Heipsan ja kiitos kommenteista. Vihdoin tässä jutussa päästään eteenpäin...
Andune: Hmm. No oikeastaan minusta tuntuu, että sikäli mikäli Elfwine tarkoituksella antoi Elboronille häiriintyneen hevosen, hän toimi ehkä enemmän hetken mielijohteesta kuin että olisi oikeasti halunnut satuttaa serkkuaan. Elfwine on ihan okei kaveri, mutta me ei ehkä tässä ficissä päästy näkemään sitä ihan parhaimmillaan. Tuo, miksei Elboron tiennyt enteistä oli hyvä pointti, ja mietin kuumeisesti, miten sen selittäisin. (Nimim. kirjoittaa ensin hauskan välikohtauksen ja miettii vasta jälkeenpäin, onko siinä järkeä.) Nimittäin kyllähän Elboron varmasti tietää tarinan Rautapihan puhdistamisesta. Joten sanotaan nyt niin, että Elboron on kuullut enteistä, mutta hän on kuvitellut ne Sarumania vastaan taistelleet otukset aivan erilaisiksi, enemmän ihmismäisiksi, eikä sen vuoksi osannut yhdistää noita entvaimoja entteihin. Hobittien kertomuksia Puuparrasta ja kumppaneista Elboron ei ehkä sitten ole ottanut aivan todesta.
Nerwen: Kiitos, noita entvaimoja oli kyllä varsin hauska kirjoittaa, vaikka pahaa pelkään ettei Tolkien mielessään niitä aivan tuollaisiksi kuvitellut...
Mutta minusta oli hauska tehdä niistä tuollaisia enttimäisiä. Eikä tuo nillitys mitään haittaa, päinvastoin, en olisi muuten varmasti huomannut koko juttua ellet olisi huomauttanut. Huomasin että loppuficissäkin nuo aksenttimerkit vaihtelevat miten sattuu, en ole näemmä vaivautunut tarkistamaan oikeaa kirjoitusasua. (En kyllä muutenkaan ole noiden aksenttimerkkien ystävä.)
Leida: Hmm, joo siitä kuvasta sen verran, että tavallaan ymmärrän, että kuvittelet Elboronille hennommat kasvonpiirteet, mutta kyllä tuo Elboron kuitenkin vastaa aika hyvin omaa nykyistä mielikuvaani hänestä. Minä jotenkin kuvittelen Númenorin ihmiset vähän tuollaisiksi (kuten myös haltiat) "jyrkkäpiirteisiksi". Muiden lasten osalta tuo kuva kyllä vaatisi muutoksia, jos vain ehtisin ne joskus toteuttaa... Mutta mielikuvissani Berenillä on melko pyöreät ja leppoisat kasvot, toisin kuin siinä aiemmassa kuvassa, jonka joskus heistä tein. En tiedä, miksi tein Berenistä silloin sellaisen, koska muistaakseni Deja vu:ssakin mainitsin, että hänellä on pyöreähköt kasvot... No, eipä sillä nyt sen suurempaa väliä ole, minun puolestani lukijat saavat kyllä kuvitella hahmoni sen näköisiksi kuin itse haluavat. Minusta on vain antoisaa yrittää konkretisoida noita omia mielikuviani tuon Simssin kanssa.
Tuo valtiaan ammatti ei kyllä Elboronin luonteelle ole paras mahdollinen, mutta toisaalta hänellä on vielä melkein 50 vuotta aikaa valmistautua siihen. Entvaimoista oli minustakin hauska kirjoittaa, vaikka kuten jo Nerwenille totesin, eivät ne varmaan ihan sellaisia olleet kuin miksikä Tolkien ne entvaimot kuvitteli. Enkä myöskään ole niin varma siitä, että ne olisivat päätyneet piileskelemään tuonne Arnorin korpiin. Kaarnahammas puolestaan on niitä nimiä, jotka keksin lennosta kirjoittaessani ja siksi siitä varmaan tulikin niin hyvä.
Sitten luku kahdeksan. Olen odottanut alusta asti, että pääsisin postaaman tämän, koska... no enpä taidakaan alkaa tästä turhia paljastelemaan. Lukekaa ja tehkää omat päätelmänne.
