Tutkimusmatka rakkauteen (PG, Elboron/ofc) 26.1. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Hieno luku taas kerran.

Minusta tuo Elboronin ja Erindisin luokkaero on pelkästään kiehtova ja jännityksellä odotan, että mitä tästä kaikesta vielä seuraa. Ja odottelen myös Eresgalia kuvioihin. ;) Kuulostaa lupaavalta tuo, että Erendil on ainut nainen, jonka kanssa Elboron on pystynyt keskustelemaan luontevasti. Mutta sitten samalla, sen suuremmin Elboron kuin Erindiskään ei ole tainnut osoittautua innokkaaksi kertomaan itsestään, joten ne eivät voi toistensa elämästä vielä kauheasti tietää.

Minustakin tuo Gwenneth puhui aika kylmästi Erindisistä, mutta luulisin sen juuri johtuvan siitä, että hän oli loukkaantunut poikansa puolesta. Minusta oli aika hupaisaa tuo, että Gwenneth mainitsee pojan lähteneen maailmalle ja tarkoittaa sillä kylän pohjoislaitaa, kun maailmaa enemmän nähnyt Elboron kuvittelee tietysti tämän muuttaneen edes vähän pidemmälle. Aika rohkeasti Gwenneth muutenkin tuntui puhuvan Elboronille, tai lähinnä se tuli mieleen tuosta, kun tämä epäili Elboronin olevan karkumatkalla.

Tuota kylän rauhallista elämää olit taas kuvannut ihanasti ja tykkäsin tuosta, kun Elboron rupesi tuumailemaan, että sen täytyisi uskottavuutensa säilyttääkseen tehdä vähän tutkimuksiakin. Samaten naurahtelin tuolle, kun kyläläiset yksi toisensa jälkeen ilmestyivät ihmettelemään Elboronia. Se kuulostaisi minustakin erittäin uskottavalta, että kaikki asiat leviävät kui kulovalkea ja kaikki tietävät toistensa asiat ja ovat niistä avoimesti uteliaita. Ja herättäähän se varmasti huomiota, kun moinen ruhtinas viipyy tuossa pikkukylässä.

Jatkoa odottelen taas. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitoksia kommenteistanne. :D

Tässä taas hieman The Sims 2 Bodyshop säätöä mielikuvianne pilaamaan: Erindis. Täytyy kyllä sanoa, että tuosta tuli yllättävän Erindisin näköinen, ihan hämmästyin. Elboron ja muut joutuvat kyllä vielä läpikäymään aika monta kasvojenkohotusta että niistä tulisi sellaisia kuin haluan.

Nerwen: Tuosta Erindisin kylmäsydämisyydestä sen verran, että Gwennethin asenne kyllä vaikutti siihen, mitä hän sanoi. Luulisin kenen tahansa äidin vihastuvan naiselle, joka särkee hänen ainoan poikansa sydämen. Halarod on muutenkin Gwennethille hyvin tärkeä, ainoa lapsi ja ainoa muisto sodassa kuolleesta miehestä. Elboron lähti, mutta suunnittelee kyllä palaavansa. Eihän sitä tosin koskaan tiedä, millaiset vaarat tuolla Fornostissa vaanivat. ;) Noh, minä en sitten kysy, mikä sai nuo Elboronin pohdinnat Éowynistä ja Aragornista kuulostamaan tylyiltä. ;) Yritin siinä sellaista aika objektiivista kuvailua, mutta niin, että se sopisi yhteen tuon Elboronin ja Erindisin kuvion kanssa. Sen vuoksi oli vähän pakko korostaa tuota, kuinka Aragorn otti ja jätti Éowynin itkemään peräänsä, ikään kuin hän olisi tehnyt siinä väärin.

Tyttö: Kiva kuulla, että seuraat tätä edelleen. Kommentteja tietysti aina toivon, vaikka en toisaalta halua ihmisten ottavan niiden kirjoittamisesta mitään paineita (koska tiedän hyvin miten vaikeaa se joskus on). Kyllähän nuo Gwennethin puheet johtuivat juuri tuosta, mitä epäilet. Hän ihmettelee, mikä tytössä on vikana kun ei hänen hieno poikansa kelvannut. Ja luulen, että hän halusi vähän varoitella Elboronia, Gwenneth ei nimittäin ole mikään sokea... Joo, ja Elboron tosiaan lähti ostamaan paperia, noin niin kuin dramaattisena juonenkäänteenä. ;) Ihmettelen kyllä vieläkin, miten olen saanut näin tapahtumaköyhää tekstiä aikaan...

Andune: Hyvä pointti tuo, että onko sillä väliä onko neito Gondorin ylimystöä vai pohjoisen dúnedainia. Itse asiassahan Erindis on tavallaan jopa korkeampaa sukua kuin Elboron. Mutta ehkäpä tuota kuninkaan heimoa ei sitten kuitenkaan arvosteta niin paljon etelässä, aika tuntemattomia kun kuitenkin ovat. Luulen tuon köyhyyden ja ei-niin-hienostuneen käytöksen myös hämäävän aika paljon. Ja kyllä, voihan se olla niinkin, että Elboronin ajatukset Erindisistä ovat lähempänä totuutta, mutta on huomattava että Gwenneth on sentään asunut Erindisin naapurissa koko tämän iän, ja siinä mielessä tuntee tämän varsin hyvin. Kiva että olet noin innostunut tietämään lisää. Sitä tietoa on kyllä luvassa, mutta ei ihan heti, tässä kun on kuitenkin 10 lukua jäljellä (+ jatko-osa). :D

Leida: Elboronin käsitys Erindisistä perustuu tässä vaiheessa todellakin vielä aika pitkälle mielikuvitukseen, eikä hän tiedä tytöstä paljoakaan. Gwenneth on tosiaan varsin topakka täti. En usko hänen oikein ymmärtävän, miten korkeassa asemassa Elboron kotimaassaan on. Tuolla mökissä Elboronin oma luonne vaikuttaa varmasti hänen asemaansa enemmän, ja hän nyt sattuu olemaan sellainen aika ujon oloinen, niin että Gwennethillä alkaa ihan äidilliset tunteet herätä. Ja olet oikeassa, että Gwenneth tosiaan oli loukkaantunut poikansa puolesta. Ei hän nyt tietysti enää Erindisille niin vihainen ole, kun poika kuitenkin on päässyt naimisiin toisaalle. Kyläläisistä on oikeastaan tosi piristävää kirjoittaa, ja ehkäpä sitä kuitenkin ymmärtää paremmin tuollaisten "köyhien" elämää, kuin noiden ruhtinaiden ja ruhtinattarien, joilla ei tunnu olevan kauheasti muuta tekemistä kuin siemailla viiniä salongissa ja päivitellä maailman menoa. :)


Tämä 11. luku onkin aika lyhyt, huomasin juuri äsken, mutta sille ei nyt tässä vaiheessa voi oikein mitään. Tuntuu, että tähän tuli aika paljon sellaista historiaa, joka ei välttämättä ole erityisen kiinnostavaa, mutta eipähän ainakaan ole kovin pitkästi.


Luku 11
...jossa Elboron kokee kummia Pohjanlinnassa

"Voisitteko kuvitella saavanne ne valmiiksi ylihuomiseksi?"
"Voisin toki... mutta nämä ovat kiireisiä aikoja. Ruhtinas ymmärtää, että minun olisi unohdettava osa muista tilauksista, mikä puolestaan voisi asettaa minut epäedulliseen valoon useiden asiakkaideni silmissä."
"Maksan kaksinkertaisen hinnan."
"Tulkaa hakemaan asujanne ylihuomenna puolen päivän jälkeen."
"Kiitos."

Elboron astui ulos räätälin puodista. Hän oli harvinaisen tyytyväinen itseensä. Hän ei ollut pyytänyt räätäliä tekemään ainoastaan uusia vaatteita itselleen, vaan myös Erindisille. Hän oli ennen lähtöään poiminut salaa mukaansa yhden Erindisin taannoisena sadepäivänä matonkudekoreihin hylkäämistä mekoista, päättäen teettää räätälillä uuden, mutta muuten mahdollisimman samankaltaisen mekon sen tilalle. Erindis ilahtuisi varmasti, sillä hän oli näyttänyt murheelliselta joutuessaan luopumaan mekostaan. Hän oli valitellut Gwennethille sen olleen aina yksi hänen lempivaatteitaan. Elboron ei voinut olla hymyilemättä, kun hän kuvitteli mielessään Erindisin ilmeen tämän nähdessä uuden, entistä ehomman mekkonsa.

Fornost oli nykyään kaikkea muuta kuin se Kolmannen Ajan viimeisen vuosituhannen kolkko aavekaupunki, jonka keskellä kohoavassa rauniolinnoituksessa, Vainajan Vallihaudassa hämäräperäiset samoojat pysähtyivät vaihtamaan synkkien retkiensä kuulumisia. Kuten Annúminasia, oli Fornostiakin ryhdytty rakentamaan uudelleen kuningas Elessarin tultua valtaan. Fornost oli kuitenkin Annúminasia selvästi pienempi asukkaiden määrässä laskettuna. Sen ikävä menneisyys kaiketi kummitteli vieläkin ihmisten muistoissa. Kaupunki oli tuhoutunut vuoden 1974 hyökkäyksessä Kolmannella Ajalla, kun Angmarin Noitakuningas oli joukkoineen tunkeutunut Pohjanlinnaan, ajaen kuningas Arveduin pakomatkalle. Jotkut sanoivat Noitakuninkaan uhrien levottomien sielujen vieläkin vaeltelevan Linnan raunioissa, kadonneen kuninkaansa perään valittaen.

Elboron oli päättänyt palata Metsäkylään heti, kun räätäli saisi vaatteet valmiiksi. Siihen oli kuitenkin vielä kaksi päivää, ja saadakseen aikansa kulumaan siihen asti, hän kuljeskeli pitkin kaupungin katuja, päätyen lopulta ylös Pohjanlinnaan nousevalle polulle. Linna, kuten kaikki muutkin kirjoista tutut kohteet kiinnostivat Elboronia suuresti, joten hän lähti innokkaasti harppomaan kohti ylhäällä siintäviä kivimuureja. Linnaa ympäröivä vallihauta oli kuivunut aikaa sitten, mutta sen pohjassa ja törmillä kasvoi yhä rentukkaa, mesiangervoa ja muita kosteiden paikkojen kasveja. Laskusilta oli lahonnut muutamaa vallihaudan pohjalla makaavaa laudan kappaletta lukuunottamatta, ja sen ruostuneet kettingit lojuivat maassa pääportin vieressä.

Elboron ei tiennyt, aikoiko kuningas joskus rakentaa Pohjanlinnan uudelleen. Kuninkaan asioita Arnorissa hoitavan päällikkö Hírvegilin asemapaikka oli Annúminasissa, jossa myös Elessar asui silloin kun kävi pohjoisessa. Fornostissa ei ollut tarvetta korkea-arvoisille vieraille tarkoitetulle asunnolle. Ehkä kuitenkin jonakin päivänä, kun väkimäärä Arnorissa ja sen kaupungeissa olisi kasvanut entisestään, kuningas päättäisi lähettää Fornostiinkin pysyvän edustajansa, ja silloin Pohjanlinna ehkä rakennettaisiin uudelleen. Elboron saattoi vain kuvitella, miten uljas tämä rakennus oli ollut loistonsa päivinä. Nyt, yli tuhat vuotta sen tuhoutumisen jälkeen, suurin osa muureista makasi maassa kivenlohkareina, korkeana kasvavien heinien lomassa. Vielä pystyssä seisovat seinät olivat lähes kokonaan rönsyilevien köynnöskasvien ja sammaleiden peittämiä.

Elboron istahti hetkeksi erään matalan muurinkappaleen päälle, ja otti repustaan pullon omenamehua ja palan vastaleivottua leipää, jota oli aiemmin päivällä ostanut torilta leipurin kojusta. Muurin päältä näki hyvin linnakukkulan ympärille levittäytyvään kaupunkiin. Elboron haukkasi leivästä ja seurasi, kuinka suurilla säkeillä lastatut hevosrattaat etenivät verkalleen pitkin kaupungin pääkatua. Se luultavasti matkasi kohti metsän rajassa kohoavaa myllyä.

Äkkiä Elboron oli kuulevinaan askelten ääniä. Hän vilkaisi taakseen, mutta ei nähnyt ketään. Hän kohautti harteitaan, ja jatkoi eväistään nauttimista. Ehkä kukkulalla liikkui joku toinenkin utelias, joka oli vaeltanut tänne hetkeksi muistelemaan linnan pitkää historiaa. Siitä oli kauan, kun kuningas Elessarin esi-isät olivat asuttaneet tätä linnaa. Amlaith, Beleg, Mallor, Celepharn, Celebrindor, Malvegil, Argeleb I..., alkoi Elboron käydä mielessään läpi lapsena ulkoa opettelemaansa listaa. Yksi toisensa jälkeen oli poika seurannut isäänsä valtaistuimelle, katkeamatta, sukupolvesta toiseen. Ajatella, jos joku ei olisi saanutkaan poikaa. Ei ihme, että Elessar oli aikoinaan ollut huolissaan kuningattaren synnyttäessä tyttären toisensa perään.

Jokin kolahti kauempana kukkulan laella: kivimuurit saivat äänen kaikumaan. Se tuntui kuuluneen pohjoistornin vielä pystyssä seisovien seinien sisältä. Elboron mietti hetken, pitäisikö hänen mennä katsomaan, kuka se oli. Hänen ei oikeastaan tehnyt mieli. Hän oli tullut tänne viettääkseen päivän omissa ajatuksissaan, eikä tekemään tuttavuutta ventovieraiden harhailijoiden kanssa. Ei kai äänen aiheuttaja mikään muukaan voinut olla kuin toinen ihminen tai ehkä kulkukissa tai -koira.

Aamulla aurinko oli paistanut pilvettömältä taivaalta, mutta päivän vanhetessa oli pohjoisesta hiljalleen lipunut suuria pilvenlonkareita, jotka nyt kätkivät auringon taakseen. Muurien varjot syvenivät, ja ilma tuntui äkkiä kolealta, pohjoisesta käyvän viiman ujeltaessa omituisesti kolkoissa raunioissa. Elboron ei ollut rahtuakaan taikauskoinen, mutta ei voinut olla ajattelematta niitä huhuja, joita Pohjanlinnasta liikkui Gondorissakin asti. Väitettiin, että Arvedui Viimekuningas palasi aina aika ajoin katsomaan entistä kotiaan - tämähän oli hukkunut tai jäätynyt kuoliaaksi pohjoisten merillä lumimyrskyn yllätettyä hänen laivansa, eikä tämän ruumista ollut koskaan löydetty ja saatettu haudan lepoon. Arvedui oli aikanaan vaatinut Gondorin kuninkaan kruunua itselleen, kuningas Ondoherin poikien kuoltua ilman perillisiä, mutta käskynhaltija Pelendur ei ollut hyväksynyt vaadetta. Sitten Fornost oli tuhoutunut ja Arnorin kuninkaiden aika päättynyt, eikä Arveduin koditon sielu löytänyt lepoa Forochelin Jäälahden hyisistä tyrskyistä.

