Tutkimusmatka rakkauteen (PG, Elboron/ofc) 26.1. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Tutkimusmatka rakkauteen (PG, Elboron/ofc) 26.1. VALMIS

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Title: Tutkimusmatka rakkauteen
Author: Mithrellas
Rating: PG
Genre: romance/adventure
Pairing: Elboron/ofc
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Tolkienille, enkä tee niillä rahaa.
Summary: On vuosi 33 N.A. ja ihmisarka Elboron elelee rauhallista tutkijanelämää kirjojensa parissa, kunnes eräänä päivänä hänen vanhempansa, Faramir ja Éowyn, päättävät että pojan on aika avioitua. Elboron pakenee kohtaloaan pohjoisen saloille, seikkailuun keskelle vaarallisia tilanteita, arvaamattomia ihmisiä ja muita omituisia otuksia.

A/N: Elboroniin hahmona on päästy tutustumaan kahdessa aiemmassa ficissäni: Kuningattaren kaipuu, käskynhaltijan kunnia (jossa Elboron oli terhakka 3-vuotias) sekä Déja vu Gondorin aamussa (jossa Elboron oli kirjatoukka 21-vuotias). Noissa hän oli kuitenkin vain sivuroolissa, ja nyt olisi sitten tulossa hyvin Elboron-keskeinen tarina. Tämä ficci ei mitenkään oleellisesti nojaa noihin kahteen aiempaan, joitakin viittauksia varmasti on, mutta muuten tämä on ihan oma juttunsa, eikä noita aiempia siis tarvitse lukea ennen tätä. Tähän on tulossa myös jatko-osa, jonka alun perin piti olla osa tätä ficciä, mutta jonka taidan sitten kuitenkin laittaa sen omaksi topikikseen, koska siitä on tulossa aika erityyppinen juttu kuin tästä.

Tässä vielä Faramirin perheen jäsenten iät ficissä (syntymäpäivän ajankohta otettu huomioon):
Faramir 69 v.
Éowyn 57-58 v.
Elboron 31-32 v.
Beren 28 v.
Silriel 25 v.
Tindóriel 17-18 v.

Palautetta toivon tietysti. Vaikka ei ehtisi kommentoimaan, kuulisin mieluusti, kuinka moni tätä aikoo lukea. Tämä ensimmäinen luku on tällainen lyhyt taustoitus Elboronin nykyiseen tilanteeseen.


Luku 1
...jossa Elboron saa apua odottamattomalta taholta

Se oli hyvin kaunis päivä. Ei tuullut juuri lainkaan, mutta ilma ei ollut tukahduttava, vaan raikas ja leppeä aamuisen sadekuuron jäljiltä. Muuan ritariperho oli pysähtynyt paistattelemaan päivää puutarhan siimekseen, valkeaksi maalatun penkin käsinojalle, eikä näyttänyt välittävän, vaikka nuoren ruhtinas Elboronin käsi lepäsi vain tuuman päässä sen toisesta siivestä. Perhonen kaiketi erehtyi luulemaan Elboronia osaksi penkkiä, niin liikkumatta oli tämä istunut viimeisen puolen tunnin ajan.

Viereltä kuuluva lähes äänetön huokaus sai Elboronin irrottamaan katseensa perhosesta ja siirtämään sen varovasti vasemmalle, jossa Calendes Calendirin tytär istui lemmikinsiniseen leninkiinsä verhoutuneena. Elboronin sydän alkoi takoa.

Calendes oli luultavasti Gondorin naimaikäisistä neidoista herttaisin kultaisine kiharoineen ja ruusunpunaisina rusottavine poskineen. Calendesin sanottiin luonnoltaan olevan hiljainen ja kiltti, minkä Elboron oli itsekin jo saattanut havaita. Neito puhui hyvin vähän, ja silloinkin pehmeällä, lähes kuulumattomalla äänellä. Calendesin sanottiin myös pitävän suuresti vanhojen tarujen lukemisesta, mistä Elboronilla tosin ei ollut omaa havaintoa, sillä he olivat yhteisten tapaamistensa aikana keskustelleet enimmäkseen säästä ja siinä alkukesän aikana tapahtuneista muutoksista; tai pikemminkin muutosten puutteesta - koko kevät oli ollut lämmin ja aurinkoinen, sadekuurojen kastellessa maata enimmäkseen öiseen aikaan. Monet olivat kuitenkin sitä mieltä, että Calendes Calendirin tyttären mennyttä aikaa koskeva tietämys oli poikkeuksellisen tarkkaa hänen ollakseen nainen. Elboron ei siis ihmetellyt lainkaan, miksi hänen vanhempansa olivat niin kovin mieltyneitä neitoon, ja miksi he ajattelivat, että tämä olisi mitä sopivin puoliso heidän esikoispojalleen. Olihan Elboron rakastanut kirjoja niin kauan kuin jaksoi muistaa, eikä hän olisi voinut kuvitellakaan ottavansa puolisokseen neitoa, joka ei ymmärtäisi tätä hänen erikoislaatuista viehtymystään kirjoitettuun sanaan näinä aikoina, kun muistot suurteoista välittyivät jälkipolville enimmäkseen äitien lauluissa ja isien takkavalkeiden äärellä kertomissa tarinoissa.

Calendes asui isänsä, äitinsä ja nuoremman veljensä kanssa eteläisessä Linhirissä, Gilrainin suiston kaupungissa. Calendir oli yksi Lebenninin vaikutusvaltaisimmista ruhtinaista ja kuninkaan uskotuimmista neuvonantajista. Elboron oli joskus tavannut Calendirin itsekin Minas Tirithissä kuninkaan neuvonpidoissa, joista tämä oli jäänyt hänen mieleensä miehenä, jolla oli paljon ehdotuksia ongelmien ratkaisemiseksi, joskaan hänen suunnitelmansa eivät aina olleet aivan loppuun asti mietittyjä. Calendir ei kuitenkaan koskaan pahastunut, jos hänen ehdotuksensa torjuttiin; päinvastoin, hän suorastaan ilahtui saadessaan tilaisuuden esittää uusia, entistä mielikuvituksellisempia ja toteutuskelvottomampia ratkaisuja.

Eräänä päivänä pääkaupungissa vierailulla ollut Calendir perheineen oli kutsuttu Emyn Arnenin Valkoiseen Kartanoon, Ithilienin suuriruhtinaan luo illalliselle. Elboron ei ollut osannut aavistaa siinä vaiheessa vielä mitään erikoislaatuista, sillä heidän luonaan vieraili usein ruhtinaita ja suurmiehiä muilta Gondorin seuduilta. Jälkiruoan nauttimisen jälkeen herra Calendir oli kuitenkin vihjannut, että hänen tyttärensä Calendes lähtisi kovin mielellään kävelylle puutarhaan, mihin suuriruhtinas Faramir puolestaan oli todennut, että hänen poikansa Elboron tarjoutuisi mitä innokkaimmin neidin seuralaiseksi.

Sama oli toistunut, kun Elboron oli joitakin kuukausia myöhemmin matkannut isänsä kanssa Linhiriin johonkin tärkeään neuvonpitoon, jonka tarkoitus oli vielä matkan jälkeenkin ollut Elboronille arvoitus. Tarkemmin ajateltuna hän ei ollut edes huomannut osallistuneensa mihinkään kokoukseen heidän vierailunsa aikana, ellei neuvottelu sitten ollut tarkoittanut sitä, kun hän kiersi isänsä, Calendirin ja Calendesin kanssa ruhtinaan tiluksia ja kuunteli tämän mahtipontisia selostuksia siitä, kuinka hän oli suuressa viisaudessaan keksinyt alkaa viljellä galenasia. Hän aikoi valmistaa galenasista piippukessua, johon kuningas Elessarin tiedettiin olevan suuresti mieltynyt, joskaan tapa polttaa piippua ei ollut koskaan saavuttanut suurta suosiota Gondorin kansan keskuudessa. Calendir oli kuitenkin päättänyt puuttua tähän epäkohtaan, ja auttaa Gondorin kansaa omaksumaan piipunpolton jalon taidon, ja samalla auttaa itseään lisäämään hieman varallisuuttaan.

Nyt Calendir oli jälleen saapunut vaimonsa ja tyttärensä kanssa Emyn Arnenille, missä he olivat viipyneet jo monta viikkoa. Vasta tämän vierailun aikana totuus oli alkanut valjeta Elboronille, ja samalla se oli täyttänyt hänet kauhulla. Hän ymmärsi nyt epämiellyttävän selkeästi, että hänen odotettiin pyytävän Calendesia vaimokseen. Ehkä Calendes itsekin odotti sitä, vaikka oli hädin tuskin katsonut Elboronia silmiin koko sinä aikana, jonka he olivat toisensa tunteneet. Heidän yhteiset kävelynsä puutarhassa olivat olleet hyvin hiljaisia, ja Elboronin nuorempi sisar Tindóriel, jonka olisi pitänyt toimittaa esiliinan virkaa, oli pian kyllästynyt tehtäväänsä, ja ottanut tavakseen pinkoa omille teilleen heti, kun he olivat siirtyneet riittävän kauaksi kartanolta eikä ollut vaaraa, että isä tai joku muu näkisi hänen laiminlyöntinsä.

Elboron katsoi taas vaivihkaa silmänurkastaan vierellään istuvaa nuorta naista. Hänestä tuntui, ettei tiennyt neidosta muuta kuin sen, että tästä tulisi pian hänen vaimonsa. Hänen olisi nimittäin esitettävä kosintansa tänään, sillä huomenna Calendes kiipeäisi vanhempineen vaaleansinisiin vaunuihinsa ja lähtisi takaisin omaan maahansa. Elboron oli ajatellut tehtäväänsä koko aamun ja koko tämän ajan, jonka he olivat istuneet tässä penkillä vaitonaisina, mutta hän ei vain ollut kyennyt avaamaan suutaan ja esittämään pyyntöään. Miksi se oli niin vaikeaa? Vain muutama sana, ja sitten se kaikki olisi ohi. Sitten hän voisi viimein rentoutua, unohtaa koko asian, ja palata kirjastoonsa lukemaan tai kirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanojaan viimeisimmältä tutkimusmatkaltaan. Hän ei ollut hetkeäkään kuvitellut, että antaisi kihlauksen ja myöhemmän avioliiton häiritä keskittymistään elämäntyöhönsä: Gondorissa kasvavien puulajien tutkimiseen.

"Sano se nyt vain", Elboron komensi itseään jälleen kerran. Hän vilkaisi uudelleen tyttöä, joka kohenteli leninkinsä hihaa. Calendesista tulisi sievä vaimo, eikä Elboronin tarvitsisi enää koskaan osallistua muodollisiin tanssiaisiin tai jäykille perheillallisille. Hänen ei enää koskaan tarvitsisi lähestyä suuren salin laitamilla seisovia neitokaisia, änkyttää ja kumarrella heille posket punoittaen, eikä kompastella tanssilattialla leninkien helmoihin satojen silmäparien katsellessa, ja vienoihin hymyihin kääntyneiden suiden supistessa huomioitaan vieressä kuunteleviin korviin. Mikä tärkeintä, isä ja ruhtinas Calendir olisivat tyytyväisiä. Äitikin olisi tyytyväinen. Tämä oli jo pitkään toivonut, että taloon saataisiin kiltti ja kuuliainen tyttö, näyttämään esimerkkiä villille ja tottelemattomalle Tindórielille.

Elboron tuijotti lemmikkejä, jotka kasvoivat suurena mättäänä läheisten lehmusten varjossa. Kaksi kimalaista pörräsi uutterina niiden kimpussa. Elboron kadehti niitä: kimalaiset näyttivät tietävän aivan tarkalleen, mitä halusivat ja miten sen saisivat. Viimein hän vilkaisi taas Calendesia ja tukahdutti huokauksen. Hänen olisi sanottava se nyt. Huolimatta siitä, että hän saattaisi änkyttää tai joutua toistamaan sanomansa moneen kertaan ennen kuin tyttö saisi siitä selvää, hänen oli tehtävä se. Nyt oli viimeinen tilaisuus. Elboron veti henkeä. Hänen sydämensä takoi entistä hurjemmin, ja hänen oli puristettava käsillään polviaan, jottei olisi tärissyt näkyvästi. Hän kääntyi kohti tyttöä, joka ei katsonut häneen, ja avasi suunsa, mutta juuri sillä hetkellä jostakin surisi kimalainen suoraan Calendesin mekolle, tyttö säpsähti, kiljaisi ja ponnahti ylös penkiltä.