Luku 8
...jossa tehdään tuttavuutta
Tie se oli. Ihmisten tekemä tie.
Elboron tuijotti yllättävää ilmestystä antaessaan hengityksensä tasaantua. Hän oli juossut pitkään kohti itää päästyään livistämään entvaimojen puisista kourista, eikä ollut pitänyt matkallaan kuin yhden hengähdystauon. Nyt aurinko oli laskenut puiden latvojen tasalle, ja Elboron löysi edestään tien. Se oli selvästi vielä käytössä: kavioiden painaumat ja rattaiden pyörien jättämät urat näyttivät tuoreilta. Minne se vei? Elboron katsoi karttaansa, mutta Fornostin pohjois- tai itäpuolelle ei ollut merkitty ainuttakaan kylää saati tietä. Hän päätteli, että jos lähtisi kulkemaan tietä etelään päin, hän päätyisi todennäköisesti ennen pitkää Fornostiin, sillä minnekään muualle tie tuskin voisi johtaa. Mutta entä jos hän lähtisi kohti pohjoista? Mitä siellä mahtoi olla?
Fornostiin oli varmasti ainakin parin päivän kävelymatka, joten jos hän aikoi sinne, hänen kannattaisi leiriytyä pian yöksi jonnekin tien varteen. Toisaalta lähettyvillä saattaisi olla kylä, sillä kovin paljon kauemmas Fornostista sellaista ei kannattaisi rakentaa, jos nyt oli järkevää rakentaa sitä näinkään suuren välimatkan päähän. Kylästä voisi saada lämpöisen yösijan, mikä olisi mukavaa vaihtelua monen luonnon armoilla vietetyn yön jälkeen. Elboron lähti verkalleen astelemaan tietä pitkin kohti pohjoista. Ei hän kovin pitkään aikonut kulkea, mutta päätti kuitenkin uteliaisuuttaan vilkaista, mitä muutaman seuraavan mutkan takaa paljastuisi.
Hän oli ehtinyt ottaa vain muutaman askeleen eteenpäin, kun kuuli takaansa hevosen kavioiden kopsetta. Hän katsahti olkansa yli, ja näki tumman huppupäisen miehen suuren ruskean ratsun selässä. Hetken Elboron mietti, mahtoiko mies olla vaarallinen. Hän tarkisti vaistomaisesti, että Taikasurma oli yhä tallella huotrassaan.
Ratsumies pysähtyi päästyään Elboronin kohdalle.
"Kuka te olette?" kysyi terävä ääni.
"Olen tutkimusmatkailija", sanoi Elboron, yrittäen katsoa miestä, jonka silmät olivat hupun varjostamat. "Olen hieman eksyksissä. En löydä tätä tietä kartastani."
"Kylämme on pieni ja merkityksetön", tokaisi ratsastaja, mutta hänen äänensä oli hieman pehmentynyt. "Tarvitsetteko yösijan?"
"Ehkä, jos teillä on sellainen tarjota. Yöt ovat täällä kylmiä", sanoi Elboron epävarmasti. Hän ei tiennyt, oliko viisasta ottaa vastaan yösija noin epämääräisen näköiseltä ratsumieheltä. Ajatus lämpöisestä tuvasta tuntui kuitenkin houkuttelevalta.
Ratsastaja hymähti. "Kuka olette ja mistä tulette? Ette varmaankaan ole lähimailta. Kesä on täällä vasta lopussa, ja monien täkäläisten mielestä ilmat ovat nyt parhaimmillaan."
"Olen Elboron Faramirin poika Gondorista."
"Gondorista?" ratsumies toisti ja tämän ääni oli jälleen kylmempi. "Kuinka olette tänne asti eksynyt?"
"Olen tutkimusmatkalla. Olen tutkinut Gondorin puita, ja päätin laajentaa tutkimustani koskemaan myös Arnorin kasvustoa. Sen vuoksi olen nyt jo monen viikon ajan samonnut näitä pohjoisen metsiä, tehden muistiinpanoja eri puulajeista."
Ratsumies tuijotti häntä hetken, lievästi epäuskoisena, kuten ihmiset yleensä kuultuaan Elboronin matkan tarkoituksen. "Vai sellaisella asialla", virkkoi mies. "No, minä olen Eresgal Erfaronin poika, ja olen metsästäjä."
He lähtivät kulkemaan tietä pitkin ja pian puiden lomasta alkoi pilkottaa valoja. Eresgal laskeutui ratsunsa selästä kylän ensimmäisen mökin kohdalla. Hän avasi portin ja pyysi Elboronia astumaan pihamaalle.
"Tässä on talo, joka on ollut kotini jo yli kolmen vuosikymmenen ajan. Odottakaa hetki, niin käyn viemässä ratsuni talliin."
Elboron asteli hitaasti pitkin pihapolkua kohti ruskean mökin ovea. Piha oli pieni, osittain pensasaidan, osittain tiheän kuusimetsän ympäröimä. Etupihalla kasvoi valkeita kukkia, ja sivummalla näytti olevan marjapensaita, vaikkei Elboron hämärässä kunnolla ympäristöä nähnytkään. Hän mietti, millaista oli ollut asua kolme vuosikymmentä näin pienessä talossa. Eivätkö ihmiset käyneet ahdistuneiksi, kun tilaa oli niin vähän?
Mies palasi ja he astuivat talon ovesta sisään hämärään eteiseen, jossa kumpikin riisui matkaviittansa. Sitten Eresgal avasi tuvan oven, ja kehotti Elboronia varomaan matalaa yläkarmia astuessaan sisään.
Elboron huomasi olevansa pienessä kyökissä. Kaikkialla oli hämärää, sillä huonetta valaisi vain kaksi ruokapöydälle asetettua kynttilää. Hän erotti toisella seinällä olevan harmaan ruokapöydän, jonka kummankin puolen oli asetettu kaksi pitkää penkkiä. Vastakkaisella seinällä oli pieni sohva, joka oli verhoiltu vaalealla kankaalla. Huoneen päädyssä olivat uuni ja liesi, sekä komeroita ruokaa ja astioita varten. Perällä oli ovi, joka ilmeisesti johti makuukamariin.
"Istukaa", kehotti Eresgal heilauttaen kättään ruokapöydän suuntaan. Elboron asettui ikkunan puoleiselle penkille, ja Eresgal häntä vastapäätä. Mies vilkaisi kohti tuvan perällä olevaa ovea, ja pudisti päätään.
"Erindis!" hän karjaisi äkkiä niin kovaa, että Elboron säpsähti. Eresgal puhisi ja mulkoili kohti ovea. Kohta se raottui, ja huivipäinen nuori nainen astui siitä kyökkiin.
"Missä illallinen viipyy? Olen matkannut monta tuntia, ja meillä on tänään vieras", Eresgal tokaisi.
"En odottanut sinua vielä", tyttö vastasi.
"Kuulit varmasti minun saapumiseni, ja olisit joka tapauksessa voinut aloittaa ruuan valmistuksen auringon painuessa mailleen, niin kuin aamulla kehotin."
Erindis nyökkäsi. Hän siirtyi komeron luo, ja alkoi ottaa sieltä tarvikkeita illallisen valmistusta varten.
"Hän on mahdottoman uppiniskainen. Lopettaa työnteon heti kun katoan näköpiiristä", Eresgal huoahti ja pudisteli päätään.
Elboron nyökkäsi. Hän tiesi, etteivät kaikki piiat hoitaneet tehtäviään kunnolla. Hänen sisäpiikansa kotona unohti tuon tuostakin tuoda sopivan lämpöistä vettä aamupesua varten. Eresgalin piika vaikutti muutenkin huonotapaiselta, kun julkesi sinutella isäntäänsä.
"Kertokaapa vielä kerran, mikä teidät oikein ajoi näille kulmille", Eresgal kehotti.
Elboron kertoi jälleen tutkimusmatkastaan, ja nyt hieman enemmän vaelluksistaan Annúminasin ja Fornostin ympäristöissä. Hän jätti mainitsematta entvaimot, jotka tietysti viime kädessä olivat syynä siihen, miksi hän oli päätynyt juuri näille nurkille. Hän ei vieläkään ollut aivan vakuuttunut siitä, etteivät nämä otukset olleet olleet vain liiallisen puiden parissa vietetyn ajan ja päähän kohdistuneen iskun aiheuttamia harhanäkyjä.
"Elboron Faramirin poika...", totesi Eresgal mietteliäänä, ja nojautui toiseen käteensä tarkastellessaan Elboronia lähempää. Tämä laski vaistomaisesti katseensa ja säpsähti huomatessaan, että mieheltä puuttui kokonaan vasen käsi ranteesta alaspäin. Hän ihmetteli, ettei ollut huomannut vammaa aiemmin.
"Ettehän te vain ole käskynhaltija Faramirin poika?" jatkoi Eresgal.
"Olen kyllä. Hän on minun isäni", Elboron mumisi yrittäen olla tuijottamatta miehen vammautunutta kättä.
"Ette kuitenkaan perillinen?"
"Olen", Elboron sanoi miettien, oliko heidän välttämättä käytävä läpi koko hänen perhetaustansa ja elämänhistoriansa. Mitä väliä niillä oli? Enemmän häntä olisi kiinnostanut kuulla, kuka mies oikein oli, miten tämä oli loukannut kätensä, ja miten oikein päätynyt asumaan keskelle tällaista valarin hylkäämää korpea.
"Te siis olette paitsi käskynhaltijan perillinen, myös tutkimusmatkailija?"
"Niin."
"Hmm...", mies hieraisi leukaansa terveellä kädellään. "Te tunnette sitten myös kuningas Aragornin?"
"Toki. Tosin me sanomme häntä kuningas Elessariksi, Haltiakiveksi. Hänellä on haltiakivi, joka auttoi häntä parantamaan isäni ja äitini, kun he olivat loukkaantuneet sodassa."
"Niin", mies mumisi hajamielisesti ja tuijotti Elboronia terävä ja tutkiva katse silmissään. "Kuningasko teidät lähetti tänne?"
Elboron hämmentyi. "Ei, miksi olisi? Ei hän ole erityisen kiinnostunut tutkimuksistani."
"Niin... niin, tietenkin", mies mumisi ja naurahti hieman väkinäisesti.
Piika tuli nyt pöydän ääreen pidellen kahta puukulhoa käsissään. Hän asetti ne miesten eteen puisten lusikoiden kera. Elboron tuijotti hetken kulhon sisältöä, ja tunnisti sen nokkoskeitoksi. Elboron oli aina inhonnut nokkoskeittoa. Hän ei ollut koskaan edes maistanut sitä, koska arveli nokkosten polttavan suuta ja sisuskaluja samalla tavalla kuin ne polttivat kättä, jos niihin koski. Eresgal oli jo tarttunut omaan lusikkaansa ja kauhoi kulhon sisältöä ahnaasti suuhunsa. Elboronin ällistykseksi piikatyttökin istui pöytään Eresgalin viereen, ja alkoi syödä. Elboron ei ollut koskaan nähnyt piian syövän samassa pöydässä, samaan aikaan isäntänsä kanssa. Tavat taisivat täällä pohjoisessa olla melkoisen erilaiset kuin heillä kotona.
"Puuttuuko jokin?" Eresgal kysyi kurkottaessaan kohti keskellä pöytää olevaa leipäastiaa, jossa oli muutamia kuivia limpun palasia.
"Ei, ei toki...", Elboron mutisi ja päätti, että hänenkin olisi rohjettava syödä. Hän ei halunnut tehdä huonoa vaikutusta tähän tuiman oloiseen mieheen. Hän maistoi keittoa varovasti. Se ei polttanut suuta lainkaan ja maistui melko hyvältä.
Illallisen jälkeen Erindis ryhtyi puhdistamaan kulhoja, ja Eresgal alkoi viimein kertoa jotain itsestään.
"Vaikkette ehkä usko, niin minä tunsin kuninkaan aikoinaan. Olemme saman heimon jäseniä, dúneidainia, pohjoisen samoojia, kuten joskus sanotaan."
Elboron nyökkäsi innokkaasti. "Te olette siis Arnorin dúnadaneja. Minä olen tosin luullut heimonne jäsenten muuttaneen Gondoriin, tai asuvan Fornostissa tai Annúminasissa tätä nykyä."
"Niin, se on totta. Niistä, jotka lähtivät sotaan, suurin osa jäi sille tielleen, kuka kaatuneena, kuka haluten jäädä päällikkömme Aragornin luo. Ne meistä, jotka eivät kyenneet sotaan, jäivät sen sijaan tänne pohjoiseen." Eresgal kohotti vammautunutta kättään. "Minun oli jäätävä, sillä mitä hyötyä käsipuolesta olisi sodassa ollut? Jäin siis vaimoni kanssa tänne Metsäkylään, ja täällä olemme kasvattaneet pienen perheemme. Minä viihdyn täällä. En kaipaa ihmisten vilinää ympärilleni. Toki joudun silloin tällöin vierailemaan Fornostissa ja Briissäkin asti kauppoja tekemässä, myydäkseni pyytämieni eläinten lihoja ja turkkeja", mies selitti. "Lisäksi tyttäreni nai briiläisen kankaanvärjääjän, ja käyn toisinaan tapaamassa hänen perhettään."
Elboron nyökkäsi. Hän alkoi luottaa mieheen enemmän, vaikka ei toisaalta voinut olla ajattelematta, että Beren Yksikätinen oli aikanaan lähtenyt jahtaamaan Morgothin sutta ilman toista kättään. Olihan tosin niinkin, että Beren Yksikätisen tapaiset miehet olivat harvassa, ja vaikka Eresgal olikin urheina tunnettuja pohjoisen samoojia, ei hänen rohkeutensa sentään välttämättä esiaikojen sankareiden tasolle yltänyt.
"Erindis, saat luovuttaa kamarisi vieraallemme seuraavaksi yöksi. Nukut itse tuossa kyökin sohvalla", Eresgal komensi piikaansa.
"Ei se ole tarpeen", kiirehti Elboron toteamaan väliin. "Minä voin hyvin yöpyä tuossa sohvalla." Ajatus vieraan naisen vuoteessa nukkumisesta tuntui hänestä vähintäänkin arveluttavalta, vaikka kyseessä olikin pelkkä palvelijatar.
"Sohva on teille liian pieni", totesi Eresgal.
"Ei se haittaa. Olen nukkunut monta yötä taivasalla, ja siihen verrattuna sohvanne on ylellisyyttä."
"No, teette tietenkin kuten haluatte", Eresgal sanoi sitten ja haukotteli. "Päivä on ollut pitkä, ja minun on painuttava pehkuihin. Lähden huomenna jo varhain, mutta älkää te turhaan kiirehtikö ylösnousun kanssa."
Sitten Eresgal poistui keittiöstä eteiseen, josta pääsi toiseen talon makuukamareista. Erindis puuhasi Elboronille petiä sohvalle mitään puhumatta, ja saatuaan työnsä valmiiksi katosi omaan kamariinsa kyökin perällä olevasta ovesta.
* * *
Elboron käänsi kylkeä. Väsymyksestään huolimatta hän ei saanut unta. Asiaa ei auttanut, että hänen oli vedettävä jalkansa koukkuun, jotta olisi mahtunut makaamaan sohvalla. Mökki oli lämmin ja äänetön. Ulkoakaan ei kuulunut ääniä, ei edes puiden lehtien vaimeaa havinaa tai pöllöjen huhuilua - ääniä, joihin Elboron oli tottunut nukkuessaan taivasalla. Sohva narisi, kun hän kääntyi kyljeltä toiselle, ja hän mietti mahtoiko ääni kuulua kamareihin asti. Aika mateli hitaasti eteenpäin. Nukahtaisikohan hän ollenkaan tänä yönä?
Keitä nämä ihmiset oikein olivat? Miksi he asuivat tällaisessa paikassa, keskellä erämaata? Olkoonkin, että he olivat asuneet täällä vuosikymmeniä, kenties vuosisatoja esi-isiensä joskus päättäessä perustaa turvapaikan tänne pimeän kuusimetsän uumeniin. Ehkä tämä oli tarjonnut suojan vihollisten katseilta. Ehkä örkit ja muut vihulaiset eivät löytäneet näin syrjäistä paikkaa. Tunsiko kuningas tämän kylän? Mitä jos kuningas itse oli syntynyt juuri täällä, samanlaisessa mökissä kuin tämä?
Elboron ravisti päätään. Hänen oli saatava mielikuvituksensa kuriin, jos halusi nukkua. Hänen ei pitäisi ajatella niin paljon. Hänen pitäisi olla enemmän niin kuin Beren, jonka mieli sammui samalla hetkellä, kun pää kosketti tyynyä.
Lopulta Elboron sai tarpeekseen jalkojensa koukistelusta, ja päätti siirtää sohvan patjan lattialle. Hän halusi nukkua, ja oli liian väsyksissä välittääkseen, mitä Eresgal ajattelisi siitä, että etelän ruhtinas oli joutunut nukkumaan lattialla hänen luona yöpyessään.
* * *
Elboron sai elämänsä herätyksen. Hän havahtui hämmästyneeseen vingahdukseen, ja siihen kun jotain painavaa mätkähti hänen päälleen. Kauhuissaan hän ponkaisi istualleen, ja näki Eresgalin piian siirtyvän kauemmas hänestä ja kömpivän jaloilleen. Ei mennyt kauaa, kun Elboron tajusi, mitä oli tapahtunut. Tyttö oli kompastunut hänen jalkoihinsa astuessaan ulos makuukamarinsa ovesta ja onnistunut kaatumaan suoraan hänen päälleen. Elboron tunsi punan leviävän kasvoilleen. Tyttö näytti olevan vähintään yhtä hämillään ja vetäytyi kiireesti kauemmas pää painuksissa.
"Suo anteeksi. En huomannut teitä", tyttö mutisi, kasvot kadonneina tummien suortuvien alle. "Tulin laittamaan puuropadan tulelle."
"Niin. Tietenkin", Elboron mumisi. Tupa oli täynnä päivänvaloa. Aamu mahtoi olla jo pitkällä. "Minä, tuota...", Elboron aloitti, koska ei kestänyt vaivaantunutta hiljaisuutta. "Minä päätin nukkua lattialla, koska sohva oli liian pieni", hän selitti ikään kuin se ei olisi jo käynyt selväksi. Tyttö piiloutui ruokakomeron uumeniin ja etsi sieltä jotakin pitkään ja hartaasti. Elboron alkoi touhuta patjaa takaisin sohvaan, ja tajuttuaan toikkaroivansa ympäriinsä pelkissä alushousuissa, hän vetäisi hätäisesti tuolin selkänojalle illalla jättämänsä tunikan ylleen.
"Onko Eresgal jo lähtenyt?" Elboron kysyi, havahduttuaan siihen, että oli tuijottanut pelkkään pellavaiseen yöpaitaan verhoutuneen Erindisin puurokattilan hämmennystä kauemmin kuin olisi ollut terveellistä.
"Hän lähti jo varhain", kuului lyhyt vastaus, joka miltei hukkui puuron porinaan.
Elboron nyökkäsi, mikä oli aika turhaa, koska Erindis seisoi edelleenkin selin häneen. Hän tuijotti tyttöä hämmentyneenä. Miksei tämä ollut pukenut ylleen mitään säädyllisempää? Eikö tämä tajunnut, että hänen vartalonsa ääriviivat suorastaan paistoivat ohuen, virttyneen yöpaidan läpi?
"Tuota... Voisinko peseytyä jossakin?" Elboron henkäisi lopulta. Tupa oli alkanut tuntua hyvin kuumalta, ja hänen oli päästävä sieltä ulos.
Piika heilautti päätään kohti talon takapihaa. "Tuolla takapihalla on kaivo, jolla voitte peseytyä. Tuokaa samalla ämpärillinen vettä tupaan, jollei siitä ole liikaa vaivaa."
"Ei suinkaan. Minä palaan kohta."
Kiitollisena pakomahdollisuudesta Elboron kiirehti kaivolle juoksujalkaa. Siirrettyään raskaan kaivon kannen syrjään, hän heitti köyden päässä olevan sangon alas ja odotti, kun se täyttyi vedestä. Hän kiskoi ämpärin ylös ja vetäisi tuninkan yltään. Hän vilkuili ympärilleen. Naapuritalo jäi pensasaidan taakse, eivätkä Eresgalin talon keittiön ikkunat antaneet tähän suuntaan. Hän uskalsi siis riisua housunsakin ennen kuin kaatoi sangollisen jääkylmää vettä päälleen.
Hän toisti saman kolme kertaa, ja huokaisi. Kylmä vesi teki hyvää. Hän ei ymmärtänyt, mikä häneen oli mennyt. Miksi hän oli ryhtynyt tuijottamaan moista piikatyttöä sillä tavalla? Eihän hän kotonakaan kiinnittänyt palvelijattariin mitään huomiota, paitsi jos nämä jättivät tehtävänsä hoitamatta.
"Kas, onko Eresgalilla vieraita?" kuului pirteä ääni pensasaidan takaa, ja naisen kasvot ilmestyivät sen ylle. Elboron oli huudahtaa järkytyksestä, ja kääntyi kauhuissaan hapuilemaan maasta housujaan. Hän veti ne hätäisesti ylleen ilman että kuivasi itseään ensin - se olisi muutenkin ollut mahdotonta, koska hän oli kiireessä unohtanut pyyheliinansa sisään mökkiin. Saatuaan tuninkansakin ylleen hän vilkaisi kohti puhujaa vyötään kiinnittäen.
"Meillä päin käy harvoin vieraita", selitti naapurin rouva aidan takaa. Tällä oli pyöreät kasvot, kastanjanruskeat kiharaiset hiukset, ja pienet, kirkkaat silmät. "Mistä päin te oikein tulette?"
"Öh, Gondorista. Olen tutkimusmatkalla, ja Eresgal tarjosi minulle yösijan."
"Sepä mukavaa", nainen kommentoi ja katseli Elboronia uteliaana. "Onko Eresgal kotosalla? Minulla olisi hänelle kannullinen maitoa."
"Ei, hän, tuota, lähti jo varhain."
"Niinkö?" rouva sanoi ja kohotti kulmiaan liioitellusti. "Lähti, ja jätti teidät kahden tyttärensä kanssa?"
"Mi-? Ei, ei talossa ole kuin hänen piikansa."
"Höpsis. Erindis on hänen tyttärensä. Te olette tainnut jo ehtiä tutustua häneen."
"Ei, ei tuota...", Elboron mutisi sanojen juuttuessa hänen kurkkuunsa. Mitä nainen oikein kuvitteli? Elboron tuijotti, kun rouva lähti merkitsevästi hymyillen astelemaan pitkin aidan viertä. Elboron kiirehti takaisin etupihalle, ja näki naisen tulevan Eresgalin portista, maitokannu käsissään. Tämä porhalsi tarmokkaasti suoraan Eresgalin ovelle ja pyysi Elboronia avaamaan hänelle oven.
"Huomenta, Erindis", nainen huudahti astuttuaan kyökkiin. Erindis oli juuri annostelemassa puuroa kulhoihin, Elboronin lieväksi järkytykseksi edelleen hiukset vapaina roikkuen ja pelkkä yöpaita päällään. "Toin teille maitoa."
"Kiitos, Gwenneth", Erindis lausahti. "Jätä se siihen pöydälle."
Gwennethin katse kiersi kyökkiä, ja pysähtyi sohvaan, joka näytti vähintäänkin epäilyttävältä sen jälkeen, kun Elboron oli huolimattomasti nostanut patjan sen päälle. Huopa lojui vielä keskellä lattiaa.
"Minä jo ehdinkin odottaa maitoni kanssa, että koska täällä oikein suvaitaan herätä", Gwenneth sanoi vinosti hymyillen. "No, en ehdi jäädä pidemmäksi aikaa, ompelukerho kokoontuu näet tänään luonani. Olisi kyllä mukavaa jos sinuakin näkisi joskus joukossamme, Erindis."
"Äh, taidan jättää sen väliin. Olen menossa mustikkaan."
Nainen ei esittänyt vastaväitteitä vaan poistui tyytyväisen näköisenä. Erindis huokaisi kuuluvasti oven kolahdettua Gwennethin perässä. Elboron seisoi keskellä keittiötä, täydellisen hämmennyksen halvaannuttamana.
Erindis kääntyi katsomaan häntä. "No, toitteko veden?" hän kysyi kulmiaan kohottaen.
"Öh, pieni hetki vain!" Elboron huudahti ja riensi jälleen ulos ovesta. Matkalla kohti kaivoa hän pudisteli päätään ja muistutti itselleen jälleen kerran, miksi oli turvallisempaa yöpyä taivasalla kuin vieraiden ihmisten nurkissa.