Thorongil, pohjoisen muukalainen Gondorissa (valmis 21.8.!)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitos. :) En käsitä, miten voitte repiä jotain tuollaista tästä luvusta..!

Leida, kiitos. Kerrankin muuten kirjoitan jotain vuodenaikaa suurin piirtein samaan aikaan kuin se on, enkä ihan keskitalvesta heinäkuussa :) Mutta kivaa, jos luku sopi päiväänkin.

Minä en keksinyt oikein mitään, joten kevät sitten päätti piristää hahmoja. Kaikkien asiat ovat aika hyvällä tolalla tällä hetkellä. Hienoa, jos pidit siitä Thorongilin suhtautumisesta Herionin kuolemaan, ja jos nuo pikkujutut tuntuivat uskottavilta. Jos totta puhutaan, ne vain ilmestyivät jostain paperille eteeni... :roll: Myös nuo Finduilasin veteen kahlaamiset ja muut kuuluvat siihen kastiin, eipä niillä mitään sen isompaa tarkoitusta tai muuta ollut.

Ecthelion on ollut paitsiossa aika kauan. Finduilas ja Denethor tietävät, kuka Thorogil on kyllä, mutta ovat aika lailla unohtaneet sen. Tai Finduilas ainakin, Denethor on niin omituinen etten tiedä onko hän unohtanut vai ei. Mutta eipä hän ainakaan ole puhunut isälleensiitä tai muustakaan tapahtuneesta, vaikka se voisi olla järkevää (hänen kannaltaan). Sillä hän tosiaan saisi Thorongilin varmasti pois jaloista ja voisi luottaa Finduilasiinkin enemmän. Ja minä en todellakaan tiedä, ovatko nuo Finduilasin mielestä niin ruusuiset hetket jotain muuta pinnan alla. Se jääköön lukijoille itselleen. :wink:

Tuo tähtitaivas-ajatus on jo suunnilleen kaksi vuotta vanha (minähän käytin sitä siinä yhdessä pikkuficissäni), mutta ei se voimaansa silti menetä. Muulle voin sanoa vain, että olen iloinen, jos pidät. :D

Teen parhaani tämän suhteen, jos vain saisin päätettyä pari asiaa, se voisi taas toimiakin. Tiedä häntä. *vilkuilee vihkoa edessään surumielisesti*

Andune, kiitos. Hienoa, jos sinulle tuli noin keväinen olo. :) Saisi jo lämpö tullakin, tänä aamuna oli pakkasta...

Hyvä, jos et pidä tätä pirstaleisena, sillä pelkäsin sen vähän hajoavan kun Thorongil ja Finduilas eivät oikein yhdessä olleet. Ideana nimenomaan oli näyttää kummakin ajatuksia ihan kaikesta turhastakin.

Finduilas taitaa tosiaan ansaita sen onnen, jossa nyt elää. Ja minä totesin jossain, että Denethor/Finduilasia tulee lisää, tuossa oli nyt pientä jotain... Laitetaan nyt kevään syyksi.

Minä en osannut nähdä enää Thorongilia vinkumassa yksinään, joten nuo muut sotilaat astuivat kuvaan. Ja Ecthelionin pojittelulla on syynsäkin, Thorongil on itse asiassa vuoden nuorempi kuin Denethor ja jossainhan todetaan, että Denethorin paikka oli kuitenkin isä arvonannossa toisena. Sieltä se juurensa saa... Ja tietysti Ecthelion nyt vanhempi on, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. :wink:

Ihan oikeassa olet, Finduilas heikkeni merenkaipuun ja idän pelon takia, jos näin voisi sanoa. Se piti ottaa mukaan tähän juuri sewn kohtalon tähden, joka Finduilasille tuli, vaikka minusta se on kamalan surullista. Muistaakseni Finduilas oli vain 38 kun kuoli.

Juuh, kyllä minä uskon sinun tietävän, minne Finduilasia viedään. Jatko tulee kun tulee...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tämä luku tosiaan sopi hyvin tähän vuodenaikaan, vaikka nuo ilmat nyt ovat vielä olleet aika synkkiä ainakin täällä päin. On tosiaan aika hankalaa saada ficcien vuodenajat sopimaan yhteen todellisten vuodenaikojen kanssa. (Minulla usein käy niin, että kirjoitan ficciin saman vuodenajan kuin mikä oikeasti on menossa, mutta siinä vaiheessa kun päästään julkaisuun, se on jo ehtinyt vaihtua joksikin muuksi.)

Minustakin oli kiva juttu, että Thorongil saattoi surra Herionin poismenoa noiden sotilastovereidensa kanssa. Finduilasin onnesta oli kanssa mukava lukea, onhan hänellä vielä monta elinvuotta jäljellä, ja kyllä minä mieluusti ajattelisin, että ne olivat hänelle enimmäkseen onnellisia. Koska muuten hän olisi varmaan kuollut vieläkin nuorempana.

Ecthelionia oli kiva nähdä pitkästä aikaa. Tuo Thorongilin pojittelu sopi minusta hänelle hyvin, käsitykseni mukaan Ecthelion suhtautui häneen varsin isällisesti. Mutta oli tosiaan ehkä hieman erikoista, ettei Denethor ollut kannellut Thorongilin tekemisistä isälleen. Ja oikeastaan sekin on aika erikoista, ettei Ecthelion ole kuullut asiasta. Se on kuitenkin niin iso juttu, että luulisi valtiaan saavan sen tietoonsa tavalla tai toisella (onhan tällä varmaan kuitenkin tiedustelijoita ja salakuuntelijoita Linnassa, jotta hän pysyy ajan tasalla juoruista jne.). Vaikka onhan sekin mahdollista, että Ecthelion tietää, mutta hän rakastaa Thorongilia niin suuresti, että päättää painaa asian villaisella eikä edes kysele asiasta "poikaseltaan". ;) Siinä tapauksessa en yhtään ihmettelisi, jos Denethor kiehuisi raivosta. Minä kyllä mielelläni kuulisin, millaiseksi näet tuon tilanteen, eli tietääkö Ecthelion todellisuudessa vai ei? Olisin myös mielelläni kuullut vähän perusteluja sille, miksei Ecthelion halua lähettää Thorongilia vielä merirosvojen kimppuun, vaan jankkaa tuosta Ithilienistä. Tiedän, että kirjan mukaan hän ei saanut heti lupaa, joten minusta olisi ollut mielenkiintoista kuulla, että minkä vuoksi ei saanut.

Oi, Denethor varmasti on kaunis nukkuessaan. :) Minä tykkäsin kovasti tuosta pienestä hetkestä Finduilasin ja Denethorin välillä, siinä oli sellaista arjen ihanuutta. Kivoja olivat myös nuo Finduilasin ja Thorongilin ajatukset keväästä ja maailmanmenosta. Finduilas ja Thorongil tuntuivat aika muodollisilta toisiaan kohtaan tuossa lopussa, mutta minusta se sopi kyllä hyvin heidän nykyiseen tilanteeseensa, ja minä oikeasti toivon, että he nyt viimein unohtavat toisensa ja alkavat elää omia elämiään.

Vai on Denethor järjestänyt Finduilasille yllätyksen, mielenkiintoista. En kyllä osaa arvata, minne hän Finduilasin aikoo viedä. Finduilas toivoo kyllä näkevänsä Dol Amrothin, ja minusta olisi mukavaa, jos hän pääsisi käymään siellä, mutta tuskin Denethor lähtisi viemään häntä ex tempore niin pitkälle matkalle. Kaipa Finduilas haluaisi valmistautua sellaiselle. Mutta seuraavassa luvussa se toivottavasti selviää.

Minäkin tosiaan odotan innolla jatkoa, mutta älä ota turhia paineita, kirjoittele vaan kaikessa rauhassa. Ja onhan se niin, että jos juttu alkaa kyllästyttää, niin helpointa on varmasti vain kehittää siihen tyylikäs lopetus. (Ei tietysti mielellään sellaista "ja sitten taivaalta syöksyi meteoriitti ja he kaikki kuolivat" -tyyppistä, joita itse hamassa nuoruudessani harrastin....;)).
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitos. Minä en tiedä, miten osaan enää hymyillä kun kyse on tästä ficistä, mutta näköjään kommenttien ansiosta se onnistuu.

Juu, vuodenajat on kamalan vaikea sovittaa yhteen, mutta nyt se onneksi onnistui jotenkin (ensimmäisen kerran varmaan koko sinä aikana, kun olen kirjoittanut...) Minulla on juuri tämä keskikesällä kylmin talvi -ongelma. :roll:

Oikeastaan, jos totta puhutaan, nuo sotilaat otin mukaan vain siksi, ettei heitä unohdeta kokonaan, mutta Thorongil tosiaan sai apua suruunsa heiltä voidessaan viettää aikaa heidän kanssaan. Ja Finduilas tarvitsee onneakin, en osaa kuvitella että hän olisi ollut onneton koko ikänsä. Hän varmasti olisi kuollut nuorempana, jos olisi ollut surullinen, kuten sanoit.

Ecthelion kävi mukana, juu... Ja minäkin olen saanut sellaisen kuvan, että hän oli aika isällinen Thorongilia kohtaan, ja siitähän tuo pojittelu tulikin. Tuo Denethor on aika ongelmallinen, minulle motiivit ovat aina kamalan vaikeita kehittää. Tässä kuitenkin haluan, että Ecthelion ei tiedä. Vaikka hän onkin Thorongiliin kiintynyt, hän ei varmasti (ainakaan minun mielestäni) voisi sulattaa tuollaista. Ilmeisesti jokin tietokatkos tai jotain tuolla Linnan sisäisessä tiedonjakelussa, tai sitten asia on pysynyt vahvistamattomana, jolloin Ecthelion ei siitä välitä. Siinä kai tuli vastaus tuohonkin, että tietääkö Ecthelion. Ei tiedä. Ja toinen ongelmani (miten osaatkin valita juuri ne kysymyksiisi?). Tuo Ecthelionin vastahakoisuus mainitaan liitteissä, ja siksi haluan pitää sen mukana, tosin sen syy on vähän vaikeampi juttu. Yritän selvittää sitä tulevaisuudessa, joten en tiedä, mitä tässä nyt voin sanoa...

Minusta on kivaa kirjoittaa jostakusta katselemassa toisen unta, ja "originaalissani" olen käyttänyt aitä aika lailla. Sieltä se kai sitten tännekin hyppäsi. Kyllä, Denethoria varmasti kelpaa katsella. Finduilas ja Thorongil olivat niin muodollisia sen takia, että taitavat hiukan pelätä toisiaan kaiken jälkeen, eivätkä tiedä, miten suhtautua jne.

Denethorilla on yllätys Finduilasille, mutta en taida sanoa enempää, pidetään se pieni jännitys joka tähän vielä on jotenkin onnistunut jäämään. Seuraava luku paljastaa jo nimessään sen, mikä on matkan määränpää.

Minä kirjoitin eilen tämänhetkisen luvun loppuun vihkoon, mutta se vajaa sivu oli jotain ihan omituista enkä tiedä, mitä sille vielä tapahtuu. :roll: Enkä osaa päättää kahden mahdollisuuden väliltä, mitä tuleekaan tapahtumaan... Joten jumissa ollaan ja taitavasti, mutta kyllä se jatko sieltä tulee. Minä yritän saada jonkinlaisen järkevän lopun aikaan, vaikka kyllä joskus tekisi mieli turvautua tuollaiseen äkkiloppuun. Tiedän jo, miten teen viimeisen luvun, mutta se väli on ongelma.
_________________

No niin, se tauko osoittautuikin vain viikon mittaiseksi. Mutta olin todellakin hukassa, ja yritän nyt kuroa aikaa kiinni tämän suhteen. Tämä luku on pitkä ja ehkä tylsäkin, ei oikein tapahdu mitään. Toivon, että pystyn pitämään tämän ficin kohtuuden rajoissa ja että saan sen lopetettua ennen lukua 37. Katsotaan nyt, kuinka käy...

29. Luku: Merimatka ja Dol Amroth

Huhtikuun puolivälin tienoilla saattue lähti kohti Dol Amrothia. Tarkoituksena oli kulkea koko matka pienehköllä laivalla Anduinia alas ja sitten rannikkoa pitkin Dol Amrothiin. Thorongil ei vieläkään juuri tiennyt, miksi hänen piti olla mukana, mutta siinä hän yhtä kaikki nyt istui, vaunuissa matkalla kohti Osgiliathin luona odottavaa purtta.