Ei, se olisi mahdotonta, Elboron totesi itsekseen. Arvedui oli päässyt onnellisesti Mandosin saleihin ja niistä eteenpäin. Ei hänellä ollut mitään syytä vainota jälkipolvia, ei ainakaan nyt kun hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa oli viimein saanut Gondorin kruunun otsalleen. "Ja vieläpä minun isäni toimesta", mutisi Elboron puoliääneen. "Olkoon Arvedui siis kiitollinen ja jättäköön minut rauhaan."

Elboron pakkasi loput leivästä ja mehusta takaisin reppuunsa. Hänellä ei ollut enää nälkä. Hän laskeutui alas muurilta, ja lähti varoen astelemaan linnanpihan poikki kohti pohjoistornia. Hänen oli pakko saada varmistus sille, että raunioissa todella oleskeli ihminen tai eläin eikä henkiolento. Hän eteni hiipien, niin äänettömästi kuin kykeni, tietämättä täysin minkä vuoksi teki niin. Jos kyseessä oli aave, se varmaan vaistoaisi hänen läsnäolonsa, vaikka hän pidättäisi hengitystäänkin. Jos taas kyseessä oli ihminen, kuulluksi tulemisessa tuskin olisi mitään vaarallista.

Mitä lähemmäs Elboron tuli tornin oviaukkoa, sitä varmempi hän oli, ettei ollut kuullut omiaan. Hiljaiset askeleet kapsahtelivat vasten tornikammion murtuneita kivilaattoja. Sen täytyy olla ihminen, Elboron vakuutti itselleen. Aaveet eivät astelleet maassa niin että rapisi ja kopisi vaan lipuvat ilmassa täysin äänettä. Ellei se sitten ollut niitä haudoista ylös manattuja hirviöitä, joista Beren oli pienenä kärttänyt iltasatuja painajaistenkin uhalla.

Elboron ei kävellyt suoraan tornin ovesta sisään, sillä pahimmassa tapauksessa joku odotti häntä siellä kirves tai muu ase iskuvalmiina. Sen sijaan hän asettui oviaukon viereen ja veti miekan huotrastaan.
"Kuka siellä?" hän kysyi, toivoen äänensä kuulostaneen toisen korvissa vähemmän pelokkaalta kuin omissaan.
Vastausta ei kuulunut. Ainoa ääni tuntui nyt olevan lähtöisin Elboronin omasta sydämestä, joka jyskytti hänen rintaansa kuin ulospääsyä vaatien. Elboron meni vielä hieman lähemmäs ovea, ja kurkisti nopeasti sisään. Ei ketään. Ehkä hän oli sittenkin kuvitellut kaiken.

Elboron astui sisään kammioon, ja oli puhtaasti hänen vaistonsa ja nopeiden liikkeidensä ansiota, että hän sai torjuttua oikealta puoleltaan äkisti heilahtaneen miekaniskun. Hän kääntyi ja hämmästyi tuntiessaan kenelle tumma, sotkuinen tukka ja karkeapiirteiset kasvot kuuluivat.
"Eresgal?" Elboron huudahti ja laski miekkansa huojentuneena, mutta ymmärsi saman tien tehneensä virheen. Eresgal kohotti omansa uuteen iskuun. Elboron heittäytyi voimakkaasti eteenpäin ja kuuli kuinka terä viuhahti ohi hänen selkänsä yläpuolelta. Suoristautuessaan Elboron näki, kuinka Eresgal pinkaisi oviaukosta tiehensä. Hän huusi ja pyysi tätä pysähtymään, mutta mies jatkoi juoksuaan, reppu selässä pomppien ja muurinkappaleiden yli hypähdellen, kadoten lopulta mäen rinteen taakse.

Elboron seisoi hämmentyneenä paikallaan, ja katseli ympärilleen. Mikä kumma Eresgaliin oli mennyt? Näytti siltä, että mies oli käyttänyt pohjoistornia leirinään. Sen keskellä oli selvät nuotion jäljet. Miksi hän oli täällä majaillut? Elboron luuli tietävänsä vastauksen. Eresgal oli varmaankin tullut myymään metsästyssaalistaan, mutta ei halunnut maksaa majatalosta, eikä hänellä välttämättä ollut Fornostissa tuttaviakaan, joiden luota pyytää yösijaa. Se ei silti selittänyt, miksi Eresgal oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Eikö hän ollut tuntenut Elboronia? Ehkä mies vaikka oli huonomuistinen, niin kuin Beren. Pikkuveli harvoin oppi tunnistamaan ihmisten kasvoja yhden tapaamisen perusteella.

Elboron ei nähnyt Eresgalista vilaustakaan sinä aikana, jonka vielä vietti Fornostissa. Hän kyseli tästä ohi mennen lihakauppiaalta, mutta tämä vain kohautti harteitaan, ja sanoi, ettei miestä ollut näkynyt siellä päin vähään aikaan. Se tuntui Elboronista omituiselta, mutta hän unohti koko asian saadessaan räätäliltä uudet asusteensa sekä Erindisille tarkoitetun mekon. Ne olivat kaikki yksinkertaisia, mutta kauniisti värjättyjä ja huolellisesti valmistettuja verkakankaisia vaatteita, ja Elboron maksoi niistä mielellään kaksinkertaisen hinnan. Hän ei juurikaan välittänyt rahan menosta, sillä hän oli tottunut saamaan sitä isältään aina kun vain keksi pyytää, tietysti sillä edellytyksellä, että osasi perustella tarpeensa. Hän oli varma, ettei isällä olisi mitään sitä vastaan, että hän hankki uusia vaatteita itselleen menetettyjen tilalle, ja Erindisin mekkoa nyt tuskin kannatti edes mainita, koska se maksoi vain kaksi hopeapenniä.

* * *

Elboron seurasi jännittyneenä Erindisin kasvoja, kun tämä katsoi kangaspussiin, joka sisälsi hänen uuden mekkonsa. Tyttö veti vaatteen varoen ulos, levitti sen eteensä, ja hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä.
"Mikä tämä oikein on?" hän henkäisi.
"Teidän uusi mekkonne."
"Ei... Miten ihmeessä...?"
"Otin yhden teidän hylkäämistänne vaatteista malliksi Fornostin räätälille. Teillä varmasti on tarvetta uudelle mekolle."
"Niin, mutta teidän ei olisi pitänyt... Voi ei, en voi mitenkään ottaa vastaan tätä. Minulla ei ole mistä maksaa."
"Se on lahja teille, Erindis", Elboron sanoi. Hän oli hieman hermostunut siitä, ettei Erindis näyttänyt ollenkaan ilahtuneelta katsellessaan vaatetta. Kauhistuminen olisi kuvaillut tytön ilmettä paremmin.
"Miksi, ruhtinas?"
"No... minä kuulin teidän sanovan, että se oli lempimekkonne. Minä halusin teettää teille uuden samanlaisen. Halusin nähdä teidän hymyilevän."
Elboron oli puhunut nopeammin kuin ajatteli, ja tunsi kuumotuksen leviävän kasvoilleen. Hän laski hämillisenä katseensa.

Erindis oli hiljaa, ja Elboron rohkeni viimein vilkaista tyttöä. Hän huomasi, että tämänkin posket olivat vaihtaneet väriä heleän punaisiksi.
"Kiitos", Erindis sanoi tuskin kuuluvasti. Sitten hän riensi makuukamariinsa, ja tuli hetken päästä takaisin keittiöön uusi mekko yllään, asetellen sen hihoja paremmin paikoilleen. "Se on kaunis", hän sanoi Elboronille silmät loistaen. "Minulla ei ole ikinä ollut mitään verkakankaasta valmistettua, eikä ikinä toista yhtä kauniin punaista vaatetta. Tämä on todella ihana."

Elboron huojentui ja antoi hymyn levitä kasvoilleen. Erindis otti muutaman askeleen lähemmäs Elboronia, ja ennen kuin tämä huomasikaan, oli tyttö tarttunut toiseen hänen käsistään, ja katseli tätä kiitollisena hymyillen. Elboron hämmästyi, mutta puristi kättä hellästi takaisin.
"Kiitän teitä vielä kerran, ruhtinas. En muista, koska olisin viimeksi saanut uusia vaatteita. Tämä on silti liikaa... en voi ymmärtää...", hän pudisteli päätään ja irrotti otteensa Elboronin kädestä tämän suureksi harmiksi.
"Te ansaitsette sen", Elboron lausui lyhyesti.
Erindis hymyili ja kiirehti taas kohti makuukamarin ovea. "Käyn vaihtamassa tämän. Minun pitää säästää tätä mekkoa, jotta se säilyisi hyvänä mahdollisimman pitkään. Voi, pääsenköhän koskaan sellaiseen juhlaan, johon tämä ei olisi liian hieno?"

Elboron toivoi, ettei neito olisi rientänyt riisumaan mekkoa näin pian. Hän ei ollut ehtinyt kertoa, miten kauniilta tämä oli näyttänyt se yllään.

* * *

Elboron oli päättänyt olla mainitsematta Erindisille, että oli tavannut Eresgalin Fornostin linnoituksessa. Se vaikutti tarpeettomalta. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, miksi Eresgal oli käyttäytynyt niin omituisesti, eikä hän halunnut hämmentää tyttöä kertomalla asiasta. Varmasti Eresgalilla oli ollut hyvä syy hyökätä Elboronin kimppuun ja paeta sitten paikalta. Luultavasti mies oli vain sekoittanut Elboronin johonkin toiseen, kuten ryöväriin, joka aikoi varastaa Eresgalin metsästyssaaliin. Asia tuntui joka tapauksessa nyt niin mitättömältä, ettei sitä kannattanut enää pohtia.

Erindisillä ei ollut mitään sitä vastaan, että Elboron jäisi asumaan hänen mökkiinsä siksi ajaksi, kun kiertäisi lähitienoon metsiä puita tarkastellen. Gwenneth oli luvannut tulla öiksi heidän esiliinakseen, joten etikettipuolikin olisi kunnossa. Elboron päätti tutkia lähialueiden puuston oikein perusteellisesti. Hän keräisi kaiken mahdollisen tiedon mahdollisimman monesta puuyksilöstä. Oli hyvä saada tarkkaa ja täydellistä tietoa tutkimusta varten, eikä sellaisen kerääminen luonnollisestikaan kävisi aivan hetkessä.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Lupaus jatko-osasta alkoi oitis hymyilyttämään :) Ihanaa että tämä jatkuu.

Oli ihana ajatus Elboronilta teettää Erindisille uusi mekko. Minä täällä hymäilin lukiessani neidon reaktioista.
Halusin nähdä teidän hymyilevän.
Hih, tuo oli ihana kohta! (kaikki on tänään näköjään mielestäni ihanaa...)

Jäi kyllä todella mietityttämään Eresgalin käytös. Tuli heti mieleen että onko mies nyt sitten pimahtanut totaalisesti. Toivottavasti saamme tähän selityksen :)

Niinpä niin, kannattaahan siihen puiden tutkimiseen aikaa käyttää, varsinkin kun on mieluisa yöpymispaikkakin tiedossa...(muuten, tuo tekemäsi kuva Erindisista muistutti todella paljon omia mielikuviani)

Kun ei näköjään oikein mitään irtoa, niin tyydyn vain odottamaan jatkoa![/quote]
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ihana.

Oi, minä ihastuin Elboronin ajatuksiin tuosta puvusta. Siinä vasta kaunis ele.

Ja kyllä tuo historiapätkä teki vain hyvää tuolla, kertoo taas sitä, miten kirjaviisas Elboron loppujen lopuksi on. Ja koskaan ei voi muistaa mitään liian hyvin, pidän kertausta varsinkin ficcien muodossa mukavana, ja siitä näkee että työhön on paneuduttu.

Tuo Elboronin oleskelu Pohjanlinnassa... Eresgal oli omituinen, jotenkin... ei se sama mies joka oli aiemmin. :? Nyt pistit minut oikein miettimään, mitä tästä vielä tulee. Pelottavaa.

Erindisin reaktio... :D Ihanaa, tuo loppu on kyllä niin parasta. Ja Elboron on taas ylisuloinen. "Te ansaitsette sen", Elboron lausui lyhyesti. Yksinkertaista ja silti älyttömän sulattavaa.

Ja totta kai se Elboron sine kylään jäi... :D Olenko kertonut, että tämä ficci on mahtava? Nyt kerroin. Ja jatkoa mahtificciin odotan...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kaakaomuki, joulutorttu ja uusin luku Elboronia, mitäpä tässä osaisi enää kaivata. :) Minä en ole paljon koneelle ehtinyt viime aikoina, joten säästelin tätä sinun uusinta lukuasi siihen, kun minulla on kunnolla aikaa lukea se ja se tarkoitti tätä iltaa. Ja ihanahan tuo oli taas kerran. Sanoisinko taas, että pidän hirveästi sinun Elboronistasi. ;)

Sinun ficcisi ovat siitä mielenkiintoisia, ettei koskaan voi olla ihan varma siitä mitä tulee tapahtumaan. Kyllähän minä aavistelin, että Elboron palaa sinne kylään ja Erindisin luo, mutta sitten ajattelin, että jos tuolla tarvikkeenhakureissulla vaikka sattuukin jotain (ja sattuihan sitä tietysti, mutta ei se estänyt Elboronia onneksi palaamasta). Niin, sai kyllä ihmetyksen valtaan tuo Eresgalin käytös ja minun päässäni rupesi heti risteilemään mitä mielikuvituksellisempia ideoita miehen motiiveista. Ja nyt minua tietysti kiinnostaa entistä enemmän saada selville, että mikä tuo Eresgal oikein on miehiään. En usko hetkeäkään, ettei hän muka olisi tunnistanut Elboronia, mutta ei hän ihan vähäpätöisistä syistä ole voinut ruveta huitomaan tätä kohti miekallaan. Mystistä, totta totisesti.

Elboron oli ihanan turistimainen tuossa alussa. Siis varsinkin tuo linnalle kiipeäminen ja historian muistelu ja sitten evästauko muurinkappaleen päällä synnyttivät tätä mielikuvaa. Minä olen hulluna vanhoihin linnoihin (noin niin kuin oikeassakin elämässä en pelkästään tekstissä), joten tätä lukua oli tosi mukava lukea. Ja ihailtavaa tuo, kuinka sinä olet jaksanut kiinnittää huomiota myös historiaan. Samaten tuota linnaa ympäristöineen olit kuvannut niin hienosti, että minä näin sen aivan silmissäni.

