Thorongil, pohjoisen muukalainen Gondorissa (valmis 21.8.!)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Thorongil, pohjoisen muukalainen Gondorissa (valmis 21.8.!)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Author: Nerwen
Rating: luulisin, että PG.
Pairing: Thorongil/Finduilas, oleellisina myös Finduilas/Denethor, Arwen/Aragorn
Genre: Romance, draama
Warnings: Hmmh… hidasta etenemistä. Lisäksi tiedossa on muutama taistelu ja kuolema. Ja kolmiodraamaa taas, yllätys yllätys.
Disclaimer: Maailma ja henkilöt ovat ylijumala Tolkienin, en tee tällä rahaa. Ilokseni väsäilen.
Summary: Thorongil on juuri saapunut Rohanista Gondoriin, on vuosi 2967. Hän palvelee Gondorin käskynhaltijaa Ecthelion II:ta eikä voi olla tutustumatta tämän poikaan Denethoriin ja myöhemmin Denethorin vaimoon Finduilasiin. Lähinnä tarina kuitenkin sijoittuu Thorongilin Gondorin-vuosien loppuun, 2976- 2980. Vuosi, jona Thorongil saapui Gondoriin, ei ole tietoa, vaan omasta päästäni, mutta muut vuosiluvut täsmäävät. (ja suosittelen ennen tätä lukemaan ensimmäisen Thorongil-ficcini, viittauksia siihen löytyy... viewtopic.php?t=4227 )
Feedback: Elän palautteesta, kyllä vain. Kaikenmoista otan vastaan.
A/N: Tappakaa minut. En ole valmis tähän, ei olisi pitänyt ikinä ryhtyä tähän, ja minä menin eilen ihan eri fiiliksissä aukomaan päätäni epävarmasta suunnitelmasta aloittaa tänään Hobitin kunniaksi ja joudun aloittamaan tämän, vaikka pian ensi viikoksi tulee tauko kokeiden tähden.... :roll:

Ööh. Ehkä tuo selventää hiukan, että nyt pelottaa. Pelottaa kamalasti. Mutta voitte kai uskoa, että minun oli puoliksi pakko väsätä tämä? Ciraélia en voi takaisin saada, mutta Thorongilin sentään vielä pikkuhetkeksi, tämän ansiosta. Ja nyt selviää se mesessäni viikon verran roikkunut TII, joka siis on Thorongil toinen, niin kuin tätä leikilläni kutsun. Itse asiassa tämän idea syntyi jo ensimmäisen Thorongilin aikoihin, että olisi hienoa tehdä jonkinlainen sarja, mutta pelkäsin Finduilasia (ja jos tarkkoja ollaan taidan pelätä vieläkin). Kun tuossa sanotaan kuukausi takaperin muistin taas, sanoin itselleni ensin miettiväni. Sitten huomasinkin suunnittelevani ficciä.... Ja tässä on pakko mainita: Mithrellas, kun et sinä tätä kirjoittanut, niin minun piti :wink:

Mutta olkaatte hyvät, prologi (jossa Faramir on kökkö), ja tämän jälkeen minut saa hakata miekalla palasiksi. Tai miksei jollain muullakin, onko tuolla nyt niin väliä.

Prologi: Gondorin Kuningas ja käskynhaltija keskustelevat (vuosi 36 Neljättä Aikaa)

Kuningas Elessar oli kutsunut käskynhaltija Faramirin Minas Tirithiin, koska oli itse lähdössä kohti pohjoisen Annúminasia. Sinne rakennettu kartano oli nyt valmis. Faramir oli työhuoneessaan Elessarin kanssa keskustellen erinäisistä asioista.
”Mitä mietitte, Kuningas?”
Elessar säpsähti mietteistään. Hän oli pohtinut Arwenin uutta seuraneitoa, joka oli ilmoittanut nimekseen Erehél Eórdanin tytär. Hän oli tuntenut Eórdanin.
”Enpä mitään ihmeellistä. Eräs Arwenin seuraneidoista, tai pikemminkin hänen perheensä, askarruttaa minua. Tunsin hänen vanhempansa kerran.” Jos hän puhuu totta, Elessar lisäsi mielessään.
”Vai niin”, Faramir sanoi. ”Jotkut sanovat, että joku tunsi minunkin vanhempani. Mutta mitä minä puhun! Vanhat huhut vain ovat nousseet mieleeni, ei muuta.”
”Huhut? Niitä olen kuullut kunnioitettavan määrän. Vasta joitakin viikkoja sitten kumosin huhun, jonka mukaan piilottelisin hobitteja sänkyni alla. Vaan sinulla on jotain vakavampaa. Kerro toki”, Elessar kehotti.
”Ne huhut ovat todellakin vanhoja. Muistan palvelusväen puhuneen, kun olin pieni, monenmoista. Se liittyy äitiini”, Faramir sanoi. Elessar näki, että miehen teki mieli purkaa mielestään vanhat muistot.
”Niin, Dol Amrothin Finduilas”, Elessar huokasi. Hän muisti kauniin nuoren naisen hyvin.
”Palveluskunnan – varsinkin vanhemman - mieleen oli painunut syvään eräs kertomus, jonka mukaan… jonka mukaan Boromir ei olisi ollut isäni poika.”
Elessar kurtisti kulmiaan toivoen, ettei kyse ollut siitä mistä hän oletti sen olevan. ”Jatka toki”, hän kehotti.
”Vanhemmat naiset puhuivat aina häikäistynein katsein jostakin muukalaisesta, jota he kutsuivat Thorongiliksi, Tähden Kotkaksi.”
Elessar säpsähti. Se oli siis ollut juuri niin kuin hän oli arvannut.
”He sanoivat, että Boromir olisi ollut tuon miehen poika”, Faramir sanoi raskaasti.
”Ja vain ja ainoastaan minä voin kertoa sinulle, että niin ei ollut. Kyse on vain huhusta.”
”Vain.. te?” Faramir ihmetteli.
”Vain minä, Faramir hyvä. Boromir oli Denethorin poika yhtä paljon kuin minä olen Kuningas Elessar, Aragorn Arathornin poika ja Konkari samooja. Mutta nuoruudessani tottelin myös nimeä Thorongil, olin Ecthelionin päälliköitä.”
Faramirin suu aukesi. ”Te.. olette Thorongil..?” hän kysyi hiljaa ja kätki kasvonsa nolostuneesti.
”Niin olen. Ja voin vannoa kruununi kautta, että Boromir ei ollut minun poikani.” Elessar huokasi. ”Sanoivat huhut mitä tahansa, niin ei ole. Tunsin kyllä äitisi ja isäsi, vaan äitiisi välini olivat ystävällisemmät. Isäsi piti minua kilpailijana, eikä aivan syyttä, koska Ecthelion jakoi minulle huomiotaan enemmän kuin pojalleen niinä vuosina, jotka Gondorissa vietin. Se näkyi vielä Sormuksen Sodassakin. Isäsi oli kateellinen Thorongilille ja hän oli kai jotenkin saanut selville kuka olin. Se olikin ihme, miten tuo tapahtui. Miten hän sai tietää, että Thorongil, joka vei hänen paikkansa poikana ja miltei aviomiehenäkin, oli palannut.”
”Vei isäni paikan?” Faramir nieleskeli.
”Ei, niin ei käynyt. En tahtonut isoisäsi huomiota, ja Finduilas oli minulle vain ystävä…”

Oveen koputettiin, ja ujon näköinen neito kurkisti sisään luvan saatuaan.
”Anteeksi nyt että häiritsen, korkeat herrat, mutta Kuningasta odotetaan ulkona. Vaunut ovat valmiit lähtöön.”
”Aivan. Minä tulen aivan pian, Erehél. Olemme jo saaneet kaiken selväksi”, Elessar totesi. Neito lähti ja sulki oven perässään.
”Kerron sinulle tarinan, kun tulen takaisin, mikäli aikasi sallii sen. Uskon sen tyhjentävän huhut.” Elessar katsoi kysyvästi käskynhaltijaansa.
Faramir nyökkäsi, ja Elessar lähti huoneesta.

Muutamia kuukausia myöhemmin Kuninkaan saattue läheni jälleen Minas Tirithiä. Elessar katseli Valkoista Kaupunkia kauempaa ja muisti, kuinka oli saapunut sinne ensimmäisen kerran. Hän oli ollut jalan, muukalaisena ja väsyneenä, kymmenen vuotta Rohanissa takanaan. Vielä hän kykeni muistamaan tuon hetken, palaamaan siihen hetkeen kun hän oli nuori, Thorongil ja vieras isiensä kaupungissa.