Lähtöpäivä oli mitä kaunein. Aurinko paistoi korkealla, kun neljät vaunut kulkivat Pelennorin läpi. Kevät oli tullut, kevyt etelätuuli kävi leutona maiseman yli. Thorongil tuijotti eteensä mitään näkemättä, miettien. Miksi hänen piti lähteä mukaan? Matka tuskin olisi vaarallinen Finduilasille ja Denethorille, ja se oli hänelle aivan turha. Hänen pitäisi vain viettää aikaansa Denethorin ja Finduilasin kanssa; Thorongil epäili, ettei pystyisi jättäytymään omiin oloihinsa kovinkaan helposti. Ecthelion halusi nostaa hänet jalustalle. Se oli myös syy, miksi Denethor häntä vihasi, olihan Thorongil tavallaan, tahtomattaan, vienyt Denethorin paikan tämän isän sydämessä. Denethor oli ylpeä ja kykenevä mies, eikä pitänyt siitä, että jäi jonkun varjoon.

Noustessaan vaunuista Thorongil kuuli ensiksi Finduilasin epäuskoisen ilon ja ihmetyksen.
”Dol Amrothiin? Denethor, mitä tämä tarkoittaa? Me menemme Dol Amrothiin?” Finduilas nauroi ääneen vähän matkan päässä ja halasi miestään. Denethor yritti hieman rauhoitella vaimoaan.

Anduin välkehti kevätauringossa ja pieni laiva odotti heitä. Sininen taivas oli pilvetön eikä idänkään varjo tuntunut yhtä uhkaavalta kauniina päivänä. Kevyt tuuli kävi tuskin huomattavana, ja oli lämmintä. Finduilas suorastaan säteili iloa ympärilleen tummansinisessään. Naisen mustat hiukset oli koottu nutturalle niskaan ja Finduilasin silmät tuikkivat. Denethorin sieti olla onnellinen niin kauniista ja lempeästä vaimosta kuin Dol Amrothin Adrahilin tytär.

*

”Denethor, minä en vain voi uskoa tätä”, Finduilas sanoi ties monennenko kerran heidän astuessaan laivaan.
”Pääset tervehtimään perhettäsi pitkästä aikaa”, Denethor hymyili.
Finduilas vastasi hymyyn ja kiirehti sitten kannen yli. Hän kurkisti alas veteen laidan yli; vesi oli tummaa ja näytti kovin kylmältä. Se kirkastuisi kyllä, kunhan he vain ehtisivät Dol Amrothin valkeille rannoille. Oli ihanaa olla vesillä tietäen, että pääsisi pian merelle ja tietysti perheen luo. Päiväkään ei olisi voinut olla kauniimpi. Vesi välkehti auringon kilossa niin että välillä silmiin sattui. Denethor tuli Finduilasin luokse.
”Sinä näytät iloiselta.”
”Minä olen iloinen, Denethor. On uskomattoman ihanaa, että olen tässä juuri nyt! Minä saan nähdä meren…” Finduilas huokasi tähyten kohti eteläistä taivaanrantaa. Sitten hän käännähti ympäri, Denethoriin päin. Hän ehti jo avata suunsa sanoakseen jotain, mutta kaikki sanat katosivat hänen mielestään kun hän näki Thorongilin astuvan laivaan. Finduilas jäi katsomaan miestä edelleen suu raollaan. Denethor seurasi hänen katseensa suuntaa ja äsken vielä miltei iloinen ilme synkkeni heti.
”En tiedä, miksi isä halusi hänen tulevan mukaan.”
Finduilas räpytti silmiään ja sulki suunsa. ”Minä en vain… odottanut näkeväni häntä täällä”, hän sanoi hitaasti.

*

Kaksi päivää kestänyt matka oli osoittautunut vaikeaksi. Denethor näytti vihaiselta joka kerta kun huomasi Thorongilin, ja se ei ollut harvinaista pienellä aluksella. Pian laiva saavuttaisi meren. Thorongil toivoi, että matka sujuisi helposti ja nopeasti. Dol Amrothissa olisi kuitenkin helpompaa pysyä poissa Denethorin näkyviltä.

Oli ilta, aurinko loi viime säteitään värjäten läntisen taivaan pilvet vaaleanpunaisiksi ja taivaanrannan keltaiseksi. Hiljainen veden ääni kuului jostain alapuolelta Thorongilin nojatessa eteenpäin. Tuuli oli kääntynyt edellisenä päivänä, ja se kävi nyt pohjoisesta viileänä jouduttaen heidän matkaansa. Se tarttui kuitenkin Thorongilin puolipitkiin hiuksiin ja veti ne hänen silmilleen. Jostain kuului vaimeaa keskustelua, ilmassa tuoksui kevät ja alkava kesä. Ruoho vihersi joenpenkalla.

”Auringonlaskun katselemassa?” kirkas ääni kysyi äkkiä Thorongilin viereltä. Thorongil käänsi kasvonsa kohdaten Finduilasin katseen.
”Niin. Entä te? Uskallatte tulla puhelemaan kanssani vaikka miehenne on lähellä?”
”Denethor ei meitä nyt näe, ja saan minä sentään ihmisille puhua. Me emme ole puhuneet pitkään aikaan.” Finduilas käänsi kasvonsa ja piti silmänsä tiiviisti taivaanrannassa.
”Jos totta puhutaan, minä olen yrittänyt sitä välttää”, Thorongil sanoi kääntäen itsekin katseensa takaisin punaisiksi värjäytyneisiin pilviin.
”Minkä takia?”
”Finduilas… te ette tiedä, mitä teette minulle, kun tulette puhumaan luokseni tuolla tavoin, luottavaisena, rauhallisin mielin. Oli minun syytäni, että jouduitte kärsimään niin. Minähän miltei tapoin teidät!” Ajatus ei ollut jättänyt häntä rauhaan kertaakaan, kun Finduilas oli häntä lähestynyt.
”Ei, älkää ajatelko sitä niin tai syyttäkö itseänne. Minä olen osallinen, ja syy on yhtä paljon, ellei enemmänkin, minun kuin teidän. Minä tiedän, että te olette hyvä mies, Thorongil.” Finduilas laski kätensä kevyesti Thorongilin kädelle. ”Te ette pakene, olette vahva.”
”Mieleni teki monesti paeta”, Thorongil vastasi.
”Uskon sen. Mutta te ette paennut”, Finduilas sanoi ottaen kätensä pois.
”Se olisi varmasti kostautunut minulle myöhemmin. Ikuisesti ei voi paeta, ja joskus on parempi kohdata vaikeudet ennen kuin ne kasvavat liikaa”, Thorongil lausahti.

*

He olivat merellä. Lokit kirkuivat jälleen, aurinko loi säteitään veteen ja taivaanranta oli kovin kaukana. Taivaan sini veti vertoja meren värille vain vaivoin. Finduilas nautti tuntiessaan meren tuulen kasvoillaan ja haistaessaan tutun, suolaisen levän tuoksun. Kotoinen olo oli vallannut hänet siitä hetkestä, kun hän oli jälleen nähnyt meren. Sen aaltojen ikuinen loiske ja tutkimattomat syvyydet kiehtoivat häntä edelleen suunnattomasti. Tuntui niin turvalliselta nähdä kaukana valkea lintu ja kuulla sen tervehdys. Auringonlaskut olivat häikäisevän kauniita, miten punainen tulinen pallo värjäsi veden ja taivaan ennen kuin yö riisti siltä voiman ja ajoi sen mereen. Sen jälkeen tuhannet ja taas tuhannet tähdet valaisivat pimeää taivaankantta kunnes aamu koitti idästä. Finduilas odotti hetkeä, kun saisi taas juosta poukamaansa niin kuin nuorempana ja istua suurelle, auringon lämmittämälle kivelle. Hän voisi upottaa varpaansa valkeaan hiekkaan, kahlata veteen. Sen hän tekisi, sillä sen hän oli tuolle paikalle velkaa; osa hänen sydämestään asui siellä edelleen. Hetken hän saisi iloita kuin lapsi, ja sen jälkeen olisi helpompaa palata Minas Tirithiin ja muistaa, kuka hän oli.

Finduilas oli miltei malttamaton pääsemään jälleen vanhempiensa ja veljensä luokse, sekä pieneen poukamaansa, jossa aallot löivät vaaleaan hiekkaan ja lokit huusivat.

*

He olivat nyt olleet matkalla viikon päivät, ja Dol Amrothin rannat lähestyivät. Ennen kaikkea sen näki Finduilasin käytöksestä. Usein nainen tuijotteli länttä kohti tai meren vellovaan sineen hymy kapeilla huulillaan. Merelle tulo oli tehnyt Finduilasille ihmeitä. Silmät olivat alkaneet loistaa entistä kirkkaammin ja hymy viipyi tuon tuosta kauniilla kasvoilla. Finduilas näytti onnellisemmalta kuin milloinkaan. Hän seisoi usein keulassa hengittäen syvään, tuuli tummilla hiuksillaan leikkien. Todellakin, kaunis oli Dol Amrothin Finduilas. Sula autuus paistoi noilta kasvoilta täällä meren ympäröimänä. Thorongil oli jälleen unohtunut katselemaan Finduilasia niin, ettei heti edes huomannut naisen vastaavan katseeseen.
”Turha teidän enää on piilotella, Thorongil, huomasin katseenne jo.” Finduilas asteli rauhallisesti hänen luokseen.
”Ja ilmeisesti tämä ei ole ensimmäinen kerta”, Thorongil hymähti.
Finduilas nauroi hänen sanoilleen. ”Taisitte juuri paljastaa itsenne itse; tämä oli ensimmäinen kerta.”
Thorongil pudisti päätään. ”Olen taas saanut huomata, miten typerästi käyttäydynkään silloin tällöin.”
”Ei, Thorongil”, Finduilas sanoi vakavoituen. ”Tiedätte itsekin, että olette viisas ja harkitseva. Ehkä vain kaipaatte jotain muuta pitkän joutilaisuuden keskelle.”
”Puhutte enemmän totta kuin voitte arvata, sillä minä totisesti kaipaisin taistelua. Voisin vihdoin purkaa kaiken sen, mitä olen joutunut kokemaan.”
Finduilas hymyili kysyvästi ja selvästi hieman ihmetellen. ”Te toivotte pääsevänne tervehtimään kuolemaa?”
”Se piristää minunkaltaistani yllättävän paljon, jos takana on niinkin paljon kuin minulla on nyt. Voin rauhassa ja luvalla purkaa vihani ja kiukkuni, kenties jopa suruni sen hetken kauheuteen ja loukkaantumisen ja ehkä jopa kuoleman mahdollisuuteen. Milloinkaan en tappamisesta ole iloinnut, mutta se helpottaa oloa joskus. Ulkopuolisen kannalta olisi tietysti helppo olettaa, että pysyisin poissa kaikkialta, missä voi henkensä menettää. Vaan ei ole kohtaloni istua joutilaana, Finduilas. Minä olen sotilas.” Thorongil ei vastannut naisen hymyyn vaan puhui vakavasti. Hän ei ollut unohtanut, että Finduilas tiesi, kuka hän oli.
”Se tuntuu toden totta oudolta, että haluatte ikään kuin leikkiä itsellänne, jos sallitte sanani. Sanoittehan, ettei teillä ole vaimoa”, Finduilas sanoi. ”En piinaa teitä tästä aiheesta enää tämän jälkeen, mutta yhtä asiaa tahdon kysyä. Miksi valepuku?”
”Vielä ei ole minun aikani, Finduilas. Gondor ei tarvitse nyt muuta kuin Käskynhaltijansa, ja minun tehtäväni on pysyä pimennossa. Vielä ei ole minun aikani. Voi olla, että minun aikaani ei edes tule, mutta soisin sen tulevan.” Thorongil käänsi katseensa horisonttiin. Kaukana näkyi pilviä aavan meren yllä. Hän puhui vähemmän kuin ajatteli; jos hänen aikaansa ei tulisi, ei tulisi enää koskaan Gondorille kuninkaan päiviä. Mutta nyt oli vielä liian aikaista sanoa mitään, paljon piti vielä tapahtua. Hän oli oppinut pitämään yllä toivon liekkiä sisimmässään, eikä hän antaisi sen kuolla. Hänellä oli toivoa, ja hän tiesi sen.