"Se pistää minua!" Calendes kirahti kauhistuneena ja otti muutaman juoksuaskeleen kauemmas pörriäisestä, joka surisi hetken hänen perässään, mutta suuntasi sitten takaisin lehmusten alla kasvavien lemmikkien luo.
Elboronin jännittyneisyys katosi saman tien. Kimalainen oli pelastanut hänet. "Eivät kimalaiset pistä, ainakaan yleensä. Se taisi vain erehtyä luulemaan teitä lemmikiksi", hän selitti yrittäen hymyillä ja viittoi kohti tytön vaaleansinistä mekkoa.
Tyttö ei näyttänyt vakuuttuneelta. "Yhtä kaikki, en tahdo enää olla ulkona", hän puuskahti. "Tahdon palata kartanoon."
"Kuten haluatte", Elboron lausui, ja lähti seuraamaan tyttöä, joka asteli kiireesti kohti kartanon pääovea. Elboron tunsi olonsa helpottuneeksi, vaikka tiesi viimeisen tilaisuutensa pyytää Calendesia vaimokseen menneen, ja tiesi isän ja äidin suuttuvan hänelle sen takia. Sillä ei kuitenkaan ollut tällä hetkellä mitään merkitystä. Hän oli vapaa.
Viimeksi muokannut Mithrellas, Ke Heinä 08, 2009 10:49 pm. Yhteensä muokattu 25 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Oi, minä taisinkin jo mainita, miten innokkaasti olen odottanut tätä ficciä, oli hienoa päästä lukemaan ensimmäinen luku ja sen perusteella vaikuttaa varsin lupaavalta. Ja ihanaa päästä kurkistamaan taas Elboronin elämään. Sinun Elboronisi on kyllä minulle se ainoa oikea Elboron. Minä mietin jo Deja vu:ssa, että millaiseen ihmiseen Elboron oikein mahtaisi rakastua ja miten sen loogisine mielineen sellaiseen suhtautuisi, joten jännä nähdä miten tässä oikein käy. Pidin kovasti tuosta ficin nimestä. Minusta tutkimusmatka on jotenkin niin sinun Elboronisi tyyliin sopiva sana.

Tämä oli siis sinun taattua tyyliäsi, sellaista tekstiä, joka tempaa mukaansa ja jota jaksaisi lukea vaikka kuinka pitkälti. Tunnelma oli ihana, sekä Elboron että tämän seuralainen kyyhöttämässä vaivautuneena penkillä ja puhumassa säästä, jos nyt puhuvat ollenkaan. Vai on Elboronin elämäntyö Gondorissa kasvavien puulajien tutkiminen. Voi elämä minä tyrskähdin tuolle. ;) Minä olen kyllä elänyt siinä kuvitelmassa, että Elboronin elämäntehtävä on ryhtyä käskynhaltijaksi isänsä jälkeen, mutta eihän se tietenkään ole yhtä tärkeää kuin paikalliset puulajit. :) Joo, tässä luvussa oli kyllä ihanaa huumoria, ehkä enemmän tuossa sinun kekseliäässä kirjoitustavassasi kuin itse tapahtumissa (vaikka se kimalainen oli kyllä metka).

Jotenkin tuo aikaharppauksen tajuaa oikein kunnolla vasta siitä, että Tindi on kyllin vanha esiliinaksi. Sehän on (suorittaa aivoja rasittavan laskutoimituksen) jo seitsemäntoista. Minun mielessäni, kun se on edelleen sellainen ylivilkas pikkutyttö. No mutta, nyt minä jään innolla odottelemaan, että mitä tapahtuu, kun Elboron ei sitten onnistunut kosimaan tuota isän ja äidin huolella valitsemaa neitokaista. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö »

IHANAA!!!

Minä en osannut odottaa tällaista ficciä, siis aivan mahtavaa... :shock:
Köhöm, siis tuota... yksi uskollinen lukija ilmoittautuu :D
Voi miten mukavaa päästä lukemaan lisää Elboronista, itseäni jäikin 4K:ta lukiessa kiinnostamaan, miten Elboron suhtautuisi rakkauteen ja millainen olisi rakastuneena. No, nyt se saadaan tietää...

Ensimmäinen luku oli mukava johdanto. Itseäni kiinnostaa, mitä Berenille ja muille nuorille kuuluu, mutta eiköhän sekin saada tietää :)
Vielä kerran sanon, että olen aivan innoissani siitä että aloitit tämän. Tulen varmasti lukemaan mielenkiinnolla loppuun asti, enemmän kuin mukavaa saada taas tuottamaasi laatukamaa ahmittavaksi :D
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi, aloitit uuden! :D "iikiikiik" oli ensimmäinen kommentti, kun huomasin tämän listauksestasi... (epämääräinen sivuhuomautus: jotenkin oudosti olin salaa ajatellut aloittaa oman uutuuteni Hobitin vuosipäivänä, joka on huomenna. Ja nyt sinä aloitit näin samaan aikaan. kummallista.)

Oikein ihana aloitus. Elboron parka, kun joutuu moiseen kurimukseen... Pitäisi kosia, mutta kun ei kiinnosta. Tämä sopii hyvin siihen Elboroniin, johon on saatu tutustua aiemmin. Ja ficin nimi, kuten Leida mainitsi, on mainio. :roll:

Se kimalainen oli pelastava enkeli vähän oudossa asussa. Huokaisin helpotuksesta, kun Elboron sai pitää suunsa kiinni loppuun asti. Toisaalta tähän asetelmaan ei ole helppo uskoa, kun ajattelin, että Éowyn ja Faramir jaksaisivat antaa poikansa päättää rauhassa. Kun sitten ajattelin tarkemmin, tämä tapa tuntuu heille parhaiten soveliallta. Vielä hankalampi ajatus olisi ollut Faramir höpöttämässä pojalleen siitä, että tämän täytyy mennä naimisiin. Tuollainen "vaivihkaisuus" on loppujen lopuksi uskottavinta. :roll: Ota sitten taas selvää, mitä yritän sanoa.

Jatkoa odotellessa...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Olen pahoillani, nyt ei ole aikaa eikä oikein lukuintoa, mutta ajattelin vain ilmoittaa että aion kyllä seurata tätä ja kommenttiakin pistää, mutta myöhemmin. Ficci siis noteerattu ja mielenkiinto herännyt, mutta odottelen ajankohtaa jolloin on oikeasti aikaa ja intoa paneutua tarkemmin :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos paljon kommenteista. :) Minä olen tässä ajatellut, etten ehkä päivitä tätä säännöllisesti jonakin tiettynä päivänä, vaan silloin kun se tuntuu parhaiten itselleni sopivan. Luultavasti se tulee kuitenkin olemaan noin kerran viikossa, tai mahdollisesti hieman tiheämmin, 5-6 pv:n välein.

Leida: Kiitos. Minä ajattelin tätä otsikkoa miettiessäni, että mikä tahansa muu mutta ei "Tutkimusmatka rakkauteen" - se oli se mikä ensimmäisenä tuli mieleen, mutta lopulta oli pakko siihen tyytyä, kun en muutakaan keksinyt. Elboronin elämäntehtävä varmasti on tulla käskynhaltijaksi, mutta toisaalta Faramir nyt ei kuitenkaan ole ihan lähiaikoina kupsahtamassa, joten Elboronilla on paljon aikaa harrasteille. Ja hän nyt on sattumoisin päättänyt erikoistua tutkimaan puita (oikeasti, mietin tuota tutkimuskohdetta varmaan sekunnin - järkevä valinta kyllä kun ei itse tiedä kasviopista ja puista mitään). Joo, 11 vuotta hypättiin tässä eteenpäin. En oikein voinut Elboronia nuoremmaksi jättää, koska hänen isänsäkin rakastui vasta joskus 35-36-vuotiaana, ja olisihan se ollut outoa jos kirjatoukka poika olisi rakastanut paljon nuorempana. Toinenkin syy on , mutta se selviää vasta jatko-osassa.

Tyttö: Kiitos, kiva että sinäkin olet edelleen kehissä ja seuraat näitä ficcejä. :) Joo, kyllähän se Elboron oli Deja vu:ssa sellainen, että pakostikin alkoi miettiä, miten ihmeessä se onnistuu joskus johonkin naiseen tutustumaan. En sitten tiedä, miten uskottavalta tämä tarina lopulta tulee vaikuttamaan... Tässä kyllä tullaan kuulemaan, mitä noille perheen lapsukaisille kuuluu, vaikka tämä ficci pyörii koko ajan Elboronin ympärillä, ja hän puolestaan on tässä suuren osan ajasta joko yksin tai oc-hahmojen kanssa. Jatko-osassa Deja vu:n hahmot esiintyvät sitten enemmän.

Nerwen: Kiitos. Heh, sinulla kyllä näyttää olevan kuudes aisti näiden ficcieni suhteen, kun heti huomasit, ettei Elboron ollut kiinnostunut Calendesista. ;) Minä yritin luoda tuossa sellaista vaikutelmaa, että voisi ehkä kuvitella Elboronin pelkästään jännittäneen tyttöä liikaa. No, seuraavassa luvussa asiasta on lisää. Minunkin on itse asiassa vaikea kuvitella Faramiria järjestämässä pojalleen avioliittoa, mutta olen yrittänyt selvittää herran tarkoitusperiä tässä seuraavassa luvussa vähän enemmän, jos siitä nyt siltikään on kauheasti apua. Faramirista on kyllä tulossa aika kummallinen mörrimöykky kun hänestä kirjoittaa Elboronin näkökulmasta.

Andune: Kiitos, kiva että ilmoitit aikovasi seurata ficciä. :) Kirjoittele vaan kommentteja silloin kun siltä tuntuu. En minä näitä juttuja palautteen takia kirjoittele, vaan viihdyttääkseni itseäni ja muita ihmisiä. Sen takia on ihan kiva kuulla pelkästään se, että luettu on.


Ja sitten toinen luku. Tämä onkin sitten jo paljon pitempi kuin tuo ensimmäinen. Faramir on aika kummallinen, kai se on tulossa vanhaksi, vaikka onkin vielä vetreä seitsemänkymppinen.


Luku 2
...jossa keskustellaan Elboronista ja naisista

Elboronilla ei ollut pienintäkään aikomusta liittyä perheensä ja vieraiden seuraan salonkiin teehetkeä varten. Hän tiesi, että hänen odotettiin julkistavan silloin kihlauksensa Calendesin kanssa. Elboronin oli varmasti odotettu pyytävän kahdenkeskistä keskustelua ruhtinas Calendirin kanssa heti hänen palattuaan puutarhasta, ja vanhemmat mahtoivat nyt ihmetellä, kun tätä ei tapahtunutkaan. Elboron oli sen sijaan kiiruhtanut työhuoneeseensa kartanon läntiseen siipeen miettimään, mitä tekisi seuraavaksi. Hän katseli huoneen ikkunasta alas laaksoon, ja näki vuolaasti virtaavan Anduinin välkehtivän alhaalla pyökkien, saarnien ja tammien lomassa. Hänen teki kovasti mieli karata jonnekin muutamaksi päiväksi odottamaan tilanteen rauhoittumista. Hän ei halunnut joutua selittelemään vanhemmilleen, miksi oli päättänyt olla kosimatta Calendesia. Hän ei totta puhuen tiennyt oikein itsekään, miksei ollut sitä tehnyt, tai ainakaan hänellä ei ollut kunnollista selitystä tekemättä jättämiselleen, muuta kuin että oli jännittänyt liikaa, ja sitten kimalainen oli tullut sotkemaan hänen urhean yrityksensä.