Halusin nähdä teidän hymyilevän.
Tämä lause oli tosiaan älyttömän suloinen. Tuo mekkojuttu oli muutenkin ihana, vaikka minä alussa pelkäsin, että nyt Erindis loukkaantuu Elboronille, kun se vaikutti niin ylpeältä, ettei siitä olisi ottamaan minkäänlaisia lahjuksia vastaan. Mutta onneksi mekko sai sitten kuitenkin hyvän vastaanoton ja kun Elboron oli jo useamman yön Erindisin "vaivoina" ollut, niin saattoihan tyttö hyvin ajatella mekon korvaukseksi. Oli kyllä hauska lukea siitä, miten tohkeissaan Erindis oli mekosta, joka Elboronin mielestä taas oli halpa ja yksinkertainen. Minua jännittää kyllä nähdä, että mihin pisteeseen asiat kehittyvät näiden kahden välillä ja sitten toisaalta tuntuu, etten minä (ja Elboron) vielä tunne Erindisiä kauhean hyvin, joten siitäkin on kiinnostavaa saada lisää tietoa.

Odottelen edelleen jatkoa. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos vaan kommenteista. :)

Andune: Juu, Elboron sai kerrankin hyvän idean millä tehdä vaikutus Erindisiin. Hänen oli oikeastaan varmaan aika vaikea keksiä mitään kunnon perustelua teolleen (koska ei hän nyt vielä tohdi ihastustaan paljastaa), joten tuo "halusin nähdä teidän hymyilevän" kuulosti minusta aika viattomalta, vaikkakin samaan aikaan myös hyvin paljastavalta. Eresgalin käytökselle kyllä tullaan saamaan vastaus jossakin vaiheessa. ;)

Nerwen: Minä olen oikeastaan aika laiska tarkistamaan faktoja, joten tuo historiakatsaus oli varmaan vähän sinnepäin. Ajattelin, että mahdolliset epätarkkuudet voidaan selittää sillä, ettei Elboronilla ollut asiasta tarpeeksi pitävää tietoa. Hih, Eresgal tosiaan oli aika erikoinen tuossa, mutta kyllä se sama mies oli kuin ennenkin. Sanotaan vaikka nyt niin, että hänellä oli syynsä tehdä niin kuin teki. Tuota Elboronin ja Erindisin välistä söpöilyä oli kyllä ihan hauska kirjoittaa. Mukavaa jos pidät tätä mahtificcinä. Minä itse jatkuvasti pelkään että tämä on tylsääkin tylsempi, kun tässä on niin paljon rauhallisempaa menoa kuin vaikka Deja vu:ssa. No, kunhan on jatko-osan aika koittaa... :twisted:

Leida: Minusta oli kyllä hykerryttävän hauskaa kirjoittaa tuo Eresgal-kohtaus. Minäpäs tiedänkin, miksi hän teki niin kuin teki. :P Sinun on vaan odotettava, että päästään ficissä eteenpäin. Minuakin kiehtovat nuo keskiaikaiset linnat tosi paljon, vaikka tietämys niistä on kyllä tällä haavaa enimmäkseen peräisin Aku Ankan tarinasta "Vanhan linnan salaisuus". Eli toisin sanoen hyvä jos tuo kuvailu kuulosti edes hitusen uskottavalta. Minäkin oikeastaan ensin ajattelin, että Erindis saattaisi kieltäytyä tuosta mekosta, mutta ajattelin sen sitten niin, että Erindis piti sitä mekkoa yksinkertaisesti liian houkuttelevana, että siitä olisi kannattanut kieltäytyä pelkän ylpeyden vuoksi (ja täytyy muistaa, että huolihan se Elboronin mustikoita poimimaankin, koska se oikeasti tarvitsi apua. Että ei se niin kovin jääräpäinen kuitenkaan ole, jos oikeasti tarvitsee jotain.)


Joo, ja sitten ficci jatkuu, hitaasti mutta varmasti. Minun piti jo joskus aiemmin mainita, että olen päätynyt käyttämään kuukausista tavallisia nimityksiä haltiakielisten sijaan, niin kuin Nerwenkin on tehnyt. Niinhän he taitavat olla TSH:ssakin. Tässä luvussa ei taas kauheasti mennä eteenpäin, mutta syystä tai toisesta tätä oli varsin hauska kirjoitella. :)


Luku 12
...jossa Elboron tekee päätöksen

Elboron kumartui poimimaan pihlajasta pudonneen lehden. Hän varoi nykyisin ottamasta lehtiä suoraan puista, vaikka olikin kohtuullisen varma, ettei tämä pihlaja humauttaisi häntä oksallaan, vaikka poimisi siitä muutaman marjankin. Puu vaikutti kaikin puolin tavalliselta pihlajalta, paitsi että se oli hyvin suuri ja sen runko haarautuu neljään osaan, niin että se näytti enemmän jättikokoiselta pensaalta kuin puulta. Elboron mittaili pihlajan oksia ja asteli sitten taaksepäin arvioidakseen, miten korkea se oli. Hän vertasi puuta edessä pitämäänsä mittakeppiin, ja kun etäisyys sai ne näyttämään yhtä korkeilta, hän merkitsi maahan paikan, ja katsoi monenko askeleen päässä oli pihlajasta. Hän kirjasi etäisyyden paperiin, ja muutamien laskelmien jälkeen totesi pihlajan noin sadan sylen korkuiseksi. Hän pudisteli päätään. Mitä ihmettä hän oli mennyt laskemaan? Puu ei voinut olla kymmentä syltä korkeampi.

Elboron mietti, mitä Erindis mahtoi sillä hetkellä puuhailla. Ehkä tämä työskenteli kasvimaallaan. Tyttö oli aamulla maininnut jotakin porkkanasadon korjaamisesta. Elboron oli tarjoutunut auttamaan, mutta neito oli vannonut, ettei tarvitsisi apua niin vähäisessä puuhassa, joten Elboron oli lopulta pakannut tutkimusvälineensä reppuun ja suunnannut metsälle hieman vastahakoisesti. Se oli omituista, sillä ennen hän oli aina ollut innoissaan päästessään samoilemaan ja tutkimaan puita ja kasveja. Nyt siinä ei vain tuntunut olevan samaa hohtoa kuin aikoinaan. Hän oli huomannut toistavansa saman rutiinin - piirros, kasvuympäristön kuvailu, lehtinäyte ja koon arviointi - jokaisen näkemänsä hiemankin erikoisemman puun kohdalla, kiinnittämättä kunnolla huomiota siihen, mitä teki. Hän oli ehtinyt käsitellä jo monta eri puuta tämän aamupäivän aikana, ja hänen muistiinpanojen pinonsa kasvoi kasvamistaan, ilman että hän edes huomasi, missä vaiheessa oli tullut ne kirjoittaneeksi.

Elboron pysähtyi tuijottamaan nuorta sorjaa koivupuuta, jonka arvioi olevan suurin piirtein Erindisin mittainen. Miten hän toivoikaan, että Erindis olisi ollut täällä hänen kanssaan. Hän olisi voinut selittää tytölle, minkälaisia tietoja hän tarkalleen ottaen puista keräsi, ja miksi hän teki niin. Erindis varmasti ymmärtäisi, että hän teki tärkeää työtä, eikä vain haaskannut aikaansa niin kuin monen muun mielestä. Isäkin oli ehdottanut, että Elboron tutkisi, minkälaisista puista saisi helpoiten veistettyä tavaroita, minkälaisista rakennettuja kestäviä taloja, ja mitkä puolestaan sopivat parhaiten polttopuiksi, sen sijaan että vain piirsi ja mittaili niitä. Sellaisesta tutkimuksesta olisi kuulemma enemmän hyötyä ihmiskunnalle. Hyötyä! Miksi kaikki aina puhuivat hyödystä? Eikö ihmisten maailmaa koskevan tietomäärän kasvattaminen sitten ollut hyödyllistä?

Erindis kuitenkin ymmärtäisi. Elboron ei tiennyt, miksi ajatteli niin, mutta hän oli siitä varma. Erindis oli viisas, huolimatta siitä, että tämä oli vain pienen kylän kasvatti, eikä luultavasti tuntenut Keski-Maan historiaa niin hyvin kuin Elboron eikä ehkä puhunut sujuvaa haltiakieltäkään. Siitä huolimatta tämä oli viisas. Se, että selviytyi keskellä metsää läpi pitkän kylmän talven hyvin alkeellisissa oloissa, oli varmasti merkki syvästä viisaudesta.

"Erindis", hän lausui ja katsoi nuorta koivua kiinteästi, kuvitellen näkevänsä neidon edessään. Se ei ollut ollenkaan vaikeaa. "Tiedän, että tämä yllättää teidät... Saatatte ehkä ajatella, ettei tässä ole mitään järkeäkään... mutta nämä päivät, jotka olen saanut viettää seurassanne ovat saaneet minut vakuuttumaan. Tämä vain tuntuu oikealta ratkaisulta. Minä lupaan, että tulisitte olemaan onnellinen." Elboron astui lähemmäs koivua ja hiveli hellästi yhtä sen hennoista oksista. "Tiedän, että se olisi epätavallista... Joidenkin mielestä ehkä sopimatontakin, että minunlaiseni mies ottaisi vaimokseen teidänlaisenne -"

"Totisesti hän on vielä erikoisempi, kuin mitä kylällä puhutaan!"

Elboron hypähti pois puun luota ja kääntyi katsomaan, kuka oli puhunut. Hän näki edessään kaksi nuorta punatukkaista neitoa, suuret korit käsivarsillaan. Kumpikin näytti olevan tikahtumaisillaan pidätettyyn nauruun.
"Te varmaankin olette se etelän ruhtinas, jonka sanotaan vaeltelevan metsissämme ihastellen puita ja piirrellen niistä kuvia", toinen heistä tyrskähti.
Elboron ei vastannut. Hän oli tuohtunut siitä, että hänen rauhaansa oli häiritty.
"Keskeytimmekö jotain?" toinen neidoista kysyi viattomasti. "Jatkakaa toki. Täytyyhän teidän saada vastaus tuolta, öm, morsiameltanne."
"Ei se ollut sitä mitä te luulette sen olevan", Elboron ärähti. Hän tunsi punan jälleen leviävän kasvoilleen.
"No, mitä tahansa se olikin, niin suokaa toki anteeksi, että häiritsimme teitä tällä tavalla näissä teidän... pyrkimyksissänne. Mutta oikeastaan meillä on teille asiaakin. Isämme Amontór kehotti meitä pyytämään teidät luoksemme illalliselle, jos sattuisimme tapaamaan teidät käydessämme sienimetsässä. Hän haluaisi jutella kanssanne jostakin tärkeästä asiasta."
"Niin, sellaisesta, jota me olemme liian nuoria ymmärtämään", toinen tytöstä jatkoi silmiään räpsytellen.

Elboron oli tavannut Amontórin lainatessaan hevosta Fornostin matkalleen, ja piti tätä hieman pöyhkeänä, mutta muuten asiallisena miehenä, olivatpa tämän tyttäret sitten miten nenäkkäitä hyvänsä. Amontór ei ollut dúnedainia, mutta häntä pidettiin jonkinlaisena päämiehenä kylässä, ehkäpä koska mies asui sen suurimmassa talossa. Talo tosin kuului hänen vaimolleen, joka oli perinyt sen vanhempiensa kuoltua, mutta Amontór ei antanut tämän pienen muodollisuuden häiritä omanarvontuntoaan.

Elboron kertoi tytöille, että olisi valmis tapaamiseen, ja nämä kehottivat häntä saapumaan heidän talolleen samana iltana auringonlaskun aikaan. Elboron oli harmissaan, ettei voisi nauttia illallisesta Erindisin seurassa, mutta toisaalta hän oli kiinnostunut kuulemaan, mitä Amontórilla oli sydämellään. Vaikka Elboron tavallisesti kammosikin illalliskutsuja ja niillä harrastettavaa sisällöttömien kohteliaisuuksien vaihtoa, tällä kertaa hänestä tuntui, että keskustelu Amontórin kanssa voisi osoittautua kiinnostavaksikin. Hän ei vieläkään täysin ymmärtänyt, keitä nämä Metsäkylän ihmiset olivat ja miksi ihmeessä he olivat valinneet tavan elää näin vaikeasti kaukana muusta väestä, ja hän toivoi Amontórin valaisevan asiaa tänä iltana.

* * *

Amontórin perheeseen kuului vaimon ja kahden punatukkaisen tyttären lisäksi hiljainen ja hieman pelästyneen näköinen tummatukkainen poikalapsi, jonka Elboron arvioi korkeintaan kymmenen tai yhdentoista ikäiseksi. Poika tuijotti Elboronia isänsä vierestä lähes koko illallisen ajan silmät pyöreinä, niin ettei ollut muistaa edes syödä ruokaansa: kanttarellikastikkeella höystettyä metsäkaurista. Amontór istui Elboronia vastapäätä, ja oli aloittanut jutustelun pitkällä ja perusteellisella katsauksella menneen kesän säähän, ja siihen, miten sateet ja kuivat kaudet vaikuttivat syksyn satonäkymiin.
"Omenaa tulee tänä syksynä vähän. Kukinta näet epäonnistui kylmän kevään vuoksi", virkkoi Amontór työntäessään haarukallisen kaurista suuhunsa. Hän vaikeni kunnes sai suunsa tyhjäksi. "Perunaa sen sijaan on tulossa hyvin. Satoi näet juuri oikea määrä kesäkuun viimeisellä viikolla. Minä aina sanon, että jos sataa kolme päivää kesäkuun viimeisellä viikolla, sadosta tulee hyvä. Jos sataa neljä päivää tai kaksi päivää, siitä ei tule niin hyvä. Ei sadetta ollenkaan niin saadaan olla talvi nälässä."
"Aina meidän pellolta on perunaa saatu, olipa kesällä satanut tahi ei", virkkoi siihen Amontórin rouva Moriel. "Ei ole tarvinnut nälkää nähdä talvisin. Aina on pottuja riittänyt, vaikka eiväthän ne keväällä enää niin maistuvia ole, kun rupeavat mokomat itämään. Olen aina sanonut, että meidän pitäisi rakentaa uusi kellari. Vanha ei ole ollut tarpeeksi kylmä sen jälkeen kun Amontór humalapäissään kaatoi ne kellaria varjostaneet kuuset."
"Niissä asui liikaa oravia. Kävivät röyhkeiksi, ryöstivät omenia ja karviaisia ja kerran melkein sen piirakankin ikkunalaudalta, etkö muista, vaimoseni?"
"Muistan toki, mutta uuden kellarin me tarvitsemme yhtä kaikki, talon pohjoispäätyyn. Sinne ei aurinko pääse paistamaan."

