Kiitoksia taas kommenteistanne.
Tyttö: Niin, Eresgalin reaktio varmaan oli yllätys... en usko että tässä nyt vielä saatiin kunnollista vastausta siihen, miksi Eresgal on aiemmin käyttäytynyt niin kuin käyttäytyi, mutta sen suhteen saadaan lisäselvitystä seuraavassa luvussa. Ja kyllä, jatko-osa on luvassa, ei tätä voi mitenkään tähän jättää.
Andune: Niin... Elboron taisi tosiaan olla tuossa alussa hieman katkera siitä, ettei Erindis todellakaan tullut etsimään häntä, ja alkoi siksi miettiä noita neitokaisen vikoja. Ja kai se on parempikin niin päin, kuin että hän yhä syyttäisi kaikesta itseään. Eresgal alkoi painostaa Elboronia uudistamaan kosintansa lähinnä, koska hän halusi tyttärestään käskynhaltijan rouvan, eli ei hän niin kovasti Erindisistä eroon halua, vaan toivoo tyttärensä pääsevän hyviin naimisiin. Oikeastaan tuo Virpijalka = entpiika lähti siitä, kun huomasin ficin jo kirjoitettuani vilkaista kirjasta, että mainitsikos se Puuparta nimeltä jonkun entvaimon ja mainitsihan se tietysti. En kuitenkaan halunnut vaihtaa Marjakruunun nimeä Virpijalaksi, koska se ei olisi sopinut tuohon hänen ulkomuotoonsa (pihlaja, jossa kasvaa isoja marjaterttuja). Joten päädyin sitten tällaiseen ratkaisuun.
Nerwen: Niin no, ei ole välttämättä järkevää etsiä toisista ihmisistä vikoja, mutta minä näen sen kuitenkin jonkinlaisena edistysaskeleena, koska aluksi Elboron etsi vikoja itsestään ja oli masentunut niiden vuoksi, mutta nyt hän siirtyi etsimään vikoja Erindisistä, mikä tavallaan saa hänet tuntemaan itsensä vähän paremmaksi ihmiseksi ("se että kosintayritys epäonnistui, ei sittenkään johtunut minusta vaan siitä, että Erindis on niin vaikea ihminen"). Se on siis vain tapa yrittää päästä yli pettymyksestä. Eikä tuo Eresgal mitenkään tosissaan aikonut Erindisiä kuristaa, kunhan vain vaahtosi.
Elboron ilmeisesti ymmärsi, ettei mies ollut tosissaan, muuten hän olisi kyllä huolestunut. Juu, ja Puuparrasta tuli nyt vähän moraaliton, mutta syystä tai toisesta minä mielsin alusta asti tätä kirjoittaessani tuon Marjakruunun Puuparran vaimoksi, enkä voinut sitten enää muuttaa sitä Virpijalaksi sen jälkeen kun olin tarkistanut kirjasta ketä se Puuparta todellisuudessa kaipaili...
Leida: Kiva kuulla että tuo huumori tehoaa... tuo entvaimojen marssi miestensä luo on juuri sellaista hieman sekoa tekstiä, jota rupean kirjoittamaan silloin kun en tiedä tarkkaan, mitä kirjoittaa (ja tuossa tapauksessa se suunnittelemattomuus johtui tuon Virpijalan unohtamisesta, mitä jo selittelin Andunelle ja Nerwenille). Ja noista Elboronin ajatuksistakin jo selittelin jotain Nerwenille... Ja mitä tulee Eresgaliin ja tämän omalaatuisuuksiin, niin vastaukset niihin saadaan toivottavasti tässä seuraavassa luvussa, joten en nyt kommentoi niitä sen enempää. Mutta kyllä sinä ehdottomasti olet oikeilla jäljillä.
Ja ehkä tuo Eresgalin uhkaus kuristaa Erindis kuulosti kammottavalta, kun ottaa huomioon sen, millaisessa valossa Eresgal on tässä ficissä aiemmin esiintynyt, mutta ei hän todellakaan tarkoittanut sitä tosissaan. Hän oli vain hetkellisesti raivoissaan siitä kun tytär oli "ilman mitään järkevää syytä" torjunut Elboronin asemassa olevan miehen kosinnan.
Ja sitten toiseksi viimeinen luku, joka sisältää toivon mukaan vastauksia. Tämä luku ei ollut helppo kirjoittaa, koska selitettävää olisi ollut niin paljon, eikä kaikkea oikein meinannut saada sullottua yhteen lukuun. Toivon mukaan tämä nyt kuitenkin selittää nuo tämän ficin arvoitukset, jos ei selitä, pyytäkää ihmeessä lisäselvitystä.
Luku 19
...jossa harhaluuloista tehdään historiaa
"Ruhtinas lupasi aterioida minun ja tyttäreni luona tänä iltana", hihkaisi Eresgal ja vetäisi Halarodin portille epäröimään jääneen Elboronin mukaansa. "Hän viettää yönsäkin meillä. Hauskaa illanjatkoa teille!"
"Hei sitten, Eresgal ja ruhtinas Elboron", huikkasivat hobitit astuessaan Halarodin mökkiin. "Nähdään huomenna!"
Elboron asteli vastahakoisesti Eresgalin vanavedessä kylän halki kulkevaa kapeaa tietä pitkin. Hän ei ollut ollenkaan varma siitä, että tämä oli hyvä ajatus. Aikoiko Eresgal pakottaa hänet kosimaan Erindisiä, ja tyttärensä vastaamaan myöntävästi? Elboron ei enää tiennyt, halusiko edes Erindisin vaimokseen, ja Eresgalin pakkomielteisyys asian suhteen sai sen tuntumaan entistä ahdistavammalta. Miten hän oikein pääsisi livistämään tästä kiipelistä?
Yksinäinen valo pilkotti mökin ikkunasta, Erindisin huoneesta. Elboron ei tiennyt miksi, mutta jotenkin se valo rohkaisi häntä, ja äkkiä hänestä tuntui, ettei sillä, mitä Eresgal halusi ollut mitään merkitystä. Kuka Eresgal oli Elboronia komentelemaan? Mies omisti vain hevosen ja pienen mökin metsän keskellä, eikä Elboron ollut missään mielessä velvollinen toimimaan niin kuin tämä mies häntä käskytti. Elboron oli järjissään oleva aikuinen, jolla oli täysi oikeus tehdä itse omat päätöksensä. Ja sama koski yhtä lailla Erindisiä. Tänä iltana ei voisi tapahtua mitään, mitä he eivät haluaisi tapahtuvan.
"Erindis!" mies karjaisi heidän astuttuaan lähes pilkkopimeään tupaan. "Missä illallinen on? Tulehan esiin, tyttö. Ruhtinas on jälleen saapunut vieraaksemme!" Eresgal kailotti. Hän puhisi harmissaan sitä, ettei kynttilöitä ollut sytytetty ja alkoi puuhastella vaivalloisesti taskustaan poimimansa tuluskukkaron parissa.
Makuukamarin ovi raottui ja Erindis ilmaantui keittiöön öljylamppu käsissään, kasvoillaan hyvin pelästynyt ilme. "Isä, mitä tämä merkitsee?" Tytön silmät vilkuilivat vuoroin isää ja vuoroin Elboronia.
Eresgalin ilme kävi heti lempeämmäksi. "Kuulehan, tyttöseni. Meidän kolmen on aika hieman jutella. Keitähän meille kupilliset teetä, ja istutaan kaikki alas tähän pöydän ääreen."
Elboron ja Erindis eivät tehneet elettäkään liikkuakseen. Elboron oli jämähtänyt tuijottamaan Erindisiä, jonka öljylampun valaisemat kasvot olivat kauniimmat, kuin hän oli muistanutkaan. Tytöllä oli päällään se ruskeanpunainen mekko, jonka Elboron oli tuonut hänelle Fornostista, ja hänen yönmustat hiuksensa valuivat harteille kuin silkki. Neito oli niin kaunis, että olisi voinut olla sukua Tar-Mírielille, mietti Elboron kuin huumaantuneena. Ehkä hän olikin, kuka sitä tiesi.
Erindis katseli edelleen vuoronperään isäänsä ja Elboronia, ilmiselvästi odottaen, että jompikumpi ryhtyisi selittämään, mistä oli kyse. Elboron ei ollut varma, miten pitkään hiljaisuutta kesti - hänen puolestaan se olisi saanut kestää pidempäänkin, sillä Erindisin katselu sai hänen sydämensä hypähtelemään ja vatsanpohjansa kihelmöimään, eikä se tuntunut lainkaan ikävältä. Viimein Eresgal kuitenkin selvitti kurkkuaan.
"Kuulehan, Erindis", mies aloitti. "Sinähän tiedät meidän tilanteemme. Tiedät, että minä olen aikeissa avioitua rakkaan naapurimme rouva Gwennethin kanssa, ja että meillä on varoja vähänlaisesti ja että sinä olet jo naimaiässä."
"Entä sitten?"
"No, kuten tiedät, olemme ajatelleet, että Gwenneth muuttaisi tänne minun talooni, koska tämä on hieman suurempi kuin hänen, ja että koettaisimme myydä hänen talonsa."
"Yritätkö nyt taas vihjata, että minun pitäisi suoria täältä tieheni, jotta sinä ja Gwenneth saisitte olla rauhassa keskenänne?"
"Öh, en tietenkään", Eresgal väitti kuulostaen hyvin epäuskottavalta. "Tarkoitan vain että... No niin, eihän se tietysti olisi paras mahdollinen järjestely, että sinä asuisit täällä myös... Tilaa ei ole kovin paljon kahdellekaan, ja sinä olet jo sen ikäinen, että voisit hyvin avioitua."
Erindis astui askeleen kauemmas ja laski öljylampun pöydälle. "Vai niin. Minä ymmärrän", hän totesi jäätäväksi muuttuneella äänellä. "Ruhtinas on siis uskotellut sinullekin, että haluaa minut vaimokseen."
"Kyllä vain, ja erittäin vakuuttavasti onkin uskotellut", totesi Eresgal väkinäisen hyväntuulisesti. "Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, ruhtinas todella on rakastunut sinuun, Erindis-pieni. Ajattele, millainen onnenpotku! Paremmasta naimakaupasta ei köyhä neito voisi unelmoidakaan."
"Ei hän ole rakastunut minuun! Miten typerä sinä oikein voitkaan olla, isä?"
Elboron hätkähti kuulleessaan Erindisin ärähtävän sillä tavalla. Miten niin hän ei ollut rakastunut? Tietysti hän oli. Nyt jos koska hän sen ymmärsi. Kuinka Erindis kuvitteli tietävänsä, mitä Elboron oikein tunsi?
"Etkö tajua?" Erindis huusi edelleen. "Hän on tullut tänne ainoastaan sinun takiasi, isä! Hän on vakooja, ymmärrätkö? Hän haluaa sinun jäävän kiinni siitä, mitä teit."
"Erindis!" huudahti Eresgal nyt äskeisestä täysin poikkeavalla, säikähtäneellä äänellä. "Mitä oikein puhut? Mitä minä muka olen tehnyt?"
Erindis tuhahti. "Älä edes yritä esittää viatonta, isä. Tiedän siitä kaiken. Tiedän, kuinka olet viimeiset viidenneljättä vuotta uskotellut jokaiselle, ettet voinut lähteä Harmaan Komppanian mukaan sotaan kätesi takia. Ja tottahan se on, mutta luuletko, ettei kukaan pistänyt merkille, että kätesi vahingoittui vain hetki sen jälkeen, kun lähtökäsky kävi."
"No, tuskin sillä, milloin tarkalleen ottaen vammauduin, on merkitystä. Voin vannoa teille, ruhtinas", Eresgal totesi ja vilkaisi nopeasti oven vieressä seisovaa Elboronia, "että kyseessä oli puhdas vahinko. Olin teroittamassa miekkaani lähtöä varten ja käteni lipesi. Olin näet aika hermostunut..."
Erindis pudisti päätään. "Väitä mitä väität, isä, mutta minä tiedän totuuden. Äiti kertoi minulle juuri ennen kuolemaansa, kun valvoin hänen sairasvuoteensa äärellä. Hän sanoi, että pakotit hänet mukaasi keskelle metsää, ja käskit häntä iskemään kirveellä vasempaan ranteeseesi. Ethän sentään halunnut menettää parempaa kättäsi!"
Eresgal vaikeni, lysähti kasaan penkillä ja painoi päänsä käsiinsä.
"Äitini tunsi yhä syyllisyyttä asian vuoksi, eikä halunnut joutua hautaan se harteillaan", Erindis jatkoi. "Siitä asti olen tiennyt, että ihailemani isä olikin itse asiassa kurja pelkuri, joka on häpeäksi koko suvulleen! Kukaan mies ei huolisi minusta, jos tietäisi totuuden sinusta, isä!"
Kammottava hiljaisuus laskeutui keittiöön. Elboron näki Erindisin itkevän äänettömästi, mutta hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Hän oli kauhuissaan kaikesta kuulemastaan, mutta ei niinkään Eresgalin teon vuoksi, vaan siitä miten vakavasti Erindis näytti sen ottavan.
"Tiedän myös, että olet siitä lähtien pelännyt jääväsi kiinni ja joutuvasti tuomiolle sotakarkuruudesta", jatkoi Erindis poskiaan pyyhkien. "Kyllähän ihmiset puhuvat. Ihmettelevät kuinka sopivalla hetkellä satuitkaan menettämään kätesi. Sen vuoksi me asumme täällä keskellä korpea, emmekä koskaan käy Annúminasissa tai missään muuallakaan, missä voisimme törmätä kuninkaan sotilaisiin ja virkamiehiin. Yritit karata ruhtinaaltakin, tältä kuninkaan kätyriltä, joka sinut viimein onnistui jäljittämään, ja piileskelit metsissä ja ties missä kunnes kuulit hänen lähteneen kylästä. Siitä ei kuitenkaan ollut hyötyä, kuten näet. Hän on saanut sinut uskomaan valheisiinsa ja päässyt takaisin taloomme. Hän on hyvin taitava juonittelija. Hän on uskotellut minulle olevansa kiltti ja avulias, mutta ymmärsin viimein kaiken olleen pelkkää näytelmää, jonka avulla hän halusi voittaa luottamukseni. Aluksi olin kyllä hyvin lähellä niellä hänen valheensa, mutta lopulta hän meni liian pitkälle ollakseen uskottava - hän sanoi haluavansa minut vaimokseen ja että sinä voisit muuttaa meidän kanssamme Gondoriin. Etkö tajua, isä, että hän vain haluaa houkutella meidät lähtemään mukaansa, jotta voi viedä sinut kuninkaan eteen tuomittavaksi kuolemaan? Minä en ainakaan aio lähteä vapaaehtoisesti! En tietysti voi estää sinua lähtemästä, jos olet niin typerä että uskot häntä."
"En minä ole lähdössä minnekään, Erindis", vastasi Eresgal vaisusti.
"Hyvä. Ehkäpä ruhtinaan pitää sitten tyytyä tappamaan meidät täällä. Mutta taistelutta minä en antaudu!"
Elboron huomasi, että Erindis hamusi kädellään viereisellä pöydällä lojuvaa puukkoa. Sanat juuttuivat täydellisesti hänen kurkkuunsa. Hän ei kyennyt tekemään muuta kuin tuijottamaan Eresgalia ja Erindisiä kauhistuneena. Hän ei ollut osannut odottaa mitään tällaista, ja kaikki tuntui liian monimutkaiselta ja vaikealta, jotta hän olisi voinut tehdä mitään korjatakseen Erindisin harhaluulot. Miten hän muka voisi todistaa, ettei ollut vakooja? Tyttö voisi väittää kaikkia hänen vakuuttelujaan osaksi näytelmää. Hänellä ei ollut muita todisteita kuin sanansa, ja koska hän olisi saanut ihmiset vakuuttuneiksi jostakin pelkästään puhumalla? Hänen sanomisilleen annettiin harvoin arvoa.
"En tiennyt, että tiesit miten olin saanut vammani", sanoi Eresgal lopulta. "Kuvittelin sinun vihoittelevan minulle Gwennethin vuoksi. Mutta olet oikeassa minun suhteeni, Erindis. Minä olen hölmö pelkuri, ja luuletko etten ole surrut tekoani jokaisena sitä seuranneena päivänä? Minä vain olin silloin hyvin syvästi rakastunut mies, joka halusi viettää aikaa morsiamensa luona, sen sijaan että olisi lähtenyt sotaan kauas etelään, mistä tuskin olisi paluuta. Äitisi oli kauhuissaan kuultuaan ehdotukseni, mutta en minä pakottanut häntä iskemään kättäni irti. Minä sain hänet puhuttua ympäri ja hän teki sen lopulta omasta tahdostaan. Eihän hän halunnut menettää minua sodassa. Ja vaikka olenkin katunut tekoani, luulen että jos minun sallittaisiin mennä ajassa taaksepäin ja tehdä päätökseni uudelleen, valitsisin silti samoin. Minä nautin suuresti niistä kolmesta vuosikymmenestä, jotka sain viettää rakkaan vaimoni ja tyttärieni kanssa. En ole koskaan ollut erikoisen hyvä miekkamies, ja olen varma, että olisin päättänyt päivänä Pelennorilla, niin kuin moni muu, ellen olisi pelännyt ja jäänyt kotiin. Olen keskustellut tästä Gwennethin kanssa, ja hän sanoo ymmärtävänsä valintani, eikä pidä minua lurjuksena, vaikka itse menetti miehensä Pelennorin taistelussa."
"Olipa tarkoituksesi ollut mikä hyvänsä, ruhtinaalle sillä ei ole mitään merkitystä", Erindis sanoi katkerana. Hän oli kääntynyt poispäin, katsomaan ulos pimeälle pihamaalle tuvan pienestä ikkunasta. "Hän ei välitä siitä, miten toivottoman rakastunut olit äitiini. Hän on tullut tänne tappamaan sinut."
"Minäkin pelkäsin sitä aluksi. Kuvittelin hänen jahtaavan minua, ja olin siitä entistä varmempi, kun hän yllätti minut Fornostin Pohjanlinnassa. Juoksin karkuun, koska en uskonut pärjääväni hänelle miekkataistelussa, ja myöhemmin ihmettelin miksei hän lähtenyt perääni. Vaikka kaaduin alamäessä, en nähnyt hänen seuraavan. Myöhemmin Briissä kuulin tämän sairastaneen kuumetta Pomppivassa Ponissa ja hokeneen unissaan tyttäreni nimeä. Ajattelin, että hän aikoi hyökätä seuraavaksi sinun kimppuusi, Erindis, ja palasin tänne niin pian kuin suinkin kykenin."
"Aika huonosti sinä pystyit minua suojelemaan, kun toit hänet mukanasi kotiimme", Erindis sanoi, itkuiselta kuulostaen.
"Niin, mutta minä en usko... Tiedätkö Erindis, minusta tuntuu että olemme erehtyneet", Eresgal sanoi ja kääntyi katsoman Elboronia. "Minusta tuntuu, että hän on puhunut totta kaiken aikaa. Hän todellakin on pelkkä puista kiinnostunut tutkimusmatkailija, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin."
Elboron veti syvään henkeä. Hänen oli viimein pakko yrittää sanoa jotakin puolustuksekseen.
"Voin vannoa kuninkaan nimeen, että olen ollut koko ajan oma itseni. En ole koskaan ollut taitava teeskentelemään ja valehtelemaan. Minulla ei ole ollut tilaisuutta harjoitella sellaista taitoa kotonani, sillä isäni on tarkkanäköinen ja huomaa valehtelun aina, eikä jätä totuuden kiertäjää rangaistuksetta. Sen vuoksi en uskalla yrittää petkuttaa muitakaan, koska pelkään jääväni siitä kuitenkin kiinni." Hän kääntyi Eresgalin puoleen. "Olen varma, että kuningas Elessar, teidän tuntemanne Aragorn, ymmärtäisi päätöksenne jäädä pois Harmaasta Komppaniasta. Luulen, että jos hän olisi ollut täällä pohjoisessa silloin kun Harmaa Komppania kutsuttiin kokoon, hän olisi antanut teidän jäädä. Hän ei pakota sotaan sellaisia miehiä, jotka sinne eivät syystä tai toisesta halua lähteä, sillä sellaisista on hyvin vähän hyötyä rintamalla. Usein nämä vastahakoisetkin kuitenkin päättävät lähteä, kun tietävät sen olevan heidän oma valintansa, sillä vapaus valita kannustaa ketä tahansa. Olen varma, että Elessar ymmärtäisi teitä. Jos hän kantaisi teille kaunaa, eikö hän olisi jo aikaa sitten lähettänyt sotilaansa hakemaan teidät kuulusteltavaksi? Miksi hän odottaisi kolme ja puoli vuosikymmentä?"
Erindis tuhahti ja käännähti äkkiä kiukkuisesti ikkunasta tupaan päin. "Tuskin hän on niin kauan odottanutkaan. Hän ei vain ole onnistunut saamaan isääni kiinni ennen kuin nyt, onhan tämä liikkuvaista sorttia. Hänen oli kehitettävä kunnon suunnitelma, jotta saisi isäni satimeen, ja niinpä hän palkkasi teidät esittämään viatonta ja kilttiä tutkimusmatkailijaa, joka 'sattumalta' eksyy kyläämme!"
"Millaiseksi oikein kuvittelette kuningas Elessarin, Erindis?" sanoi Elboron nyt entistä lujemmalla ja varmemmalla äänellä. "Luuletteko, ettei hänellä ole tärkeämpää työtä, kuin yrittää saada hirsipuuhun vanha toverinsa, joka ei ole koskaan aiheuttanut kenellekään mitään harmia? Mitä te edes tiedätte kuningas Elessarista, hyvä neiti?"
Erindis oli vaiti, ja kääntyi jälleen ikkunaan päin.
"Ja jos minä olisin oikeasti täällä Eresgalin vuoksi, enkö olisi voinut pidättää häntä heti päästyäni hänen mökkiinsä, ottaa Fornostista muutaman kuninkaan sotilaan avukseni, ja lähteä kuljettamaan häntä takaisin Gondoriin?"
"Kenties ette uskaltanut ryhtyä taisteluun täällä mökissä. Olihan meitä kaksi", Erindis sanoi. "Kenties olitte täällä vain vakoilemassa ja lähetitte kuninkaalle viestin Eresgalin olinpaikasta silloin kun kävitte Fornostissa ostamassa minulle tämän mekon. Päätitte jättää likaisen työn jonkun muun hoidettavaksi."
"Ette usko tuota itsekään, Erindis", Elboron lausui. "Olenhan kertonut teille miekkailleeni sodassa useaa miestä vastaan yhdellä kertaa, ja selviytyneeni siitä naarmutta. En minä pelkää liata käsiäni."
Tyttö huokaisi turhautuneena mutta vaikeni.
"Minä en tuntenut Aragornia kovin läheisesti", virkkoi Eresgal. "Hän oli aina kovin salamyhkäinen ja vaitelias, mutta toisaalta, sellaisiahan me muutkin samoojat olimme. Hän oli paras taistelija, jonka ikinä olen nähnyt, rohkea ja älykäs, erinomainen päällikkö. Hän oli kaikkea mitä minä en ollut. Ajattelin, että hänenlaisensa pelkäämätön soturi taatusti halveksisi minun ratkaisuani, mutta jos hän todella on niin hyväsydäminen ja armollinen kuin väitetään, ehkä todellakin on niin, että hän voisi antaa minullekin anteeksi sotakarkuruuteni."
"En voi mennä puhumaan hänen puolestaan, mutta uskon niin", Elboron sanoi. "Hän on antanut anteeksi paljon. Hän antoi armoa jopa sotilaalle, joka jätti sodassa asemapaikkansa ja surmasi asetovereitaan, koska tällä oli hyvä tarkoitus - minun isäni hengen pelastaminen. Kuninkaalle tarkoitus merkitsee enemmän kuin lopputulos."
"Jos tuo kaikki on totta", sanoi Erindis, "miksi sitten oikein tulitte tänne? Miksi autoitte minua ja olitte niin ystävällinen, jos ette halunnut voittaa luottamustani saadaksenne isäni vangiksenne? En voi ymmärtää. Siinä ei ole järkeä."
"Minä vain halusin tehdä niin, Erindis", Elboron vastasi yksinkertaisesti. "Minä olin vain eksynyt tutkimusmatkailija ja halusin auttaa teitä, koska tarvitsitte apuani."
Erindis pudisti päätään kuin yrittääkseen karkottaa sanat, jotka eivät sopineet yhteen hänen kuvitelmiensa kanssa. "Täytyihän teillä olla jokin syy tehdä niin!" hän parahti miltei epätoivoisena. "Kaikkeen täytyy olla jokin syy!"
"Niin, niin. Olihan minulla. Minä pidin teistä, ja toivoin, että tekin alkaisitte pitää minusta."
"Eihän siinä ole mitään järkeä! Mitä te siitä välitätte, pidänkö minä teistä vai en?"
"Se merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu maailmassa."
Elboron nieleksi kyyneliään. Häntä oli äkkiä alkanut itkettää, vaikkei hän oikein tiennyt miksi. Sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä. Vain sillä oli merkitystä, että Erindis ymmärtäisi. Hän halusi saada tytön ymmärtämään, ja oli valmis tekemään mitä hyvänsä saavuttaakseen sen.
Eresgal nousi pöydän äärestä ja astui ikkunan vierellä seisovan tyttärensä luo, joka pyyhki kiivaasti kasvojaan. "Kuulehan tyttöseni. Minä luotan ruhtinaaseen, vaikken aluksi niin tehnyt. Ajattele sitä, mitä parantajatar Nestiel kävi kertomassa Erinielille ollessani vierailulla hänen luonaan. Ruhtinas vaikeroi sinun nimeäsi sairastaessaan, ja tuskin hän olisi niin tehnyt, jos olisi halunnut minut hirsipuuhun. Nestiel oli varma, että kyse oli rakkaudesta, eikä mistään muusta, vaikken sitä aluksi millään voinut uskoa. Olen viime päivinä seurannut ruhtinaan tekemisiä ja puhunut hänestä Gwennethin kanssa, ja voin vannoa että tämä mies on rehellisempi ja aidompi kuin useimmat muut tapaamani miehet. Ehkä sinun pitäisi kerrankin yrittää luottaa minuun, siitäkin huolimatta, että en ole aina kohdellut sinua niin hyvin kuin olisit ansainnut."
"Ruhtinas ei voi olla niin rehellinen kuin luulet", Erindis puuskahti. "Hän kertoi minulle heti vierailunsa aluksi olevansa kihloissa. Hän ei mitenkään voi olla tosissani minun suhteeni, tai jos on, hän on petturi eikä häneen voi luottaa."
Sekä isä että tytär siirsivät katseensa Elboroniin, joka manasi mielessään niitä lukuisia kertoja, joina Calendes Calendirin tytär oli tullut hankaloittamaan hänen matkaansa. Tämä kerta oli kuitenkin pahin, ja hän saattoi syyttää siitä vain itseään. Hän muisti vielä elävästi, kuinka oli kerran aamupuuroa syödessään juorunnut Erindisille yhteisymmärryksestään Calendesin kanssa. Oli kohtalon ivaa, että hänen itsensä lausumista sanoista oli lopultakin ollut enemmän harmia, kuin niistä lukuisista huhuista, joita hänestä ja Calendesista oli viimeisen puolen vuoden aikana Keski-Maassa liikkunut.
Elboron ei kuitenkaan ollut huolissaan, ei tällä kertaa. Hän tiesi, mitä sanoisi. "Minä en ole kihloissa", hän aloitti. "Minun tosin odotetaan - joskus tuntuu että koko Keski-Maan voimin - ottavan puolisoksi eräs Calendes Calendirin tytär, mutta en ole koskaan rakastanut häntä. Hän on kaunis neito, ja tiedän, että meidän avioliittomme olisi sukujemme mieleen, mutta tunnen sydämessäni, etten rakasta häntä, ja vain sillä mitä tunnen, on merkitystä. Kuvittelin pitkään, ettei minulla ollut vaihtoehtoa, ja puhuin siksi sivu suuni. Koska niin monet odottivat meidän avioituvan, kuvittelin, että minun on pakko suostua siihen, mutta nyt tiedän, ettei minun ole pakko tehdä mitään pelkästään siksi, että ihmiset odottavat minun tekevän niin. Kyseessä on minun elämäni eikä heidän. Minä en mene naimisiin Calendes Calendirin tyttären kanssa."
"Ja tekö... valitsisitte mieluummin minut?" Erindis kysyi, ällistynyt katse silmissään.
"Niin juuri. Se, suostutteko pyyntööni, on puolestaan teidän valintanne."
Erindis kääntyi taas isänsä puoleen, ja painoi kasvonsa tämän rintaa vasten, nyyhkyttäen jotain sellaista kuin 'en voi uskoa tätä'.
Eresgal silitti tyttärensä selkää terveellä kädellään. "No niin, älähän nyt tyttöpieni. Tietysti tämä yllättää ja järkyttääkin sinua, mutta ruhtinas sanoo, että haluaa teidän valitsevan itse. Mieti siis tarkkaan, mitä ajattelet tästä miehestä, ja luuletko, että haluaisit lähteä hänen vaimokseen kauas etelään. Minä olisin tietysti tavattoman ylpeä, jos tyttärestäni tulisi jonakin päivänä käskynhaltijan rouva, mutta valinta on tietysti sinun."
Sitten Eresgal vilkaisi Elboronia. "Luulen, että tyttäreni tarvitsee hieman aikaa totuttautuakseen ajatukseen. Ehkä palaamme asiaan huomenaamulla. Mutta sitä ennen, minä mielelläni söisin jotakin. Yö on jo pitkälle, emmekä ole saaneet lainkaan murua rinnan alle. "
"Minun ei ole nälkä, isä."
"No, jos et halua syödä, mene lepäämään. Minä etsin jotain syötävää. En ole niin toivoton ruuanlaitossa, kuin olen antanut ymmärtää. Vanhemmiten sitä vain käy niin laiskaksi, varsinkin kun talossa asuu toimelias tytär", Eresgal sanoi hymyillen anteeksipyytävästi.
Erindis ei sanonut mitään, mutta loi vielä yhden pelonsekaista ihmetystä sisältävän katseen Elboroniin ennen kuin katosi makuukamariinsa.