Elboronin työhuone oli ensimmäisessä kerroksessa, joten ikkunasta pakeneminen olisi onnistunut helposti. Hän oli iloinen, ettei ollut antanut asennuttaa siihen lasia, vaikka lasi-ikkunat olivatkin nykyään suurta muotia ylimystön kodeissa. Elboron uskoi näet ulkoa puhaltavan tuulenvireen olevan hyväksi terveydelle, ja toisaalta oli mukavampi paeta kotoa, kun ei tarvinnut heti alkuun heittää kallista työtuolia vielä kallisarvoisemman ikkunalasin läpi. Vanhemmat olivat paraikaa vieraiden kanssa toisen kerroksen keltaisessa salongissa, jonka ikkunat antoivat etelään, joten jos Elboron suuntaisi kartanon pohjoispuolelle, kukaan tuskin huomaisi hänen poistumistaan ennen kuin olisi liian myöhäistä. Hän voisi mennä Harlondin satamakaupunkiin, etsiä syrjäisen majatalon ja piileskellä siellä muutaman päivän.

Suunnitelmaansa tyytyväisenä Elboron oli juuri ponnistautunut ikkunalaudalle, ja saanut toisen jalkansa ulkopuolelle, kun hänen huoneensa ovi lennähti auki. "Beren!" Elboron älähti harmistuneena huomatessaan pikkuveljensä seisovan oviaukossa.
Beren tuijotti hetken ikkunassa hajareisin istuvaa isoveljeään ja räjähti sitten nauramaan. "Minä arvasin!" hän räkätti. "Yrität livistää ennen kuin äiti saa sinut kynsiinsä."
Elboron istui paikallaan, vilkuillen hermostuneena puolelta toiselle, kykenemättä päättämään, mitä tekisi seuraavaksi.
"Sinänsä järkevä siirto, veliseni", Beren jatkoi vakavoituen. "Äiti on aivan raivopäinen. Calendes kertoi kaikille, ettet sinä välitä hänestä tippaakaan etkä halua häntä vaimoksesi. Hän taisi jopa hieman itkeä."
"Pilailet", Elboron mutisi epäuskoisena. Hän ei ollut kuvitellut pahoittaneensa Calendesin mieltä. Tämä oli aina ollut todella hiljainen Elboronin seurassa, ja oli tuskin koskaan katsonut sulhaskandidaattiaan silmiin, hymyilystä puhumattakaan. Sellainen käytös tuskin oli merkki syvästä kiintymyksestä.
"En pilaile. Se tyttö oli todella pettynyt, ellei hän sitten liioitellut. Eihän naisista kai koskaan voi varmasti tietää."
"Hän ei koskaan vähimmässäkään määrin ilmaissut minulle, että haluaisi vaimokseni", Elboron totesi veljelleen. "Luulin hänen olevan mielissään, kun en kosinut."
Beren kohautti harteitaan. "Ehkä hän esitti vaikeasti valloitettavaa."
"Liian vaikeaa minun valloitettavakseni. Minulla on muutakin tekemistä kuin yrittää arvalla pidetäänkö minusta vai ei... Ja mitä asiaa sinulla edes on minun työhuoneeseeni? Kuten näet, minulla olisi muutakin tekemistä."
"Hmm... Hyvä kysymys. En oikein muista, miksi tulin", Beren totesi otsaansa rypistäen.
Elboron huokaisi. Beren oli yleensä ihan mukava veli, mutta tämän huonomuistisuus laittoi itse kunkin kärsivällisyyden koetukselle.
"Oho! Äiti ja isä ovat tulossa, kuulen heidän askeleensa", Beren huudahti äkkiä. "Minä kai tulin varoittamaan heistä. Kannattaisi muuten astua pois siitä ikkunasta, ennen kuin he ovat täällä." Sen sanottuaan Beren väistyi oviaukosta käytävään päästääkseen vanhempansa huoneeseen.

Elboron ehti juuri ja juuri suoristautua ennen kuin hänen vanhempansa astuivat sisään. Faramir sulki oven perässään Berenin nenän edestä. Elboron oli varma, että veli jäi seisomaan käytävään korva ovea vasten.

Beren ei ollut liioitellut kuvaillessaan vanhempien kiukkua. Äidin posket punoittivat ärtymyksestä ja isä puolestaan oli täysin ilmeetön, kuten yleensä silloin kun tämä oli äärimmäisen vihainen ja pettynyt. Elboron otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin äitinsä lähestyessä, ja oli menettää tasapainonsa ja kaatua selälleen ikkunasta ulos.
"Selitä!" Éowyn huudahti kiukkuisesti.
Elboron oli hiljaa, tuntien kuinka veri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän ei saanut sanaa suustaan.
"Tiedät varsin hyvin, miksi ruhtinas Calendir perheineen on ollut meidän vieraanamme. Tiedät, mitä sinulta odotettiin", Éowyn jatkoi.
"Niin, äiti", Elboron sai sanottua hiljaisella äänellä. "Anteeksi."
"Minä haluan selityksen!" Éowyn astui lähemmäs poikaansa ja katsoi tätä tiukasti. "Tyttöparka on aivan suunniltaan. Miten olet saattanut kohdella häntä näin?"
Elboron nielaisi. "Minä... Minä kyllä yritin pyytää häntä...", hän takelteli.
"Ja?"
"Sitten tuli kimalainen. Calendes säikähti ja halusi takaisin sisään ennen kuin ehdin sanoa mitään."
Éowyn tuijotti häntä hetken kuin olisi vakavasti arvellut poikansa viimeinkin menettäneen loputkin järjestään. "Pidät meitä pilkkanasi", hän kiljaisi.
"Niin siinä tapahtui", Elboron sanoi, nyt jo hieman epätoivoisena. Hän ei pitänyt riitelemisestä vanhempiensa kanssa, eikä tiennyt miten hänen olisi pitänyt puolustaa itseään suututtamatta heitä entisestään.

Éowyn tuijotti häntä hetken, huokaisi ja kääntyi miehensä puoleen. "Hän on toivoton. Olen aina sanonut niin. Hän ei rakasta eikä ymmärrä muita kuin kirjojaan... Faramir? Älä nyt vain seiso siellä ihmettelemässä, vaan tee jotain! Meidän on saatava jonkinlainen selitys, tai muuten tästä kehkeytyy skandaali! Seurapiireissä on pitkään tiedetty, että Calendesista tulee Ithilienin suuriruhtinaan perillisen puoliso, ja jos se nyt perutaan... Miten me selitämme sen niin, ettei Elboronin maine vahingoitu? Kuka hänet huolii tämän jälkeen?"
"Älähän nyt, Éowyn", Faramir sanoi rauhoitellen ja laski kätensä vaimonsa olkapäille. "En usko, että Keski-Maasta löytyy neitoa, joka sanoisi 'ei' Ithilienin suuriruhtinaan perilliselle. Kunhan tämä ensin saisi esitettyä sen pienen mutta tärkeän kysymyksen."
Isän katse kohdistui Elboroniin ja tämä tunsi kuumotuksen leviävän poskilleen. Hän oli kuullut niin monesti, että saisi kenet tahansa, kun vain pyytäisi, mutta se ei ollut koskaan rauhoittanut häntä hippuakaan. Miten hän koskaan saisi erotettua kaikista halukkaista neidoista ne, jotka oikeasti välittivät hänestä, sen sijaan että havittelivat vain suuriruhtinaan rouvan titteliä ja muita asemaan kuuluvia etuisuuksia? Sisimmässään hän tiesi haluavansa vaimon, joka välittäisi hänestä samalla tavalla kuin äiti välitti isästä, eikä sellaista, joka vain istuisi yrmeänä salongissa juomassa teetä ystävättäriensä kanssa, ylpeillen uusilla leningeillään ja koruillaan, joita hänen miehensä lahjoitti hyvitykseksi siitä, että hän suostui jakamaan vuoteen tämän kanssa.

"Elboron tietää hyvin, ettei hän löydä mistään Calendesia parempaa puolisoa", Éowyn jatkoi tiukasti. "Kun ottaa huomioon, että suurin osa Gondorin naimaikäisistä neidoista on vähintään hänen sirpaleserkkujaan."
"Emmekö mekin ole kolmansia serkkuja, Éowyn-hyvä?" Faramir hymähti.
"Olemme! Ja katso nyt millaisia lapsistamme on tullut! Yksi asuu kirjastossa, toinen hukkaisi päänsäkin, ellei se olisi niin lujasti kiinni hänen harteissaan, ja kolmas kirmaa pitkin metsiä kiljuen ja laulaen kuin pistoksen saanut salohaltia."
"Silrielissä ei sentään ole mitään vikaa."
"Niin, Silrielistä ei ole vaivaa, kun hän ei edes asu täällä enää. No Faramir? Aiotko tehdä jotain Elboronin suhteen, vai päästätkö hänet taas pälkähästä? Hän on kahdenneljättä, ja hänen on aika avioitua, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tahdon taloon lapsia ennen kuin kuolen."
Faramir silitti vaimonsa kullanvaaleita hiuksia, jotka olivat menettäneet hieman väriään viimeisten vuosien aikana. "Sinähän olet vielä nuori, ja sinulla on aikaa nähdä poikiemme lasten kasvavan, ja saavan vielä omiakin lapsia. Sinä tulet vielä toivomaan, että saisimme edes muutaman hiljaisen ja rauhallisen päivän elämämme ehtooseen, mutta valitettavasti joudumme kärsimään loppuun asti pikkukätösten roikkuessa helmoissamme ja pikkukasvojen kärttäessä yhä uudestaan tarinaa puolituisista, Noitakuninkaasta, Klonkusta ja muista tapaamistamme omalaatuisista otuksista. Ehkäpä he tulevat vielä haudoillemmekin tömistelemään pikkujaloillaan, kiukkuisina siitä ettemme ehtineet kertoa heille aivan kaikkea siitä, mitä pitkän elämämme aikana näimme ja koimme."
Éowyn pudisteli päätään, mutta hymyili. "Yrität taas puhua minut pyörryksiin!"
"Niin yritän, ja onnistunkin siinä."
"Olet yhtä hullu kuin poikasi, tiedätkö sen?"
"Olen hullumpi kuin hän. Onhan hänessä puolet sinun järkevyyttäsi."

Elboron mietti, kannattaisiko hänen yrittää ikkunasta karkaamista nyt kun isä oli onnistunut harhauttamaan äidin, mutta hän ei onnistunut tekemään päätöstään riittävän nopeasti. Hän huomasi äidin juuri poistuvan ovesta isän vakuutellessa, että tilanne oli hänen hallinnassaan.
"Puhuthan hänet järkiinsä, niin kuin aina minutkin", Éowyn pyysi mieheltään.
"Minä puhun teistä kummastakin ylimääräiset järjenrippeet pois", Faramir lupasi.

"Istu toki", isä kehotti kääntyessään Elboronin puoleen.
Elboron asettui työpöytänsä taakse pahaa aavistellen. Ajatus ylimääräisten järjenrippeiden menetyksestä ei houkutellut häntä. Hän arvosti kaikista ominaisuuksistaan eniten juuri järkeään.

Faramir otti itselleen tuolin huoneen seinustalta ja asettui istumaan Elboronia vastapäätä. "Ymmärsin kertomastasi, että kimalainen esti kosioaikeesi", hän aloitti.
"Niin...", Elboron mumisi.
"No, sellaista sattuu. Mutta miten olisi, jos sanoisin, että Calendes lähteekin vasta ylihuomenna? Luuletko voivasi esittää pyyntösi huomenna?"
Elboron tarttui vaistomaisesti tuolinsa käsinojiin. Lähtee vasta ylihuomenna? Vieläkö hänen pitäisi kestää yksi tuskallinen iltapäivä neidon seurassa? Ajatus tuntui ahdistavalta ja lannistavalta. "No... kai minä sitten voisin", hän mumisi tuijottaen tunikansa helmaa.
"Et vaikuta kovin innostuneelta asiasta", Faramir totesi.