Amontór unohtui hetkeksi väittelemään uuden kellarin tarpeellisuudesta vaimonsa kanssa ja Elboron saattoi keskittyä välttelemään heidän pikkupoikansa rävähtämätöntä tuijotusta. Hän oli jo miltei ehtinyt syödä annoksensa loppuun, kun viimein havahtui Amontórin lausuessa hänen nimensä.
"Vaikka enpä tiedä, onko meidän viisasta puhua sadostamme ja kellaristamme valtion virkamiehen kuullen, vaimoseni", virkkoi mies. "Ruhtinas Elboron varmasti tietää, ettei kuningas Elessar ole vielä ehtinyt panna Metsäkylää verolle."
Elboron kohotti hämmentyneen katseensa lautasestaan. "Niin... En usko kuninkaan edes tietävän Metsäkylän olemassaolosta, sillä sitä ei ollut kirjattu karttaan, jota käytämme Gondorissa."
"Ja ruhtinas varmaankin pitää huolta, ettei Metsäkylän olemassaolo jatkossa jää kuninkaalta huomaamatta."
"Voi tietysti olla, että mainitsen paikasta hänelle", Elboron sanoi, ymmärtämättä täysin, mitä Amontór oikein tarkoitti vihjailevilla puheillaan. Hän kuitenkin huomasi miehen ilmeestä, ettei tämä pitänyt Elboronin vastauksesta. Seurasi hiljaisuus, jonka Amontórin poika yllättäen rikkoi.
"Onko se ihan oikea miekka?" hän hihkaisi ja tuijotti Elboronia edelleen silmää räpäyttämättä. "Se miekka, jonka herra jätti eteiseen?"
Elboron vilkaisi olkansa yli kohti eteistä muistaen Taikasurman, josta oli luopunut ruokailun ajaksi. "Onhan se", hän vastasi lyhyesti.
"Oletko sinä tappanut sillä ihmisiä? Tarkoitan, että onko herra joutunut surmaamaan sillä ketään?"
"Olen muutamia", Elboron sanoi harteitaan kohauttaen. "Kaikki eteläisiä", hän lisäsi nähdessään pojan kalpenevan. "Haradin miehiä", hän jatkoi, kun poika näytti entistä kauhistuneemmalta. "Harad on Gondorin eteläpuolella, meren takana. He ovat meidän vihollisiamme. He taistelivat Sormuksen sodassa Vihollisen puolella. Minun isäni haavoittui Sormuksen sodassa Haradin miehen nuolesta ja miltei kuoli", Elboron selitti edelleen, toivoen pyyhkivänsä sillä tyrmistyneen ilmeen pojan kasvoilta, mutta hänen sanoillaan ei ollut juuri vaikutusta. Lapsi tuijotti Elboronia kuin murhamiestä.
"Herra on varmaan todella vaarallinen", poika henkäisi. Elboronin teki mieli vastata, että hän todellakin saattoi käyttäytyä arvaamattomasti, varsinkin jos häntä tuijotettiin liian pitkään.
"Noh, Tórion", moitti äiti poikaansa. "Ruhtinas on urhea mies. Etkö muista, että oma isoisäsi sai surmansa Sormuksen sodassa? Ruhtinas taistelee kotimaassaan niitä ihmisiä vastaan, jotka tappoivat isoisäsi. Ja onhan Eresgal-herrallakin miekka. Olethan sinä nähnyt."
"Eresgal-setä on metsästäjä. Sen miekka on pelkkä koriste. Mutta tuon ruhtinaan miekka on ihmisiä varten."
"Jo riittää, Tórion! Vuoteeseen, mars", komensi Moriel. Poika nousi kuuliaisesti pöydästä, mutta irrotti katseensa Elboronista vasta astuessaan kyökistä kamarin puolelle.
"Pahoittelen poikani käytöstä, vilkas mielikuvitus näet...", mutisi Moriel hämillään, mutta Elboron pudisti päätään merkiksi, ettei ollut loukkaantunut. Ainahan aseet kiehtoivat pojankoltiaisia.
"Oliko teidän isänne mukana Harmaassa Komppaniassa?" kysyi Elboron naiselta.
"Oli. Hän oli aina valmis seuraamaan toveriaan Aragornia, minne tämä ikinä menikin. Kun Harmaa Komppania kutsuttiin kokoon, hän lähti innokkaana matkaan, mutta jäi sille tielleen."
"Otan osaa."
"No, siitä on jo aikaa, eikä isäni kuollut turhaan. Minä uskon Elessarin olevan hyvä kuningas", virkkoi nainen. "Sanoipa mieheni hänestä mitä hyvänsä."
Amontór murahti. "No, minä en Aragornia koskaan tavannut, kun hän näillä main liikkui. Puhutaanhan hänestä paljon hyvää, vaikka hän kerääkin suuret verot Annúminasin ja Fornostin ihmisiltä."
"Verojen tarkoitus on ollut vain kaupunkien jälleenrakennuksen mahdollistaminen", totesi Elboron. "Kuningas on joutunut hankkimaan paljon työvoimaa maiden raivaamiseen, vanhojen raunioiden purkamiseen ja uusien teiden ja talojen rakentamiseen."
"Ja onpa hänen korkeudelleen rakennettu loistelias linnakin Annúminasiin, tai niin olen kuullut", tokaisi Amontór.
"Tarvitseehan hän asunnon edustajalleen Hirvegilille ja itselleen silloin kun vierailee valtakuntansa pohjoisosissa", Elboron selitti.
"Eipä sen rakentamisessa paljoa säästelty", jatkoi Amontór. "Kansa saa raataa, jotta herrasväki voi uinua silkkilakanoilla ja siemailla viiniä kultapikareista. Kovinpa ovat ruhtinaankin vaatteet koreat, ja aikaakin hänellä näyttää olevan enemmän kuin tarpeeksi, kun kerran matkustelee pitkin poikin Keski-Maan mantuja pysähtyen silloin tällöin laatimaan piirustuksen kauniista puusta ja lausumaan tälle muutaman kohteliaisuuden."

Illallisen aikana enimmäkseen keskenään supattaneet tyttäret tyrskähtivät ääneen. Elboron arvasi näiden kertoneen isälleen, millaisesta tilanteesta olivat hänet yllättäneet. Hän tunsi tarvetta puolustautua Amontórin syytöksiä vastaan.
"Me teemme kyllä paljon muutakin kuin siemailemme viiniä ja lepäämme silkkilakanoilla. Isäni omistaa Ithilienin alueen maat, ja hänen sotilaidensa ansiosta väki saa elää siellä turvassa ulkopuolisilta vaaroilta. Jos kansalaisten keskuudessa syntyy kiistoja, isämme auttaa heitä ratkaisemaan ne. Kansa tarvitsee johtajia, jotka tuovat turvaa ja järjestystä heidän keskuuteensa. Ja jonakin päivänä minä astun isäni saappaisiin, ja otan tämän tärkeän tehtävän hoitaakseni."
"No, meillä Metsäkylässä ei ole tarvetta moisille herroille. Me osaamme ja haluamme huolehtia itse itsestämme. Ja jos te, ruhtinas Elboron, katsotte asiaksenne kertoa meistä kuninkaalle, ja hän pakottaa meidät makselemaan veroja ja kumartelemaan jollekin joutilaalle ylvästelijälle, voin vannoa, ettemme alistu sellaiseen kapinoimatta."
"Jos haluatte, en mainitse paikasta kuninkaalle", Elboron totesi rauhallisesti, peittäen sisällään kytevän ärtymyksen.
"Hyvä niin", murahti Amontór.
"Tietenkin, jos olisin niin tehnyt, olisi kuningas ehkä halunnut turvata Metsäkylän lain ja järjestyksen nimittämällä kylälle päällikön ja tarjoamalla tälle muutamia etuisuuksia, kuten palvelusväkeä ja ilmaisia hevosia ja muuta sellaista, mitä kylänpäällikkö tehtävässään sattuisi näkemään tarpeelliseksi. Olisin mielelläni suositellut teitä siihen tehtävään, hyvä Amontór, olettehan jo valmiiksi arvossa pidetty kylän asukas, mutta koska ette halua kuninkaan kuulevan kylästänne, niin lupaan unohtaa koko asian."
"Öm, tuota..."
"No, minun lienee aika lähteä. Kiitän teitä erinomaisen maittavasta illallisesta", Elboron lausui juhlallisesti ja nousi pöydästä Amontórin aukoessa suutaan saamatta ainuttakaan ymmärrettävää sanaa ulos. Elboron hyvästeli Morielin hymyillen, otti miekkansa eteisestä ja asteli tyytyväisenä ulos talosta. Hän ehti ottaa muutaman askeleen pitkin pihapolkua, kun Amontór kiiruhti hänen peräänsä, selittäen, ettei hän tietenkään haluaisi asettua kuningasta ja tämän virkamiehiä vastaan, jos nämä näkisivät Metsäkylän verollepanon tarpeelliseksi, ja se, mitä hän oli maininnut kapinasta oli tietysti vain joutava päähänpisto, oluen aiheuttama lipsahdus vailla sen syvempää merkitystä. Elboron nyökkäsi luvaten kertoa Metsäkylästä kuninkaalle, jos vain suinkin muistaisi. Todellisuudessa Elboron epäili vahvasti Amontórin mahdollisuuksia päästä kylän päälliköksi. Kuningas varmasti enemmin antaisi viran vanhalle toverilleen Eresgalille kuin briiläisen tynnyrintekijän pojalle, vaikka tämä asuisikin kylän suurimmassa talossa.

Kun Elboron palasi Eresgalin mökkiin, Erindis lakaisi parhaillaan lattiaa ja hymyili Elboronin huomattuaan niin lämpimästi, että tämän sydän alkoi hyppiä riemusta.
"Oliko teillä mukava ilta?" tyttö kysyi.
"No, ei oikeastaan", Elboron vastasi totuudenmukaisesti, mutta hymyili.
"Niinkö? Mistä Amontór halusi puhua?" Erindis kysyi.
"Halusi vain tietää, aionko kertoa Metsäkylästä kuninkaalle ja aikooko kuningas panna teidät maksamaan veroja", Elboron vastasi olkapäitään kohauttaen ja istui penkille pöydän ääreen.
"Aiotteko sitten?" Erindis kysyi vakavoituen.
"Kyllä kai. Asuuhan täällä hänen vanhoja tovereitaan, kuten teidän isänne. Kuningas on varmasti kiinnostunut kuulemaan, mitä he nykyään puuhastelevat."

Luudanvarsi kirposi Erindisin kädestä ja kaatui kolahtaen puiselle lattialle. Hän kumartui nopeasti nostamaan sen ja jatkoi lakaisua entistä tarmokkaammin, niin että roskat ja pöly pikemminkin levisivät ympäri lattiaa kuin päätyivät yhteen kasaan. Elboron katseli Erindisin touhua hämmentyneenä, miettien oliko jokin vialla, mutta hänen pohdintansa katkesi Gwennethin pyyhältäessä tupaan.
"Jaaha, ruhtinas onkin jo ehtinyt takaisin", nainen totesi hymyillen ja kääntyi sitten katsomaan Erindisiä kulmiaan kohottaen. "Tyttöhyvä, tuollaista huiskimistako sinä kutsut lakaisuksi? Annahan se luuta minulle, että saamme tämän lattian siivotuksi ennen nukkumaan menoa."
Erindis totteli, ja kiirehti heti kamariinsa toivotettuaan ensin vaisusti hyvää yötä.
"Mahdoton hupakko", Gwenneth naurahti kamarin oven sulkeuduttua. "Ei osaa edes lattiaa lakaista. Hänen äitinsä näet oli hyvin toimelias ihminen, eikä tyttärien tarvinnut juuri osallistua kotitöiden tekemiseen. Ihmettelen kyllä tosiaan, jos joku mies Erindisin vaimokseen huolii, sellainen tolvana tämä toisinaan on."
"Hän tekee kyllä hyvää mustikkapiirakkaa", Elboron sanoi tuntien tarvetta puolustaa tyttöparkaa. Hänestä Erindis oli tavattoman taitava talousihminen.
"No, myönnettäköön, että sen hän kyllä osaa valmistaa. Mustikkapiirakka minunkin poikani ihastuksen aikoinaan taisi herättää."

Pian koittaa aika, jolloin Erindisin ei enää koskaan tarvitse tarttua luutaan, mietti Elboron unelmiinsa vaipuen. Ei haittaisi, vaikkei Erindis osaisi ainuttakaan taloustyötä. Hänen ei tarvitsisi tehdä mitään, mitä hän ei haluaisi tehdä. Hänestä tulisi niin onnellinen. Elboron alkoi hymyillä, kun hän ajatteli asiaa. Hän oli tehnyt päätöksensä. Pian Erindis saisi kokea elämänsä iloisimman yllätyksen.
Viimeksi muokannut Mithrellas, Ti Helmi 12, 2008 11:19 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ihana. Taas...

Elboronille kävikin sitten nolosti. Jotenkin saattoi arvata, että joku osuisi paikalle juuri silloin. Kuvasit ihanasti, miten hän halusi olla Erindisin kanssa. Ja ne puunmittaukset... voi elämä. Sata syltä? Eikö se ole vähän liikaa..? Jos syli on 180 senttiä (ellen muista ihan väärin), niin Elboronin laskut menivät hiukkasen sekaisin.

Ja Amontór onkin varsinainen vehkeilijä. Jotenkin epämiellyttävä otus. Mennä nyt puhumaan moisesta, että ei kylän olemassaolosta tarvitsisi tietääkään. Ja jos kerran kylässä asui ihmisiä, joilla oli tekemistä Kuninkaan kanssa. Kuvaat hienosti ihmistä, joka on tottunut saamaan kaiken läpi, niin mesikielin oli heti Elboronin vastaiskun jälkeen. Hyvinpä Elboron hommansa hoiti, nostan hänelle hattua.

Menen nyt vähän hyppien, mutta välistä jäi äsken tuo perheen keskustelu sadosta. Ihanan arkipäiväinen, ja Tórion... :lol: Kauhistunut pikkupoika oli yhtä aika ärsyttävä ja suloinen. Mutta mielenkiinto heräsi tuon isoisän tultua ilmi. Kuka, kuka, kuka oli tuo Harmaassa Komppaniassa ratsastanut, joka oli kuollut? Aavisteluja on, mutta en uskalla sanoa mitään. Olet kuitenkin kehittänyt jonkun oman ihmisen sitä varten...

Ja salaperäisyys kasvaa. Kun Erindis kuuli isästään puhuttavan, hän taisi pelästyä aika lailla. Mikä ihme hiippari se Eresgal on? (ihana kohta muuten, tuo kun Elboronin sydän alkoi pomppia Erindisin hymyn voimasta...)