---

A/N2: Niin, ja tuli nyt mieleeni eräs tapaus tässä taannoin. Katselin TSH:n pidennettyjen lisämateriaaleja, ja äitini mielestä Sean Bean ja Viggo olisivat käyneet roolivaatteissaan veljeksistä. Minulla ei sitten ollut yhtään hauskaa, kun mietiskelin näitä huhuja. Kyllä, ehkä se ”sukulaisuus” näkyy.
Viimeksi muokannut Nerwen, To Elo 21, 2008 6:39 pm. Yhteensä muokattu 35 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Etiäinen
Puolituinen
Viestit: 355
Liittynyt: Ti Joulu 13, 2005 9:12 pm
Paikkakunta: Metsä

Viesti Kirjoittaja Etiäinen »

Voihan Tolkien että meinasin tukehtua kahviini tuossa "Boro on Thorongilin poika" kohdassa. Huh.
Muttah, minähän fanitin aikaisempaa Thorongil-tarinaasi, joten luonnollisesti odotan tätäkin innolla. Lupaava alku, ja haluan ehdottomasti, ehdottomasti lisää. Alku herätti jo paljon kysymyksiä ja odotuksia.
Niin tie on musta,
vaan mustempi ois mieli kulkijalla,
Jos kuu ei paistaisi hopeaansa
Kuoleman kattilalla - tummuvan taivaan alla.

Viikate:Tie

"Mutta koska jonkun pitää sotkea asiat" | Vuoden Pippin 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Voi elämä. :D Minä hykertelen täällä tosi tyytyväisenä, että päätit kirjoittaa juuri tästä aiheesta. Onhan minulla tosiaan ollut näitä Finduilas/Thorongil-juttuja joskus mielessä, mutta ne pääsivät jotenkin painumaan taka-alalle Elboronin kumppaneiden ansiosta. Mutta minusta on tosi mielenkiintoista päästä lukemaan, millaiseksi sinä olet tuon heidän suhteensa kuvitellut.

Ja minun tosiaan piti tuota Matkalla kanssasi -ficciäsi lukiessa kysyä, että mitä ne Faramir ja Aragorn oikein puhelivat siellä ennen Aragornin lähtöä (ehkä minä kysyinkin, en muista enää, ja olen liian laiska tarkistaakseni). Kiva saada siihen vastaus. Heh, kuningas näköjään näyttää tuntevan yhden jos toisenkin ihmisen vanhemmat. ;) Ei Faramirissa mitään vikaa tässä ollut, ainoastaan vain, että olisin kuvitellut hänen tietävän Thorongilin todellisen identiteetin tässä vaiheessa, mutta se on tietysti ihan sivuseikka. Kauheaa kyllä, ettei ole voinut olla varma siitä, kuka veljen todellinen isä on ollut ennen kuin nyt. Ja oikeasti olen ihan hyvilläni siitä, ettei Aragorn tuossa päätynyt paljastamaan, että niin kyllähän minä Boromirin isä olin. (Tulee liikaa mieleen se minun The Lords and The Rings -saippuasarjani.) Mutta joka tapauksessa, olen aivan innoissani tästä ja palan halusta kuulla lisää. :D
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Oi voi. Olin hetken poissa ja täällä on jo kaksi kommenttia! :shock: Itse asiassa tulin vain laitamaan tiedot ficcilistaukseen, mutta eksyin tänne...

Etiäinen, kiitos... Fanitit sitä ensimäistä..? Nyt pitää huilata hetki. (ja tuon takia sait pienen ansion eräässä keskustelussa...) Mukavaa, että pidit tästä alusta, joka on muuten ihmeen lyhykäinen. Ehkä se ei ollutkaan niin huono idea.

Mithrellas, kiitos. Oli pakko kaivaa tämä esille, kun siinä on rakas ihana Thorongil. :roll: Minä tosiaan rakastuin siihen osaan Aragornia kun kirjoitin hänestä ja tilaisuus oli pakko käyttää.

Ainakin jokin kysymys saa vastauksen tämän myötä, se keskustelu liittyi tähän. Kuten jo olen aiemmin todennut, minulla on addiktio yhdistellä ficcejäni. Ja Kuningas tuntee aika monen vanhemmat... Tämä alkaa olla jo koomista. Niin, Faramir olisi varmaan jo tuossa vaiheessa asiasta tiennyt, mutta tähän sopi paremmin, että hän ei tiennyt... Muuten en olisi saanut tälle alkua ollenkaan. Ja ajatuksena oli, että hän oli jo unohtanut tuon asian, mutta jokin oli muistuttanut häntä siitä ja siten hänen oli pakko puhua. Ei, Aragorn on uskollinen otus ainakin minun silmissäni. (ja usko tai älä, kun kirjoitin tätä prologia koneelle vähän aikaa sitten, eksyin katsomaan sinun animaatioitasi. Siitä se kommentti sinne saikin alkunsa...


Mutta ei, nyt pitää mennä. Taas.
Viimeksi muokannut Nerwen, Pe Loka 05, 2007 4:04 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Samaa kuin laitoin tuonne Mithrellasin uusimpaan, tulen varmasti lukemaan ja kommentoimaan tätä, mutta ei ole juuri aikaa eikä tällä hetkellä lukuintoa. Hienoa muuten että päätit kirjoittaa lisää Thorongilista :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Oi ihanaa, uutta luettavaa. ;) Sinä sitten jaksat kirjoitella ahkerasti. Ja aina laatua.

Mielenkiintoinen aihe, tosiaan. Minustakin on jännä päästä lukemaan Thorongilista Gondorissa. Ja kiinnostavaa tosiaan nähdä miten sinä aiot tuon suhteen toteuttaa. Tämä oli mukavan napakka aloitus. Sopivan pituinen herättääkseen mielenkiinnon ja tosiaan hauskalla tavalla kytketty sinun muihin ficceihisi. Minä tykkään kyllä tuosta tavasta, jolla sinun ficcisi kytkeytyvät toisiinsa ja kyllä siihen omaan ficcicanoniin varmasti tietyllä tavalla kasvaa kiinni. Siis jos on itse kuvitellut ja kirjoittanut Aragornin tekevän jotakin, niin hankala myöhemmin ajatella, että sen elämä olisi mennyt jotenkin toisella tavoin.

Ja pöh, Faramir mikään kökkö ollut. Ihan mainiosti kirjoitettu ja pidin Aragornistakin. Onneksi Aragorn ei tosiaan ilmoittanut olevansa Boromirin isä, minä en olisi sitä ihan helposti nielaissut. Huokaisin kyllä helpotuksesta, vaikken oikeastaan kuvitellutkaan, että sinä moiseen juonenkäänteeseen ryhtyisit. Kiva luku siis. Täältä löytyy nyt varma lukija, joka odottaa innolla jatkoa ja sitä mihin tämä juttu tästä lähtee kehittymään. :D
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitoksia jälleen. Olen otettu.

Andune, ymmärrän kyllä. (Minunkin pitäisi tehdä jotain ihan muuta juuri nyt...) Kivaa että ilmoitit :wink: Kiitos siitä.

Leida, kiitos. Ei sille voi mitään, on pakko vain kirjoittaa jotain. Olihan minä jo ilman... ööh. jotain kuukauden verran? Se kuitenkin oli jo tarpeeksi.

Aihe siis kiinnostaa. Toivon vain, etten pilla tuota innostusta tämän kanssa.. :roll: En oiekin luota itseeni tämän tarinan kertojana vielä, vaikka useampia lukuja on vihkoon kertynyt. Hyvä jos aloitus ei ollut liian lyhkäinen. Hyvä jos pidät siitä, että ficit ovat toisiinsa yhteydessä. En nimittäin osaa olla yhdistelemättä ja keksimättä linkkejä toisiin, varsinkin näihin pidempiin juttuhin, koska hahmoihin kasvaa kiinni.

Ai ei Faramir ollut..? Hmmh, en pidä itse tuosta prologista vähääkään. Mutta ei, ei Aragorn voi olla Boromirin isä, olen minä sen verran uskollisuutta kannattava otus. Aragorn ja Arwen kuuluvat toisilleen eikä mitään muttia. :roll:


Taksvärkkipäivä sai olon vihaiseksi ja sen vimmalla minut jatkamaan tätä hiukan eteenpäin. Ensi viikolla toivon voivani ilmoittaa viikonpäivän, joina tämä jatkuu tästä eteenpäin, kun saan tietää uudesta jaksosta jotain. Riippuen vähän tuntien määrästä ja kaikesta, nimittäin, on parempi jatkaa päivänä jona on enemmän aikaa.