Elboron vilkaisi isäänsä. Tämä tarkkaili häntä kiinnostunut katse silmissään. Elboron tiesi, ettei hänen kannattaisi teeskennellä tai valehdella isälleen, sillä tällä oli taianomainen kyky huomata, milloin hänelle yritettiin syöttää pajunköyttä. "No... Oikeastaan en ole varma, haluanko naimisiin Calendesin kanssa", hän lausui lopulta.
"Niin olen arvellut. Mutta mitä oikein pelkäät? Sitäkö, että hän vastaisi kieltävästi?"
Elboron pudisti päätään. "En vain osaa puhua hänen kanssaan. Eikä hänkään vaikuta kovin innokkaalta."
"On aivan tavallista ujostella aluksi. Rakkauden syttyminen vaatii aikaa. Se on kuin hiillos, jota tarvitsee hieman puhaltaa saadakseen aikaan liekkejä."
"Minun ja Calendesin tapauksessa polttopuiden täytyy olla läpimärkiä", Elboron huokaisi ja nosti katseensa. "Ei meidän välillämme ole mitään, isä."
"Ei rakkaus syty hetkessä. Gondorin ruhtinassukujen välillä on kautta aikojen solmittu avioliittoja, joissa rakkaus ei ole leimahtanut ensi silmäyksellä. Esimerkiksi minun äitini ja isäni -"
"Niin tietysti", Elboron huokaisi. Hän oli kuullut tämän tarinan liian monta kertaa. "Ja hienosti heidänkin lopulta kävi, kun äitisi kuoli ikävään ja isäsi tappoi -", Elboron jätti lauseen kesken huomattuaan isänsä ilmeen kylmenevän.
"Minun äitini kuoli Vihollisen varjon levittämään sairauteen, kuten monet muutkin ihmiset tuohon aikaan", Faramir sanoi hyvin hitaasti ja jokaista sanaa painottaen. "Hän rakasti isääni ja isäni puolestaan rakasti häntä, huolimatta siitä, että heidän avioliittonsa oli heidän vanhempiensa järjestämä. Vanhemmat ymmärtävät usein lapsiaan paremmin, mikä näille on parhaaksi."

Elboron huokaisi uudelleen. Vielä muutamaa vuotta aikaisemmin hänen isänsä oli puhunut siitä, kuinka kaikkien pitäisi olla vapaita valitsemaan oma puolisonsa, kunnes sitten eräänä päivänä Silriel, Elboronin pikkusisko ja isänsä lemmikki, oli ihastunut korviaan myöten Pinnath Gelinin ruhtinaan nuorimpaan poikaan, jonka suurin saavutus elämässä oli ollut vetelehtiminen päivästä toiseen mitään saavuttamatta. Isä ei ollut koskaan pitänyt Pinnath Gelinin ruhtinaasta, joka oli ansioitunut riidanrakentaja kuninkaan neuvonpidoissa, eikä hän pitänyt tämän pojista yhtään sen enempää, luultavasti koska ruhtinas oli tyrkyttänyt näitä Silrielin puolisoiksi siitä lähtien, kun tyttö oli täyttänyt neljäntoista. Poikien välillä oli ollut jopa hieman kilpailua siitä, kuka heistä saisi Silrielin lopulta omakseen, ja tämän olivat kaikki saattaneet huomata yksissäkin Kuninkaan Linnan tanssiaisissa, joista veljekset olivat poistuneet silmänympärykset sinertävinä ja huulet haljenneina.

Faramir ei ollut voinut kääntää tyttärensä päätä, kun tämä oli ihastunut veljeksistä nuorimpaan. Sisaren ihastus ei ollut yllättänyt Elboronia, sillä nuorin veljes oli pienin ja heiveröisin, ja oli jäänyt auttamatta alakynteen tappelussa vanhempia veljiään vastaan, ja Silriel puolestaan oli aina tuntenut myötätuntoa heikkoja ja sorrettuja kohtaan. Silriel oli vakuuttunut siitä, että Herion oli hänen sukulaissielunsa - herkkä, lempeä, kaikkea kaunista ja elävää rakastava nuorukainen - ja hän oli vannonut, että jos isä julkeaisi astua heidän väliinsä, hän lopettaisi hymyilemisen koko loppuiäkseen eikä katsoisi enää ikinä isäänsä silmiin, saati vaivautuisi puhumaan tälle. Isä oli lopulta antanut periksi, vaikka uhraus oli ollut suuri. Suuriruhtinaan sanottiin tyttärensä avioliiton myötä muuttuneen aiempaa synkemmäksi ja arvaamattomammaksi, ja ennen niin kiiltävän mustiin hiuksiin oli yhdessä yössä näyttänyt ilmaantuvan muutama hopeisena hohtava suortuva. Elboron oli silloin tullut ajatelleeksi, oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässään, ettei isä ehkä sittenkään eläisi ikuisesti, ja se päivä, jolloin Elboronin olisi astuttava suuriruhtinaan ja käskynhaltijan saappaisiin voisi vielä joskus oikeasti koittaa.

"Aiotteko te siis pakottaa minut naimisiin Calendesin kanssa?" Elboron kysyi isältään.
"Emme tietenkään", isä vastasi. "Yritän vain saada sinut ajattelemaan asiaa järkevästi, Elboron. En ole koskaan nähnyt sinun osoittavan minkäänlaista kiinnostusta ketään neitoa kohtaan - lukuunottamatta tarujen Tar-Mírieliä, joka valitettavasti on ikuisesti saavuttamattomissasi. Minusta ei vain näytä todennäköiseltä, että löytäisit itsellesi puolison omin avuin."
"On ollut kiireitä...", Elboron mumisi, mutta isä ei edes yrittänyt kuunnella selityksiä.
"Edes tanssiaisissa, joita kuningas on järjestänyt, et ole koskaan -"
"Minä en pidä tanssimisesta, isä."
"Tarkoitan vain, että tällainen käytös huolestuttaa minua ja äitiäsi."
"Etten pidä tanssimisesta?"
"Ettet pidä naisista, Elboron. Ainakaan oikeista, todellisista naisista."

Elboron tunsi taas poskiansa kuumottavan. Isä oli kai oikeassa. Hän ei erityisemmin pitänyt naisista, koska alkoi aina kompastella jalkoihinsa, hikoilla, täristä ja änkyttää, kun joku näistä omalaatuisista olennoista astui hänen näköpiiriinsä. Oli paljon helpompi olla kiinnostunut vain kirjoista ja kasvitutkimuksesta, kuin koettaa lähestyä jotakin näistä mystisistä olennoista näyttämättä täydelliseltä typerykseltä. Ei hän tietysti aina ollut niin hermostunut. Jos häntä pyydettiin kertomaan tutkimuksistaan tai lukemistaan kirjoista, hän saattoi unohtaa naisten läsnäolon täydellisesti ja olla oma itsensä - yleensä sillä seurauksella, että hänen kuuntelijansa nukahtivat tai vähintään vaipuivat päiväuniinsa siihen saakka, kun hän oli lopettanut. Hänen hartain toiveensa oli törmätä joskus naiseen, joka olisi yhtä kiinnostunut kasviopista ja muista tiedonaloista kuin hän itsekin oli, ja joka jaksaisi kuunnella hänen selostuksiaan ilmaston vaikutuksesta puiden kasvuun, mutta se vaikutti mahdottomalta, kun nykymaailmassa naisten sallittiin harrastavan vain ristipistoja ja kävelyretkiä puutarhassa.

"Minä haluaisin tutustua naiseen, joka olisi yhtä oppinut kuin minä", Elboron sanoi lopulta isälleen, pukien ajatuksensa lauseeksi.
"Tiedän", vastasi Faramir. "Ja Calendes on Gondorin oppinein neito heti kuninkaan tyttärien Elenwenin ja Isilwenin jälkeen. Ja tiedät hyvin, että kaksi jälkimmäistä eivät missään nimessä tule kyseeseen, kun etsimme sinulle puolisoa."
"Kun kysyin Calendesilta, mikä hänen lempikirjansa on, hän vastasi 'Berenin ja Lúthienin tarina', kuten naiset aina vastaavat. Ja minusta tuntuu, että hän pidätteli haukotusta, kun yritin kertoa hänelle mitä puulajeja Ithilienissä kasvaa."
"No, minusta tuo ei todista, ettettekö voisi löytää yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Luulen, että on paljon, mitä et tiedä hänestä, Elboron. Kun kuulin Calendirin ensimmäistä kertaa puhuvan tyttärestään erään kuninkaan neuvonpidon jälkeisellä illallisella, ensimmäinen ajatukseni oli, että hänen tyttärensä on aivan kuin minun poikani. Hän kertoi tyttärensä olevan harvinaisen kiltti ja kuuliainen, mutta myös hyvin älykäs ja tietäväinen monien asioiden suhteen, koska viettää niin paljon aikaansa kirjastossa. Ehkä te vain tarvitsette aikaa tutustuaksenne toisiinne kunnolla. Voi hyvinkin olla, että ajan mittaan oppisit tuntemaan Calendesin paremmin, ja hänestä voisi tulla sinulle erinomaisen vaimon lisäksi myös hyvin rakas ystävä."
Elboron nyökkäsi vaisusti. "Niin kai sitten, isä."
"Hienoa. Minä puhun Calendirille, ja sanon, ettet halunnut kosia hänen tytärtään vielä, koska aiot saada tutkimuksesi valmiiksi ennen kuin ryhdyt perustamaan perhettä. Miltä se kuulostaisi?"
"Tutkimukseni valmiiksi? Mutta eihän tutkimus voi koskaan olla valmis! Aina löytyy uusia kysymyksiä, joihin pitää etsiä vastausta."
"Haluatko sitten kosia häntä heti?"
"En!" Elboron huudahti liiankin innokkaasti. "Tarkoitan... että haluaisin lykätä sitä... Olet kyllä oikeassa siinä, että minun tutkielmani vaatisi täydennystä, jotta se olisi vaikuttavampi. Tähän mennessä olen kerännyt tiedot vain Gondorin puulajeista, mutta jos ulottaisin tutkimukseni koskemaan koko kuninkaan valtakuntaa... Enhän ole vielä koskaan käynyt Arnorissa."
"Minä en kehottanut sinua lähtemään tutkimusmatkalle. Ajattelin vain, että pieni lisäaika voisi tehdä sinulle hyvää, kun mietit, mitä elämältäsi haluat."
"Aivan, ja siinä samalla voisin käydä tutkimusmatkalla Arnorissa."
Faramir pudisteli hieman päätään ja nousi tuolilta. "No, jos uskot, että saat äitisi suostumaan ajatukseen, niin lähde vain kaikin mokomin."

Elboron ei antanut isänsä huomautuksen lannistaa itseään. Ajatus matkasta pohjoiseen Arnoriin oli pälkähtänyt hänen päähänsä, ja mitä enemmän hän sitä tuumaili, sitä houkuttelevammalta lähteminen alkoi tuntua. Karuja korpimetsiä, kuivia kankaita, yksinäisiä polkuja aavoilla soilla, jylhiä vaaroja, kukkuloita, tuuheita kuusia ja korkeita mäntyjä, ehkä jopa puita, joita Elboron ei ollut koskaan ennen elämässään nähnyt. Kuukausia omassa rauhassa, vailla muita huolia kuin se, mistä löytää kuiva ja suojaisa sija seuraavaksi yöksi. Juuri sitä hän tällä hetkellä kaipasi: vapautta ja omaa rauhaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi Elboron, Elboron. Rassukka oli suloinen tässä luvussa, voi sentään.

Niin. Tämä luku sai hymyilemään, vaikka edelleen ihmettelen hiukan Faramirin ja Éowynin käytöstä. Ymmärrän, että on välttämätöntä että he ovat tuollaisia, muttaah... No juu. Alkavat käydä vanhuudenhöperöiksi tai jotain sinnepäin, kun yrittävät saada poikansa väkisin naimisiin jonkun omituisen otuksen kanssa, joka ei edes tahdo puhua. Olkoonkin ujo, mutta minusta hän ei sovi Elboronille.

Ikkunasta karkaaminen sopii varsin hyvin Elboroniisi. Hihittelin sille hyvän aikaa, poikarukka taitaa olla aika epätoivoinen. Ja Beren taitaa edelleen olla hivenen hukassa. olisin toivonut, että hän paranee, mutta ilmeisesti ei. *huokaus* Ja Éowynin näkökulmasta tuo perhe taitaa olla aikamoinen.
Yksi asuu kirjastossa, toinen hukkaisi päänsäkin, ellei se olisi niin lujasti kiinni hänen harteissaan, ja kolmas kirmaa pitkin metsiä kiljuen ja laulaen kuin pistoksen saanut salohaltia." Voi ei, tuolle nauroin hyvän aikaa. Sitten järkytyin, kun tajusin, että Silriel on poissa, mutta selititkin sen sitten myöhemmin. Ja Herion-nimi. Sen siitä saa kun etsii nimiä TSH:n takaa, mutta toivon, ettei sinua haittaa, että olen käyttänyt täsmälleen samaa nimeä?

Ja tuo loppukeskustelu. En haluaisi lainailla liikaa, mutta tämä on pakko lainata, on se sen verran mahti. "Aivan, ja siinä samalla voisin käydä tutkimusmatkalla Arnorissa." Elboron se keinot keksii. :P Tuleeko herra kenties Annúminasiin? Samoin naureskelin tuolla hieman aiemmin esiintyvälle tanssiaisiin viittaukselle. Vai ettei Elboron pidä naisista... Pelottavaa.

Odotan, että tämä käsitys muuttuu vielä, eikö vain? Jatkoa jään kaipaamaan.

(edit, unohdin yhden pikkujutun..)
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos Nerwen. Päätin vastata tapojeni vastaisesti saman tien, koska uuden luvun postaamisen yhteydessä sitä ei välttämättä malta kirjoittaa kunnon vastauksia.

Vai Faramir ja Éowyn käymässä vanhuudenhöperöiksi... :D Odotahan vaan, kun pääset lukemaan sitä jatko-osaa, siinä ne vasta riehaantuvatkin kunnolla. Joo, nähtävästi en oikein saa heitä vaikuttamaan järkeviltä, vaikka olen sitä yrittänytkin. Mutta jos nyt vaikka kuvitellaan, että Gondorissa järjestetyt avioliitot ovat aivan normaaleja, ja että Faramir on täydellisen vakuuttunut siitä, että Calendes on hänen poikansa sukulaissielu, niin tuntuisiko se Calendesin tyrkyttäminen vieläkin omituiselta? Kannattaa ottaa huomioon, ettei Faramir kunnolla tajua, miten vaikeaa Elboronin ja Calendesin seurustelu on ollut, vaan hän ajattelee että se on pelkkää pientä söpöä ujostelua, minkä Elboron on liian hätäisesti tulkinnut merkiksi siitä, ettei Calendes ole hänestä kiinnostunut. Lisäksi käskynhaltijan perillinen on kuitenkin varsin tärkeä henkilö koko Gondorin valtion kannalta, tietynlainen esimerkki maan nuorisolle, ja sen takia tämän todellakin pitäisi päästä kunniallisiin naimisiin sopivassa iässä eikä vain istua kirjastossa. Ja sitten vielä Faramir ja Éowyn ovat jossain määrin pettyneitä Silrielin avioliittoon (varsinkin Faramir) ja nyt he toivovat kovasti, että saavat muut lapsensa parempiin naimisiin.

Jos kirjoittaisin tähän Faramirin näkökulmaakin, niin ehkä hän ei sitten vaikuttaisi niin epäinhimilliseltä, mutta ikävä kyllä tämä koko ficci ja jatko-osakin ovat vain Elboronin näkökulmasta. Olen saanut päähäni, että sillä tavalla juttu tuntuu yhtenäisemmiltä, mutta voi olla ettei se sittenkään ole paras mahdollinen ratkaisu, koska muut hahmot jäävät sitten tavallaan vajavaisiksi.

Beren on tosiaan jäänyt vähän "vinksalleen". Minä olen tässä ajatellut, että olisi realistisempaa ettei pahasta aivovammasta toivu aivan täysin. Varsinkin kun Beren nyt kuitenkin kävi hyvin lähellä kuolemaa, oli koomassa ja näin poispäin.

Joo, minäkin luotin taas vanhaan kunnon käskynhaltijoiden nimilistaan. Ei tietenkään haittaa, jos sinullakin on Herion. Uskon noiden käskynhaltijoiden nimien olleen suosittuja Gondorin miesten keskuudessa, ja siinä mielessä niiden käyttäminen ficeissä on minusta ihan perusteltua.

Annúminasista tullaan kyllä puhumaan tässä ficissä, mutta en ole Elboronin vierailua siellä sen tarkemmin kuvaillut. Se olisi tuntunut vähän liikaa sinun ficcisi kopioinnilta, niin että päätin sitten että Elboron viettää enemmän aikaansa Fornostin suunnalla. Eli Fornostkin on nyt sitten tässä minun ficissäni jälleenrakennettu. :)

Oho, tulipas tähän paljon juttua. Mutta vielä kerran kiitos kommentista, Nerwen. Kuten näet, se herätti paljon ajatuksia. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Tämä luku jätti mukavan virneen naamalle pitkäksi aikaa. ;) Se oli taas niin tyypillistä sinua, ihana päästä taas lukemaan juttujasi. Ja Elboron oli luonnollisestikin mahdottoman sympaattinen. Se on toisaalta jotenkin hirveän tietämätön joissakin asioissa, mutta sitten se kiinnittää huomiota johonkin tuulenvireen vaikutukseen terveydelle valitessaan ikkunalasia (tai jättäessään valitsematta). Ja tuo miten se ajatteli arvostavansa eniten järkeään, oli sille niin tyypillistä. Oli kiva myös nähdä, että mitä Faramirin perheelle muuten kuuluu. Berenin muisti vaikutti oireilevan edelleen ja Silriel on siis mennyt naimisiin. Eikä Tindistä ole ilmeisesti aivan onnistuttu kasvattamaan tasaista nuorta neitoa. Mielenkiintoista, mielenkiintoista. :)

Sano mitä sanot, mutta kyllä Faramir minusta aika vanhalta tuntuu. Ehkä se johtuu siitä, ettei tässä ole Faramirin näkökulmaa, mutta jotenkin se vaikuttaa tasaisemmalta ja no... Vanhemmalta (vaikka tottakai se tuntuu vanhemmalta, kun se on 11 vuotta vanhempi. Sehän se olisi huolestuttavaa, jos se ei tuntuisi vanhemmalta). Ja ne muutamat hopeiset suortuvat sen hiuksissa oli ihanan haikea yksityiskohta. Sinänsä minusta on kyllä mukava nähdä Faramir Elboronin silmien läpi. Ja minä pystyn kyllä varsin hyvin ymmärtämään tuon Faramirin ja Éowynin aikeen naittaa poikansa, koska onhan käskynhaltijan ja suuriruhtinaan perillisen mentävä naimisiin. Eivätkä he Elboronia kai ole kuitenkaan mihinkään pakottamassa. Tosin eipä tuo tyttönen kyllä minustakaan sovi Elboronille.

Ja minäkin trskähtelin tuolle Nerwenin lainaamalle Éowynin luonnehdinnalle jälkikasvustaan. Muutenkin tässä oli taas niin ihanaa dialogia, että alta pois. Minä en ymmärrä, että miten sinä saat hahmojen persoonat niin hyvin näkymään heidän puheessaan ja puheen soljumaan niin vaivattomasti, mutta niin sinä vain teet. Ja muuten, minä tykkään tuosta, miten nämä luvut on nimetty. Tässäkin minä hymähtelin itsekseni jo kun luin tuon, jossa keskustellaan Elboronista ja naisista.

Jaa, että Elboron lähtee Arnoriin. Hieno homma. Pidin myös ihan kauheasti tuosta, miten kuvailit Arnoria, se oli todella kaunista. Jatkoa odotellen sitten. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö »

Olipas hyvä luku :D

Elboronin ikkunasta karkaamisaikeet hymyilyttivät, ja sotkemaan tullut Beren oli suloisen höppänä, rukkaparka oikein vieläkään ole täysissä henkisissä voimissa...
Sitten tuli kimalainen.
Voi apua mikä selitys... :lol: En tiedä miksi tämä on erityisen hauskaa.
Tämä oli tämän luvun parhaimmistoa:
"Emmekö mekin ole kolmansia serkkuja, Éowyn-hyvä?" Faramir hymähti.
"Olemme! Ja katso nyt millaisia lapsistamme on tullut!
Myös "pistoksen saanut salohaltia" on ihana ilmaisu :D

Kohta, jossa Faramir tyynnytteli Éowyniä oli ihanan suloista luettavaa. Ei tarvita kuin muutama lause, joilla sinä jo osaat rakentaa noiden kahden ympärille henkisen muurin ja sen sisään heidän oman maailmansa johon he aina välillä uppoavat (voisiko olla tuon vaikeammin sanottu?)
Tässä luvussa oli oikeastaan erityisen paljon sinun ihanaa huumoriasi, myös nuo Calendesin ja Elboronin läpimärät polttopuut oli ihanan luonnollinen ja hauska lohkaisu.
Kohta, jossa Elboron miettii ettei hetkessä tajunneensa ettei Faramir eläisikään ikuisesti oli pysäyttävä ja haikea, surullinenkin mielestäni. Näin "isona" sitä tosiaan vasta huomaa ajatella, kun vanhemmat alkavat vanheta... Pidin tuosta Faramirin ja Elboronin keskustelusta myös.

Tuo tutkimusmatka herätti uteliaisuuden :) Tästä tuli nyt hieman tällainen pika-analyysi... Mutta tahtoo sanoa että pidin tästä luvusta paljon, ja jatkoa jään taas odottelemaan :D
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

No niin, viimein aikaa ja lukuintoa sitäkin enemmän. Loistavaa.

Luku 1.
Voi Elboronia, missä pulassa onkaan. Huvittavaa miten hän suhtautui kosimiseen kuin ikävään kotityöhön, ”hoidetaan nyt alta pois että pääsee kirjastoon”. Jotenkin niin…Elboronimaista.

Calendes on mielenkiintoinen tapaus. Neito joka tuntee ilmeisesti vanhat tarut, on suurimmaksi osaksi hiljaa ja näyttää pelkäävän kimalaisia. Jotenkin en heti ajattelisi neitoa kuitenkaan Elboronin morsioksi. Elboron tarvitsee jonkun eläväisen :P

Pakkoavioliitot on syvältä. Jotenkin ei kuitenkaan istu kuvaan että Faramir ja Éowyn pakottaisivat poikansa naimisiin, kun itse ovat menneet naimisiin rakkaudesta. Se on jotenkin epäoikeudenmukaista.

Tindóriel esiliinana, hih. Minkä ikäinen hän nyt sitten on?

Luku 2.
”Sitten tuli kimalainen”. End of story :D Tuskin kuulet ensimmäistä kertaa kuinka rakastankaan tätä sinun huumoriasi. Pientä tilannekomiikkaa ja sarkasmia. Éowynin ja Faramirin keskustelu toi hymyn huulille.
"Emmekö mekin ole kolmansia serkkuja, Éowyn-hyvä?" Faramir hymähti.
"Olemme! Ja katso nyt millaisia lapsistamme on tullut!
Voi Éowyn-parkaa.

Kas vain, Silrielkin jo naimisissa. Onko se niin kamalaa jos kerta Faramirkin näyttää saavan harmaita hiuksia? Ilmeisesti.

Tuo tutkimusmatka laittoi heti mielikuvituksen liikkelle. Elboron lähtee Arnoriin ja siellä voi varmasti tapahtua vaikka mitä?

Tällaisia mietelmiä tällä kertaa. Jatkoa jään odottelemaan
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

(Uhh...maanantai ei kyllä ole paras päivä tämän päivitykselle, väsyttää niin etten kyllä jaksaa kunnolla tarkistaa tuota tekstiä, mutta menköön nyt kun edellisestä ehti vierähtää jo viikko ja vielä lupasin tiuhempaa päivitystahtia...)

Niin kiitos kauheasti noista positiivisista kommenteistanne. :D Niitä on aina niin hauska lukea... Nerwenille minä jo vastasinkin, joten tässä tulee muille:

Leida: Minulla oli niin hauskaa kun kirjoitin tuosta tuulenvireen terveysvaikutuksesta. Oikeastaan inspiroiduin kirjoittamaan tuon kun luin sen yhden Kaari Utrion kirjan, niissä kun on aina niin hupaisasti kirjoitettu entisaikojen ihmisten uskomuksista. No kyllähän se Faramir varmaan aika vanhus on kun Elboronin näkökulmasta häntä katselee. Jos tämä olisi Faramirin näkökulmasta hän varmaan ajattelisi olevansa mitä vetrein mies parhaassa iässään. Ja kiva että kehuit taas tuota minun dialogiani. Minusta oikeastaan tuntuu että se on minulle luontevin tapa kirjoittaa, vaikken kyllä oikein ymmärrä miksi. Tässä ficissä on kaikkiaan hyvin vähän dialogia, koska Elboron on niin paljon yksin, ja ehkä minun suhteeni tähän ficciin on siksi vähän ristiriitainen, koska minä kuitenkin tykkää dialogista ja sen kirjoittamisesta. Lukujen nimet ovat tuollaiset vain koska se otsikkojen keksiminen on minulle aina niin turkasen vaikeaa, ja ajattelin sitten että tuollaiset otsikot olisi helpompi keksiä.

Tyttö: Juu, Beren-ressu on vähän hajamielinen vieläkin, mutta kyllä se sen vaivansa kanssa pärjäilee. (Oikeasti minusta välillä tuntuu tosi syylliseltä, kun menin antamaan Faramirille ja Éowynille tuollaisen lapsikatraan. Silriel varmaan olisi noista ainoa joka säilyisi nykymaailmassa ilman psykiatrista diagnoosia. :P) Oikeastaan olen aika yllättynyt, että tuosta serkkujutusta pidettiin, koska minusta se oli vähän sellainen "vanha vitsi"...;) Mutta minun teoriani mukaan Finduilas ja Theodwyn todellakin olivat pikkuserkkuja, sille tuntuu olevan ihan uskottavia perusteitakin Tolkienin teksteissä. Hmm... joo kaipa minä sitten osaan laittaa Faramirin ja Éowynin jonkin oman maailmansa sisään kun sinä kerran sanoit niin. :D Tahattomasti se kyllä on käynyt. Minä vain yritän kuvitella heidät sellaiseksi pariskunnaksi joka on ollut yhdessä jo niin pitkään että he osaavat lukea toisiaan pienintäkin elettä myöten, mitä Elboron (tai kukaan muukaan ulkopuolinen) ei sitten oikein voi ymmärtää.

Andune: Kiitos, kiva että sinäkin ehdit kommentoimaan. Elboron ei tosiaan kauheasti ajatellut noita kosimisen seurauksia tuossa, vaan kirjat oli enemmän mielessä. Calendes itse asiassa on varsin mielenkiintoinen tapaus. Siihen soveltuisiko hän Elboronin puolisoksi saadaan vastaus joskus myöhemmin. ;) No, en minä usko, että tuo nyt sentään pakkoavioliitto olisi, pikemminkin järkiliitto (mikä on tietysti ihan eri asia... :roll:) Tindóriel on tässä 16 v., ja täyttää pian 17. (Oikeastaan vasta tänään tajusin, ettei Elboron itse asiassa ole täyttänyt vielä 32 vuotta tässä, koska hänen syntymäpäivänsä on joskus loppukesällä tai alkusyksyllä. No, kuvitellaan ettei Éowyn nyt noin vanhemmalla iällään ole turhan tarkka sen suhteen milloin hänen lapsensa taas olivatkaan syntyneet... ) Ja Arnorissa kyllä tulee sattumaan ja tapahtumaan. (Kunhan Elboron nyt vain ensin jotenkin onnistuu pääsemään sinne asti.)


No niin, nyt sitten tämä kolmas luku, joka on niitä tyhjänpäiväisimpiä koko ficissä ja vielä aika pitkäkin. Mutta tässä olisi nyt kuitenkin tulossa jotakin epämääräistä taustatietoa, joka ehkä saattaa olla hitusen merkityksellistä tätä ficciä ja sen jatko-osaa ajatellen, mutta kyllä minä vieläkin vähän ihmettelen, että miksi tällaisia juttuja kirjoitin. No joka tapauksessa, tässä tämä nyt viimein on:


Luku 3
...jossa Elboron purjehtii ja muistelee sukulaisiaan

Elboron nojautui vasten reunakaidetta ja katsoi alas valkeisiin pärskeisiin, jotka laivan keula sai aikaan kyntäessään vesimassojen halki. Alus eteni vinhaa vauhtia myötävirtaan lasketellessaan ja Elboron nosti päänsä nähdäkseen, siintäisikö aava merenulappa yhtään äskeistä lähempänä. Ympäröivät vedet kimmelsivät auringonpaisteessa niin kirkkaina, että yhdessä kovan vastatuulen kanssa välke sai hänen silmänsä vettymään. Hän räpytteli hetken ja saattoi nähdä edessä avautuvien vesien lisäksi laakeita, tummanvihreinä versovien niittyjen muodostamia saarekkeita virran keskellä. Yhtyessään mereen Anduinin virtaus oli niin voimakas, ettei yksi ainut uoma riittänyt kaikelle sen kuljettamalle vedelle, vaan se oli vuosien saatossa raivannut itselleen useamman haaran halki matalan rannikon. Elboron katsoi oikealle, jossa vehreys oli yhtenäisempää. Siellä Lebenninin uutterat talonpojat ja maatyöläiset hoitivat tälläkin hetkellä isäntiensä puutarhoja ja peltotilkkuja. Vasemmalla puolella häämötti Harondor, vihreä ja vehmas, mutta harvaan asuttu seutu, jonka Gondor oli muutama vuosi sitten miehittänyt, mutta jonka havittelusta etelän kansat tuskin olivat aikeissa luopua. Jossakin Harondorin takana lymysi uhkaava Harad, jonne Elboron oli intomielisenä nuorukaisena haaveillut matkustavansa, mutta sittemmin, taisteltuaan kahdessa sodassa Haradin miehiä vastaan, oli muuttanut mielensä ja alkanut nähdä kotoisten maiden ihmeet aivan uudessa valossa.

Elboron ei oikeastaan ollut yllättynyt, että purjehti nyt kohti etelää, vaikka oli vielä viikko sitten kuvitellut istuvansa tällä hetkellä ratsunsa selässä matkalla kohti pohjoista ja Eriadoria. Olihan hän tiennyt alusta asti, miten vaikea äidin olisi ymmärtää hänen päätöstään lähteä matkalle nyt, kun kaikkien etukäteissuunnitelmien mukaisesti heidän olisi kuulunut kohotella maljojaan Elboronin ja Calendes Calendirin tyttären kihlautumisen kunniaksi. Elboron oli yrittänyt selittää, miten järkevää hänen olisi tehdä tämä viimeinen matka nyt, ennen kihlajaisia, jotta hänellä olisi riittävästi tutkimusmateriaalia voidakseen työskennellä seuraavat vuodet kotona, Calendesin ja mahdollisten lasten luona. Oikeastaan nämä olivat olleet hänen isänsä sanat - Elboron ei itse osannut kuvitella, että hänellä voisi joskus olla omia lapsia. Calendes tuntui niin viileältä ja kaukaiselta, että lastentekoetäisyydelle pääseminen hänen kanssaan tuntui ajatuksenakin mahdottomalta. Lopulta äiti oli vastahakoisesti myöntänyt, että kenties Elboronille todellakin pitäisi suoda tämä yksi tutkimusmatka ennen avioliittoa, kun hän sitä niin kovasti toivoi, mutta ei toki ilman ehtoja.

Ehtoina oli, että Elboron kävisi viemässä suuriruhtinaan ja hänen vaimonsa tervehdykset kaikille matkan varrella asuville sukulaisille. "Matkan varrella" tarkoitti tietenkin sitä, ettei Elboron panisi pahakseen pikku poikkeamaa reitiltään.

Pieni poikkeama tarkoitti useiden päivien laivamatkaa eteläiseen Dol Amrothiin, josta Elboron jatkaisi länteen Pinnath Gelinin kukkuloille, ja sieltä Erechin kiven tietä Valkoisten Vuorten läpi Rohanin Edorasiin. Dol Amrothissa Elboron tervehtisi suuriruhtinas Imrahilia, joka oli hänen isänsä äidin veli. Pinnath Gelinissä Elboron tapaisi sisarensa Silrielin ja tämän pojan ja aviomiehen. Pinnath Geliniltä päästyään Elboronilla olisi edessään vielä yksi sukulaisvierailu, ja se, jota hän itse kaikkein vähiten odotti: tapaaminen enonsa, Rohanin kuningas Éomerin kanssa. Elboron ei, kuten ei hänen isänsäkään, ollut oikein koskaan oppinut kunnolla ymmärtämään naapurikansan valtiaan erikoista käsitystä siitä, mikä oli hauskaa.

Isä kalpeni vieläkin muistellessaan, kuinka Éomer oli yllyttänyt hänet vierailemaan yhdessä Edorasin oluttuvista, juuri ennen isän häitä äidin kanssa. Normaalisti riehakas tupa oli ollut hiljainen kuin hautuumaa isän astellessa sisään, kolmenkymmenen murhanhimoisena kiiluvan silmäparin tarkatessa jokaista hänen liikettään. "Minä en ole kitsas mies, ja annan mielelläni pois maani kauneimman", oli Éomer myhäillyt, "mutta en voi mennä puhumaan jokaisen Markin miehen puolesta. Onnea!" Sitten kuningas oli läimäyttänyt isäparkaa selkään, kääntynyt ja jättänyt tämän yksin keskelle tupaa, ja tämä oli jo luullut päiviensä olleen luetut. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä hetken aikaa kyräiltyään Rohanin miehet olivat kääntyneet takaisin tuoppiensa ääreen, jonkun tokaistessa, että kuningas oli varmaan luvannut Éowyn-neidon ulkomaille, jotteivät Markin marsalkat surmaisi toisiaan hänestä kilvoitellessaan, ja muut olivat hymisseet siihen myöntyväisesti eivätkä olleet yrittäneet estellä isää tämän hiipiessä takaisin ulos. Isän henki oli siis säästynyt, mutta Elboron ei silti koskaan lakannut pelkäämästä, että Éomer-eno keksisi jonkin vastaavan pilan hänenkin päänsä menoksi, vaikkei hän haikaillutkaan ketään Rohanin neidoista puolisokseen.

Suuriruhtinas Imrahil sen sijaan oli vakava ja vanha mies, eikä Elboron arastellut häntä siinä määrin kuin rempseää enoaan. Elboron ei ollut nähnyt suuriruhtinasta vuosiin, sillä tämä ei ollut osallistunut kuninkaan neuvonpitoihin pitkään aikaan korkean ikänsä vuoksi. Muutamia vuosia sitten Elboron oli käynyt perheensä kanssa vierailulla Imrahilin luona, ja silloin tämä oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen tietämyksellään Gondorin rannikolla käydyistä taisteluista. Elboron oli kuunnellut vanhuksen tarinointia mielellään, vaikka tämä ei näyttänytkään olevan kovin tietoinen siitä, kenelle niistä puhui - vanhus oli puhutellut häntä jatkuvasti Elfwineksi, sekoittaen Elboronin ilmeisesti tyttärenpoikaansa Elfwineen, Rohanin tulevaan kuninkaaseen, jota miesparka aina valitteli näkevänsä liian harvoin. Elboron ei ollut hennonut oikaista suuriruhtinaan väärinkäsitystä. Hän kuitenkin toivoi, ettei hänen tarvitsisi tekeytyä Elfwineksi tällä kertaa.

Aivan kuin sukulaisvierailuissa ei olisi ollut kyllin kestämistä, Elboron oli saanut myös tehtävän kuninkaalta. Päästyään Eriadoriin hänen pitäisi toimittaa kolme kirjettä Kontuun, Bukinmaan Herralle Meriadoc Saradocin pojalle, Tukinmaan thainille Peregrin Paladinin pojalle ja Konnun pormestari Samvais Hamfastin pojalle, mieluiten henkilökohtaisesti, jotta hän voisi saada hobittien vastaukset saman tien mukaansa. Kuningas piti mielellään yhteyttä pieniin ystäviinsä, eikä hukannut tilaisuutta lähettää näille terveisiään. Elboron oli tavannut hobitit aiemminkin näiden vieraillessa Gondorissa, ja oli silloin pitänyt heitä melkoisen hauskoina veikkoina, vaikka nämä olivat olleet ehkä hieman liiankin kovia puhumaan. Meriadoc ja Peregrin olivat kiistelleet illallispöydässä äänekkäästi siitä, kumman ansiota Elboronin vanhempien avioliitto oli oikeastaan alun perin ollut. Isä oli ollut kovin punainen kasvoiltaan, kun Meriadoc oli selittänyt, minkälaisiin Éowyn-neitoa koskeviin kysymyksiin hän oli joutunut aikoinaan Parannuksen Tarhassa vastaamaan, kun isä oli juuri tavannut äidin ensimmäistä kertaa. "Ja minä rakastuin sinuun, koska kuvittelin viimein törmänneeni ihmiseen, joka todella pystyi näkemään sieluuni", oli äiti huudahtanut isälle hämmästyneenä, "mutta sen sijaan olitkin kiristänyt ne tiedot minusta viattomalta hobittiparalta!" Kaiken kaikkiaan se oli ollut varsin kiusallinen illallinen, mutta hobittien ilonpito lauluesityksineen oli lopulta saanut heidät kaikki hyvälle tuulelle.

Edessä siintävä sinisyys levittäytyi nyt kattamaan koko horisontin ja meren suolainen tuoksu täytti ilman. Laiva keinahteli ja vesi pärskyi ylös Elboronin kasvoille asti keulan työntyessä vaahtopäiseen aallokkoon. Hän suuntasi katseensa kohti horisonttia, kohti rajaviivaa, jossa vesi vaihtui taivaaksi, ja hymyili. He olivat viimein saapuneet merelle. Edessä udun keskellä häämöttivät kookkaan vihreän saaren ääriviivat. Se oli Tolfalas. Elboron ei ollut koskaan astunut jalallaan sen kamaralle, mikä oli erikoista, koska se oli kuitenkin niin pienen matkan päässä hänen kotoaan. Hän ei kuitenkaan uskonut Tolfalasin saaren kasvillisuuden poikkeavan suurestikaan siitä, mitä se oli Lebenninin rannoilla, ja siksi hän oli aina tyytynyt katsomaan saaren himmeänä häilyviä muotoja kauempaa, vastapäiseltä rannalta tai laivan kannelta.

"Onko matka miellyttänyt nuorta ruhtinasta?" kuuli Elboron äänen takaansa. Hän kääntyi ja näki laivan harmaatukkaisen kapteenin astelevan vierelleen.
"Kyllä, herra", Elboron vastasi nyökäten. "Maisemat näyttävät aina niin erilaisilta laivan kannelta kuin hevosen selästä."
"Niin varmasti. Entä olemmeko edenneet riittävän nopeasti? Ymmärsin, että teillä on kiire. Jos tuuli olisi käynyt idästä, olisimme saattaneet ehtiä merelle yhdessä päivässä, mutta ei puolitoista päivääkään ole huono saavutus."
"Ei minulla ole valittamisen aihetta. Toivottavasti tuulet ovat suosiolliset, kun pääsemme kunnolla merelle."
"Ovatpa tai eivät, olen luvannut kuninkaalle, että olemme Dol Amrothissa kolmessa päivässä. Tämä on hänen nopein aluksensa, ja ellei myrsky yllätä, en näe mitään syytä, miksen voisi pitää lupausta", kapteeni hymyili ja silmäili ylpeänä laivan kolmea mastoa, joiden purjeet pullistuivat tuulenpuhurin tarttuessa niihin. "Takaisinpäin emme toki yllä samaan, sillä Anduinia on tyly nousta vastavirtaan. Mutta siitä huolimatta, tämä on nopein tapa siirtää tavaraa, ja ihmisiäkin, suuriruhtinaskunnan ja pääkaupungin välillä. Ja kenties myös mukavin, vaikka arvoisa äitinne epäilemättä on toista mieltä."

Elboron hymyili kohteliaasti. Kapteeni muisti hyvin, että Emyn Arnenin rouva alkoi kärsiä merisairaudesta jo pelkästään laivan nähdessään. Äitiä oli hyvin vaikea saada vakuuttuneeksi purjehtimisen eduista, vaan hän intti inttämästä päästyään, että nopea ratsastaja päihittäisi jokaisen purkkipahasen mennen tullen, ainakin tyynellä ilmalla, eikä kenelläkään ollut siihen oikein vastaan sanomista.

* * *

Kapteeni ei ollut retostellut kehuessaan kuninkaan purjelaivan nopeutta. Kolme päivää siitä, kun alus oli irronnut Harlondin laiturista, se lipui jo kohti Dol Amrothin jyrkkiä rantakallioita. Elboron oli juuri herännyt ja katseli laivan kannelta mantereen lähestymistä. Hän olisi oikeastaan toivonut matkan kestäneen pidempään, sillä ajatus sukulaisten tapaamisesta ilman isää puhemiehenä sai hänen vatsansa kipristelemään jännityksestä. Hän toivoi, että hänen viestinsä oli mennyt perille ja että joku olisi häntä vastassa satamassa.

Kun Elboron oli astunut maihin matkatavaroineen, hän huomasi heti tutun hahmon heiluttavan kättään laiturin päässä. Se oli Alphros Elphirin poika, hänen pikkuserkkunsa, kolmen sinihopeiseen asuun pukeutuneen ritarin seistessä ratsuineen miehen takana. Elboron kiirehti askeliaan ja vastasi sukulaisensa tervehdykseen. Alphros oli Elboronia muutamaa vuotta vanhempi, ja hänellä oli samantapaiset kapeat kasvot ja mustat, pitkät hiukset kuin Elboronillakin, mutta varreltaan hän oli jonkin verran lyhyempi, ja hän oli nopeampi hymyilemään ja sanavalmiimpi kuin Elboron.

Alphros viittasi kohti hopeanharmaata hevosta, joka odotti ritareiden luona vailla ratsastajaa.
"Sen nimi on Tálagor, ja se on nopea ja varmajalkainen eläin. Ajattelimme, että voisitte lainata sitä matkallanne Rohaniin. Saamme sen sieltä kyllä aikanaan takaisin."
"Kiitos. Toivoinkin, että voisitte lainata minulle hevosta, sillä matkanteko sujuu ratsain joutuisammin. Olisin ottanut oman hevoseni mukaani, mutta Rohanin kasvattina se tietenkin on niin kuin äitini: ei suostunut astumaan laivaan, vaikka kuinka kiskoin ohjaksista ja tarjosin kauroja."
Alphros ja hänen ritarinsa nauroivat. "No, jos olette kokeillut äitiinnekin kiskomista ja kauroja, en lainkaan ihmettele jos hän mieluummin pysyttelee maakrapuna."

Elboron ei keksinyt mitä olisi vastannut takaisin. Hän ei ollut tarkoittanut sanomaansa pilaksi. Lievästi nolostuneena hän kääntyi katsomaan uutta kumppaniaan Tálagoria ja taputti sen kaulaa.
"No, matkanne on ollut pitkä, ja haluatte varmaan levähtää ennen kuin jatkamme sitä. Tuossa lähellä on mukava kievari, jossa voisimme nauttia lounasta", ehdotti Alphros. "Jättäkää matkatavaranne ritareideni luo, he huolehtivat niistä ja hevosista sillä aikaa."
Elboron nyökkäsi myöntymisen merkiksi, ja seurasi sukulaistaan tämän lähtiessä kulkemaan pitkin satamasta poisjohtavaa tietä, jota reunustivat rivit harmaanvalkeita kaksi- tai kolmekerroksisia rakennuksia, joissa kalakauppiaat ja veneiden vuokraajat arvatenkin pitivät puotejaan.

* * *

Suuriruhtinaan kartanolle oli satamasta matkaa puolensataa virstaa, ja Elboron seurueineen ehti perille parahiksi ennen illallista. Dol Amrothin valtiaan linnamainen kartano oli rakennettu laaksoon, mutta Elboron tiesi meren vellovan ja pärskyvän kartanoa etelästä suojaavien rinteiden takana. Dol Amrothissa aiemmin vieraillessaan Elboron oli tavannut livahtaa kartanolta kävelläkseen rantakallioilla ja ihaillakseen merta, joka levittäytyi niin pitkälle kun silmä vain kantoi, vain muutaman saaren rikkoessa horisontin. Hän oli tehnyt niin jo pienenä lapsena, välittämättä kertoa retkistään vanhemmilleen, koska tiesi, että häntä olisi kuitenkin kielletty menemästä yksin niin vaaralliseen paikkaan. Niin paljon kuin hän metsiä rakastikin, meressä vain oli jotain sellaista, mikä kiehtoi häntä ja veti puoleensa, tehden hänet piittaamattomaksi vaarasta tai isän toruista.

Suuriruhtinaan poika Elphir ja tämän vaimo Sirwen ottivat Elboronin vastaan kartanon kivisellä, valkeiden pylväiden reunustamalla patiolla.
"Niin hienoa, että saimme sinut vieraaksemme", Elphir lausui juhlallisesti. "Suuriruhtinas odottaa suuresti tapaamistasi - onhan hän aina rakastanut isääsi kuin omaa poikaansa. Me kaikki odotamme innolla uutisiasi."

Elboron ei oikeastaan tuntenut itseään yhtään helpottuneemmaksi, vaikka hänet otettiinkin vastaan lämmöllä. Hän mietti, mitä hänen oikein pitäisi kertoa heille. Eihän hänellä mitään erityisiä uutisia ollut kerrottavanaan.

Suuriruhtinaan tapaaminen herätti Elboronissa jännityksen sekaista kiinnostusta. Hän ei oikeastaan ollut kovin tottunut vanhusten seuraan. Hän oli nähnyt heitä lähinnä Minas Tirithin kaduilla: vanhoja muoreja huiveineen ostamassa torilta omenia ja nauriita, tai vanhoja miehiä istumassa tupiensa edustoilla päivää paistatellen ja kuulumisia toistensa kanssa vaihtaen. Hän oli toki käynyt joidenkin ikääntyneiden oppineiden puheilla kasviopillisia kysymyksiä selvittäessään, mutta Imrahilin lisäksi hän ei ollut tuntenut läheisesti muita vanhuksia kuin isotätinsä Idethin, ja tämänkin hän olisi mieluiten ollut tuntematta. Ideth oli pahansisuisin vanha nainen, joka Gondorissa kuunaan oli elänyt, tai niin Elboron ainakin toivoi. Ideth oli menettänyt ainoan poikansa Sormuksen sodassa, ja hänen miehensä oli puolestaan vuotta myöhemmin hukkunut Anduiniin uimareissullaan - oikeastaan Elboron jälkeenpäin miettinyt, oliko kyseessä sittenkään ollut onnettomuus. Ideth oli vieraillut säännöllisesti Emyn Arnenilla, eikä Elboron ollut koskaan kuullut yhdenkään kohteliaisuuden, edes puolittaisin, karkaavan vanhuksen huulilta.
"Ja minä aina sanoin veljelleni Denethorille, että hän pitelee poikiaan turhan lempeästi", oli rouva tavannut saarnata vieraillessaan heidän luonaan. "Keppiä ne viikarit olisivat tarvinneet, eivätkä porkkanaa, niin minä sanoin, mutta kuunteliko hän koskaan? Ei tietenkään, eikä kuunnellut silloinkaan, kun minä sanoin, että Boromir hänen pojistaan oli se kunnollisempi, ei niin altis kaikenmaailman velhojen hömpötyksille niin kuin se Faramir - sinä siis, minä puhun sinulle, vaikka ethän sinä koskaan kuuntele kun ei isäsikään kuunnellut - ja minä sanoin, että Boromiria hänen pitäisi suojella, eikä lähettää niille kaiken maailman vaarallisille retkilleen, minne hän nyt sitten ikinä olikaan menossa. Mutta olisihan se pitänyt arvata, että siinä kävi juuri niin kuin pelkäsinkin, ja Boromir otti ja kuoli yhdellä näistä huimapäisistä seikkailuretkistään. Minä aina sanoin, että tämä maa joutuu viikossa hunningolle, jos se nuorempi veljes pääsee vallankahvaan, ja enkös vain minä ollutkin oikeassa. Ei mennyt kauaakaan, kun jostakin ilmestyy tämä omituinen resuinen muukalainen, ja Faramir tietenkin menee ja ojentaa tälle valtikkansa muitta mutkitta, eikä sekään vielä riitä - käy vielä hakemassa Eärnur-kuninkaan kruununkin hautaholveista ja antaa senkin tälle hunsvotille! Valar paratkoon! Ihmettelen vieläkin, ettei sydänparkani pettänyt sinä kaameana päivänä. Jos vain armas veljeni olisi ollut elossa, tällaista kamaluutta ei olisi ikinä päässyt tapahtumaan. Suoraan sanottuna minun on vaikea uskoa, että se oli itsemurha - minä olen aina epäillyt että se velhon kuvatus, jonka kanssa sinä Faramir olit liittoutunut, oli jotenkin sen kaiken takana. Eikö hän ollut niitä harvoja, jotka olivat paikalla veljeni saadessa surmansa? Sattumaa? Enpä usko, enkä yhtään ihmettele, että se velho katosi pian kaiken sen jälkeen ja että sinä hiiviskelit piileskelemään tänne metsikköön tämän vierasmaalaisen morsmaikkusi kanssa! Myönnä pois, että se kaikki oli suunniteltua! Myönnä! Myönnä!" Ideth oli kiljunut ja huitonut isää kävelykepillään, kunnes äiti oli polttanut päreensä, ja tehnyt vanhuksen kepistä polttopuuta

Syytöksistään huolimatta leskirouva Ideth katsoi oikeudekseen vierailla heidän luonaan vähintään kerran kuukaudessa, ja viimeisinä elinvuosinaan tämä oli jopa vihjannut, että Faramirin velvollisuus hänen lähimpänä elossaolevana sukulaisenaan olisi ottaa tätinsä luokseen asumaan. Samoihin aikoihin isä oli kuitenkin sattumoisin päättänyt, että nyt olisi mitä sopivin hetki Gondorin viimein miehittää Harondor, ja eteläisten vastaiskuja pelkäävä Ideth oli päättänyt pysytellä Minas Tirithin muurien suojissa elämänsä loppuun asti.

Sadan ja yhdeksäntoista katkeruuden täyttämän vuoden jälkeen täti oli viimein päättänyt jättää tämän peruuttamattomasti hunningolla olevan maailman taakseen, ja tehnyt siitä samalla hieman iloisemman paikan ainakin Elboronille ja hänen perheelleen. Kauan odotetuissa hautajaisissa oli hilpeä tunnelma, eikä isä välittänyt moittia Bereniä ja Tindórieliä, kun nämä tirskuivat seremonian aikana ja tekivät osuvia imitaatioita Ideth-tädin monista maneereista. Itse asiassa Elboronista oli tuntunut, että isän kaikki keskittyminen oli mennyt olemuksensa pitämiseen hillityn vakavana tilaisuuden loppuun asti.

* * *

"No, milloinkas ne häät pidetään? Ovatko ne Linhirissä vain Emyn Arnenilla?"
Sirwenin utelu sai ruuan juuttumaan Elboronin kurkkuun ja hänen oli otettava siemaus viinistään ennen kuin kykeni vastaamaan. "Me... emme ole päättäneet. Emme ole vielä kihloissa", Elboron kakisteli.
"Oh, niin, ettepä tietenkään. En tullut ajatelleeksi. Millainen sulhanen nyt lähtisi pitkälle tutkimusmatkalle kihlausaikanaan?" Sirwen totesi ja pudisteli päätään omalle erehdykselleen.
"Calendes on sievä tyttö", totesi suuriruhtinas pöydän päästä, "ja älykäskin, sanotaan, vaikka hänen isänsä onkin omanlainen persoonansa. Ryhtyä nyt viljelemään galenasia, kun sitä kasvaa vapaanakin pitkin etelärannikon niittyjä. Ja mitä hän luulee tietävänsä sen kuivattamisesta, niin että se säilyttää arominsa? Hänen tarvitsisi hankkia muutama puolituinen pohjoisesta neuvonantajikseen. Mahtoiko hän pyytää Elboronia kertomaan aikeistaan puolituisille, kunhan pääset näiden puheille?"
Elboron pudisti päätään. "Ei, meillä ei ollut puhetta asiasta."
"Hmm. No, sen vain sanon, että se yritys on tuhoon tuomittu, ja ihmettelen, jos hän selviää siitä menettämättä suurta osaa varallisuudestaan. Mutta älä anna huikentelevaisen isän olemassaolon vaikuttaa päätökseesi, Elboron. Suuriruhtinaan poika voi naida vaikka keppikerjäläisen, kunhan tämä tulee tarpeeksi korkeasta suvusta."
"Niin, herra", Elboron mutisi. Hän ei ollut koskaan suonut pienintäkään ajatusta Calendesin varallisuudelle tai tämän isän järkevyydelle. Se kaikki oli vaikuttanut merkityksettömältä sen tosiasian edessä, ettei hän tuntenut mitään erityistä halua ottaa Calendesia vaimokseen.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Utriosta offaten vielä, minulle kyllä tulee sen kirjoista aina sellainen fiilis, että täytyy kiskoa villasukat jalkaan ja vetää viltti korviin, niin taidokkaasti niissä on kuvattu kylmyyttä talvisin. Mutta voi se varmaan tuollaisiakin mielikuvia herättää. :)

Sitten asiaan. Ihana luku oli tämäkin. Minulla kyllä on yleensä tapana pitää kovasti myös ns. väliluvuista, termi, jota en tosin ole koskaan ymmärtänyt, koska yhtään turhaa lukua en ole vielä nähnyt. Ei sillä, että sinä olisit kutsunut tätä väliluvuksi, tulipahan vain mieleeni. Ja nyt minä eksyn asiasta. ;) Mutta siis sellaiset luvut, joissa ei varsinaisesti tapahdu niin kauheasti, mutta jotka syventävät tarinaa, ovat minusta myös ihania. Tästä käy kyllä hienosti esille sinun asiantuntemuksesi, kun kuvailet noita paikkoja, joiden ohitse Elboron laivoineen kulkee. Ja, kun minä sanoin pitäväni hirveästi tuosta sinun dialogistasi, niin tämän luvun jälkeen täytyy kyllä sanoa, että niin pidän kuvailustakin. Tuo meren kuvailu oli kerta kaikkiaan kaunista, varmaan myös siksi, että minä satun pitämään merestä hirveästi ja pystyin kyllä samaistumaan Elboroniin tuossa vaiheessa, kun se oli lapsena pujahtanut rantakallioille ihailemaan merta.

Ficistä huomaa hyvin, että sinulla on hyvä ote Elboroniin. Minä ihastuin siihen täysillä jo Deja Vu:ssa, mutta sen hahmosta saa vielä syvemmän kuvan nyt kun se on ainoana pääosassa. Tuo sen epävarmuus on niin ihanan inhimillistä ja se miten sitä jännittää tavata sukulaisiakin. Samoin pidin ihan kauheasti tuosta kohdasta, kun se vahingossa rinnastaa äitinsä hevoseen ja nolostuu sitten toisten naurusta. Siis minä vain kerta kaikkiaan pidän siitä ihan mahdottomasti. Ja tuo isotäti sitten, varjelkoon minä repesin sille. Minun piti kyllä lukea tuo sen puheryöppy kahteen kertaan, jotta ymmärsin kaiken olennaisen. ;) Paras oli todellakin tuo, kuinka tätihirmu ymmärtää Aragornin valtaanousemisen ja Faramirin osan siinä.

Lienee tarpeetonta sanoa, että jatkoa odottelen. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi ei. Et varmaan usko, mutta pikkusisko alkoi valittaa siitä, etten saa nauraa.

Tämä luku oli valloittavan ihana ja mielikuvituksellinen, tykkäsin ihan kamalasti. Elboron tuntuuu todella aidolta hahmolta muistellessaan kaikenlaista ja muutenkin, Leida puki tämän osuvasti sanoiksi: Sinulla on hyvä ote Elboroniin. Olen tismalleen samaa mieltä.

Voi sentään. En enää muista puoliakaan mitä sanoa, kaikki putosi matkan varrella. Mutta yritetään nyt...

Oli ihanaa, että Elboron lähti merelle. Kuvailit vettä kauniisti. Ja Nuo, miten sinä pistit Elboronin miettimään kaikkea "turhaa"; ne ajatukset kertoivat myös miehestä itsestään paljon. Selitit valloittavasti tuon, miksi hän ei pidä Éomerista, ja sait minut pärskimään täällä. Voi Faramir parkaa, mitä on joutunut Rohanissa kokemaan. Ja samoin hobitit. Kaikki sopii kaikkien luonteisiin ja muuhunkin vähän liian hyvin, heidät voi kuvitella tosiaan noihin tilanteisiin (vaikka Éomerin hieman huumorimielisemmin, ei niin vakavasti...).

Ja nyt on ihan pakko lainata. "No, jos olette kokeillut äitiinnekin kiskomista ja kauroja, en lainkaan ihmettele jos hän mieluummin pysyttelee maakrapuna." Sanonpahan vaan, että mahtavaa.

Ja hihittelin ehkä eniten tuolle Denethorin sisaren käytökselle. Vai että Ara on omituinen resuinen muukalainen, eikös kansa palvonut kuningastaan..? *miettii kaulimen hankkimista* :wink: Noh, ehkä se on sukuvika, kun ei Denethorkaan Aragornista pitänyt. Tosin hänellä oli syy.... (ja nyt aloin selittää. Tämä on näitä päiviä...)

Ja tuo loppu oli mukavasti kerrottu, vaan tulipahan mieleeni että Elboron parka, kun koko suku pyrkii saamaan hänet naimisiin.

Tästä taisi tulla vain jonkinlainen ihkutus, anteeksi, mutta koetan vain sanoa että piristit päivää suuresti. Jatkoa odotan enemmän kuin liikaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Tämä ei ollut tyhjänpäivänen luku, ei ollenkaan.

Tässä oli monta kohtaa jossa sai kyllä naureskella. Jutut Éomerista ja tämän kapakkareissusta Faramirin kanssa sekä isotäti Ideth, hih! Tai sitten Merrin ja Pippin väittely, kumman ansiota se naimisiinmeno taas olikaan. Huvittavaa ja loistavaa.

Tämä oli mukava väliluku. Elboron on todella aidontuntuinen ja mahtava hahmo. Olet saanut miehestä niin...inhimillisen ja viattoman. Sinisilmäinen kirjatoukka joka lähtee ulos kylmään maailmaan. No jaa, ehkä vähän liioiteltua. Mutta ymmärsit varmaan mitä tässä haen takaa :)

Argh, turhautumisprosentti on pian täydessä, miksen osaa kommentoida?!
No, yksinkertaistettuna, pidin tästä luvusta ja Elboron on suloinen ilmestys, juuri tuon viattomuuden takia :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Vastaa Viestiin