Ja mustikkapiirakka- ja talousosaamiskeskustelu oli hauska. Gwenneth...

Ja viimeinen kappale oli ihana. Kaunis, ja sai taas odottamaan jatkoa enemmän kuin ... jotain.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

:D Tuli kyllä myötähäpeä Elboronin takia. Jotenkin arvasin että joku pelmahtaa paikalle.

Amontór ei vaikuttanut kovin miellyttävältä tapaukselta. Ensin kovat uhkailut ja Kuninkaan haukkuminen ja seuraavaksi sitä ollaan jo nuoleskelemassa. Tórion oli aika hellyyttävä tapaus. Olisiko tuo Morielin isä sattumoisin Halbarad? Ainakin hän tuli mieleen kun luin tuon kohdan:
Hän oli aina valmis seuraamaan toveriaan Aragornia, minne tämä ikinä menikin. Kun Harmaa Komppania kutsuttiin kokoon, hän lähti innokkaana matkaan, mutta jäi sille tielleen

Tuli heti huonot aavistukset tuosta lopusta. Toivottavasti Elboron ei saa siipeensä. Mietin vain mikä sai Erindisin noin pelästymään.

Tämä kommentti jäi nyt vähän lyhykäiseksi. Jatkoa odotan :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minä tykkäsin taas tästä luvusta ja erityisesti tuosta Elboronin illallisvierailusta kovasti. Tosi hauska ja jotenkin hyväntuulinen luku. Tuo Elboronin puunmittauskohta oli mukava. Ei mikään ihme, että Elboronin laskelmat menevät sekaisin, kun ajatukset pyörivät vain Erendisin ympärillä. Toisaalta, minä olen joskus jossakin koulun ryhmätehtävässä mitannut puun pituutta kepin avulla, eikä se meilläkään ihan kohdalleen osunut. Vaikken kyllä yhtään epäile, etteikö Elboron olisi hommassa suurempi taituri. Elboron poikkeaa kyllä valtavirrasta noine ajatuksineen siitä, että tekee tärkeää työtä "kartuttaessaan ihmiskunnan tietomäärää", jotenkin luonnollista, että Faramirkaan ei ihan täysin ymmärrä poikansa puuhailuja.

Tuo illallinen oli sitten kauhean hauskaa luettavaa ja tykkäsin tuosta, miten Elboron reagoi noihin Amontórin edesottamuksiin. Kuningas ei taida olla kauhean suuressa suosiossa tuolla päin maailmaa. Tai ei ainakaan kaikkien suosiossa. Ymmärrän kyllä, ettei kylän asukkaita huvita ruveta makselemaan veroja, varsinkin, jos ne eivät koe saavansa sillä mitään itselleen. Ja jotenkin muutenkin tosi uskottavaa, etteivät ne tuollaisessa pikku kylässä ole valmiita muutoksiin. Niin Ja että Elboronin ilmestyminen maisemiin vähän harmittaa niitä, kun ne ovat saaneet ennen elellä omassa rauhassaan.

Erindisin suhtautuminen sai taas kysymyksiä heräilemään, nähtävästi sekin tietää enemmän kuin on Elboronille paljastanut. Minä olen jotenkin tähän asti kuvitellut, että tytär on aika tietämätön isänsä kommervenkeistä, mutta aika epäuskottavaahan se olisi tarkemmin ottaen ollut. Tyrskähtelin tuolle Elboronin mustikkapiirakkakommentille. Suloista. Muuten kyllä vähän pelottaa, että miten Elboronille ja Erindisille oikein käy. En oikein jaksa uskoa, että kaikki sujuu niin kivuttomasti, kun Elboron toivoisi. Tykkään muuten kovasti tuosta sinun tavastasi kirjoittaa noita puhutteluja kolmannessa persoonassa. Deja Wu:ssa et kai sitä vielä harrastanut tai sitten se on mennyt minulta ohi. Mutta se tekee kyllä dialogista vielä entistäkin persoonallisempaa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Nerwen: Juu, Elboronille sattui kai jonkinlainen pilkkuvirhe, ajattelin että se pihlaja olisi 10 syltä eli jotain 18 metriä korkea. Suomen korkein pihlaja on kai 24 metriä niin ajattelin, ettei sentään sitä pitempi (välillä sitä kyllä ihmettelee miten kummallisia tietoja tuleekaan etsineeksi näitä kirjoittaessa...). Kuvittelen Amontórin sellaiseksi, joka on tavallaan noussut köyhyydestä hyvän onnen ansioista melko varakkaaksi (muihin kyläläisiin verrattuna), mutta joka on sitten alkanut ajatella kaiken olleen hänen omaa ansiotaan ja joka pitää sen vuoksi itseään tosi mahtavana tyyppinä. No, jos rehellisiä ollaan, minä en ole suonut tuolle Morielin isälle juurikaan ajatuksiani. Kuvittelen, että tuossa kylässä asuu aika montakin sellaista, joiden suvusta on joku mies kuollut Pelennorilla tai Mustalla Portilla. Minusta on ihan mahdollista että tuossa kylässä asuu Halbaradin omaisia, mutta Morielin isäksi en häntä oikeastaan kyllä kuvitellut. Eresgal todellakin on ihmehiippari. Tuo nimi Eresgal itse asiassa tarkoittaa yksinäistä piileskelijää. :D

Andune: Juu, se on melkein pakollista (ainakin näissä minun ficeissäni), että jos joku tekee jotain omituista kuvitellessaan olevansa yksin, joku varmasti ilmaantuu paikalle. Tuo Amontór on sellainen uhoaja, en usko että hän mihinkään kapinaan ryhtyisi, vaikka kuningas määräisi Metsäkylän maksamaan veroja. Nerwenille jo selitinkin tuota Morielin isää. Tuo lainaamaasi kuvaus itse asiassa saa hänet kuulostamaan ihan Halbaradilta, mutta minä tuota kirjoittaessani taisin kuvitella kaikkien Harmaan Komppanian samoojien olleen samanlaisia uskollisia Aragornin seuraajia ja sen takia se kävisi myös Morielin isäänkin, oli tämä sitten kuka hyvänsä.

Leida: Ai, sinulla on ihan omaakin kokemusta puiden mittaamisesta? :D Minä löysin netistä sellaisen koululaisille suunnatun puiden tutkimistehtävän ohjeineen, joten Elboron noudattaa tässä ficissä nyt niitä samoja periaatteita. :D Voin kyllä kuvitella, ettei se puiden mittaaminen kauhean helppoa ole tuolla tavalla. Minusta muuten tuntuu, että nykyäänkin tutkimusmaailmassa keskustellaan siitä, pitäisikö tutkimuksella olla jotain käytännön hyötyä. Luulisin että varsinkin humanistisella puolella on sellaisia aloja, joilla käytännön hyötyä ei välttämättä tavoitella, eli Elboron on tässä nyt eräänlainen humanisti. Ja minä tosiaan kuvittelen, että ne ovat tuolla Metsäkylässä oppineet tulemaan toimeen omillaan eivätkä siksi halua kuninkaan virkamiesten tulevan sinne sotkemaan heidän tapojaan. Amontórilla tosin on varmaan enemmän henkilökohtainen hyöty mielessä kuin se mikä on parasta kylälle... Minä omaksuin tuon kolmannen persoonan puhuttelun niistä Kaari Utrion kirjoista, joita aloin lukemaan vuosi sitten, ja Deja vu:ssa itseasiassa on muistaakseni ainakin yksi pieni kohtaus, jossa olen käyttänyt sitä, eli se missä Faramirin pelästynyt kamaripalvelija päästää Aragornin sisään myöhään illalla ("Hänen Korkeutensa tekee hyvin ja asettuu istumaan jne.") Mutta joo, minä tykkään kyllä kauheasti tuosta kolmannesta persoonasta, mutta olen nyt varannut sen sellaisiin tilanteisiin, joissa etäisyys puhujien välillä on erikoisen suuri eli esim. palvelijan puhutellessa isäntäänsä. Joissain tilanteissa siinä voi kyllä olla jotain lievää halveksuntaakin mukana, tyyliin "Herra se on tässä nyt niin hienona ja korkea-arvoisena, ettei tätä tohdi edes teititellä".


Kauhea kun sitä tulee nykyään kirjoitettua pitkiä vastauksia... Mutta okei, seuraava luku. En taida tätä mitenkään pohjustaa, lukekaa ja antakaa tuomionne. ;)


Luku 13
...jossa Elboron kapsahtaa katajaan

Niin kauan kuin Elboron oli vain unelmoinut kosivansa Erindisiä, se oli vaikuttanut helpolta ja suoraviivaiselta. Hän oli tiennyt tarkalleen, kuinka hänen piti se tehdä: hän tarttuisi tyttöä kädestä auringon paistaessa korkealta taivaalta, johdattaisi tämän runsaina kukkivien omenapuiden alle, katsoisi tätä silmiin ja tunnustaisi rakastavansa tätä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, jopa enemmän kuin kirjojaan, tutkimustaan ja niitä heidän ympärillään kukoistavia omenapuita. Sitten hän pyytäisi tätä omakseen ja Erindis puhkeaisi ilon kyyneliin, huudahtaisi suostuvansa ja hyppäisi Elboronin kaulaan.

Nyt, kun hän todella aikoi kosia, toimenpide ei enää vaikuttanutkaan aivan niin yksinkertaiselta. Ensinnäkin aurinko pakoili jatkuvasti pilviverhojen takana, ja toiseksi kukkivia omenapuita ei näkynyt missään, sillä oli syksy. Omenia niissä kyllä riippui, siitäkin huolimatta mitä Amontór oli sanonut kehnosta sadosta, eikä kosintaa ollut järkevä tehdä kypsymässä olevien omenien alla. Mitä jos jompikumpi heistä saisi putoavan hedelmän päähänsä? Romantiikka sammuisi siihen nopeammin kuin metsähaltia viinikellariin.

Varminta olisi varmastikin kosia Erindisiä sisällä tuvassa. Siellä ei sadekaan pääsisi yllättämään. Mutta mitä hän oikein sanoisi? Elboronista tuntui, että hänellä oli satoja ellei tuhansia ajatuksia, jotka hän halusi kertoa Erindisille ennen kuin saattaisi kosia tätä. Kuinka hän ikinä onnistuisi kertomaan ne kaikki ilman että tyttö ikävystyisi pahemman kerran? Ja entä itse kysymys? Pelkkä sen sanomisen ajatteleminenkin sai Elboronin vatsan kipristelemään ja sydämen läpättämään kuin linnunpojalla. Hän oli aina kuvitellut, että Erindisin kosiminen olisi ihana ja leppoisa rupattelutuokio, toisin kuin Calendesin kanssa, mutta nyt hänestä tuntui, että jännitti Erindisin kosintaa vieläkin enemmän. Loppujen lopuksi hänelle oli ollut aivan yksi ja sama, mitä Calendes olisi hänen pyyntöönsä vastannut, mutta nyt tilanne oli täysin toinen. Erindisin täytyisi vastata myöntävästi. Pakkohan tämän oli. Isä ja kaikki muutkin olivat aina sanoneet, ettei Keski-Maasta löytyisi neitoa, joka kieltäytyisi avioliitosta Elboronin kanssa. Hänen tarvitsi vain valita kenet haluaisi. Mutta olisiko se kuitenkaan ihan niin yksinkertaista? Naiset olivat oikukkaita, salaperäisiä olentoja, joiden mielenliikkeiden ennustamisessa miehet olivat kautta aikojen epäonnistuneet.

Elboron oli ehtinyt lykätä kosintaansa jo monta päivää, ja kierrellyt päämäärättä pitkin metsiä miettien, miten oikein esittäisi asiansa Erindisille. Hän oli harjoitellut erilaisia puheita käyttäen nuoria koivuja kuuntelijoinaan, välittämättä Amontórin tyttäristä, jotka saattoivat hyvinkin istua jossakin pensaikossa vakoilemassa hänen touhujaan mehukkaiden juorujen toivossa. Millään sellaisella ei olisi merkitystä sen jälkeen kun Erindis olisi hänen vaimonsa. Metsäkylän väki saisi juoruta heistä mitä tahtoi, mutta he eivät jäisi niitä puheita kuuntelemaan, vaan lähtisivät kohti Gondoria niin pian kuin se olisi mahdollista. Elboronin olisi tietenkin odotettava Eresgalia, ja hän toivoi, että mies palaisi pian. Täytyihän Elboronin pyytää Eresgalin suostumus avioliitolle, mutta hän uskoi sen olevan pelkkä muodollisuus. Eresgalin täytyi ymmärtää, että avioliitto Elboronin kanssa olisi parasta, mikä hänen tytärtään milloinkaan voisi kohdata.

Elboron istui kiven päällä tuijottaen kylään johtavaa polkua. Hän oli aamulla päättänyt, että hoitaisi kosinnan pois alta tänään, mutta samoin hän oli päättänyt eilisen ja toissapäivänkin aamuina. Hän ei vain ollut kyennyt siihen, vaikka olisi kuinka halunnut. "Sinun on pakko uskaltaa", hän sanoi itselleen, kiukkuisena omasta saamattomuudestaan. Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa? Miksei hän voinut olla niin kuin veljensä Beren, joka uskalsi mitä tahansa, tai ainakin melkein mitä tahansa? Beren oli uskaltanut jo seitsentoistavuotiaana tapailla salaa kuninkaan tytärtä Elenweniä ja jopa yrittää karata tämän kanssa. Äiti oli uskaltanut pukeutua mieheksi ja livistää sotilaiden mukana sotaan, ja oli vieläpä nauraen surmannut Noitakuninkaan, Vihollisen suurimman sotapäällikön. Eikä isäkään ollut pelkuri - olihan tämä uskaltanut kosia äitiä. Minkä takia juuri Elboronista oli pitänyt tulla perheen arkajalka? Miten hän koskaan saisi tehtyä mitään elämässään, kun kaikki, mikä sisälsi vähänkin epävarmuutta, oli niin tuskallisen vaikeaa?

"Minun ruumiini kai kuvittelee, että minä kuolen siihen", Elboron sanoi ja tuijotti vapisevia käsiään. "Tämä on naurettavaa", hän ärähti ja löi itseään käsivarteen. "Minä olen sentään taistellut kahdessa sodassa, enkä milloinkaan pelännyt tällä tavoin, vaikka henkeni oli siellä paljon suuremmassa vaarassa kuin nyt. Mitä tahansa tapahtuukin, minä en varmasti kuole tähän. Ei siis ole mitään syytä täristä kuin olisin menossa teloitettavaksi."

Hitaasti hän nousi ylös kiveltä ja nosti maassa maanneen reppunsa selkäänsä. "Hyvä on. Minä menen sitten, koska tiedän, ettei se tapa minua, kävi miten kävi."

* * *

Erindis ei ollut tuvassa. Elboron kiiruhti takapihalle, ja näki tytön istuvan polvillaan kasvimaalla. Hän kulki lähemmäs ja huomasi Erindisin nostavan maasta lanttuja ja heittelevän niitä koriin. Erindis havahtui Elboronin läsnäoloon ja kohotti katseensa.
"Hei", hän tervehti. "Tepä palasitte tänään aikaisin."
"Niin", Elboron sanoi ja jäi hetkeksi sanattomaksi. "Minä... minä haluaisin puhua teidän kanssanne yhdestä asiasta."
Erindis katsoi häntä varautuneen näköisenä. "Mitä se koskee?" hän kysyi.
"Tuota... Voisimmeko siirtyä sisään? Puhuisin mieluummin siellä", Elboron totesi ja vilkaisi kohti naapurin pensasaitaa, miettien mahtoiko Gwenneth olla pihamaallaan kuuntelemassa heidän keskusteluaan.
"Meneekö siihen pitkään? Minun pitäisi saada nämä lantut ja nauriit tänään nostettua", Erindis sanoi, ilmiselvästi hieman harmissaan siitä, että Elboron oli pyytänyt häntä keskeyttämään työnsä.
"Hetki vain", Elboron sanoi hieman kauhuissaan. Hän oli suunnitellut pitkää ja perusteellista selitystä, miksi hänestä heidän avioliittonsa olisi järkevä ratkaisu kaikkien osapuolten kannalta. Kenties perustelua ei kuitenkaan tarvittaisi, sillä olihan Elboron oli jo moneen kertaan pistänyt merkille, että Erindis oli järkevä, eikä kukaan järjissään oleva köyhä tyttö voisi mitenkään kieltäytyä avioliitosta käskynhaltijan perillisen kanssa.

Erindis laski viimeisen lantun käsistään koriin, asteli kaivolle ja pesi kätensä. Sitten hän lähti kulkemaan kohti tupaa, kuivaten käsiään esiliinaansa Elboronin seuratessa perässä sydän pomppien kuin kaniini kevätnurmella.

Sisään päästyään Erindis kääntyi katsomaan Elboronia odottaen, mutta tämä viittoi tyttöä istumaan penkille pöydän viereen.
"Erindis", Elboron lausui vakavana kun tyttö istui ja katsoi häntä hämmentyneenä. "Minä... Minä... Tämä asia...", Elboron yritti urheasti, mutta ei ollut saada sanaa suustaan. Hän tunsi kasvojensa kuumenevan. Hillitse itsesi, senkin typerys, hän moitti ääneti itseään ja veti syvään henkeä. Oli parasta mennä vain suoraan asiaan. Hän voisi selittää sitten myöhemmin, jos se olisi tarpeen. "Erindis. Olen ajatellut, että me.... Tarkoitan, että te voisitte varmaankin... olla onnellisempi jossakin muualla kuin täällä."
Erindis kohotti kulmiaan. "Mitä oikein tarkoitatte? Minä olen onnellinen täällä."
"Tietenkin, tietenkin", Elboron jatkoi, "mutta voisitte tulla vieläkin onnellisemmaksi, jos haluaisitte."
"Niinkö?"
"Minä... Minä voisin tarjota teille sellaista onnea, jota ette osaa kuvitellakaan", Elboron änkytti ja tunsi, miten puna syveni hänen kasvoilleen. Hänestä tuntui, että hänen sydämensä pettäisi hetkenä minä hyvänsä. Se ei ollut koskaan ennen joutunut kokemaan näin sietämätöntä höykytystä.
"Tekö?" Erindis kurtisti kulmiaan. "Miten?"
"O-ottamalla teidät vaimokseni."

Pitkä hiljaisuus laskeutui tupaan. Erindis tuijotti auki revähtänein silmin Elboronia, jonka kasvoja poltti pahemmin kuin koskaan. Hän pysyi hädin tuskin jaloillaan. "Miksen minäkin ottanut tuolia alleni?" hän kysyi itseltään vilkaistessaan oliko lähellä mitään mistä ottaa tukea.
"Olette menettänyt järkenne", Erindis kuiskasi ääni kauhusta väristen.
"Mitä? En, en. Olen miettinyt tätä pitkään", Elboron kiirehti selittämään.
"Siinä mitä sanoitte, ei ole mitään järkeä."
"Niin. Ei ehkä olekaan", Elboron myönsi. "Siinä mitä minä teen, ei ole lainkaan järkeä. Teidän sen sijaan kannattaisi ehdottomasti suostua. Se olisi hyvin järkevää. Teistä tulisi ruhtinatar ja käskynhaltijan vaimo."
Erindis pudisti päätään. "En ole lainkaan varma, että haluaisin järkensä menettäneen miehen vaimoksi."
"En minä ole menettänyt järkeäni. Tai ainakin luulisin etten ole. On tietysti totta, ettette ole lainkaan sellainen nainen, joka minun kannattaisi ottaa vaimokseni. Itse asiassa teen tässä todella typerästi", Elboron selitti hätääntyneenä ja epätoivoisen tietoisena siitä, ettei enää hallinnut sanojaan. "Olettehan te toki sievä, mutta Gondorissakin on paljon kauniita neitoja. Ettekä taida tuntea lainkaan edes Númenoria, ja teidän nenänpäässännekin on multaa. Sillä ei vain ole väliä. Minä tahdon teidät vaimokseni."
Erindis pyyhkäisi nenäänsä, tuijottaen Elboronia edelleen täydellisen tyrmistyksen vallassa. Elboron tunsi tarvetta jatkaa puhumista, peläten koko ajan, ettei Erindis oikein ymmärtänyt, mitä hän yritti sanoa. Ei hän oikein ymmärtänyt itsekään, mitä selitti. "Te saisitte siellä mitä ikinä keksisitte pyytää. Saisitte vaikka kuinka monta kaunista leninkiä, silkistä ommeltuja, kulta- ja hopealangoin kirjailtuja, kymmenen kertaa kauniimpia kuin se mitätön mekko, jonka toin teille Fornostista. Saisitte kultaisia koruja, monen värisin jalokivin koristeltuja, eikä teidän tarvitsisi enää koskaan tehdä mitään ikävää työtä. Voisitte vain käyskennellä puutarhassa päivänvarjonne kera ja nauttia iltapäiväteestä salongissa. Kokkimme tekee erinomaisia mansikkaleivoksia, vaikka eivät ne toki teidän mustikkapiirakkaanne voita, mutta varsin maistuvia ne ovat silti. Ja ilmatkin ovat Ithilienissä paljon lämpimämmät kuin täällä."
"Te siis haluatte minun jättävän elämäni ja kaikki ystäväni ja sukulaiseni täällä Metsäkylässä ja Briissä, ja muuttavan luoksenne etelään?"
"Niin, mutta voivathan he käydä aina joskus kylässä. Kyllä meille mahtuu vierailijoita enemmänkin. Ja voimmehan mekin ehkä joskus matkustaa tänne pohjoiseen tapaamaan sukuanne."
"Ja entä isäni? Kuinka hän selviytyy täällä yksin, raajarikko kun on?"
Elboron ei totta puhuen ollut suonut Eresgalille montakaan ajatusta, mutta hän keksi pian ratkaisun. "Isänne voi tietenkin muuttaa myös Gondoriin, jos ette halua erota hänestä. Luulen, että kuningaskin tapaa hänet oikein mielellään."
Erindisin tyrmistynyt ilme muuttui hetkessä kylmäksi ja sulkeutuneeksi. "Vai niin. Vai sellaista te olette suunnitellut."
"Niin. Minusta tämä kuulostaisi hyvältä ratkaisulta."
"En epäile ollenkaan, etteikö se olisi sitä teidän kannaltanne. Entä ajattelitteko missään vaiheessa kysyä, mitä mieltä minä olen teidän suunnitelmistanne?"
"Ajattelin tietysti! Mitä mieltä olette? Suostutteko?" Elboron kysyi hätääntyneenä. Hänellä oli kauhea tunne siitä, ettei ollut onnistunut sanomaan kaikkea, mikä oli tärkeää, tai sitten hän oli sanonut sanottavansa jotenkin hullusti. Hänen kuvitelmissaan Erindis oli tässä vaiheessa hymyillyt autuaasti, eikä näyttänyt siltä kuin hänet olisi juuri kutsuttu ruumiinvalvojaisiin.
"En", sanoi Erindis lyhyesti katsomatta Elboronia.
"Ette?"
"Kuulitte oikein. Ja nyt, suokaa anteeksi, minun on palattava kasvimaalle."

Elboronista tuntui, kuin häntä olisi juuri ammuttu nuolella parin kyynärän päästä suoraan rintaan. Hänen sydäntään kouristi, eikä hän voinut uskoa kuulemaansa. Ei? Miten tämä oli mahdollista? Ei tämä ollut mahdollista. Hän jäi seisomaan keskelle kyökin lattiaa, kun Erindis viiletti ulos ovesta taakseen katsomatta. Erindis ei ollut suostunut.

Entä nyt? Mitä hän nyt voisi tehdä? Ainoa ajatus, joka hänen päähänsä tuli, oli kiiruhtaa pois tuvasta ja paeta tätä kauheutta mahdollisimman nopeasti. Hänen reppunsa oli vielä hänen selässään, ja tuskin hän olisi huomannut poimia sitä mukaansa, jos olisi riisunut sen pois. Hän harppoi kohti kyökin ovea, löi päänsä kipeästi sen liian matalaan yläkarmiin, mutta ei pysähtynyt ihmettelemään, vaan työnsi oven auki ja loikkasi ulos. Hän juoksi poikki etupihan, avasi portin ja lähti kävelemään ripeästi etelään pitkin Fornostin tietä.

Erindis sanoi 'ei', mutta ei se haittaa, hän tolkutti itselleen. Se ei haittaa. Ei se muuta mitään. Mahdotontahan se olisi ollut joka tapauksessa. Ei hänen kuulunut mennä naimisiin Erindisin kaltaisen naisen kanssa. Oikeastaan oli käynyt juuri niin, kuin kohtalo oli tarkoittanutkin. Erindisiä ja häntä ei ollut tarkoitettu yhteen. Se olisi ollut epäluonnollista.

Elboron harppoi puolijuoksua eteenpäin tietä pitkin kohti etelää. Hän halusi kotiin. Koskaan aiemmin hän ei ollut halunnut palata kotiin tutkimusmatkaltaan yhtä hartaasti. Hän halusi unohtaa kaiken, minkä oli nähnyt ja kokenut Arnorissa, ja aivan erityisesti hän halusi unohtaa Metsäkylän ja kaiken, mikä siihen liittyi. Hän ei koskaan kertoisi kenellekään, että oli vieraillut sellaisessa paikassa. Hän ei tuntenut Metsäkylää, eikä ollut koskaan kohdannut ketään Erindis-nimistä naista. Kun hän pystyisi ajattelemaan niin, kaikki olisi taas hyvin. Hän menisi naimisiin Calendesin kanssa, niin kuin isä ja äiti ja kaikki muut toivoivat, ja hän lukisi paljon kirjoja. Hän oli toki jo lukenut melkein kaiken, minkä oli isänsä ja kuninkaan kirjastoista löytänyt, mutta ainahan hän voisi lukea kirjat toiseen kertaan. Sellainen olisi ihan hyvää, turvallista elämää, vaikka hän tulisikin olemaan aina onneton, mutta se olisi pientä. Loppujen lopuksi tärkeintä elämässä oli pysytellä hengissä ja tuottaa mahdollisimman vähän huolta toisille.

Puiden tielle heittämät varjot pitenivät, ja lopulta katosivat kokonaan yön laskeuduttua metsän ylle. Elboron ei hidastanut vauhtiaan. Hän halusi ehtiä Fornostiin niin pian kuin mahdollista. Siellä hän nousisi Pikiharjan selkään, ja ratsastaisi yhtä soittoa Briihin, yöpyisi ja söisi jotakin Pomppivassa ponissa, ja lähtisi sitten pitkälle ratsastukselle erämaiden halki kohti Rohanin aukkoa, ja sen takana häämöttäviä kotoisia seutuja. Kunpa matka sinne ei olisi ollut niin pitkä. Hän halusi olla jo kotona.

Miksi Fornostiinkin täytyi olla niin kamalan pitkä matka? Häntä hengästytti ja hänen jalkojaan särki. Janokin hänen oli, mutta hänellä oli vain tilkka vettä leilissään, jonka oli aamulla ottanut mukaan metsään lähtiessään. Hänen oli pakko pysähtyä, sillä häntä heikotti ja hänen silmissään alkoi sumeta.

Istuttuaan hetken voimattomana tien poskessa, hän tajusi ettei mitenkään jaksaisi juosta koko matkaa Fornostiin ilman taukoja. Hän nousi ja käveli jonkin matkaa puiden suojaan, istuen kuivan näköiselle mättäälle korkean männyn alle. Hän nojautui puun runkoa vasten ja hengitti syvään. "Miksi minun täytyy olla tällainen surkimus?" hän huokaisi. "Kaikki mitä yritän, menee pieleen. Minun ei pitäisi koskaan yrittää mitään. Olisi ollut parempi, jos en koskaan olisi ryhtynyt tutkimusmatkailijaksi. Elämästä olisi tullut helpompaa, jos olisin pysytellyt kirjastossa. On kamalan vaarallista astua ulos ovesta, niin kuin siinä yhdessä sadussakin sanotaan." Hän huokaisi uudelleen ja painoi silmiään kämmensyrjillään. "Älä ajattele sitä. Älä ajattele mitään. Ryhdy nukkumaan ja unohda kaikki!"

Hän heittäytyi makuulle puun juureen, mutta ei palelemisesta huolimatta jaksanut avata reppuaan ja ottaa paksumpaa matkaviittaansa ylleen. "En minä ansaitse tuntea oloani mukavaksi. Hyvä vain, että palelen. Se on sopiva rangaistus siitä, että olen idiootti", hän ajatteli katkerana.

Väsymyksestä huolimatta Elboron ei voinut nukkua. Koko maailma tuntui olevan häntä vastaan. Unikaan ei tullut ja tuonut mukanaan armeliasta unohdusta. Hänen päässään pyöri ajatuksia, jotka kaikki ilkkuivat kilpaa hänen typeryyttään ja muistuttivat, miten kaikki voisi nyt olla toisin, jos hän olisi edes hieman taitavampi puhumaan naisille eikä tällainen ikuinen epäonnistuja. Kyyneleet valuivat väkisin hänen suljettujen silmiensä alta, vaikka hän teki parhaansa taistellakseen niitä vastaan. Hän vihasi itkemistä, ja hän vihasi itseään ja maailmaa, joka pakotti hänet itkemään vastoin tahtoaan. Hän toivoi olevansa kuollut.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi Elboron.

Nyt herra sitten päätti ruveta liian suloiseksi. Melkein vingun täällä hänen puolestaan. Elboron on liian suloinen otus. Mutta minkä vuodatuksen hän saikaan aikaan. Voi Elboron, Elboron...

Tuo alku, kuvasit niin valtavan hyvin tuota suurta epävarmuutta, jonka keskelä Elboron oli. Kaunis mielikuva, joka kuitenkaan ei ole todellinen, ja mahdoton toteuttaakin, voi Elboronia kun sattui olemaan syksy!

Tälle repesin: Romantiikka sammuisi siihen nopeammin kuin metsähaltia viinikellariin.
Tuli mieleen Hobitti, siinä kun ne haltiat olivat melkoisia juomareita.

Voin hyvin kuvitella Elboronin kulkevan pitkin metsiä aivan ajatuksissaan Erindisin tähden. Ja niin todentuntuista, teen sen tänään, teen sen huomenna -tyylinen ajattelu. Tuo suvun ajatteleminen oli aika hyvä veto tuohon kohtaan, rohkeutta kyllä piisaa, kun ajattelee herran vanhempia. Vaikka jos Faramirin rohkeus rajoittuu tuohon kosimiseen... :lol: No juu.

Elboron sitten uskalsi, mutta aikamoisen vuodatuksen sai aikaan. Voi, tuo tilanne on kovin herkullisesti kirjoitettu, miten Elboron sekoilee sanoissaan ja ajatuksissaan eikä itse huomaa, kuinka typerältä jokin hänen sanomansa kuulostaa. Elboron on niin suloinen. Minusta...

Ja sitten Elboron murtuu täysin saatuaan kieltävän vastauksen. Mutta eihän tämä voi mennä näin, ei Elboron voi vain lähteä pois... Ei voi. Hän olisi voinut yrittää uudestaan, mutta tietysti luonnolisempi reaktio on karata pois paikalta. Elboron on ilmeisesti valmis tylsään elämään, voi häntä. Ei noin helposti saa luovuttaa, herranen aika..!

Ja loppu. Sääliksi käy Elboronia. Koko viimenien kappale oli jotain niin... hienoa. Lävitse surkeaa. Voi Elboron, taas kerran.

Jatkoa odotan. Elboronin täytyy tulla järkiinsä ja palata tai jotain...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Voi kauhea sentään. Kävi niin sääliksi Elboronia, ettei ole tosikaan. Tätä lukua oli kauhea lukea (siis ei siinä mielessä tietenkään, että tämä olisi ollut kauheaa tekstiä, tämä oli sinänsä tosi hieno luku), kun Elboronille kävi sitten kuin kävi. Minä tiesin, että huonosti vielä käy ja kiemurtelin vaivaantuneena, kun luin tuota alkua ja pohdintoja tuosta kosinnan romanttisuudesta ja sitten kun päästiin Elboroniin ja Erindisiin, niin luin sitä puoliksi sormien välistä, jotta saisin peitettyä silmäni, kun tarvis tulee. Ja tulihan se muutaman kerran tuossa Elboronin soperrellessa. Jos minä koin myötähäpeää, jo siinä luvussa, kun Elboron ja Erindis tutustuivat, niin se ei kyllä ollut mitään tähän verrattuna. Kai siinä oli erityisesti se, että kun tavallisesti niin epävarma Elboron päättää vihdoin uskaltaa jotakin, niin tietysti siinä käy hullusti.

Olet kyllä tehnyt Elboronista niin samaistuttavan hahmon, ettei tosikaan. Aika usein kirjojen/elokuvien/muiden vastaavien henkilöt ovat sellaisia, etteivät ne paljon jää jahkailemaan, joten tosi hienoa, että Elboron on epävarma. Nuo sen ajatukset siitä, miten se ei kuole, vaikka kosinnassa kävisi mitä, olivat kyllä niin sattuvia, että alta pois. Sitähän on varmasti yksi jos toinenkin miettinyt, että miksemme me tee sitä tai tätä, kun ei siihen häpeäntunteeseen kuitenkaan kuole. Niiden ajatusten jälkeen, joihin siis tykästyin ihan mahdottomasti, oli sitten vielä vaikeampaa lukea tuo itse kosintakohta, varsinkin kun se jo alkoikin niin kehnosti.

Minä en kyllä yhtään ihmetellyt, että Elboron lähti. Mitä syytä sillä olisikaan ollut jäädä? Tosi aidolta tuntui myös nuo sen ajatukset lähdön jälkeen ja tuntemukset siitä, miten se halusi mahdollisimman nopeasti päästä kotiin turvaan. Olit kaiken kaikkiaan kuvannut hengästyttävästi noita tunteita tässä luvussa, osaisinpa minäkin. Ai niin, tykkäsin hirveästi siitä metsähaltia vertauksesta, jonka Nerwen jo tuossa lainasikin, joten en rupea sitä uudestaan lainailemaan. Koska en jaksa uskoa, että olisit niin kovasydäminen, että jättäisit Eresgalin ja Erindisin kuviot salaisuudeksi, niin en usko, että Elboron vielä kotiin lähtee. Tai jotenkin kaikki vielä selviää, eikö? ;)

Muuten siitä kolmannesta persoonasta tuli vielä mieleeni, että se oikeastaan on parhaimmillaan, kun sitä käyttää tyylikeinona, eikä koko aikaa. Se on silläkin tavalla mielenkiintoinen muoto, että Suomessahan jossakin vaiheessa puhuteltiin myös palvelijoita kolmannessa persoonassa. Tyyliin että "Stiina nyt menee ja kattaa pöydän" tai vastaavaa.

Mutta mutta, haluan kovasti tietää mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan eli jatkoa jään taas odottelemaan. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Tämä luku toi aivan uusia puolia Elboronista. Tunnen jotenkin samaistuvani häneen, ja nuo kuvailut miehen tunteista olivat todella aidontuntuisia ja vahvoja. Voisin hyvinkin allekirjoittaa ainakin osan tuosta luvun lopusta, tuntemuksista. Miten sitä manaa omaa tyhmyyttään jne. Siis...Elboroniin voi todella samaistua.

Minä aavistelin että Erindis kieltäytyisi, mutta toisaalta kuitenkin elättelin samankaltaisia toiveita kuin Elboron. Erindis oli aika jyrkkä. Haluaisin todella tietää neidosta enemmän. Tämä käy todella mielenkiintoiseksi.

Nyt tuli niin tunteikas olo tästä luvusta etten oikein osaa kirjoittaa mitään. Pidin tästä valtavasti. Jatkoa jään tietysti odottamaan mielenkiinnolla.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Minun ajatukseni ovat tällä viikolla olleet kaikessa muussa paitsi tässä ficissä. Onneksi se nyt on ollut suht valmista tekstiä niin ettei ole tarvinnut järjestää kauheita muokkajaisia ennen postaamista....

Nerwen: Heh, minun käsitykseni metsähaltioista on kyllä melko viinahöyryinen, ja siitä saa todellakin syyttää Hobittia. Minä olen yleisesti ottaen todella huono keksimään vertauskuvia, ja tuohonkin kohtaan koetin vaikka mitä. En tiedä onko tuokaan nyt niin täsmällinen, meinaan aika nopeasti ne haltiat saavat sammahtaa jos sitä voi verrata omenan putoamiseen puusta. Ja Elboron tuossa Erindisiä kosiessaan tosiaan valitettavasti hieman sekosi sanoissa ja keskittyi lähinnä suostuttelemaan Erindisiä sen sijaan että olisi perustellut, minkä takia hän haluaa Erindisin vaimokseen. Seuraukset olivat sitten mitkä olivat.

Leida: Joo, myötähäpeää nuo Elboronin soperrukset varmasti herättivät (mutta tällä kertaa en uskaltanut mitään varoitusta laittaa alkuun koska ajattelin että se paljastaisi liikaa, vaikka olihan se aika selvää, ettei siinä hyvin tule käymään). Oikeastaan minustakin oli aika kauhea kirjoittaa tätä, mutta toisaalta uskon, että tämän tyyppiset kokemukset tavallaan kasvattavat Elboronia, hän kun on elänyt niin suojattua elämää kirjaston kätköissä, eikä ole sen vuoksi kauheasti joutunut pettymyksiä kokemaan. Minäkin olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kirjoissa ja leffoissa hahmot ovat aina tosi varmoja itsestään ja osittain senkin takia minusta on kiva kirjoittaa tuollaisesta Elboronin tapaisesta tyypistä. Elboronin tunteiden kuvailu oli minusta varsin helppoa, kuvittelin vain miltä itsestäni tuntuisi tuollaisessa tilanteessa. ;) Juu, ja kaikki kyllä tulee selviämään ennemmin tai myöhemmin, en minä olisi lähtenyt tekemään Erindisistä ja Eresgalista noin salaperäisiä ellen aikoisi myös antaa vastauksia. Joo, ja palvelijoitakin puhuteltiin kolmannessa persoonassa, muistan sen nyt Utrion kirjoista. Ero taisi olla siinä, että palvelijoihin viitattiin etunimellä, kun taas korkea-arvoisempiin heidän tittelillään.

Andune: Kiva kuulla, että Elboroniin voi samastua. Nuo ajatukset joita hän hautoo päässään ovat kyllä varmasti monelle hyvin tuttuja silloin kun jotain kurjaa on tapahtunut. Huonompi juttu on, jos tuollaiset ajatukset alkavat hallita ajatusmaailmaa koko ajan, ne johtavat nimittäin herkästi masennukseen ja siihen, ettei sitten viitsi yrittääkään enää mitään. Erindisistä tullaan kyllä vielä kuulemaan, sen verran on pakko tulevaa paljastaa. ;)


Huh, tulipa kirjoitettua pikavauhdilla nuo vastakommentit... Mutta sitten seuraava luku. Ääh, minulla ei ollut aikaa keksiä tälle otsikkoa, ja tänään ei kerta kaikkiaan runosuoni laula. Mutta tässä nyt aikataulun mukaisesti (joskin aika myöhään) tämä neljästoista luku.


Luku 14
...jossa Elboron sairastaa

Aamu valkeni Arnorin metsissä, joskin Elboronin mieli vaelsi edelleen yön synkillä mailla. Hän ei ollut saanut nukuttua hetkeäkään ja hänen silmiään kivisti. Hän hieroi niitä raivokkaasti, jotta saisi ne kunnolla auki. Hänen ei ollut nälkä, mikä oli hyvä, sillä hänellä ei ollut muuta evästä kuin kaksi omenaa, jotka oli ottanut edellisenä aamuna mukaansa lähtiessään metsään valmistautumaan Erindisin kosintaa varten. Hän otti kulauksen vesileilistään, ja lähti sitten jatkamaan matkaansa.

Matkanteko kävi yllättävän ripeästi. Elboron tunsi olonsa omituisen keveäksi. Millään ei tuntunut olevan merkitystä. Väsymys ei tuntunut hidastavan hänen tahtiaan kun hän käveli aamuauringossa kohti Fornostia, vaan pikemminkin se teki hänet tavallista pirteämmäksi. Hän päätti juosta, jotta pääsisi nopeammin perille.

Hän jaksoi juosta kunnes aurinko oli kiivennyt taivaan laelle, ja säteili sieltä kuumana, vaikka ilma muuten oli syksyisen raikas. Elboron jatkoi matkaa kävellen. Hänen olonsa oli edelleenkin tyhjä, eivätkä minkäänlaiset ajatukset tai muut tuntemukset saapuneet vaivaamaan hänen päätään. Se oli niin autuas tunne, että häntä miltei nauratti. Iltapäivän koittaessa tietä reunustava metsä alkoi harveta, kuusikot muuttuivat koivikoiksi, sitten pensaikoiksi ja niityiksi, ja lopulta ihmisten viljelemiksi pelloiksi. Pian tien vierelle ilmestyi taloja, ja kuin huomaamattaan Elboron saapui perille Fornostin kaupunkiin.

Hän ei pysähtynyt lepäämään, vaan riensi suoraan majataloon, jonka isännän hoiviin oli jättänyt lainahevosensa Pikiharjan. Elboronin maksaessa sen hoidosta majatalon isäntä katsoi häntä kulmiaan kohottaen, ja kysyi, oliko hän varmasti kunnossa ja eikö hän jäisi syömään päivällistä. Elboron pudisti päätään, sanoen että hänellä oli kova kiire. Hän täyttäisi vain leilinsä vedellä ja rientäisi sitten talliin noutamaan Pikiharjaa.

* * *

Saapuessaan Briihin Elboron ei tuntenut oloaan enää kovinkaan hyväksi. Hän oli ratsastanut lähes yhtä kyytiä koko sadan virstan matkan. Pikiharja oli jaksanut matkan mainiosti - se oli tainnut olla innoissaan päästessään vaihteeksi kirmaamaan tielle tallissa seisoskelun ja laitumella lekottelun sijaan. Se oli sopinut Elboronille hyvin, sillä mitä pidemmälle matka eteni, sitä huonommin hän oli alkanut voida, ja sitä hartaammin hän oli toivonut olevansa jo lämpimässä vuoteessa Pomppivan Ponin majatalossa. Ehkä hän oli vilustunut vietettyään yön metsässä ilman paksua viittaansa, muuta selitystä hän ei ololleen osannut kuvitella. Hän horjahti hieman laskeutuessaan hevosen selästä kaupungin suljettujen porttien edessä.

Elboron kolkutti aikansa porttia, mutta vastausta ei kuulunut. Hän oli menettänyt ajantajunsa aikaa sitten, mutta pimeydestä päätellen oli yö, ehkä jo lähempänä auringonnousua kuin keskiyötä. Hän vapisi entistä pahemmin, sillä yö oli poikkeuksellisen kolea, ja ajatteli epämääräisesti, ettei hän varmaan voinut oikein muutakaan kuin odottaa, että aamu koittaisi ja kaupungin portit avattaisiin. Hän talutti Pikiharjan lähellä kasvavan koivun luo, ja sitoi sen ohjaksistaan oksaan. Sitten hän kävi istumaan puun juurelle, palelevana ja kuolemanväsyneenä, ja ennen kuin hän tajusikaan, oli hän vaipunut maahan ja nukahtanut.

Elboron havahtui, kun joku ravisteli häntä hereille. Tuntematon miehen ääni tunkeutui hänen tajuntaansa terävänä kuin veitsi, pakottaen hänet avaamaan silmänsä ja kääntämään kasvonsa ääntä kohti.
"Pyrkikö herra yöllä sisään? Hänen olisi kannattanut pitää kovempaa meteliä - minä olin nukkumassa", puuskahti mies, jonka Elboron arvasi portinvartijaksi. Hän nousi vaivalloisesti ylös, ottaen tukea vieressä seisovasta koivusta. Hänen olonsa oli vieläkin kamalampi kuin yöllä, ja hänen koko kehonsa tärisi holtittomasti.
"Tavaton, missä herra on itsensä tuollaiseen kuntoon saattanut?" päivitteli portinvartija Elboronin yrittäessä irrottaa Pikiharjaa puusta. Vartija oli varmaan tottunut näkemään vapisevien ja horjuvien miesten pyrkivän ennemminkin ulos Briistä liian pitkän Pomppivassa Ponissa vietetyn illan jälkeen, kuin sisään kaupunkiin.
"En... En oikein muista", Elboron mutisi poissaolevana. Hän ei todellakaan kunnolla muistanut, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tiesi vain haluavansa Pomppivaan Poniin lepäämään.

Hitaasti Elboron vaelsi pitkin Briin päätietä kohti Pomppivaa Ponia, horjahdellen ja pidellen päätään, jota särki kuin se olisi jäänyt vasaran ja alasimen väliin. Majatalon isäntä, Volmari "Viljamin poika" Voivalvatti oli juuri viemässä aamiaistarjotinta majatalon saliin, kun Elboron kompuroi sisään. Isäntä laski tarjottimen vastaanottotiskille, ja kiiruhti Elboronin tueksi.
"Varjelkoon, mitä ruhtinaalle on oikein tapahtunut?" isäntä huudahti auttaessaan tämän peremmälle.
"Minä... olen matkalla kotiin. Olen tainnut vilustua", Elboron sai sanottua.
"Tosiaankin! Ruhtinashan hohkaa kuin kekäle. Mutta ei huolta, minä autan hänet heti huoneeseensa. Meillä on vapaana sama huone, jossa hän yöpyi tulomatkallaan."

Elboron oli kiitollinen Volmarin avuliaisuudesta. Pian hän huomasikin päässeensä pehmeään ja lämpöiseen vuoteeseen, isännän touhutessa hänelle kuumaa juotavaa.
"Ja parantaja, totta tosiaan. Minun on heti hälytettävä neiti Nestiel paikalle... Hän tietää yrtit, jolla taudin kuin taudin saa talttumaan."

* * *

Elboronille jäi vain hämäriä mielikuvia seuraavien päivien tapahtumista. Suurimman osan ajasta hän nukkui, nähden levottomia ja ahdistavia unia, joissa suuri aalto vyöryi maiden yli, hukuttaen talot, puutarhat ja metsät syövereihinsä, ja joissa hän itse juoksi kompuroiden ylös kivikkoista rinnettä turvaan päästäkseen. Kääntyessään katsomaan taakseen hän kuitenkin huomasi Erindisin pyristelevän vedessä, puunoksaan tarrautuneena, ja kun hän yritti uida tämän avuksi, tytön ote kirposi ja virta vei hänet mennessään. Tähän Elboron aina heräsi henkeään haukkoen, ja Voivalvatin paikalle järjestämä parantajatar oli oitis kaatamassa hänen kurkkuunsa pahanmakuisia liemiä ja juomia, jotka hän nieli kuuliaisesti, koska oli liian heikko esittääkseen vastalauseita. Hän ei olisi halunnut olla niin avuton ja toisten armoilla, mutta hänen haluamisensa eivät muuttaneet tilannetta miksikään.

Elboron oli kuitenkin vahva ja terve ruumiiltaan, kuten Neljännen Ajan lapset yleensä, eikä vähäinen kuumesairaus pitänyt häntä pitkään otteessaan. Niinpä eräänä aamuna hän huomasi herätessään, ettei enää kylpenyt omassa hiessään ja tärissyt kauttaaltaan, vaan tunsi maailman selkeäksi ja kehonsa terveeksi, vaikka joutuikin vielä hieman yskimään. Parantajatar Nestiel pyyhälsi ovesta sisään erikseen koputtamatta ja ilahtui nähdessään Elboronin hereillä.
"Joko ruhtinas voi paremmin? Kylläpä hän saikin pahan kuumeen siellä metsissä vaellellessaan. Minä jo mietin, että josko hän on erehdyksessä syönyt jotakin myrkyllistä, vaikkapa oravan- tai sudenmarjoja, mutta isäntä Volmari sanoi että ruhtinas on perehtynyt kasvioppiin ja tietää kyllä, mitä pistää suuhunsa ja mihin jättää koskematta."
"Niin, en minä usko syöneeni mitään myrkyllistä...", Elboron totesi, tuumien että tuskin Erindiskään olisi antanut hänelle myrkyllisiä omenia evääksi, vaikka toisaalta hän olikin entistä epävarmempi, mitä Erindisistä saattoi ajatella. Niin ihana kuin tämä olikin, Elboronin oli pakko hyväksyä se tosiasia, ettei tiennyt neidosta ja tämän ajatuksista juuri mitään. Ei ainakaan mitään sellaista, mitä hänen olisi pitänyt tietää, ennen kuin ryhtyi kosimaan tätä.
"No, hyvä kuitenkin nähdä että olette toipumassa. Mesiangervo sen teki - minä sanoin jo Volmarillekin, että jos eivät nokkostee ja variksenmarjauute auta, niin mesiangervo varmasti saa ruhtinaan taas tolpilleen, ja oikeassa minä siinä olinkin."
"Aivan. No nyt kun olen parantunut, lähden tästä jatkamaan matkaani", Elboron totesi ja alkoi nousta vuoteelta, mutta parantajatar kiiruhti toppuuttelemaan.
"Ehei, ruhtinas on toipilas vielä pitkään. Hänen ei pidä nousta ja rasittaa itseään ainakaan viikkoon. Hän käy takaisin makuulle, ja odottaa että minä käyn hakemassa hänelle aamiaista."

Elboron ymmärsi olevansa todella nälkäinen saadessaan eteensä tarjottimen, jolle oli lastattu kulhollinen höyryävää mannapuuroa mustikkakeiton kera, hunajalla päällystettyjä vehnäleivän viipaleita ja kupillinen kuumaa teetä. Nestiel sanoi lähtevänsä kotiinsa, ja painotti, että mikäli Elboron tuntisi olonsa yhtään huononevan, hänen tulisi heti ilmoittaa siitä Volmarille, jotta tämä osaisi lähettää hobittipalvelijansa noutamaan apua. Sitten parantajatar asteli kohti ovea, mutta ei tarttunutkaan ripaan vaan jäi paikalleen epäröimään. Viimein hän kääntyi uudelleen Elboroniin päin.
"Ruhtinas ymmärtää... Minä en haluaisi tungetella, mutta... En oikein saa rauhaa..."
Elboron laski puurolusikan kädestään. "Mitä tahdotte tietää?" hän kysyi pahaa aavistellen.
"Minä valvoin ruhtinaan vuoteen ääressä, kun hänen kuumeensa oli korkeimmillaan, enkä voinut olla kuulematta, kuinka hän toisti unissaan yhä uudelleen erästä nimeä..."
Elboron tunsi punastuvansa. Ei ollut lainkaan vaikea arvata, kenen nimeä hän oli toistellut.
"Asiahan ei tietenkään minulle kuulu, mutta en voinut estää uteliaisuuttani heräämästä. Kuka tämä Erindis oikein mahtaa olla? Minä jo ajattelin, että pitäisikö minun yrittää löytää tämä henkilö, jos vaikka hänen läsnäolonsa olisi saanut ruhtinaan voinnin kohenemaan. Hän kun kuulosti niin kovin epätoivoiselta ja kaipaavalta nimeä vaikeroidessaan."

Elboron huuhtoi kurkkuunsa juuttuneen leivänpalan teellä alas. Hän tiesi, että joutuisi nyt valehtelemaan, vaikka hän yleensä pyrki puhumaan totta viimeiseen asti. Hän ei vain halunnut ihmisten yhdistävän häntä Erindis Eresgalin tyttäreen enää missään olosuhteissa. Hän halusi pyyhkiä tytön pysyvästi pois elämästään. "Erindis, on, tuota... Erindis on Gondorissa...", hän änkytti. "Minun tuleva morsiameni, tiedättehän, ja kaipaan kovasti saada nähdä hänet uudelleen. Sen vuoksi mieleni tekisikin kiiruhtaa kotiin niin nopeasti kuin suinkin mahdollista."
Nestiel rypisti otsaansa selvästi yllättyneenä. "Erindiskö hänen nimensä on? Mutta Pomppivassa Ponissa on huhuttu ruhtinaan suunnittelevan avioliittoa Calendes-nimisen neidin kanssa. Calendes Calendirin tyttären, joka asuu jossakin etelässä lähellä meren rantaa, eikö niin?"

Elboron keskittyi tarkastelemaan puuroaan, jottei Nestiel olisi nähnyt, miten puna hänen kasvoillaan syveni entisestään. Pahuksen juorut olivat sitten ehtineet Briihin asti. Eikö niitä päässyt millään pakoon?
"Öh, hänet tunnetaan kahdella eri nimellä", Elboron sepitti puurolautaselleen. "Calendes on isän antama, Erindis äidin antama. Vain kaikkein läheisimmät tuntevat nimen Erindis. Minä kutsun häntä sillä nimellä, koska hän pitää siitä enemmän."
"No niinpä tietenkin", huudahti Nestiel ja läimäytti kätensä yhteen. "Niin, kyllähän minä arvelinkin, että sen täytyi olla jotakin sellaista. Minä se vain olen välillä niin hupsu. Kotikadullani näet asuu eräs nuori rouva, jolla on Erindis-niminen sisar, mutta kyllähän minä ajattelin, ettei kyse varmasti voi olla samasta henkilöstä. Nimittäin eihän ruhtinaan kaltainen mies toki rakastuisi uuteen naiseen hänen ollessa kihloissa toisaalla."
"Ei tietenkään", Elboron sanoi hieman äskeistä vakuuttavammalla äänellä. Hän ei välittänyt korjata Nestielin erehdystä sanomalla, ettei ollut vielä kihloissa kenenkään kanssa. Hän epäili pahoin, ettei sellainen olisi ainakaan hillinnyt uusien juorujen leviämistä hänen edesottamuksistaan. "Ettehän kerro tästä eteenpäin. Asia on hyvin henkilökohtainen", Elboron lisäsi, vaikka uskalsi tuskin sellaista toivoa. Naisen posket punehtuivat siihen malliin, että tämä oli varmasti jo ehtinyt juoruta tapauksesta eteenpäin.

* * *

Elboron vietti seuraavat päivät käyden läpi puista kirjoittamiaan muistiinpanoja, tarkentaen niitä ja tehden korjauksia kohtiin, joissa hänen käsialansa oli epäselvää. Tyhjentäessään reppuaan hänen kätensä kuitenkin osui johonkin, jonka hän oli onnistunut unohtamaan täydellisesti ja jonka löytyminen ei sanottavasti kohentanut hänen mielialaansa. Kolmen kirjeen nippu - yksi Samvais Gamgille, toinen Meriadoc Rankkibukille ja kolmas Peregrin Tukille - putosi lattialle Elboronin vetäessä viimeiset muistiinpanopaperinsa reppunsa pohjalta. Hän tuijotti kirjeitä hetken ääneti, ja nosti ne sitten maasta, purren huultaan harmista ymmärtäessään, että hänen olisi toimitettava ne vastaanottajilleen ennen kuin saattoi lähteä takaisin Gondoriin. Elessar oli toivonut, että Elboron kävisi antamassa kirjeet ja esittämässä tervehdyksensä hobiteille henkilökohtaisesti. Konnun ja Gondorin välillä vallitsi luja ja lämmin side välimatkasta huolimatta, ja tällaiset pienet vierailut olivat tärkeä osa maiden välisen suhteen ylläpitoa. Onneksi matka Briistä Rankkivuon sillalle, jota edemmäs Kontuun ihmisten ei ollut lupa mennä, oli lyhyt - lyhyempi kuin matka Briistä Fornostiin. Elboron arvioi että Konnun matka viivästyttäisi hänen lähtöään korkeintaan parilla päivällä. Hänen pitäisi vain lähettää sana saapumisestaan ennakkoon, jotta herrat Samvais, Meriadoc ja Peregrin tai heidän edustajansa olisivat paikalla Elboronin saapuessa.

Pomppivassa Ponissa sattui sopivasti olemaan vierailulla eräs hobittiseurue, joka lupasi lähtiessään mielihyvin lähettää viestin Elboronin saapumisesta eteenpäin. Niinpä, kun viikko oli kulunut, ja Elboron tunsi olevansa jälleen täysin terve, hän nousi ratsaille ja suuntasi kulkunsa kohti länttä ja pikkuväen maata.
Viimeksi muokannut Mithrellas, La Joulu 22, 2007 5:52 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö »

Miten minä vain en saa aikaiseksi kommentoida tätä... Pidän tästä tosi paljon ja toivon, että kaiken sähellyksen jälkeen tämä kuitenkin saisi joskus suhteellisen jos ei onnellista niin ainakin tyydyttävän lopun. Elboronin asiat eivät saa jäädä onnettomalle tolalle! :)

Edellisen luvun kosiminen oli tosiaan myötähäpeää herättävää, olisi tehnyt mieli päästä älähtämään Elboronille että "ei naisille noin puhuta, kosimisesta puhumattakaan!" Raukkaparka ei oikein hallinnut moista tilannetta... Luvun loppu oli tosi surullista luettavaa ja poloista Elboronia kävi äärimmäisen paljon sääliksi, tunteet olit mielestäni kuvannut ja kirjoittanut erityisen taitavasti ja kauniisti tuossa luvun lopussa.

Tämä uusi luku sai myös säälimään Elboronia (hänelle pitää keksiä lempinimi, Elboron on niin pitkä ja vaikea kirjoittaa ;) ), raukkaparka ihan sairaana! Pahaa aavistellen jään odottamaan, syntyykö tuon uteliaan parantajan kyselyistä ikävyyksiä... Ja hobittien tapaamista minä jään odottamaan innosta pomppien! ;)

Ensimmäistä kertaa nillitän kieliasusta:
Elboron vietti seuraavat päivät käyden läpi puista kirjoittamia muistiinpanojaan
Itse kirjoittaisin "puista kirjoittamiaan muistiinpanoja", mutta en sitten tiedä onko minua uskominen. Jotenkin se vain kuulostaisi luonnollisemmalta, tuo "puista kirjoittamia muistiinpanojaan" jotenkin särähti kielikorvaan. Mutta tiedä häntä.

Tykkään tykkään. Minun pitäisi askarrella pieni viiri, jossa lukee "Mithrellas", jotta saisin heiluttaa sitä aina kun luen näitä :D
Vastaa Viestiin