Tutkimusmatka rakkauteen (PG, Elboron/ofc) 26.1. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Voi Elboron-rassua, kun se oli kipeä ja surkea. Vähän hölmö se oli kyllä, kun tieten tahtoen vilustutti itsensä, jos se nyt johtui siitä, ettei se vaivautunut kietoutumaan siihen viittaansa. Minä en ole ehtinyt tänään syömään vielä mitään ja tuo Elboronin aamiainen herätti kyllä kateutta ja sai vatsan murisemaan. Yleensäkin ruoan kuvaileminen tekstissä on aika ihanaa, mutta jos on itse kuolemaisillaan nälkään, niin se muistuttaa enemmän kidutusta.

Ihania nuo Elboronin selitysyritykset Erindisistä ja Calendesista. ;) Elboronkaan ei kauheasti kunnostaudu valehtelijana, vaikka toisaalta olihan se aika hyvä selitys ja ehkä meni läpikin (tuli vain mieleen Faramirin selitykset Deja Vu:ssa, ne eivät olleet aina ihan kauhean uskottavia). Ja aika hauska, että juorut ovat tosiaan ehtineet tuonne peräkylään asti. Jos tuo parantajatar (aika hauska yksityiskohta tuo parantajatar, mutta mukava, tätäkään muotoa ei oikein enää käytetä, kiva kun sinä kaivat näitä esille) on ehtinyt juoruta Elboronin kuumehoureista puolelle kylää, niin voisi kuvitella, että ne saavuttaisivat Erindisinkin jossakin vaiheessa, varsinkin kun parantajatar ilmeisesti tunsi Erindisin sisaren. Tuo parantajatar oli muuten tosi sympaattinen ja mukava hahmo.

Minä olin jo ehtinyt unohtaa nuo hobittien kirjeet kokonaan ja niin oli näköjään Elboronkin. Mutta tosi mukava, jos tässä nähdään sitten hobittejakin pienessä osassa. Ei olisi kuningas varmaankaan ollut tyytyväinen, jos Elboron olisi palannut kotiin ja kirjeet olisivat jääneet repun pohjalle.

Vartija oli varmaan tottunut näkemään vapisevien ja horjuvien miesten pyrkivän ennemminkin ulos Briistä liian pitkän Pomppivassa Ponissa vietetyn illan jälkeen, kuin sisään kaupunkiin.
Ihana. Tämä oli taas tätä sinun mukavaa huumoriasi, joka ei ole ollenkaan sellaista osoittelevaa. Onhan sitä ollut siellä täällä pitkin tekstiä, mutta tämä kohta oli erityisen hauska, niin piti mainita. Tykkään hirveästi tavastasi kirjoittaa. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Pyydän ensin anteeksi, piti lukea tämä heti mutta sitten se jäi johonkin... Sainpahan tauon koulutyöhöni.

Oikein mukava luku, Elboron ressua kävi sääliksi. Onneksi hän sai apua. Olit mutuen kirjoittanut hienosti tuon alun, vähän sekavasti ja nopeasti, koska Elboronin mielentilahan oli sellainen, ettei siinä kauheasti kiinnitetä ympäristöön huomiota tai mitään. Se on juuri yksi niitä kivoja juttuja tällaisessa, kun pääsee henkilöiden "pään sisään".

Elboron on sitten unissaan puhelija. Se ei välttämättä ole hyvä asia... Kuten nähtiin. Tuo valhe ei kuulostanut kovin hyvältä, mutta meni ainakin läpi. :roll: Mitenköhän Elboron saa keploteltua itsensä ulos tuosta valheesta, jos se tulee esille myöhemmin? Kävipä vain tuollainenkin mielessä.

En nyt saa parempaa itsestäni irti, mutta jatkoa odotan silti.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Elboron meni sitten vilustuttamaan itsensä. Miehet. Olihan hän aika raasu, onneksi tervehtyi. No niin, mitä tässä jaaritellaan, asiaan.

Tuli nuorukaista kyllä surku, lähinnä Erindisin takia. Tämän unissapuhelu oli lähinnä surkuhupaisaa, mutta hätävalheet kunniaan. Eivätkös muuten haltiat antaneet jälkikasvulleen kaksi nimeä, yksi äidiltä ja yksi isältä. En tiedä oliko se ihmisten tapa, mutta samapa tuo, tuskin Nestiel on asiasta tietoinen.

Volmari :D Hauska nimi, itse olen ajatellutkin että Pomppiva Poni pysyy Voivalvatin suvulla. Tosin surullista tästä tekee se, että vanha kunnon Viljami on ilmeisesti kuollut.

Tiedätkö, minä aloin toivomaan että Elboronin palatessa kotiin hän saisikin kuulla että Calendes olisi kihlautunut toisen kanssa. Vaikka Elboron ei saisikaan Erindisia, eipä tarvitsisi mennä naimisiin ilman rakkautta.

Hobitteja :) Toivottavasti herrat Merri, Pippin ja Sam saapuvat itse paikalle, olisi mukava lukea heistä. Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tyttö: Niin Elboronilta ei se kosiminen oikein sujunut. Vaikka täytyy nyt sen verran puolustaa miesparkaa että kyllä siinä Erindisissäkin oli hitusen vikaa. ;) Tai no, jos vaikka ajatellaan, että olisinko minä suostunut hänen kosintaansa niin... noh, ehkä on parempi ettemme ajattele sitä. Elboronille (kuten Faramirille) on minusta tosi vaikea keksiä tarpeeksi hienoa lempinimeä, joku Elbo kuulostaisi minun korviini ennemminkin loukkaukselta. Ja olet ihan oikeassa tuon kielioppijutun kanssa, minun on koko viikko pitänyt korjata se pois, mutta aina se on unohtunut. Oikeastaan en ihmettele vaikka tuon tyyppisiä virheitä olisi tekstissäni enemmänkin, minulla on varmaan joku sokea piste noiden kohdalla. Ja sinä se jaksat kehua. Mutta jatka vain, en minä kehuihin koskaan kyllästy. :D

Leida: Niin, minä oikeastaan ajattelin että tuo Elboronin sairastuminen olisi seurausta sen kylmettymisen lisäksi myös masennuksesta, kiirehtimisestä ja syömättä jättämisestä. Että tuo kaikki oli vähän niin kuin liikaa hänen elimistölleen. Mutta itse aiheutettua se tietysti tavallaan oli. Minä oikeastaan näen parantaja-sanan jotenkin maskuliinisena, TSH:sta sain sellaisen vaikutelman, että kaikki parantajat ovat miehiä. Mutta tähän halusin naisparantajan, jotenkin minusta on mukavampi ajatella nainen hoivaamaan Elboronia. Se on sellainen raasu, että se tarvitsee vahvoja, hoivaavia äitihahmoja ympärilleen (tai sitten se vain vetää sellaisia puoleensa). Elboron ei tosiaan ole erityisen hyvä valehtelemaan, kun se on kotona oppinut ettei sellainen kannata (kun isä huomaa kuitenkin). Pitää nyt tunnustaa noista Elboronin kuumehoureista ja parantajattaren juoruista, että minä muistin niiden olemassaolon vasta lukiessani tämän luvun läpi ennen postaamista, mutta, öh, ehkä minä vielä jotenkin saan ne mukaan tarinaan... Mutta ei siis kannata odottaa että niillä olisi kauheasti merkitystä juonen kannalta. ;)

Nerwen: Heh, se alku saattoi kyllä olla sekava ja nopea ihan siitä syystä, etten ehtinyt paneutua tuohon lukuun kunnolla. Siihen alkuun olisi voinut lisätä jotain lisäkuvailua ja selitystä, mutta en näköjään millään saanut itsestäni sen vertaa irti. No, Leidalle jo selittelinkin noita juoruja, että niiden piti varmaan alun perin olla paljon suuremmassa roolissa kuin millaisiksi ne lopulta päätyivät . Luulen kyllä, että Elboronin valhe paljastuu ennemmin tai myöhemmin.

Andune: Juu, Elboron vilustutti itsensä kun ei muutenkaan osannut tunteitaan käsitellä. ;) Onhan se joskus niin, että on helpompi kärsiä fyysisesti kuin henkisesti, ja tuo vilustuminen ja kuume tavallaan saivat Elboronin huomion hetkeksi pois Erindisistä. Joo, haltiat taisivat usein antaa kaksi nimeä lapselleen, siitä minä sen idean tavallaan sainkin. Enkä oikeastaan näe mitään syytä, mikseivät jotkut ihmisetkin voisi omaksua sellaista tapaa. Tuo Volmari oli ensimmäinen nimi, mikä tuli mieleen (älkääkä kysykö mikä sen mahdollinen alkuperäiskielinen vastine voisi olla). Ja eihän se Viljami välttämättä kuollut vielä ole, kuvitellaan vaikka että se on nauttimassa hyvin ansaittuja eläkepäiviään.


Hienoa, että olette noin innostuneita hobiteista. :) Heitä onkin nyt sitten luvassa. Hobitit eivät varsinaisesti ole koskaan minua kauheasti kiinnostaneet, joten tietämykseni ja käsitykseni perustuvat varmaan etupäässä leffaan. Tänään väsyttää niin ettei meinaa silmät pysyä auki, joten tekstissä voi esiintyä kummallisuuksia.


Luku 15
...jossa Elboron kohtaa kontulaisia

Elboron ei ollut ennen käynyt Konnun rajalla, vaikka olikin tavannut maan kolme päämiestä näiden vieraillessa Gondorissa. Hän piti kiirettä ratsastaessaan kohti Kontua ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi viipyä siellä pitkään. Hän halusi edelleen palata kotiin, vaikka ei enää yhtä epätoivoisesti kuin heti epäonnistuneen kosintayrityksen jälkeen. Yhtä kaikki hän tunsi saaneensa pohjoisesta tarpeekseen. Paluumatkan hän aikoi tehdä kaikessa rauhassa, ja tutkia samalla ympäröiviä erämaita. Ehkäpä hän voisi nyt kulkea Enedhwaithin kautta ja välttyä yöpymästä siinä hämäräperäisessä majatalossa Mustainmaalla, jossa oli tulomatkallaan pysähtynyt.

Elboron yllättyi nähdessään, että Rankkivuon sillan kupeeseen oli rakennettu hobitin kolo, ja vieläpä hyvin suuri sellainen. Lähestyessään rakennusta hän näki useita poneja käyskentelemässä sen vierelle pystytetyssä aitauksessa, ja hobitteja saapumassa paikalle sekä jalkaisin että ratsain. Hobitinkolon pyöreän oven yläpuolelle oli ripustettu suuri kyltti, jossa luki Virranvarren Majatalo.

"Isi! Isi! Katso! Onko tuo se? Onko tuo se?"
Elboron kääntyi huutoa kohden ja huomasi pikkuisen hobittilapsen nykivän hieman suuremman hobitin hihaa ja osoittelevan innokkaasti Elboronia.
"Varmasti on! Katso hänen vaatteitaan ja ratsuaan. Oletko ennen nähnyt noin mustaa ja isoa hevosta?" vastasi isähobitti pojalleen, joka tuijotti Elboronia ja Pikiharjaa silmät pyöreinä.

Elboron laskeutui Pikiharjan selästä lähellä majatalon ovea, ja sai heti ympärilleen joukon innokkaita hobitteja, jotka ilmeisesti olivat majatalon palvelusväkeä.
"Ruhtinas on huoleti ja antaa hevosensa meidän hoiviimme! Me olemme oikein tottuneita käsittelemään isoja eläimiä. Me hoidimme kuninkaankin hevosta, kun hän kävi täällä, ja kovasti oli hän tyytyväinen tapaan, jolla olimme sitä kohdelleet. Omenia ja sokeripaloja ja kauraa me sille uljaalle eläimelle kannoimme, ja hyvin se viihtyi meidän tallissamme. Me rakensimme erikoissuuren tallin, ihan vain että isojen ihmisten ratsutkin mahtuvat sinne", selitti eräs, jolle Elboron ojensi Pikiharjan ohjaksia.
"Tätä tietä, ruhtinasta odotetaankin jo kovasti", sanoi toinen punaposkinen pikkumies, ja viipotti Elboronin edellä kohti maankumpuun rakennetun majatalon pyöreää ovea. Elboron joutui kumartumaan syvään, ettei olisi lyönyt päätään ovesta kulkiessaan, ja huomasi sisälle päästyäänkin, että hänen oli hieman notkistettava polviaan, jottei hänen päänsä olisi osunut matalalla oleviin kattoparruihin.

Astuttuaan majatalon saliin Elboron nielaisi kauhusta. Sali oli todella suuri siihen nähden, miten pieneltä kumpu oli näyttänyt ulkoapäin, ja se oli täynnä pöytiä ja penkkejä. Jokaisella penkillä istui monta puolituista, toiset pienempiä kuin toiset, mutta jokaisen uteliaat kasvot kääntyivät yhtä aikaa kohti oven suussa seisovaa Elboronia. Hänen teki mieli tehdä äkkikäännös, hakea hevosensa ja laukata ennätysvauhtia takaisin Briihin, mutta hän pakottautui haravoimaan kasvomerta katseellaan, löytääkseen sieltä edes yhdet tutunnäköiset. Hän havahtui pian puheensorinan keskeltä kuuluviin huutoihin "Täällä, ruhtinas!" ja näki kahden hobitin heiluttavan innokkaasti käsiään salin keskelle asetetun pitkän pöydän äärestä.

Elboron oli epämiellyttävän tietoinen itsestään, kun hän raivasi tietään pöytien lomitse, parin sadan uteliaan silmäparin seuratessa hänen kulkuaan. Puheensorina oli nyt vaiennut lähes täydellisesti, vaikka sieltä täältä Elboronin korviin kantautuikin sellaisia toteamuksia kuin "Isi, onko se jättiläinen?" ja "Äiti, äiti? Tuleeko minusta isona yhtä pitkä, jos syön aina kaiken aamupuuron?" Jotenkin Elboronista alkoi tuntua, että tieto hänen saapumistaan oli kiirinyt muidenkin kuin Samvais Hamfastin pojan, Meriadoc Saradocin pojan ja Peregrin Paladinin pojan korviin.

"Lämpimästi tervetuloa vaatimattomaan pikkukievariimme, hyvä ruhtinas!" huudahti Peregrin ja kumarsi syvään Elboronille penkillä seisten. Samoin teki Meriadoc ja kumpikin hobiteista ojensi pienet kätensä Elboronille. Samvaiskin nousi hetkeksi omalta paikaltaan puristaakseen Elboronin kättä.
"Kiitos vain", mutisi Elboron ja alkoi vetää kirjeitä taskustaan, mutta Peregrin koputti kohteliaasti häntä käsivarteen ja viittasi kädellään kohti yleisöä.
"Aiottehan lausua muutaman sanan näille kunniallisille kontulaisille, jotka ovat sattumalta piipahtaneet tänne tänä iltana?"
"Öh?" Elboron vilkaisi vaivihkaa ympäröivää väenpaljoutta. "Pidänkö minä heille jonkin puheen? En ole yhtään valmistautunut..."
"Ei mitään puhetta, kunhan vain lausutte muutaman sanan vierailunne kunniaksi. Me kuulemme mielellämme uutisia suuresta maailmasta. Kertokaa, miten perheenne ja kuninkaan perhe oikein voivat."

Sanat eivät riittäneet kuvailemaan kauhua, jota Elboron tunsi joutuessaan esiintymään tällä tavoin, ilman että oli ehtinyt valmistella sanomisiaan etukäteen. Ainoa hyvä puoli tilanteessa oli, että hän oli joutunut siihen niin yllättäen, ettei hänelle jäänyt juuri aikaa hermoiluun. Niinpä hän selvitti kurkkuaan ja antoi katseensa kiertää läpi yleisömeren, joka levittäytyi joka puolelle hänen ympärilleen, niin että hänen oli vaikea päättää, mihin suuntaan olisi katsonut alkaessaan puhua. Lopulta hän päätti puhua Meriadocin, Peregrinin ja Samvaisin pöytään päin.

"Ömm... Onpa ilahduttavaa nähdä teidän kokoontuneen tänne näin sankoin joukoin", Elboron lausui ääni hieman täristen ja yhtä vakuuttavasti kuin isä tervehtiessään Ideth-tätiä aina tämän saapuessa päivälliselle. Yleisö taputti ja hihkui kuitenkin innokkaasti, ja Elboron tajusi olevansa menossa oikeaan suuntaan. "Teidän majatalonne on oikein viehättävä", hän jatkoi ja sai osakseen lisää aplodeja. "Kuningas Elessar lähettää kaikille Konnun asukkaille oikein lämpimät terveisensä." Lisää hurmioituneita kättentaputuksia. "Hän sanoo, ettei missään muualla Keski-Maassa asu yhtä uutteraa kansaa kuin täällä Konnussa." Nyt taputukset olivat hieman vaimeammat ja hämmentyneemmät, ja jotkut vaihtoivat katseita ja virnistelivät toisilleen. Elboron ei tietenkään ollut koskaan kuullut kuninkaan sanovan mitään hobittien ahkeruuteen ja työteliäisyyteen liittyvää, mutta hän oli kuvitellut 'uutteran' olevan sopivan harmiton kohteliaisuus tällaiseen tilanteeseen. Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt sanoa 'urhean', sillä hänen mieleensä palautui äkkiä, kuinka Meriadoc ja Peregrin olivat heidän luonaan vieraillessaan viettäneet aikaansa enimmäkseen syöden ja nukkuen.

"Miten kuningas ja kuningatar oikein voivat? Entä teidän isänne ja äitinne?" kyseli Peregrin innokkaasti ja viittasi Elboronia vastaamaan koko salille.
"Kuningas voi mainiosti. Hän on elämänsä kunnossa, vaikka talvella hänellä kyllä oli hieman nuhaa.... Varmaan, koska Linnassa on talvisin hyvin viileää, eikä kuningas halua pitää sukkia öisin", Elboron selitti manaten itsekseen, miksi hänen piti aina ryhtyä puhumaan kummallisuuksia, jos ei ollut etukäteen harjoitellut mitään järkevää sanottavaa. Hobitit eivät kuitenkaan näyttäneet olevan ollenkaan kummissaan, vaan taputtivat entistä innokkaammin. Läheisessä pöydässä istuva puolituisvaari huudahti ilahtuneena "Niin, kukapa sitä nyt sukkia pitäisi!" ja heilutteli pöydälle nostamiaan karvaisia varpaitaan.

"Kuningatar on yhtä kaunis kuin aina ennenkin", Elboron jatkoi. Tämä oli oikeastaan lause, jonka hän oli kuullut isänsä usein sanovan illallisvieraille näiden tiedustellessa kuninkaan rouvan vointia, ja hän arveli sen kelpaavan tähänkin tilanteeseen. Itse hän ei ollut koskaan kiinnittänyt huomiota kuningattaren paljolti kiiteltyyn ulkomuotoon. "Minun vanhempani puolestaan... he ovat... tuota...", Elboron kakisteli. Hän tajusi, ettei tiennyt ollenkaan mitä voisi sanoa omista vanhemmistaan. Että he yrittivät saada hänet naimisiin naisen kanssa, jota hän ei rakastanut? Se oli ensimmäinen asia, joka hänen mieleensä tuli, mutta sitä hänen ei tehnyt mieli paljastaa. Hiljaisuus salissa kävi painostavaksi pyöreiden hobitinkasvojen odottaessa malttamattomina, mitä Elboron aikoi seuraavaksi sanoa. "Minun vanhempani ovat... ömm, oikein, tuota, määrätietoisia ja, öh... rakastuneita. Toisiinsa siis", sai Elboron lopulta sanottua. Siinä ei ollut mitään järkeä ja hän punastui jälleen kerran, mutta hobitit sen sijaan puhkesivat taputtamaan entistä kovemmin, ja Elboron ymmärsi, että saattoi viimein istuutua.

"Loistava puhe, herra ruhtinas. Ei liikaa sanoja", kehui Samvais Elboronin istuessa pienelle tuolille matalan pöydän ääreen. Kalusteet muistuttivat Elboronia niistä nuoruutensa päivistä, joina oli tavannut leikkiä teekutsuja Tindórielin ja tämän nukkejen kanssa. Hän odotti saavansa käteensä pikkuruisen teekupin, mutta sen sijaan hänen eteensä tuotiinkin aivan tavallinen, täysikasvuisille ihmisille mitoitettu oluttuoppi, eikä hänen tuoppinsa ollut poikkeus, jokainen pöydässä istuva aikuinen hobitti sai eteensä samanmoisen.

"Niin, kirjeet", Elboron muisti ja ojensi ne vastaanottajilleen. Nämä kuitenkin asettivat ne syrjään, ja alkoivat innostuneina esitellä perheenjäseniään.
"Tässä on minun vaimoni Estella", sanoi Meriadoc ja hänen vieressään istunut kiharatukkainen naishobitti ojensi pienen kätensä Elboronille.
"Minun vaimoni Timantti", kiirehti Peregrin väliin ennen kuin Meriadoc ehti esitellä poikaansa.
"Minä olen Théoden, mutta minua sanotaan Tediksi", huudahti Meriadocin vieressä istunut ruskeatukkainen hobittinuorukainen ja ojensi kättään kohti Elboronia. Tämän tarttuessa siihen Peregrinin vierellä istunut poika ojensi myös kättään ja huudahti: "Minun nimeni on Faramir, mutta kaikki sanovat minua Farroniksi tai jopa Fariksi!"
Elboron puristi kummankin hobittinuorukaisen kättä päivitellen itsekseen, etteivät hobitit olleet turhan vaatimattomia nimetessään lapsiaan, eivätkä turhan kunnioittavia keksiessään niistä hobitin suuhun paremmin sopivia lyhennelmiä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt pohtia asiaa sen pidemmälle, sillä Samvais pyysi, hieman nolostuen, saada luvan esitellä oman perheensä. Elboron antoi hyväntahtoisesti luvan nöyrälle pikkumiehelle, mutta järkyttyi ymmärtäessään, että kaikki muut pitkän pöydän hobiteista olivat Samvaisin jälkeläisiä. Tämä oli totisesti ollut aikaansaava viime vuosina. Elboron sekosi pian laskuissaan tarttuessaan vuoron perään kätösestä toiseen, puhumattakaan, että olisi muistanut, mikä nimi kuului kunkin käden omistajalle.

Elboronille tarjoiltiin illallinen, joka oli ylettömän runsas jopa aikuisen miehen mittapuulla. Hänen oli lopulta pakko kieltäytyä kolmannesta kierroksesta jälkiruokaa, mikä loukkasi pahanpäiväisesti kievarin isäntää.

Kun pienimmät Samvaisin lapsikatraasta olivat nukahtaneet pöytään ja tämä lähti yhdessä vaimonsa kanssa kantamaan näitä pihalla odottaviin rattaisiin, Meriadoc ja Peregrin ottivat viimein kuninkaan kirjeet käsiinsä, ja lukivat ne vuoron perään ääneen pöydässä. Niiden sisältö oli toki hyvin samankaltainen, mutta hobitit näyttivät mielellään kuuntelevan kuninkaan kuulumiset kahteen kertaan. Hoputtivatpa nämä Samvaisiakin lukemaan omansa tämän palattua takaisin pöytään. Sitten hobitit alkoivat yhdessä pohtia, mitä Elboron voisi kertoa kuninkaalle vastaukseksi.
"Hunajasadosta tuli tänä vuonna mitä mainioin!" huudahti Peregrin.
"Hunajasadosta! Sitäkö sinä ensimmäisenä ajattelet? Entäpä kessu? Pitkänpohjan pehkusta tuli erittäin aromirikasta, oikein erinomaista vuosikertaa!" Meriadoc huomautti.
"Merri melkein putosi jokeen ja hukkui kalastusretkellään! Vaikka minä kuinka varoitin, ettei kalastus ole kunnon hobitin puuhaa!" Samvais huudahti.
"Mitä, enhän minä ole kalassa ollut?"
"Tarkoitin poikaani Merriä, sinä vanha puupää!"
"Vai vanha puupää? Mikä itse olet? Lahopää varmaan, olethan minua vanhempi."
"Elanor haluaa vielä kerran kiittää siitä leningistä, jonka kuningatar lähetti hänelle", sanoi Ruusa Gamgi. "Vaikka ikäväkseni minun täytyy ilmoittaa, että toiset tytöt tulivat siitä niin kateellisiksi, että Kultakutri yritti lopulta riistää sen häneltä väkisin ja siihen tuli suuri repeämä."
"Kultakutri on vain saanut huonoja vaikutteita tuolta Pippinin pojalta", marmatti Samvais. "Ne kaksi viettävät aivan liikaa aikaa keskenään! Kurittomat pojannaskalit tekevät hyvätapaisista tyttäristäkin vallattomia!"

Elboron oli hädissään yrittänyt kirjoittaa hobittien mainitsemia asioita ylös, mutta huomasi sen mahdottomaksi keskustelun yltyessä yhä kiivaammaksi väittelyksi, joskaan riitelyä se ei muistuttanut, vaan ennemminkin ystävien välistä kiusoittelua ja hyväntahtoista nälvimistä.

"Mutta ruhtinas, mehän olemme tainneet kokonaan unohtaa teidät!" huudahti Meriadoc äkkiä väittelyn keskeltä. "Kertokaa te toki välillä, miten matkanne on mennyt. Ymmärrän, että tutkitte puita? Itsekin olen kasviopista kiinnostunut, varsinkin kun piippukessusta puhutaan. Oletteko löytänyt mitään mielenkiintoista?"
"Niin, kuten entvaimoja!" huudahti Peregrin väliin.
Elboron suorastaan säpsähti tämän kuulleessaan. "Mi-? Eh, en, tai no, saattaa olla... Kuinka ihmeessä te olette niistä kuulleet?"
"Mehän olemme Merrin kanssa jo vuosia yrittäneet löytää entvaimot! Olemme taivaltaneet pitkin Kontua, ja sen rajojen ulkopuolellakin, vaikka Vanhan metsän me olemme sentään kiertäneet kaukaa, kun Puupartakaan ei oikein uskonut entvaimojen viihtyvän sellaisessa paikassa."
"Me tapasimme Fangornissa enttejä suuren seikkailumme aikana silloin kauan sitten, kun olimme vielä nuoria kirkassilmäisiä hulivilejä. Puuparta kertoi meille heidän suuresta etsinnästään. He ovat kadottaneet entvaimonsa, ja kaipaavat näitä kovasti takaisin luokseen."
"Koskettavaa", Elboron mutisi hämmentyneenä.
"Teidän täytyy aivan ehdottomasti opastaa meidät heidän luokseen, jotta voimme neuvoa heille tien Fangorniin! Voi, miten Puuparta tulee ilahtumaan! Mitä sanot, Merri, pitäisikö meidän lähteä saattamaan entvaimoja Fangorniin asti, jotta he varmasti löytävät tiensä miestensä luokse?"
"Pitäisi! Minä olen jo pitkään kaivannut päästä osalliseksi kunnon seikkailuun. Johan me olemme aikamme loikoilleet takkatuliemme ääressä!"
"Ihan totta! Minunkin mieleni tekee kovasti päästä vaihteeksi katsomaan maailmaa. Siitäkin on jo kymmenkunta vuotta, kun viimeksi vierailimme Gondorissa."
"Minäkin haluan lähteä matkaan, isä!" huudahti hobitti Faramir.
"Jos tuo lähtee, niin sitten lähden minäkin!" lisäsi Théoden Meriadocin poika päättäväisenä.

Elboron yritti saada äänensä kuuluville hobittien innokkaan pälpätyksen lomasta.
"Tuota... anteeksi, mutta minä en kylläkään ole suunnitellut... Olen aikeissa lähteä ratsastamaan kohti Gondoria vielä tänä iltana."
"Älkää höpsikö, ruhtinas, jos sopii sanoa. Teille on varattu yöksi huone täältä majatalosta, sama, jossa kuningaskin aina yöpyy. Sinne on viety erikoissuuri vuodekin, jotta mahtuisitte viettämään yönne mukavasti. Tarvittiin kymmenen hobittia kantamaan se sisään, ja yhtä oviaukkoa oli pakko laajentaa, jotta se mahtui siitä", selitti Peregrin.
"No, hyvä on, minä jään yöksi, mutta entvaimojen luo en voi teitä opastaa. Löydätte heidät varmaan itsekin... Muistaakseni kohtasin heidät päivän tai parin kävelymatkan päässä Fornostista luoteeseen."
Hobitit näyttivät pettyneiltä kuulleessaan Elboronin sanat. "Luoteeseen? Eli mihin suuntaan? Minä en ole koskaan ymmärtänyt niitä vinoja ilmansuuntia. Oliko se lännen ja pohjoisen välissä vai lännen ja etelän välissä?" kyseli Peregirn hädissään.
"Niin juuri, ruhtinas, teistä olisi meille varmasti suurta apua erämaissa kulkiessamme", säesti Meriadoc. "Me olemme niin pieniä ja joudumme herkästi eksyksiin. Ties minne olisimme päätyneet silloin aikoinaan, kun matkasimme Frodon kanssa Briistä Rivendelliin, ellei Konkari olisi ilmaantunut meitä opastamaan. Emmekä ole koskaan käyneet Fornostissa. Sanotaan, että siitä on rakennettu lähes yhtä hieno kuin Annúminasista, joka minun on sen sijaan ollut kunnia nähdä. Mutta entä ihmiset? Ovatko he siellä yhtä suopeita hobitteja kohtaan kuin Annúminasissa ja Briissä?"
"Fornostin ihmiset kohtelevat teitä varmasti yhtä hyvin kuin ihmiset Annúminasissa", vakuutti Elboron, vaikkei hänellä luonnollisesti ollut mitään havaintoa fornostilaisten hobittiasenteista, kun ei ollut nähnyt ainuttakaan puolituista siellä päin.
"Mutta voitte saattaa meitä varmasti ainakin Briihin asti?" kysyi Peregrin toiveikkaasti. "Nimittäin jos ajattelitte oikaista Vihertielle Vanhan Metsän läpi, voin oman kokemukseni perusteella neuvoa teitä harkitsemaan asiaa vielä toisen kerran."

Elboron oli kuullut tarinoita Vanhan Metsän häijyistä puista, ja oli pitkään ajatellut että metsässä vierailu voisi olla tutkimuksellisesti hyvin antoisa kokemus. Entvaimojen kohtaamisen jälkeen hän oli kuitenkin alkanut suhtautua entistä suuremmalla varauksella ajattelukyvyn ja persoonallisuuden omaksuneita puita kohtaan. Niin kiehtovia kuin puut olivatkin, ei hän sentään halunnut menettää henkiriepuaan niiden oikkujen vuoksi.
"No, sovitaan sitten niin, että minä saatan teitä Briihin asti. Olen varma, että kaiken sen jälkeen, mitä teitte Sormuksen sodassa, entvaimojen löytäminen Arnorin erämaista ei ole teille suurempi haaste kuin eväsretken järjestäminen aurinkoisena kesäpäivänä."

Hobitit vaikuttivat tyytyväisiltä Elboronin ehdotukseen, ja olivat imarreltuja hänen kehuistaan, ja pian sen jälkeen Elboron päätti poistua hänelle varattuun huoneeseen väsymykseensä vedoten. Puolituiset jäivät vielä jatkamaan illanviettoaan. Elboron yllättyi nähdessään huoneensa: se oli huomattavasti suurempi kuin hän oli osannut odottaa, vaikkakin katto oli yhtä matalalla kuin salissa, ja hän onnistui lyömään otsansa yhteen sen parruista. Muuten huone oli hyvin kodikas. Lattialla oli suuri punainen räsymatto, ja seinän vierellä lähestulkoon ihmiselle mitoitettu pöytä tuoleineen, ilmeisesti siltä varalta jos korkea-arvoinen vieras näkisi tarpeelliseksi työskennellä vierailunsa aikana. Vuode oli pehmeä ja sen päälle oli levitetty puna-valkoruudullinen untuvapeite.

Elboron istui vuoteelle ja huokaisi syvään helpotuksesta saadessaan vihdoin olla hetken omassa rauhassaan. Hänen ajatuksensa alkoivat kuitenkin saman tien pyöriä Erindisin ympärillä, siitä huolimatta, että hän oli päättänyt unohtaa tytön vaikka väkisin. Hän oli varma, ettei halunnut nähdä tätä enää koskaan uudelleen. Jos hän näkisi tämän edes vilaukselta, tytön unohtamisesta tulisi taas entistä vaikeampaa. Erindis oli tietenkin se todellinen syy siihen, miksei hänen ollut tehnyt mieli lähteä hobittien mukaan etsimään entvaimoja Fornostin pohjoispuolisista metsistä. Paikka, jossa hän oli nämä otukset viimeksi kohdannut, oli ollut aivan liian lähellä Metsäkylää - tuskin muutaman tunnin juoksumatkan päässä. Ei hän varsinaisesti pelännyt päätyvänsä Metsäkylään uudelleen, ainakaan vahingossa, sillä hän tunsi tienoot tarpeeksi hyvin välttääkseen sitä. Riski, että hän törmäisi metsissä Eresgaliin, Erindisin metsästäjäisään oli sen sijaan aivan liian suuri. Elboron uskalsi tuskin ajatella, mitä mieltä Eresgal hänestä nyt oli, kun hän oli säikäyttänyt tämän tyttären harkitsemattomalla kosinnallaan. Elboron ei olisi yllättynyt ollenkaan, jos seuraavalla tapaamisella Eresgal tähtäisi miekallaan huomattavasti tarkemmin kuin aiemmin Fornostin Pohjanlinnassa.


A/N: Tuo ajatus, että Merri olisi käynyt Annúminasissa on peräisin Nerwenin ficistä "Matkalla kanssasi".
Viimeksi muokannut Mithrellas, La Joulu 29, 2007 6:26 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Hih, hobitteja :D

Sinun hobittisi olivat erittäin hobittimaisia. Kaikki tuo keskustelu ja reagoiminen oli niin leppoisaa ja aidontuntuista. Pippin, Merri ja Samvais olivat sitten ihania! Omia itsejään.

Joutui Elboronkin sitten sanomaan "joitakin sopivia sanoja" tuossa tilanteessa. Jotenkin tuli mieleen Bilbon puhe, tosin tämä puhe ei järkyttänyt kuuntelijoita. Tuli jotenkin kodikas olo kun tätä lukua luki.

Minusta tuntuu että Elboron tulee vielä tapaamaan Erindisin...mietin vaan mitä tulee nuorukaisen matkasta Briihin kun mukana on kolme enemmän tai vähemmän puheliasta hobittia. Tuskin maltan odottaa :D

Tulipas hömelö kommentti...syytän hobitteja. Jatkoa odotan jälleen :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Idwen
Puolituinen
Viestit: 212
Liittynyt: Ma Marras 15, 2004 8:21 pm
Paikkakunta: Turku

Viesti Kirjoittaja Idwen »

Nuo hobitit ovat kyllä niin hobitteja, kuin olla ja voi. Nauroin niille monta kertaa. :D Kaikki keskustelu oli hyvin luontevaa ja voin edelleen kuulla nuo äänet. Minä näen tämän tarinan elokuvana, varsinkin tämä luku oli sellainen.

Elboronin puhe oli ihana. Onko sillä muuten joku sosiaalisten tilanteiden kammo tai joku vastaava?


Jatkoa!
Hahmopyöveli
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Hobitit. :D Ihania. Ja kiitos tuosta kunnianosoituksesta, muistit Merrin kyläilyn (itse meinasin jo unohtaa...).

Yksi ainoa juttu tässä tökkii, ja mainitsen sen heti aluksi ennen kuin unohdan. Kun Elessarhan sääti lain, että isot ihmiset eivät saa astua Konnun rajojen sisäpuolelle, ei edes hän itse. Siksi hän tapasi ystävänsä vuonna 36 vain Rankkivuon Sillalla eikä mennyt Kontuun... Ainakin ellen ole mennyt ihan sekaisin, muistelisin että se meni jotenkin noin.

Mutta hobitit olivat niin suloisia ja hobittimaisia, tämä luku ei jättänyt todellakaan kylmäksi. :D Voin hyvin kuvitella tuon puhetilanteen, Elboron suoriutui siitä mukavasti, vaikka jännittikin. Kuninkaan sukat! :lol: Ja se yksi hobitti, joka totesi, ettei sukkia tarvita. Suloista. Samoin Samin, Merrin ja Pippinin väittely lapsista... Ihana. Hobiteissa on sitä jotain, mikä saa hymyilemään.

Ja entvaimot. :D Merri ja Pippin siis löysivät heidät, välikäsien kautta, mutta kuitenkin. Tuosta olisi hieno lukea, kuinka ne kaksi sankaripuolituista tekisivät lisää sankaritekoja... Enttien pitkä etsintä olisi ohi. Mutta jotenkin epäilen, etteivät he jaksa lähteä matkalle.

Ja Elboron ei saa Erindisiä mielestään. Olen edelleen sitä mieltä, että Elboron on aika ressukka, toivon että hänelle käy hyvin.

Jatkoa odotan, kuten aina. :wink: Ja hyvää joulua.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Oi, kerrassaan hobittimaisen suloinen luku. :D

Minusta sinä olit kyllä saavuttanut tuon hobittien mielenlaadun mainiosti. Ei voi muuta kuin ihailla. Ne olivat juuri niin iloisia ja mutkattomia kuin itsekin ajattelen, olematta kuitenkaan hölmöjä. Tykkäsin ihan hirveästi tuosta tunnelmasta, joka tässä vallitsi koko luvun ajan ja tässä oli monia ihastuttavia pikku yksityiskohtia, kuten Elboronin maininta kuninkaan taipumuksesta nukkua ilman sukkia, hobittien kotoisa nahistelu ja tuo, miten Elboronin kieltäytyminen kolmannesta jälkiruoka-annoksesta loukkasi majatalon isäntää. :) Koko luku tuli luettua pieni hymy huulilla.

Elboron oli kyllä taas niin oma itsensä, ettei mitään rajaa. Tosi sympaattista tuo, miten se jännitti puhetta hobiteille, vaikka nämä olivat ilmeisesti valmiita hurraamaan joka sanalle. Ja mielenkiintoinen kohta, kun Elboron kuvasi vanhempiaan, kyllä he varmaankin hänen näkökulmastaan tosiaan määrätietoisilta tuntuvat. Onkohan Elboron muuten uhrannut yhtään ajatusta sille, että mitä Faramir ja Éowyn olisivat tuumanneet, jos se olisi palannut kotiin kihloissa Erindisin kanssa?

Voi, nuo pikku Faramirin lempinimet olivat kerrassaan herttaisia. ;) Minä ihastuin erityisesti tuohon Farroniin, se kuulostaa niin hobittimaisen oloiselta. Ja samaten se, miten nuo Merri vanhemman ja nuoremman nimet menivät sekaisin, oli hauska kohta, joka sai kyllä naurahtamaan. "Mitä, enhän minä ole kalassa ollut?" Ja minä muuten todella toivon, että Elboron törmää Eresgaliin metsässä. ;)

Tähän aikaan yöstä ei nyt fiksumpaa kommenttia synny, mutta sanonpa nyt taas, että jatkoa odottelen ja tämä oli kyllä ihan mahdottoman piristävä luku. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitosta vaan kommenteista. Outoa etten taaskaan ehtinyt vastata niihin aiemmin, vaikka niin teki mieli. No, tässä nyt häthätää kyhätyt vastaukset:

Andune: Kiva että tykkäsit hobiteista. Minä en oikein tiedä mitä niistä ajatella, kun en ole koskaan ollut kauhean kiinnostunut, mutta oli kuitenkin mukava kirjoittaa kerrankin jotain hobiteista. Ja oikeastaan sinne entvaimojen etsintäretkelle on lähdössä neljä hobittia, Merri, Pippin ja näiden pojat Théoden (Ted) ja Faramir. (Tuo Théoden on tietysti itse keksimäni nimi, Merrin pojan nimestä kun ei mitään faktatietoa ole olemassa.) Tuon etsintäpartion kokoonpano tuli selitettyä tuolla aika epäselvästi, mutta se käy paremmin ilmi tässä seuraavassa luvussa. Sam ei lähde, koska nuo entit eivät ole sille niin tuttuja kuin Merrille ja Pippinille.

Idwen: Kiitos, hauska kuulla että hobitit kuulostivat luontevilta. Kyllähän tuolle Elboronille varmaan voisi sen sosiaalisten tilanteiden kammo -diagnoosin antaa, vaikka en minä sitä nyt erityisen vaikeana tapauksena näkisi, kun se kuitenkin uskaltaa matkustaa ja tavata uusia ihmisiä, vaikka ujo ja vähäpuheinen onkin. Tuo esiintymiskammo taas on tietääkseni aika yleistä, eikä varsinaisesti merkki mistään häiriöstä. Useimmiten se johtuu esiintymiskokemuksen puutteesta, ja sen ajattelen olevan Elboroninkin kammon taustalla.

Nerwen: Olet ihan oikeassa tuossa, etteivät ihmiset saa astua Konnun rajojen sisäpuolelle. Minä taisin pitää sitä taas niin itsestään selvänä, etten huomannut edes puuttua asiaan koko luvussa. Ajattelin siis, että se majatalo olisi juuri siinä rajan ulkopuolella, siis Rankkivuon, öm, itärannalla, ihan siinä sillan lähellä. Ajattelin että ihmisvierailijoiden ja muidenkin matkustajien voisi olla kätevä yöpyä siinä, ja muutenkin tapaamiset hoituisivat paremmin siinä kuin keskellä siltaa. (Ehkä se Elessar sitten vain piti jonkun seremonian siinä sillalla, mutta yöpyi siellä majatalossa. ;)) Kieltämättä tuossa luvussa on harhaanjohtavasti puhuttu siitä, kuinka Elboron menee "Kontuun" jne., vaikkei se kuitenkaan missään vaiheessa astunut Konnun rajan yli, pitääkin yrittää korjata se tuolta pois. Juu, ja kiva että sinäkin pidit hobiteista. Minusta tuntuu, että olen kirjoittanut tuosta kuninkaan ilman sukkia nukkumisesta johonkin aiempaan ficciinikin, ja tässä se nyt tuli uudestaan.

Leida: Tuo edellinen taisi olla vähän iloisempi luku kuin useimmat muista. Ehkä tällaiset kevennykset ovat välillä ihan paikallaan. En itse asiassa kauheasti ajatellut, että mitä Elboron voisi sanoa vanhemmistaan, mutta määrätietoinen tuli ensimmäisenä mieleen. Faramirilla ja Éowynillä on kuitenkin aika selvät suunnitelmat esikoispoikansa tulevaisuuden suhteen. Luulen, ettei Elboron ole kauheasti vaivannut päätään sillä, mitä vanhemmat mahdollisesti Erindisistä ajattelisivat, ts. hän ajattelee, että he olisivat varmasti olleet yhtä ihastuneita tyttöön kuin hän itsekin. Tuohon Farron lempinimeen päädyin ihan tällä päättelyllä: Peregrin --> Pippin, Faramir --> Farron. Oikeastaan en kyllä kauheasti tykkää Faramirin nimen vääntelystä, mutta tuo Faramir ei vaan minusta oikein sovi hobitin suuhun. Ja kieltämättä Eresgalin tapaamisesta metsässä olisi voinut saada mielenkiintoisen kohtauksen, mutta valitettavasti joudut pettymään, minulla on tässä vähän toisenlaiset suunnitelmat. ;)


Jaaha, ja sitten uusi luku. Tässä tuo alku tuntuu kamalan kankealta, kun olen taas tyylilleni uskollisena yrittänyt sisällyttää monen päivän tapahtumat pariin lauseeseen. Mutta lopussa on sitten vauhdikkaampaa meininkiä.


Luku 16
...jossa melkein hukka perii

Elboron ei oikeastaan yllättynyt huomatessaan rämpivänsä pitkin kosteaa hetteikköä jossakin Fornostin pohjoispuolella Meriadocin, Peregrinin ja näiden poikien kanssa. Niin vakaasti kuin hän olikin päättänyt kääntyä Briistä etelään, oli Pomppivan Ponin isäntä Volmari Voivalvatti vakuuttanut hänet siitä, että kotiin lähteminen näissä olosuhteissa olisi ollut anteeksiantamaton virhe. Nimittäin kun Volmari oli kuullut hobittien suunnitelmista lähteä etsimään entvaimoja, oli hän alkanut paasata, ettei neljällä pienellä puolituisella ollut kerrassaan mitään asiaa niihin synkkiin korpiin ilman pätevää opasta. Kaupungissa oli näet viime päivinä puhuttu, että Fornostia ympäröivissä metsissä lymyili susilaumoja, vihaisia karhuja, ahneita ahmoja ja ties mitä villipetoja, jotka mielellään nauttisivat tuoretta hobittia iltapalakseen. Elboron oli yrittänyt selittää Volmarille, että tämä oli tainnut unohtaa herrojen Meriadoc ja Peregrin urotyöt Sormuksen sodassa, ja että nämä puolituiset vastasivat voimiltaan ja aseenkäsittelytaidoiltaan vähintäänkin raavaita ihmissotureita, mutta kuten niin usein ennenkin, Elboronin puheet tuntuivat kaikuvan kuuroille korville. Nuoret hobitit Théoden ja Faramir innostuivat entisestään villieläimistä kuullessaan, ja vaatimalla vaativat isiään hankkimaan heille kunnon taisteluveitset paikalliselta asesepältä. Mikään ei pidätellyt puolituisten seikkailunhalua, ja tämän havaittuaan Volmari oli tokaissut, että mikäli Elboron antaisi pikkuväen lähteä tapattamaan itsensä, hän ei koskaan lakkaisi katumasta sitä päivää, jona oli kutsunut neiti Nestielin parantavine yrtteineen huolehtimaan kuumeisesta ruhtinaasta.

Syksyn saapumisen saattoi nyt tuntea paitsi ilman kirpeydessä, myös nähdä puiden kellertävissä lehdissä ja entistä matalammalta lankeavissa auringonsäteissä. Pohjoisesta käyvä tuuli lennätti ja kieputti maahan pudonneita lehtiä ympäriinsä, ja nuoret hobitit hauskuuttivat itseään juoksentelemalla niiden perässä ja heittelemällä niitä toistensa päälle. Elboron oli vetänyt paksun matkaviittansa ylleen, ja saanut Meriadocin ja Peregrinin huudahtamaan hämmästyksestä. He vaativat saada tietää, keneltä Elboron oli sen saanut, ja kerrottuaan Legolasin lahjasta, nämä intoutuivat selittämään hyvin seikkaperäisesti, kuinka Lórienin valtiatar Galadriel, kuningattaren isoäiti, oli neitoineen kutonut kankaan ja valmistanut siitä matkaviitat jokaiselle Sormuksen Saattueen jäsenelle, ja että Elboronilla oli nyt yllään yksi näistä tarunhohtoisista vaatteista. Meriadocilla ja Peregrinillä oli omat viittansa vielä tallella ja mukana matkassa. Elboronin oli käynyt nuoria hobitteja sääliksi, sillä heidän viittaansa näyttivät selvästi ohuemmilta, ja hän oli tarjonnut Faramirille omaansa lainaksi. Viitta oli kuitenkin osoittautunut aivan liian suureksi nuorelle hobitille, joka muutamaan kertaan helmoihin kompastuttuaan oli kiittänyt hyvää tarkoittanutta ruhtinasta ja ojentanut viitan takaisin. Elboron oli sittemmin huomannut, että ohuista viitoistaan huolimatta nuorukaiset eivät näyttäneet olevan kylmissään, vaan ennemminkin hikoilivat punaposkisina juoksennellessaan pitkin poikin ilmassa lentävien lehtien perässä.

"Tässä olisi hyvä paikka leirille", totesi Meriadoc heidän saavuttuaan kuivemmalle maalle. "Täällä kasvaa puolukoitakin!"
Nuoret hobitit ryhtyivät poimimaan marjoja vanhempien ryhtyessä puuhaamaan nuotiota. Elboron ei oikein tiennyt mitä tehdä, joten hän istui läheiselle kivelle toivoen, että he törmäisivät entvaimohin pian ja että hän pääsisi lähtemään kotiin. Hobitit olivat mukavaa ja hyväntuulista matkaseuraa, mutta hän toivoi silti olevansa kaukana näistä metsistä. Vaikka hän miten yritti ajatella muita asioita, kuten sitä, millaisen tutkielman kirjoittaisi Arnorissa tekemiensä havaintojen pohjalta, ja mahtaisivatko Minas Tirithin oppineet pitää sitä yhtään kiinnostavana, hän ei voinut estää Erindisin tummanvihreitä silmiä ja vienoa hymyä palaamasta jatkuvasti mieleensä. Hän toivoi niin kovasti, että asiat olisivat menneet toisin. Miten onnellinen hän olisikaan ollut, jos olisi voinut palata kotiseudulleen Erindis rinnallaan, ja miten ilahtuneita kaikki siellä olisivat olleet nähdessään Elboronin viimein löytäneen jonkun, jota todella rakasti. Olisivathan he varmasti olleet hämmästyneitä, mutta toisaalta Erindis oli arvostettua pohjoisen dúnedainin sukua, kuninkaan sukua tarkemmin sanottuna, joten hänet olisi varmasti otettu hyvin vastaan.

"Eikö hän olekin aivan kuin Konkari istuessaan tuolla tavalla mietteissään?" kuuli Elboron Peregrinin toteavan, ilmeisesti kuvitellen, että Elboron kuunnellut. "Piippu vaan puuttuu suunpielestä ja se että hän hyräilisi itsekseen jotakin vanhaa veisua mahdottomasta rakkaudesta."
"Vai Konkaria hän sinusta muistuttaa? No, minä tunnen erään, jota hän muistuttaa vielä enemmän", totesi Meriadoc siihen.
"Ketä muka sitten? Ei - älä sano! Minä tiedän! Aiot tietenkin sanoa, että hän on aivan kuin isänsä silloin kun tutustuit tähän Parannuksen Tarhassa ja kun tämä haikaili Valkean Neidon perään."
"Niin, totta, hän toki muistuttaa isäänsäkin, mutta on eräs ketä hän muistuttaa vielä enemmän!" huudahti Meriadoc voitonriemuisena.
"No ketä sitten?" kyseli Peregin kärsimättömänä.
"Juuri mainitsemaasi rouva Éowyniä tietenkin. Hän käyttäytyy aivan samoin kuin Éowyn-neito sen jälkeen, kun Konkari, siis Aragorn, siis kuningas Elessar oli torjunut hänet. Murjottaa tuolla tavalla yksikseen syytä kertomatta."
"Äh, no mistä minä olisin tuon voinut tietää! Enhän ollut silloin edes paikalla!"

Meriadoc ja Peregrin tuntuivat tarkkailevan Elboronia erityisen huolella sinä iltana, kun he söivät nuotiolla käristettyä, Fornostista ostettua hirvenlihaa puolukkasurvoksen kera. Elboron oli kiitollinen, ettei kumpikaan näistä kuitenkaan tohtinut kysyä, kenen torjumaksi Elboron oli oikein mahtanut tulla, kun vaikutti niin surumieliseltä. Hänestä tuntui, ettei jaksaisi sepittää enää yhtään uutta Calendesin kaipaamiseen liittyvää valhetta.

* * *

Kolea ja sateinen sää ei tuntunut hillitsevän puolituisten etsintäintoa. Varsinainen opas hännänhuippuna raahustava Elboron heille olikin. Hobitit pysähtyivät tuon tuostakin jonkin puun vierelle, ja pyysivät Elboronia kertomaan, mitä lajia se oli ja miten kauan se oli siinä mahtanut kasvaa.
"Ei se ainakaan entvaimo ole", totesi Elboron Théodenin osoittaessa muuan katajaa.
"Minä tiedän! Tämä on kataja, niitä kasvaa meillä Bukinmaassakin, mutta kuulkaa ruhtinas, kun te olette niin viisas, niin tiedätte varmaankin, onko totta, että katajanmarjat suojaavat villieläinten hyökkäyksiltä?"
"Katajanmarjat ovat myrkyllisiä, joten ne pikemminkin haittaavat kuin suojelevat", totesi Elboron. "Eivätkä ne tarkalleen ottaen edes ole marjoja, vaan pieniä käpyjä. Kataja nimittäin on havupuu, joten sillä ei voi olla marjoja, vaan yksinomaan käpyjä."
"Minusta nämä kyllä ovat marjoja."
"Niin, mutta määritelmän mukaan havupuulla ei -"
"Ha! Katajanmarjojako sinä aiot syödä?" huudahti Faramir huomatessaan, mistä Théoden ja Elboron keskustelivat. "Taidat pelätä, että susi tulee ja vie sinut mennessään!"
"En minä mitään sellaista ajatellut!" Théoden huudahti närkästyneenä. "Halusin vain tietää, auttaako näiden marjojen syöminen oikeasti pitämään villieläimet loitolla, niin kuin vaari Saradoc väitti."
"Teinä en koskisi niihin ollenkaan", Elboron varoitti. "Kuten jo sanoin, ne ovat myrkyllisiä käpyjä."

He jatkoivat kulkuaan ja Elboron yritti katsella, näkisikö missään sitä pientä lampea, jonka rannalla oli erehdyksessä tarjonnut vaatteensa muuan entvaimon koristuksiksi, tai metsäaukeaa, jolla oli herännyt sen jälkeen kun pihlajamainen entvaimo oli kolkannut hänet tainnoksiin. Seudut eivät kuitenkaan näyttäneet tutuilta, joten he jatkoivat jokseenkin päämäärätöntä harhailuaan sinne tänne pitkin korpea. Illan tullen seurue leiriytyi kuivalle kankaalle, jossa kasvoi monia korkeita mäntyjä. Elboron auttoi hobitteja keräämään nuotiopuut ja istui sitten katsellen, kuinka Meriadoc ja Peregrin paistoivat löytämiään sieniä kotoaan mukaansa ottamalla pienellä pannulla.

Elboron huomasi viihtyvänsä hobittien seurassa. He tuntuivat hyväksyvän hänet sellaisena kuin hän oli. Kukaan heistä ei ollut ainakaan toistaiseksi kysynyt, miksi Elboron oli aina niin hiljainen saati yrittänyt houkutella tätä mukaan laulamaan nuotion ympärille tai kertomaan kaikkea mahdollista itsestään. Kotona ihmiset aina vaativat Elboronia tekemään sellaisia asioita, joita hän kaikkein vähiten halusi tehdä. Esimerkiksi tanssiaisissa hän olisi mieluiten vain seissyt jossakin taka-alalla tapahtumia seuraten, mutta sellainen käytös vain yllytti isää ja äitiä patistamaan häntä partnerin hakuun, sen sijaan että he olisivat hyväksyneet sen, ettei Elboron halunnut tanssia. Berenille he eivät koskaan esittäneet moisia vaatimuksia, vaan antoivat tämän tehdä tanssiaisissa mitä tämä halusi. Sillä tosin saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, että Beren tanssi aina kaikki tanssit Elenwenin kanssa, eikä kenelläkään ollut asiaan mitään sanomista, paitsi jos välttämättä halusi tehdä itsestään Berenin vihamiehen.

Hobitit nukahtivat pian illallisen jälkeen, mutta Elboron makasi valveilla miettien, kuten yleensä, Erindisiä. Aluksi hän oli ajatellut, että Erindis, kuten hobitit, oli hyväksynyt hänet sellaisena kuin hän oli. Erindisin seurassa oli ollut helppo olla. Hän oli vieläpä yrittänyt lisätä suosiotaan tytön silmissä auttamalla tätä parhaansa mukaan, mutta se ei ilmeisesti ollut riittänyt tytölle. Ehkä Erindis ei vain pitänyt hänestä. Erindis varmaan ajatteli, kuten niin monet muutkin ihmiset, että hän oli ylimielinen ja koppava, kun oli niin vaitelias eikä hymyillyt kovin herkästi.

* * *

Oli hyvin pimeää, kun Elboron havahtui kevyestä unestaan siihen, että jokin oli vinossa. Hänellä oli vahva tunne siitä, etteivät he olleet metsäaukiolla yksin. Hän nousi maasta ja katsoi ympärilleen. Nuotio oli miltei sammunut, mutta hiilloksen vähäisessä valossa hän saattoi erottaa tummien, murisevien hahmojen liikehtivän puiden lomassa.
"Susia!" kuului pelästynyt ääni läheltä puun alta. Hobititkin olivat heränneet ja ponnahtaneet saman tien ylös maasta. Elboron veti miekkansa esiin. Hän ei ollut odottanut tällaista. Villieläimet eivät olleet ahdistelleet häntä hänen liikkuessaan näillä seuduilla muutamaa viikkoa aiemmin.
"Niitä on monta", Elboron totesi ääneen seuratessaan, kuinka tummat varjot kiersivät heidän leiriään. "Kiivetkää puuhun! Minä yritän hätyyttää ne tiehensä."
"Ehei, minä haluan kanssa taistella!" huudahtivat Théoden ja Faramir yhtä aikaa, mutta heidän isänsä tuntuivat ymmärtävän tilanteen vakavuuden paremmin ja usuttivat poikiaan kiipeämään heidän takanaan olevaan mäntyyn.
"Alimmat oksat ovat liian korkealla! En yllä niihin!" huudahti Peregrin, samalla kun piti Faramirin kauluksesta kiinni, ettei tämä syöksyisi suin päin petojen suuhun.

Elboron otti muutaman askeleen kohti hobitteja auttaakseen heidät ylös, mutta samalla hetkellä yksi susista loikkasi äkkiarvaamatta heitä kohti. Meriadoc ja Théoden onnistuivat väistämään sitä, ja Elboron nosti Faramirin nopeasti puun oksalle, ja heilautti miekallaan sutta kohti. Hän ei osunut, mutta susi kaikkosi taaemmas, ja Elboron ehti nostaa Peregrinin poikansa seuraksi. Hän vilkaisi ympärilleen, mutta ei kauhukseen nähnyt Meriadocia ja Théodeniä enää missään. Hän huusi heidän peräänsä, mutta uusia susia hyökkäili nyt häntä kohti, joten hän ei voinut tehdä hetkeen muuta kuin huitoa näitä tiehensä miekallaan. Sudet luopuivat hänen hätyyttelystään nopeasti, ja lähtivät jolkottelemaan poispäin leiristä, arvatenkin pakoon juosseiden Meriadocin ja Théodenin perään.

Elboron päätti olla säälimättä petoja, vaikka ne luultavasti toimivat vain vaistojensa varassa eivätkä ilkeyttään. Hän erotti kauempana hobittien hätähuudot ja heitä jahtaavien susien murinan ja ärjynnän, ja saavuttaessaan viimeisenä juoksevan suden hän löi sitä miekallaan, ja sen jäädessä virumaan paikalleen, hän kiiruhti iskemään toista. Kolmas susi kääntyi ja hyökkäsi häntä päin, Taikasurma heilahti taas ja susi sai sanoa hyvästit päälleen, tai olisi saanut sanoa jos olisi osannut puhua. Pian Elboron löysi Meriadocin männyn juurelta, kahden suden piirittämänä. Merrillä oli veitsi kädessään, mutta hän nähtävästi katsoi viisaammaksi pysytellä mahdollisimman liikkumatta sen sijaan, että olisi yrittänyt iskeä jompaakumpaa sutta. Elboron kiiruhti apuun, mutta ennen kuin hän ehti tehdä mitään, jostakin syöksyi jälleen yksi peto, joka oli niin suuri, että se sai painettua hänet maahan. Hän tunsi eläimen hampaiden pureutuvan käsivarteensa, jonka oli juuri ja juuri ehtinyt nostaa kasvojen suojaksi, mutta hänellä oli yhä miekkansa toisessa kädessään, ja jotenkin hän onnistui työntämään sen suden kylkeen. Hän työnsi raadon vaivalloisesti päältään ja kömpi maasta yltä päältä verisenä.
"Hienoa. Jälleen yksi tunika pilalla", hän ärähti harmissaan, mutta kuuli sitten jotakin, mikä sai hänet unohtamaan harminsa.
"Oi ei! Oi ei! Ne vievät Tedin! Missä olette ruhtinas? Ne saivat Tedin!"

Järkyttyneenä Elboron säntäsi kohti ääntä, ja näki Meriadocin juoksevan syvemmälle metsään. Hän sai hobitin nopeasti kiinni.
"Mihin suuntaan ne menivät?" hän kysyi.
"Jonnekin eteenpäin, en minä tiedä! En mahtanut mitään! Ted vain juoksi niitä kohti veistään heiluttaen ja kailottaen ettei pelännyt!"
"Ted! Jos kuulet minut niin huuda niin kovaa kuin suinkin pystyt!" Elboron huusi juostessaan eteenpäin. Hän ei uskaltanut edes kuvitella, mitä tapahtuisi, jos hän ei saisi susia kiinni. Tai jos hän saisi ne kiinni liian myöhään.

Lieväksi helpotuksekseen hän kuuli hobitin vaikertavan vastaukseksi vain vähän matkan päästä edestään. Hän jatkoi juoksuaan entistä kovemmin, minkäänlaista väsymystä tuntematta, eikä hän ajatellut mitä teki nähdessään lopulta susien harmaat hahmot tähtien ja kuunsirpin heikosti valaisemassa metsässä. Hän näki toisen niistä raahaavan Théodeniä mukanaan, leuat pureutuneena hobitin nilkan ympärille, ja loikkasi eläimen kimppuun upottaen Taikasurman syvälle sen niskaan. Jäljelle jäänyt susi ei yrittänyt enää hyökätä, vaan jolkotti paikalta jonnekin metsän uumeniin.

Elboron pudottautui polvilleen, irrotti kuolleen suden hampaat hobittinuorukaisen nilkasta ja tarkasteli tämän vammoja. Hän näki, että tätä oli purtu jalan lisäksi ainakin kylkeen. Théoden hengitti vaikeasti, eikä vastannut Elboronin kysymyksiin muuten kuin äännähtämällä tuskaisesti. Meriadoc säntäsi paikalle ja laskeutui maahan poikansa viereen.
"Ted? Ted? Puhu minulle. Mikä sinuun oikein meni? Enkö minä käskenyt sinun kiivetä puuhun? Koska sinä oikein opit tottelemaan isääsi?"
Théoden ei vastannut.
"Meidän on sidottava hänen haavansa ja lähdettävä takaisin Fornostiin saman tien", Elboron sanoi nopeasti ja alkoi repiä tunikastaan siteiksi käyviä suikaleita paremman kankaan puuttuessa. Meriadoc pyyhki kyyneliä kasvoiltaan.
"Fornostiin on niin pitkä matka... me lähdimme sieltä toissapäivänä... Miten Tedin oikein käy? Kestääkö hän varmasti niin pitkän matkan?"
"Voisin kantaa häntä ja juosta...", Elboron sanoi yrittäessään tyrehdyttää kyljessä olevaa haavaa. "Mutta en tiedä voinko jättää teidät jälkeen. Sudet voivat hyökätä uudelleen. En saanut läheskään kaikkia surmattua. Pelkään niiden palaavan."
"Me osaamme kyllä kiivetä puuhun. Voi kiirehtikää ruhtinas, viekää hänet niin nopeasti hoitoon kuin voitte. Kuinka kauan luulette, että teillä kestää päästä Fornostiin?"

Elboron puri huultaan. Ajatus takoi hänen päässään, vaikka hänen olisi tehnyt mieli hiljentää se ja väittää vastaan. Hän tiesi hyvin, että lähempänäkin olisi paikka, jossa Théodeniä voitaisiin hoitaa yhtä hyvin kuin Fornostissa. Hän vain oli luvannut itselleen, ettei hänen tarvitsisi enää koskaan astua jalallaan Metsäkylään. Kuitenkin jos hän lähtisi Fornostiin ja Théoden kuolisi matkalla hänen käsivarsilleen, hän tiesi kantavansa syyllisyyttä hobitin kuolemasta koko loppuikänsä.

Elboron sai Théodenin haavat sidottua ja nosti katseensa Meriadocin kärsiviin kasvoihin. Hän oli tehnyt päätöksensä. "Täällä lähellä on kylä... Voisin viedä hänet sinne. Ne ihmiset osaisivat varmasti auttaa poikaasi."
"Mitä? Kylä? Missä?" Meriadoc huudahti äkillisen toivon syttyessä hänen silmiinsä.
"Vain parin tunnin juoksumatkan päässä lännessä, ellei suuntavaistoni ole aivan pettänyt."
"Viekää hänet sinne! Kiiruhtakaa!"

Elboron otti loukkaantuneen hobitin käsivarsilleen ja nousi maasta. Hän kulki Meriadocin kanssa heidän leirinsä luo, ja autettuaan yhä puun oksalla istuvat Peregrinin ja Faramirin alas, hän selitti heille tilanteen muutamalla sanalla, ja lähti matkaan. Epäröintiin ei ollut nyt aikaa.

Vaikka Théoden painoi tuskin viisivuotiasta ihmislasta enempää, oli raskasta juosta tämä sylissä pitkin synkkää, polutonta maastoa, joka oli täynnä sammaleenpeittämiä kivenmurikoita ja paksuja juuria. Pariin otteeseen Elboron kompastui ja oli lähellä kaatua, mutta niin ei onneksi käynyt. Hyistä yöilmaa oli vaikea hengittää, ja hänen sudenpuremaa kättään kivisti, mutta hän ei aikonut hiljentää vauhtiaan. Hänen oli saatava hobitille pian apua. Hän oli varma, että koko Metsäkylä tiesi tässä vaiheessa hänen yrittäneen kosia Erindisiä, ja että he kaikki varmasti pitivät häntä täydellisenä hölmönä, mutta hän ei jaksanut olla siitä sillä hetkellä huolissaan. Maailmassa oli tärkeämpiäkin asioita kuin se, mitä metsäkyläläiset hänestä ajattelivat.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Minä rakastan tätä lukua. Yksinkertaisesti todettuna...

Hobitit ovat edelleen niin ihania. Tiedätkö, tuossa hiukan ennen kuin he alkoviat keskustella siitä, ketä Elboron muistutti, tuli mieleeni Aragornin ja hobittien matka kohti Rivendelliä. Ja nyt on ihan pakko lainata.
"Piippu vaan puuttuu suunpielestä ja se että hän hyräilisi itsekseen jotakin vanhaa veisua mahdottomasta rakkaudesta."
"Vai Konkaria hän sinusta muistuttaa? No, minä tunnen erään, jota hän muistuttaa vielä enemmän", totesi Meriadoc siihen.
"Ketä muka sitten? Ei - älä sano! Minä tiedän! Aiot tietenkin sanoa, että hän on aivan kuin isänsä silloin kun tutustuit tähän Parannuksen Tarhassa ja kun tämä haikaili Valkean Neidon perään."
"Niin, totta, hän toki muistuttaa isäänsäkin, mutta on eräs ketä hän muistuttaa vielä enemmän!" huudahti Meriadoc voitonriemuisena.
"No ketä sitten?" kyseli Peregin kärsimättömänä.
"Juuri mainitsemaasi rouva Éowyniä tietenkin. Hän käyttäytyy aivan samoin kuin Éowyn-neito sen jälkeen, kun Konkari, siis Aragorn, siis kuningas Elessar oli torjunut hänet. Murjottaa tuolla tavalla yksikseen syytä kertomatta."

Anteeksi pitkä lainaus, mutta tuo kohta on vain niin ihana. Naureskelin sille itsekseni, hobitit ovat tarkkasilmäistä väkeä. Ja niin hobitteja kuin olla voivat.

Katajanmarjat. :lol:

Elboronin ajatukset siitä, miten hänet pohjoisessa hyväksytään sellaisena kuin hän on, olivat jotenkin... niin aitoja, niissä oli sellainen surumielinen sävy. Ehkä Elboron kuuluu enemmän pohjoiseen kuin etelään, missä äiti ja isäkin pakottavat tanssimaan. Ja tuo kuvaus hänestä kappaleen lopussa oli niin kaunis.

Sudet. Voi sentään, toivottavasti kaikki kääntyy vielä hyväksi. Jotain tällaista osasin odottaakin, että Elboron joutuu takaisin kylään ennen kuin palaa etelään. Ja tuo tunikajuttu tuolla välissä muistuttaa vanhasta Elboronista. Ja loppu jätti kaiken auki.

Jatkoa, pyydän. Tämä käy mielenkiintoiseksi.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Tämä oli hyvä luku (tuntui liian typerältä käyttää sanaa ihana tuon lopun takia)

Merrin ja Pippinin keskustelu oli huvittava vaikka ensin tulikin epäillykset siitä, miten Elboron näytti Konkarilta, et sattumoisin ole varannut lisä-draamaa ficciin epäselvien isyys-juttujen johdosta? ;P
"Äh, no mistä minä olisin tuon voinut tietää! Enhän ollut silloin edes paikalla!"
:D Ei muuta lisättävää...

Hobitit ovat edelleen ihania ja erittäin hobittimaisia. Tuli jotenkin itsellekin helpottunut ja "rento" olo Elboronin ajatuksesta, miten hän sai olla hobittien seurassa oma itsensä.

Lopputoimintaa! Susista tuli automaattisesti mieleen Tsh ja Saattueen kohtaaminen Sauronin hukkien kanssa Paatsamalassa. No, se ei liittynyt tähän mitenkään.
Elboron oli melkoinen :) Nuorukaisen arvo silmissäni nousi jälleen kerran. Minä todella odotan ensi lukua kun Elboron menee jälleen Metsäkylään. Toivon vain ettei Tedille käy kuinkaan. Loistava luku, pakko sanoa.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minäkin rakastin tätä lukua. :)

Vaikka minä noin yleensä ottaen tykkään kovasti myös sellaisesta rauhallisemmasta kuvailusta ja ei niin dramaattisista tapahtumista, niin oli kiva saada väliin myös tällainen toiminnantäyteisempi luku. Alun samoilu ympäri metsiä oli mukavan leppoisaa luettavaa. Tykkäsin myös hirveästi tuosta dialogipätkästä, jonka Nerwen jo tuonne lainasikin. Se kertoi samalla paljon niin hobiteista kuin Elboronistakin. Sinun hobittisi ovat kyllä kerta kaikkisen valloittavia ja sellaisia mutkattomia (kuten varmaan jo edellisessä kommentissa mainitsin, mutta se tuli mieleen tästäkin) ja ne suhtautuivat jotenkin tosi mukavasti Elboroniin, kun antoivat tämän rauhassa olla oma itsensä. Erityisesti nuo hobittinuorukaiset olivat ihania kaikessa tarmossa ja innokkuudessaan ja tuo heidän ja Elboronin välinen katajanmarjakeskustelu oli ihana. Totta kai Elboronin on tutkijana pakko täsmentää, että kyseessä ovat nimenomaan kävyt, vaikka ne kuinka näyttäisivät marjoilta. ;)

Elboron oli ihanan sankarillinen tuossa lopussa. Minun on pitänyt jo jossain vaiheessa paljon aikaisemmin sanoa (tai sitten olen sanonutkin, mutten vain muista sitä), että tykkään siitä, että Elboron on ajan myötä saanut kokemusta taisteluista ja on tavallaan sinut miekkansa kanssa. Tykkäsin tuosta, miten se ei sitten tositilanteessa epäröinyt, vaan ryhtyi heti puolustamaan hobitteja ja listimään susia. En ole ihan vakuuttunut siitä, että olisivatko sudet oikeasti käyttäytyneet aivan noin, luulisin esimerkiksi, että ne olisivat kyllä purreet ensi töikseen Théodenin kurkun auki ennen kuin olisivat ruvenneet raahaamaan sitä mihinkään. Mutta tämä on fictionia tietysti, eikä tuolla nyt mitään merkitystä ole mihinkään suuntaan. Suloisen raivostuttavia nuo hobittinuorukaiset kyllä, kun vaarasta huolimatta piti näyttää, ettei pelota ja päästä vielä heiluttelemaan puukkoja, vaikka selvää oli, ettei kahdesta tuollaisesta vaahtosammuttimen kokoisesta poikasesta ole vastusta susille.

Tuo susien hyökkäys oli tunnelmaltaan hirveän hieno kohta. Minä kävelin tänään pimeällä metsätiellä ja mietiskelin, että pitäisi kommentoida tätä ficciä ja siitä ajatukset siirtyi luonnollisesti viimeisimpään lukuun ja loppumatkasta minä olin jo näkevinäni kummia varjoa ja hahmoja siellä, missä luultavasti oli vain tummia kiviä ja tuulessa heiluvia oksia. Rupesin toivomaan, että olisin ottanut taskulampun mukaan. :) Enkä minä kyllä oikeastaan edes pelkää susia.

Sellaisia kohtia on jotenkin tosi hauska lukea, joissa hahmo on selvästi päättänyt jättää jotakin tekemättä, mutta sitten tilanne vain kääntyy niin, ettei muuta mahdollisuutta ole. Tarkoitan siis tietysti tuota, miten Elboron joutui kuitenkin palaamaan Metsäkylään, vaikka se oli vannonut, ettei astuisi sinne jalallaankaan. Ja nyt minä odottelen malttamattomana, että mitä siellä Metsäkylässä sitten tapahtuu. ;) Niin, ja toivottavasti Théoden selviää, se on niin hilpeä pikkuveikko.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitoksia jälleen kommenteista. :)

Nerwen: Joo, Elboron ei taida olla ensimmäinen eikä viimeinen joka haikailee saavuttamattoman rakkauden perään. Kiva että pidit tuosta hobittien sananvaihdosta. Niin, voi olla että Elboron tulisi paremmin toimeen noiden pohjoisten välittömien ihmisten parissa, ainakin hän voisi oppia heiltä vähän avoimuutta. Ja olihan se oikeastaan aika selvää, että Elboron joutuu vielä palaamaan takaisin Metsäkylään. Sillä varjolla minulla nuo entvaimot ja hobitit tässä olivat alun perinkin mukana.

Andune: Hui kauhea, kehtaatkin kuvitella että tässä olisi vielä jotain epäselvyyksiä isyyksien suhteen. :P Minäkö muka kirjoittelisin sellaisia hävyttömyyksiä, koskaan ennenkään moisiin sortunut... Mutta leikki sikseen, kyllä minä tuolla Elboronin ja Aragornin samankaltaisuudella hain enemmän heidän olemustensa ja tilanteiden samankaltaisuutta, eli Elboron vaeltaa neljän hobitin kanssa synkkämielisenä ja hiljaisena, samaan tapaan kuin Konkari vaelsi neljän hobitin kanssa TSH:ssa. Eli tuskin heidän ulkonäössään niin kauheasti samaa on. Kiva jos tuo Elboronin taistelu susia vastaan nosti hänen arvoaan sinun silmissäsi. Olen kyllä ajatellut, että Elboron on varsin taitava ja pystyvä miekanheiluttelija tätä nykyä, toisin kuin Deja vu:ssa, missä se taisi vielä vähän arastella taistelemista.

Leida: Kiitos, noiden susikommenttiesi ansiosta (purevat kurkun auki jne.) näin kauhean susipainajaisen kommenttisi lukemista seuraavana yönä... :shock: Onneksi Elboron ilmestyi sinnekin jostain ihan tyhjästä suojelemaan minua raukkaa. Mutta olet kyllä oikeassa, etteivät sudet varmaan oikeasti olisi noin käyttäytyneet, minä tuota kirjoittaessani kyllä vähän naureskelinkin, että onko tässä nyt kauheasti järkeä kirjoittaa tämän tyyppisiä kohtauksia, joista itsellä ei luonnollisesti ole mitään kokemusta tai tietoa. Mutta kuvitellaan nyt vaikka, että ne olivat hätäisiä ja varsin typeriä susia, jotka pelkäsivät Elboronia ja päättivät sen takia tappaa Tedin vasta vähän etäämmälle päästyään. Mutta kiva jos tuo kohtaus tunnelmaltaan tuntui toimivalta. Niin, ja Elboron on tosiaan kehittynyt tuon miekkailun suhteen melkoisesti, se Harondorin miehitys taisteluineen karaisi häntä aika lailla ja tietysti ahkera harjoittelu Berenin kanssa on myös tuottanut tulosta.


Jaaha, vähiin käy ennen kuin loppuu. No, onhan tätä nyt vielä nelisen lukua jäljellä... Viimeinen tosin lyhyt ja turhahko, joten en tiedä vielä tekisinkö niin radikaalisti että yhdistäisin ne kaksi viimeistä, mutta katsotaan nyt. Tämä seuraava luku on minusta varsin mukava, mutta kunnon otsikkoa en taaskaan saanut aikaan, viheliäistä puuhaa tuo otsikoiden keksiminen. No joka tapauksessa, tässä tämä nyt tulee.


Luku 17
...jossa Elboron saa hoivaa ja uutta tietoa

Aika tuntui matelevan, kun Elboron harppoi tiheiden kuusikoiden läpi ja koetti löytää Metsäkylään johtavaa tietä. Pimeys väheni pikkuhiljaa, ja jääkylmä usva nousi maasta, kietoen varvut ja saniaiset verhoonsa. Oli niin kylmä, että hengitys purkautui ulos huuruna, ja Elboron tunsi helpotusta voidessaan nähdä Théodenin vielä hengittävän, vaikka tämä olikin maannut hiljaa ja lähes liikkumatta hänen käsivarsillaan koko matkan. Metsä näytti vieraalta sen kylpiessä usvassa, mutta Elboron arveli olevansa lähellä kylää. Äkkiä hän tunnisti lehdon, jossa kasvavien koivujen kanssa oli harjoitellut Erindisin kosintaa, ja kääntyi sieltä kohti etelää. Hän oli juossut hieman sivuun kylästä, mutta oli lähellä.

Pian Elboron erotti edessään hyvin hoidetun pensasaidan, ja näki savun kohoavan sen takaa pilkottavan mökin savupiipusta. Hän oli päätynyt kylän pohjoislaidalle, mikä oli hyvä, sillä se oli kaikkein kauimpana Eresgalin talosta. Hän avasi portin toisella kädellään, sydän pamppaillen tällä kertaa enemmän rasituksen kuin uusien ihmisten tapaamiseen liittyvän jännityksen vuoksi. Hän säntäsi kolkuttamaan tuvan ovea. Oven avasi hämmästyneen näköinen nuori mies, mutta tämä näytti ymmärtävän tilanteen heti niistä muutamista epäselvistä sanoista, jotka Elboron sai hengästykseltään sanottua. Mies otti Théodenin Elboronilta ja kiiruhti tupaan. "Loukkaantunut hobitti, Randiriel", hän huusi mennessään, ja Elboronin päästessä kyökin ovelle mies oli jo kadonnut toisesta ovesta makuukamariin.

Elboron tajusi kunnolla vasta nyt, miten voipunut oli. Ulkoilman kylmyydestä huolimatta hän kylpi hiessä, ja joutui ottamaan tukea ovenkarmista, ettei olisi lyyhistynyt maahan.
"Istukaa alas, ruhtinas", sanoi keittiössä seissyt, Randirieliksi puhuteltu tummatukkainen ja ystävällisen näköinen nainen, ja toi hänelle tuolin. Elboron painoi päänsä hetkeksi polviensa väliin, toivoen että huono olo hellittäisi. Hänen käteensä koski. Hän oli ehtinyt unohtaa joutuneensa itsekin suden puremaksi. Haavasta valunut veri oli kuivuessaan saanut hihan liimautumaan käteen kiinni ja vuoto oli tyrehtynyt itsestään.
"Me luulimme, että olitte lähtenyt kylästämme", totesi nainen selvästi ihmetellen. "Mistä te tämän hobitin löysitte?"
"Se... se on pitkä juttu", sai Elboron sanottua. Hän nosti varovasti päätään kuullessaan makuukamarin oven avautuvan ja näki miehen palaavan keittiöön.
"Käyn hakemassa äitini. Hän tietää tällaisten vammojen hoitamisesta enemmän kuin minä", mies tokaisi kiirehtiessään keittiön läpi ja ulos ovesta.

Elboron piteli käsivarttaan, ja silmäsi keittiötä ensimmäistä kertaa kunnolla. Se oli hyvin samankaltainen kuin Eresgalin mökin kyökki, ehkä hieman suurempi. Ikkunan vieressä oli samanlainen ruokapöytä kahden pitkän penkin reunustamana kuin Eresgalillakin oli ollut, ja nainen istui toisella penkeistä pieni vauva sylissään. Hänen vierellään oli hieman suurempi, mutta korkeintaan kolmevuotias lapsi, joka silmäili Elboronia arasti.
"Anteeksi, että häiritsen teitä näin aikaisin aamulla...", Elboron mumisi huomattuaan lapsen ilmeen, mutta nainen pudisti päätään.
"Ei se haittaa ollenkaan. Me autamme mielellämme avuntarvitsijoita. Olimme tässä juuri lopettelemassa aamiaista. Haluaisitteko te syödä?"
Elboron pudisti päätään. Pelkkä ajatuskin ruoasta sai hänet entistä huonovointisemmaksi.
"No, minä menen katsomaan, miten loukkaantunut voi. Mikä hänen nimensä on?"
"Théoden, mutta häntä sanotaan Tediksi."
Nainen nyökkäsi. "Minä olen Randiriel ja mieheni puolestaan Halarod."
Sitten hän katosi keittiöstä vauva sylissään. Yksin jäänyt lapsi piiloutui pöydän alle, ja kurkki Elboronia penkin ja pöydän välisestä raosta.

Ei kulunut kauaakaan, kun ovelta kuului ääniä ja Halarod palasi äitinsä kanssa. Elboron tunnisti naisen heti Gwennethiksi.
"Ruhtinas, ja me kun luulimme teidän jo lähteneen, ja ilman minkäänlaisia hyvästejä!" huudahti Gwenneth, mutta mies patisteli äitiään eteenpäin kohti kamaria. Elboron tunsi voimiensa palanneen sen verran, että kykeni seuraamaan heitä. Hän halusi tietää, miten huonoksi Gwenneth arvioisi nuoren hobitin tilan.
"Olen pessyt hänen haavansa", selitti Randiriel Gwennethin istuuduttua vuoteen ääreen tarkastelemaan Théodenin vammoja.
"Lämmitä lisää vettä", kehotti Gwenneth. "En usko, että nämä haavat ovat niin vakavia, etteikö athelas auttaisi. Minä otin sitä mukaani", hän jatkoi ja osoitti yöpöydälle laskemaansa rasiaa. "Kävin juuri muutamaa päivää sitten keräämässä uusia, sillä Eresgal oli saanut ruhjeen jalkaansa viimeisimmällä retkellään eikä ollut hoitanut sitä asianmukaisesti. Oli kuulemma kompastunut juostessaan alas Fornostin linnakukkulalta, mokoma hätähousu. Ei pitäisi niin kiire olla, että täytyy alamäkeenkin sännätä suin päin."

Athelas, tietenkin, muisti Elboron äkkiä. Miksei hän itse ollut tullut ajatelleeksi etsiä tätä tarunhohtoista kuninkaanmiekkaa ja laittaa sitä hobitin haavoihin. Hän olisi siinä tapauksessa varmaan voinut viedä Théodenin turvallisin mielin suoraan Fornostiin asti, ja välttää näiden ihmisten tapaaminen uudelleen. Nyt oli kuitenkin myöhäistä murehtia.

Gwenneth otti rasiasta lehtiä ja mursi ne käsissään. Hän ripotteli osan lehdistä kuumaa vettä sisältävään kulhoon ja pyyhki hobitin haavat siinä kostutetulla liinalla. Loput murretuista lehdistä hän asetteli suoraan Théodenin haavojen päälle, ja kääri sitten puhtaat siteet haavojen ympärille.
"Toipuuko hän?" Elboron kysyi naisen saatua työnsä valmiiksi.
"Eiköhän", vastasi Gwenneth ja kääntyi sitten silmäilemään Elboronia ja tämän kättä, jota tämä yhä huomaamattaan piteli. "Varjelkoon! Tekin olette loukannut itsenne, mutta silti toikkaroitte täällä jaloillanne! Teidän pitäisi olla vuoteessa! Olette aivan kalpeakin!"
"Äh, ei tämä mitään, käteni vain...pikkunaarmu", Elboron mumisi ja astui hieman kauemmas Théodenin vuoteen ääreltä, mutta Gwenneth tarttui häneen ja painoi hänet istumaan läheiselle tuolille yllättävän tomerasti ollakseen niin pieni nainen.
"Miehet", hän marmatti repiessään hihaa pois Elboronin käsivarren ympäriltä ja alkaessaan pestä sitä tarmokkaasti puhtaaksi. "Omani oli aivan samanlainen. Vaikka en tiedäkään, miten hän tarkalleen ottaen sai surmansa Pelennorin kentällä, en olisi ollenkaan yllättynyt, jos hän olisi haavoituttuaan vain kehaissut kaikille, ettei tämä tunnu missään ja vuotanut sitten kuiviin, vaikka hyvään hoitoon pääsy olisi pelastanut hänen henkensä! Minun olisi totisesti pitänyt lähteä hänen mukaansa, mutta kuinkapa minä olisin voinut, pikkuinen Halarod rinnoillani."

Huoneessa leijuva athelaksen tuoksu toi Elboronin mieleen aamukasteen kesäisellä nurmella, metsämansikat ja Erindisin leipoman mustikkapiirakan, mutta samalla se tuntui myös terästävän hänen ajatuksiaan, ja äkkiä hän muisti kolme matkaseuralaistaan. "Kuulkaa, rouva. Jätin jälkeeni kolme muuta hobittia, ja minun pitäisi lähteä etsimään heitä. En ole varma löytävätkö he kylään omin avuin."
"Mitä? Lisää loukkaantuneitako?"
"Ei, he olivat ainakin lähtiessäni aivan kunnossa. Heidän ei kuitenkaan ole hyvä harhailla metsässä keskenään, joten minun pitäisi -"
"Halarod!" huusi Gwenneth keittiöön päin. Mies ilmaantui ovelle. "Metsässä on kolme hobittia, jotka pitäisi opastaa kylään. Mistä päin he ovat tulossa?" hän kysyi kääntyen Elboronin puoleen.
"Lännestä luulisin, elleivät he sitten ole kulkeneet pohjoispuolelta kylän ohi."
"Halarod, pyydä Eresgal seuraksesi ja lähtekää yhdessä etsimään pikkuväkeä", Gwenneth kehotti. "Ja te, ruhtinas, menette vuoteeseen lepäämään. Onko täällä vapaata vuodetta? Jos ei, minä vien ruhtinaan omaan talooni. Te varmasti haluatte päästä tapaamaan taas Erindisiäkin. Se hupakko on ollut entistä kummallisempi ja hiljaisempi sen jälkeen kun lähditte. Ei suostu kertomaan, mikä häntä vaivaa, vaikka täytyy myöntää, että minulla on siitä omat arveluni. Olettehan te nuori, komea, rikas ja ylhäinen mies - jotain sellaista, mistä se tyttöriepu on koko elämänsä unelmoinut. Niin, ei koskaan huolinut tavallisista kylän miehistä, pitäisi olla prinssi vähintään..."
Elboron henkäisi tahtomattaan kuullessaan nämä sanat, ja Gwenneth vilkaisi häntä kulmiaan kohottaen. "No, Erindis nyt vain on sellainen päiväunelmissaan elävä höpsö tyttölapsi", hän naurahti. "Älkää olko huolissanne. Ei hän oikeasti teiltä mitään odota. Hän kyllä ymmärtää, ja varmasti ilahtuu ikihyviksi pelkästään siitä, jos käytte edes kerran tervehtimässä häntä ennen kuin lähdette lopullisesti. Se tekisi hänet hyvin onnelliseksi, luulen niin."
"Niin, siitä vuoteesta", puuttui Halarod puheeseen, pelastaen Elboronin vastaamiselta. "Toisessa makuukamarissa on edelleen se, jossa sinä äiti olet aina yöpynyt täällä vieraillessasi. Pyydän Randirieliä laittamaan sen valmiiksi ruhtinaalle."

Elboron tunsi itsensä hyvin väsyneeksi ja hämmentyneeksi asettuessaan hänelle valmistettuun vuoteeseen. Eikö Erindis ollut kertonut Gwennethille, että Elboron oli kosinut häntä? Gwenneth oli varmasti tulkinnut Erindisin vaitonaisuuden väärin. Tyttö oli epäilemättä vieläkin järkyttynyt siitä, että Elboron oli juljennut pyytää häntä vaimokseen, eikä kyennyt edes puhumaan tapauksesta kenellekään ulkopuoliselle.

* * *

"Ei teillä ainakaan kuumetta ole."
Elboron avasi silmänsä ja huomasi Gwennethin istuvan vierellään.
"Tulin vain vaihtamaan siteenne", nainen jatkoi ja alkoi puuhata Elboronin käsivarren parissa. Elboron hieraisi toisella kädellä silmiään totutellessaan kamarin hämäryyteen. Miten kauan hän oli mahtanut nukkua? Viereisestä huoneesta kajasti valoa ja kuului iloista puheensorinaa.
"Hobitit?"
"He ovat kaikki kunnossa, ruhtinas", Gwenneth virkkoi. "Eresgal ja Halarod palasivat pikkuväen kanssa vain tunti sen jälkeen kun olivat lähteet. Ja Ted-poika heräsi jokin aika sitten oikein reippaana ja pyysi heti ruokaa. Sitkeäsyistä porukkaa nuo puolituiset, vaikka pieniä ovatkin. Haluatteko illallista? Me olemme juuri aloittelemassa. Hobitit saavat ruokailla makuukamarissa Tedin vuoteen ympärillä - emmehän me kaikki saman pöydän ääreen mahtuisikaan."

Elboron jäi hetkeksi empimään keittiön oven suuhun huomattuaan Eresgalinkin liittyneen illallisvieraiden joukkoon. Hän ei voinut unohtaa, kuinka Eresgal oli huitaissut häntä miekallaan Fornostin Pohjanlinnassa, eikä hänen tehnyt mieli ryhtyä ruotimaan asiaa tällaisessa seurassa. Kyseessä oli varmasti ollut jokin väärinkäsitys, ja siitä puhuminen vain hämmentäisi Eresgalia. Gwenneth viittoi Elboronia kuitenkin istumaan viereensä, vastapäätä Eresgalia.

Eresgal ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota Elboroniin, vaan keskittyi pilkkomaan lihaa ja perunoita veitsellään, jonka vaihtoi haarukkaan alkaessaan siirtää palasia suuhunsa. Vahingoittunut vasen käsi lepäsi miehen sylissä. Pöydän toisessa päässä Randiriel syötti velliä pienelle vauvalleen, Halarodin puolestaan houkutellessa polvenkorkuista tytärtään avaamaan suutaan sen verran, että saisi sujautettua sinne jokusen perunanpalan.
"Vieläkö Erindis murjottaa?" kysyi Gwenneth Eresgalilta vilkaisten syrjäsilmällä Elboronia. "Vai joko hän puhuu nyt kun tietää ruhtinaan palanneen kylään?"
Eresgal pudisti päätään. "Mitä vielä, ei tullut edes kamaristaan kun pyysin häntä valmistamaan minulle jotain syötävää. No, sain sentään leikattua itselleni pari palaa leipää kädestäni - tai sen puuttumisesta - huolimatta. Tämä illallinen tulee joka tapauksessa minulle tarpeeseen. En tiedä, aikooko neiti itse syödä tänään mitään."

Elboron tunsi epämääräistä syyllisyyttä Erindisin ja Eresgalin eripurasta, ja peittääkseen kasvonsa hän kumartui lautasensa ylle niin, että hänen hiuksensa putosivat ruuan sekaan. Hän heilautti ne sivuun manaten itsekseen sitä, että oli unohtanut sitoa ne ennen syömistä.
"Erindis on ollut vaikea siitä lähtien, kun hänen äitinsä kuoli", totesi Gwenneth. "Kaipa hän syyttää minua vieläkin siitä, etten kyennyt parantamaan naisraukan keuhkokuumetta. Se oli kylmä talvi, ja ruuastakin oli pulaa. En minä sentään ihmeisiin pystynyt."
"Kukaan ei syytä sinua mistään, Gwenneth", kiirehti Eresgal vakuuttamaan. "Päinvastoin, olemme kiitollisia kaikesta avusta, jota olet meille näiden vuosien aikana antanut."
"Kiitos Eresgal", Gwenneth vastasi hymyillen. "Silti en voi olla huomaamatta, ettei Erindis hyväksy minua. Ensin luulin, että hän tarvitsi vain hieman aikaa sopeutuakseen ajatukseen siitä, että hänen isänsä aikoo ottaa uuden vaimon, mutta neljä vuotta on kulunut, ja yhä hän murjottaa."
"Tiedän, Gwenneth", Eresgal totesi ja madalsi ääntään. "Hänhän luuli Halarodin kosineen vain sinun käskystäsi, että hän olisi pois tieltä ja me kaksi voisimme mennä naimisiin ja muuttaa talooni."
"Me taisimme toimia liian pian Elienin kuoleman jälkeen", Gwenneth totesi vakavana. "Erindis kai kuvitteli, että olimme suorastaan odottaneet hänen äitinsä kuolemaa, että pääsisimme naimisiin, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Minä rakastan yhä aviomiestäni, enkä avioituisi uudelleen, jos olosuhteet olisivat yhtään erilaiset. Mutta totuus on se, ettei kahden leski-ihmisen ole järkevää asua vieritysten kahdessa eri talossa, kun yksikin riittäisi."
"Ja silti se yksi talo olisi liian ahdas meille kolmelle", murahti Eresgal. "Ainakin niin kauan kun Erindis jatkaa oikutteluaan. Jos vain jostain löytyisi mies, joka kelpuuttaisi hänet. Jos hän vain olisi suostunut Halarodin kosintaan...", mies huokaisi hiljaa ja vilkaisi pöydän päähän, jossa nuori perhe juuri lopetteli illallistaan.
"Se olisi tietenkin ratkaissut kaiken", Gwenneth sanoi. "Silti olen onnellinen, ettei poikani jäänyt suremaan rukkasiaan, ja löysi uuden rakkaan niin pian."

Illallinen saatiin päätökseen. Siinä oli totisesti ollut Elboronille paljon sulateltavaa, eikä hän ajatellut niinkään ruokaa vaan Eresgalin ja Gwennethin keskustelua. Missään ei oikein tuntunut olevan järkeä. Hän kuvitteli ymmärtävänsä nyt, miksi Erindis oli torjunut Halarodin, mutta miksi hän oli päättänyt vastata kieltävästi Elboroninkin kosintaan? Oliko hän niin katkera isänsä päätöksestä naida Gwenneth, että halusi ehdoin tahdoin jäädä kotiin häiritäkseen rakastavaisten elämää? Se tuntui epätavallisen jääräpäiseltä.

"Lähdettekö mukaamme?" Gwenneth kysyi äkkiä saaden Elboronin hätkähtämään. "Eresgalin luo", hän tarkensi. "Kuten jo aiemmin sanoin, Erindis varmasti tapaisi teidät mielellään."
Elboron pudisti kiivaasti päätään. "Ei, en ehdi millään. Minun pitää lähteä Fornostiin ja takaisin kotiin Gondoriin. Minun ei ollut tarkoitus palata tänne ollenkaan, mutta erinäisten yhteensattumien vuoksi -"
"Mutta ruhtinas, ettehän te millään voi lähteä Gondoriin ennen kuin olemme löytäneet entvaimot!" kuului kamarin oven suusta, jonne Peregrin ja Meriadoc olivat ilmestyneet.
"Niin juuri", sanoi Meriadoc. "Ted ja Farron haluavat aivan ehdottomasti palata metsään kunhan Tedin haavat ovat kylliksi parantuneet."
Elboron pudisti päätään uudelleen. "Ei käy. Olette jo saaneet nähdä, miten vaarallista metsässä voi olla. Olen pahoillani, mutta en voi lähteä teidän kanssanne sinne enää uudelleen."

Hobitit näyttivät myrtyneiltä. Tuvassa oli hetken aivan hiljaista, mutta sitten Halarod puhkesi puhumaan. "No, mutta, hyvänen aika. Minä, ruhtinas ja Eresgal voimme kaikki lähteä hobittien kanssa etsimään niitä - mitä sanoittekaan niiden olevan? Eikö se sopisi? Eivät sudet hyökkää sen kokoisen seurueen kimppuun, varsinkaan kun mukana on kolme aikuista miestä. Ja Eresgal on vielä metsästäjä, joka on kovasti taitava painimaan susien kanssa."
Elboron käänsi katseensa Halarodista Eresgaliin, joka näytti mietteliäältä.
"Olen kuullut tarun enteistä ja entvaimoista, niistä ikiaikaisista otuksista, jotka joskus muinoin joutuivat eroon toisistaan. Jos totta puhutaan, olen joskus metsästysretkilläni kuvitellut nähneeni suuren puumaisen olennon liikuskelevan puiden lomassa, mutta olen aina kuvitellut silmieni tehneen tepposet. Tekö olette myös törmänneet niihin, ruhtinas?"

Elboron nyökkäsi epävarmasti, mutta rohkaistui sitten kertomaan koko tarinan siitä kuinka oli päätynyt entvaimojen luo, ja kuinka hänen hiuksensa oli melkein revitty irti. Vaatteiden menettämisen hän sentään jätti mainitsematta, se tuntui liian nololta. Hän painotti, ettei entvaimojen käsitys ihmisistä ollut kovin mairitteleva, ja että heidän luokseen hakeutuminen tieten tahtoen ei oikeastaan ollut kovin kannattavaa, ainakaan jos haaveili pitkästä elämästä.
"Ja heidän luotaan paetessanne törmäsitte meidän kyläämme johtavalle tielle?" Eresgal kysyi hieman huvittuneena. "Te totisesti näytitte siltä, kuin olisitte juuri paennut vuorenpeikkojen luolasta."
"Niin minä päädyin tänne", Elboron vahvisti. "Vaikka en muistakaan tarkalleen, mistä aloitin juoksuni."
"No, me löydämme heidät kyllä", totesi Halarod itsevarmana ja ilmeisen kuurona Elboronin äskeisille varoituksille.

Sitten Eresgal ja Gwenneth lähtivät koteihinsa. Elboron jäi Halarodin luo seliteltyään jotain epämääräistä väsymyksestä ja kipeästä kädestä. Hän ei aikonut lähteä tapaamaan Erindisiä. Hänestä tuntui vahvasti, ettei tyttö kaivannut hänen tapaamistaan läheskään niin paljon kuin Gwenneth kuvitteli. Muutenhan Erindis olisi varmasti jo käynyt katsomassa kättään potevaa Elboronia. Elboron päätti siis pysytellä tiiviisti Halarodin luona niinä päivinä, joina Théoden parantelisi haavojaan, ja lähteä kotiin päin heti ensimmäisen tilaisuuden koittaessa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Vai että näin..

Aika kohtalon ivaa, että Gwenneth haettiin heti paikalle, kun Elboron juuri halusi pysyä kaukana Erindisistä ja tämän läheisistä. Tuo juttu siitä, että miehet eivät välitä haavoistaan... :lol:

Mutta tuo ruokapöytäkeskustelu valotti asioita aika paljon. Voisiko Erindis tosiaan olla niin jääräpäinen, että voisi kieltäytyä kaikesta Eresgalin ja Gwennethin tähden? Tosin, jos hän kokee, että Gwenneth tahallaan ei saanut hänen äitiään parannetuksi, voin ymmärtää sen, mutta ei moisen pitäisi silti... Hän on turhan jääräpäinen, jos asia todella on noin.

Ja hobitit, elämäniloinen asenne näkyy. Ovat he suloisia... Eivätkä halua luopua, vaikka vastoinkäymisiä tuli vastaan.

Ja nyt se Elboron äkkiä Erindisin luokse ensi luvussa, niin hyvä tulee. Harmistuin, kun hän ei vielä päässyt tuonne asti. Mutta se saakin minut odottamaan ensi lukua...

Anteeksi hajanainen kommentti, mutta syyn tiedätkin, miksi se on tällainen.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Melkoista kohtalon ivaa tosiaan, päätyä Gwennethin pojan kotiin ja tämä haetaan parantamaan Ted ja Elboron. Pidin tuosta miten olit tuonut athelasin tähän mukaan. Vaikka kasvia ei Gondorissa niin muistettu, pohjoisen dúnedain varmasti muisti kasvin voimat.

Minä olin oikeastaan helpottunut, ettei Gwenneth tiennyt Elboronin kosinnasta. Vaikka tietysti seurasi ihmettelyä miehen äkkilähdöstä, se oli varmasti helpompi kestää kuin mahdolliset kummastelut ja tiedustelut ynnä muu kohu kosinnasta.

Olin melkoisen yllättynyt Elboronin tavoin Gwennethin ja Eresgalin keskustelusta. Aika jännä että he puhuivat tuollaisesta Elboronin kuullen. tosin ehkä he ajattelivat ettei sillä ole juuri väliä, Elboronia tuskin kiinnostanee asia.

Jes, entvaimojen etsiminen jatkuu. Puuparta on yksi Tsh:n sympaattisista hahmoista, joten pakkohan entvaimojen etsintää on jatkettava :) Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Vastaa Viestiin