*

Hyvä sää oli suosinut heitä koko matkan ajan. Finduilas oli tyytyväinen, sillä matka oli sujunut nopsaan. Myrsky olisi ikävästi hidastanut heidän matkantekoaan. Kuitenkin tuulet olivat olleet suotuisat ja kyydinneet heitä mukavaa vauhtia kohti länttä.

Oli matkan yhdennentoista päivän ilta. Huhtikuu kääntyi kohti loppuaan, ja pian edessä siintäisivät Dol Amrothin rannat. Finduilas istui sängynreunalla hiuksiaan kammaten. Hytti ei ollut suurensuuri, mutta Finduilasin mielestä aivan sopiva hänelle ja Denethorille. Hän ei juuri muuten hytissä ollut kuin öisin.
”Denethor, mitä mietit?” Finduilas kysyi mieheltään, joka seisoi parin askeleen päässä.
”Minusta on hienoa nähdä sinut noin hyväntuulisena. Teinkö väärin, kun toin sinut sisämaahan?”
”Voi et! Minä rakastan sinua enemmän kuin merta ja Minas Tirith on minulle jo koti. Jos en olisi kyennyt Dol Amrothia jättämään, en olisi sitä tehnyt enkä olisi suostunut kosintaasi. Ja sitten isä olisi heitättänyt minut mereen sen kuultuaan”, Finduilas naurahti synkästi.
”Finduilas, Finduilas…” Denethor huokasi. ”Olen kyllä nähnyt sinun ikäväsi ja onnesi nyt kun olet täällä.”
”Sinä teit aivan oikein”, Finduilas näpäytti. ”sitä paitsi… minä olen ajattelut viime aikoina.”
Denethorin kulmat kohosivat ja hän katsoi kysyen Finduilasiin. Finduilas laski kamman kädestään ja taputti sängynreunaa vieressään. Denethor tuli hänen luokseen ja istui alas.
”Mitä nyt?”
”Meri on auttanut minua paranemaan, Denethor. Minä haluan, että me saamme lapsen, minä haluan antaa sinulle pojan.” Ajatus oli kypsynyt Finduilasin sisällä jo jonkin aikaa, ja nyt se oli saatava Denethorin tietoon. Finduilas halusi saada pienen käärön syliinsä tuuditettavaksi uneen.
”Se on hyvä asia”, Denethor sanoi.
Finduilas suuntasi silmänsä suorana Denethorin silmiin ja hymyili veitikkamaisesti. ”Mahtaako se onnistua, jos vain istumme tässä?”

*

”Tiedättekö, Thorongil, me todennäköisesti saavutamme Dol Amrothin vielä tänään”, Finduilas sanoi länteen tuijotellen. Viileä aamu oli hiljainen.
”Te taidatte odottaa sitä”, Thorongil lausahti.
”Niin teen, vaikka laivallakin on mukavaa. Voin tuntea meren läheisyyden toisin. Meri… tiedättehän, se ei ole vain suuri vesimäärä jossakin maan painanteessa. Se on täynnä voimaa, kauneutta ja salaisuuksia, suuret syvyydet kätkevät sisäänsä monia mysteerejä, joihin ihminen ei käsiksi pääse. Raivokas myrsky ei anna armoa pienelle ihmiselle. Pieneksi minä tosiaan itseni tunnen, kun katselen merta ja sen suuruutta.
Thorongil katseli Finduilasia silmäkulmastaan. Mitä sille hieman lapsekkaalle neidolle oli tapahtunut, kun entinen Finduilas tuntui täysin kadonneen?

Muutamaa tuntia myöhemmin, niin kuin Finduilas oli ennustanut, laiva ajoi Dol Amrothin laituriin. Suuriruhtinas perheineen oli heitä vastassa. Thorongil jäi tahallaan palvelusväen joukkoon, kun he laskeutuivat laiturille. Finduilas puheli täyttä päätä veljensä kanssa edempänä ja naisen helisevä nauru soi ilmassa.

Dol Amroth oli kaunis paikka, ja suuriruhtinaan kartano veti vertoja itse Minas Tirithin linnalle. Puutarha kukki ja lokit huusivat lentäessään kartanon ylitse. Kivetty pihatie vei leveille portaille, joita pitkin seurue nousi kartanoon. Suuriruhtinas Adrahil ilmoitti palvelijoilleen, että lounas tulisi valmistaa niin pian kuin mahdollista. Thorongil oli tyytyväinen, sillä kukaan ei ollut juuri kiinnittänyt häneen huomiota. Denethor ei pitänyt siitä, että oli jäänyt hänen varjoonsa, ja Thorongil antoi mieluusti miehelle sen paikan, joka tälle kuului.

Tosin pian Thorongil sai kuulla itseään kutsuttavan. Adrahil kumarsi tervehdykseksi, kun hän astui suuriruhtinaan eteen.
”Luulin jo, että olette jäänyt matkasta, kun teitä ei näkynyt”, Adrahil sanoi. ”Mutta tervetuloa Dol Amrothiin, Thorongil.”
”Kiitokseni, suuriruhtinas. Minä halusin vain välttää turhaa melua, ja pysyin siksi taustalla.”

*

Finduilas oli onnensa kukkuloilla. Imrahil oli heti kaapannut hänet syleilyyn, kun hän oli astunut maihin. Veli ei tuntunut muuttuneen lainkaan sitten viime näkemän. Isäkin oli samanlainen kuin ennen; hän otti Denethorin vastaan lämpimästi ja siirsi keskustelun heti johonkin asiaan, mistä Ecthelion oli halunnut Denethorin puhuvan. Finduilas ei kuunnellut miehensä edesottamuksia enempää vaan keskittyi siihen, mitä Imrahil hänelle sanoi. Äiti kulki heidän takanaan hiljaa. Hän ei ollut sanonut sanaakaan tervehdyksensä jälkeen.

Dol Amroth ei tuntunut vanhenneen päivääkään, sillä kaikki oli juuri niin kuin Finduilas muisti. Silti hän katseli nyt entistä kotiaan uusin silmin; se oli edelleen kaunis ja synnytti iloisen mielen, mutta nyt Finduilas kiinnitti huomiota yksityiskohtiin joita oli ennen tuskin huomannut. Kartano oli koristeellisempi kuin hän oli muistanut, samoin matka satamasta kartanolle tuntui lyhyemmältä kuin ennen.

Imrahil kertoi hullunkurisia sattumuksia saaden Finduilasin nauramaan niin kuin silloin ennen. Silloin, kun Finduilas oli tuntenut Denethorin vain nimeltä ja kummastellut Thorongilin mainetta siinä missä muutkin. Siitä tuntui kuluneen kovin kauan, vaikka tosiasiassa kyse oli parista vuodesta. Finduilas tajusi muuttuneensa paljon; ennen hän olisi juossut jo täyttä vauhtia poukamaansa, mutta nyt hän tiesi meren odottavan lounaan yli. Meri olisi kyllä siellä, odottaisi häntä vielä hetken.

Hän tunsi todella olevansa kotona.

”Denethor, tule, haluan näyttää sinulle poukamani”, Finduilas ilmoitti, kun he olivat syöneet.
”Miksi minusta tuntuu, että olet odottanut tätä hetkeä?” Denethor kysyi hymy huulillaan.
”Koska minä olen”, Finduilas sanoi. ”Mennään.”

Samanlainen. Aivan samanlainen oli polku, jota Finduilas oli aikanaan kuluttanut hyvin usein. Samoin oli säilynyt paikoillaan suurehko kivipaasi hiekalla. Finduilas juoksi viimeiset askeleet ja istahti kivelle kasvot merta kohti.
”Täällä minä ennen vietin tunteja joka päivä”, hän sanoi Denethorille, joka oli seurannut rauhallisemmin perässä.
”Kaunis paikka”, mies totesi vain.
”Eikö olekin? Minä tahdon kokeilla vettä”, Finduilas ilmoitti ja hypähti takaisin hiekalle. Hän asteli aivan vesirajaan ja kyykistyi kastamaan sormensa mereen kuin tervehdykseksi. Vesi oli jo lämmintä; oli huhtikuun loppu. Ehkä seuraavana päivänä hän voisi jo tulla poukamaansa yksin ja kahlata vähän aikaa. Denethor tuli hänen taakseen. Finduilas nousi seisomaan ja kietoi kätensä miehensä kaulaan.
”Kiitos, että toit minut tänne.”


A/N: Vielä sen verran täytyy sanoa, että ehkä olisi ollut järkevämpää laittaa tuo laiva lähtemään Pelargirista, mutta se lähti nyt sieltä mistä lähti...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kivaa saada uusi luku Thorongilia. ;) Tuossa, kun mainitsit, että yrität saada ficin lopetettua ennen 37. lukua niin vasta oikeastaan tajusin, että kuinka pitkä tämä ficci jo on. Tosiaan 29. luvussa ollaan jo menossa. Se on siltä kannalta hyvä asia, että tätä tosiaan lukee mielellään, mutta sitten, kun pitkän ficin lukemisesta ehtii muodostua rutiini, niin tulee vähän orpo olo, kun se jossain vaiheessa sitten loppuu.

Aika sulassa sovussahan Denethor ja Thorongil onnistuivat pysyttelemään, vaikka olivatkin olosuhteiden pakosta laivalla, jossa ei parhaimmillaankaan kovin kauaksi toisesta pääse. Denethor näyttää toteuttavan taktiikkaa, että jos hän ei ole näkevinäänkään Thorongilia, niin sitten hän voi kuvitella, ettei tätä ole olemassakaan. ;) Minua kyllä vähän kiinnostaisi, että mitä tapahtuisi, jos Thorongil ja Denethor juttelivat keskenään. Nuo Thorongilin pohdinnat taisteluista olivat varsin mielenkiintoisia ja tulee mieleen, että Thorongilissa tosiaan on kaksi puolta: tuo viisas ja harkitseva mies (joka ei kyllä tässä ficissä ole aina ollut niin kovin viisas ja harkitseva) ja sitten soturi, joka on tulta ja tappuraa. Ymmärrän kyllä, että taistelussa riehuminen rauhoittaa, mutta se on samalla myös aika kuolettavaa leikkiä. Jotenkin ajattelisi Thorongilin kaltaisen sotilaan kuitenkin toimivan taistelussa ennemmin kylmän viileästi kuin hyökkäävän kaiken järkensä unohtaen. No, ehkä totuus on jossakin näiden kahden välimaastossa. Juu, tarkoitus oli oikeastaan sanoa, että tykkäsin tuosta, kun Finduilas ja Thorongil välillä puhuivat Thorongilista eivätkä Finduilasista. :)

Merikuvailut olivat taas kovin kauniita. Tykkäsin tuosta, kun Finduilas kyykistyi kokeilemaan vettä, minäkin tein niin eilen, kun lenkkeilin merenrantaan (tosin täälläpäin se vesi oli kylmää). Samaten pidin tuosta, miten Finduilas ajatteli, että saattaisi hyvin odottaa vielä hetken poukamaansa pääsemistä, kun oli jo odottanut niin kauan. Se kertoi jotenkin osuvasti Finduilasin kasvamisesta. Ja vaikka Denethor olikin oikein ystävällinen, kun Finduilas sitten vei hänet sinne poukamaan, niin vähän tuntui siltä, ettei hän kuitenkaan aivan tajunnut, miten iso asia se Finduilasille oli.

Kiva luku. Tässä tuntui edelleenkin olevan iloisen keväinen tunnelma. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitos.

Tämä ficci on taas paisunut, minulta puuttuu taito kirjoittaa lyhyesti. :roll: Pitäisi harjoitella varmaan sellaistakin jossain vaiheessa, koska kahdelle viimeiselle pitkälle ficilleni on käynyt juuri näin; kumpikin on paisunut kuin pullataikina.

Denethor ja Thorongil onnistuivat välttämään suuremmat ristiriidat vielä. Denethor käyttäytyy juuri noin; leikkii, ettei Thorogilia olekaan. Näiden kahden välille vielä jonkinmoisia keskusteluja tulee syntymään, mutta saapa nähdä, ovatko ne aiheesta vai aiheen vierestä (vai kenties jotain siihen etäisesti liittyen). Thorongilin pohdinnoista sitten. Fëanorel sattui joskus sanomaan, että lausuma "sodassa ja rakkaudessa" sopii kyseiseen herraan melkoisen hyvin, ja olen täysin samaa mieltä; hänessä on kaksi puolta, ja joskus ne ovat hyvinkin kaukana toisistaan. Ja se järkevä puoli on tainnut olla lomalla tämän ficin aikana vähän turhan paljon. Totuus Thorongilin taistelumetodeista on varmaan lähempänä tuotta viileää kuin hullua, mutta tiedä sitten... Ja on aika siirtää enemmän ficin pääpainoa Thorongiliin, hänhän kuitenkin se päähenkilö tässä on. Finduilasin puolelle on lipsunut välillä...

Kivaa, jos pidit kuvailuista. Tuo veden kokeilu on minullekin aikalailla tapa, jos rantaan menee on vettä aina kokeiltava. Tosin täälläkin se vesi on edelleen kylmää (vaikka jotkut hullut olivat eilen uimassa kun ohi kävelin). Ja hienoa, että huomasit tuon Finduilasin kärsivällisyyden, sen oli tarkoituskin näyttää, miten Finduilas on kasvanut. Denethor ei tainnut olla ihan täysillä kyllä mukana siellä poukamassa...

Hyvä, jos pidit tunnelmasta, ja kiitos vielä.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Luin tämän jo viime viikolla, mutta kuinkas ollakaan, palautteen kirjoittaminen jäi taas roikkumaan...

Denethor päätti sitten kuitenkin viedä Finduilasin Dol Amrothiin ilman mitään ennakkovaroitusta... Olihan tuo kauniisti tehty, vaikka minä Finduilasina olisin kyllä ollut aika kauhuissani esim. matkatavaroiden suhteen, että onko mies nyt todella tajunnut pakata kaiken, mitä nainen matkalla tarvitsee. Joka tapauksessa tuon matkan kuvailu oli kaunista, kuten kuvailusi aina ovat.

Merimatka tuntui kestävän aika pitkään. Ei sillä, että minulla olisi mitään varmaa tietoa siitä, miten pitkään tuo matka Dol Amrothiin olisi voinut kestää. Omaan ficciini heittämäni (muistaakseni) kolme päivää oli kyllä varmasti alakanttiin. Ajattelin vain sitä, että Aragorn onnistui aikoinaan matkaamaan Pelargirista Harlondiin alle vuorokaudessa, ja noin silmämääräisesti kartasta arvioituna Dol Amrothiin olisi 4-5 kertainen matka. Että siinä mielessä tuo 11 päivää tuntuu aika pitkältä. Niin ja mitä tuohon lähtöpaikkaan tulee, niin en näe mitään syytä, miksi he olisivat lähteneet Pelargirista, kun Minas Tirithin kaupungin satama sijaitsi Harlondissa, jossa pidettiin myös kuninkaan laivastoa (ja oletettavasti myös käskynhaltijan, kaipa Ecthelionillakin laivoja oli).

Joo, en tiedä oliko fiksua laittaa Thorongil ja Denethor samaan laivaan. ;) Onneksi mitään pahempaa ei päässyt käymään. En kyllä enää muista, miksi Ecthelion halusi Thorongilin matkaan lähettää, mutta kaipa hänellä oli syynsä. Ja niin, minusta Finduilasin ei olisi välttämättä tarvinnut hakeutua Thorongilin seuraan tuon matkan aikana, niistä ikävistä tapahtumista on kai kuitenkin melko vähän aikaa, niin että parempi olisi pitää vielä etäisyyttä. Mutta nuo kaksi ne vain tuntuvat vetävän toisiaan puoleensa... Minulle tulee kyllä tästä tämän ficin Thorongilista ihan Fitz mieleen. (Siis Näkijän tarusta ja Lordi Kultaisesta, jälkimmäisestä varsinkin.) ;)

Tuo missä Finduilas ja Denethor juttelivat, oli mukava kohtaus. Hieno juttu, että Finduilas on valmis yrittämään uutta lasta. Loppukohtaus poukamineen oli myös kaunis.

Tässä luvussa oli kyllä mukavan aurinkoinen ja lämpöinen tunnelma alusta loppuun. Toivotaan että asiat jatkuvat samalla mallilla. :)
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitos.

Juu, Denethor vei Finduilasin Dol Amrothiin. En oikeastaan edes tiedä, miksi sen yllätyksen piti mennä noin pitkälle, mutta meni kuitenkin. :roll: Kivaa, jos pidit matkan kuvailusta.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten pitkään merimatkan tulisi kestää, joten kehitin jotain sinnepäin. Minulla ei todellakaan ole niin hyvää muistia kuin sinulla noiden mainittujen merimatkojen suhteen... Ehkä senkin olisi voinut jostain tarkistaa ennen kuin aloin keksiä itse. Tätä tosiaan olisi kannattanut alustaa enemmän, minä en edes muistnaut koko Harlondia! :shock: Noh, kaipa minä tyydyn mutisemaan itsekseni, että pilalla tämä taitaa jo valmiiksi olla, mitäpä sitä enää voi huonommaksi tehdä (sillä minä olen edelleen kypsynyt tähän. Ainakin tällä nimenomaisella hetkellä, ja vihaan sitä pähkähullua ideaa, joka palautti inspiraation tähän).

Niin, tiedä sitten, oliko järkeä pistää miehet samalle laivalle, mutta mitään ei tapahtunut. Denethor on omaksunut sen asenteen, ettei Thorongilia ole. Ecthelion lähetti Thorongilin puhumaan Adrahilille joistakin sotilaallisista yksityiskohdista yhdessä Denethorin kanssa (sen oli tarkoitus olla lisänäyttöä siitä, miten Ecthelion luotti Thorongiliin, mutta en nyt tiedä onnistuiko tuo ratkaisu; minusta se kuulostaa aika heppoiselta näin jälkeenpäin). Finduilasin ei olisi ehkä ollenkaan ollut järkevää mennä noin vain Thorongilin seuraan, mutta hän ei voi noin vain unohtaa. Eivät he voi pysyä kovin kaukana toisistaan (ainakaan vielä). Ja nyt minun tosiaan tekee mieleni lukea kyseinen Näkijän Taru.... Vielä en ole päässyt sitä avaamaan. Mielessä tosin on ollut :roll:

Kivaa, jos pidit Finduilasin ja Denethorin yhteisistä hetkistä (jos näin voi sanoa). Ajatelin tuon Finduilasin valmiuden lapseen sten, että hän on jo toipunut ja pääsy merelle olisi ollut sinetti asialle.

Ainahan sitä toivoa voi, mutta saa nyt nähdä onko tulevaisuus yhtä valoisa kuin tämä luku... Minä toivon vain, että saisin tämän jo pois käsistäni.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Etiäinen
Puolituinen
Viestit: 355
Liittynyt: Ti Joulu 13, 2005 9:12 pm
Paikkakunta: Metsä

Viesti Kirjoittaja Etiäinen »

Minä olen taas myöhässä, tapani mukaan.

Tämä erosi tunnelmaltaan kaikista aikaisemmista luvuista. Meren näkeminen todellakin tuntui parantavan Finduilasin, tämä luku oli onnellinen ja jopa iloinen. Minäkin tulin iloiseksi kun Finduilas saatiin merelle ^^
Erityisen söpö oli tuo kohta jossa Finduilas vei Denethorin poukamaansa.

Nyt ei kyllä ihan selvinnyt miksi Thorongil lähti mukaan, mutta eihän sitä tiennyt Thorongil itsekään, joten se ehkä selviää? Hänen kannaltaan taisi olla vähän ahdistava ratkaisu, mutta Ecthelionhan on autuaan tietämätön kaikesta : D

Pidän kovasti noista Finduilasin ja Thorongilin juttutuokioista, ne ovat niin ihanan syvällisiä ja filosofisia, ja kaunista kieltä. Ja minusta on edelleenkin hurjan jännä ajatus että Finduilas tietää kuka Thorongil on. Mielenkiintoista ^^

Juu, eihän minulla mitään järkevää sanottavaa ollut, odotan siis jatkoa : D
Niin tie on musta,
vaan mustempi ois mieli kulkijalla,
Jos kuu ei paistaisi hopeaansa
Kuoleman kattilalla - tummuvan taivaan alla.

Viikate:Tie

"Mutta koska jonkun pitää sotkea asiat" | Vuoden Pippin 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Etiäinen, kiitos. Ei tuo myöhässä oleminen haittaa yhtään, ole ihan rauhassa...

Tämä luku taisi erota aika lailla noista aiemmista, kun oli kerran enemmän iloa ja rauhaa kuin mitään muuta. Hyvä, jos sain sinutkin iloiseksi :D Ja kivaa, jos tykkäsit lopun kohdasta.

Thorongil lähti mukaan puhumaan jostain sotilasjuttuihin liittyvästä, Ecthelion on huolissaan asioista. Tavallaa ntuo Thorongilin mukaan laittaminen oli myös kunnianosoitus, ja lisänäyttöä siitä, että Ecthelion tosissaan luottaa Thorongiliin. Tuo selitys alkaa kuulostaa joka kerta typerämmältä, mutta niin se vain on. :roll:

Kivaa, jos juttutuokiot menevät sinuun edelleen. Ja hienoa, jos edelleen jaksat pitää siitä, että Finduilas tietää totuuden :)

Tämäkö on vastauskommentti? Höm. Laatu aika huono, mutta kiitän silti. Piristit päivääni hiukan lisää.
_________________

Huh, tämän luvun kanssa olenkin sitten tapellut ja se tulee nyt runsaasti myöhässä, kun sen kerran sain valmiiksi. En tiedä toimiiko se vieläkään kunnolla, mutta en voi tehdä sille mitään enempää. Laitan tämän luvun nyt näin joko todella myöhässä tai ajoissa, ja ilmoitan samalla nyt todellakin pitäväni sen tauon. En jatka tänne ennen kuin se ficci on kokonaan vihossani, muuten tämä on tätä jatkuu - ei jatku -sähläystä koko loppuficin ajan. Aikaa saattaa mennä kauankin, mutta toivottavasti jaksatte. Luotan teihin.

30. Luku: Autuuden hinta

Aika kului nopeasti. Äkkiä Thorongil vain tajusi, että he olivat viettäneet Dol Amrothissa jo miltei kaksi viikkoa. Hän ja Denethor olivat muutaman kerran puhuneet Adrahilin kanssa. Suuriruhtinas otti käskynhaltijan ajatukset sotaan valmistautumisesta vakavasti, mutta ei silti pitänyt aihetta niin ajankohtaisena kuin Ecthelion. Hän puhui mieluummin Denethorille kuin Thorongilille, mutta Thorongil ei siitä juuri välittänyt. Denethor näytti varsin tyytyväiseltä, kun Adrahil kohteli häntä eri tavoin kuin Ecthelion.

Finduilas oli selvästikin onnensa kukkuloilla. Naisen ilolla ei tuntunut olevan loppua ollenkaan. Usein tämä katosi joksikin aikaa, joko veljensä tai Denethorin kanssa, ilmeisesti rantaan tai puutarhaan. Silloin tällöin Finduilas meni myös yksin. Kerran nainen oli pyytänyt Thorongilin mukaansa pieneen poukamaan jonkin matkan päähän kartanosta. Se oli selvästi Finduilasin mielipaikka, sillä nainen käyttäytyi kuin onnellinen omistaja istuessaan kivellä ja puhuessaan hänelle.

Dol Amrothiin saapumisen ilo oli tehnyt Finduilasista hivenen varomattoman, enemmän sellaisen kuin hän oli ollut saapuessaan Minas Tirithiin. Thorongil muistutti itseään kaiken aikaa siitä, että hänen tulisi olla sitäkin varovaisempi, kun Finduilas oli tällä mielellä. Hän ei halunnut käydä uudelleen läpi sitä, mikä syksyllä oli tapahtunut. Pelkästään se, että Finduilas pyysi häntä mukaansa ulos ja hän lähti, antoi aihetta juoruille, etenkin sen palvelusväen keskuudessa, joka oli tullut heidän mukaansa Valkeasta Kaupungista. Finduilas tuntui hakeutuvan Thorongilin seuraan helpommin kuin aikoihin ja se huolestutti Thorongilia. Silti hän ei ollut osannut kieltäytyä, kun Finduilas oli kysynyt, lähtisikö hän mukaan poukamalle. Denethor oli Adrahilin luona, ja nyt Thorongil ei tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella seuratessaan Finduilasin hoikkaa hahmoa leveähköä polkua pitkin.

Finduilas kulki edellä tummansinisen puvun helmat liehuen, mustat hiukset paksulla letillä, joka putosi pitkälle selkään. Nainen kulki polulla kevein, varmoin askelin, tuntien jokaisen kuopan ja mutkan. Päivä oli jälleen kaunis, lämmin ja aurinkoinen. Meren ääni ja kevyt tuuli kävivät heitä vastaan etelästä, taivas oli pilvetön. Lokkeja lenteli siellä täällä. Finduilas katosi näkyvistä, kun kääntyi poukaman hiekalle. Thorongil seurasi häntä ja istahti auringon lämmittämälle kivelle.

*

Finduilas oli onnellinen. Kuluneet päivät olivat olleet kaikki lämpimiä ja kauniita, ja hän oli viettänyt aikaansa paljon ulkona. Usein hän oli jo ehtinyt kahlata meressä, ja koska hän tiesi, että joutuisi pian jättämään Dol Amrothin taas, hän nautti joka hetkestä. Viime päivinä hän oli myös puhunut usein Thorongilin kanssa. Samalla hän oli huomannut kaivanneensa noita keskusteluja kevään aikana. Nyt, kun isä oli tahtonut Denethorin luokseen, oli Finduilas pyytänyt Thorongilin mukaansa. Mies istui kivellä ja katseli eteensä tutkimattomin kasvoin.
”Lantti ajatuksistanne”, Finduilas lausahti ja istui miehen viereen.
Thorongil vilkaisi häneen. ”Mietin, miksi pyysitte minut mukaanne tänne.”
”Enkö olisi saanut?” Finduilas kysyi hymyillen.
”Finduilas, miettikää nyt. Eivätkö puheet palvelusväen keskuudessa ole jo tarpeeksi pahoja ilman tällaistakin?”
”Minä en välitä heistä. Me tiedämme, että totuus on niistä puheista kaukana, eikö se riitä?” Finduilas kysyi tietäen, että kuulosti typerän sinisilmäiseltä. Niin asia kuitenkin oli. Miksi välittää siitä, mitä muut puhuivat, jos itse tiesi, ettei syytä puheisiin ollut?
”Miehenne voi olla muuta mieltä”, Thorongil sanoi.
”Hän ei tiedä.” Finduilas puristi kätensä nyrkkiin ja toivoi, että se oli totta. Denethor ei tavallisesti kuunnellut palvelusväen puheita, mutta mistä sitä ikinä tiesi.
”Finduilas, ettekö te kuule itse, mitä sanotte? Te olette naimisissa, ette saa sanoa noin.” Thorongil katsahti häneen. ”Ei, ei, älkää tehkö tätä jälleen.” Miehen ilme muuttui, joskaan Finduilas ei tiennyt, mitä tunnetta se kuvasti nyt.
”Mitä?” Finduilas kysyi ja laski kätensä miehen olkapäälle. Thorongil katsoi häntä silmiin miltei ankarasti, mutta Finduilas ei välittänyt. Sitten aika tuntui pysähtyvän. Äkkiä hän tajusi olevansa liian lähellä Thorongilia.

*

Kesti hetken, ennen kuin Thorongil sai jälleen puhekykynsä takaisin; hän oli jäänyt katsomaan Finduilasia silmiin eikä edes huomannut, että heidän nenänsä miltei koskettivat toisiaan.
”On parempi kummallekin, ettette koske minuun.” Thorongil nousi pystyyn ja astui muutaman askeleen taaksepäin. ”Muistakaa vain, mitä viimeksi tapahtui, Finduilas. Kumpikaan meistä ei pysty käymään samaa läpi jälleen.”
Finduilas istui paikoillaan ja katseli häntä omituinen katse silmissään viipyillen. ”Ei niin. Minä.. minä menen nyt.”
Finduilas nousi kiveltä ja asteli pois hiekalta ilmeisen järkyttynein askelin. Thorongil jäi seisomaan paikoilleen puoliksi itsekin järkyttyneenä, puoliksi helpottuneena. Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa, sitä hän ei ymmärtänyt. Kuin Finduilas ei olisi tajunnut sitä, mikä oli parasta heille kummallekin. Kuin he eivät olisi kyenneet vain jättämään toisiaan huomiotta, aina he jotenkin palasivat toistensa seuraan. Se oli väärin, kumpikaan heistä ei sitä toivonut, mutta silti niin kävi. He vain äkkiä löysivät itsensä toisen viereltä. Thorongil oli varma, ettei kumpikaan ollut juuri ymmärtänyt, mitä äsken olisi voinut tapahtua, jos hän ei olisi huomannut perääntyä Finduilasin luota.

Kivelle lennähti lokki, joka tuijotti hetken Thorongilia syyttävin silmin, kirkaisi kerran ja lähti taas lentoon. Thorongil jäi katsomaan sen lentoa.
”Sinä olet aivan oikeassa”, hän sanoi ääneen tietämättä itsekään, mitä tarkoitti. Samassa ilmaa halkoi uusi ääni, jonka Thorongil tunnisti liiankin hyvin. Se oli tuskanhuuto, vain vähän matkan päästä. Kiireesti hän lähti harppomaan polkua pitkin pois rannalta.

*

Finduilas istui maassa ja piteli nilkkaansa kaksin käsin. Hän oli astunut kuoppaan! Siihen viheliäiseen kuoppaan, jonka oli jo tottunut väistämään. Se ei ollut mahdollista. Hän oli usein jopa juossut kuopan ylitse eikä ollut milloinkaan kaatunut tai taittanut jalkaansa. Mutta nyt niin oli käynyt. Hän oli lähtenyt miltei puolijuoksua pois Thorongilin luota ja kompastunut siihen epäonnen kuoppaan. Nyt hän ei kyennyt enää nousemaan omin avuin ylös ja jalkaa poltteli kipu, kyyneleet pyrkivät nousemaan silmiin. Thorongil oli varmasti kuullut hänen huutonsa. Se nyt tästä vielä puuttuikin, Finduilas huokasi itselleen. Äskeisen jälkeen hän olisi mieluummin kadonnut maan alle, mutta nyt hän istui paikoillaan pääsemättä pois ja tapaisi Thorongilin varmasti pian.

Hän oli oikeassa. Miltei saman tien mies ilmestyi hänen luokseen ja kyykistyi hänen viereensä.
”Mitä tapahtui?”
”Minä kompastuin kuoppaan. Satutin nilkkani enkä pääse ylös ja…” Finduilas vingahti yrittäessään siirtää jalkaansa.
”Älkää liikkuko, Finduilas.” Thorongil kosketti hänen jalkaansa varoen. Finduilas huokasi ja antoi kaiken tapahtua. Mies tunnusteli hänen nilkkaansa saaden sen tykyttämään.
”En voi sitoa sitä täällä, sillä sidetarpeita ei ole. Ette voi todellakaan kävellä kartanolle. En usko, että jalkanne on murtunut, mutta nyrjähtänyt se ainakin on”, Thorongil sanoi katsoen Finduilasia silmiin. Finduilas ei tajunnut väistää katsetta ja helpottui huomatessaan, ettei se aiheuttanut mitään sellaista kuin hetkeä aiemmin. Thorongilin silmissä oli jotain pelottavaa ja ne vetivät katseen puoleensa, mutta nyt hän pystyi vastaamaan katseeseen normaalisti.
”Minä en aio jäädä tähän istuksimaan. Minä kävelen kotiin”, Finduilas sanoi, vaikka jalkaan koski ja hän tiesi, ettei voisi ikinä nousta seisomaan.
”En voi sallia sitä, Finduilas, eikä se ole mahdollistakaan. Mutta ette ole yksin”, Thorongil totesi.
”Ei, ei, minä en aio sallia sitä!” Finduilas vastusteli tajutessaan, mitä mies aikoi. ”Te ette saa kantaa minua koko sitä matkaa!”
”Näettekö muuta vaihtoehtoa?” Thorongil kysyi ennen kuin nosti Finduilasin ilmaan varsin kevyesti. Finduilas tarrasi miestä kaulasta, jottei putoaisi. Ilmeisesti muuta vaihtoehtoa ei ollut, joten hänen piti tyytyä siihen. Jonain toisena hetkenä hän ei olisi ehkä pistänyt pahakseen tällaista, mutta nyt kaikki oli toisin. Finduilas yritti unohtaa kaiken, mitä rannalla oli tapahtunut, kun Thorongil lähti astelemaan pitkin askelin eteenpäin. Hän häpesi itseään ja lankeamistaan. Miksi? Hänen ei olisi pitänyt pyytää Thorongilia mukaansa rantaan, ei ikinä.

Thorongil kulki tasaisesti ja nopeasti ja helpotuksekseen Finduilas tajusi, ettei hänen tarvitsisi olla miehen käsivarsilla enää kauan. Kartano näkyi jo. Puutarhassa eräs palvelija jäi tuijottamaan heitä yrittämättä edes teeskennellä leikkaavansa oksia pensaasta. Finduilas painoi päänsä ja toivoi, että eteishalli olisi mahdollisimman tyhjä. Hän ei halunnut, että moni näkisi hänet näin. Thorongil oli ollut oikeassa; palvelusväki puhui jo nyt liikaa.

*

Thorongil astui juuri sisälle eteishallin, kun ovi aukesi vähän matkan päässä ja Denethor ja Adrahil ilmestyivät käytävästä. Hetken kaikki tuijottivat toisiaan, Adrahil hieman närkästyneenä, Denethor epäuskoisena ja Finduilas kurkisteli miestään ja isäänsä hiustensa lomasta. Thorongil huokasi.
”Hän taittoi nilkkansa ja tarvitsee apua. Nilkkaa ei voi sitoa sidetarpeitta, eikä hän kyennyt kävelemään itse”, hän selitti, käveli muutaman askeleen penkin luokse ja laski Finduilasin istumaan.
”Kiitos”, Finduilas kuiskasi ennen kuin Thorongil suoristautui. Sitten nainen laski kasvonsa eikä nostanut katsettaan kehenkään.
”Minä haen apua”, Adrahil sanoi ja lähti. Denethor jäi paikoilleen katsoen vuoroin Thorongiliin, vuoroin Finduilasiin.
”Tämä ei voi olla mahdollista. Minä aion puhua sinulle vielä, Thorongil”, hän sanoi lopulta kylmästi.
”Hyvä on.” Thorongil ei katsonut aiheelliseksi tuhlata enempää sanoja.

Pian Adrahil palasi toisen miehen kanssa. Tämä polvistui Finduilasin vierelle saman tien ja kysyi jotain matalalla äänellä. Denethor nyökkäsi hyväksyvästi ja puhutteli sitten Thorongilia jälleen.
”Tule mukaani, ole hyvä.”
Thorongil lähti seuraamaan Denethoria ulos sanaakaan sanomatta, tietäen, mitä odottaa. Hänestä tuntui, että tilanne oli eletty jo kerran. Vähän matkaa kuljettuaan Denethor kääntyi häntä kohti.
”Mitä tämä oikein taas on?”
”Minä olen jo kertonut, mitä tapahtui, Denethor.”
”Mistä sinä hänet noin vain löysit?” Denethor katsoi häntä epäillen.
”Hän pyysi minut mukaansa rantaan. Hän.. lähti pois ja kompastui kuoppaan polulla.” Thorongilin oli turha toivoa, ettei Denethor olisi huomannut sitä pienenpientä epäröintiä hänen äänessään.
”Mitä rannalla tapahtui, kun se saa sinut valehtelemaan?”
”Denethor, teillä ei ole mitään syytä uskoa, että minä valehtelen.”
”Minä haluan tietää, mitä tapahtui, mitä teit hänen kanssaan rannalla. Minun vaimoni kanssa.”
”Te olitte suuriruhtinaan kanssa eikä Finduilas tahtonut mennä yksin. Hän pyysi minut mukaansa.” Thorongil huokasi. Hän ei olisi tahtonut käydä tätä keskustelua.
”Ja sinä lähdit sen kaiken jälkeenkin? Etkö kunnioita itseäsi tai Finduilasia edes sen vertaa, että pitäytyisit poissa hänen seurastaan ja lopettaisit huhupuheet?”
”Denethor, huomatkaa, jos en olisi ollut mukana, Finduilas voisi edelleen istua polulla kipeää nilkkaansa valittaen pääsemättä liikkumaan tuumaakaan.” Viime kerralla suuttuminen oli ollut kohtalokasta, joten nyt Thorongil pysyi viileänä.
”Miten… miten voit sanoa noin?”
”Minä ymmärrän, miltä teistä tuntuu, Denethor, mutta mitään ei tapahtunut. Ei enää. Teidän pitäisi kyetä unohtamaan, sillä sitä minäkin yritän. Jos sallitte, minä menen nyt.” Vastausta odottamatta Thorongil lähti pois paikalta. Milloin tämä loppuisi?