Unohdin ihan mainita, mutta tämän kuukausien kanssa teen samoin kuin Tolkien teki kirjoissaan: Tätä edeltävässä ainestossa ja itse kertomuksessa olen käyttänyt nykyaikaisia nimiä niin kuukausista kuin viikonpäivistäkin, vaikka eldar ja dúnedain eivätkä hobititkaan tietenkään todellisuudessa käyttäneet niitä. Koska koin tuon helpommaksi ja niiden kuukausien ja viikonpäivien nimien kanssa olisi tullut ongelmia jatkossa (tuo pätkä lainaus liitteistä).

Mutta ensimmäinen luku.




1. Luku:Minas Tirithissä etsitään sotilaita (vuosi 2967 Kolmatta Aikaa)

Thorongil oli saapunut Rohanista kolmea päivää aiemmin Minas Tirithin Valkeaan Kaupunkiin. Hän oli Rivendellissä kuullut kaupungista paljon, varsinkin sen alkuajoista, mutta silti sen kauneus ja järkähtämättömyys olivat mykistäneet hänet täysin. Kaksi yötään hän oli viettänyt majataloissa, mutta sitten hän oli kuullut käskynhaltija Ecthelionin etsivän sotilaita palvelukseensa. Oiva tilaisuus Thorongilille, joka olikin hakeutunut paikalle heti asiasta kuultuaan. Viimeisen vuorokauden hän olikin viettänyt muiden tuoreiden sotilaiden kanssa. Nyt miehet keskustelivat suvuistaan iltansa ratoksi suurehkossa huoneessa, joka oli heidän huoneidensa käytävän päässä. Katto oli matalalla ja valkeat seinät tummuneet, keskellä oli puinen pöytä ja seinustoilla tuoleja ja penkkejä. Eräässä nurkassa seisoi koristeellinen tulisija, nyt vailla tulta, koska ilmat olivat keväisen lämpimät.
”Minä olen Dol Amrothista, mutta isä tahtoi minun lähtevän kun en päässyt suuriruhtinaan palvelukseen”, muuan nuorukainen kertoi.
”Mitä niin kaukaa tänne on tultava? Minä olen Minas Tirithin kasvatteja.”
”Minäkin olen täällä syntynyt ja elänyt koko ikäni. Jo isäni palveli käskynhaltijaa, ennen kuin kaatui pikkukahakassa.”
Kun suurin osa miehistä oli kertonut itsestään jotakin, pääasiassa äänessä olleet kyselijät huomasivat nurkkaan istahtaneen Thorongilin.
”Kuka sinä olet?”
”Niin. Et ole sanonut sanaakaan!”
”Mistä olet tullut?”
Thorongil katseli nuorten miesten kasvoja. Monet olivat häntä paljonkin nuorempia, mutta nämä kolme hänen edessään seisovat ehkä kaikkein nuorimpia koko joukosta.
”Minua kutsutaan Thorongiliksi ja viimeiset kuluneet vuodet olen viettänyt Rohanissa”, hän vastasi rauhallisesti.
”Mutta Rohanin kasvatteja ette voi olla. Rohanilaiset ovat hipiältään vaaleita”, yksi miehistä sanoi. Se, joka oli kertonut isänsä kaatuneen pikkukahakassa. Thorongil katsoi tätä silmiin ja nuorukainen käänsi katseensa lattiaan.
”Ehkä niin. Se ei kuitenkaan kuulu teihin, sillä olette selvästi Gondorin poikia”, Thorongil vastasi kääntäen keskustelun pois itsestään.
”Niin, Gondorin Minas Tirithistä. Herion on nimeni, Herion Samandilin poika.” Nuorukainen röyhisti rintaansa.
”Hauskaa tavata, Herion”, Thorongil sanoi. Nuorukainen ei voinut olla vuottakaan yli kolmenkymmenen.

Miesten mielenkiinto Thorongilia kohtaan hiipui hiljalleen ja he alkoivat puhella innokkaasti tulevista vuosistaan Gondorin palveluksessa. Toiset odottivat innolla pääsevänsä taistelemaan, toiset selvästi pelkäsivät, vaikka eivät sitä ääneen sanoneetkaan. Thorongil katseli uusia tovereitaan. Ne, jotka pelkäsivät, olivat oikeammassa kuin ne, jotka intoilivat ja odottivat. Varmasti kukaan ei ollut joutunut taistelemaan vielä hengestään niin kuin hän.
”Oletteko te taistellut, Thorongil?” Herion kysyi.
”Kyllä minulla miekka on, ja voisin sanoa osaavani käyttää sitä”, Thorongil vastasi näyttämättä, mitä oikeasti ajatteli. Miehestä näki, oliko tämä tappanut. Tässä seurassa se näkyi vain muutamasta, vaikka varmasti monet olivat vähintään harjoitelleet miekan käyttöä.
”Omistatte miekan?”
”Jos ihminen joutuu pärjäämään omillaan, tarvitsee hän näinä aikoina myös aseen. Olen palvellut Kuningas Thengeliä Rohanin maassa, myös asein”, Thorongil sanoi ottamatta osaa yleiseen, kiihtyneeseen mielentilaan. Pian kokemattomat nuoret miehet joutuisivat kuitenkin oppimaan, mitä elämä oli. Varsinkin sotapalveluksessa. Erossa rakkaista ja aina uhan alla, jos he joutuisivat lähtemään kauemmas kotiovelta, taistelemaan. Tosin kukaan näistä miehistä ei joutuisi kokemaan samaa kuin hän. Ei sodassa, ei rakkaudessa.

Kenestäkään ei riippuisi niin paljon kuin Thorongilista riippui tälläkin hetkellä. Kukaan ei rakastuisi haltiaan, vain tietääkseen rakkauden mahdottomaksi. Kukaan ei joutuisi – saati sitten lähtisi – yksin erämaihin vain miekka ja ruokaa mukanaan. Thorongil oli iloinen siitä, että sentään joku sai elää onnellista elämää koko elämänsä ajan. Hänen elämänsä oli vaarallista ja piilottelevaa; ei oikeaa nimeä, ei kotia, ei mitään. Yksinäinen mies matkallaan. Sellainen hän oli.

”Oletteko muuten kuulleet, että Mithrandir olisi saapunut kaupunkiin?” Keskustelu jatkui taas, sillä jostain syystä miehet olivat hiljentyneet Thorongilin puhuessa.
”Minä olen”, Herion vastasi, ja muita myöntäviä vastauksia kuului myös.
”Onko… Mithrandir täällä?” Thorongil kysyi liittyen ensimmäistä kertaa keskusteluun itse.
”Mikäli minä mitään tiedän, niin on kyllä”, aluksi puhunut nuorukainen vastasi. ”Mutta miksi te sitä kysytte?”
”Minä tunnen – tai paremminkin tiedän – hänet. Mutta nyt emme ole tavanneet muutamaan vuoteen”, Thorongil vastasi, vaikka ei kokenutkaan sitä kovin tarpeelliseksi.
”Kuka nyt ei Mithrandiria tuntisi, velho kun hän on.”
”Oletteko läheinenkin ystävä?” Thorongil kysäisi. Vaikka hänen äänensä oli vakaa, häntä huvitti. Kukaan ei voisi kovin helposti sanoa tuntevansa Gandalfia. Ei edes hän, joka oli sentään ollut puheväleissä tämän kanssa yksitoista vuotta.
”Ei, en ole ystävä…” nuorukainen sopersi hämillään vastaukseksi ja kääntyi tovereihinsa päin.

Samassa ovi huoneeseen aukesi ja kaartin asepukuun sonnustautunut mies astui huoneeseen, joka taas oli hiljainen.
”Onko täällä miestä, joka tuntee tai on tuntenut nimekseen Thorongil?”
”Minä olen”, Thorongil sanoi vakaasti ja nousi seisomaan.
”Mithrandir tahtoo tavata teidät.” Mies mitteli Thorongilia katseellaan kuin ihmetellen, mikä hänessä kiinnosti velhoa.
”Minä tulen”, Thorongil totesi ja lähti huoneen poikki tuntien miesten katseet selässään, varmasti äskeisen keskustelun tähden. Mies viittasi oven toiselle puolelle, Thorongil astui pois huoneesta ja näki Gandalfin.
”Siis Thorongil täällä?” velho kysyi.
”Kyllä vain, edelleen, ystäväni”, Thorongil vastasi.
Gandalf kiitti miestä, joka oli opastanut häntä. Mies katsoi heitä kumpaakin omituisesti ennen kuin kumarsi ja lähti käytävää poispäin.
”Mukavaa tavata jälleen”, Gandalf sanoi, kun mies oli kadonnut kulman taakse.
”On, erittäin mukavaa. Kauanko siitä on? Kolme vuotta?” Thorongil kysyi.
”Itse asiassa jo neljä.”
”Onko sinulla mitään uutta?” Thorongil kysyi.
Velho naurahti hyväntuulisesti. ”Kyllä vain, mutta luonnollisesti sinä puhut ensin.”

Kun he olivat päässeet Thorongilin huoneeseen ja Thorongil oli kerrannut viimeiset tapahtumat Rohanista ja matkastaan Gondoriin, hän pyysi Gandalfia puhumaan vuorostaan.
”Minä tapasin Arwenin, sattumalta ja vasta nyt, mutta joka tapauksessa. Hän on äitinsä sukulaisten luona. Toivon mukaan sinua ei harmita, että hän sai sen viestisi vasta nyt, yhdeksän vuotta sen lähettämisen jälkeen”, Gandalf sanoi.
”Se ei huoleta, on hienoa että hän sai edes kuulla sen. Olen samaa mieltä nyt kuin olin silloinkin.” Thorongil muisteli, mitä olikaan sanonut. Että hän etsisi Arwenin, kun olisi hänen aikansa kulkea jälleen pohjoiseen.
”Mitä Arwen sanoi?” hän kysyi sitten.
”Hänen kuullaan enää harvoin nauravan tai iloitsevan niin kuin ennen. Hän vain nyökytteli ja sanoi tietävänsä sen, että etsisit hänet”, Gandalf vastasi.
”Et kerro mitään uutta, ystäväni, sillä sanoit, ettei hän enää iloitse samoin, jo kauan sitten.”
”Haltiakansasta kulkevat ihmisten vuodet sivu”, Gandalf totesi vakavasti.
”Niin se on”, Thorongil sanoi synkästi. Hän tiesi sen. Juuri siksi se oli mahdotonta. Arwen oli haltia ja hän oli kuolevainen.
”Ajattelin viipyä jonkin aikaa”, Gandalf sanoi. ”Luultavasti näemme vielä. Mutta nyt on jo myöhä. Hyvää yötä, ja näkemiin.”
”Hyvää yötä. Etsin sinut käsiini ellet ehätä itse ensin”, Thorongil vastasi avatessaan oven.

Uudet sotilaat herätettiin sarastuksen aikoihin. Heidät haluttiin testata kunnolla, miten hyvin kukin osasi taistella. Thorongil nousi ongelmitta ja virkistyneenä, sillä hän oli nukkunut hyvin. Paremmin kuin kaksi edellistä yötään majataloissa, jos totta puhuttiin. Majatalot olivat olleet meluisia ja naapurihuoneista oli kuulunut hälyä, mutta täällä ei sitä ongelmaa ollut. Kun miehet lähtivät kohti harjoituskenttää, Thorongil kuuli joidenkin valittelevan aikaista aamua ja haukottelijoita oli useita. Asia oli toki mahdollinen, jos ilta uusien tovereiden kanssa oli venynyt liiaksi, mutta silti Thorongil ei voinut olla ihmettelemättä. Lämmin aamu oli mitä lupaavin, kuka viitsi nurista aikaisesta heräämisestä sellaisena aamuna?

Päällikkö oli pitkä mies, jolla oli karut kasvot ja tuikea katse, sekä arpi nenänvarressaan. Hän pyysi miehiä ottamaan miekkansa ja valmistautumaan. Thorongil tunsi muiden hermostuneisuuden ja näki joitakin uhmaavia ilmeitä, jotka vain peittelivät todellista jännittämistä. Hän itse oli aivan tyyni.

Harjoitus sujui hyvin. Thorongil oli katsellut hieman ihmeissään muutamia miehiä, jotka olivat näyttäneet siltä kuin eivät olisi ikinä pitäneet miekkaa kädessään. Nyt he olivat matkalla takaisin asunnoilleen. Joku kutsui Thorongilia, ja hän pysähtyi hieman kummissaan. Hän näki tummaan pukeutuneen, mustahiuksisen miehen lähestyvän.
”Käskynhaltija Ecthelion haluaa tavata teidät”, mies sanoi.
Thorongil lähti nyökäten seuraamaan miestä, joka johdatti häntä nyt eteenpäin sanaakaan sanomatta. He ohittivat Valkean Puun, joka seisoi kuolleena suihkulähteen luona, vartioituna, ja kulkivat suurille oville. Mies koputti kerran ja ovet aukesivat äänettömästi. Kivinen Sali ovien takana oli äänetön ja ensisilmäyksellä tyhjä, sen kattoa kannattelivat monin veistoskuvin koristetut pylväät. Salin päässä oli valtaistuin moniaskelmaisella korokkeellaan, ja sen yläpuolella oli Gondorin siipikruunun muotoinen katos. Katos, joka oli marmoria. Thorongil katseli sitä hetken hämmentyneenä, vaikka hän ei vanhasta tottumuksesta antanutkaan tunteen näkyä kasvoistaan. Tulisiko hän itse jonakin päivänä istumaan tuolla istuimella, korkeammalla kuin kukaan muu? Täyttäisikö hän tyhjän paikan, vai olisiko se iäti tyhjä hänen mentyään? Epävarmuus nosti päätään. Mestari Elrond oli sanonut, että Arwen naisi ihmisen vain, jos tämä olisi Gondorin ja Arnorin kuningas, ja muita naisia Thorongil ei tahtonut. Thorongil ravisti nopeasti päätään. Istuin näytti valtavan suurelta ja sali liian kuninkaalliselta, haltiaruhtinaan hovilta. Meduseld oli ollut ylhäinen, mutta silti kotoisa ja ihmiselle läheisempi. Tämä korkea kivinen sali oli jotain muuta kuin se kuninkaan sali, jonka Thorongil oli tottunut näkemään. Gondorin Minas Tirith oli vaatteettomassa valkeudessaan ikiaikainen ja loistelias, vaikka kuningas ei korkealla istuimella istunutkaan eikä Valkea Puu kukkinut. Mutta vaikka korkea istuin salin päässä oli tyhjä, sen juurella oli toinen istuin, musta ja koristeeton, ja se tuoli ei ollut tyhjä. Istuimella istui Ecthelion II Turgonin poika, Gondorin hallitseva käskynhaltija.

Thorongil asteli eteenpäin eikä kukaan ulkopuolinen olisi voinut nähdä, että hän epäröi syvällä sydämessään. Hän tiesi varmasti, ettei ollut valmis astumaan tähän suureen saliin.
”Terve teille, Gondorin käskynhaltija ja valtias”, hän tervehti kumartaen päästyään muutaman askeleen päähän istuimesta.
”Tervehdin sinua, ja uskon, että olet Thorongil, jota odotin”, käskynhaltija vastasi. Vaikka sanat olivat ylhäiset, ne eivät olleet kylmät, ja Ecthelionin sävy oli ystävällinen.
”Kyllä, Thorongiliksi minua kutsutaan”, Thorongil myönsi.
”Sinä tulet tänne siis Rohanista, Thengelin palveluksesta?”
”Kyllä vain, siellä olen viettänyt viimeiset kymmenen vuottani”, Thorongil vastasi.
”Aseidenkäyttelytaitonne on ilmeisen erinomainen.” Se ei ollut kysymys. Thorongil mietti, mihin keskustelu mahtoi johtaa. Hän oli toki voittanut harjoitusvastustajansa viidesti eikä hän ollut hävinnyt kertaakaan, mutta liittyikö se jotenkin tähän?
”Miehen, joka on minun asemassani, on opittava puolustamaan itseään”, hän totesi yksinkertaisesti, hivenen synkästi.

Keskustelu jatkui samanlaisena, Ecthelion kyseli monenlaisia asioita ja Thorongil vastasi, varoen koko ajan kertomasta liikoja. Jonkin ajan kuluttua Thorongil lähti, tietämättä, miksi hänet oli kutsuttu käskynhaltijan puheille ja mikä olikaan ollut kaiken tarkoitus. Jostain syystä hänestä tuntui, että muut tulevat soturit eivät saisi kutsua käskynhaltijan luokse.[/i]
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Thorongil oli tuossa alussa kyllä aivan sellainen kuin itsekin kuvittelin, eli tarkkailee jossain nurkassa eikä ole heti suuna päänä. Rohanilaiset ovat hipiältään vaaleita tosin ihmetytti, kyllähän ne gondorilaisetkin kuvattiin vaaleiksi iholtaan (tai ainakin Ithilienin samoojat ja eikös Denethorillakin ollut norsunluuiho). Minä olisin tuossa puhunut hiusten vaaleudesta... Nuo sotilaat olivat ihan hauskoja kaikessa innokkuudessaan. Tuossa kuvastui hyvin myös Thorongilin kokemus sotilaana, ja pidin siitä, miten hän pystyi arvioimaan noita toisia sotilaita, niin kuin sotapäällikön tuleekin pystyä. Thorongil vaikutti minusta tosin hieman ylimieliseltäkin tuossa kun hän päivitteli nuorukaisten taistelutaitojen heikkoutta. Missä he nyt olisivat ehtineet oppia? Ehkä myös tuo loppu, jossa hän mietti että muut eivät varmaan pääsisi Ecthelionin puheille, kalskahti vähän leuhkalta.

Miehestä näki, oliko tämä tappanut. Tätä välillä kuulee, mutta oletko ajatellut, että miten se oikeastaan voi näkyä? Outo kiilto silmissä? Jonkinlainen surumielisyys?

Kiva että Gandalf oli tuolla kertomassa Arwenin kuulumisista. ;) Mahtaako hänellä olla ficissä joku suurempikin rooli?

Tuo kohta, jossa verrattiin Minas Tirithin kuninkaansalia Meduseldiin oli tosi hyvä. Minustakin välillä tuntuu, että Meduseld oli paikkana kotoisampi kuin Minas Tirith. Ihan mielenkiintoista kyllä kuulla noista Aragornin ajatuksista tuona aikana, kun hän ei vielä tiedä, tuleeko joku päivä olemaan kuninkaana siellä vai ei.

Odottelen kyllä innolla sitä, kun Thorongil pääsee tutustumaan Denethoriin ja Finduilasiin. :D
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minä pidin tästä luvusta. Sinun Thorongilisi tuntuu erittäin aidolta kaverilta ja minustakin oli erittäin uskottavaa siltä, että se ei ole sellainen kauhean puhelias vieraassa seurassa vaan enemminkin juuri tuollainen tarkkailija. Vähän minäkin aistin siinä sellaista ylimielisyyttä, kun se ei vaivaudu edes kunnolla juttelemaan noiden muiden sotilaiden kanssa, mutta toisaalta onhan se toki tietoinen omasta kohtalostaan ja syntyperästään, joten sinänsä tuo on ihan ymmärrettävääkin. Ja minä pidin tuosta, miten Minas Tirithin kauneus oli mykistänyt Thorongilin, niin minä olisin itsekin voinut kuvitella siinä käyneen. Ja minusta on mukava, että Arwen kulkee edelleen Thorongilin ajatuksissa mukana. Ja pidin kohdasta, jossa Thorongil näkee kuninkaansalin mahtavuuden ja tuntee itsensä epävarmaksi. Vähemmästäkin.

Minusta on aina jännä, miten sinun hahmosi Keski-Maassa puhuvat niin vanhanaikaisesti. Minä en saa ikinä omia hahmojani puhumaan niin, ilman että tekstistä tulee teennäisen kuuloista. Mutta tässäkin pidin dialogista kovasti. Ja jotenkin sain hirveän elävän mielikuvan tuosta huoneesta, jossa sotilaat istuivat silloin illalla juttelemassa. Se on varmaan se matala katto ja tummuneet seinät -kohta, joka sai sen tuntumaan älyttömän kotoisalta.

Tuota minä vähän ihmettelin, että miten käskynhaltija voi palkata sellaisia sotilaita palvelukseensa, jotka ovat hädintuskin pitäneet miekkaa kädessään. Tai sellaisen käsityksen minä sai noista joistakin uusista sotilaista.

Jatkoa odotellen. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitos. :D Ehdin jo epäillä ampuneeni itseäni jalkaan tämän kanssa, mutta ehkä ei kuitenkaan.

Mithrellas, kiitosta. Vaalea hipiä, no juu. Olisi pitänyt jättää se niin kuin se oli aluksi, jotain niistä hiuksista.... :oops:

Ja tuolla, miten hän toisia tarkkaili, ajattelin juuri tuota pidempää sotilastaustaa... Ja nyt kun mainitsit tuon ylimielisyyden, niin löydän sitä tästä. Ehkä jopa liian runsaalla kädellä, mutta koetan korjata tilannetta sen verran kuin pystyn. Tuo lopun juttu oli lähinnä vain toteamus, en ajatellut yhtään että se voisi kuulostaa tuollaiselta... :shock: Ehkä se kuitenkin on niin... En tiedä. Itse en osaa ajatella, että se on leuhkaa. :?

Itse asiassa mietiskelin sitä, miten tappaminen näkyy. Kaipa se on jotain siitä, miten asioihin suhtautuu tai jotakin. Lopullista vastausta minulla ei ole omissa ajatuksissanikaan, epämääräinen mielikuva jota on paha selittää vain. Ehkä myös jonkinlainen, helposti peittyvä surumielisyys, nyt kun asiaa kunnolla miettii.

Gandalf ei ole kovinkaan suuressa osassa, mutta mukana kyllä, sen voin luvata. Puhuihan Thorongil hänen puolestaan Ecthelionille, että luottaisi ennemmin Gandalfiin kuin Sarumaniin. (tuntuu oudolta, kun on jokin fakta, johon vedota, kun Thorongilista on kyse. Ja muutenkin, tämä on ensimmäinen pitkä ficci, missä kaikki päähenkilöt ovat Tolkienin kynästä. pelottavaa...)

Kiva että pidit minun kuninkaansalivertailuistani... :roll: (sanahirviö.) Minä ajattelin juuri, että Meduseld on jotenkin ihmistä lähempänä, ei yhtä ylhäinen kuin Gondorin sali.

Denethorin tapaamme seuraavassa luvussa, mutta Finduilas astuu kuvioon vasta kolmannessa. Sanoin, että tämä etenee hitaasti, mutta toivon, ettei kuitenkaan liian hitaasti.

Leida, kiitoksia. Ihanaa, että pidit. :wink: Ja tarkkailijahan Thorongil juuri on. Mutta ylimielisyys. Sille minun täytyy tehdä jotain, sillä ei todellakaan ollut tarkoitus tehdä hänestä ylimielistä. Seuraaviin lukuihin suunniteltua enemmän nöyryyttä, ehkä se siitä sitten joskus... Tai sitten uusi alku tekee hänestä omituisen, nythän on kyse Gondorista ja niin edespäin... Ja Arwenia ei unohdeta vieläkään (onneksi tai epäonneksi).

Puhuvatko hahmoni todellakin sinusta noin vanhanaikaisesti? Olen otettu tästä, sillä joskus tuntuu, että he ovat liiankin nykyaikaisia. Ilmeisesti eivät kuitenkaan.

Kyllä käskynhaltija voi sotilaita palkata, otetaan vain huomioon se, että monet ovat vielä nuoria ja hiomattomia, mutta kyllä he nopeasti oppivat. Se saattaa toki tuntua oudolta, en ihmettele sitä ollenkaan, mutta eivät kaikki voi alusta asti olla ammattisotureita, eiväthän? :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

No niin, viimein minäkin kommentoin tätä.

Prologi:
Yksinkertainen ja hyvä pohjustus tarinalle. Hobitteja sängyn alla *tirsk*
Faramiria oli selvästi vaivannut tuo huhu koko ikänsä. Mielenkiinnolla odotan tätä tarinaa.

Luku 1.
Ja heti sitä ollaan Käskynhaltijan luona. On siinä meillä mies (hyvässä mielessä, tietysti ;))

Thorongil on oma itsensä. Karski tyyppi joka osaa peittää tunteensa muilta. Ja rakastaa Arwenia. Se on vieläkin ihanaa. Tiedäthän sinä. Mukavaa että Gandalfkin oli päässyt mukaan. Sitoo tarinan tiukemmin Taruun. Ja nuo kuvailut salista ja kaikesta, nekin lähentävät tarinaa Taruun.

En taida osata sanoa tällä kertaa enempää. Jatkoa jää odottelemaan :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Andune, kiitos. Kyllä, ne hobitit ovat siellä vieläkin. Siis huhuissa... :wink:

Ajattelin esitellä edes Ecthelionin tässä ensimmäisessä, kun Denethor ja Finduilas vielä piilottelevat... Ja hyvä jos Thorongil on sinusta oma itsensä. Ja kyllä, rakastaa Arwenia, aina. En edes ymmärrä, miksi kirjoitan tällaisia juttuja, kun kerran luotan siihen pettämättömyyteen heidän välillään... :roll:

Tuohon salin kuvailuun itse asiassa tarvitsin Tarun kyllä mukaan, muuttelin hiukan lauseita ja niin edelleen. Olisi pitänyt mainita se jo aiemmin, mutta näytti unohtuneen... Ei minulla ennen ollut noin selkeää kuvaa siitä, mutta nytpä muistan, millainen se sali onkaan. Ja Gandalf tulee käymään vielä useamminkin.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Etiäinen
Puolituinen
Viestit: 355
Liittynyt: Ti Joulu 13, 2005 9:12 pm
Paikkakunta: Metsä

Viesti Kirjoittaja Etiäinen »

Noniin, loppuipa se koeviikkokin niin ehdin tämän lukemaan.

Kuten tuossa edellä joku mainitsi, minäkin pidin erityisesti tuosta salin kuvailusta ja vertailusta Meduseldiin, ja niistä Thorongilin ajatuksista siellä. Siitä, että hän aavistaa, mutta ei tiedä sitä minkä me jo tiedämme. Ja Ecthelionin kuvaus oli myös mielenkiintoinen.

Hienoa on myös se, että Thorongil sopii täydellisesti minun kuvaani Aragornista, ja se on erittäin tärkeää, koska Aragorn on niin pitkään ollut minulle kaikkein läheisin hahmo. Thorongil on vakava ja uljas ja komea, juuri niinkuin kuuluukiin.
Myös kovin suloista oli se miten hän hieman isällisesti ja surumielisesti tarkasteli nuoria sotilaita, ja vanhemman miehen kokemuksella tiesi että heidän intonsa laantuisi pian.

Gandalfkin saatiin mukaan, se tuo aina lisäjännityksensä.

Loppu jätti taas taitavasti avoimia kysymyksiä, joten jatkahan pian ^^
Niin tie on musta,
vaan mustempi ois mieli kulkijalla,
Jos kuu ei paistaisi hopeaansa
Kuoleman kattilalla - tummuvan taivaan alla.

Viikate:Tie

"Mutta koska jonkun pitää sotkea asiat" | Vuoden Pippin 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Etiäinen, kiitos. Hyvä jos Thorongilin ajatukset ovat luontevia...

Ja ihanaa, sinun mielestäsi Thorongil vastaa Aragornia... *ruttaa sen* Kiitos. En oikein tiedä mitä sanoa, haluaisin vain kiitellä. Hyvä että hän on oma itsensä, sitä tässä lähinnä koetankin etsiä. Että löytäisin hänet taas... Herra on ollut hukassa tässä välillä aika lailla.

Minun piti jatkaa tätä tänään, mutta aika ei riittänyt, kun kone oli varattu koko iltapäivän ja enää en ehdi valmistella loppuun. Todennäköisesti uusi luku tulee siis vasta perjantaina, mutta ensi viikosta alkaen jatkopäivä on keskiviikko.

----

Ja seuraava luku, huh sentään. Vähän on ollut aika kortilla ja innostus myös, mutta sainpahan lopulta koneelle tämänkin.

2.Luku: Kolme vuotta Gondorin palveluksessa

Hiljalleen Thorongilin asema tuntui nousevan, kuin varkain hän oli yhä enemmän käskynhaltijan suosiossa osittain vastoin omaa tahtoaan. Hänen toverinsa arvostivat häntä, ja Herionista oli tullut Thorongilille läheinen ystävä. Nuoremmat miehet kuuntelivat häntä, koska olivat pian ymmärtäneet, ettei Thorongil puhunut turhaan. Thorongil viihtyi silti parhaiten omissa oloissaan.

Eräänä aamuna lähetettiin pieni ryhmä kohti etelää, sillä sieltä oli kantautunut uutisia eteläisistä, jotka pyrkivät yhä lähemmäs Gondoria. Oli lokakuu, ja talvi tuloillaan. Hieman etelämpänä oli tarkoitus ylittää Anduin ja saapua Etelä-Ithilieniin, missä Gondorin miehet olivat eteläisiä nähneet. Noin kahden viikon raskaan matkan jälkeen miehet olivat perillä, ja leiriytyivät telttoihin lähelle Anduinia. Kukaan muu kuin päälliköt eivät varmasti tienneet, mitä tuleman piti, ja Thorongilia se ärsytti. Hän olisi toivonut tietävänsä. Silti hän ei puhunut asiasta mitään edes tovereilleen samassa teltassa; Herionille ja toiselle nuorukaiselle, Mengondille.

Thorongil oli ollut nyt puolitoista vuotta Gondorin palveluksessa, mutta tämä oli ensimmäinen tilanne laatuaan, mahdollinen taistelu. Vaikka kaikki tunsivat pahat ajat aivan oven takana, oli elämä ollut rauhallista ja leppoisaa. Taisteluharjoituksia, vartiovuoroja, joitakin juhlatilaisuuksia tai tanssiaisia, iltoja tovereiden kesken. Niistä koostui Gondorin sotilaan arki. Miltei kaikki sotilaiksi pyrkineet oli kelpuutettu tehtävään, vain kaksi miestä oli lähetetty kotiin. Toinen oli loukkaantunut harjoituksissa, mutta toinen oli ollut kykenemätön sotilaaksi heti alusta alkaen, ja hänen valaansa ei ollut käskynhaltija vastaanottanut ollenkaan.

Ulkoa kuului joitakin huutoja ja keskustelun ääniä, kun jonkun teltta oli ilmeisesti kaatunut. Ulkona satoi, pisarat ropisivat telttakankaaseen, joka hädin tuskin piti kosteuden ulkopuolella. Jokin epämääräinen ja vanha muistikuva pyrki Thorongilin mieleen samanlaisesta tilanteesta. Sateen ropina, hänen oma ihmetyksensä ja äidin kasvot nousivat Thorongilin mieleen hänen istuessaan yksin teltassa. Herion oli jossakin ja Mengond naapuriteltassa. Illan ja sateen viileys kävivät sisälle telttaan ja Thorongil kääriytyi huopaansa tiukemmin. Olisi ikävää vilustua.

Aamulla Thorongil heräsi huutoon ja tajusi olevansa edelleen yksin. Hän kurkisti ulos teltasta ja näki erään päällikön viittovan jotain kauempana. Yksi teltoista oli tulessa. Thorongil kuuli päällikön kiroavan äänekkäästi. Hän hyppäsi ulos teltastaan ja meni lähemmäs. Suurin osa miehistä oli vielä teltoissaan, vain jokunen oli ehtinyt ulos. Vesisaavi seisoi sateen täyttämänä jonkin matkan päässä. Thorongil haki saavin ja yhdessä päällikkö Arandilin kanssa he kaatoivat veden liekkien ylle. Tuli sammui sihahtaen. Thorongil jäi tuijottamaan mustunutta kangasta ihmetellen, mikä oli saanut märän kankaan syttymään.
”Miten ihmeessä tuo oli mahdollista?” hän kysyi ääneen.
”Ei niistä eteläisistä koskaan tiedä. Tuo on varmasti heidän tekosiaan”, Arandil tokaisi.
”Mistä tiedätte sen?” Thorongil kysyi kääntyen päällikköön päin. Tosin selitys oli järkevä; teko oli taatusti tahallinen ja kuka Gondorin sotilaista haluaisi sytyttää yhden teltoista tuleen, saati pystyisi siihen niin märällä säällä?
”Tiedän. Vaistoan”, Arandil sanoi mulkoillen telttaa ja lähti sitten pois.

Vain hetkeä myöhemmin oli tartuttava miekkaan. Eteläiset olivat tulleet varoittamatta leiriin ja haavoittaneet kahta miestä. Gondorin uusien sotilaiden näytön hetki, Thorongil tuumi käydessään kookasta tummajaista vastaan tämän tultua liian lähelle. Thorongilista tuntui oudolta käyttää asettaan ihmistä vastaan, olkoonkin, että tämä oli kaukaisesta maasta saapunut ja vihollinen. Hän oli tottunut enemmän otuksiin ja örkkeihin. Nopea sivallus jalkaan, ja eteläinen romahti maahan.

Jos eteläiset olivat tulleet nopeasti, he alkoivat jo kerätä haavoittuneita ja lähteä. Ilmeisesti Gondor oli liian vahva vastus. Kuolleita ei silti ollut paljon, ja haavoittuneita oli enemmän. Vain kaksi miestä oli saanut surmansa; yksi kummaltakin puolelta. Thorongil ei olisi tappanut mielellään, sillä se pieni ryhmä ei ollut vaaraksi, vaikka ne olisivatkin päässeet lähemmäs Gondoria, mutta lopulta oli pakko. Ilmeisesti huimapäisen yrityksen johtaja kävi miekkatappelua Arandilia vastaan vähän matkan päässä, mutta sitten Arandil kadotti miekkansa. Se lensi hänen kädestään kauas taakse. Gondor oli menettänyt vasta yhden miehen, ja toista he eivät menettäisi, sen Thorongil päätti rynnätessään kohti eteläistä johtajaa. Hän hypähti Arandilin eteen niin, ettei vihollinen voinut enää haavoittaa tätä enempää. Thorongil kuuli, miten Arandil kompuroi kauemmas, miekkaansa kohti, kun hän kävi eteläistä vastaan. Hän karjaisi ja pakotti eteläisen perääntymään useita askelia. Mies pisti hanakasti vastaan ilmeisesti kaikella taidollaan, mutta ei pärjännyt Thorongilille. Thorongil oli vahingoittumaton, kun taas toisen olkavarressa oli haava, josta tursui verta. Tummajainen otti pari askelta eteenpäin, mutta joutui jälleen perääntymään. Thorongil keskittyi vain viholliseensa ja unohti kaiken muun. Eteläinen seisoi jalat harallaan ja kohotti leveän miekan viimeiseen iskuun, joka olisi voinut olla tappava. Thorongil oli silti nopeampi, eikä etelän mies ehtinyt milloinkaan lyödä iskuaan loppuun, kun kuolleet jalat taipuivat. Miekka lämähti maahan. Thorongil otti joitakin askelia taaksepäin ja laski miekkansa alas.

Vasta silloin hän tajusi muun taistelun tauonneen. Eteläiset olivat pötkimässä pakoon jonkin matkan päässä, ja Gondorin miehet palailivat leiriä kohti. Miltei kaikkien silmät olivat kiinnittyneet Thorongiliin. Oli hiljaista, joitakin miehiä värjäsi veri, toiset nojasivat toveriinsa, toiset istuivat maassa kättä tai jalkaa pidellen.
”Se jos mikä tapahtui nopeasti”, lähellä Thorongilia seisova Beramir puhahti. Hän oli Arandilin vierellä ja päällikkö nojasi ojennettuun käteen. Arandil katseli Thorongilia hetken vaiti.
”Olen henkeni velkaa”, hän sanoi hitaasti. ”Kiitos, Thorongil.”
Thorongil nyökkäsi lyhyesti osaamatta vastata muuten kiitokseen. Sitten äänet täyttivät ilman.
”Me voitimme!”
”Se jos mikä oli taistelua.”
”Kaikeksi onneksi se on ohi”, Herion huokasi kävellessään Thorongilin luokse. Sitten nuorukainen pamautti kätensä toisen olalle. Thorongil hymyili nopeasti.
”Olen aivan samaa mieltä, Herion. Se taisi olla ensimmäinen taistelusi?”
”Niinhän tuo oli. Ja hengenlähtö lähellä. Onneksi ehdin alta pois”, Herion sanoi omituinen ilme kasvoillaan.
”Mutta selvisit todella hyvin. En näe verta”, Thorongil totesi.
”Onneksi et. Mutta puhutaanhan jostakin muusta nyt?”
”Miten tahdot. Selvisit helpolla, kun et loukkaantunut, sillä minulle on sattunut yhtä ja toista. Makasin kerran tajuttomana viikon verran, kun minua lyötiin päähän. Mutta nyt jätämme tämän aiheen, olet selvästi järkyttynyt”, Thorongil sanoi ja taputti Herionia olalle. Miehet lähtivät yhdessä telttaan.
”No, nyt eteläiset näkivät, että Gondor ei ole voimaton”, Herion sanoi juotuaan, selvästi jo paremmalla tuulella.
”Ja toivon mukaan rauhoittuvatkin vähän”, Thorongil tuumasi. ”Ei huvittaisi se, jos tämä retki olisi ollut turha ja löytäisimme itsemme taas täältä liian pian.”
”Ei se taistelu turha ollut”, puuttui keskusteluun Mengond, joka oli saapunut telttaan. ”Heidän johtajansa kaatui, kiitos vain teidän, Thorongil.”
”Uusia johtajia nousee pian”, Thorongil vastasi. Se ei saanut kuitenkaan toisia maan pinnalle, kumpikin nuoremmista oli innoissaan taistelusta ja voitosta.

Silti nuoremmat olivat oikeassa. Taistelu ei ollut turha, koska jo viikon kuluttua he lähtivät takaisin Minas Tirithiin. Arki alkoi jälleen, paitsi että Thorongilin teot taistelussa saivat hänestä liikaa huomiota. Ecthelion kutsui hänet jälleen luokseen ja ylisti häntä kovasti, Thorongilin mielestä turhankin paljon, hän oli vain tehnyt sen, mihin hänet oli opetettu ja mitä hänen kuului. Koko tuon ajan seinustalla seisoi mies, arvokkaan ja ylpeän näköinen, samaa ikää Thorongilin kanssa. Kauan ei tarvinnut Thorongilin ihmetellä, kuka tuo mies oli, sillä pian Ecthelion esitteli hänelle poikansa, Denethor II:n. Denethorin kädenpuristus oli kova. Hän katsoi Thorongilia alaspäin, tarkasti, hivenen varuillaan. Ecthelionin pojalla oli tarkat silmät, jotka varmasti näkivät syvälle ja tarkemmin kuin useat muut. Siinä oli poika, josta käskynhaltija saattoi olla ylpeä. Denethorista näki, että hän tiesi asemansa. Hän tulisi joskus olemaan Gondorin käskynhaltija ja valtias, ja tiesi sen. Käskynhaltijan poikaa kunnioitettiin kaupungissa paljonkin, mutta silti tämä oli vasta ensimmäinen kerta, kun Thorongil tapasi tuon paljon puhutun miehen. Denethoria pidettiin arvossa, hän oli kuninkaallisempi kuin yksikään käskynhaltija sukupolviin, ja hän tunsi tarut, ja oli viisas. Kansa arvosti tulevaa valtiastaan.

Thorongil yleni päälliköksi parin muun samanlaisen onnistumisen myötä ja Ecthelion piti häntä yhä suuremmassa arvossa. Thorongil itse ei jaksanut aina ymmärtää, miksi, sillä hän oli vain tehnyt sen minkä jokainen olisi hänen sijassaan tehnyt. Kaupungissa puhuttiin kaikenlaista, sanottiin, että Denethor oli nyt saanut vahvan kilpailijan. Thorongil pyrki estämään moiset väitteet aina kun niitä sattui kuulemaan; hän oli vain Ecthelionin palvelija, hän ei yrittänytkään kilpailla. Sen sijaan Denethor tuntui suhtautuvan häneen kuin kilpailijaan, ja joskus Thorongilista tuntui, että hän itsekin oli jollain lailla leikissä mukana. Denethor ei peitellyt sitä, ettei pitänyt Thorongilista, ja Thorongil osittain ymmärsikin sen: Ecthelion tuhlasi aikaansa Thorongiliin, vaivaiseen päällikköön, ja miltei unohti poikansa. Thorongil kuitenkin saapui, kun häntä kutsuttiin, ja puhui samalla, että käskynhaltijan tulisi luottaa enemmän Gandalf Harmaaseen kuin Orthancin Saruman Valkoiseen. Ecthelion kuunteli Thorongilin sanoja, eikä Denethor iloinnut.

Thorongil oli nyt ollut kolme vuotta Gondorissa. Hän oli saavuttanut paljon, käskynhaltijan ja miesten suosion, korkean aseman ja miltei kaiken mitä toivoa saattoi. Hän tuntui vetävän onnea puoleensa, puoliksi omaksi harmikseen, sillä minne hän ikinä meni, hänen miehensä voittivat vihollisen kuin vihollisen. Denethorin Ecthelionin pojan suopeutta sen sijaan hän ei osakseen saanut tai kaivannut, eikä hän sitä tulisi saamaankaan. Hän ja Denethor olivat kuin parhaatkin vihamiehet, vaikka Thorongililla ei ollutkaan mitään syytä Denethoria vihata. Yleensä he pysyivät kaukana toisistaan, mutta kun Ecthelion kutsui Thorongilin luokseen, oli Denethor myös lähellä, jos vain mahdollista. Ehkä he, Thorongil ja Denethor, vain olivat liian samanlaiset. Tummat hiukset, harmaat silmät ja kivenkova tahto, ja he totisesti muistuttivat toisiaan kuin verisukulaiset. Se ei jäänyt huomaamatta Minas Tirithissä.

Thorongil kiirehti käytävää eteenpäin. Hän oli juuri kuullut Mithrandirin saapuneen käskynhaltijan luokse. Jos velholla ei olisi kiire, hän ehtisi varmasti vaihtaa muutaman sanan. Viime tapaamisesta oli kulunut samat kolme vuotta kuin Thorongilin saapumisesta Gondoriin. Thorongil pysähtyi salin ovien luokse miettien, olisiko velho siellä. Hän sai vastauksen pian, tosin Denethorin muodossa. Käskynhaltijan poika astui ovista ulos ja näki Thorongilin saman tien.
”Päivää, Thorongil”, hän sanoi, kun ei enää pystynyt kiertämään keskustelua.
”Päivää”, Thorongil vastasi muodollisesti nyökäten. Hän pyrki osoittamaan kunnioituksensa käskynhaltijan poikaa kohtaan, mutta Denethor tuntui vain pitävän sitä pilkantekona.
”Velhoystäväsi ei voi puhua nyt, hän on isäni seurassa.” Denethor oli pitkä, yhtä pitkä kuin Thorongil, ja jos tietämätön mies olisi sattunut paikalle, hän olisi voinut luulla heitä veljiksi.
”En ollut pyrkimässä saliin. Ajattelin odottaa Mithrandiria tässä”, Thorongil vastasi kavahtamatta kivenkovan katseen edessä.
”Vaikka jos olisit sen tehnyt, olisit varmasti sisään päässyt. Isäni ei taida kieltää mitään sinulta.”
”Minä olen vain isänne palvelija, Denethor. En pyri mihinkään”, Thorongil sanoi hämääntymättä vieläkään. Denethorin katseesta näki, että hän ei uskonut.
”Se on mukavaa kuulla”, hän totesi, nyökkäsi ja lähti Thorongilin luota.

Gandalf tuli pian. Hän ei näyttänyt hämmästyneeltä nähdessään Thorongilin odottelemassa.
”Päiviä, Thorongil. Jostakin syystä arvasin, että kuulisit saapumisestani.”
”Totta kai. Kolme vuotta on pitkä aika, ja odotan uutisiasi pohjoisesta”, Thorongil sanoi madaltaen ääntään.
”Uutisia? Niitä ei ole paljon. Mutta sinä kerrot ensin, mitä tähän maahan kuuluu. Minulla on aikaa ainakin tämä päivä, sillä viivyn jonkin aikaa”, velho naurahti, kun he lähtivät kävelemään käytävää eteenpäin.
”Täällä asia ovat suhteellisen hyvin. Vain eteläiset ovat olleet rauhattomia, ja heidän ansiotaan on tämä asemani”, Thorongil sanoi ja irvisti.
”Mitä mieltä olet Gondorin valtakunnasta?”
”Gondor. Jotain aivan muuta kuin Rohan”, Thorongil totesi. ”Minas Tirith tuntuu ikiaikaiselta, voimakkaalta, tosin sitä en voi ihmetellä. Ensimmäinen isku tuntuu täällä, sillä Osgiliath on tyhjä ja Kuun Torni ilmeisesti pahuuden valtaama, ja täällä vihollinen on vahvin. Vaikka nyt onkin ollut hiljaista, Mordor on musta. Täällä tunnen olevani vahva.”
”Se on hyvä, jo yksin tulevaisuutesi tähden”, Gandalf sanoi kun Thorongil avasi huoneensa oven. ”Tähän sinun on pyrittävä”, hän jatkoi astuttuaan sisään ja Thorongilin suljettua oven.
”Kaikki on suurta ja ikiaikaista. Sinulle uskallan kertoa, että tämä kohtalo on todellinen taakka”, Thorongil sanoi.
”Se on ollut taakka alusta asti”, Gandalf vastasi, kun Thorongil viittasi hänet istumaan pienelle tuolille, ”Mutta en epäile, ettetkö jaksaisi sitä kantaa. Sinä olet vahva, ja yhtä vanhaa juurta kuin tämä kaupunki on. Jos isäsi pystyivät tämän tekemään, sinä pystyt sitä hallitsemaan vuosien kuluttua. ”
”Käskynhaltijan poika ei katso minua hyvällä”, Thorongil sanoi vaihtaen tahallaan aihetta, ”Denethor ei pidä asemastani ja siitä, että olen hänen isänsä suosiossa.”
”Denethor, niin. Mutta minkä tähden?”
”Sille on syy, jota häpeän sanoa edes sinulle. Ecthelion arvostaa minua liikaa, Gandalf, jotta olisin vain päällikkö. Denethor pitää minua kilpailijana, ja se ei ole hyvä asia”, Thorongil sanoi.
”En tunne Ecthelionin poikaa kovin hyvin, mutta hän näkee syvälle ja arvaa ajatukset. Puhutaan, että hän olisi edellisiä käskynhaltijoita kuninkaallisempikin.”
”Tiedän sen. Eikä niin sanota tyhjän tähden, sillä Denethor on juuri sellainen”, Thorongil sanoi. ”Siitä huolimatta aika on mennyt hyvin, ja elämä on suhteellisen helppoa. ”
Gandalf hymyili. ”Ja nyt taitaa olla minun kertomisieni vuoro. Olet oppinut kärsivällisemmäksi viimeisten vuosien aikana.”
”Ehkä niin”, Thorongil totesi olkiaan kohauttaen.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tässä luvussa tuntui olevan aika paljon sellaista, mikä kirjassakin oli kerrottu, mutta toisaalta nuo asetelmat ovat niin mielenkiintoiset, että niistä on aina hauska lukea, vaikkei niin paljon uutta ja ihmeellistä tulisikaan. Hyvin olit nuo Thorongilin ja Denethorin ristiriidat kuvannut. Pidin myös todella paljon siitä, miten olit kuvannut Denethorin. Juuri tuollainen hän on omissakin kuvitelmissani.

Minusta oli söpöä, että Thorongil ajatteli äitiään maatessaan yksin siellä teltassa sateen ropistessa kattoon. Ihana tilanne. Tai no, ei varmaan Thorongilille niinkään, mutta noin mielikuvituksen kannalta. ;)

Kiva että muistit tuon tummajaisen, siis tuon sanan. Se tosiaan taitaa esiintyä kirjassa ainakin jossain kohdassa, mutta itse en ole sitä koskaan huomannut käyttää. Tosin olen kuvitellut ficeissäni eteläiset sellaisiksi arabien näköisiksi, ja tuo tummajainen viittaa ehkä minun mielikuvissani enemmän mustaihoisiin ihmisiin. Tuo kun Thorongil mietti ihmisten tappamista (örkkien ynnä muiden tappamisen sijasta) oli minusta hyvä yksityiskohta. Gondorin miehille ihmisten tappaminen oli varmasti arkipäiväisempää.

Tosin selitys oli järkevä; teko oli taatusti tahallinen ja kuka Gondorin sotilaista haluaisi sytyttää yhden teltoista tuleen, saati pystyisi siihen niin märällä säällä?
Kuinka ne eteläiset sitten olivat pystyneet siihen märällä säällä? ;) En usko, että heidän erätaitonsa nyt niin paljon paremmat olivat kuin Gondorin miehillä. Olen muuten joskus miettinyt, että olisikohan Thorongil palvellut ainakin osan Minas Tirithin ajastaan Ithilienin samoojissa, koska hänellä ainakin olisi ollut samoojakokemusta vaikka kuinka paljon muillekin jaettavaksi...

Tuosta Denethorin luonnehdinnasta pitää kyllä nämä lauseet lainata: Denethorin kädenpuristus oli kova. Hän katsoi Thorongilia alaspäin, tarkasti, hivenen varuillaan. Ecthelionin pojalla oli tarkat silmät, jotka varmasti näkivät syvälle ja tarkemmin kuin useat muut. Todella upeasti kuvailtu. Ihan erityisesti plussaa tuosta varuillaan olemisen mainitsemisesta. Juuri tuollainen Denny on! Kova päältä, epävarma sisältä. :D

Tuo Gandalfin ja Thorongilin keskustelu on kanssa hyvä. Mukavaa, että tuo Gandalf aina välillä piipahtaa, niin että Thorongil saa purkaa sydäntään jollekin ulkopuoliselle.

Kaiken kaikkiaan tämä luku oli todella huolella kirjoitettua ja sujuvaa tekstiä. Kuten olen varmaan monesti aiemminkin todennut, tämä voisi hyvin olla aikuisen kynästä (tai näppikseltä), ja nimenomaan taitavasti kirjoittavan aikuisen näppikseltä. ;)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin