voitkaan olla, isä?"

Elboron hätkähti kuulleessaan Erindisin ärähtävän sillä tavalla. Miten niin hän ei ollut rakastunut? Tietysti hän oli. Nyt jos koska hän sen ymmärsi. Kuinka Erindis kuvitteli tietävänsä, mitä Elboron oikein tunsi?

"Etkö tajua?" Erindis huusi edelleen. "Hän on tullut tänne ainoastaan sinun takiasi, isä! Hän on vakooja, ymmärrätkö? Hän haluaa sinun jäävän kiinni siitä, mitä teit."
"Erindis!" huudahti Eresgal nyt äskeisestä täysin poikkeavalla, säikähtäneellä äänellä. "Mitä oikein puhut? Mitä minä muka olen tehnyt?"
Erindis tuhahti. "Älä edes yritä esittää viatonta, isä. Tiedän siitä kaiken. Tiedän, kuinka olet viimeiset viidenneljättä vuotta uskotellut jokaiselle, ettet voinut lähteä Harmaan Komppanian mukaan sotaan kätesi takia. Ja tottahan se on, mutta luuletko, ettei kukaan pistänyt merkille, että kätesi vahingoittui vain hetki sen jälkeen, kun lähtökäsky kävi."
"No, tuskin sillä, milloin tarkalleen ottaen vammauduin, on merkitystä. Voin vannoa teille, ruhtinas", Eresgal totesi ja vilkaisi nopeasti oven vieressä seisovaa Elboronia, "että kyseessä oli puhdas vahinko. Olin teroittamassa miekkaani lähtöä varten ja käteni lipesi. Olin näet aika hermostunut..."
Erindis pudisti päätään. "Väitä mitä väität, isä, mutta minä tiedän totuuden. Äiti kertoi minulle juuri ennen kuolemaansa, kun valvoin hänen sairasvuoteensa äärellä. Hän sanoi, että pakotit hänet mukaasi keskelle metsää, ja käskit häntä iskemään kirveellä vasempaan ranteeseesi. Ethän sentään halunnut menettää parempaa kättäsi!"
Eresgal vaikeni, lysähti kasaan penkillä ja painoi päänsä käsiinsä.
"Äitini tunsi yhä syyllisyyttä asian vuoksi, eikä halunnut joutua hautaan se harteillaan", Erindis jatkoi. "Siitä asti olen tiennyt, että ihailemani isä olikin itse asiassa kurja pelkuri, joka on häpeäksi koko suvulleen! Kukaan mies ei huolisi minusta, jos tietäisi totuuden sinusta, isä!"

Kammottava hiljaisuus laskeutui keittiöön. Elboron näki Erindisin itkevän äänettömästi, mutta hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Hän oli kauhuissaan kaikesta kuulemastaan, mutta ei niinkään Eresgalin teon vuoksi, vaan siitä miten vakavasti Erindis näytti sen ottavan.

"Tiedän myös, että olet siitä lähtien pelännyt jääväsi kiinni ja joutuvasti tuomiolle sotakarkuruudesta", jatkoi Erindis poskiaan pyyhkien. "Kyllähän ihmiset puhuvat. Ihmettelevät kuinka sopivalla hetkellä satuitkaan menettämään kätesi. Sen vuoksi me asumme täällä keskellä korpea, emmekä koskaan käy Annúminasissa tai missään muuallakaan, missä voisimme törmätä kuninkaan sotilaisiin ja virkamiehiin. Yritit karata ruhtinaaltakin, tältä kuninkaan kätyriltä, joka sinut viimein onnistui jäljittämään, ja piileskelit metsissä ja ties missä kunnes kuulit hänen lähteneen kylästä. Siitä ei kuitenkaan ollut hyötyä, kuten näet. Hän on saanut sinut uskomaan valheisiinsa ja päässyt takaisin taloomme. Hän on hyvin taitava juonittelija. Hän on uskotellut minulle olevansa kiltti ja avulias, mutta ymmärsin viimein kaiken olleen pelkkää näytelmää, jonka avulla hän halusi voittaa luottamukseni. Aluksi olin kyllä hyvin lähellä niellä hänen valheensa, mutta lopulta hän meni liian pitkälle ollakseen uskottava - hän sanoi haluavansa minut vaimokseen ja että sinä voisit muuttaa meidän kanssamme Gondoriin. Etkö tajua, isä, että hän vain haluaa houkutella meidät lähtemään mukaansa, jotta voi viedä sinut kuninkaan eteen tuomittavaksi kuolemaan? Minä en ainakaan aio lähteä vapaaehtoisesti! En tietysti voi estää sinua lähtemästä, jos olet niin typerä että uskot häntä."
"En minä ole lähdössä minnekään, Erindis", vastasi Eresgal vaisusti.
"Hyvä. Ehkäpä ruhtinaan pitää sitten tyytyä tappamaan meidät täällä. Mutta taistelutta minä en antaudu!"

Elboron huomasi, että Erindis hamusi kädellään viereisellä pöydällä lojuvaa puukkoa. Sanat juuttuivat täydellisesti hänen kurkkuunsa. Hän ei kyennyt tekemään muuta kuin tuijottamaan Eresgalia ja Erindisiä kauhistuneena. Hän ei ollut osannut odottaa mitään tällaista, ja kaikki tuntui liian monimutkaiselta ja vaikealta, jotta hän olisi voinut tehdä mitään korjatakseen Erindisin harhaluulot. Miten hän muka voisi todistaa, ettei ollut vakooja? Tyttö voisi väittää kaikkia hänen vakuuttelujaan osaksi näytelmää. Hänellä ei ollut muita todisteita kuin sanansa, ja koska hän olisi saanut ihmiset vakuuttuneiksi jostakin pelkästään puhumalla? Hänen sanomisilleen annettiin harvoin arvoa.

"En tiennyt, että tiesit miten olin saanut vammani", sanoi Eresgal lopulta. "Kuvittelin sinun vihoittelevan minulle Gwennethin vuoksi. Mutta olet oikeassa minun suhteeni, Erindis. Minä olen hölmö pelkuri, ja luuletko etten ole surrut tekoani jokaisena sitä seuranneena päivänä? Minä vain olin silloin hyvin syvästi rakastunut mies, joka halusi viettää aikaa morsiamensa luona, sen sijaan että olisi lähtenyt sotaan kauas etelään, mistä tuskin olisi paluuta. Äitisi oli kauhuissaan kuultuaan ehdotukseni, mutta en minä pakottanut häntä iskemään kättäni irti. Minä sain hänet puhuttua ympäri ja hän teki sen lopulta omasta tahdostaan. Eihän hän halunnut menettää minua sodassa. Ja vaikka olenkin katunut tekoani, luulen että jos minun sallittaisiin mennä ajassa taaksepäin ja tehdä päätökseni uudelleen, valitsisin silti samoin. Minä nautin suuresti niistä kolmesta vuosikymmenestä, jotka sain viettää rakkaan vaimoni ja tyttärieni kanssa. En ole koskaan ollut erikoisen hyvä miekkamies, ja olen varma, että olisin päättänyt päivänä Pelennorilla, niin kuin moni muu, ellen olisi pelännyt ja jäänyt kotiin. Olen keskustellut tästä Gwennethin kanssa, ja hän sanoo ymmärtävänsä valintani, eikä pidä minua lurjuksena, vaikka itse menetti miehensä Pelennorin taistelussa."
"Olipa tarkoituksesi ollut mikä hyvänsä, ruhtinaalle sillä ei ole mitään merkitystä", Erindis sanoi katkerana. Hän oli kääntynyt poispäin, katsomaan ulos pimeälle pihamaalle tuvan pienestä ikkunasta. "Hän ei välitä siitä, miten toivottoman rakastunut olit äitiini. Hän on tullut tänne tappamaan sinut."
"Minäkin pelkäsin sitä aluksi. Kuvittelin hänen jahtaavan minua, ja olin siitä entistä varmempi, kun hän yllätti minut Fornostin Pohjanlinnassa. Juoksin karkuun, koska en uskonut pärjääväni hänelle miekkataistelussa, ja myöhemmin ihmettelin miksei hän lähtenyt perääni. Vaikka kaaduin alamäessä, en nähnyt hänen seuraavan. Myöhemmin Briissä kuulin tämän sairastaneen kuumetta Pomppivassa Ponissa ja hokeneen unissaan tyttäreni nimeä. Ajattelin, että hän aikoi hyökätä seuraavaksi sinun kimppuusi, Erindis, ja palasin tänne niin pian kuin suinkin kykenin."
"Aika huonosti sinä pystyit minua suojelemaan, kun toit hänet mukanasi kotiimme", Erindis sanoi, itkuiselta kuulostaen.
"Niin, mutta minä en usko... Tiedätkö Erindis, minusta tuntuu että olemme erehtyneet", Eresgal sanoi ja kääntyi katsoman Elboronia. "Minusta tuntuu, että hän on puhunut totta kaiken aikaa. Hän todellakin on pelkkä puista kiinnostunut tutkimusmatkailija, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin."

Elboron veti syvään henkeä. Hänen oli viimein pakko yrittää sanoa jotakin puolustuksekseen.
"Voin vannoa kuninkaan nimeen, että olen ollut koko ajan oma itseni. En ole koskaan ollut taitava teeskentelemään ja valehtelemaan. Minulla ei ole ollut tilaisuutta harjoitella sellaista taitoa kotonani, sillä isäni on tarkkanäköinen ja huomaa valehtelun aina, eikä jätä totuuden kiertäjää rangaistuksetta. Sen vuoksi en uskalla yrittää petkuttaa muitakaan, koska pelkään jääväni siitä kuitenkin kiinni." Hän kääntyi Eresgalin puoleen. "Olen varma, että kuningas Elessar, teidän tuntemanne Aragorn, ymmärtäisi päätöksenne jäädä pois Harmaasta Komppaniasta. Luulen, että jos hän olisi ollut täällä pohjoisessa silloin kun Harmaa Komppania kutsuttiin kokoon, hän olisi antanut teidän jäädä. Hän ei pakota sotaan sellaisia miehiä, jotka sinne eivät syystä tai toisesta halua lähteä, sillä sellaisista on hyvin vähän hyötyä rintamalla. Usein nämä vastahakoisetkin kuitenkin päättävät lähteä, kun tietävät sen olevan heidän oma valintansa, sillä vapaus valita kannustaa ketä tahansa. Olen varma, että Elessar ymmärtäisi teitä. Jos hän kantaisi teille kaunaa, eikö hän olisi jo aikaa sitten lähettänyt sotilaansa hakemaan teidät kuulusteltavaksi? Miksi hän odottaisi kolme ja puoli vuosikymmentä?"
Erindis tuhahti ja käännähti äkkiä kiukkuisesti ikkunasta tupaan päin. "Tuskin hän on niin kauan odottanutkaan. Hän ei vain ole onnistunut saamaan isääni kiinni ennen kuin nyt, onhan tämä liikkuvaista sorttia. Hänen oli kehitettävä kunnon suunnitelma, jotta saisi isäni satimeen, ja niinpä hän palkkasi teidät esittämään viatonta ja kilttiä tutkimusmatkailijaa, joka 'sattumalta' eksyy kyläämme!"
"Millaiseksi oikein kuvittelette kuningas Elessarin, Erindis?" sanoi Elboron nyt entistä lujemmalla ja varmemmalla äänellä. "Luuletteko, ettei hänellä ole tärkeämpää työtä, kuin yrittää saada hirsipuuhun vanha toverinsa, joka ei ole koskaan aiheuttanut kenellekään mitään harmia? Mitä te edes tiedätte kuningas Elessarista, hyvä neiti?"
Erindis oli vaiti, ja kääntyi jälleen ikkunaan päin.
"Ja jos minä olisin oikeasti täällä Eresgalin vuoksi, enkö olisi voinut pidättää häntä heti päästyäni hänen mökkiinsä, ottaa Fornostista muutaman kuninkaan sotilaan avukseni, ja lähteä kuljettamaan häntä takaisin Gondoriin?"
"Kenties ette uskaltanut ryhtyä taisteluun täällä mökissä. Olihan meitä kaksi", Erindis sanoi. "Kenties olitte täällä vain vakoilemassa ja lähetitte kuninkaalle viestin Eresgalin olinpaikasta silloin kun kävitte Fornostissa ostamassa minulle tämän mekon. Päätitte jättää likaisen työn jonkun muun hoidettavaksi."
"Ette usko tuota itsekään, Erindis", Elboron lausui. "Olenhan kertonut teille miekkailleeni sodassa useaa miestä vastaan yhdellä kertaa, ja selviytyneeni siitä naarmutta. En minä pelkää liata käsiäni."
Tyttö huokaisi turhautuneena mutta vaikeni.

"Minä en tuntenut Aragornia kovin läheisesti", virkkoi Eresgal. "Hän oli aina kovin salamyhkäinen ja vaitelias, mutta toisaalta, sellaisiahan me muutkin samoojat olimme. Hän oli paras taistelija, jonka ikinä olen nähnyt, rohkea ja älykäs, erinomainen päällikkö. Hän oli kaikkea mitä minä en ollut. Ajattelin, että hänenlaisensa pelkäämätön soturi taatusti halveksisi minun ratkaisuani, mutta jos hän todella on niin hyväsydäminen ja armollinen kuin väitetään, ehkä todellakin on niin, että hän voisi antaa minullekin anteeksi sotakarkuruuteni."
"En voi mennä puhumaan hänen puolestaan, mutta uskon niin", Elboron sanoi. "Hän on antanut anteeksi paljon. Hän antoi armoa jopa sotilaalle, joka jätti sodassa asemapaikkansa ja surmasi asetovereitaan, koska tällä oli hyvä tarkoitus - minun isäni hengen pelastaminen. Kuninkaalle tarkoitus merkitsee enemmän kuin lopputulos."
"Jos tuo kaikki on totta", sanoi Erindis, "miksi sitten oikein tulitte tänne? Miksi autoitte minua ja olitte niin ystävällinen, jos ette halunnut voittaa luottamustani saadaksenne isäni vangiksenne? En voi ymmärtää. Siinä ei ole järkeä."
"Minä vain halusin tehdä niin, Erindis", Elboron vastasi yksinkertaisesti. "Minä olin vain eksynyt tutkimusmatkailija ja halusin auttaa teitä, koska tarvitsitte apuani."
Erindis pudisti päätään kuin yrittääkseen karkottaa sanat, jotka eivät sopineet yhteen hänen kuvitelmiensa kanssa. "Täytyihän teillä olla jokin syy tehdä niin!" hän parahti miltei epätoivoisena. "Kaikkeen täytyy olla jokin syy!"
"Niin, niin. Olihan minulla. Minä pidin teistä, ja toivoin, että tekin alkaisitte pitää minusta."
"Eihän siinä ole mitään järkeä! Mitä te siitä välitätte, pidänkö minä teistä vai en?"
"Se merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu maailmassa."

Elboron nieleksi kyyneliään. Häntä oli äkkiä alkanut itkettää, vaikkei hän oikein tiennyt miksi. Sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä. Vain sillä oli merkitystä, että Erindis ymmärtäisi. Hän halusi saada tytön ymmärtämään, ja oli valmis tekemään mitä hyvänsä saavuttaakseen sen.

Eresgal nousi pöydän äärestä ja astui ikkunan vierellä seisovan tyttärensä luo, joka pyyhki kiivaasti kasvojaan. "Kuulehan tyttöseni. Minä luotan ruhtinaaseen, vaikken aluksi niin tehnyt. Ajattele sitä, mitä parantajatar Nestiel kävi kertomassa Erinielille ollessani vierailulla hänen luonaan. Ruhtinas vaikeroi sinun nimeäsi sairastaessaan, ja tuskin hän olisi niin tehnyt, jos olisi halunnut minut hirsipuuhun. Nestiel oli varma, että kyse oli rakkaudesta, eikä mistään muusta, vaikken sitä aluksi millään voinut uskoa. Olen viime päivinä seurannut ruhtinaan tekemisiä ja puhunut hänestä Gwennethin kanssa, ja voin vannoa että tämä mies on rehellisempi ja aidompi kuin useimmat muut tapaamani miehet. Ehkä sinun pitäisi kerrankin yrittää luottaa minuun, siitäkin huolimatta, että en ole aina kohdellut sinua niin hyvin kuin olisit ansainnut."
"Ruhtinas ei voi olla niin rehellinen kuin luulet", Erindis puuskahti. "Hän kertoi minulle heti vierailunsa aluksi olevansa kihloissa. Hän ei mitenkään voi olla tosissani minun suhteeni, tai jos on, hän on petturi eikä häneen voi luottaa."

Sekä isä että tytär siirsivät katseensa Elboroniin, joka manasi mielessään niitä lukuisia kertoja, joina Calendes Calendirin tytär oli tullut hankaloittamaan hänen matkaansa. Tämä kerta oli kuitenkin pahin, ja hän saattoi syyttää siitä vain itseään. Hän muisti vielä elävästi, kuinka oli kerran aamupuuroa syödessään juorunnut Erindisille yhteisymmärryksestään Calendesin kanssa. Oli kohtalon ivaa, että hänen itsensä lausumista sanoista oli lopultakin ollut enemmän harmia, kuin niistä lukuisista huhuista, joita hänestä ja Calendesista oli viimeisen puolen vuoden aikana Keski-Maassa liikkunut.

Elboron ei kuitenkaan ollut huolissaan, ei tällä kertaa. Hän tiesi, mitä sanoisi. "Minä en ole kihloissa", hän aloitti. "Minun tosin odotetaan - joskus tuntuu että koko Keski-Maan voimin - ottavan puolisoksi eräs Calendes Calendirin tytär, mutta en ole koskaan rakastanut häntä. Hän on kaunis neito, ja tiedän, että meidän avioliittomme olisi sukujemme mieleen, mutta tunnen sydämessäni, etten rakasta häntä, ja vain sillä mitä tunnen, on merkitystä. Kuvittelin pitkään, ettei minulla ollut vaihtoehtoa, ja puhuin siksi sivu suuni. Koska niin monet odottivat meidän avioituvan, kuvittelin, että minun on pakko suostua siihen, mutta nyt tiedän, ettei minun ole pakko tehdä mitään pelkästään siksi, että ihmiset odottavat minun tekevän niin. Kyseessä on minun elämäni eikä heidän. Minä en mene naimisiin Calendes Calendirin tyttären kanssa."

"Ja tekö... valitsisitte mieluummin minut?" Erindis kysyi, ällistynyt katse silmissään.
"Niin juuri. Se, suostutteko pyyntööni, on puolestaan teidän valintanne."
Erindis kääntyi taas isänsä puoleen, ja painoi kasvonsa tämän rintaa vasten, nyyhkyttäen jotain sellaista kuin 'en voi uskoa tätä'.
Eresgal silitti tyttärensä selkää terveellä kädellään. "No niin, älähän nyt tyttöpieni. Tietysti tämä yllättää ja järkyttääkin sinua, mutta ruhtinas sanoo, että haluaa teidän valitsevan itse. Mieti siis tarkkaan, mitä ajattelet tästä miehestä, ja luuletko, että haluaisit lähteä hänen vaimokseen kauas etelään. Minä olisin tietysti tavattoman ylpeä, jos tyttärestäni tulisi jonakin päivänä käskynhaltijan rouva, mutta valinta on tietysti sinun."

Sitten Eresgal vilkaisi Elboronia. "Luulen, että tyttäreni tarvitsee hieman aikaa totuttautuakseen ajatukseen. Ehkä palaamme asiaan huomenaamulla. Mutta sitä ennen, minä mielelläni söisin jotakin. Yö on jo pitkälle, emmekä ole saaneet lainkaan murua rinnan alle. "
"Minun ei ole nälkä, isä."
"No, jos et halua syödä, mene lepäämään. Minä etsin jotain syötävää. En ole niin toivoton ruuanlaitossa, kuin olen antanut ymmärtää. Vanhemmiten sitä vain käy niin laiskaksi, varsinkin kun talossa asuu toimelias tytär", Eresgal sanoi hymyillen anteeksipyytävästi.

Erindis ei sanonut mitään, mutta loi vielä yhden pelonsekaista ihmetystä sisältävän katseen Elboroniin ennen kuin katosi makuukamariinsa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » La Tammi 19, 2008 6:47 pm

Vihdoin kaikki selvisi! (varoituksen sana, kommentti voi olla aika höttöinen, katsoin juuri jälleen kerran ylpeyden ja ennakkoluulon)

Minä jo luulin että Erindis olisi katkera vain isänsä avioliiton tähden, mutta takana oli näköjään ihan toinen syy. Nuo syytökset Elboronia kohtaan olivat kyllä melkoiset. Totta kai minä nyt hykertelen täällä tyytyväisenä kun kaikki viimein paljastui. Tosin eihän sitä tiedä, vaikka Erindis vielä torjuisikin Elboronin...

Taas tämä, lukiessa tulee mieleen vaikka mitä ja sitten kun kommenttia pitäisi kirjoittaa niin ei sitten millään. Tunnelmat näin toisiksi viimeisen luvun jälkeen eivät ole niin haikeat kuin voisivat sen jatko-osan tähden jota odottelen innolla, tietysti vasta tämän ficin viimeisen luvun jälkeen.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö » La Tammi 19, 2008 11:30 pm

Jatkoa! :D Pidin tästä luvusta... Tämä oli hyvin tunnepitoinen, kuin sotkeutunutta narukerää kerittäisiin auki.

Enpä olisi kuvitellut, että Erindis kuvittelisi Elboronista tuollaisia asioita! Hän ei oikein ole tainnut tottua siihen, että joku voisi vain olla hyväntahtoinen ilman mitään taka-ajatuksia... Mutta todella hyvä, että neidollekin alkaa nyt valjeta, miten asiat oikeasti ovat.

Tuosta kommentistani koskien tätä lukua edeltävää lukua: itselleni Eresgalin outoa käytöstä valotti hyvin paljon tuo, että hän pelkäsi Elboronin kaappaavan tyttärensä kiristääkseen häntä. Itse en tuollaista osannut ajatella, ja olin ihmeissäni Eresgalin uhkaavasta käytöksestä. Mutta tässä luvussa sitten selvitettiin syy, miksi Eresgal pelkäsi Elboronin kaappaavan Erindisin.

Enpäs väsyneenä taida saada kummempia irti... Jään mielenkiinnolla odottamaan vastausta. Itse arvailen, että neiti tahtoisi ehkä tutustua Elboroniin paremmin ennen kuin osaa sanoa mitään kosintaan. Mutta sinustahan ei ikinä tiedä, ja siksi mielenkiinto säilyy ja näitä jaksaisi lukea vaikka ikuisesti :wink:

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida » La Tammi 19, 2008 11:39 pm

Hienoa, asiat alkoivat selvitä. ;) Olipas se melkoisen tiivistunnelmainen keskustelu. En osannut kyllä tuota arvata, vaikka yritinkin mietiskellä, että kuinka Eresgal olisi voinut Aragornia loukata. Tämän asian paljastuminen teki kyllä Eresgalista heti paljon järkevämmän oloisen hahmon, siis hänen tekonsa alkoivat tuntua järkeviltä. Minulla oli jossakin kohtaa hänestä varsin outo kuva, kai varsinkin silloin, kun hän piilotteli siellä linnan raunioissa ja kävi Elboronin kimppuun. Mutta minä tykkään kyllä Eresgalista nyt paljon enemmän, tuo pelko lähteä sotaan kuulostaa niin inhimilliseltä. Kun oikeat ihmiset ovat varmasti enemmän epäröiviä Eresgaleja kuin järkähtämättömän päättäväisiä Aragorneja. :)

Tuo käden pois hakkaaminen on kyllä varsin radikaali toimenpide sodan välttämiseksi, mutta kyllä myös ymmärrettävä, koska Eresgalin tosiaan ei tarvinnut sen vuoksi jättää rakkaitaan ja lähteä kuolemaan vieraille kentille. Kädettä voi elää, mutta miekka rinnassaan ei. Hirveä ajatus silti se, miten Eresgal on vapaaehtoisesti luopunut kädestään. Mutta pattitilanteessahan Eresgal on tuolloin ollut. Minä voisin kuvitella, että kunnia on samoojille aika tärkeä juttu ja vaikka sotaan ei olisikaan ollut pakko lähteä, niin ehkä muut olisivat kuitenkin halveksineet Eresgalia, jos tämä olisi ilman tuollaista hyvää syytä jäänyt pois. Yhtä laillahan muutkin samoojat jättivät perheensä jälkeen tietämättä tulisivatko takaisin.

Minä olen muuten jotenkin koko ficin ajan ajatellut, että Eresgalin käsi oli poissa suurin piirtein olkapäästä asti, eikä vain ranteesta lähtien kuten nyt kävi ilmi. En sitten tiedä, että onko sitä mainittu jossakin aikaisemmin. Sitä vähän ihmettelin, että jos Eresgalin vaimo oli hyväksynyt tuon käden irtihakkaamisen (kuten Eresgal väitti), niin miksi hän oli sitten kuolinvuoteellaan väittänyt Erindisille, että Eresgal oli pakottanut hänet tekemään sen. Vaikka voihan se olla, ettei hän ollut suoraan sanonut niin, vaan Erindis oli vaan vetänyt sen johtopäätöksen.

Pidin kovasti siitä, miten Elboron hallitsi itsensä ja esiintyi edukseen tuossa keskustelussa. Ja siitä, miten hän ymmärsi, ettei hänen tarvitse avioitua Calendesin kanssa vain, koska ihmiset odottavat sitä. Se nyt sitten jäi vielä vähän auki, että mitä Erindis tuntee Elboronia kohtaan, mutta kai se seuraavassa luvussa selviää. Ei mikään ihme, että tämä tarvitse aikaa ajatella, jos oli kerran koko ajan uskonut, että Elboron on huijari. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Su Tammi 20, 2008 4:26 pm

Tämä tosiaan avasi silmät lopullisesti.

Voi Erindis parkaa, minusta tuntui ettei hän lopuksi edes tiennyt, mitä puhui. Tuntuu tietysti uskomattomalta, että tutkimusmatkailija noin eksyy, mutta Erindisin selitys oli kyllä minusta vielä epäuskottavampi. Vai että on Eresgal karkuri, huh.

Erindisin vuodatus oli upeasti kirjoitettu ja tilanne niin kohtuuttoman aito. Minä pidin tästä luvusta ihan mielettömästi. Erindisin luonteesta kävi ilmi eräs tärkeä seikka, hän uskoo, ettei sattumaa olekaan, että kaikelle on syy. Minusta moinen ajattelu on aika mahdoton yhtälö, hän tavallaan haki väkisin (ja aika kaukaa) syytä Elboronin tulolle, kun ei vain voinut ymmärtää asiaa muuten. Varmasti hänelle tilanne on ollut aika pelottava, kun ei voinut uskoa mitään hyvää Elboronista, että tämä oikeasti tarkoitti hyvää.

Eresgal on aika raju tyyppi, pistää vaimonsa hakkaamaan käden irti, ettei tarvitse lähteä. Tuo osoittaa aika hyvin, että Eresgal ei ole sotilastyyppiä, että hän taisi olla aika epätoivoinen. Mutta minä olen yhtä lailla varma kuin Elboron, että hänelle annetaan anteeksi. Tuskin monikaan edes muistaa koko asiaa, voisin kuvitella. Elboron muuten kuvasi Aragornin armollisuutta ihanasti, en voinut olla kiinnittämättä huomiota...

Ja tämä kohta:
"Eihän siinä ole mitään järkeä! Mitä te siitä välitätte, pidänkö minä teistä vai en?"
"Se merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu maailmassa."

Aww. Ihana, ihana kohta. Elboron on suloinen.

Calendes näyttää mutkistavan asioita, mutta sen täytyy olla pikkuseikka loppupeleissä. Ja Erindis taisi järkyttyä aika lailla, kun Elboron sanoi ottavansa mieluummin hänet. En oikein tiedä, mitä ajatella.

Jatkoa, minä haluan tietää kuinka kaikki käy ja mitä Erindis sanoo ja... Niin. Jatkoa, vaikken haluakaan tämän loppuvan. Onneksi olet luvannut sen jatko-osan.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » La Tammi 26, 2008 5:22 pm

Hei vaan ja iso kiitos jälleen kommenteista. :D Mukavaa että olette olleet niin uskollisia lukemaan ja kommentoimaan tätä tekelettä.

Andune: Joo, ei se pelkkä Gwennethille vihoittelu olisi ihan riittänyt Erindisin motiiviksi kieltäytyä Elboronin kaltaisen ylimyksen kosinnasta. Minäkin hykertelin päästessäni viimein paljastamaan kaiken, salaisuuksien pitäminen on vaan niin vaikeaa. Kiva kuulla, että jatko-osakin kiinnostaa. Ei ole tosiaan syytä olla haikea, sillä Elboronia on vielä paljon luvassa.

Tyttö: Niin, Erindisin kuvitelmat Elboronista olivat aika hurjia, mutta hänen oli vain niin vaikea uskoa, että Elboronin kaltainen mies halusi hänet vaimokseen, joten hän keksi mielestään paremman selityksen tuolle oudolle tapaukselle. (Minäkin varmaan ajattelisin, että joku koira tähän on haudattuna, jos vaikkapa Ruotsin prinssi tuosta vaan tulisi ja kosisi. :D) Ja joo, ymmärrän tosiaan tuon, mitä sanoit luvun 18 palautteessa, että kyllähän se Eresgalin pelko siitä, että Elboron kaappaa hänen tyttärensä selitti aika paljon hänen käytöstään. Avoimeksi jäi vain tuo, että minkä vuoksi hän pelkäsi tuollaista.

Leida: Heh, minä oikeasti pelkäsin tätä ficciä julkaistessani, että oivallat, mistä tässä oli kyse, mutta onneksi sitten et. :) Kiva, jos Eresgal alkaa vaikuttaa järkevältä, minäkin oikeastaan pidän hänestä tosi paljon (ja arvaa oliko vaikea olla sanomatta tuota aiemmin ). Tuo käden irti leikkaaminen oli ehkä "hiukan" yliammuttua, mutta ajattelin että hän halusi niin vakavan vamman, ettei kukaan keksisi ajatella sitä vaihtoehtoa, että hän hankki sen tarkoituksella. Kuvittelen, että se käden irti iskeminen tapahtui kuten Eresgal oli sen kuvaillut, eli hän sai lopulta suostuteltua alkuun hyvin vastahakoisen vaimonsa, mutta toisaalta tuollaisen suostuttelun voi nähdä myös eräänlaisena painostamisena, ja sen takia Erindis oli saanut sen käsityksen, että hänen äitinsä "pakotettiin" siihen. Mutta en siis usko että Erindisin äiti olisi varsinaisesti puhunut pakottamisesta siinä kuolinvuoteellaan, hän vain ilmaisi sen jotenkin niin että Erindis sai tuon käsityksen. Tuo Eresgalin käden puuttuminen ranteesta alaspäin on mainittu luvussa 8. (Piti ihan tarkistaa, onneksi se oli siellä, muistan vatvoneeni sitä kohtaa, miettien miten se pitäisi ilmaista.)

Nerwen: Niin, kyllähän se Erindisin selitys oli varsin kaukaa haettu. Mutta ihmiset vain ovat joskus aika mielikuvituksellisia keksiessään selityksiä ilmiöille, joita eivät oikein voi ymmärtää. Minä olen oikeastaan sitä mieltä, että kaikelle on oltava jokin syy, ficeissä ainakin. ;) Ja oikeassa elämässäkin syitä voi pohtia, vaikka totuutta ei voisikaan saada selville. Mutta joo... Eresgal on ehkä pikkuisen hullu, kun päätti luopua kädestään. Minä näen tuon Eresgalin sellaiseksi aika impulsiiviseksi tyypiksi, joka ehkä hätäpäissään keksi tuon käden irti leikkaamisen. Myöhemmin hän sitten ehkä ajatteli, että olisi sitä kai voinut keksiä jonkun vähemmän kivuliaammankin tavan välttyä sodalta.


Nyt sitten tämä päätösluku, joka edustaa tällaista "lyhyesti virsi kaunis"-tyyliä. Jatko-osa alkaa ilmestyä sitten viikon kuluttua. Näillä näkymin olen sijoittamassa sen Ithilieniin, vaikka vähän vielä pähkäilen sen ratingin kanssa. Mutta jos ja kun päätän sen olevan R-tasoa, niin ei se nyt mitään kovin rankkaa kamaa kuitenkaan ole. Vähän outo vaan... No, en puhu siitä sen enempää, vaan päästän teidät viimein lukemaan tätä finaalia.


Luku 20
...jossa kolmas kerta toden sanoo

Sade oli lakannut, mutta nurmi oli yhä märkä ja suuret vesipisarat putoilivat alas omenapuiden oksilta. Tummanpuhuvat pilvet leijailivat pitkin taivaankantta, mutta kauempana etelässä pilkotti kaistale sinistä taivasta. Erindis näytti kalpealta, ja tämän silmät punoittivat. Elboronin sydäntä kivisti hänen miettiessään, oliko tyttö itkenyt koko yön. Hän pohti, oliko se hänen syytään, ja olisiko hän voinut tehdä jotakin toisin estääkseen Erindisiä tulemasta niin surulliseksi.

"Pyydän anteeksi eilistä käytöstäni... Olen niin häpeissäni", Erindis sanoi hiljaa, heidän käyskennellessään verkalleen Eresgalin mökin pienellä takapihalla.
"Ei se mitään, Erindis. Teillä oli hyvä syy epäillä. Olenhan minä aika salamyhkäinen. Olen pahoillani siitä. Minä en vain joskus oikein osaa sanoa asioita niin kuin haluaisin. Minusta voi helposti saada väärän vaikutelman."
Erindis pudisti päätään. "Ei teissä ole mitään vikaa. Minä en vain saattanut uskoa, että oikeasti halusitte... Siis kun te kositte minua, en saattanut millään uskoa sitä todeksi. Ja kun olin vastannut kieltävästi, minun oli pakko uskotella itselleni, että olin vastannut oikein, ja että te todella olitte huijari, koska muutenhan olisin mennyt järjiltäni hylättyäni sellaisen tarjouksen."
"Älkää surko sitä, että erehdyitte. Harva ihminen tietää, millainen minä todella olen. Ja se, että epäilitte, osoittaa vain, ettette ole kovin helposti johdateltavissa harhaan. Minä arvostan sellaisen ominaisuuden hyvin korkealle. Toivoisin voivani sanoa, että Keski-Maassa asuu vain rehellisiä ihmisiä, jotka eivät koskaan suunnittele mitään toisten pään menoksi, mutta niin ei ikävä kyllä ole. Huijareita löytyy ylimystenkin joukosta, ja on hienoa, että osaatte pitää varanne, Erindis, jos vaikka joskus sattuisitte sellaisiin törmäämään."
"Niin, kai varovaisuudesta on joskus hyötyäkin", Erindis sanoi hymähtäen hieman. "Alussa minun teki mieli luottaa teihin, mutta pelkäsin koko ajan joutuvani pettymään ja teidän paljastuvan huijariksi. Sitten kun kositte, pidin sitä varmana merkkinä siitä, ettette voinut olla rehellinen. Se oli niin uskomatonta, että en vieläkään oikein voi uskoa sitä."
"Toivon, että voisitte uskoa sen. Erindis... minä...", Elboron pysähtyi ja katsahti neitoa silmiin. "Minä todella rakastan teitä." Sen sanottuaan hän punastui ja alkoi tarkastella kengänkärkiään, jotka olivat kastuneet märällä nurmella. Hän kuuli Erindisin mutisevan: "Tämä on varmasti unta."

He olivat kulkeneet läpi omenatarhan pihan perimmäiseen nurkkaan, jonka takana alkoi tiheä kuusimetsä.
"Olen varma, että isä istuu tuvan ikkunassa korvat hörössä", Erindis totesi äkkiä. "Toivon mukaan hän ei kuule meitä täältä asti."
"Samoojilla on tarkat korvat", Elboron hymähti.
"Ettekö ole hänelle vihainen? Vaikka hän yritti iskeä teitä miekalla Pohjanlinnassa?"
"En. Olen antanut hänelle anteeksi. Käyttäydyin itsekin aika arvaamattomasti siellä hiiviskellessäni. Kuvittelin isänne kuningas Arveduin haamuksi, vaikka en edes usko kummituksiin."
Erindis naurahti. Hymy toi tytön kasvoille väriä, ja Elboronin sydän oli pakahtua onnesta. Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt täristä jännityksestä sillä hetkellä, mutta hän tunsi vain jonkinlaista levotonta malttamattomuutta.

"Minä haluaisin vastauksen vain yhteen kysymykseen, ennen kuin esitätte omanne, ruhtinas", virkkoi Erindis.
"Millaiseen kysymykseen?"
"Haluaisin tietää, että miksi, ruhtinas? Teidän täytyy saada minut ymmärtämään, tai muuten luulen huomenna uneksineeni kaiken. Miksi juuri minä, ennemmin kuin joku kaunis ja oppinut ylimysneito omasta maastanne?"

Se oli vaikea kysymys. Ei siksi, etteikö Elboron olisi osannut vastata - hän ei vain tiennyt miten olisi voinut pukea muutamaksi lauseeksi kaiken sen, mitä tunsi.
"Pelkään, ettei se riitä, jos sanon vain yksinkertaisesti rakastavani teitä enemmän kuin mitään muuta?"
Erindis pudisti päätään. "Sitten minä kysyisin vain, että miksi rakastatte minua niin paljon, ruhtinas."
"No... Hyvä on. Minä yritän selittää sen jotenkin muuten, vaikkei se olekaan kovin yksinkertaista. Luulen, että aluksi rakastin teitä, koska teidän seurassanne oli niin helppo olla. Te olitte erilainen kuin ne seurapiirineidot, joiden kanssa olen joutunut seurustelemaan omassa maassani. Te olitte aito ja rehellinen, hymyilitte silloin kun piditte jostakin, ettekä vain silloin, kun kohteliaisuussäännöt niin edellyttivät. Minusta tuntui, että teidät voisi oppia tuntemaan oikeasti, sellaisena kuin te olette, sen sijaan, että oppisin tuntemaan teistä vain ne puolet, jotka haluatte näyttää minulle. Yritin houkutella teitä vaimokseni tarjoamalla rikkauksia, niin kuin maassani yleensä on tapana. Olin kai ehtinyt jo tottua ajatukseen, etteivät neidot voi välittää minusta muuten kuin korkean asemani vuoksi. Te ette kuitenkaan tarttunut tarjoukseeni, ja vaikka aluksi olinkin siitä katkera, ymmärrän nyt, että teitte sen koska ette voinut luottaa minuun. Huolimatta köyhyydestänne, rehellisyys on teille tärkeämpää kuin kaikki maailman rikkaudet, enkä voi olla ihailematta sellaista vakaumusta. Te olette myös itsenäinen ja vahva, ettekä arastele kertoa omaa mielipidettänne, ja vaikka jotkut Gondorissa voisivatkin sanoa, etteivät nuo ominaisuudet ole naisessa toivottavia, minä olen eri mieltä, ja niin luultavasti on isänikin, kuten ehkä saatte aikanaan huomata. Minusta naisella saa ja pitääkin olla oma tahto. Haluan Valkoiseen Kartanoon päättäväisen emännän."
"Hyvä vastaus", Erindis totesi hymyillen. "Pelkäsin teidän sanovan, että haluatte minut, koska olen sievä ja leivon hyvää mustikkapiirakkaa."
"No, jos rehellisiä ollaan, eivät nuo seikat rakkauttani ainakaan vähentäneet", Elboron hymyili.

Elboron oli huomaamattaan tarttunut Erindisin käsiin, ja sulkenut ne omiensa sisään. Hän katseli tytön tummanvihreitä silmiä ja totesi, että nyt olisi sopiva hetki. Nyt hän ei enää jahkailisi. Hän pidättäytyisi jopa kommentoimasta kurkiparvea, joka juuri sillä hetkellä lensi korkealla heidän yläpuolellaan.
"Erindis... Luulen, että meidän on nyt aika kuulla, mitä te puolestanne ajattelette minusta. Pidättekö minua sellaisena miehenä, jonka vuoksi voisitte jättää lapsuudenkotinne ja tutun Metsäkylänne taaksenne, ja jonka kanssa voisitte lähteä kauas Gondoriin, ja asettua asumaan Ithilieniin vehmaaseen vuoristopurojen halkomaan metsään, Valkoiseen Kartanoon Emyn Arnenille, minun vaimonani, ja jonakin päivänä Gondorin käskynhaltijan puolisona?
"Pidän."
"Ja tekisittekö nuo mainitsemani asiat, jos niin pyytäisin?"
"Tekisin."
"Hyvä. Sitten minä pyydän teitä vaimokseni, Erindis Eresgalin tytär. Mitä vastaatte?"
Erindisin silmät säteilivät. "Hyvin ovelaa, ruhtinas! Ikään kuin voisin enää vastata muuten kuin myöntävästi! Hyvä on, sellaisen vastauksen te saatte: minä suostun teidän vaimoksenne, ruhtinas... ruhtinas... Mikä teidän nimenne olikaan?"
"Te suostutte vaimoksi miehelle, jonka nimeä ette tiedä?" Elboron huudahti, liioitellen hämmästystään. "Minun nimeni on Elboron, Uskollinen Tähti, joka valvoo öisin Erindisiä, Aamun Neitoa odottaen."
"Olette herttainen ja viisas mies, Elboron", Erindis totesi hymyillen.
Elboron kietoi kätensä Erindisin ympärille ja veti hänet syliinsä. "Kiitos, Erindis. Ja sinuttelethan minua nyt, kun tiedät nimeni?"
"Minä yritän."

Elboronin ei tehnyt mieli irrottaa otettaan Erindisistä milloinkaan. Hän halusi pitää tämän lähellään, nyt kun viimein saattoi niin tehdä. Hän ei välittänyt sadepisaroista, jotka olivat alkaneet putoilla hänen kasvoilleen, jos ne nyt edes olivat sadepisaroita eivätkä hänen omia kyyneliään. Hän halusi vain olla siinä ja tuntea Erindisin lämpimän vartalon omaansa vasten.
"Minun täytyy myöntää, Elboron, että olen silti hieman peloissani ja hämmennyksissäni. Tämä kaikki on tapahtunut niin nopeasti. Eilen tähän aikaan vielä uskottelin itselleni, että olit huijari, ja että olisin typerä jos yrittäisin muusta unelmoida."
Elboron nyökkäsi. "Ymmärrän sinua. Olen aika hämmennyksissä itsekin. Mutta ehkä silti joskus, kun haluaa elämäänsä muutosta, on toimittava nopeasti, luotettava vaistoihinsa ja kuunneltava tunteitaan, sen sijaan että pohtisi asiaa pitkään ja perusteellisesti ennen kuin toimii. Päätyy herkästi jatkamaan entistä elämäänsä, kulkemaan samoja tuttuja polkuja, jos oikein ryhtyy pohtimaan, mikä olisi järkevin valinta. Me toki tiedämme paljon enemmän siitä, minkä olemme jo kokeneet, kuin siitä, joka odottaa tulevaisuudessa, ja on paljon helpompi pitää järkevänä tuttua kuin tuntematonta."

Erindis nyökkäsi ja hymyili. Elboronin sydän hypähteli levottomasti hänen katsellessaan tytön kauniita silmiä, joissa kimmelsi kyyneliä. Hän kosketti varovasti Erindisin kasvoja, pyyhkäisten peukalollaan pois poskelle valuneen kyyneleen, ja painoi sitten äkkiarvaamatta suunsa tytön huulille. Hän hämmästyi tekoaan niin, että oli vähällä perääntyä ja pyytää anteeksi, mutta unohti aikeensa tuntiessaan tytön vastaavan suudelmaan. Hänen vatsanpohjassaan alkoi kihelmöidä, kuin joukko liekkejä olisi syttynyt sinne, ja hän painoi tytön lujemmin itseään vasten.

"Ha! Arvasinhan! Se olisi sitten kolme tuoppia sekä minulle että pojalleni Pomppivassa Ponissa, arvoisa herra Meriadoc 'hänellä on aivan varmasti morsian Gondorissa' Rankkibuk!"

Elboron vetäytyi vastahakoisesti kauemmas Erindisistä ja näki neljän hobitin piileskelevän omenapuiden lomassa kasvot virneessä. Hän punastui ja oli hätistää heidät tiehensä, kun Gwenneth ja Eresgalkin astuivat esiin orapihlaja-aidan aukosta.
"Minun jo teki mieleni tulla pistämään hieman vauhtia siihen touhuun", puuskahti Gwenneth. "Ette olekaan niin vähäpuheinen mies, ruhtinas-hyvä, kuin ensi alkuun ounastelin. Suudelmassa ei sen sijaan ollut valittamista, vaikka Eresgal täällä ehti jo hieman tuskastua ja kysyä, onko sittenkään soveliasta suudella ensimmäisellä kerralla noin pitkään."

Opas avioliittoa harkitseville kunniallisille nuorille miehille varmasti olisi pitänyt sitä säädyttömänä ja muistuttanut että suudelmat kuuluivat vain avioliittoon, mutta Elboron ei viitsinyt enää välittää moisesta opuksesta. Jollei hän ollut aivan erehtynyt, hän oli saattanut joskus nähdä kirjastossa jonkin käytännönläheisemmän oppaankin, mutta se oli kadonnut mystisesti eikä Elboron ollut sitä sen koommin ajatellut. Ehkä hän etsisi sen käsiinsä ja lukisi sen saavuttuaan kotiinsa, jos vaan malttaisi jättää Erindisin yksin niin pitkäksi aikaa.

"Hyvä on sitten, ruhtinas. Jollei se ole jo selvää, annan täyden suostumukseni teidän kahden avioliitolle", virkkoi Eresgal ja taputti Elboronia hartialle. "En ole varma, ymmärrättekö täysin millaisen tytön olette ottamassa, mutta toivon mukaan olette riittävän kaukana etelässä ennen kuin huomaatte, ettekä tohdi enää kääntyä tuomaan häntä takaisin."
"Sinä sitten osaat puhua minusta edulliseen sävyyn, isä!" puuskahti Erindis.
"Älkää huolehtiko, herra Eresgal. Lupaan ettette saa tytärtänne takaisin, vaikka kuinka anelisitte", tokaisi Elboron päättäväisenä.

Sitten Eresgal loikkasi yhdellä harppauksella Erindisin luo ja veti tämän syliinsä. "Voi tyttöseni. Mitä minä olenkaan mennyt lupaamaan? Tulen vielä kaipaamaan sinua niin että sairastun surusta. Tulen kyllä käymään luonasi, kunhan vain saan säästettyä tarpeeksi rahaa niin pitkää matkaa varten."
"Te voitte tulla niin usein kuin haluatte", Elboron lupasi. "Minä järjestän vaunut ja kestityksen jokaisessa matkanvarren kievarissa teitä ja Gwennethiä varten. Teidän ei tarvitse kuin kirjoittaa..." Hänen äänensä haipui kuulumattomiin. Eiväthän nämä poloiset ihmiset osanneet kirjoittaa. Kuinka Eresgal oikein voisi pitää yhteyttä tyttäreensä?
Mutta Eresgal ei näyttänyt häkeltyneeltä. "Te olette antelias mies, kuten ruhtinaan sopiikin olla", hän kehui. "Vaikka itse en osaa tavata nimeäni enempää, pyydän Pomppivan Ponin isäntää, Volmari Voivalvattia laatimaan ja lähettämään kirjeen, kun kaipaan nähdä tytärtäni."

Kaikki vaikutti viimein selvältä, ja pian koko pihalla seissyt seurue oli asettunut Eresgalin mökin pieneen tupaan turvaan kolealta syyssäältä. Gwenneth haki omasta kodistaan lisää tuoleja, ja hobittien ahkeralla avustuksella toinen ruokapöytäkin saatiin raahattua keittiöön. Tilaa ei jäänyt paljon tanssille, mutta ruokaa pöytään mahtui sitäkin enemmän, eikä pidoissa tohdittu kursailla, nyt kun ruokahalustaan tunnettua pikkuväkeäkin oli paikalla. Siitä tuli kaikin puolin hauska ilta, eikä Elboronkaan tuntenut itseään vaivautuneeksi, kuten juhlissa yleensä, vaan pikemminkin hän nautti saadessaan viettää aikaa näiden uusien ystäviensä seurassa, kuunnellen heidän tarinoitaan ja kaskujaan, oman rakkaan rinnalla istuen.

Se oli ollut kaiken kaikkiaan hyvin antoisa tutkimusmatka.


Loppu
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Su Tammi 27, 2008 12:36 pm

Ihanaihanaihana.... *leijuu*

Niin. Tykkäsin tästä ihan kamalasti. Alun keskustelu oli ihana, Elboron oli niin Elboron ja Erindis tuntui vihdoin tulleen järkiinsä. Olivat he suloisia. Erindisin kysymykseen Elboron vastasi todella hyvin, minä itse en olisi osannut vastata tuommoiseen laisinkaan. Ja Erindisin kommentti ulkonäöstä ja mustikkapiiraasta... Sopi hyvin Erindisin suuhun. Samoin tuo kysymys teki, unohdin mainita.

Tällä kertaa Elboronin kosinta ei sitten päättynyt yhtä huonosti kuin ensimmäisellä kerralla ja sujuikin paljon paremmin. Mutta sitten Erindis ei tiennyt Elboronin nimeä! Voi voi, ei voi muuta todetakaan. Mutta Elboronin vastaus oli niin kaunis. Se on pakko lainata. "Minun nimeni on Elboron, Uskollinen Tähti, joka valvoo öisin Erindisiä, Aamun Neitoa odottaen." Kaunis. Kaunis, kaunis... (ja miten niin toistan itseäni?)

Tuo suudelma... ja hobitit. Repesin totaalisesti tässä: "Ha! Arvasinhan! Se olisi sitten kolme tuoppia sekä minulle että pojalleni Pomppivassa Ponissa, arvoisa herra Meriadoc 'hänellä on aivan varmasti morsian Gondorissa' Rankkibuk!" Heillä oli sitten ihan yleisöäkin, voi nolous. Elboron parka. Ja toinen repeäminen tapahtui siinä, kun Gwenneth kertoi Eresgalin reaktiosta. Liian pitkä suudelma... :lol:

Ja tuo loppu oli niin luonnollinen, miten Eresgal sanoi kaipaavansa ja kaikki muu. Tuo kirjejuttu oli ihana, ja kaikki tuntui järjestyvän lopullisesti. Tuo juhla kruunasi kaiken.

Oliko tämä nyt sitten tässä? Hienon ficin sait aikaan, kerta kaikkiaan, ja tätä oli ilo lukea. Tämä päätösosa oli mahtava ja päätti kaiken hyvin. Nyt sitten vain odottelemaan sen jatkon alkua (oli ikäraja mikä tahansa. Minä nimittäin luen sen). :wink: Kiitos mahtavasta lukukokemuksesta.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö » Ti Tammi 29, 2008 8:30 am

Voi, ihanaa että tässä kävi näin! Etpä olisi kauniimpaa loppua tähän ficciin voinut kirjoittaa, tästä tuli todella hyvä mieli. Voi, minä olen niin onnellinen Elboronin puolesta! Ounastelempa, että Elboronin perhe pääsee kokemaan melkoisen yllätyksen kun herra vie morsiamensa mukanaan kotiin :)

Tämä ficci on ollut jälleen kerran aikaisempien pitkien ficciesi tavoin mukava viikoittainen piristysruiske, ja aivan yhtä mukaansa tempaava ja hyvin kirjoitettu. Jännitys säilyi kiitettävästi loppumetreille :)

Tämän kummempaa kommenttia en nyt aamu-unisena taida saada aikaiseksi. Minäkin jään odottamaan jatko-osaa innokkaasti ;) ((Toivon kovasti, että se valottaisi Elboronin perheen suhtautumista asioiden uusiin käänteisiin ja myös sitä, miten asiat selvitellään Calendesin ja tämän perheen kanssa. Kaikkein eniten toivon kuitenkin pääseväni lukemaan siitä, miten Elboronin ja Erindisin yhteiselo parisuhteen kiemuroissa lähtee sujumaan!)) :)

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Ti Tammi 29, 2008 12:09 pm

Tuo loppu oli ihana, loistava lopetus ficille!

Erindis oli alussa ihanan vaivaantunut, samoin Elboron ja tuo tunnelma on vain niin ihana ja...niin.Onnistuit todella tuossa tunnelman luomisessa, ainakin minuun kolahti täysin.

Tästä tuli kyllä todella vaaleanpunainen ja höttöinen fiilis. Tekisi mieli alkaa pohtimaan mitähän Éowyn ja Faramir asiasta tuumaavat, mutta ei nyt jaksa.

Ja hobitit :lol: Tämä oli todellakin edelleen ihana lopetusluku. Viimeinen lause sitoi kaiken hienosti yhteen.

En osaa sanoa enää mitään. Tuntuu hassulta pyytää jatkoa, mutta jatko-osan myötä sitä on onneksi tulossa :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Vastaa Viestiin