*

Finduilas makasi sängyssä ja katseli Denethorin äksyä hahmoa vähän matkan päässä. Mies seisoi paikoillaan kuin patsas. Finduilasin nilkka ei enää ollut kipeä, vain kovin arka, eikä hän vieläkään voinut kävellä.
”Denethor, onko jokin vialla?” hän kysyi katseltuaan hetken miestään vaiti. Denethor tuhahti eikä sanonut sanaakaan. Pian hän alkoi kuitenkin puhua.
”Miksi sinä pyysit hänet kanssasi rantaan? En haluaisi uskoa sitä, sillä en luota häneen vieläkään, mutta…”
”Sinä olit isän kanssa, enkä tahtonut mennä yksin. Epäilet aivan turhaan, Denethor, sillä hän on luotettava niissäkin tilanteissa, joissa itse et ole.” Finduilas ei kertonut tarkemmin, mutta hän muisteli iltapäivällä tapahtunutta. ”Kukaan ei minun silmissäni voita sinua ikinä, Denethor Ecthelionin poika.” Finduilas haki Denethorin katseen ja tuijotti miestään vakavasti silmiin.
”Minä en vain tiedä, mihin uskoa”, Denethor huokasi.
”Mitä minun pitää tehdä, että saan sinut uskomaan, että rakastan sinua enkä ketään toista koko maailmassa? Enkö ole jo osoittanut katuvani sitä mitä kerran tein, etkö voi antaa anteeksi yhtä virhettä? Kunpa voisit luottaa minuun sen verran, että uskot sanaani.”
”Minä luotan sinuun, Finduilas, mutta hänen suhteensa pelkään. Vanhat virheet voivat toistua uudelleen. Minä toivon, että unohdat hänet kokonaan.”
”Se on paljon, mutta minä yritän”, Finduilas lupasi. Hän halusi osoittaa, että piti sanansa. Kaiken järjen mukaan Finduilasin ja Thorongilin ei olisi ikinä pitänyt edes puhua toisilleen, joten sen pitäisi onnistua. Thorongil ymmärtäisi kyllä.
”Voinko luottaa siihen, ettet karkaa hänen syliinsä heti kun minä olen poissa?”
”Sitäkö sinä pelkäät?” Finduilas huudahti ja nousi istumaan välittämättä kivusta nilkassaan. ”Ei, niin ei tapahdu, minä lupaan sen.”
Denethor istui sängylle ja kosketti hänen poskeaan varovasti, kuin Finduilas olisi ollut lasista tehty. Finduilas hymyili varovasti.
”Minä lupaan sinulle, että en enää suo sanaakaan Thorongilille, jos se tekee olosi paremmaksi.”
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Jaaha, mielenkiintoisia hetkiä poukamalla. Hmm... Äh, missä on se jämäkkä kirjan Aragorn, joka armottomasti torjui epätoivoisten neitokaisten liehittely-yritykset? Minä toivoisin niin, että tuo Thor vähän jyrähtäisi ja käskisi Finduilasin pysyä kiltisti salongissa äitinsä helmoissa tai sitten uskollisesti miehensä rinnalla. No okei, kyllähän hän tuossa vähän vihjaili, että heidän kahdenkeskiset tapaamisensa ovat sopimattomia, mutta kyllä minä toivoisin häneltä vähän jämäkämpää suhtautumista asiaan. Hän kuitenkin vaikuttaa näistä kahdesta järkevämmältä ja vastuullisemmalta persoonalta. Olet kyllä sinänsä kuvannut hienosti tuota jännitettä Thorongilin ja Finduilasin välillä. Ongelma on vain se, että minusta he eivät sovi toisilleen, ja sen vuoksi näkisin heidät mieluummin mahdollisimman kaukana toisistaan. Tuo syyttävin silmin katsova lokki oli muuten ihana yksityiskohta. ;) Varmaan fiksumpi otus kuin kumpikaan näistä kahdesta.

Tuo Finduilasin kompastuminen ja nilkan nyrjähtäminen oli kyllä ihan mukava käänne tässä luvussa. Toivon mukaan tuo vamma pitää Finduilasin aloillaan jonkin aikaa, ja Thorongil saa olla rauhassa. Mutta kyllähän tuo, kuinka Thorongil kantoi Finduilasin kartanolle, oli tilanteena hieman arveluttava. Vaihtoehtoja ei tietysti ollut, mutta kyllähän se paljasti kaikille, että nämä kaksi olivat viettäneet aikaa jossakin yhdessä (vaikka olisihan Thorongil tietysti voinut valehdella ja sanoa törmänneensä loukkaantuneeseen Finduilasiin sattumalta kävelyllä ollessaan, mutta tuskin sitä kukaan olisi uskonut).

Denethorin reaktio oli mielestäni ymmärrettävä. Hänen varmaan kannattaisi pitää vaimoaan vastedes tarkemmin silmällä. Ja oikeasti, on se nyt kumma jos ei Denethorin kaltainen vaikutusvaltainen mies pääse yhdestä Thorongilista eroon, edes joksikin aikaa. Suostuttelisi isänsä passittamaan tämäm muutamaksi vuodeksi Ithilieniin tai jonnekin muualle.

Tämä meni minulta vähän ohi: Epäilet aivan turhaan, Denethor, sillä hän on luotettava niissäkin tilanteissa, joissa itse et ole. En tiedä, voi olla että luin vain huolimattomasti, mutta jos viitsit selittää, että missä tilanteessa Denethor on ollut epäluotettava? Olisin ehkä odottanut Denethorin suuttuvan moisesta toteamuksesta. On tietysti hyvä, että Finduilasin ja Denethorin suhde näyttää olevan kunnossa. Nuo Finduilasin lupaukset vaan eivät vakuuta minua, tuntuu että hän on luvannut pysytellä erossa Thorongilista jo monesti aiemminkin, mutta aina hän vaan tuntuu päätyvän miehen seuraan.

Jään odottelemaan jatkoa, tulipa se sitten milloin hyvänsä. ;)
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Tauon pitäminen on varmasti ihan järkevä päätös, jos tuntuu siltä, että kirjoittaminen kangertelee. Ja kuten jo taisin aikaisemmin todeta, niin hyvää kannattaa odottaa. ;)

Minusta tuo Finduilasin jalan loukkaantuminen oli kiva tapahtuma. Ja tietysti sen piti tapahtua juuri silloin, kun Finduilas ja Thorongil olivat kahden rannalla. Hyvä sekin, koska välillä tuntuu oikeastikin, että jotain huomiota herättävää tapahtuu juuri silloin, kun haluaisi olla jostakin asiasta hissukseen. Ei ihme, jos Denethor ei kykene luottamaan Finduilasiin, en minäkään luottaisi. Finduilas on melkoisen ailahtelevainen ja tuntuu siltä kuin tämä haluaisi leikkiä onnellaan ja avioliitollaan pyrkiessään väkisin Thorongilin seuraan. Sinänsä tykkään kyllä kovasti Finduilasin aitoudesta ja luonnollisuudesta. Kirjojen henkilöt liian usein ovat sellaisia, jotka pystyvät hallitsemaan itsensä tilanteessa kuin tilanteessa ja minusta on kiva nähdä Finduilasin tekevän virheitä ja toimivan tavalla, joka ei ole järin viisas. Olen oikeastaan kautta koko ficin ihastellut sitä, miten olet saanut Finduilasin hahmon elämään. :)

Pidät tosiaan hienosti yllä tuota Finduilasin ja Thorongilin jännitettä, se on kulkenut tässä ficissä mukana jo todella pitkään. Minäkin kieltämättä näen Aragornissa hieman enemmän jämäkkyyttä, mutta ymmärrän tilanteen siinä mielessä, että helpompihan niitä neitokaisia on torjua, jos ei ole itse ihastunut, mutta kun Thorongil tuntee itsekin vetoa Finduilasiin niin tilanne ei olekaan niin yksinkertainen. Finduilas tosiaan on sinisilmäinen tuossa ajatellessaan, että mitä palvelijoiden puheista, varsinkin kun niihin puheisiin on syytä Finduilasin ja Thorongilin yhteistä menneisyyttä ajatellen.

Minä pidän kovasti Denethorista, eikä se johdu oikeastaan siitä, että se on Tarussa lempihenkilöitäni, vaan ehkä enemmän siitä, että se on tässä ficissä käyttäytynyt paljon viisaammin ja aikuismaisemmin kuin Thorongil. Ja lisäksi hillinnyt itsensä ihailtavasti Thorongilin seurassa. Tuossakin keskustelussa Thorongilin kanssa hän säilytti malttinsa, vaikka Thorongil oli ehkä vähäsen ylimielisen oloinen, en tiedä. Kai minä vain olettaisin, että Thorongil käyttäytyisi hiukan nöyremmin Denethoria kohtaan, kun on näistä kahdesta kuitenkin se "syyllinen". Täytyy kyllä sanoa, että tämän ficin valossa ei ole mikään ihme, ettei Denethor tulevaisuudessa pidä Aragornista. ;)

Tekstisi on edelleen todella taitavaa ja nautittavaa luettavaa. Jatkon luen varmasti, sitten kun sinne asti päästään. Kirjoitusintoa ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitokset. Kadonnut hymy tuli takaisin :D

Mithrellas, kiitos. Sinä et tiedä mitä teit sanomalla tuosta jämäkkydestä, sillä olen ollut ihan hukassa ja ihmetellyt, että mikä Thorongilista tässä puuttuu. Sinä sen sanoit, nimen omaan, hän on liian tuollainen, päästää Finduilasin liian lähelle. Kiitos! Hänen kuuluisi tosiaan olla se vastuullisempi, ja nyt minä sentään tiedän, miten hänet parantaa. :) Jännite on siellä edelleen, ja kivaa, jos se sinusta toimii. Niin, he eivät todellakaan toisilleen sovi ja tämä ficci takkuaa juuri senkin takia. Jotenkin heitä pitäisi pitää yhdessä, mutta kun ei tekisi mieli. :roll: Lokki... Minä vain lisäsin sen siihen, kun Thorongilin näkökulma vaati pidennystä, mutta kiva, jos pidit. Se otus taisi tosiaan olla kummankin hölmöilevän ihmisen yläpuolella.

Piti saada lisäjuttua tähän mukaan, siksi tuo nilkka piti vetää kliseiden laatikosta esiin. Ehkä se tosiaan vähän pitää Finduilasia aisoissa tuon annetun lupauksen lisäksi. Tilanteen oli tarkoituskin olla todella arveluttava, koska tämä ficci on mennyt mielestäni tylsempään suuntaan koko ajan. Ja kyllähän se todisti noiden kahden olleen jossakin keskenään, mikä tuo vähän lisää sotkua sekaan. Taas.

Hyvä, jos Denethorin reaktio oli uskottava. Hänen kannattaisi eristää Finduilas ja Thorongil jotenkin, ja se taitaa onnistuakin. Yritän nyt pitää vihjailun aisoissa... :roll:

Finduilas tarkoitti tuolla lauseella itseään. Se oli vaikea muotoilla, ja ehkä se olisi pitänyt vielä muuttaa. Hän ei ollut pystynyt hallitsemaan itseään rannalla, ja siitä tuo lause. Ehkä minä muutan sen et-sanan en-sanaksi. Ja Finduilas tosiaan on lupaillut, tulevaisuus näyttäköön, kuinka tällä kertaa käy.

Hienoa, jos jaksat olla mukana, kun minulla nyt tosiaan on tappelemista tämän kanssa. Ehkä tuo Thorongilin jämäkkyyden parantaminen on seuraava haaste, ja jos saan sen kohdalleen, tämä alkaa luistaa.

Leida, kiitos. Jaa että hyvää... :roll:

Finduilasin nilkka meni tietenkin juuri silloin, kun se ei olisi saanut, kuten totesit. Sen piti tuoda vähän lisäväriä tämän jutun harmauteen. Ja ei Denethor voikaan Finduilasiin luottaa, sillä nainen on vähän kevytkenkäinen sille tuulelle sattuessaan. Mutta kivaa, jos tykkäät hänestä silti. Liian usein kirjojen henkilöt ovat ylitäydellisiä ja hallitsevat kaikki tilanteet, ja Finduilasin olen tehnyt tahallani tuollaiseksi vähän itsekontrollittomaksi. On tosi hienoa, jos pidät. :D

Kivaa, jos jännite toimii sinustakin. Se on ollut mukana, aika tuskallisesti, mutta pakko se on ollut siellä pitää. Tuo jämäkkyys pitää löytää jostain, nyt kun te sen mainitsitte, niin tajusin, mistä kiikastaa. Ehkä minä saan tämän toimimaan, kun tiedän yhden ongelman. Mutta tottahan sekin on, että Thorongil tuntee jollain oudolla tavalla vetoa Finduilasiin. Ja Finduilas on todella sinisilmäinen. Se ei ollut oikeastaan tarkoitus, mutta sellaiseksi hän tässä luvussa tuli...

Kivaa, jos pidät Denethorista. Hän on tainnut olla aika lailla Thorongilia viisaampi. Ilmeisesti se menee näin, kun en osaa tehdä "pahiksille" kunnon motiivia, niin sitten kun sitä tarvitaan, niin päähenkilö itse törttöilee. :roll: Thorongilin tosiaan pitäisi olla nöyrempi, mutta minulla on jonkin sortin ongelma sen kohteen. Pelkään sen kuulostavan teennäiseltä tai jotain enkä osaa valita oikeita sanoja. Ja hyvä, jos tulevaisuus spii kuvaan, sillä sitä minä olen vähän yrittänytkin. :)

Ja hienoa, jos edelleen jaksat pitää tästä. Kyllä se jatko sieltä sitten...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Tulee nyt tuplaposti, mutta en jaksa ruveta vekslaamaan näiden kanssa. Hyvä kun viitsin tämän luvun vihdoin tänne laittaa. Eli tauko on ohitse, vaikka viimeiset sivut ovatkin edelleen tyhjiä. Ehkä tämän jatkaminen täällä motivoi minua kirjoittamaan nekin mahdollisimman pian. :roll: Thorongil on lakannut tekemästä yhteistyötä, mutta olen saanut sentään jotakin kasaan. Siihen on minun ja muiden tyydyttävä, jos tätä nyt enää kukaan lukee. Sain myös hiukan omiakin ajatuksiani tämän luvun sekaan tuon T I:sen suhteen; en voi ymmärtää, miten sain hahmot toimimaan silloin niin hyvin ja tajusin tämän luvun ollessa kesken nuo samat asiiat, mitkä Thorongil tässä. Mutta kyllä minä tämän läpi ajan, vaikka väkisin meneekin.

31. Luku: Järkiintymisen aika

Miltei kuukauden he viettivät Dol Amrothissa, Finduilas viimeiset kaksi viikkoa jalkaansa potien, mutta sitten tuli lähdön hetki. Finduilas ei voinut estää kyyneliään valumasta hyvästellessään vanhempansa ja Imrahilin. Liian pian hän sai huomata seisovansa laivan kannella tuijottamassa kohti hiljalleen katoavaa satamaa. Valkeat laivat pienenivät ja lopulta katosivat kokonaan näkyvistä. Denethor tuli Finduilasin luokse ja laski kätensä hänen olalleen. Finduilas hymyili surumielisesti ja laski oman kätensä miehen kädelle.

Hänen lupauksensa oli pitänyt; hän ei ollut puhunut ollenkaan Thorongilin kanssa lupauksensa jälkeen. Mies ei ollut pyrkinyt hänen seuraansa eikä näyttänyt erityisemmin pohtivan Finduilasin käytöstä. Itse asiassa Finduilas ei ollut juuri miestä edes nähnyt parin viime päivän aikana, vain aterioilla ja vilaukselta jossakin. Aivan niin kuin kaiken olisi pitänyt olla alusta asti, he olivat toisilleen kuin ventovieraat. Ulkopuolinen ei olisi voinut huomata mitään tapahtuneen heidän välillään. Denethor ei ollut aikoihin ollut niin vapautunut kuin nyt, ja Finduilas oli vasta tajunnut, kuinka pahalta miehestä oli täytynyt tuntua, kuinka paljon mies oli epäillyt sisimmässään. Finduilasin oli paha olla kaiken tekemänsä takia ja hän sääli Denethoria. Pahoittelu oli turhaa; hänen piti vain pitää lupauksensa ja siten osoittaa, että Denethor oli se, jota hän rakasti. Tilanne oli varmasti ollut Denethorille raskas, ensin Thorongil oli päässyt isän ja sitten jopa vaimon suosioon. Finduilas itse oli kokenut sen, miten toinen tuli hänen ohitseen isän suosikiksi, mutta se oli ollut hänen osansa; Finduilas oli nainen ja Imrahil oli Adrahilin perijä. Denethorille sen sijaan tapahtunut oli vain väärin. Mutta nyt mies ehkä pärjäisi paremmin, kun tiesi Finduilasin olevan hänen puolellaan.

*

Jälleen Thorongil oli Ithilienissä. Hän oli lähtenyt miltei heti päästyään Minas Tirithiin Dol Amrothin -matkan jälkeen. Hän miehineen saisi jälleen viettää kesän tällä epävakaalla maalla, vaikka Vihollinen ei juuri liikkunut. Henneth Annûn oli samanlainen kuin aina ennenkin, ja Ithilien rauhallinen kaikkien päälliköiden mukaan, jotka siellä olivat olleet. Beramir toivotti Thorongilille hyvät yöt lähtiessään vahtiin kolmen toverin kanssa; tehtävät odottivat. Thorongil itse viettäisi ensimmäisen yönsä Henneth Annûnilla, ellei mitään tapahtuisi.

Eikä tapahtunut, ei sinä yönä eikä kokonaiseen kahteen viikkoon. Illalla tasan kaksi viikkoa Thorongilin saapumisen jälkeen tuli ilmoitus örkeistä. Ne olviat kuitenkin kaukana ja liikkuivat kovaa vauhtia kohti itää ja vuoria, joten Thorongil antoi taistelun odottaa. Oli turhaa lähteä liian lähelle Mordoria pienen örkkijoukon tähden, ja hänen miehensä olivat ampuneet monia piilosta. Muistutus sai olla tarpeeksi sinä yönä, muistutus siitä, että Gondor pysyi valppaana.

*

Gondorin kesä oli jälleen kaunis ja lämmin, muta Finduilas näki sen kauniimpana kuin ehkä kukaan muu. Kaikkina muina hetkinä paitsi herätessään.

Jo viikon ajan hän oli saanut antaa ylen alusastiaan heräämisensä jälkeen ja hieman ennen sitä hän oli käynyt parantajien luona. Hyvät uutiset saivat maailman näyttämään jälleen paremmalta surujen kevään jälkeen; Finduilas odotti jälleen lasta. Denethor oli onnellinen ja alati hyvällä tuulella, eikä Finduilasin tarvinnut ihmetellä, minkä takia. Thorongil oli poissa, ja Denethor tiesi, että lapsi oli hänen. Mies puhui enemmän Finduilasin kanssa ja Finduilas saattoi jälleen muistaa, miksi oli suostunut miehen kosintaan. Aamut olivat ainoa asia, mistä Finduilas ei olisi kauheasti välittänyt. Hän nousi vuoteestaan pahan olon hellitettyä aloittaakseen päivänsä. Ne kuluivat rauhalliseen tahtiin ilman mitään kovin tähdellistä. Tosin muutos oli tulossa; keskikesällä käskynhaltija Ecthelion pitäisi pienimuotoiset juhlat. Se toisi mukavaa vaihtelua arkeen.

Muutamia päiviä kului, juhlat tulivat ja menivät. Finduilas oli saanut nauttia olostaan. Hän oli puhunut muiden naisten kanssa ja saanut juhlia varten uuden, valkean ja kauniin puvun. Vielä hän ei kuitenkaan puhunut lapsesta ääneen. Menköön, Finduilas totesi itselleen. Kaikki saisivat kuitenkin tietää jossakin vaiheessa. Finduilasin arki jatkoi rauhallista etenemistään, pikku hiljaa kesän loppua kohti.

*

Ithilienissä oli edelleen kovin hiljaista. Örkeistä ei kuulunut enää mitään, eikä niitä ollut näkynyt enää ensimmäisen kerran jälkeen. Miehet tappoivat aikaansa pelaillen, kun eivät olleet ulkona. Thorongil ei peliin osallistunut, istui yleensä sivussa yksinään kuunnellen tovereitaan ja vesiputouksen kohinaa vähän matkan päästä.
”Minä voitin”, Beramir julisti jo toisen kerran pöydän äärestä jonkin matkan päästä.
”Taas. Kenen kanssa olet harjoitellut?” Marhil kysyi.
”Olen pelannut vain teidän kanssanne vapaahetkinäni”, Beramir vakuutti. Sitten kortit jaettiin uudelleen ja miehet alkoivat pelin alusta. Thorongil ei käsittänyt, miten he jaksoivat pelata lähes kaiken aikaa.

Veden ääni toi Henneth Annûnille kuvan rauhasta. Silti Thorongil oli kaiken aikaa valmiina eikä tuudittautunut siihen, että jo pitkään oli ollut rauhallista. Milloin vain voisi tapahtua jotain. Se ei kuitenkaan estänyt häntä vajoamasta ajatuksiinsa.

Hän oli ollut Gondorissa jo pitkään. Hän oli saavuttanut paljon, mutta myös tehnyt väärin. Hän tiesi, että sen kaltaisiin virheisiin ei olisi varaa enää tulevaisuudessa. Hänen olisi oltava varuillaan. Mitä tulevaisuus ikinä toisikin, hänen tulisi aina muistaa, ettei virheisiin ollut juurikaan varaa. Tämä virhe oli sentään maksettu helposti, mutta jos hän tekisi jotain samanlaista ja joutuisi maksamaan hengellään… Siihen asti asiat eivät saisi mennä. Hän tajusi äkkiä, miten viisas olikaan ollut nuorempana, Rohanissa. Silloin hän ei ollut virheisiin sortunut.

Pian oli vaihdon aika, Beramir, Marhil ja muut pelanneet miehet nousivat paikoiltaan, toivottivat Thorongilille mukavaa loppuiltaa ja lähtivät. Heidän partiopaikkansa oli jonkin verran Henneth Annûnista etelään. Thorongilin ei tarvinnut juuri miehiään ohjeistaa, he tiesivät, mitä tehdä ja minne mennä.

*

Denethor oli jälleen vajonnut synkkyyteen, mutta Finduilas tiesi, minkä tähden.

Kun Finduilasin raksaus oli tulult yleiseen tietoon, olivat huhut jälleen alkaneet pyöriä Thorongilin ja hänen ympärillä. Palvelijoista ne, jotka olivat olleet Dol Amrothissa, muistivat Thorongilin kantaneen Finduilasin kartanoon. Mitä oli tapahtunut ennen sitä, siitä kiisteltiin käytävillä. Rohkeimmat totesivat, että Ithilieniin lähettäminen Thorongilin kohdalla saattoi olla valetta, että mies olisi oikeasti karkotettu kaikessa hiljaisuudessa. Finduilas oli kerran kuullut palvelustyttöjen puhuvan, ja kun toinen oli tämän todennut, oli toinen hyökännyt puolustamaan Thorongilia. Mies oli pidetty etenkin sotilaiden keskuudessa ja Ecthelion arvosti päällikköä. Kansankin oli tuo muukalainen voittanut puolelleen useilla voitoillaan. Denethorin mielentila ei siis ollut Finduilasille arvoitus. Hän oli kuullut miehensä kerran mutisevan jotain kivestä, mutta hän ei tiennyt mitä se tarkoitti. Silti se hermostutti häntä. Denethor halusi kiihkeästi osoittaa olevansa Thorongilia parempi ja Finduilas pelkäsi, että mies tekisi jotain epätoivoista.

Kesä alkoi hiljalleen kääntyä kohti syksyä. Oli elokuun viimeinen ilta, tyven ja lämmin. Finduilas seisoi ulkona tuijottaen itää kohti. Pelko täytti hänet aina, kun hän sinne katsoi. Hän tunsi, miten varjo kohosi ja voimistui illan pimetessä. Se nousi idästä ja kurkotti yli Gondorin jonnekin kauas. Finduilas värisi ja lähti sisälle; äkkiä hänen oli kylmä.

*

Syyskuun alussa tulivat uudet miehet Ithilieniin ja Thorongil joukkoineen palasi Minas Tirithiin. Ecthelionin vastaanotto oli sydämellinen.
”No, Thorongil, Ithilien on edelleen rauhallinen?”
”Kyllä vain, herrani. Örkeistä tehtiin hälytys vain yhden ainoa kerran, ja silloinkin kovin lähellä Varjojen Vuoria; emme joutuneet kertaakaan taisteluun.”
”Ilmeisesti kiire ei olekaan niin suuri kuin oletin sen olevan”, Ecthelion tuumi.
”Sotaa valmistellaan, herrani, mutta sen aika on vasta edessäpäin”, Thorongil sanoi. ”Silti Gondorin tulee olla valmis. Täällä isku on kaikkein kovin.”
”Olet aivan oikeassa. Uloimmat linnakkeet pidetään Gondorilla, sillä ne ovat tärkeitä hyökkäyksen tullen.”
”Niin, herrani”, Thorongil myönsi. He kumpikin karttelivat aihetta, jota ajattelivat: Thorongilin toivetta lähteä Umbarin merirosvoja vastaan.
”Värvään pian uusia sotilaita. Toivon, että voisit opastaa heitä”, Ecthelion sanoi hetken kuluttua.
”Kuten tahdotte.”

*

Finduilas alkoi hiljalleen suureta. Häntä inhotti se, että hänestä tuli koko ajan entistä kömpelömpi. Toisaalta hän iloitsi, sillä aika ajoin hän saattoi tuntea merkin elämästä; pienen jalan potkun. Ensimmäisellä kerralla hän oli pelästynyt, mutta nyt hän jo toivoi tuntevansa sen. Joinakin hetkinä potkuja tuli paljon ja Finduilas nauroi; eräänä aamuna hän oli saanut katsella vatsansa pomppivan useita minuutteja.

Denethor ei ollut juurikaan leppynyt Thorongilin palattua Minas Tirithiin. Finduilas oli onnistunut pitämään lupauksensa eikä hän ollut puhunut Thorongilille sanakaan. Aina se ei ollut helppoa ja Finduilas oli muutaman kerran nähnyt miehen vähän matkan päässä valmiina tervehtimään, mutta silti hän oli onnistunut. Finduilas tiesi Denethorin tietävän ja oli siitä tyytyväinen. hän halusi osoittaa olevansa miehen luottamuksen arvoinen. Lupaus ei ollut juuri vaikuttanut hänen elämäänsä muuten ja Finduilas oli onnellinen. Päivät kuluivat leppoisasti lukien, kirjaillen ja ulkona käyskennellen. Finduilas ei enää myöskään kaivannut merta niin paljon kuin ennen, vaikka kaipuu olikin häneen jäänyt.

Silloin tällöin hän kaikesta huolimatta löysin itsensä ikävöimästä Dol Amrothiin, mutta se tunne katosi pian. Voimakkaimmin hän halusi pois silloin, kun hän tunsi idän varjon kasvavan. Niinä hetkinä hän käänsi kasvonsa kohti etelää ja yritti olla tuntematta pelkoa.

*

Thorongil oli saanut tietää Finduilasin odottavan jälleen lasta, ja muutaman kerran hän oli yrittänyt päästä onnittelemaan naista, mutta Finduilas oli kadonnut tai ollut, kuin ei näkisi häntä vähän matkan päässä. Thorongil antoi asian olla. Heillä ei kuulunut olla mitään yhteistä, ehkä asiat viimein olisivat niin kuin niiden piti.

Hän oli ajatellut sitä, minkä hän oli huomannut Ithilienissä; miten viisas hän oli ollut nuorempana. Nyt, kaksikymmentä vuotta Ciraélin jälkeen, hän oli vasta herännyt huomaamaan, miten taitavasti hän oli peittänyt oikean minuutensa ja pitänyt neidon poissa. Thorongil ei ymmärtänyt, miten oli onnistunut siinä. Hän oli toiminut paljon varttuneemmin kuin nyt Finduilasin suhteen. Gondorissa kaikki oli jotenkin riistäytynyt käsistä. Enää niin ei kutienkaan saisi käydä. Finduilas oli ottanut viisaimman askeleen vetäytyessään pois, nyt Thorongil tekisi samoin. Hän tiesi olevansa vahva, ja heikko hetki ei tulisi takaisin. Ei koskaan.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Ihan ensiksi pitää onnitella siitä, että sait laitettua jatkoa. :) Siitä se lähtee. En epäile yhtään ettetkö saisi saatettua tätä loppuun asti. Tulin tuossa ajatelleeksi, kun olet puhunut siitä, miten vaikea on saada hahmot käyttäytymään tietyllä tavalla, että ehkä se, että kirjoitat kirjan hahmoilla, vaikuttaa asiaan. Kun kirjoittaa valmiilla hahmoilla sitä joutuu koko ajan kelaamaan, että onko tämä uskottavaa käytöstä hänelle jne., kun taas omista hahmoista voi tehdä niin kummallisia ja ristiriitaisia kuin vain haluaa. Finduilas ja Denethor eivät varmastikaan ole mitään helppoja hahmoja kirjoittaa, kun ottaa huomioon, että ihmisillä voi olla heistä aika ristiriitaisiakin näkemyksiä (Denethorista varsinkin). Ja no, sinä jo tiedätkin miten vaikeaa minun on ollut kirjoittaa Aragornista, joten en sano hänestä enää mitään... Mutta T1:ssä sinun urakkaasi varmaan helpotti jonkin verran se, että sinulla oli niin paljon omia hahmoja. Itse ainakin tajusin tuossa ficcejäni kirjoittaessa, että omista hahmoista oli tavallaan paljon antoisampaa kirjoittaa, ja vaikka he jossain vaiheessa lähtivätkin elämään omaa, alkuperäissuunnitelmista poikkeavaa elämäänsä, sillä ei ollut niin väliä kun kukaan ei kuitenkaan tiennyt, millaisia ne minun alkuperäissuunnitelmani olivat. ;) Luulen että aika monella kirjoittajalla hahmot karkaavat herkästi hyppysistä ja ehkäpä sinullekin on tässä tapahtunut jotain sellaista.

No, jospas minä koittaisin päästä aiheeseen vielä tämän päivän puolella... En ole TSH:ta viime aikoina juuri ajatellut, mutta tähän lukuun oli silti yllättävän helppo päästä mukaan, tauostakin huolimatta. Hieno juttu että Finduilas ja Thorongil älyävät nyt pysytellä erossa toisistaan. Ja kiva, että Finduilas ymmärtää Denethoria ja tuota taistelua isän suosiosta. Vaikka vähän kylmäsi tuo, kuinka alistuneesti Finduilas hyväksyy sen, että Imrahil otti hänen paikkansa isänsä suosikkina. Että vaikka olisi nainen niin ei kai se nyt niin itsestään selvää ole... (Itse olen aina kuvitellut Silrielin Faramirin lempilapseksi, vaikkei Faramir itse tietenkään moista myöntäisi.)

Finduilasin suhtautuminen tuohon uuteen raskauteen vaikutti aika tyyneltä. Tykkäsin noista juoruista. Siis no, eiväthän ne kivoja juoruja tietysti ole, mutta tuollainen tuntuu vaan niin tyypilliseltä hovijuoruilulta. Varsinkin kun Thorongil niin sopivasti sattuu olemaan muualla. Aika tapahtumaköyhää meininkiä näköjään tuolla Ithilienissä. Pelikortit kuulostivat minusta hiukkasen moderneilta tuohon ympäristöön, mutta en edelleenkään väitä olevani mikään historiantuntija ja kyllähän sotilailla varmasti jotain ajanvietettä siellä oli. Denethorin alakuloisuuden ymmärtää, ja tuon kiven maininta kuulosti aika pelottavalta. Mutta niinhän siinä valitettavasti kävi, ja minusta on tosiaan kiva, että olet ottanut tuon Finduilasin Denethorista huolestumisen mukaan tähän.

Minulle kyllä tuli tunne, että hahmot olivat tässä enemmän kirjamaisia. Tuo Thorongil tuntui varsinkin olevan tuossa lopussa Aragornmaisen varma itsestään. Luulen kyllä että tuossa asioiden riistäytymisessä pois hallinnasta oli yhtä paljon Finduilasin kuin Thorongilinkin syytä, vaikka jotenkin Thorongil tuntui tuossa ottavan aika paljon syytä omille niskoilleen, mikä tuntuu kyllä luonteenomaiselta ainakin tämän ficin Thorongilille.

Kiitos tästä jatkosta (ihan mukavaa saada vähän elämää tänne). Jään odottamaan niitä loppulukuja. :)
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, suuri kiitos. :P Jaksat lukea tätä vieläkin.

Varmasti tuo, että kaikki hahmot ovat "aitoja" vaikuttaa asiaan. Tajusin juuri, että tämä on ensimmäinen pitkä ficcini, jonka kaikki päähenkilöt ovat Tolkienin kynästä peräisin. Ja se aiheuttaa paineita, valittelen vieläkin sitä, että Finduilas ei ole sellainen kuin pitäisi. Ne hahmot tosiaan lähtivät karkuun ja Thorongil suoraan lomille jättäen minut yksin tätä soppaa selvittelemään...

Hyvä, jos tässä pysyy edelleen mukana. :) Minä jotenkin ajattelin tuon kuvion niin, että Finduilas alistui kohtaloonsa siksi, että Imrahilhan oli se perijä. Tiedä sitten... Kyllähän isät tytöistään varmasti pitivät, mutta minä nyt tein Adrahilista ja Finduilasista tuollaiset. Mutta saman kokemuksen hän saattoi verrata Denethorin tilanteeseen, mikä auttoi häntä ymmärtämään miestään.

Finduilas tosiaan on aika tyyni tuon raskaustensa suhteen. Tajusin vasta kommenttiasi lukiessani, että hänet olisi voinut laittaa pelkäämäänkin. :roll: Ja juorut, ne oli pakko tunkea tähän kohtaan, koska muuten Faramirin kysymystä ei olisi koskaan tullut. Kivaa, jos pidät niistä. Olin aika aneemisella tuulella kun tätä kirjoitin, eli tapahtumaköyhä Ithilienin reissu tuli. Pelikortit olisi toki voinut vaihtaa nopiksi... En todellakaan tiedä, miksi valitsin juuri kortit. Kivi-maininta sai muistaakseni alkunsa siitä, että noihin aikoihin selailin KTK:ta ja löysin sieltä kappaleen, joka kertoi Denethorista ja palantíreista. Siinä oli jotain siitä, että Finduilas olisi arvannut miehensä tekemiset, ja siitähän oli pakko pistää hippunen tähänkin. :wink:

Hahmot enemmän kirjamaisia? Voi, en osaa itse enää katsoa sitä lainkaan noin, tuntuu vain, että olen menettänyt otteeni niin tähän ficciin kuin Taruunkin. Mutta ihanaa, jos olet tuota mieltä. Se, että Thorongil ottaa syyt niskoilleen, taitaa olla tässä ficissä aika vahvasti esillä. En tosin tiedä, mistä sekään on alkunsa saanut.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin