Lähetetty: La Loka 06, 2007 5:44 pm
Kiitos jälleen kommenteistanne.
Leida: Niin, en minä välttämättä tuota olisi väliluvuksi sanonut, koska seuraavassakaan ei tapahdu mitään erityistä... Nämä alkuluvut vaan ovat tällaisia, että näissä on aika paljon sellaista juttua, joka ei olisi mitenkään välttämätöntä juonen kannalta. Ehkä minä suhtaudun liiankin vakavasti tuohon "oleellisessa pysymiseen", mutta olen vain työni puolesta tottunut sellaiseen kirjoitustyyliin. Ehkä samaan ei pitäisi tähdätä ficcien kanssa, mutta tyylistä vain on aika vaikea päästä eroon. Tuo alun merimatkakuvailu oli oikeastaan minulle hyvin epätyypillistä tekstiä, koska en maisemakuvailuja juuri harrasta. Mutta minäkin tykkään merestä ja teki mieli kokeilla välillä jotain erilaista. Elboronin asemaan minun on oikeastaan todella helppo eläytyä, koska olen antanut hänelle niin suuren osan itsestäni (mikä on varmaan pääsyy miksi pidän hänestä niin paljon, niin itserakkaalta kuin se kuulostaakin ). Tuo isotätijuttu nyt oli aika ihmeellinen... Olen vain joskus miettinyt, millaisia ne Denethorin kaksi vanhempaa sisarta mahtoivat olla, kun sellaiset tiettävästi olivat olemassa, vaikkei heistä mitään muuta tietoa sitten olekaan.
Nerwen: No voi voi, jos ei pikkusiskosi anna sinun nauraa. Kiva että pidit Elboronia aitona. Minä olen myös ajatellut, että muistojen antaminen ficcihahmolle ehkä auttaa tekemään siitä aidomman tuntuisen. Ja kiva tosiaan, jos ajattelet noiden kuvailujen ja muistojen syventävän Elboronin hahmoa, koska olen tässä miettinyt että ovatko ne pelkkää turhaa täytettä ja yrittänyt sitten todistella itselleni, että ne auttavat hahmoon samastumisessa tms. Tuo Faramirin kapakkareissu Éomerin kanssa oli oikeastaan sellainen idea, josta joskus ajattelin kirjoittaa ficin, mutta en sitten jaksanut ja päätin sitten käyttää sitä tässä. Tuo Ideth-täti vaan oli sellainen kaikkeen uuteen vihamielisesti suhtautuva katkera vanhus, ja varmaan toisaalta myös hyvin lojaali veljelleen.
Andune: Kiva että sinäkin pidit noista jutuista, joita Elboron muisteli. Kiva että pidät Elboronia inhimillisenä ja viattomana, koska sellaisen vaikutelman minä hänestä haluan antaakin. Juu, ja tiedän hyvin tuon turhautumisen tunteen, joka välillä iskee kommentoidessa kun ei meinaa keksiä mitään sanottavaa. Mutta kuten jo aiemmin sanoin, minusta on tosi kiva saada vain tietää, että tätä luettu, eli syväanalyysejä ei todellakaan tarvitse tehdä (joskaan se ei missään nimessä ole kiellettyäkään ).
Eli neljäs luku sitten. Outoa muuten päivittää tätä näin epäsäännöllisesti. No, taidan vain haluta päästä tässä jutussa eteenpäin... Mutta joka tapauksessa Elboronin matka siis jatkuu tässä luvussa, eikä tämäkään oikeastaan sisällä mitään erityistä, mutta pidän tästä silti hieman enemmän kuin tuosta kolmosesta. Tämä luku on nimittäin hitusen merkityksellisempi tulevan kannalta.
Luku 4
...jossa Elboron näkee ruusunpunaista
Elboron vietti Dol Amrothissa kuusi päivää. Häntä oli pyydetty jäämään pidemmäksikin aikaa, mutta hänen teki mieli jatkaa matkaansa. Hän ei voinut viettää Gondorissa koko kesää, sillä syksy saapui pohjoiseen aikaisin ja hänen oli ehdittävä keräämään tutkimusaineistonsa ennen talven tuloa. Pohjoisten talvien sanottiin olevan hyytäviä, eikä Elboron halunnut palelluttaa itseään vaeltamalla taivasalla jäämyrskyissä. Hänen olisi lähdettävä kotimatkalle viimeistään ensimmäisten lumihiutaleiden putoillessa, ja äitikin oli toivonut poikansa olevan kotona viimeistään Mëttarena.
Ennen Elboronin lähtöä suuriruhtinas Imrahil pyysi häntä mukaansa lyhyelle kävelylle ylös rantakallioille. Elboron ihmetteli nähdessään, miten vetreästi iäkäs valtias nousi jyrkkää kivipolkua ylöspäin, pysähtyen vain silloin tällöin nojaamaan lebethronpuusta valmistettuun kävelykeppiinsä. Kertaakaan vanhus ei kuitenkaan horjahtanut, vaikka Elboron pysytteli tarkoituksella lähellä, valmiina ottamaan sukulaisestaan kiinni jos tämä sattuisi menettämään tasapainonsa.
"Joskus toivoisin olevani vielä nuori", Imrahil totesi heidän päästyään kallionkielekkeelle, josta avautui esteetön näköala levottomana vellovalle merelle. Tuuli sai vanhuksen pitkän, hopeisen tukan hulmuamaan, ja tämän uurteisilla kasvoilla karehti pieni hymy. "Toisaalta olen iloinen, että se kaikki on takanapäin. Ettei minun tarvitse enää huolehtia siitä, onnistunko siinä kaikessa, minkä olen elämäni varalle suunnitellut, vaan voin keskittyä nauttimaan jokaisesta uudesta päivästä sellaisena, kuin se minulle aukeaa."
Elboron nyökkäsi, vaikka ei ollut varma katsoiko Imrahil edes häneen päin. Vanhuksen tarkkaavaiset silmät seurasivat oranssipurjeista laivaa, joka näytti seilaavan kohti Dol Amrothin satamaa.
"Haradrim", murahti Imrahil, ja Elboron hätkähti tahtomattaan. "Kauppiaita vain", Imrahil jatkoi hymähtäen."Kauppaavat luultavasti mausteitaan, tai ehkä niitä arvottomia kaulakoruja ja muita käätyjä, jotka ovat nykyään niin suurta muotia porvariston rouvien keskuudessa."
"Eivätkö paikalliset kultasepät ole vihaisia, kun Haradin kaupustelijat vievät heidän asiakkaansa?" Elboron kysyi.
Imrahil pudisteli päätään. "Eivät niin kauan, kun ylimystö suosii heidän tuotteitaan."
"Ettekö yritä ollenkaan estää haradrimia käymästä kauppaa täällä päin? En ole kuullut, että heitä kävisi Minas Tirithin Harlondissa."
"Eivät kai uskalla purjehtia niin syvälle sisämaahan. Luulevat näet aaveiden vartioivan Gondoria Pelargirissa, tai niin olen kuullut", naurahti vanhus. "Mutta en minä näe näissä kauppiaissa mitään haittakaan. Kokkimme käyttää heidän tuomiaan mausteita, ja minusta meidän ruokamme ovat olleet varsin maittavia. Eivätkö sinusta?"
"Toki", Elboron mutisi. Hän oli pannut merkille, että ruoka oli Dol Amrothissa maukkaampaa kuin heillä kotona, mutta hän oli kuvitellut sen johtuvan siitä, että oli ehtinyt tottua kotiruokaan liiaksi.
"Olen puhunut Elphirin kanssa, että kaupankäyntiä Haradin kanssa voisi lisätä entisestään. Uskon, että heillä on paljon sellaista, mille olisi täälläkin käyttöä. Timantteja, kultaa, hopeaa ja ties mitä kalleuksia."
Elboronin mielestä haradrim olisivat saaneet pysyä kaukana Gondorin rannikolta, olipa heillä tarjottavinaan minkämoisia aarteita hyvänsä. Hän kosketti vaistomaisesti olkavarttaan, jossa kantoi pitkää arpea muistona viimeisimmästä kohtaamisestaan eteläisten kanssa Gondorin miehittäessä Harondorin pohjoisosat muutama vuosi sitten.
"Isäsi on ilmeisesti ollut vaikea saada ihmisiä muuttamaan Harondoriin", Imrahil totesi.
"Niin. Sitä ei pidetä kovin turvallisena seutuna miehityksestä huolimatta", Elboron vastasi.
"Kirjoitin hänelle ja ehdotin, että hän antaisi maan pojalleen Berenille, sillä mikä vakuuttaisikaan uudisasukkaat paremmin seudun turvallisuudesta, ellei se, että suuriruhtinaan oma poika ottaa alueen vastuulleen? Niin minä tekisin, jos olisin hänen sijassaan. Vai eikö hän luota poikaansa sen vertaa, että uskoisi tämän selviytyvän tehtävästä?"
Elboronista tuntui, että syy oli juuri se, ettei isä pitänyt Bereniä kykenevänä niin vaativaan tehtävään. Beren ei ollut koskaan ollut kiinnostunut opiskelemaan mitään sellaista tietoa, jota hallitsijan työssä tarvittaisiin, ja vaikka olisi ollutkin, ei Beren sittenkään välttämättä selviäisi tehtävästä. Yksitoista vuotta sitten Beren oli pudonnut rotkoon ja lyönyt päänsä sillä seurauksella, etteivät uudet asiat tahtoneet enää jäädä hänen mieleensä. Vuosien varrella vaiva oli helpottanut, mutta Beren ei silti ollut aivan entisensä. Hän oli toivottoman hajamielinen, ja tarvitsi jatkuvasti jonkun muistuttamaan tekemisistään.
"Beren tarvitsisi avustajia ja neuvonantajia", vastasi Elboron Imrahilin uteluihin. "Luulen, ettei isä pidä häntä valmiina niin vaativaan työhön. Ehkä joskus myöhemmin."
"Niin, ehkä on parempi odottaa. Onhan Beren vielä varsin nuori."
Viimein he kääntyivät jättääkseen meren, mutta ennen kuin Elboron ehti kalliolta alas vievälle polulle, Imrahil laski kätensä tämän olkapäälle.
"Kun menet Edorasiin, niin välitäthän viestin tyttärelleni. Haluaisin nimittäin tavata hänet ja hänen poikansa Elfwinen. Ja muutkin lapset. Enkä häätäisi pois kuningas Éomeriakaan, jos hänkin päättäisi jättää hetkeksi hovinsa", Imrahil sanoi naurahtaen.
"Minä kerron heille", Elboron lupasi.
"Minusta nimittäin tuntuu, että aikani täällä lähestyy loppuaan. Haluaisin tavata heidät vielä kerran ennen kuin lähden."
Elboron kääntyi katsomaan keppiinsä nojaavaa vanhusta, tämän kirkkaita silmiä ja hopeisina hohtavia hiuksia. Imrahilin sanat olivat saaneet hänet säikähtämään. Hänestä tuntui kauhealta, että joku saattoi olla niin varma oman kuolemansa läheisyydestä, eikä hän kuitenkaan voinut olla samalla ihmettelemättä sitä tyyneyttä, jolla Imrahil oli sanat lausunut.
"Olen elänyt jo kauemmin kuin isäni", Imrahil sanoi rauhallisesti nähtyään Elboronin ilmeen. "Mutta älä huolehdi, en minä ole suunnitellut kuolevani ihan vielä. Vähintäänkin haluan tavata tyttäreni ennen kuin voin nukahtaa huoletta."
* * *
Tie Dol Amrothin ja Pinnath Gelinin välillä oli nopea ja suhteellisen vilkas liikenteeltään. Moni ratsastaja ja muutamat rattaat ja vankkurit olivat tulleet Elboronia vastaan hänen matkallaan, ja mikä mukavinta, hän oli saattanut yöpyä eräässä kodikkaassa majatalossa sen sijaan että olisi joutunut asettumaan puun juurelle huovan kanssa. Elboron ei erityisemmin pitänyt taivasalla yöpymisestä, koska se sai hänet tuntemaan olonsa jollakin tapaa suojattomaksi. Hän ei ollut koskaan täysin tottunut eräelämään, vaikka olikin monet kerrat matkoillaan nukkunut kallionkielekkeen tai suuren kuusen oksien alla.
Matka kesti nopeasti ratsastaen kaksi päivää. Nähdessään Pinnath Gelinin kukkuloiden paljastuvan suuren mäen takaa, Elboron alkoi kuitenkin vaistomaisesti hidastaa tahtiaan. Hän piti matkanteosta yksinäisyydessä, ja halusi nauttia siitä niin pitkään kuin se oli mahdollista.
Silrielin häistä oli kohta kaksi vuotta. Ne oli pidetty Emyn Arnenilla, eikä Elboron ollut nähnyt sisartaan niiden jälkeen kuin kerran, noin puolitoista vuotta sitten, kun heidän koko perheensä oli matkustanut tervehtimään Silrieliä tämän uuteen kotiin. Isä oli ollut koko vierailun ajan huonolla tuulella, koska oli ollut vakuuttunut siitä, että Silrieliä kohdeltiin talossa huonosti. Oli kyllä totta, että Silriel oli ollut tavallista kalpeampi ja huonovointisempi, mutta se ei ollut johtunut huonosta kohtelusta vaan siitä, että tämä oli odottanut lasta. Isä ei kuitenkaan suostunut kuuntelemaan parantajien selityksiä, vaan jatkoi inttämistään tyttöraasun kärsimyksistä vielä pitkään kotiinpaluun jälkeenkin.
Silrielin pojasta ei juuri puhuttu kotona. Kun tieto tämän syntymästä oli saavuttanut Valkoisen Kartanon, isä oli vain murahtanut, että "tässä se nyt nähdään, miten sopimattomasti se mies on minun tytärtäni kohdellut", ja sen jälkeen isällä oli ollut kovasti taipumusta huonokuuloisuuteen, kun puhe oli siirtynyt suuriruhtinasparin ensimmäiseen lapsenlapseen. Silrielin aviomiehen nimeä ei saanut mainita Valkoisen Kartanon katon alla, vaan yleensä tähän viitattiin lempeästi sanoilla "se mies".
Elboron löysi helposti perille "sen miehen" tilalle, sillä hän muisti reitin edelliseltä vierailultaan. Päärakennus oli puinen, vaaleanpunaiseksi maalattu kaksikerroksinen talo, joka oli aikalailla pienempi kuin Valkoinen Kartano. Silriel ei kuitenkaan ollut kertaakaan valittanut ahtaudesta, vaan sanoi pitävänsä sitä kodikkaana ja herttaisena asumuksena. Elboronista se kuitenkin oli liian pieni, eikä hän osannut kuvitella, miten he luulivat jokaiselle riittävän oman makuuhuoneen sitten aikanaan, kun heidän esikoisensa perhekin asuisi siellä. Vierashuoneitakin oli vain kolme, joista yhden Elboron oli joutunut jakamaan Berenin kanssa heidän viime vierailunsa aikana. Elboron oli nukkunut koko ikänsä yksin omassa huoneessaan, ja hänestä oli ollut omitusta kuulla jonkun toisen hengittävän lähellä yöaikaan, oli sitten vaikka hänen oma veljensä.
Elboronin jätettyä lainahevosensa tallirengin huomaan, hän lähti astelemaan kohti pääovea. Ovi avautui ja aurinkoisesti hymyilevä Silriel riensi ulos ja hyppeli alas kuistin portaat.
"Ihanaa, Elboron, että pääsit käymään!" hän hihkaisi ja kapsahti isoveljensä kaulaan. Elboron kietoi kätensä pikkusiskonsa ympärille ja taputti kömpelösti tämän selkää. "Minä olen niin odottanut näkeväni teistä edes jonkun! Oi, miten kauniisti sinä olet päivettynyt! Ulkoilma on tehnyt sinulle selvästi hyvää. Oletko syönyt mitään matkan aikana? Näytät vähän nälkiintyneeltä", Silriel jatkoi katsellen veljeään arvioiden ja taputtaen tämän poskea niin että Elboron tuli väkisinkin ajatelleeksi äitiään.
"Tulevathan muutkin tänä kesänä katsomaan meidän pikkuistamme?" Silriel kysyi, todettuaan veljensä olevan kutakuinkin täysissä ruumiin ja sielun voimissa.
"En tiedä, eivät he ole kyllä puhuneet mitään", Elboron totesi ja näki pettymyksen vilahtavan sisarensa silmissä.
"Olen kirjoittanut isälle ja äidille niin monta kertaa ja pyytänyt heitä käymään", Silriel huokaisi.
"No, isällä on ollut kiireitä kaupungissa. Tiedäthän, se selkkaus, jossa Linnan Kaartin päällikkö sai surmansa, ja nyt sitten uuden päällikön valinta..."
"Aivan niin, todellakin. Kauhea tapaus. Elenwen kirjoitti minulle olevansa aivan myrtynyt", Silriel sanoi. "Mutta mennään sisälle. Sinun täytyy nähdä meidän pikkuisemme Hador! Hän odottaa niin kovasti tapaavansa enonsa!"
Entinen kaartinpäällikkö oli kuollut jokin aika sitten saatuaan epäonnekkaasti oluttuopista päähänsä koettaessaan erottaa muuan riitapukareita toisistaan yhdessä Minas Tirithin pahamaineisimmista kievareista. Isä ja kuningas olivat käyttäneet paljon aikaa selvittääkseen tapauksen perinpohjaisesti, mutta lopulta he eivät voineet muuta kuin todeta, ettei kyseessä ollut ollut muu kuin harmillinen sattuma. Näiden välttämiseksi vastaisuudessa oli säädetty laki, joka kielsi miestä vahvempien tarjoamisen vahvasti juopuneille, ja jonka mukaan majatalon- tai tavernanpitäjän velvollisuus oli järjestää kaikki riidanlietsojat välittömästi kadulle häiritsemästä muiden asiakkaiden rauhaa.
Elboron päätti olla edes arvailematta, mitä tekemistä kuninkaan tyttärellä, Elenwenillä oli saattanut olla edesmenneen kaartinpäällikön kanssa. Hänen ei olisi pitänyt olla yhtään sen enempää myrtynyt miehen poismenon johdosta, kuin kenenkään muunkaan, tiedettiinhän yleisesti hänen rakastavan käskynhaltijan poikaa Bereniä, ja vain se, etteivät Elenwenin vanhemmat sisaret olleet vielä naimisissa, esti näitä kahta solmimasta avioliittoa. Seurapiireissä ei näet pidetty sopivana, että nuorempi sisar astui avioon ennen vanhempaa.
Silriel istutti veljensä ruususalongiksi kutsuttuun huoneeseen, jossa verhot, pöytäliinat sekä tuolien ja sohvien verhoilut olivat vaaleanpunaiset, ja jonka seinäpapereissa oli samanvärisiä koristeellisia ruusukuvioita. Sitten tämä katosi hetkeksi ja palasi takaisin pidellen poikaansa, jota ei sentään ollut puettu vaaleanpunaiseen vaan valkoiseen.
"Tässä on sinun enosi, pikkuinen", Silriel puheli pojalleen ja osoitti Elboronia, joka istui epävarmana sohvan reunalla. Lapsi tapitti häntä silmät pyöreinä, ikään kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt mitään yhtä ihmeellistä kuin Elboronin.
"Hän on niin kiltti lapsi", Silriel jatkoi istuessaan veljensä viereen. "Hän ei itke juuri koskaan, ja on todella vahva ikäisekseen."
"Hän tulee sitten varmaan meidän puoleen suvusta", Elboron totesi hajamielisenä, toivoen, että vauva keksisi jonkun toisen kohteen tuijotukselleen. Turhaan. Sen sijaan Silrielkin alkoi tuijottaa häntä, ja jotenkin syyttävästi.
"Vihjaatko sinä, että Herion olisi heiveröinen itkupilli?" Silriel kysyi, ääni kylmenneenä.
"Eh, en tietenkään...", Elboron mumisi tajuten vasta nyt, mitä oli suustaan päästänyt. Todellisuudessa 'heiveröinen itkupilli' toki vastasi täydellisesti hänen käsitystään sisarensa puolisosta, mutta hän ymmärsi, ettei sitä olisi kannattanut sanoa ääneen, varsinkaan Silrielille. "Anteeksi", Elboron yritti vielä, arvellen kasvojensa ihon juuri tummenneen paremmin salongin värimaailmaan sopivaksi.
"En ymmärrä, miksi te suhtaudutte Herioniin tuolla tavalla. Miksi te valitatte, kun olen viimein löytänyt miehen, joka kohtelee minua yhtä kiltisti ja lempeästi kuin isä aina kohteli minua? Herion on hyvin murheellinen ja jatkuvasti poissa tolaltaan, kun häntä pidetään niin herkkämielisenä."
"Niin...", Elboron mutisi. Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut.
Hetken huoneessa vallitsi vaivautunut hiljaisuus, jonka lapsi Silrielin sylissä äkkiä rikkoi riemukkaalla hihkaisullaan.
"Mitä? Haluaisitko sinä mennä Elboron-enon syliin istumaan?" Silriel kyseli.
"Öh, en minä usko että hän sitä...", Elboron aloitti, mutta Silriel oli jo lykännyt pienokaisen hänen polvelleen.
"Höpsis, kyllä sinä voit häntä hetken pidellä. Minä käyn hakemassa Herionin. Hän on juuri kävelyllä ruusutarhassamme. Annoin hänelle luvan valita yhden ruusun päivällispöytäämme. Onhan ruusun tappaminen sillä tavalla tietysti sääli, mutta ajattelin, että kai sitä voisi yhden uhrata, kun ne kuihtuvat kuitenkin viimeistään syksyn saapuessa", totesi Silriel surullisesti huokaisten. Hän näytti edelleen rakastavan kaikkea elävää lähes yhtäläisellä tunteenpalolla kuin joskus nuorempanakin.
Elboron jäi kahden sisarenpoikansa kanssa. Lapsi tuijotti häntä edelleen yhtä uteliaana kuin hetkeä aiemmin. Elboron yritti pidellä vauvaa polvellaan yhtä aikaa lujasti ja hellästi, jotta ei pudottaisi niin hauraalta ja pieneltä tuntuvaa ihmistaimea, mutta niin, ettei kuitenkaan vahingossa satuttaisi tätä puristamalla liian kovaa. Se oli vaativa tehtävä, sillä lapsella ei näyttänyt olevan pienintäkään aikomusta pysyä rauhassa paikoillaan. Tämä oli nähnyt jotakin mielenkiintoista, ja kurkotteli kovasti käsillään Elboronin kauluksen seutuville. Hän huomasi liian myöhään lapsen hamuavan hänen viittansa hupun nyöriä. Pienet pulleat sormet tarttuivat narun päähän ja iloisesti hihkuen poika alkoi vetää sitä kaikin voimin.
Elboron ei rohjennut irrottaa käsiä sisarenpoikansa ympäriltä, vaikka nyöri kiristyi kiristymistään hänen kurkkunsa ympärille.
"Kiltti vauva... päästä irti", Elboron yritti, mutta pyyntö näytti tuovan vain uutta puhtia lapsen yritykseen kuristaa isää loukannut eno hengiltä. Lapsi hykersi tyytyväisenä enonsa kasvojen tummentuessa entisestään. Lopulta Elboron ei saanut enää kunnolla henkeä, ja hänen ei auttanut kuin irrottaa toinen kätensä lapsesta ja vääntää tämän sormet irti narun ympäriltä. Poika ei ollut tästä lainkaan mielissään, vaan parahti kiukkuiseen itkuun, ja samalla hetkellä Herion tupsahti huoneeseen pitkät vaaleat suortuvat hulmuten.
"Mitä te oikein kuvittelette tekeväni minun pojalleni!" nuori ruhtinas huudahti kauhistuneena ja sieppasi salamannopeasti lapsen käsivarsilleen, hyssytellen tätä ja luoden murhaavia katseita lankonsa suuntaan. Elboron ei jaksanut välittää niistä, sillä hänellä oli täysi työ saada huppunsa naru auki umpisolmusta, jonka lapsi oli onnistunut saamaan aikaiseksi. Elboron kuuli sisarensakin saapuvan huoneeseen ja rauhoittelevan miestään, selitellen, ettei veli vain oikein osannut käsitellä lapsia, ja että hänen olisi pitänyt miettiä kahdesti, ennen kuin antoi pienokaisen tämän syliin.
* * *
Vaikka Elboronin vierailu ei ollutkaan alkanut parhaissa mahdollisissa merkeissä, hän sai pian huomata lankonsa mielialojen vaihtuvan vähintäänkin yhtä nopeasti kuin sisarensakin. Kohta Herion jo pyysi saada esitellä Elboronille tilaansa, ja erityisen perusteellisesti tämä pääsi tutustumaan Herionin ylpeyteen, ruusutarhaan, jonka veroista ei kuulemma kasvanut missään muualla Keski-Maassa. Hän puhui pitkään jokaisesta pensaasta ja köynnöksestä, kuin jokainen niihin ilmestynyt nuppu olisi ollut hänen oma lapsensa. Elboron ei voinut olla tuntematta tiettyä ihailua näin asialleen omistautunutta miestä kohtaan, eikä hän suinkaan halveksinut sitä, että lanko oli kiinnostunut ruusuista, joita yleisesti pidettiin naisiin vetoavina koristuksina. Elboron oli itsekin ansioitunut kasvitieteilijä, joskin erikoistunut hieman suurempiin kasveihin kuin lankonsa, mutta siitäkin huolimatta hän kuunteli mielellään, millaisissa olosuhteissa Herion oli aarteensa kasvattanut, ja millaisella valon, veden ja lannoitteiden yhdistelmällä saanut aikaan kauneimmat ja terveimmät kukinnot.
Elboron vietti Pinnath Gelinissä kaikin tavoin varsin miellyttävän viikon. Vaikka hänestä oli alussa tuntunut omituiselta ja hieman ärsyttävältäkin katsoa vierestä, kuinka vieras mies jatkuvasti kosketteli ja suukotteli hänen pikkusiskoaan, viikon loppupuolella hän saattoi jo olla tyytyväinen sisarensa löydettyä jonkun, jota rakastaa, ja joka rakasti häntä yhtä suurella antaumuksella takaisin. Silrielin ja Herionin välillä tuntui olevan jotain, mitä Elboron ei koskaan uskonut saavuttavansa Calendes-neidin kanssa. Hänen oli hyvin vaikea kuvitella kiusoittelevansa Calendesia samoin kuin Herion kiusoitteli Silrieliä. Sellainen käytös olisi varmaankin vain saanut neidon parahtamaan itkuun.
Elboron ei oikein tiennyt, mitä olisi Silrielistä kertonut kirjoittaessaan kuulumisistaan vanhemmilleen. He olisivat varmasti helpottuneita kuulleessaan, että Silriel voi hyvin, mutta toisaalta, jos hän kertoisi totuuden, eli ettei muistanut koska olisi viimeksi nähnyt Silrielin yhtä iloisena, reippaana ja punaposkisena, isä varmasti loukkaantuisi ja alkaisi miettiä, miksei Silriel ollut ollut niin eloisa lapsuudenkodissaan. Lopulta Elboron kirjoitti yksinkertaisesti Silrielin voivan hyvin, lapsen olevan terve ja voimakas, ja ettei Herionkaan vaikuttanut haihattelevalta vetelykseltä, vaan hyvinkin määrätietoiselta mieheltä suojellessaan lastaan, Silrieliä ja ruusujaan. Elboron rohkeni rohkeni jopa mainita, että uskoi Silrielin olevan hyvissä käsissä.
* * *
"Pidetäänkö häät Linhirissä vai Emyn Arnenilla? Minä lähtisin kyllä mielelläni Emyn Arnenillekin, enhän ole nähnyt sitä paikkaa melkein kahteen vuoteen", selitti Silriel päivällispöydässä Elboronin vierailun viimeisenä päivänä.
Elboron tukahdutti huokauksen. Hän oli toivonut välttyvänsä puheenaiheelta sisarensa luona, mutta äiti oli luultavasti ehtinyt juoruta siitä kaiken Silrielille lähettämissä kirjeissään.
"Emme ole vielä päättäneet", Elboron mutisi.
"Ettekö? Mutta ettekö te menneet kihloihin? Minä olen puhunut siitä toisten rouvien kanssa, ja he tiesivät kertoa, että olisitte olleet kihloissa maaliskuusta asti. Ihmettelin, kun äiti ei ole kertonut siitä."
"Emme me ole kihloissa", Elboron sanoi närkästyneenä tällaisista perättömistä huhuista.
"Mutta sinä ja Calendes Calendirin tytär... Onhan se totta? Täytyyhän sen olla?" Silriel kysyi selvästi hämmentyneenä ja vilkaisi pöydän toisessa päässä istuvaa miestään.
"Niin no... Kaipa me sitten joskus menemme naimisiin", Elboron mutisi epämääräisesti.
Silriel ja Herion tuijottivat häntä hetken, mutta sitten Herion kohautti harteitaan. "No, jos niin on, minun lienee paras kertoa nuoremmalle isoveljistäni, että Linhirin neito todellakin on varattu. Hallas on näet elätellyt toiveita siitä, etteivät huhut teistä ja Calendesista sittenkään pitäisi paikkaansa. Hän on jo pitkään ollut tähän hieman ihastunut, tai ainakin siitä lähtien kun ymmärsi, ettei voi saada Silrieliä omakseen", Herion hymyili vaimolleen hieman typerän näköisesti, epäilemättä muistellen isoveljiensä kanssa käytyjä, joskus nyrkiniskuinkin ryyditettyjä kamppailuja siitä, kuka saisi tanssittaa Emyn Arnenin vaaleaa neitoa pisimpään kuninkaan tanssiaisissa.
Elboron toivoi, että olisi voinut sanoa Herionin veljen olevan vapaa kihlaamaan Calendesin vaikka heti. Ainakaan hän ei aikoisi ryhtyä tappelemaan neidosta kenenkään kanssa, jos Hallas päättäisi jälleen turvautua sellaiseen lähestymistapaan yrittäessään voittaa rakkaansa suosion puolelleen.
Leida: Niin, en minä välttämättä tuota olisi väliluvuksi sanonut, koska seuraavassakaan ei tapahdu mitään erityistä... Nämä alkuluvut vaan ovat tällaisia, että näissä on aika paljon sellaista juttua, joka ei olisi mitenkään välttämätöntä juonen kannalta. Ehkä minä suhtaudun liiankin vakavasti tuohon "oleellisessa pysymiseen", mutta olen vain työni puolesta tottunut sellaiseen kirjoitustyyliin. Ehkä samaan ei pitäisi tähdätä ficcien kanssa, mutta tyylistä vain on aika vaikea päästä eroon. Tuo alun merimatkakuvailu oli oikeastaan minulle hyvin epätyypillistä tekstiä, koska en maisemakuvailuja juuri harrasta. Mutta minäkin tykkään merestä ja teki mieli kokeilla välillä jotain erilaista. Elboronin asemaan minun on oikeastaan todella helppo eläytyä, koska olen antanut hänelle niin suuren osan itsestäni (mikä on varmaan pääsyy miksi pidän hänestä niin paljon, niin itserakkaalta kuin se kuulostaakin ). Tuo isotätijuttu nyt oli aika ihmeellinen... Olen vain joskus miettinyt, millaisia ne Denethorin kaksi vanhempaa sisarta mahtoivat olla, kun sellaiset tiettävästi olivat olemassa, vaikkei heistä mitään muuta tietoa sitten olekaan.
Nerwen: No voi voi, jos ei pikkusiskosi anna sinun nauraa. Kiva että pidit Elboronia aitona. Minä olen myös ajatellut, että muistojen antaminen ficcihahmolle ehkä auttaa tekemään siitä aidomman tuntuisen. Ja kiva tosiaan, jos ajattelet noiden kuvailujen ja muistojen syventävän Elboronin hahmoa, koska olen tässä miettinyt että ovatko ne pelkkää turhaa täytettä ja yrittänyt sitten todistella itselleni, että ne auttavat hahmoon samastumisessa tms. Tuo Faramirin kapakkareissu Éomerin kanssa oli oikeastaan sellainen idea, josta joskus ajattelin kirjoittaa ficin, mutta en sitten jaksanut ja päätin sitten käyttää sitä tässä. Tuo Ideth-täti vaan oli sellainen kaikkeen uuteen vihamielisesti suhtautuva katkera vanhus, ja varmaan toisaalta myös hyvin lojaali veljelleen.
Andune: Kiva että sinäkin pidit noista jutuista, joita Elboron muisteli. Kiva että pidät Elboronia inhimillisenä ja viattomana, koska sellaisen vaikutelman minä hänestä haluan antaakin. Juu, ja tiedän hyvin tuon turhautumisen tunteen, joka välillä iskee kommentoidessa kun ei meinaa keksiä mitään sanottavaa. Mutta kuten jo aiemmin sanoin, minusta on tosi kiva saada vain tietää, että tätä luettu, eli syväanalyysejä ei todellakaan tarvitse tehdä (joskaan se ei missään nimessä ole kiellettyäkään ).
Eli neljäs luku sitten. Outoa muuten päivittää tätä näin epäsäännöllisesti. No, taidan vain haluta päästä tässä jutussa eteenpäin... Mutta joka tapauksessa Elboronin matka siis jatkuu tässä luvussa, eikä tämäkään oikeastaan sisällä mitään erityistä, mutta pidän tästä silti hieman enemmän kuin tuosta kolmosesta. Tämä luku on nimittäin hitusen merkityksellisempi tulevan kannalta.
Luku 4
...jossa Elboron näkee ruusunpunaista
Elboron vietti Dol Amrothissa kuusi päivää. Häntä oli pyydetty jäämään pidemmäksikin aikaa, mutta hänen teki mieli jatkaa matkaansa. Hän ei voinut viettää Gondorissa koko kesää, sillä syksy saapui pohjoiseen aikaisin ja hänen oli ehdittävä keräämään tutkimusaineistonsa ennen talven tuloa. Pohjoisten talvien sanottiin olevan hyytäviä, eikä Elboron halunnut palelluttaa itseään vaeltamalla taivasalla jäämyrskyissä. Hänen olisi lähdettävä kotimatkalle viimeistään ensimmäisten lumihiutaleiden putoillessa, ja äitikin oli toivonut poikansa olevan kotona viimeistään Mëttarena.
Ennen Elboronin lähtöä suuriruhtinas Imrahil pyysi häntä mukaansa lyhyelle kävelylle ylös rantakallioille. Elboron ihmetteli nähdessään, miten vetreästi iäkäs valtias nousi jyrkkää kivipolkua ylöspäin, pysähtyen vain silloin tällöin nojaamaan lebethronpuusta valmistettuun kävelykeppiinsä. Kertaakaan vanhus ei kuitenkaan horjahtanut, vaikka Elboron pysytteli tarkoituksella lähellä, valmiina ottamaan sukulaisestaan kiinni jos tämä sattuisi menettämään tasapainonsa.
"Joskus toivoisin olevani vielä nuori", Imrahil totesi heidän päästyään kallionkielekkeelle, josta avautui esteetön näköala levottomana vellovalle merelle. Tuuli sai vanhuksen pitkän, hopeisen tukan hulmuamaan, ja tämän uurteisilla kasvoilla karehti pieni hymy. "Toisaalta olen iloinen, että se kaikki on takanapäin. Ettei minun tarvitse enää huolehtia siitä, onnistunko siinä kaikessa, minkä olen elämäni varalle suunnitellut, vaan voin keskittyä nauttimaan jokaisesta uudesta päivästä sellaisena, kuin se minulle aukeaa."
Elboron nyökkäsi, vaikka ei ollut varma katsoiko Imrahil edes häneen päin. Vanhuksen tarkkaavaiset silmät seurasivat oranssipurjeista laivaa, joka näytti seilaavan kohti Dol Amrothin satamaa.
"Haradrim", murahti Imrahil, ja Elboron hätkähti tahtomattaan. "Kauppiaita vain", Imrahil jatkoi hymähtäen."Kauppaavat luultavasti mausteitaan, tai ehkä niitä arvottomia kaulakoruja ja muita käätyjä, jotka ovat nykyään niin suurta muotia porvariston rouvien keskuudessa."
"Eivätkö paikalliset kultasepät ole vihaisia, kun Haradin kaupustelijat vievät heidän asiakkaansa?" Elboron kysyi.
Imrahil pudisteli päätään. "Eivät niin kauan, kun ylimystö suosii heidän tuotteitaan."
"Ettekö yritä ollenkaan estää haradrimia käymästä kauppaa täällä päin? En ole kuullut, että heitä kävisi Minas Tirithin Harlondissa."
"Eivät kai uskalla purjehtia niin syvälle sisämaahan. Luulevat näet aaveiden vartioivan Gondoria Pelargirissa, tai niin olen kuullut", naurahti vanhus. "Mutta en minä näe näissä kauppiaissa mitään haittakaan. Kokkimme käyttää heidän tuomiaan mausteita, ja minusta meidän ruokamme ovat olleet varsin maittavia. Eivätkö sinusta?"
"Toki", Elboron mutisi. Hän oli pannut merkille, että ruoka oli Dol Amrothissa maukkaampaa kuin heillä kotona, mutta hän oli kuvitellut sen johtuvan siitä, että oli ehtinyt tottua kotiruokaan liiaksi.
"Olen puhunut Elphirin kanssa, että kaupankäyntiä Haradin kanssa voisi lisätä entisestään. Uskon, että heillä on paljon sellaista, mille olisi täälläkin käyttöä. Timantteja, kultaa, hopeaa ja ties mitä kalleuksia."
Elboronin mielestä haradrim olisivat saaneet pysyä kaukana Gondorin rannikolta, olipa heillä tarjottavinaan minkämoisia aarteita hyvänsä. Hän kosketti vaistomaisesti olkavarttaan, jossa kantoi pitkää arpea muistona viimeisimmästä kohtaamisestaan eteläisten kanssa Gondorin miehittäessä Harondorin pohjoisosat muutama vuosi sitten.
"Isäsi on ilmeisesti ollut vaikea saada ihmisiä muuttamaan Harondoriin", Imrahil totesi.
"Niin. Sitä ei pidetä kovin turvallisena seutuna miehityksestä huolimatta", Elboron vastasi.
"Kirjoitin hänelle ja ehdotin, että hän antaisi maan pojalleen Berenille, sillä mikä vakuuttaisikaan uudisasukkaat paremmin seudun turvallisuudesta, ellei se, että suuriruhtinaan oma poika ottaa alueen vastuulleen? Niin minä tekisin, jos olisin hänen sijassaan. Vai eikö hän luota poikaansa sen vertaa, että uskoisi tämän selviytyvän tehtävästä?"
Elboronista tuntui, että syy oli juuri se, ettei isä pitänyt Bereniä kykenevänä niin vaativaan tehtävään. Beren ei ollut koskaan ollut kiinnostunut opiskelemaan mitään sellaista tietoa, jota hallitsijan työssä tarvittaisiin, ja vaikka olisi ollutkin, ei Beren sittenkään välttämättä selviäisi tehtävästä. Yksitoista vuotta sitten Beren oli pudonnut rotkoon ja lyönyt päänsä sillä seurauksella, etteivät uudet asiat tahtoneet enää jäädä hänen mieleensä. Vuosien varrella vaiva oli helpottanut, mutta Beren ei silti ollut aivan entisensä. Hän oli toivottoman hajamielinen, ja tarvitsi jatkuvasti jonkun muistuttamaan tekemisistään.
"Beren tarvitsisi avustajia ja neuvonantajia", vastasi Elboron Imrahilin uteluihin. "Luulen, ettei isä pidä häntä valmiina niin vaativaan työhön. Ehkä joskus myöhemmin."
"Niin, ehkä on parempi odottaa. Onhan Beren vielä varsin nuori."
Viimein he kääntyivät jättääkseen meren, mutta ennen kuin Elboron ehti kalliolta alas vievälle polulle, Imrahil laski kätensä tämän olkapäälle.
"Kun menet Edorasiin, niin välitäthän viestin tyttärelleni. Haluaisin nimittäin tavata hänet ja hänen poikansa Elfwinen. Ja muutkin lapset. Enkä häätäisi pois kuningas Éomeriakaan, jos hänkin päättäisi jättää hetkeksi hovinsa", Imrahil sanoi naurahtaen.
"Minä kerron heille", Elboron lupasi.
"Minusta nimittäin tuntuu, että aikani täällä lähestyy loppuaan. Haluaisin tavata heidät vielä kerran ennen kuin lähden."
Elboron kääntyi katsomaan keppiinsä nojaavaa vanhusta, tämän kirkkaita silmiä ja hopeisina hohtavia hiuksia. Imrahilin sanat olivat saaneet hänet säikähtämään. Hänestä tuntui kauhealta, että joku saattoi olla niin varma oman kuolemansa läheisyydestä, eikä hän kuitenkaan voinut olla samalla ihmettelemättä sitä tyyneyttä, jolla Imrahil oli sanat lausunut.
"Olen elänyt jo kauemmin kuin isäni", Imrahil sanoi rauhallisesti nähtyään Elboronin ilmeen. "Mutta älä huolehdi, en minä ole suunnitellut kuolevani ihan vielä. Vähintäänkin haluan tavata tyttäreni ennen kuin voin nukahtaa huoletta."
* * *
Tie Dol Amrothin ja Pinnath Gelinin välillä oli nopea ja suhteellisen vilkas liikenteeltään. Moni ratsastaja ja muutamat rattaat ja vankkurit olivat tulleet Elboronia vastaan hänen matkallaan, ja mikä mukavinta, hän oli saattanut yöpyä eräässä kodikkaassa majatalossa sen sijaan että olisi joutunut asettumaan puun juurelle huovan kanssa. Elboron ei erityisemmin pitänyt taivasalla yöpymisestä, koska se sai hänet tuntemaan olonsa jollakin tapaa suojattomaksi. Hän ei ollut koskaan täysin tottunut eräelämään, vaikka olikin monet kerrat matkoillaan nukkunut kallionkielekkeen tai suuren kuusen oksien alla.
Matka kesti nopeasti ratsastaen kaksi päivää. Nähdessään Pinnath Gelinin kukkuloiden paljastuvan suuren mäen takaa, Elboron alkoi kuitenkin vaistomaisesti hidastaa tahtiaan. Hän piti matkanteosta yksinäisyydessä, ja halusi nauttia siitä niin pitkään kuin se oli mahdollista.
Silrielin häistä oli kohta kaksi vuotta. Ne oli pidetty Emyn Arnenilla, eikä Elboron ollut nähnyt sisartaan niiden jälkeen kuin kerran, noin puolitoista vuotta sitten, kun heidän koko perheensä oli matkustanut tervehtimään Silrieliä tämän uuteen kotiin. Isä oli ollut koko vierailun ajan huonolla tuulella, koska oli ollut vakuuttunut siitä, että Silrieliä kohdeltiin talossa huonosti. Oli kyllä totta, että Silriel oli ollut tavallista kalpeampi ja huonovointisempi, mutta se ei ollut johtunut huonosta kohtelusta vaan siitä, että tämä oli odottanut lasta. Isä ei kuitenkaan suostunut kuuntelemaan parantajien selityksiä, vaan jatkoi inttämistään tyttöraasun kärsimyksistä vielä pitkään kotiinpaluun jälkeenkin.
Silrielin pojasta ei juuri puhuttu kotona. Kun tieto tämän syntymästä oli saavuttanut Valkoisen Kartanon, isä oli vain murahtanut, että "tässä se nyt nähdään, miten sopimattomasti se mies on minun tytärtäni kohdellut", ja sen jälkeen isällä oli ollut kovasti taipumusta huonokuuloisuuteen, kun puhe oli siirtynyt suuriruhtinasparin ensimmäiseen lapsenlapseen. Silrielin aviomiehen nimeä ei saanut mainita Valkoisen Kartanon katon alla, vaan yleensä tähän viitattiin lempeästi sanoilla "se mies".
Elboron löysi helposti perille "sen miehen" tilalle, sillä hän muisti reitin edelliseltä vierailultaan. Päärakennus oli puinen, vaaleanpunaiseksi maalattu kaksikerroksinen talo, joka oli aikalailla pienempi kuin Valkoinen Kartano. Silriel ei kuitenkaan ollut kertaakaan valittanut ahtaudesta, vaan sanoi pitävänsä sitä kodikkaana ja herttaisena asumuksena. Elboronista se kuitenkin oli liian pieni, eikä hän osannut kuvitella, miten he luulivat jokaiselle riittävän oman makuuhuoneen sitten aikanaan, kun heidän esikoisensa perhekin asuisi siellä. Vierashuoneitakin oli vain kolme, joista yhden Elboron oli joutunut jakamaan Berenin kanssa heidän viime vierailunsa aikana. Elboron oli nukkunut koko ikänsä yksin omassa huoneessaan, ja hänestä oli ollut omitusta kuulla jonkun toisen hengittävän lähellä yöaikaan, oli sitten vaikka hänen oma veljensä.
Elboronin jätettyä lainahevosensa tallirengin huomaan, hän lähti astelemaan kohti pääovea. Ovi avautui ja aurinkoisesti hymyilevä Silriel riensi ulos ja hyppeli alas kuistin portaat.
"Ihanaa, Elboron, että pääsit käymään!" hän hihkaisi ja kapsahti isoveljensä kaulaan. Elboron kietoi kätensä pikkusiskonsa ympärille ja taputti kömpelösti tämän selkää. "Minä olen niin odottanut näkeväni teistä edes jonkun! Oi, miten kauniisti sinä olet päivettynyt! Ulkoilma on tehnyt sinulle selvästi hyvää. Oletko syönyt mitään matkan aikana? Näytät vähän nälkiintyneeltä", Silriel jatkoi katsellen veljeään arvioiden ja taputtaen tämän poskea niin että Elboron tuli väkisinkin ajatelleeksi äitiään.
"Tulevathan muutkin tänä kesänä katsomaan meidän pikkuistamme?" Silriel kysyi, todettuaan veljensä olevan kutakuinkin täysissä ruumiin ja sielun voimissa.
"En tiedä, eivät he ole kyllä puhuneet mitään", Elboron totesi ja näki pettymyksen vilahtavan sisarensa silmissä.
"Olen kirjoittanut isälle ja äidille niin monta kertaa ja pyytänyt heitä käymään", Silriel huokaisi.
"No, isällä on ollut kiireitä kaupungissa. Tiedäthän, se selkkaus, jossa Linnan Kaartin päällikkö sai surmansa, ja nyt sitten uuden päällikön valinta..."
"Aivan niin, todellakin. Kauhea tapaus. Elenwen kirjoitti minulle olevansa aivan myrtynyt", Silriel sanoi. "Mutta mennään sisälle. Sinun täytyy nähdä meidän pikkuisemme Hador! Hän odottaa niin kovasti tapaavansa enonsa!"
Entinen kaartinpäällikkö oli kuollut jokin aika sitten saatuaan epäonnekkaasti oluttuopista päähänsä koettaessaan erottaa muuan riitapukareita toisistaan yhdessä Minas Tirithin pahamaineisimmista kievareista. Isä ja kuningas olivat käyttäneet paljon aikaa selvittääkseen tapauksen perinpohjaisesti, mutta lopulta he eivät voineet muuta kuin todeta, ettei kyseessä ollut ollut muu kuin harmillinen sattuma. Näiden välttämiseksi vastaisuudessa oli säädetty laki, joka kielsi miestä vahvempien tarjoamisen vahvasti juopuneille, ja jonka mukaan majatalon- tai tavernanpitäjän velvollisuus oli järjestää kaikki riidanlietsojat välittömästi kadulle häiritsemästä muiden asiakkaiden rauhaa.
Elboron päätti olla edes arvailematta, mitä tekemistä kuninkaan tyttärellä, Elenwenillä oli saattanut olla edesmenneen kaartinpäällikön kanssa. Hänen ei olisi pitänyt olla yhtään sen enempää myrtynyt miehen poismenon johdosta, kuin kenenkään muunkaan, tiedettiinhän yleisesti hänen rakastavan käskynhaltijan poikaa Bereniä, ja vain se, etteivät Elenwenin vanhemmat sisaret olleet vielä naimisissa, esti näitä kahta solmimasta avioliittoa. Seurapiireissä ei näet pidetty sopivana, että nuorempi sisar astui avioon ennen vanhempaa.
Silriel istutti veljensä ruususalongiksi kutsuttuun huoneeseen, jossa verhot, pöytäliinat sekä tuolien ja sohvien verhoilut olivat vaaleanpunaiset, ja jonka seinäpapereissa oli samanvärisiä koristeellisia ruusukuvioita. Sitten tämä katosi hetkeksi ja palasi takaisin pidellen poikaansa, jota ei sentään ollut puettu vaaleanpunaiseen vaan valkoiseen.
"Tässä on sinun enosi, pikkuinen", Silriel puheli pojalleen ja osoitti Elboronia, joka istui epävarmana sohvan reunalla. Lapsi tapitti häntä silmät pyöreinä, ikään kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt mitään yhtä ihmeellistä kuin Elboronin.
"Hän on niin kiltti lapsi", Silriel jatkoi istuessaan veljensä viereen. "Hän ei itke juuri koskaan, ja on todella vahva ikäisekseen."
"Hän tulee sitten varmaan meidän puoleen suvusta", Elboron totesi hajamielisenä, toivoen, että vauva keksisi jonkun toisen kohteen tuijotukselleen. Turhaan. Sen sijaan Silrielkin alkoi tuijottaa häntä, ja jotenkin syyttävästi.
"Vihjaatko sinä, että Herion olisi heiveröinen itkupilli?" Silriel kysyi, ääni kylmenneenä.
"Eh, en tietenkään...", Elboron mumisi tajuten vasta nyt, mitä oli suustaan päästänyt. Todellisuudessa 'heiveröinen itkupilli' toki vastasi täydellisesti hänen käsitystään sisarensa puolisosta, mutta hän ymmärsi, ettei sitä olisi kannattanut sanoa ääneen, varsinkaan Silrielille. "Anteeksi", Elboron yritti vielä, arvellen kasvojensa ihon juuri tummenneen paremmin salongin värimaailmaan sopivaksi.
"En ymmärrä, miksi te suhtaudutte Herioniin tuolla tavalla. Miksi te valitatte, kun olen viimein löytänyt miehen, joka kohtelee minua yhtä kiltisti ja lempeästi kuin isä aina kohteli minua? Herion on hyvin murheellinen ja jatkuvasti poissa tolaltaan, kun häntä pidetään niin herkkämielisenä."
"Niin...", Elboron mutisi. Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut.
Hetken huoneessa vallitsi vaivautunut hiljaisuus, jonka lapsi Silrielin sylissä äkkiä rikkoi riemukkaalla hihkaisullaan.
"Mitä? Haluaisitko sinä mennä Elboron-enon syliin istumaan?" Silriel kyseli.
"Öh, en minä usko että hän sitä...", Elboron aloitti, mutta Silriel oli jo lykännyt pienokaisen hänen polvelleen.
"Höpsis, kyllä sinä voit häntä hetken pidellä. Minä käyn hakemassa Herionin. Hän on juuri kävelyllä ruusutarhassamme. Annoin hänelle luvan valita yhden ruusun päivällispöytäämme. Onhan ruusun tappaminen sillä tavalla tietysti sääli, mutta ajattelin, että kai sitä voisi yhden uhrata, kun ne kuihtuvat kuitenkin viimeistään syksyn saapuessa", totesi Silriel surullisesti huokaisten. Hän näytti edelleen rakastavan kaikkea elävää lähes yhtäläisellä tunteenpalolla kuin joskus nuorempanakin.
Elboron jäi kahden sisarenpoikansa kanssa. Lapsi tuijotti häntä edelleen yhtä uteliaana kuin hetkeä aiemmin. Elboron yritti pidellä vauvaa polvellaan yhtä aikaa lujasti ja hellästi, jotta ei pudottaisi niin hauraalta ja pieneltä tuntuvaa ihmistaimea, mutta niin, ettei kuitenkaan vahingossa satuttaisi tätä puristamalla liian kovaa. Se oli vaativa tehtävä, sillä lapsella ei näyttänyt olevan pienintäkään aikomusta pysyä rauhassa paikoillaan. Tämä oli nähnyt jotakin mielenkiintoista, ja kurkotteli kovasti käsillään Elboronin kauluksen seutuville. Hän huomasi liian myöhään lapsen hamuavan hänen viittansa hupun nyöriä. Pienet pulleat sormet tarttuivat narun päähän ja iloisesti hihkuen poika alkoi vetää sitä kaikin voimin.
Elboron ei rohjennut irrottaa käsiä sisarenpoikansa ympäriltä, vaikka nyöri kiristyi kiristymistään hänen kurkkunsa ympärille.
"Kiltti vauva... päästä irti", Elboron yritti, mutta pyyntö näytti tuovan vain uutta puhtia lapsen yritykseen kuristaa isää loukannut eno hengiltä. Lapsi hykersi tyytyväisenä enonsa kasvojen tummentuessa entisestään. Lopulta Elboron ei saanut enää kunnolla henkeä, ja hänen ei auttanut kuin irrottaa toinen kätensä lapsesta ja vääntää tämän sormet irti narun ympäriltä. Poika ei ollut tästä lainkaan mielissään, vaan parahti kiukkuiseen itkuun, ja samalla hetkellä Herion tupsahti huoneeseen pitkät vaaleat suortuvat hulmuten.
"Mitä te oikein kuvittelette tekeväni minun pojalleni!" nuori ruhtinas huudahti kauhistuneena ja sieppasi salamannopeasti lapsen käsivarsilleen, hyssytellen tätä ja luoden murhaavia katseita lankonsa suuntaan. Elboron ei jaksanut välittää niistä, sillä hänellä oli täysi työ saada huppunsa naru auki umpisolmusta, jonka lapsi oli onnistunut saamaan aikaiseksi. Elboron kuuli sisarensakin saapuvan huoneeseen ja rauhoittelevan miestään, selitellen, ettei veli vain oikein osannut käsitellä lapsia, ja että hänen olisi pitänyt miettiä kahdesti, ennen kuin antoi pienokaisen tämän syliin.
* * *
Vaikka Elboronin vierailu ei ollutkaan alkanut parhaissa mahdollisissa merkeissä, hän sai pian huomata lankonsa mielialojen vaihtuvan vähintäänkin yhtä nopeasti kuin sisarensakin. Kohta Herion jo pyysi saada esitellä Elboronille tilaansa, ja erityisen perusteellisesti tämä pääsi tutustumaan Herionin ylpeyteen, ruusutarhaan, jonka veroista ei kuulemma kasvanut missään muualla Keski-Maassa. Hän puhui pitkään jokaisesta pensaasta ja köynnöksestä, kuin jokainen niihin ilmestynyt nuppu olisi ollut hänen oma lapsensa. Elboron ei voinut olla tuntematta tiettyä ihailua näin asialleen omistautunutta miestä kohtaan, eikä hän suinkaan halveksinut sitä, että lanko oli kiinnostunut ruusuista, joita yleisesti pidettiin naisiin vetoavina koristuksina. Elboron oli itsekin ansioitunut kasvitieteilijä, joskin erikoistunut hieman suurempiin kasveihin kuin lankonsa, mutta siitäkin huolimatta hän kuunteli mielellään, millaisissa olosuhteissa Herion oli aarteensa kasvattanut, ja millaisella valon, veden ja lannoitteiden yhdistelmällä saanut aikaan kauneimmat ja terveimmät kukinnot.
Elboron vietti Pinnath Gelinissä kaikin tavoin varsin miellyttävän viikon. Vaikka hänestä oli alussa tuntunut omituiselta ja hieman ärsyttävältäkin katsoa vierestä, kuinka vieras mies jatkuvasti kosketteli ja suukotteli hänen pikkusiskoaan, viikon loppupuolella hän saattoi jo olla tyytyväinen sisarensa löydettyä jonkun, jota rakastaa, ja joka rakasti häntä yhtä suurella antaumuksella takaisin. Silrielin ja Herionin välillä tuntui olevan jotain, mitä Elboron ei koskaan uskonut saavuttavansa Calendes-neidin kanssa. Hänen oli hyvin vaikea kuvitella kiusoittelevansa Calendesia samoin kuin Herion kiusoitteli Silrieliä. Sellainen käytös olisi varmaankin vain saanut neidon parahtamaan itkuun.
Elboron ei oikein tiennyt, mitä olisi Silrielistä kertonut kirjoittaessaan kuulumisistaan vanhemmilleen. He olisivat varmasti helpottuneita kuulleessaan, että Silriel voi hyvin, mutta toisaalta, jos hän kertoisi totuuden, eli ettei muistanut koska olisi viimeksi nähnyt Silrielin yhtä iloisena, reippaana ja punaposkisena, isä varmasti loukkaantuisi ja alkaisi miettiä, miksei Silriel ollut ollut niin eloisa lapsuudenkodissaan. Lopulta Elboron kirjoitti yksinkertaisesti Silrielin voivan hyvin, lapsen olevan terve ja voimakas, ja ettei Herionkaan vaikuttanut haihattelevalta vetelykseltä, vaan hyvinkin määrätietoiselta mieheltä suojellessaan lastaan, Silrieliä ja ruusujaan. Elboron rohkeni rohkeni jopa mainita, että uskoi Silrielin olevan hyvissä käsissä.
* * *
"Pidetäänkö häät Linhirissä vai Emyn Arnenilla? Minä lähtisin kyllä mielelläni Emyn Arnenillekin, enhän ole nähnyt sitä paikkaa melkein kahteen vuoteen", selitti Silriel päivällispöydässä Elboronin vierailun viimeisenä päivänä.
Elboron tukahdutti huokauksen. Hän oli toivonut välttyvänsä puheenaiheelta sisarensa luona, mutta äiti oli luultavasti ehtinyt juoruta siitä kaiken Silrielille lähettämissä kirjeissään.
"Emme ole vielä päättäneet", Elboron mutisi.
"Ettekö? Mutta ettekö te menneet kihloihin? Minä olen puhunut siitä toisten rouvien kanssa, ja he tiesivät kertoa, että olisitte olleet kihloissa maaliskuusta asti. Ihmettelin, kun äiti ei ole kertonut siitä."
"Emme me ole kihloissa", Elboron sanoi närkästyneenä tällaisista perättömistä huhuista.
"Mutta sinä ja Calendes Calendirin tytär... Onhan se totta? Täytyyhän sen olla?" Silriel kysyi selvästi hämmentyneenä ja vilkaisi pöydän toisessa päässä istuvaa miestään.
"Niin no... Kaipa me sitten joskus menemme naimisiin", Elboron mutisi epämääräisesti.
Silriel ja Herion tuijottivat häntä hetken, mutta sitten Herion kohautti harteitaan. "No, jos niin on, minun lienee paras kertoa nuoremmalle isoveljistäni, että Linhirin neito todellakin on varattu. Hallas on näet elätellyt toiveita siitä, etteivät huhut teistä ja Calendesista sittenkään pitäisi paikkaansa. Hän on jo pitkään ollut tähän hieman ihastunut, tai ainakin siitä lähtien kun ymmärsi, ettei voi saada Silrieliä omakseen", Herion hymyili vaimolleen hieman typerän näköisesti, epäilemättä muistellen isoveljiensä kanssa käytyjä, joskus nyrkiniskuinkin ryyditettyjä kamppailuja siitä, kuka saisi tanssittaa Emyn Arnenin vaaleaa neitoa pisimpään kuninkaan tanssiaisissa.
Elboron toivoi, että olisi voinut sanoa Herionin veljen olevan vapaa kihlaamaan Calendesin vaikka heti. Ainakaan hän ei aikoisi ryhtyä tappelemaan neidosta kenenkään kanssa, jos Hallas päättäisi jälleen turvautua sellaiseen lähestymistapaan yrittäessään voittaa rakkaansa suosion puolelleen.