Thorongil, pohjoisen muukalainen Gondorissa (valmis 21.8.!)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Etiäinen
Puolituinen
Viestit: 355
Liittynyt: Ti Joulu 13, 2005 9:12 pm
Paikkakunta: Metsä

Viesti Kirjoittaja Etiäinen »

Nyt on vähän sekavia tunteita ainakin täällä päässä.
Oikeastaan olen iloinen Finduilasin puolesta, sillä ehkä hän ei enää ole niin masentunut nyt kun hänellä on muuta ajateltavaa, ja ehkä Denethorkin kiinnittää häneen enemmän huomiota : )
Toisaalta käy sääliksi, sillä onhan tuo ajatus melko järkyttävä, että Thorongil voisikin olla lapsen isä. Ja säälin myös Thorongilia, hän kun sättii itseään muutenkin jatkuvasti.

Tässä oli ihanasti kuvattu noita Thorongilin ajatuksia. Aragorn on ollut minulle täydellisen miehen malli niin kauan kuin jaksan muistaa, ja rakastan häntä juuri siksi, että hän on kestänyt kaikki vastoinkäymisensä, eikä koskaan valita ääneen. Toimi siis hyvin minun mielikuvaani nähden.

Olen sanonut ennenkin, mutta nuo kaikki kuvaukset, esimerkiksi siitä, miten tuuli kulkee yli puutarhan, tuovat tekstiin tolkienmaisuutta ja omaa tunnelmaansa : )

Denethor oli myös melko suloinen tässä, (en voi uskoa että sanoin noin ihan oikeasti) ehkä hän on pehmennyt poissaolonsa aikana? : >

Olihan tuo parantajan arvailu aika uskomattoman tarkkanäköistä, mutta tarinan kannalta se oli välttämätöntä ^^
Niin tie on musta,
vaan mustempi ois mieli kulkijalla,
Jos kuu ei paistaisi hopeaansa
Kuoleman kattilalla - tummuvan taivaan alla.

Viikate:Tie

"Mutta koska jonkun pitää sotkea asiat" | Vuoden Pippin 2009
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Minä sitten rakastan noita kirjoittamiasi Thorongilin pohdiskeluhetkiä. Niissä vain on se oma juttunsa josta pidän.

Jes, Denethor palasi viimein. Tuo jälleennäkeminen oli hieman jäykkä ymmärrettävistä syistä, mutta kuitenkin tuosta oli jotenkin aistittavissa sellainen lämminhenkisyys. Tuntui melkein itsestäkin siltä, että joku jota olisi odottanut pitkään, olisi viimein palannut takaisin.

Vai niin, tämä käy mielenkiintoiseksi. Kun Boromir ei voi olla Aragornin niin tuli tässä mieleen joitain ikäviä vaihtoehtoja...No, niistä saamme selvän todennäköisesti myöhemmin :) Vaikka raskaus-uutinen sai hieman ikävän sävyn, onneksi Finduilas silti pystyi iloitsemaan lapsesta.

Äh, en ymmärrä mikä mua vaivaa kun en tunnu saavan kunnollista palautetta aikaan....no, pyydän jatkoa joka tapauksessa :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tämä oli mielenkiintoinen luku ja mukavaa luettavaa.

Thorongilin pohdinnat... no en oikein osaa sanoa niistä mitään. Tuo kappale oli tietenkin hyvin kirjoitettu ja on ymmärrettävää että Thorongilia askarruttavat nuo mahdolliseen tulevaan kuninkuuteen liittyvät asiat.

Tuo, miten Finduilas tunsi juuttuvansa palvelijan taakse, eikä halunnut mennä ohikaan, oli tosi hauska ja sellainen todentuntuinen tilanne. Ihanaa että Finduilas odotti Denethorin näkemistä noin malttamattomana. :) Ja höh, mikä tuota Ecthelionia nyt noin risoi, kumma jos ei nainen saa kotiin palaavaa aviomiestään halata... Mukavaa, että Denethor puolusti vaimoaan. Denethor oli kai sitten muuttunut matkalla, mutta minusta kyllä tuntui että hän oli vain enemmän oma itsensä (ainakin kun ottaa huomioon millaisena minä Denethorin näen. ;)) Tuo rannerenkaan antamiskohtaus oli kaikin puolin tosi romanttinen, ja pidin siinä kovasti Denethorista.

Tuo miten Denethor Thorongiliin suhtautui oli minusta myös hyvin Denethormaista, ei mitään yliammuttua raivoamista ja mustasukkaisuuskohtauksia, vaan tuollaisia koleita katseita ja ovelia kysymyksiä. Pidin siitä miten Denethor asiaa lähestyi. Hänestä tuli vähän Snape mieleen, varsinkin Alan Rickmanin esittämänä, älä kysy minkä vuoksi...

Finduilaskin sai sitten viimein tietää olevansa raskaana. Jotenkin minua vaan vähän huvittaa tuo, ettei hän itse osannut yhdistää aamupahoinvointia ja menkkojen puuttumista raskauteen, vaan piti mennä parantajan kuulusteltavaksi. Minä olen edelleen sillä kannalla, että kyllä naiset tuohon aikaankin varmasti osasivat vähän itse aavistella, sillä luulisin tuollaisen tietämyksen periytyvän vähän niin kuin äidiltä tyttärelle. Tosin voihan olla, että olet suunnitellut tuolle parantajalle jotain roolia tähän. Että Finduilasin ja Thorongilin lisäksi on sitten ainakin yksi ulkopuolinen, joka osaa epäillä asiaa.

Aika mielenkiintoista, että Finduilas kiirehti kertomaan ensimmäisenä Thorongilille... en tiedä, olisiko tuo nyt ollut aivan välttämätöntä. Lisää tuskaa Thorongilille lähinnä, fiksu nainen olisi vaiennut koko jutusta, kun tietää millaiset paljastumisen seuraukset voivat olla. Denethor ja Thorongil ovat kuitenkin niin samannäköisiä, että lapsesta tuskin erottaisi kumpi on kyseessä. Mutta tuollainen on tietysti hyvin tyypillistä tämän ficin Finduilasille, eli että hän haluaa kertoa kaikki murheensa Thorongilille

Ja voi, minun käy Denethoria sääliksi. Mies vaikutti niin onnelliselta kuullessaan uutisen, että minä todella toivon että lapsi on hänen.

Hieno ja mielenkiintoinen luku jälleen kerran. Jatkoa odotan yhtä innokkaana kuin ennenkin. :)
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Denethor tuli takaisin. ;) Hieno homma, ja hieno luku kyllä muutenkin, ei siinä mitään.

Minä jotenkin tässä luvussa kiinnitin taas huomiota siihen, miten hienosti sinä osaat kuvailla säätä. Erityisesti tuo kohta, jossa Thorongil mietiskeli puutarhassa. Thorongilin pohdinnat oli hienosti kirjoitettu ja tykkäsin siitä, miten hän lopulta tuli siihen johtopäätökseen, ettei menneille virheille voi mitään ja tulevan hän ottaisi vastaan, sitten kun se tulisi. Nuo ajatukset siitä, miten Thorongil ei voi kertoa kenellekään juurta jaksaen asioista, koska kukaan ei ymmärtäisi, olivat myös hahmolle tosi luonteenomaisia.

Tykkäsin kovasti tuosta kohdasta, kun Finduilas olisi vain halunnut rynnätä sen palvelijan ohitse tapaamaan Denethoria. Ja tosiaan, mitä ihmettä se Ecthelion siinä tilanteessa oikein paheksui, sitä että Finduilas ja Denethor halasivat yleisellä paikalla? Aika jäykkää käytöstä joka tapauksessa ja oli mukava huomata, että Denethor oli Finduilasin puolella. Aika hyvä, että sekä Finduilas että Thorongil mainitsivat tuon Numeronin, kun Denethor uteli heiltä sitä keskustelunaihetta. Sillä lailla vaan tuli mieleen, että kyllä Finduilas ja Thorongil ovat minusta sen verran aikaa yhdessä viettäneet, että varmasti nämä ovat puhuneet muistakin asioista. Mutta hyvä näin. ”Finduilasiin luotan, mutta sinuun en. Hyvää päivänjatkoa” Heh, hauska lause, jolle tuli naurahdettua. Niin, että en minä sinuun luota, mutta hyvää päivänjatkoa vain. ;) Denethor oli jotenkin ihana tässä.

Jännä nähdä nyt, että mihin tämä Finduilasin raskaus-kuvio sitten oikein etenee, varsinkin, jos vannot, ettei Aragorn ole Boromirin isä. Väistämättä tulee kyllä mieleen, että saako lapsi edes nähdä päivänvaloa. Minusta oli muuten kyllä sinun Finduilasillesi luonnollista, että hän kiirehti kertomaan Thorongilille, vaikka ehkä toisaalta olisi ollut viisasta vaieta.

Ei sitten muuta kuin jään odottelemaan jatkoa. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi kiitos. :D

Etiäinen, kiitosta. Denethor tosiaan kiinnittää nyt enemmän huomiota Finduilasiin. Tiedä sitten, mitä tuolla Rohanissa hänelle tapahtui, mutta kuitenkin. Ja minä olen tyytyväinen, jos sain säälisi heräämään. Ajatuksen kuuluu olla järkyttävä...

Kivaa, että pidät noista Thorongilin miettimistuokioista. Minä olen ihastunut kyseiseen herraan vähän samasta syystä: hän kestää kaiken hiljaa eikä saa hepulia jne. Tuota ominaisuutta voisi kehua vielä lisääkin, mutta ehkä on parempi olla hiljaa ja muistaa, minkä takia tätä kirjoitan.

Huh. Vai on se kuvailu mielestäsi Tolkienmaista.... :shock:

Olen saanut ilmeisesti vähän Denethorvihaasi lievenemään. :) Denethorin oli vaihteeksi tarkoitus olla mukava ja suloinenkin.

Parantajan homma oli nyt mitä oli, ja sen oli vain oltava niin...

Andune, kiitos. Ihanaa, jos tosiaan rakastat Thorongilin miettimisiä.

Jos kotiinpaluusta löytyi lämminhenkisyyttä edes vähän, voin olla tyytyväinen. Sinun kuvauksesi ainakin oli juuri sellainen kuin millaiseksi sen kohdan tarkoitin. S:)

Minä vain yritän taata, että mielenkiinto pysyy. Ja Boromir ei vain voi olla Aragornin, joten saattepa nähdä, miten tässä vielä käy. Ja Finduilas alkoi löytää uutisesta hyviäkin puolia. Häntähän kuvattiin TSH:ssa lempeäksi, ja nyt yritän jotenkin kaivaa sen puolen omasta Finduilasistani esiin.

Mithrellas, kiitoksia. Thorongilia tulevaisuus taitaa painaa tässä kaikkein eniten, niin...

Kivaa, jos pidit Finduilasin hermostumisesta matkalla ulos. Ja kyllä Finduilas Denethoria rakastaa, hänen oli pakko odottaa miestään kovasti. Noh, Ecthelion nyt oli mitä oli... :roll: Ja Denethor alkaa hiljalleen käydä vähän vähemmän kylmäksi. Ehkä siellä matkalla jotain tapahtui, mutta kiva, jos hän tuntui omalta itseltään. Ja vaikka ei ole helppoa kirjoittaa Denethorille romanttista kohtausta, tuo rannerengasjuttu tuntui toimivan. Olen tyytyväinen, jos pidit Denethorista. :)

Denethor on tuollainen kylmä raivossaankin. Mutta kyllä hänet tullaan toisenlaisenakin näkemään.... Nyt kun asiaa ajattelin, niin kyllä hän ehkä vähän leffa-Kalkarosta voisi muistuttaa.

Niin, minä mietin tuota, että miten sen raskauden sitten voisi saada selville. Ilmeisesti Finduilas ei sitten ole puhunut äitinsä kanssa moisista asioista tai sitten hän ei osaa kuunnella itseään. Pidin tuota parantajaa parhaana ratkaisuna, koska tarvitsin jonkun sanomaan jotain järisyttävää. :wink:

Finduilas halusi Thorongilin tietävän, toisaalta kertomatta jättäminen olisi voinut olla ihan järkevääkin. En viitsi enää vedota siihen, että tässä ficissä kukaan ei tunnu käyttäytyvän järkevästi... Lapsesta ei todennäköisesti keksisi edes miettiä, että isä ei olisi Denethor. Denethoria ja Aragorniahan on kuvattu samannäköisiksi muutamassakin kohdassa, jos oikein muistan.

Eipä paljon huvita ajatella, miltä Denethorista tuntuisi, jos lapsi olisi Thorongilin (ja hän saisi asiasta tietää). Mutta tulette näkemään...

Leida, kiitos. Denethor tuli takaisin, juu. :)

Ihanaa, jos pidät sään kuvailusta, ja jos Thorongilin ajatukset sopivat hänen päähänsä... Hän on järkevä ja tietää, että mennyttä ei voi muuttaa, joten tuo johtopäätös oli vähän pakollinen.

Kivaa, jos pidit Finduilasin hermoilusta. :) Ecthelion... en oikein tiedä, miksi hän sanoi niin. Sanoipahan vain... :roll: Ja Denethor on Finduilasin puolella. Niin, pistin tähän nyt edes yhden onnellisenkin sattuman, Finduilas ja Thorongil jotenkin keksivät saman keskustelunaiheen Denethorille kerrottavaksi. Kyllä Thorongil ja Finduilas muustakin tietysti puhuivat, mutta he eivät halunneet Denethorin tietävän heidän viettäneen niinkin paljon aikaa yhdessä. Eikä kaikista keskustelunaiheista voinut kertoa... Kivaa, jos pidit Denethorista ja tämän lausahduksesta.

Minä vannon edelleen sen nimeen, että Boromir on isänsä poika, kyllä vain. Tulevaisuus kertokoon, miten tässä oikein käy. Ehkä olisi ollut viisasta olla hiljaa asiasta, mutta Finduilas halusi Thorongilin tietävän.
_________________

Ja uutta lukua. Tajusin tätä osaa koneelle kirjoittaessani, että olen aika lailla kypsä tämän ficin kanssa. Into ei tunnu riittävän, mutta älkää huoliko, minä en aio ikinä jättää ficciä kesken, jos se on minusta kiinni. Minä vain yritän löytää sen inspiksen jostain ja saada sen loppupätkän paperille. Tämä osa voi olla aika tylsä ja se on todella lyhyt, mutta seuraavassa tapahtuu taas jotakin.

22. Luku: Onni ja autuus voivat olla tuskan takana

Finduilas tiesi olevansa onnellinen huolimatta karmeista aamuista ja siitä tiedosta, ettei lapsi ehkä ollut Denethorin. Nyt hän saattoi jo olla varma muutoksesta, sillä hän oli joinakin hetkinä tuntevinaan jotain sisällään. Denethor oli hänelle läheisempi kuin koskaan heidän liittonsa alkuaikoja lukuun ottamatta, vaikka he eivät päivisin toisiaan paljon nähneet. Finduilas poti huonoa omaatuntoa siksi, että Denethor oli niin onnellinen lapsestaan, mutta uskoi samalla valheensa onnistuvan. Denethor ei ollut milloinkaan hänen mukanaan, kun hän kävi Parannuksen Tarhassa, eikä parantaja voinut paljastaa mitään. Finduilas yritti olla ajattelematta asiaa ja pysyi poissa Thorongilin tieltä. Hän oli tuskin nähnyt miestä parin viime viikon aikana, vaikka tiesi tämän olevan Minas Tirithissä. Sanaakaan he eivät olleet vaihtaneet sen jälkeen, kun Finduilas oli uutisineen etsinyt Thorongilin käsiinsä. Aika, jonka Denethor oli ollut poissa ja sen tapahtumat olivat kuin kaukaista historiaa, vaikka siitä oli hädin tuskin kaksi kuunkiertoa.

Finduilas oli toisaalta asetelmaan tyytyväinen ja tiesi, että epäilykset palvelusväen keskuudessa voisivat hiljetä vähän, kun häntä ja Thorongilia ei enää nähty yhdessä. Sitä paitsi aika ei olisi riittänyt käytävillä tai puutarhassa vaeltamiseen; Finduilas oli viime aikoina tehnyt paljon käsitöitä ja kirjoittanut kirjeitä Dol Amrothiin äidilleen. Hän oli alkanut viihtyä omissa oloissaan, varsinkin pienten koristeiden ompelu pieniin vaatteisiin oli hyvää ajanvietettä. Viime päivät olivat kuluneet kovin nopeasti ja hän oli onnellinen. Finduilas tuskin muisti surullisuuskohtauksiaan ja ne tuntuivat typeriltä jälkeenpäin ajateltuina.

Lapsi oli jo valmiiksi muuttanut häntä parempaan suuntaan. Finduilas tunsi hellyyden kasvavan mielessään, kun hän mietti, millaista olisi kantaa pientä, kaunista olentoa sylissään. Enää hän ei myöskään tuntenut itseään niin kamalan nuoreksi kuin ennen. Hän oli ymmärtänyt asioiden tärkeysjärjestyksen. Kaikki turha, ylimääräiset ajatukset ja muu pitäisi osata jättää taakse, enää hän tuskin myöskään makailisi pihanurmella kuin pahainen tyttönen. Hän voisi toki iloita kauniista säästä ja lämmöstä muillakin tavoin, muilla tavoin, ehkä hieman asiallisemmin. Hän voisi katsella tähtien syttymistä taivaalle, mutta enää hän ei seisoisi sateessa itseään kylmettämässä. Jokin vaihe hänen elämässään tuntui lipuvan ohitse, taakse, menneisyyteen, kun uusi ja hämärä oli vasta avautumassa.

*

Oli marraskuu. Thorongil alkoi turhautua kaupungissa, sillä tehtävää ei juuri ollut. Hän oli puhunut kuluneiden viikkojen aikana muutamaan kertaan Ecthelionin kanssa, lähinnä jotain aivan merkityksetöntä, mitä Thorongil ei edes muistanut. Ecthelion ei kuitenkaan antanut hänelle lupaa lähteä etelään tai itään. Käskynhaltija oli ollut innoissaan kuultuaan uutisen lapsesta. Se ei tietysti ollut ihme, käskynhaltija tahtoi nähdä perillisten kasvavan ja suvun aseman pysyvän. Pian myös tulevalla käskynhaltijalla olisi perillinen.

Perillinen. Sana kuulosti ikävältä hänen korvissaan. Thorongil naputti sormiaan pöydän pintaan ja tuijotti ulos näkemättä mitään. Finduilas sanoi parantajan olleen varma, että lapsi oli saanut alkunsa Denethorin poissa ollessa. Mistä parantaja sen muka saattoi tietää? Aiheutti vain uutisillaan harmia. Mies ei missään nimessä voinut olla varma siitä. Jos niin kuitenkin oli… Thorongil ravisti päätään kieltäen ajatuksen täysin. Hän oli päättänyt, että parantaja oli väärässä. Silti jokin vaivasi hänen mieltään. Jos parantaja olisi kuitenkin ollut oikeassa asian suhteen, lapsi olisi hänen ja silloin tälle ei kuuluisi käskynhaltijan paikka tulevaisuudessa, vaan kuninkaan. Mutta samalla paljastuisi hirveitä asioita, vääriä tekoja ja rangaistukset tulisi jakaa. Kukaan ei saisi tietää totuutta. Hän itse oli ainoa, joka tiesi kaiken, mitä nyt oli pelissä mukana. Hän oli ainoa, joka tiesi, kuka oli Thorongil, eikä hän kertoisi salaisuuttaan. Ja kaiken päälle hän ja Finduilas olivat parantajan lisäksi ainoat, jotka olettivat, ettei Denethor olisikaan lapsen isä. Yhtä hyvin lapsi voisi olla Denethorinkin. Jos hän, Thorongil, nyt kuolisi, kukaan ei tietäisi totuutta, koskaan ei nousisi uutta kuningasta, ja kuitenkin suku olisi elossa, pitäisi Gondoria käsissään tietämättä kuninkuudesta. Tilanne olisi pahempi kuin silloin, jos hän kuolisi perijättä. Ajatus oli vaikea ja todella synkkä tulevaisuudenkuvaksi. Miltei liian katkera edes ajatella. Saati jos siitä tulisi totta...

Thorongil huokasi. Hän tiesi tilanteensa toivottomaksi, mitä hän voisi tehdä? Odottaa ennenaikaista poismenoa tietäen, että Gondorin kuninkaiden suku katoaisi hänen mukanaan? Hän ei voisi lähteä Minas Tirithistä, ei vielä. Hänen vaistonsa sanoi, että jotain pitäisi tapahtua ennen kuin hän voisi jättää isiensä kaupungin. Ennen kuin hän voisi suunnata pohjoiseen…

Arwen. Neito olisi pohjoisessa, ja se oli todennäköisesti suurin syy, miksi Thorongil kaipasi sinne niin paljon. Mutta nyt. Hänen ajatuksensa olivat jo usein karanneet siihen hetkeen, kun hän näkisi Arwenin taas. Mitä hän sanoisi nyt? Että Gondorin seuraava käskynhaltija kasvatti hänen lastaan omanaan? Naurettavaa, silloin kaikki olisi lopullisesti mennyttä. Kuitenkin Thorongil oli liian rehellinen, jotta voisi asian salata tai unohtaa. Se ei olisi kenellekään oikein. Juuri tällainen hänen olisi kaikin keinoin pitänyt estää! Thorongil kirosi itselleen. Hän oli näköjään mestari joutumaan vaikeuksiin. Hän ei voisi puhua kenellekään. Minne ikinä, kenen puoleen tahansa hän kääntyisi, edessä olisi jotakin, joka sen estäisi. Herion ei ymmärtäisi tilannetta, eikä Thorongil ollut varma, halusiko Herionin tietävän, kuka hän oikeasti oli. Muut olivat kaukana. Gandalf, jos saapuisi Minas Tirithiin, ei ymmärtäisi hänen ahdinkoaan täysin. Elrond paheksuisi häntä ja muistuttelisi hänelle, kuka hän oli. Ehkä joidenkin vuosien kuluttua hän voisi uskoutua Arwenille, mutta juuri nyt ei ollut ketään. Hänen piti vain jostain löytää itseluottamuksensa itse. Haparoida pimeydessä ja toivoa, että jostain löytyisi valo.

Thorongilin teki mieli paeta tilanteesta enemmän kuin mistään milloinkaan, mutta hänen olisi kohdattava asiat pystypäin, seisten ja arvokkaasti. Tosiasioiden pakeneminen vain pahentaisi tilannetta. Hän joutuisi kuitenkin kohtaamaan kaiken ennemmin tai myöhemmin. Oli parempi ottaa vihollinen vastaan seisten ja kasvokkain kuin juosta karkuun ja kääntää selkä. Thorongil tiesi, että tekisi itsestään raukan pakenemalla. Asian laitaa oli mahdotonta muuttaa mitenkään.

*

Hiljalleen päivät kuluivat, ja marraskuun loppu läheni kovaa vauhtia. Finduilas tunsi olonsa edelleen suhteellisen hyväksi. Oli rauhoittavaa, että hän saattoi nyt viettää enemmän aikaansa Denethorin kanssa. Hän nautti tuntiessaan pienen elämän voimistuvan sisällään, ja Finduilasia kummastutti se, ettei hän oikeastaan pelännyt. Ennen hän oli ajatellut, että lapsen kantaminen ja vastuu sen mukana voisi musertaa hänet, mutta nyt kaikki tuntui olevan toisin.
”Kuinka sinä voit?” Denethor kysyi.
Finduilas siirsi katseensa meritaulun lokista mieheen huoneen toisella puolella.
”Kyselet tuota nykyään jatkuvasti. Minä voin aivan hyvin, ellei oteta lukuun sitä, että pian on taas aamu ja minä saan antaa ylen”, Finduilas vastasi naurahtaen. Hän oli vain iloinen Denethorin huolehtivaisuudesta.
”Minä olen vain huolissani sinusta.”
”Mistä, rakkaani, sinun pitäisi huolehtia? Kaikki sujuu hyvin”, Finduilas sanoi.
”Minä toivon, ettei sinulle tapahdu mitään. Tai lapselle liioin”, Denethor sanoi vastaten vakavana hänen katseeseensa. Finduilas hymyili lempeästi. Hän tiesi, että Denethor osoitti rakkautensa suojellen häntä kuin arvokkainta aarrettaan.
”Ole rauhassa, sillä kaikki on mennyt hyvin ja tulee menemään jatkossa hyvin. Sinulla on murheita kyllin muutenkin, huoli minusta vasta jos jotain tapahtuu.”
”Sinä taidat osua oikeaan”, Denethor totesi ja alkoi puhua jostakin ongelmasta, minkä hänen isänsä jakoi mieluummin Thorongilin kuin hänen kanssaan. Finduilas huokasi ja kävi selälleen päiväpeiton päälle, kuunnellen miehensä ääntä. Kiihkeä sävy paistoi soinnukkaiden sanojen lävitse ja Finduilas seurasi katseellaan, kun Denethor alkoi kiertää pientä kehää huoneen lattialla. Miehen kauniit kädet liikkuivat puheen mukana. Äkkiä Denethor kuitenkin pysähtyi ja jäi katsomaan Finduilasiin.
”Minä en ymmärrä, miten isä voi noin vain luottaa johonkin muukalaiseen, jonka oikeaa nimeä ei edes tiedä. Onko Thorongil sinusta luottamuksen arvoinen?”
”Hän haluaa piilottaa jotain menneisyydestään, mutta minusta häneen voi kaiketi luottaa”, Finduilas sanoi. Denethor näytti unohtaneen sen, että ei mieluusti puhunut Thorongilista, varsinkaan Finduilasille.
”Miten voi luottaa ihmiseen, joka salailee tietoja itsestään?”
”Kuvitteletko sinä Thorongilia vakoojaksi?” Finduilas tuhahti ja tuijotti Denethoria.
”Eikö se sopisi kuvaan? Hän ei kerro itsestään mitään, luikertelee suosioon ja pääsee perheemme lähelle. Kuin kaikki olisi ennalta suunniteltua ja harkittua.” Denethor heilautti kättään turhautuneesti.
Finduilas tarkasteli Denethorin kasvoja. Mies oli selvästi kateellinen siitä, että Ecthelion antoi suuren arvon Thorongilille. Finduilas oli huomannut, että käskynhaltija käyttäytyi joskus kuin hänellä olisi kaksi poikaa yhden sijasta.
”Juuri se on yksi syy, miksi en tahdo, että ystävystyt sen miehen kanssa. Kukaan ei tiedä, kuka hän on!”
Finduilasilla oli aavistuksensa, mutta hän ei ollut vielä päässyt varmistamaan asiaa. Ehkä Denethorille ei kuitenkaan kannattaisi kertoa ehkä aivan perättömistä arvailuista. Thorongil selvästi halusi salata jotakin, ja Finduilas ymmärsi täysin, jos hänen ajatuksensa oli oikea. Eipä kukaan viitsisi Gondorissa julistaa olevansa odotettu Kuningas. Tosin Finduilas ei tiennyt, miksi Thorongil oli Gondorissa ja halusi salata juurensa. Se oli ainut asia, mikä ei sopinut kuvaan. Moiset luulot olisi kuitenkin vielä parempi pitää omana tietonaan.
”Minusta Thorongil on luototettavuutensa ansainnut, eikö hän ole menestynyt taisteluissa? Ja jos oletat hänen olevan vakooja, kovinpa hän on gondorilaisen näköinen ja miksi hän silloin tappaisi omiaan?” Finduilas kysyi huomaamatta, miten kiihkeästi Thorongilia puolusti.
”Voi Finduilas, hän menestyi koska tiesi vihollisen heikot kohdat ja hän on arvokkaampi kuin ne jotka on tappanut. Hän teki sen päästäkseen korkeaan asemaan”, Denethor selvitti ja katsoi Finduilasia äkkiä tarkasti.
Finduilas tuhahti. ”Minkä tähden hän pysyisi asemassaan noin kauan tekemättä mitään?”
”Hänen tehtävänsä on ehkä esittää vihollinen heikommaksi kuin se on, jotta Gondor ei hyökkäisi täydellä voimalla; ja ehkä hänet on palkattu myrkyttämänä isäni mieli. Monia hetkiä hän on isän luona viettänyt.”
”Denethor, etkö kuule sanojasi?” Finduilas huokasi. ”Tuo alkaa jo kuulostaa naurettavalta.”
”Mitä poissa ollessani tapahtui?” Denethor kysyi äkkiä.
Finduilas hätkähti. ”Kuinka niin?”
”Sinä ja Thorongil. Et itse kuule, kuinka kiihkeästi olet hänen puolellaan, minua vastaan. Olet niin varma siitä, että häneen voi luottaa.” Denethor tuijotti häntä nyt, ja Finduilas tunsi olonsa epämukavaksi.
”Denethor, me puhuimme muutaman kerran. En väitä, että tuntisin hänet, mutta minusta häneen voi luottaa. Ainakin jotenkin”, Finduilas lisäsi epävarmasti, jottei olisi enää kuulostanut niin luottavaiselta.
”Minä luotan, että sanasi ovat todet”, Denethor sanoi.

Finduilas kuitenkin tiesi, että keskustelu jatkuisi vielä joskus. Asia ei ollut loppuun käsitelty, ja Denethor palaisi aiheeseen varmasti myöhemmin. Finduilasin pitäisi olla varovaisempi. Hän ei puhuisi ohi suunsa vaan pysyisi siinä, minkä oli jo sanonut. Hän ja Thorongil olivat puhuneet muutaman kerran, siinä kaikki mitä Denethorin korviin koskaan kiirisi. Finduilas vain toivoi, että Denethor jaksaisi luottaa hänen sanaansa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Aloitan varmaan sadannen kerran kommentin toteamalla, että tämä oli hieno luku (jälleen). :) Jos inspiksesi tähän juttuun on mennyt, niin sitä ei ainakaan voi tekstin tasosta huomata. Minä olen kyllä itsekin huomannut sen, että pitkään ficciin tuppaa jossakin vaiheessa kyllästymään (en siis tarkoita toisten pitkien ficcien lukemiseen vaan omien kirjoittamiseen ;)). Itsellleni kävi niin Gondorin ruusujen kanssa yhdessä vaiheessa, että kirjoittaminen oli kauhean väkinäistä eikä tahtonut millään sujua. Minä pidin siinä vaiheessa puolentoista kuukauden tauon, jonka jälkeen kirjoittaminen alkoi taas maistua aivan eri tavalla. Oletko ajatellut, että voisit itse jättää ficin vähäksi aikaa hautumaan, jos sen kirjoittaminen tuntuu pakkopullalta tällä hetkellä? Niin mielelläni kuin tätä luenkin, niin enköhän minä pienen tauon kestäisi, jos se sinusta olisi hyödyllistä. Loppujen lopuksi itselleenhän sitä kuitenkin varsinaisesti kirjoittaa. Toisaalta tiedän kyllä myös erittäin hyvin, että miltä tuntuu, kun jokin keskeneräinen asia häiritsee.

Okei, ja sitten itse lukuun. Heti tuo ensimmäinen Finduilas-kappale oli vaikuttava. Olit siinä hienosti kuvaillut hänen tuntemuksiaan. Tykkäsin monesta kohdasta; siitä kuinka Finduilas nyt piti surullisuuskohtauksiaan typerinä ja kaukaisina, noista hänen ajatuksistaan aikuistumisesta, siitä kuinka hän ei enää pitänyt sopivana makoilla pihanurmella kuin tyttönen. Olit kerta kaikkiaan vaikuttavasti kuvaillut sitä, kuinka hänen sisällään kasvava elämä vaikutti kaikkeen hänen ympärillään. Toisaalta Finduilas on tietyllä tavalla myös aika "paatunut" (hain pitkän aikaa parempaa sanaa, mutta ei nyt sattunut suuhun), kun pystyy olemaan onnellinen ja ilman omatunnontuskia, vaikka ei tiedä, onko lapsi Thorongilin vai Denethorin. Tavallaan minua vähän häiritsee se, että Finduilasia ja Thorongilia tuntuu huolestuttavan paljon enemmän se, että jäävätkö he kiinni kuin tekonsa vääryys sinällään.

Pidin kyllä Thorongilinkin ajatuksista, ne olivat hänelle luontevia ja ominaisia, mutta tuntuu vain siltä, ettei Thorongil ole tässä ficissä vähään aikaan muuta tehnytkään kuin manannut surkeaa tilannettaan. Tekisi mieli ravistella miestä, jotta saisi sen ryhdistäytymään ja elämään tässä hetkessä. :) Mutta joo, kyllä minä ymmärrän, miksi nuo asiat vaivaavat Thorongilia ja miksi tämä toivoisi, että pääsisi tarttumaan tositoimiin kaupungissa nyhjöttämisen sijaan. Vähän pistää nyt kyllä miettimään, että aiheutuuko tuosta epäilevästä parantajasta vielä jotakin ongelmia.

Suosikkikohtani tässä luvussa oli kyllä ehdottomasti tuo Denethorin ja Finduilasin keskustelu. Pidin ensinnäkin Denethorista kovasti siinä ja tämän kaikki ajatukset Thorongilista tuntuivat olevan tosi järkeviä. Ja ymmärrän sen, että häntä ärsytti, kun vaimo piti niin tiukasti Thorongilin puolta, vaikkei osannut sille kunnollista syytäkään sanoa, väitti vain tämän olevan luotettava. Ja ymmärrän tosiaan, miksi Denethorista tuntuu, että Thorongil luikertelee hänen perheensä suosioon. Ensin isä ja sitten vaimo ja sitä rataa... ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitos. :) Itse asiassa tämä juttu on ollut varmaan koko kuukauden niin, etten ole kirjoittanut uutta lainkaan, jatkanut vain koneelle vihosta kopioiden, kuten aina. Odottelen edelleen, että jotenkin voisin unohtaa kuukauden verran yhdestä kohdasta tätä ficciä tai että se kirjoittaisi itse itsensä... :roll: Ajan tiivistäminen osoittautui liian tylsäksi ja vaikeaksi tähän kohtaan.

Jos Finduilasin ajatukset ovat luontevia, voin olla niihin tyytyväinen. Ja niin, ehkä hän on hiukan paatunutkin, tajuan ihan täysin, mitä sinä tarkoitat. Se taitaa kyllä vielä tulla muuttumaan, Finduilas oppii huolehtimaankin. Ja nyt kun mainitsit siitä, että Thorongil ja Finduilas vain miettivät, että mitä jos jäädään kiinni... en ole itse edes huomannut, että jotain muutakin voisi siihen lisätä. Yhä ja edelleen saan huomata, että unohdan sopasta jotakin hyvinkin oleellista. :roll:

Huomasin itse saman, että Thorongil on tyytynyt angstaamaan aika paljon tämän ficin aikana, varsinkin luvusta 18 eteenpäin. Minä tarkistin sen eilen tätä lukua viimeistellessäni, siitä asti hänen ajatuksensa ovat pyörineet muutamien samojen asioiden ympärillä. Sillekin täytyy tode totta tehdä jotain, mutta ehkä huomaan sen liian myöhään; ensi luku tulee nimittäin tekemään pari muutosta. Täytyy vähän miettiä noita miettimiskohtia...

Minä olen yllättynyt siitä, että sain tuon Finduilasin ja Denethorin keskustelun aikaan noin luontevasti. Pelkään kaikkien tilanteiden kanssa, että ne tuntuvat liian väkinäisiltä tai tehdyiltä. Kivaa, että sinä pidit keskustelusta. :D Sen oli vähän tarkoituskin näyttää sitä, miksi oikeastaan Denethor niin Thorongilia vihaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Tuo alku oli ihanan hellyyttävä :) Finduilas tuntui aikuistuvan todella nopeasti ja silti tuo muutos tuntui luonnolliselta. Tuli itsellekin onnellinen olo, Finduilasin iloitseminen lapsesta tuntui jotenkin säteilevän näytön tälle puolelle :)

Minä en osaa Thorongilista muuta sanoa kuin että ominaisia ajatuksia jälleen. Tuntuu kyllä vähän siltä, että mies haalii itselleen huolenaiheita ja harmittelee asioita enemmän kuin olisi kenties tarvis. Mutta toisaalta, sekin sopii Thorongilille (ainakin minun mielikuvieni Thorongilille) joten eipä siitä sen enempää.

Minä olen ajatellut, että kenties osa Thorongilin epäsuosiosta Denethorin silmissä johtui juuri siitä, että Denethor ehkä aavisteli jotain miehen alkuperästä. Mietin oliko hän ihan tosissaan vakooja-puheissaan, kenties hän ei halua kertoa Finduilasille epäilyksistään. En tiedä onko se vain minussa, mutta tuo alkuperä-keskustelu antoi ainakin minulle vaikutelman, että Denethor oli pohtinut samoja selityksiä, kuin mitä Finduilas oli aavistellut.

Parempi varmaan että lopetan spekulointini tähän :) Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tuo tieto tulevasta äitiydestä on näköjään saanut Finduilasin ryhdistäytymään. Se on hyvä juttu, mutta muutos tuntuu niin suurelta, että väkisinkin aloin miettiä, että onkohan tuo nyt kuitenkaan pysyvää. Voisin kuvitella noiden isyyskysymysten vielä palaavan kiusaamaan hänen mieltään ja tietysti tuon kaiken muunkin, mitä Thorongilin kanssa tapahtui. Ehkä siinä on jotain surullistakin, että Finduilas on nyt päättänyt jättää tyttömäisyydet sateessa seisomisineen ja pihanurmella makoiluineen taakseen, vaikka toisaalta on luonnollista, että ajatus lapsesta ja sen myötä tulevasta vastuusta kypsyttää ihmistä.

Thorongil jatkaa kiinnostavia pohdintojaan. Jos hän, Thorongil, nyt kuolisi, kukaan ei tietäisi totuutta, koskaan ei nousisi uutta kuningasta, ja kuitenkin suku olisi elossa, pitäisi Gondoria käsissään tietämättä kuninkuudesta. Tilanne olisi pahempi kuin silloin, jos hän kuolisi perijättä. Tämä oli ajatuksena mielenkiintoinen... Kyllä se varmasti olisi aika kauhea tilanne, jos Isildurin perilliset toisensa perään istuisivat Gondorin käskynhaltijan tuolilla kuningasta odottaen, tietämättä että he olisivat itse oikeutettuja kuninkuuteen. Heidän epätavallisen pitkä elinikänsä tosin saattaisi herättää hieman kysymyksiä. Nimittäin luulisin Finduilasin lapsen perivän Aragornin eliniän, jos tämä tosiaan on isä. (Heh tuli juuri mieleen, että tuo kyllä selittäisi, miksei Aragorn kiirehtinyt pelastamaan Boromiria silloin Amon Henillä - parasta antaa Boromirin kuolla nuorella iällä, ettei todellinen isä paljastuisi. :D)

Pidin kovasti tuosta Finduilasin ja Denethorin keskustelusta. Finduilas on sitten viimein osannut päätellä tai ainakin aavistaa, mikä Thorongil oikeasti on miehiään. Vaikka voin kyllä ymmärtää, että Finduilasia ihmetyttää miksi Thorongil ei paljasta juuriaan nyt kun kerran on Gondoriin asti päätynyt. Luulen kyllä, että Thorongilin olisi hyvin vaikea saada ihmiset uskomaan itseään. Denethorin epäilykset oli minusta hyvin muotoiltu ja perusteltu. Thorongilia saattaisi kyllä hyvin luulla Sauronin vakoojaksi, sen verran salamyhkäinen tämä on. Finduilas puolusti Thorongilia sen verran kiivaasti (mutta löyhin perustein), etten yhtään ihmettele, jos Denethorin epäilykset heräsivät (tai vahvistuivat entisestään). Hyvä kuitenkin, ettei tuo väittely äitynyt riidaksi asti.

Äh, aivot jumissa ja levoton olo tänä iltana, enkä tunnu keksivän mitään järkevää sanottavaa. Mutta siis, toivon että inspiraatiosi tämän ficin suhteen palautuu ennemmin tai myöhemmin. En tiedä tarkkaan, millä strategialla kirjoitat, mutta minulla on pitkiä ficcejä kirjoittaessani ollut jossain vaiheessa tapana kirjoittaa suht tarkka lista siitä, mitä loppuficissä pitää vielä tapahtua, ja sitten vaan kirjoittaa ne jutut sieltä listasta ficciin mukaan vaikka hammasta purren. Sillä tavalla hahmottaa paremmin, kuinka paljon työtä on vielä jäljellä ennen kuin pääsee ficin kuvatuksesta eroon (nimittäin kyllä minullakin on pitkiä ficcejä kirjoittaessa aina välillä kärsivällisyys koetuksella. ;))
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitokseni jälleen, saitte minut hymyilemään. Kuten aina...

Andune, kiitos. Ihanaa, että minä saan sinut tuntemaan jotain tämän ficin kautta... :D

Hyvä, jos Thorongilin ajatukset edelleen tuntuvat luonnollisilta, vaikka niitä hän on vatvonut jo useamman luvun ajan. Hän on jotenkin ruvennut angstaamaan turhan paljon tämän ficin kuluessa... :roll: Mutta kaipa jokaisella on heikot hetkensäkin.

Denethorista sanotaan, että myöhemmin on epäilty hänen saaneen jotenkin selville Thorongilin nimen ja alkuperän, ja sitten hän kuvitteli Gandalfin ja Thorogilin suunnittelevan isänsä tai itsensä syrjäyttämistä, ja siitä johtuisi osa hänen vastenmielisyydestään. Erityisesti vielä Sormuksen Sodan aikaan. Mutta tuosta tilanteesta en oikein osaa sanoa, oliko Denethor aavistanut mitään. Ehkä se tuli sinne alitajuisesti tai jotain, enkä yhtään ihmettele vaikutelmaa, jonka sait. (Ja Complete Guide to Middle-Earth sanoo, että Denethor jäi "Thorongilin varjoon". Siinä kai sitten loput syyt sille, miksi Denethor ei Thorongilista pitänyt.)

Mithrellas, kiitos. Finduilas ryhdistäytyi hiukan juu. Muutos on tietysti iso, ja sen pysyvyydestä enemmän tulevaisuudessa. Kyllä ne kysymykset tietysti häntä vielä tulevat vaivaamaan... Ja sinä huomasit sen haikeuden Finduilasin ajatuksissa, kun hän päätti jättää kaiken "lapsellisen" taakseen. En tiedä, onnistuinko saamaan haikeutta siihen itse tekstin kautta, mutta tarkoitus oli... ainakin jonkunmoinen.

Thorongil ei tunnu pääsevän ajatuksistaan eroon. :roll: Minä aloin oikein miettiä tuota lainaamaasi kohtaa, olin kirjoittanut sen jo aiemmin mutta tajusin todella ajatella sitä vasta, kun siirsin sitä koneelle. Minä ihmettelin, että mistä oikein noin kamalan tulevaisuudenkuvan pöllinkään. Sehän olisi jo liian katkeraa (vaikka tuo sana on liian mieto sitä kuvamaan). Elinikä.. Niin, kai se sitten pidempi olisi, jos Aragorn olisi isä. En ole tullut ajatelleeksi, mutta se tuntuu aika järkevältä. Ja edelleen Boromir... :lol: Niin, syytä siinä kyllä olisi tarpeeksi olla juoksematta liian lujaa apuun.

Finduilas on osannut päätellä oikeastaan jo aikaa sitten, mutta vasta nyt hän uskaltaa ajatella kunnolla. Ja kyllä se varmasti tuntuu omituiselta, miksi olla Gondorissa salanimellä, jos kerran on niinkin korkeassa asemassa oikeasti. Kiva, jos pidit Denethorin ajatuksia uskottavina :D Thorongil voisi olla todella vaikka mikä, kun ei itsestään juuri kuuluttele. Ja Finduilasin perusteet eivät mitään parhaimpia kyllä olleet.

Itse asiassa minä ajoin itseni väkisin kirjoittamaan eilen illalla vähän ja sain jotenkin selviteltyä sen tylsimmän kohdan (vaikka en pidä siitä vieläkään), jonka kanssa tappelin ja johon sen lopetin. Nyt koittaa vähän enemmän kaikkea, ehkä se inspis palaa sen myötä. :roll: Minulla ei ole muuta kuin tapahtumat, joiden haluan tai tiedän tapahtuvan, enkä tee listoja siitä, mitä missäkin luvussa tapahtuu (ja tämä on joskus aika ongelmallista, kun en keksi tapahtumia). Mutta kyllä se tästä, nyt vain täytyy yrittää pitää tämä ficci tavallisen mitoissa, se on hiukkasen paisunut...

Te olette ihanan kannustavia, kiitos myös siitä. :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Etiäinen
Puolituinen
Viestit: 355
Liittynyt: Ti Joulu 13, 2005 9:12 pm
Paikkakunta: Metsä

Viesti Kirjoittaja Etiäinen »

Tuo alku tosiaan oli oikein ihana, ja minä olisin jopa heikkona hetkenäni saattanut pörröttää hyväksyvästi Denethorin hiuksia jos hän olisi vastaan sattunut : D
Hienoa että Finduilas on nyt onnellisempi ja Denethorin huolehtiminen on myös hienoa ja aika söpöä : >

Onneksi vanha kunnon inhokki-Denethor pääsi taas vauhtiin tuossa lopussa syyttäessään Thorongilia vakoojaksi. Jännä ajatus muuten että Finduilas tietää kuka Thorongil on, mutta ei kaiketi sitä kovin monelle koskaan paljasta.

Nuo Thorongilin mietteet oli jälleen hyvin kerrottu. Ainakin Thorongil on tarkastellut asioita jokaisesta mahdollisesta näkökulmasta ^^ Luulisi siinä pään hajoavan kun miettii omaa kuolemaansa ja omia perillisiään noin. Aragornin pää ei vähästä kyllä hajoa :)

Minä unohdin täysin mitä minun piti sanoa, mutta tulipahan vähintään toisteltua muiden kommentteja. Ensi viikkoon : >
Niin tie on musta,
vaan mustempi ois mieli kulkijalla,
Jos kuu ei paistaisi hopeaansa
Kuoleman kattilalla - tummuvan taivaan alla.

Viikate:Tie

"Mutta koska jonkun pitää sotkea asiat" | Vuoden Pippin 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Etiäinen, kiitos.

Jaaha, vai että alat sinä pitää Denethoria söpönä... Mitä minä olen herralle mahtanut tehdä..? Juuri tänä aamuna tuli pohdittua, että en kyllä kuvaa hahmoja niin hyvin kuin he ansaitsisivat... Rolling Eyes

Denethorin oli pakko vähän jo selventää ajatuksiaan Thorongilista, ja sen hän teki sitten noin. Eikä Finduilas tule tietojaan kovin paljon levittelemään, kerrankin luulen hänen pysyvän hiljaa. Aika monesti kun on jo puhunut liikaa...

Ja minun oli pakko hymyillä. Sinä jaksat löytää jotain hyvää niistä liian monista ajattelusessioista, niin, kyllä Thorongil varmasti on kääntänyt jokaisen kiven noiden asioiden kohdalta. Ja totta kai hän kasassa pysyy, tosin se on eri asia, kuinka kauan. Mutta Aragorn on vahva ja selviää, ja minun mielestäni kyllin objektiivinenkin ajatellakseen asiaa noin. On sekin mielessä käynyt, että miten noin muka voisi itsestään ajatella, mutta silti ajatukset pysyivät samoina.


Huuh, uusi luku, jonka viimeistelin äsken ja olen vieläkin ihan vihainen. :roll: Tiedätte pian, minkä takia. Kyllä tämä sentään jotain minussakin vielä herättää...

23. Luku: Jotain hyvin hirveää

Joulukuu oli saapunut. Finduilas seisoskeli tähtitakki yllään puutarhan kirpeässä ilmassa. Hän oli ajatellut viime aikoina. Ehkä oli ollut vastuutonta olla niin iloinen, vaikka edelleen hän tunsi lämpimän ailahduksen lasta ajatellessaan. Hän oli kuitenkin tehnyt jotain hirveää. Jostain syystä ajatusten myötä hän oli alkanut vahvemmin uskoa siihen, että lapsen isä olisi Thorongil. Entistä enemmän hän koki huonoa omaatuntoa siksi, että tunsi iloa lapsen tähden, vaikka se ei ollut hänen miehensä lapsi. Nytkin, hänen ajatellessaan lasta sylissään, lämmin olo ei voinut kadota. Viileästä, kevyestä pohjoistuulesta huolimatta hänen oli mukavan lämmin olo, eikä alas laskenut lämpötila vaikuttanut asiaan yhtään enempää. Maisema näytti melko ankealta, sillä vihreä oli talven tähden oudon haalistunutta, ja tummanharmaat pilvet roikkuivat alhaalla. Finduilasista tuntui oudolta, että kesän koittaessa hän olisi jo lapsensa saanut. Ajatus lämmöstä ja kesän kevyestä, lempeästä tuulesta tuntui kovin kaukaiselta nyt. Silti hänen olonsa ei ollut huono.

Satakoon ja tuulkoon vain, Finduilas oli hyvällä tuulella.

*

”Joko kaupungissa puhutaan?” Thorongil kysäisi Herionilta. Mies oli tullut käymään hänen luonaan pitkästä aikaa. Herion oli jo kuulumisensa kertonut, ihaillut poikaansa suureen ääneen isän ylpeydellä, ja hiljentynyt sitten tuijottelemaan autioon puutarhaan.
”Puhutaan mistä?” Herion käänsi katseensa ikkunasta Thorongiliin, joka istui tuolissaan.
”Käskynhaltija saa perijän ensi keväänä”, Thorongil lausahti yksinkertaisesti.
Herionin kulmat kohosivat. ”Niinkö? Mutta miksi sinä kerrot sen minulle?”
Thorongil tuhahti. ”Täällä se on ollut puheenaiheena jo hyvän aikaa, ja sinä olet uutisesi kertonut. Tosin minulla oli toinenkin syy, miksi sen sanoin.”
”Et kuulosta kovin iloiselta.” Herion katsoi häntä tarkasti, kuin olisi tajunnut jotain, mistä ei ollut kuitenkaan varma.
”Siksi, koska minä en ole iloinen, Herion. Toivon että voin toden totta luottaa sinun, ja tiedä, että tulet kärsimään seurauksista jos tieto vuotaa tai kuulen jostain huhun, joka muistuttaa tätä.”
”Totta kai sinä minuun voit luottaa. En ole puhunut edes siitä…” Herion keskeytti puheensa tajutessaan jotakin. ”Ei kai…?”
”Jotain hyvin hirveää, Herion. Sinä arvaat jo.”
Herion tuijotti häntä. ”Mutta miten… miten voit olla varma?”
”Finduilas kertoi minulle, että parantaja oli ollut varma. Denethor oli poissa silloin kun se tapahtui ja niin edelleen.” Thorongil kohautti olkiaan. ”Minä tosin en halua uskoa sitä, mutta parantajan luulisi osaavan asiansa.”
Herion pudisti päätään. ”Jotain hyvin hirveää, niin kuin sinä satuit sanomaan. Toivon, että voisin jotenkin auttaa sinua. Minä ihmettelinkin, miksi et ole käynyt aikoihin, mutta nyt ymmärrän. Olet käynyt tätä kaikkea läpi kerta toisensa jälkeen.”
”Tunnet minut paremmin kuin uskalsin luulla”, Thorongil sanoi vinosti hymyillen. ”Alan jo pikkuhiljaa pelätä sinua. Jos olet yhtä hyvä arvaamaan muutakin kuin tuon, minä olen pian aika vaikeuksissa itseni tähden.”
”Ei, minä en kykene ihmisen mietteitä arvaamaan, joten en voi tietää, mikä nimesi on tai kuka olet”, Herion naurahti. ”En vaivaa päätäni sillä, ystäväni, koska selvästi haluat pysyä tuntemattomana. Vaikka ihmettelen, miksi, minä kunnioitan sitä.”
”Olen kiitollinen, Herion, että minä tutustuin sinuun.”

*

Viikkoa myöhemmin Finduilas oli jälleen puutarhassa hengittämässä kirjailtuaan pari tuntia. Sää oli melko lailla samanlainen kuin edelliselläkin kerralla. Finduilas istui viileällä penkillä paksussa hameessaan ja takissaan. Tummat pilvet näyttivät edelleen vihamielisiltä, ja Finduilasin mielessä kävi, oliko kulunut viikko ollut vain hänen ajatuksissaan. Hän oli kirjaillut, käynyt syömässä, jutellut Denethorin kanssa… niin kuin aina ennenkin.

”Täällähän sinä olet!”
Finduilas käänsi kasvonsa Denethorin ääntä kohti hymyillen.
”Minä olen etsinyt sinua, Finduilas. Mutta eikö sinun ole kylmä?” Denethor kysyi päästessään hänen luokseen. Finduilas nousi seisomaan.
”Minun ei ole kylmä ollenkaan. Tulin ulos vähän hengittämään välillä”, hän vastasi.
”Minä en ymmärrä, miksi pystyt vielä olemaan noin iloinen.”
”Miksi et?” Finduilas yllättyi. ”Syy on hyvin yksinkertainen.” Hän tarttui Denethorin käteen ja vei sen vatsalleen.
Denethor hymyili väkinäisesti. ”Olisit sinä voinut minulle kertoa, Finduilas. Olisit vaikka lähettänyt kirjeen Edorasiin, niin olisin tullut oitis kotiin.”
”Mitä sinä nyt oikein höpiset?” Finduilas irrotti otteensa miehensä kädestä ja tuijotti Denethoria kummissaan.
”Parantaja kertoi minulle, ettet voi odottaa minun lastani.”
Finduilasin hengitys salpaantui hetkeksi kuin joku olisi lyönyt häntä lujaa vatsaan. Se hirveä parantaja oli puhunut, saisi mokoma juosta Anduiniin ja hukkua! Denethor ei olisi ikinä saanut tietää, jos se alhainen ei olisi puhunut.
”Sinä et siis kiellä sitä. Kuka sinua satutti, Finduilas? Hän saa varmasti rangaistuksensa. Ymmärrän, että olet järkyttynyt asiasta, mutta sinun olisi kuulunut silti kertoa minulle.”
Finduilas sulki silmänsä saamatta sanaa suustaan. Denethor luuli selvästikin, että hänet oli raiskattu. Hänen teki mieli pudistaa päätään, kieltää kaikki, mutta se oli jo liian myöhäistä. Jos hän olisi heti kieltänyt, naurahtanut typerälle jutulle, Denethor olisi voinut uskoa, mutta enää oli turha valehdella, ettei mitään ollut tapahtunut.
”Minä tarvitsen vain yhden nimen, Finduilas. Voit luottaa siihen, että sitä miestä rangaistaan.”
”Denethor…”
”Sinun ei tarvitse pelätä enää, Finduilas. Minä olen tässä.” Denethor taputti häntä olalle huolestunut ilme komeilla kasvoillaan. ”Oliko hän ahdistellut sinua jo aiemmin? Muistan kyllä, että pelkäsit yksin jäämistä.”
Finduilas pälyili ympärilleen kuin pakokeinoa etsien. Hän ei voinut puhua Denethorille, ei vain pystynyt. Denethor ei saisi tietää, vaikka mikä olisi. Finduilas oli itse yhtä syyllinen kuin Thorongil, olisi väärin, jos Finduilas antaisi Denethorin ymmärtää, että Thorongil raiskasi hänet.
”Denethor, en halua muistella sitä. Haluan unohtaa sen kokonaan”, Finduilas sanoi lopulta, eikä valehdellut ollenkaan.
”Sen ei tarvitse tulle esille millään lailla. Voin itsekin hoitaa tämän, ja kaikki muut luulevat lasta minun lapsekseni.”
Finduilas tiesi, että sanoistaan huolimatta Denethor ei voisi kasvattaa tai kohdella lasta omanaan nyt, kun tiesi totuuden.
”Ei, Denethor, unohda koko asia, älä ajattele sitä. Minä pyydän sinua!”
”Minä en voi unohtaa. Haluan saada sen miehen tilille teostaan.”
”Saat sitten ihan itse selvittää, kuka se oli, koska minä en aio kertoa sinulle vaikka uhkaisit tappaa minut! Minä en aio puhua”, Finduilas vinkaisi ja puhkesi kyyneliin. Äkkiä kaikki se, mitä hän oli tehnyt, koko teon hirveys heitettiin alastomana hänen kasvoilleen ja se tuntui liian pahalta.
”Finduilas rakas…”
”Älä koske minuun. Minä en sano mitään, minä en voi puhua sinulle, minä en tahdo, en, en!” Finduilas kääntyi ja lähti Denethorin luota niin lujaa kuin pystyi. Hän ei tiennyt, mitä tehdä tai mitä ajatella. Thorongilista hän ei voisi Denethorille kertoa ikinä. Kyyneleet kastelivat hänen kasvonsa ja Finduilasin oli äkkiä paha olla. Lapsi, josta hän oli iloinnut, oli nyt muuttunut pelottavaksi, pahaksi, vääräksi ja hävettäväksi asiaksi, josta Finduilas ei halunnut tietää ja jota hänen ei tehnyt mieli ajatella alkuunkaan. Hän tunsi tärisevänsä juostessaan, kompuroidessaan kohti ovia.

Thorongilia pitäisi varoittaa, sillä Denethor ei ollut typerä ja saisi asian selville jotenkin. Mutta Finduilas ei tiennyt miten kertoa Thorongilille, että Denethor voisi epäillä tätä. Miehen luokse ei voinut mennä, sillä silloin Finduilas olisi itse paljastanut Thorongilin. Mutta jos Thorongil ei saisi tietää… Kaikki oli äkkiä aivan hirveää. Ja kaikki vain Finduilasin oman typeryyden tähden, tietenkään moinen asia ei voinut pysyä salassa. Hänen olisi pitänyt ymmärtää se ja tehdä jotakin. Jotakin. Finduilas riuhtaisi oven auki edelleen itkien ja kirosi mielessään parantajaa. Miesparka oli kuitenkin syytön, sisimmässään Finduilas tiesi sen, hän itse oli kaiken alulle saattanut. Mennyt Thorongilin luokse ja… unohtanut hetkeksi kaiken muun. Se oli väärin, väärin, Finduilas ei ymmärtänyt, miksi hän tajusi asian vakavuuden vasta nyt, näin myöhään. Hän oli ollut liian hyväuskoinen ajatellessaan asian pysyvän salassa. Kuin pieni lapsi, joka uskoo pienimmänkin kerrotun asian pitkään jälkeenpäin, hän oli uskonut salaisuuden pitävän. Hän ei tiennyt mitä pitäisi tehdä. Ajatukset tuntuivat sumenevan.

”Finduilas, mikä hätänä?” Thorongil näki Finduilasin juoksevan käytävää eteenpäin. Miten mies saattoi olla siinä juuri nyt? Kaikki meni päin mäntyä, Finduilas kauhistui.
”Ei, menkää pois. Denethor ei saa nähdä teitä juuri nyt, hän.. menkää, itsenne tähden, jos arvostatte itseänne yhtään! Olkaa, kuin ette näkisi minua…” Finduilas tunsi kyyneleiden virtaavan entistä vuolaammin. Jos Denethor näkisi heidät nyt, seuraukset olisivat kauheat. Hän ei päässyt etenemään, hän ei jaksanut enää.
”Mitä on tapahtunut?” Thorongil kysyi vain.
”Oman itsenne tähden, menkää pois, pois!” Finduilas parahti juuri kuullakseen askeleet takaansa. Denethor oli kuullut. Hetki antoi jostain voimaa hänelle, ja hän jatkoi nyt eteenpäin puolijuoksua jättäen Thorongilin seisomaan paikoilleen ja kummastelemaan, mitä oikein oli meneillään.
”Finduilas!” Denethorin ääni kuului jo läheltä, kun he kääntyivät nurkan taakse. Mies sai hänet kiinni hetkessä.
”Finduilas, minä en voi uskoa tätä”, Denethor sanoi tarttuessaan Finduilasia olkapäästä. ”Thorongil? Ja sinä itse vakuutit, että häneen voi luottaa!”
”Mene pois, älä koske minuun, haluan olla yksin”, Finduilas huudahti kiukkuisena ja juoksi viimeiset askeleet huoneen ovelle lyöden sen kiinni Denethorin nenän edestä.

Hetken Finduilas tärisi paikoillaan itkien, lamaantuneena. Denethor ei avannut heidän huoneensa ovea. Toisaalta se oli helpotus hänelle, mutta Thorongil… Finduilas puristi kätensä nyrkkiin. Hän oli ollut jälleen typerä, typerä, miksi hän oli vastannut Thorongilille? Hyvät tavat olivat liian tiukassa, mutta hänen olisi pitänyt unohtaa ne. Vain yhdeksi hetkeksi, hänen olisi pitänyt pyyhältää miehen ohitse. Finduilas kaappasi erään koristetyynyn käsiinsä ja halasi sitä tiukasti, rutistaen kätensä sen ympärille kuin se olisi ollut kallis aarre. Hän halusi pois, pois, pois…

Äkkiä suunnaton kipu sai itkun loppumaan vain, jotta se saattoi alkaa uudelleen rajumpana. Vatsaan koski, kuin joku olisi hakannut häntä sisältä päin. Finduilas tunsi jonkin lämpimän valuvan jalkaansa alas. Tyyny kirposi lattialle, kun kipu sai yliotteen. Jokin punainen levisi matolle ja sumeasti Finduilas tajusi vuotavansa verta. Kyyneleet putoilivat lattialle hänen taittuessaan kaksinkerroin, ja huuto karkasi suusta väkisin.

Lopulta ystävällinen, rauhoittava pimeys vei Finduilasin syliinsä ja tuska katosi hiljaisuuteen.

*

Tämä oli uskomatonta. Se ei voinut olla totta, ei vain kerta kaikkiaan saanut olla totta. Hätä valtasi mielen väkisin, vaikka kuinka yritti pysyä tyynenä ja rauhallisena niin kuin aina. Juosta ei voinut, mutta askelia saattoi kiihdyttää kyllä. Denethor siis kiihdytti askeliaan niin paljon kuin kehtasi. Finduilas. Pelkää ajatus siitä, että Finduilas koki kipua, sattui häneen itseensä. Muuan palvelustyttö, taisi olla Finduilasin läheisimpiä, tuli itkien hänen luokseen kertomaan, että oli löytänyt Finduilasin heidän huoneestaan verilammikosta. Ja katsomaan tyttö oli mennyt, koska oli kuullut jonkun huutavan. Sitten Finduilas oli viety Parannuksen Tarhaan.

”Missä minun vaimoni on?”
Parantaja nosti katseensa. ”Finduilas-rouva on tuossa huoneessa, mutta hän on edelleenkin tajuton.”
”Mitä tapahtui?”
”Olen hyvin pahoillani teidän puolestanne, herrani...”
”Puhukaa suoraan”, Denethor käski.
”Hän menetti lapsen ja mukana paljon verta, korkea herra”, parantaja sanoi rauhallisesti, mutta silti osaaottavasti. Se ärsytti Denethoria.
”Selviääkö hän?” Hän ei edes huomannut äänensä kohonneen.
”Kyllä vain, pahin on jo takanapäin. Mutta voinko pyytää teitä puhumaan hieman hiljempaa? Täällä on sairaita.”
”Minun vaimoni… eihän tällaista tapahdu?” Denethor tyytyi hiljentämään ääntään vain vähän ja puristamaan kätensä nyrkkiin.
”Ikävä kyllä tätä tapahtuu, korkea herra. Haluatteko teetä? Teidän olisi syytä rauhoittua hieman ennen kuin menette tapaamaan vaimoanne.”
”Ei, minä en ota teetä. Käyn.. rauhoittumassa ja tulen sitten takaisin”, Denethor ilmoitti ja lähti sitten Parannuksen Tarhan käytävää pitkin pois.

*

Thorongil oli matkalla huoneeseensa vähintäänkin hämmästyneenä. Finduilas oli tullut itkien häntä vastaan ja käyttäytynyt varsin kummallisesti. Käskenyt hänen mennä pois luotaan, ja samassa Denethor oli pyyhältänyt Finduilasin perään. Sitten Thorongil oli pysähtynyt puhumaan hetkeksi parin sotilaan kanssa. Eräs palvelustyttö oli tullut kasvot aivan valkeina heidän luokseen ja kysynyt, tiesivätkö he, missä Denethor oli. Kun tyttö oli kuullut, että he eivät tienneet käskynhaltijan pojan olinpaikasta, hän oli kipittänyt tiehensä edelleen kuin aaveen nähneenä. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Varmaa oli, että kaikki ei nyt ollut niin kuin piti.
”Sinä!” Ääni kajahti käytävältä hänen takaansa kovana ja käskevänä. Thorongil kääntyi ympäri ja näki Denethorin kasvot, jotka tihkuivat vihaa.
”Mukaani. Nyt heti.”
Thorongil totteli vaiti ja seurasi Denethorin jäljessä käytävää siihen suuntaan, mistä hän oli juuri tullut. Denethor johti hänet sanaakaan sanomatta ovista ulos, puutarhaan ja sen hiljaisiin osiin, missä ei ollut ketään. Ihmetys kasvoi hetki hetkeltä, ja Thorongil alkoi epäillä jo mitä mielikuvituksellisimpia asioita tapahtuneen. Denethor pysähtyi ja kääntyi häntä kohti. Viha ympäröi miestä. Thorongil oli tyytyväinen, ettei Denethorin katseella ollut tappamisen voimaa. Muuten hän olisi jo kuollut.
”Olen saanut tarpeekseni.”
”Mitä nyt, Denethor?”
”Kuinka julkeat? Kuinka julkeat katsoa minua silmiin? Viettelit Finduilasin, kenties et vaivautunut edes siihen, ja olet samalla miltei tappanut hänet. Minun vaimoni, Thorongil.” Viimeisen sanan Denethor sylkäisi suustaan kuin karmeimman solvauksen.
”Mitä?” Thorongil henkäisi ja tuijotti Denethoria epäuskoisena.
Denethor sylkäisi hänen jalkojensa juureen. ”Minä tiedän kyllä, mitä poissa ollessani tapahtui. Sinä sitten päätit saman tien pelotella vaimoni niin, ettei tämä uskaltanut kertoa minulle? Edes minulle. Se pahuudestasi siinnyt lapsi kuoli. Ja hyvä ettei vienyt minun vaimoani mennessään!”
Thorongil sulki silmänsä ja puristi käsiään nyrkkiin, tuntien kynsien painuvan kämmeneen. Ei.
”Minä olen pahoillani, Denethor.” Hän avasi jälleen silmänsä ja onnistui jotenkin pitämään rauhallisen ja muodollisen äänensävynsä.
”Sietääkin olla, vaikka et sinä sitä tarkoita! Kuinka moni raiskaaja voi olla pahoillaan teostaan? Näköjään sinä voit olla mitä vain!”
Thorongil pudisti päätään hitaasti. ”Sanoiko Finduilas niin? Kertoiko hän sinulle, että minä raiskasin hänet?” Enää hän ei kyennyt pidättelemään raivoaan, rauhallinen ja kunnioittava äänensävy oli enää muisto vain. Jos Finduilas oli tosiaan...
”Muuta vaihtoehtoa ei ole, sinä kunnioittamaton. Saat pian sinäkin paikan Parannuksen Tarhasta, ellet opi kunnioitusta!”
”Denethor. Syyttävä sormesi ei näe kaikkea, ei koko totuutta. En ole yksin tähän syyllinen.” Thorongil tuijotti Denethoria pistävästi.
”Et ole ikinä suostunut kohtelemaan minua kunnioittavasti, vaikka olen sinua korkeammalla, yläpuolellasi. Pelaat uhkarohkeaa peliä, muukalainen!”
”Sinä olet vain käskynhaltijan poika, et mitään muuta. Minun ei kuuluisi kumartaa edes isääsi!” Thorongil loi Denethoriin katseen, joka olisi saanut kenet tahansa muun hätkähtämään. ”Silti minä sen teen, sillä Thorongil on vähäinen. Thorongil on vain vähäinen ja heikko. Mutta minä olen myös jotain muuta. Minun ei kuuluisi kumartaa edes isääsi, tiedä se, Denethor Ecthelionin poika.”

Niine hyvineen Thorongil lähti pitkin askelin pois käskynhaltijan pojan luota.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Jos joku ihana viitsisi poistaa...
Viimeksi muokannut Nerwen, La Touko 31, 2008 7:42 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Huh, olipa siinä menoa ja melskettä. Siis hyvin voimakkaasti tunnelatautunut luku tai jotain (sanavarasto taas jumiksessa tämän väsymyksen vuoksi...). Mutta siis kyllä, osasin odottaa tuollaista ratkaisua. Toisin sanoen tämä tuntui minustakin selkeimmältä ratkaisulta ongelmaan.

Minä tykkäsin Denethorista tässä luvussa. Niin ihanan hyväuskoista häneltä kuvitella, että Finduilas tuli raiskatuksi. Eihän hänen ihana vaimonsa voisi sortua syrjähyppyyn... Ja oikeasti kyllä aika jaloa suostua teeskentelemään isää lapselle, joka on raiskauksen seurausta (Minä olen joskus tuotakin miettinyt, että miten vanhemmat ovat mahtaneet suhtautua lapsiin, jotka ovat saaneet alkunsa tuolla tavalla. Että voisiko sellaista lasta oikeasti rakastaa. Ehkä voisi, mutta kyllä se varmasti kova pala olisi, varsinkin jos lapsi sattuisi olemaan ihan sen raiskaajan näköinen.) Toisaalta tuntuu, ettei Denethor tuota asiaa varmaan kovin paljon ollut pohtinut, nimittäin jos Finduilas olisi oikeasti ollut raiskattu, tuskin hän olisi onnistunut iloitsemaan raskaudestaan niin paljon kuin tässä aiemmin oli iloinnut.

Thorongil onnistuu tietysti taas törmäämään paikalle silloin, kun häntä vähiten kaivattaisi. :wink: Tuo kohtaus, jossa Finduilas säntää huonettaan kohti, oli kyllä kaikessa intensiivisyydessään tosi hieno. Ei oikeastaan mikään ihme, että järkytys johti sitten keskenmenoon. Denethor ei kyllä varmaan ole erityisen pahoillaan lapsen menetyksestä, paitsi tietysti Finduilasin terveyden vuoksi. Minusta hän sanoi todella hienosti tuossa pahuudestasi siinnyt lapsi kuoli - siinä oli sellaista mukavaa vanhanajan henkeä. Mutta myös tämä Thorongilin Syyttävä sormesi ei näe kaikkea, ei koko totuutta oli myös hieno, aragornmainen ilmaisu. Kuvittelin Denethorin haastavan Thorongilin tuossa kaksintaisteluun tai tekevän tälle jotain, mutta Thorongilin sanat taisivat sitten järkyttää häntä aika paljon. No, eipä tarvitse enää arvailla, kuinka Denethor sai selville Thorongilin syntyperän, tämä kertoi sen itse. :D Luulisin nimittäin Denethorin osaavan päätellä sen tuon perusteella.

Hieno luku kerrassaan, hyvin eheä kokonaisuus ja mukavan draamaattiset tapahtumat. Jatkoa vaan kehiin. :)
Avatar
Etiäinen
Puolituinen
Viestit: 355
Liittynyt: Ti Joulu 13, 2005 9:12 pm
Paikkakunta: Metsä

Viesti Kirjoittaja Etiäinen »

Voi hyvänen aika. Mistäs tässä nyt aloittaisi. Olen aika sanaton.

Tuota. Täytyy tunnustaa, että minä luulin koko ajan, että lapsi on Boromir, ja että parantaja oli vain erehtynyt. Tämä käänne tosiaan kyllä sopi tarinan kulkuun luonnollisemmin.

Voisi kuvitella Finduilasin masentuvan entistä pahemmin, mutta toisaalta, tavallaan on hyvä juttu, että kävi näin. Jotenkin... siis se oli oikeasti Thorongilin lapsi? Kamalaa. (Menin ihan sekaisin tästä, huomaako sen?) Niin ja toisaalta, eihän Denethor olisi voinut rakastaa lasta niinkuin hän rakasti Boromiria myöhemmin, jos hän olisi tiennyt ettei lapsi ole hänen. Tämä oli parempi käänne, vaikka järkyttävä olikin. Parempi Finduilasinkin kannalta, toivottavasti hän myös ymmärtää sen joskus..

Typerää parantajalta kertoa Denethorille, ettei lapsi voi olla Denethorin, eipä taidettu Keski-Maassa tietää vaitiolovelvollisuudesta ^^

Kuten tuossa ylempänä todettiin, Denethor oli hyvin kuvattu tässä, ja hänen reaktionsa ja käyttäytymisensä tuntui tilanteeseen nähden sopivalta.

Tuossa lopussa Thorongil toimi todella typerästi kun alkoi uhkailla Denethoria omalla asemallaan. Toisaalta ei Thorongil olisi voinut myöntää raiskausta, koska ei sitä tehnyt. Jotenkin olisin kuitenkin ajatellut, ettei Thorongil silti alkaisi syyttää Finduilasia, mutta rajansa se Thorongilinkin epäitsekkyydellä... Hankala tilanne.

Minä menen nyt sulattelemaan, mutta tämä oli kaikessa karmeudessaan hieno luku ^^
Niin tie on musta,
vaan mustempi ois mieli kulkijalla,
Jos kuu ei paistaisi hopeaansa
Kuoleman kattilalla - tummuvan taivaan alla.

Viikate:Tie

"Mutta koska jonkun pitää sotkea asiat" | Vuoden Pippin 2009
Vastaa Viestiin