Thorongil, pohjoisen muukalainen Gondorissa (valmis 21.8.!)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Hieno homma, että sait ficin loppujen lopuksi valmiiksi. Ja oli hienoa löytää jatkoa täältä, luin sen kyllä jo ajat sitten, vaikka kommentti viipyikin vähän liiaksi. Nyt kun Mithrellaskin sai ficcinsä valmiiksi, niin tosi hienoa, että täältä löytää vielä jotakin luettavaa. Sanoin tuossa kommentissani Mithrellakselle, että hänen ficcinsä piti minut TSH-maailmassa kiinni, mutta nyt kun se on loppu, niin sinun ficcisi varmaan ajaa saman asian. :)

Ajattelin itsekin jossain vaiheessa sitä, että juuri se, että kaikki hahmosi ovat kirjasta, on hyvin voinut olla osa sinun ongelmaasi. En ole itse oikeastaan edes kirjoittanut pitkää ficciä kirjan hahmoilla (Bergil tuntui helpolta, koska se oli kuitenkin kasvanut pikkupojasta nuorukaiseksi), mutta muistan kyllä miten stressasin välillä Beregondin, Faramirin ja Boromirin kanssa omissa ficeissäni ja ne sentään olivat vain sivuosissa. Voin siis kuvitella, että on todella vaikea kirjoittaa pelkästään valmiista hahmoista, joille ei juuri voi antaa vapauksia ja tasapainoilla siinä uskottavuuden rajoilla (siis omasta mielestäsi, minusta hahmosi ovat kyllä kokoajan olleet uskottavia).

Minusta tosiaan vaikutti tässä luvussa, että olit saanut taas otetta hahmoista. Tässä luvussa oli kauttaaltaan sellainen rauhallinen tunnelma, tuntui kuin aika olisi lipunut tasaisesti eteenpäin, ihan kuin olisi katsellut taivaalla hitaasti lipuvia pilviä. Joo, on minulla vertaukset. Juorut olivat uskottavia ja Denethoria käy kyllä sääliksi. Ei se ressu pääse tuosta miehestä eroon, vaikka tämä olisi kaukana kaupungistakin. Sen on vain oltava niin kovaa Denethorille, että joku tulee ja vie hänen isänsä ja kansansa suosion ja sitten vielä viettelee (vaikka tätä sanaa käyttääkseni) hänen vaimonsa. En yhtään ihmettele, että hän on synkkä ja ahdistunut. Ja silti hän hillitsee itsensä Thorongilin lähettyville. Finduilas tosiaan tekee viisaasti pysyessään kaukana Thorongilista, muu olisi vain tilanteen kärjistämistä.

Finduilasin raskautta olit kuvannut mielestäni hienosti. Ja minusta hänen rauhallinen suhtautumisensa sopi hyvin tämän luvun tyyliin. Finduilas on jotenkin niin... no viaton ei ehkä ole oikea sana, mutta sinnepäin, siis, että tuntuu jotenkin oikealta, että hän ei oikein osaa pelätä. Vaikka tottahan se on, että ilman keskenmenonkin vaaraa, raskaus ja synnyttäminen ovat iso riski (ja joku on lukenut vähän liikaa Gabaldonia ;))

Oli kiva lukea tekstiäsi pitkästä aikaa, toivottavasti saat jatkoakin taas aikaiseksi. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitos. On nyt sitten pakko vastata tähänkin...

Ficci tosiaan on valmis jo, vaikka yksi pikku virhe pitää lopusta korjatakin. Tänne sitten vain vielä, tänään en kuitenkaan voi uutta lukua luvata. Aika loppuu kesken, kun vasta eilen tulin kotiin. Ja minusta on imartelevaa, jos minun tekeleeni jaksavat pitää sinut TSH:ssa kiinni... :shock:

Kyllä, minäkin olen nykyään aika varma siitä, että valmiit hahmot ovat se suuri osa ongelmaa, ja stressi siitä ovatko he sellaisia kuin pitää. Hyvä, jos he silti ovat sinusta uskottavia, minäkin alan hiljalleen taas uskoa tähän ficciin. Minä en henkilökohtaisesti pidä Thorongilista vieläkään, mutta toimii hän ainakin viimeisessä luvussa jos ei muuten. :roll:

Tuo vertaus oli minusta ihana. Kiitos. Minä alan hiljalleen ymmärtää Denethoria, vaikka alun perin inhosin häntä. Ei ole helppoa sillä miehellä ollut, ei olisi ollut helppoa, vaikka Finduilas olisikin hänen puolellaan pysynyt. Ja Finduilas on lopulta ymmärtänyt, mikä on parasta.

Kiva, jos pidät Finduilasin asennetta sopivana ja muutenkin... Minä itse vähän epäröin tämän kohdan tullessa. Ja taitaapa olla niin, että Finduilas ei osaa pelätä (vaikka juuri idän pelko hänet sitten tappoi. en minä osaa valmiita hahmoja käyttää...) Kyllähän se niin on, että lapsen saaminen ei taida olla kovin vaaratonta hommaa.

Jatkoa tulee ensi viikolla, ja olen iloinen, jos tätä oli kivaa lukea.


---
Eli jatkon aika. Tämä luku ei todellakaan kuulu suosikkeihini, se on jotenkin kamalan rikkonainen, mutta tässä se nyt kuitenkin on, taas tauon jälkeen. Seuraavat kolme viikkoa tämä kyllä jatkuu, jos se minusta riippuu, ja on sen jälkeen lopultakin ohitse. Ja luvun lopun suhteen en voinut vastustaa kiusausta tehdä siitä sellaista kuin siitä tuli.

32. Luku: Boromir

Finduilas havahtui aamulla siihen, että hänen vatsaansa poltti. Aika oli tullut.

Oli helmikuun alun aamu vuonna 2978 Kolmatta Aikaa. Finduilas oli paisunut kuukausien aikana ja hetken hän oli vihannut kömpelyyttään. Siihen oli kuitenkin tottunut ajan myötä. Samoin pelkoon, joka oli yllättänyt hänet muutaman kerran raskauden aikana. Mitä jo kävisi taas niin kuin ensimmäisellä kerralla? Lapsi kuolisi ja hän olisi kelvoton vaimo. Syksy ja talvi olivat kuluneet välillä onnen ja välillä pelon kourissa. Vaikka nyt aika, kun sitä katsoi taaksepäin, tuntui kuluneen nopeasti, Finduilas oli useasti valittanut pitkiä kuukausia. Pian se kuitenkin olisi ohitse. Finduilas oli varma.

”Denethor!” Finduilas kutsui miestään. Oli pimeää, ehkä aamuyö. Denethor heräsi, mutisi jotain ja katsoi häneen.
”Mitä nyt?”
”Lapsi.” Finduilasin ei tarvinnut sanoa muuta, sillä Denethor ymmärsi heti.
”Menen hakemaan parantajaa”, mies sanoi. Finduilas aisti hänen jännityksensä.

Kun Denethor oli mennyt, pelko iski jälleen Finduilasiin kuin miekka. Mitä jos lapsi kuolisi? Entä jos hän itse kuolisi? Äkkiä riskejä tuntui olevan hirveän paljon, kuin hän olisi vasta nyt ymmärtänyt koko asian suuruuden.

*

Koko linna tuntui jostakin syystä pidättelevän hengitystään, kun Thorongil oli matkalla aamiaiselle. Palvelusväki kuiskutteli ohi kulkiessaan ja käytävien syvennyksissä. Thorongil oli kuulevinaan Finduilasin nimen monesti, muutaman kerran myös omansa.
”Beramir!” Thorongil kutsui huomatessaan tutun hahmon.
”Huomenta”, Beramir tervehti astellen hänen luokseen.
”Mitä ihmettä täällä on tekeillä?” Thorongil kysyi.
”Ettekö ole vielä kuullut? Rouva Finduilas vietiin ennen aamunkoittoa Parannuksen Tarhaan. Lapsi, mitä ilmeisimmin.”
”Vai niin”, Thorongil lausahti.

Nykyään hän kuuli Finduilasin kuulumiset aina näin, mutkan kautta. Oikeastaan se ei enää tuntunut pahalta. Kuluneet kuukaudet olivat olleet vailla tapahtumia tai muutoksia päivittäisiin tapoihin. Thorongil oli keskustellut monesti Ecthelionin kanssa, harjoituttanut sotilaita, tappanut aikaa istuen muiden sotilaiden kanssa taukohuoneessa. Gondorin rajoilla oli rauhallista ja hiljaista kaikkien tiedustelijoiden mukaan. Thorongil uskoi sen kuitenkin olevan tyyntä myrskyn edellä. Minas Tirithissä oli silti kaikki kuin ennen, lukuun ottamatta sitä että pienet, tahattomatkin hetket Finduilasin seurassa puutuivat ja Denethorin katse oli jäisempi kuin milloinkaan. Ecthelion arvosti Thorongilia edelleen niin kuin aina ennen, Denethor ei siis ollut puhunut vieläkään isälleen mitään. Ehkä säästääkseen Finduilasia, tai sitten jostain sellaisesta syystä, jota Thorongil ei osannut arvata. Oikeastaan hänen elämänsä oli hyvällä mallilla; sotilaat kunnioittivat, käskynhaltija arvosti häntä ja kansa luotti häneen. Thorongil tiesi, että hänen nimensä kuultiin usein myös alempana Valkeassa Kaupungissa. Eikä Thorongil ollut enää sotkenut asioitaan enempää. Toivo tulevaisuuden suhteen oli suurempi kuin aikoihin, menneistä virheistä oli opittu ja mieli oli haasteille avoin. Thorongil jaksoi uskoa huomiseen, vaikka hän vetäytyi yhä useammin omaan seuraansa ja ajatuksiinsa.

*

Yllättäen, muttei odottamatta kipu oli poissa ja lapsi Finduilasin sylissä. Finduilas hymyili kaiken tuskansa unohtaneena; hänellä oli terve, kaunis poika. Hiuksia lapsella ei ollut, ja pienet pyöreät kasvot olivat punertavat ja pehmeämmät kuin silkki. Pieni, avuton olento, joka kitisi Finduilasin sylissä, olisi tärkeä koko Gondorille. Käskynhaltija pojasta vielä jonain päivänä tulisi, yhtä hyvä kuin isoisästään. Finduilas tunsi suunnatonta hellyyttä pientä lasta kohtaan. Vihdoin hän saisi kanniskella jotakuta sylissään ja tuudittaa hiljaa uneen, nähdä lapsen kasvavan.

Jonkin ajan kuluttua Denethor ilmestyi hänen luokseen hymyillen koko olemuksellaan. Finduilas vastasi hymyyn.
”Poika, Denethor. Sinulla on poika.” Lapsi tuhisi Finduilasin vierellä; poika oli nukahtanut kapalot ympärilleen saatuaan.
”Ja te molemmat olette kunnossa”, Denethor tuumasi. Se oli ennenkuulumatonta huomaavaisuutta. Denethor näytti jotenkin erilaiselta katsellessaan lasta, onnelliselta ja ylpeältä.
”Sinä olet isä nyt. Vihdoinkin”, Finduilas lisäsi laskien katseensa miehestään. Denethor tuli hänen luokseen ja silitti Finduilasin tummia hiuksia.
”Niin olen, Finduilas. Minulla toden totta kaiken jälkeen on poika, jonka voin kasvattaa huolehtimaan Gondorista ja rakastamaan maataan, taistelemaan sen vapauden puolesta tulevina epävakaina aikoina.”
Finduilas hymyili väsyneesti, vaikka sanat pikemminkin pelottivat häntä. Tuosta avuttomasta olennosta Denethor tahtoi tehdä sotilaan?
”Tänään on hyvä päivä, Finduilas”, Denethor lausahti sitten, tarttui Finduilasin käteen ja suuteli sitä.
Nyt Finduilas hymyili virkeämmin. Se oli totta. Tämä hetki ei ollut vain heidän lapsensa elämän alku, vaan uusi alku myös heille itselleen. Ehkä kaikki mennyt voitaisiin lopulta unohtaa.

Vaikka palvelusväki olettikin Thorongilin olevan tämän lapsen isä. Finduilas oli kuullut puheita käytävillä, mutta hän ei sillä hetkellä jaksanut välittää. Hän itse tiesi totuuden, ja Denethor ja Thorongil myös. Se riitti.

*

Iltapäivään mennessä varmasti koko Minas Tirith oli kuullut, että käskynhaltija Ecthelionilla oli terve ja hyvinvoiva pojanpoika. Thorongil oli vilpittömästi onnellinen erityisesti Finduilasin puolesta. Nainen ansaitsi tuon onnentunteen; Denethor oli varmasti iloinen pojasta. Tyttären suhteen asia ei ehkä olisi ollut aivan niin. Finduilas oli todellakin uskomaton, hän oli pystynyt unohtamaan kaiken kokemansa ja saamaan terveen lapsen. Thorongil päätti että olisi parasta, jos hän ei menisi onnittelemaan naista. Palvelusväki saisi vain lisää jutunjuurta. Oikeus oli käynyt toteen eikä olisi oikein, että Thorongil tulisi jotenkin asiaa mustaamaan. Tarpeeksi pahaa hän oli jo tehnyt niin Finduilasille kuin Denethorillekin. Enää hän ei noiden kahden väliin menisi, jos voisi siihen vain jotenkin vaikuttaa.

Denethor näytti olevan syvissä ajatuksissa tullessaan käytävässä Thorongilia vastaan; mies tervehti Thorongilia poissaolevasti.

*

”Oletko jo miettinyt poikamme nimeä?” Finduilas kysyi katsellen nukkuvaa, nyt jo kahden päivän ikäistä lastaan hellästi.
”Itse asiassa olenkin. Voisimme nimetä hänet Boromiriksi erään maineikkaan käskynhaltijan mukaan. Hän ajoi urukit Ithilienistä joitakin vuosisatoja sitten”, Denethor sanoi katsellen myös poikaansa, ylpeänä niin kuin joka kerta.
Finduilas nosti katseensa mieheen. Se oli tietysti totta, että Gondor tarvitsi vahvan ja taitavan käskynhaltijan edessä olevan sodanuhan takia, mutta silti… poika oli vasta pieni. Kukaan ei voisi tietää, mitä lapsesta tulisi, olisiko hän nimensä veroinen? Sotilaan nimi oli nimi, jota Denethor ehdotti aivan vakavissaan. Mutta toisaalta, nimi voisi kannustaa poikaa, kun tämä olisi vanhempi. Ja Denethor oli selvästi jo päätöksen nimen suhteen tehnyt. Finduilasin pitäisi ponnistella kovasti, jos hän haluaisi miehensä pään kääntää, eikä hänellä ollut muuta vaihtoehtoa nimeksi pojalle. Niinpä hän katsoi taas nukkuvaa vauvaa ja kysyi ääneen: ”Oletko sinä Boromir, kultapieni?”
Poika tuhisi unessaan ja liikautti pientä nyrkkiään saaden äitinsä hymyilemään leveästi. Se saattoi olla vain sattuman oikku, mutta Finduilas halusi uskoa muuta.
”Se on oikein hyvä nimi pojalle, Denethor. Niittäköön poikamme samanlaista kunniaa”, Finduilas sanoi.

Boromir pojasta siis tuli. Lapsi oli heti alusta lähtien voimakastahtoinen ja Denethor ei ikinä kyllästynyt kehumaan poikaansa. Finduilas näki miehensä rakastavan poikaa suunnattomasti, ja hän uskoi tietävänsä jopa syyn. Tällä kertaa Denethor tiesi olevansa lapsen isä, ja mies tiesi myös sen, ettei Finduilas ollut viettänyt hetkeäkään Thorongilin seurassa lupauksensa jälkeen. Lisänsä teki varmasti myös se, että lapsi oli poika, perijä sitten joskus vuosien päästä. Denethor suorastaan palvoi pientä poikaansa, runsaan kuukauden ikäistä lasta. Finduilas ei uskonut milloinkaan nähneensä sellaista ilmettä miehensä kasvoilla kuin niinä hetkinä, joina poika oli isänsä sylissä ja tuijotti Denethoria pyörein, harmain silmin. ina vain tärkeäFinduilas toivoi kaikesta sydämestään, ettei mikään maailman mahti veisi Boromiria isänsä luota, niin tärkeä oli poika Denethorille ja tulisi aina vain tärkeämmäksi kasvaessaan. Finduilas tiesi myös sen, että pojasta tulisi soturi, mikä kasvatti pelkoa. Tulevaisuus ei ollut valoisa. Itä oli pelottavan voimakas ja pimeä, hän tunsi sydämessään vihollisen voiman kasvavan alati. Joinakin hetkinä hän toivoi, että olisi Dol Amrothissa, missä meri ja välimatka erottivat hänet niistä karmeista vuorista ja maasta niiden takana. Kun nuo ajatukset valtasivat mielen, Finduilas keskittyi tiiviisti Boromiriin. Poika oli vasta lapsi ja ehtisi kyllä elää, vahva kun oli. Pojasta tulisi vielä niin taitava, ettei mikään vihollinen voisi häntä vanhemmiltaan viedä.

Vaan eipä Finduilas tiennyt, mitä tulevaisuus mukanaan toisi. Sen sanoi hänelle Denethor monesti, kun näki vaimonsa huolen. Siihen Finduilas vastasi, ettei tiennytkään, mutta tunsi varjon sydämessään. Hän yritti kaikin voimin työntää sellaiset pelottavat ajatukset pois ja keskittyä Boromiriin parhaan taitonsa mukaan. Silti aikaa jäi liikaa tulevaisuudenpelolle.

Mutta ei tiennyt Finduilas eikä Denethor, miten viisaasti oli todennut tulevaisuuden suhteen. Kumpikaan heistä ei voinut tietää, mitä kohtalo oli heidän osalleen määrännyt.

Surullisen kohtalon.
Viimeksi muokannut Nerwen, La Elo 02, 2008 11:35 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Joo, lopetus oli aika kohtalokas. ;) En ole ihan varma mitä ajatella tuosta kertojan äänen siirtymisestä hahmojen ulkopuolelle... tietyn tyylisiin juttuihin se sopii, mutta ehkä tässä olisin mieluummin toivonut äänen pysyvän hahmoilla, vaikka en kyllä osaa perustella minkä vuoksi, ehkä se vain meni tuollaiseksi hieman yllättäen.

Ja kun nillityksen makuun pääsin, niin pitää nyt vielä huomauttaa, että Boromir taisi kyllä kirjan mukaan syntyä vasta vuonna 2978. Mutta minusta oli joka tapauksessa kiva saada hänen syntymänsä mukaan tähän ficciin. Minusta tuo synnytys ja siihen liittyvät jutut oli hyvin kuvailtu, enkä olisi tarkempaa kuvailua kaivannutkaan. Tunnelma vaikutti aika rauhalliselta, vaikka Finduilasia pelottikin. Typerää että kaikki juoruavat tuosta Thorongilin isyydestä, mutta se tietysti selittää, miksi asia vaivasi Faramiria vielä vuosikymmenten päästäkin.

Huomaan kaipaavani sitä, että tyttöjä pidettäisi yhtä soveliaina perillisiksi kuin poikiakin, kuten Kuudessa herttuakunnassa... Denethorin ilosta oli kuitenkin mukava lukea, vaikka tavallaan se myös ärsytti, kun tietää miten hän sitten myöhemminkin suosi aina Boromiria. Mukavaa että tuon Boromir-nimen valintaakin oli kuvattu tässä ja olit tehnyt taustatyötä siihen liittyen. :) Jotenkin huvittavaa, että tuon aiemman Boromirinkin isän nimi oli Denethor. Mielikuvituksellista nimeämistä... Mutta pidin siis siitä, miten Denethor tuon menestyksekkään sotasankarin nimen valinnalla tavallaan teki selväksi, mitä hän itse odottaa Boromirilta. Ja Finduilasin ahdistuksen Boromirin tulevaisuuden puolesta voi kyllä ymmärtää.

No tuntuu etten nyt saa sanottua muuta järkevää, joten jätän tämän tähän tällä erää ja vetäydyn odottamaan niitä viimeisiä lukuja. ;)
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitos. Arvasin, että tuo lopetus herättää jotakin, se poikkeaa niin paljon totutusta. Kuten tuolla totesin, en kyennyt vastustamaan kiusausta kertoa tulevaisuudesta jotakin, kun Finduilasin pohdinnat päätyivät tuohon tilanteeseen. :roll:

Joo, Boromir syntyi nimenomaan vuonna -78. Minä typerys unohdin vaihtaa vuosiluvun vuoden vaihtuessa! En käsitä miten tuo voi olla mahdollista, mutta näköjään noin siellä lukee. Tuota vuotta tässä ficissä on eletty jo aika kauan, ja oli tarkoitus olla alkuvuosi 2978. Minä tosiaankin unohdin vaihtaa sen vuosiluvun (vaikka se oli tuossa siksi, että kävisi selväksi, mitä vuotta eletään. Sen sijaan onnistuinkin sotkemaan oikein kunnolla). Käyn vaihtamassa sen mitä pikimmin. Kiva, jos pidit tuon synnytyksen kuvaamisen ratkaisusta, minusta ei olisi ikinä ollut kirjoittamaan tuon tarkemmin, vaikka inspis olisi riittänytkin, saati sitten nyt. Ja miten minä vihaankaan noita juoruja, mutta pakko ne tähän on tunkea, koska muuten koko ficin alkutilanne katoaisi. Juuri sen Faramirin huolen takia ne tuolla ovat.

Olen ihan samaa mieltä sen suhteen, että tyttöjä pitäisi arvostaa yhtä paljon kuin poikia, mutta silti jotenkin kirjoitan sen ficceihin aina noin. Jotenkin vain kuvittelisin ainakin Denethorin pettyneen, jos lapsi olisi ollut tyttö, koska perijäähän hänen kaltaisensa kaipaa. Tiedä sitten, mitä todellisuus olisi ollut. Ja hienoa, jos pidit nimen alkuperän valottamisesta. Muistelin sen menneen jotenkin noin ja tarkistaessani asia oli juuri niin, sitten vain sotkin Denethorin kuvitelmat (ja ehkä odotuksetkin) sotasankarista siihen mukaan. Tuota en kyllä muistanut, että edellisenkin Boromirin isän nimi oli Denethor. :D
_________________

Uusi luku harvinaisesti jo maanantaina, koska lähden huomenna koneen ulottumattomiin enkä ole varma, ehdinkö torstaiksi tämän postaamaan, ja enää en aio pitää taukoa vaikka mikä olisi. Loppuun mennään nyt kun on päästy taas alkuun :wink: Tämä lyhyt luku on tavallaan ensimmäiset hyvästit, niitä kun on ainakin kaksi, ehkä kolme. En tiedä, voiko epilogin laskea sellaiseksi kuin nämä kaksi sitä edeltävää lukua. Tosiaan, toiseksi viimeinen luku tulee nyt....

33. Luku: Vihdoin

Kaksi vuotta oli kulunut huomattavan nopeasti. Oli vuosi 2980; Thorongil oli ollut Gondorissa jo kolmetoista vuotta. Se oli varsin kauan, ja hänen ikävänsä pohjoiseen oli taas leimahtanut täyteen liekkiin. Hän tunsi lähtönsä hetken lähestyvän kaiken aikaa, vaikka osa siitä oli varmasti vain toivoa. Toivoa siitä, että hän pääsisi hetkeksi yksin ajatustensa kanssa, Erämaahan, ja sen jälkeen Arwenin ja äitinsä luokse Rivendelliin. Senhetkinen suunnitelma odotti vain sopivaa hetkeä jättää Gondor.

Oli vuoden toinen päivä, ilma kirkas ja viileä. Tuuli kävi pohjoisesta miltei purevasti. Thorongil seisoi harmaan taivaan alla toimettomana. Paljon hän oli ehtinyt kahdessa vuodessa; koulia sotilaita, taistella Ithilienissä, mutta vieläkään hän ei ollut saanut lupaa lähteä etelään. Edellisenä päivänä oli tullut viesti. Umbarissa oli jotain tekeillä, sillä laivat kokoontuivat Merirosvojen satamaan. Aivan kuin Thorongil oli aavistellutkin. Laivat eivät saisi kokoontua rauhassa, eivät päästä Gondorin alueille, sillä ne olisivat vakava uhka sodan koittaessa todella. Ne voisivat piirittää Pelargirin tai Dol Amrothin ja evätä avun Minas Tirithiltä idän hyökätessä sinne. Silloin Gondor olisi menetetty, Vihollisen joukot marssisivat länteen esteittä, jos Gondorin Minas Tirith kaatuisi. Siksi laivat tuli tuhota jo etukäteen ja vaara ehkäistä.

”Estel…”
Thorongil hätkähti kuullessaan kuiskauksen läheltään. Tuo nimi ei ollut kenenkään gondorilaisen tiedossa. Vasta hetken kuluttua hän tajusi tuulen suunnan; pohjoistuuli oli tuonut kaukana lausutun kuiskauksen hänen luokseen. Niin oli käynyt ennenkin.
”Älä viivy Gondorissa. Tunne Vihollisesi mieli, matkaa itään.” Tuuli kääntyi, pyörteili hänen ympärillään. Ääni oli todellakin kuulunut ei vain kuvitelmaa, siitä Thorongil oli varma. Hän kiiruhti sisään, harppoi käytävää eteenpäin ja lopulta koputti kolmasti suureen oveen.

Ovi aukesi ja Thorongil kulki salin poikki jääden joidenkin askelien päähän Ecthelionin istuimesta. Käskynhaltija tervehti häntä iloisesti.
”Mitä asiaa sinulla on, Thorongil?”
”Pyydän jälleen kerran lupaanne lähteä etelään. Me olemme keskustelleet tästä ennenkin, mutta herrani… Viestit puhuvat puolestaan. Umbarin laivat kokoontuvat. Ne eivät saa jäädä paikoilleen, jos sota tulee. Gondorin kaupungit saarretaan yksi toisensa jälkeen, jos eteläiset saavat pitää laivoja noin lähellä meidän rantojamme.” Jos hän nyt pääsisi etelään, hän voisi lähteä Gondorista sen jälkeen. Umbarin laivojen lyöminen oli hänen päätehtävänsä tällä kertaa Gondorin alaisuudessa.
”Minunkin ajatukseni ovat kääntyneet etelää kohti viime aikoina”, käskynhaltija myönsi. ”Jo ennen kuin nyt saavuit puheilleni, olin tehnyt päätökseni, ja tarkoitukseni oli kutsua sinut eteeni. Tulit kuitenkin itse; saat lähteä. Varustamme pienen laivaston Harlondiin.”
”Kiitos, herrani”, Thorongil sanoi vilpittömästi. ”Yllätys on puolellamme, sillä he eivät aavista meidän tulevan.”
”Pidä huoli siitä, ettei taisteluja tarvita kovin montaa. Siinä tapauksessa he ehtivät valmistautua paremmin. En halua vain muutamaa miestä takaisin kertomaan tappiosta, Thorongil.”
”Saatte takaisin enemmän kuin muutaman miehen, lupaan sen, herrani.”
Ecthelion nyökkäsi. ”Laivat ovat valmiita parissa päivässä. Saat itse koota miehet, jotka lähtevät mukaasi.”
”Sen teen. Kiitos.”

*

Boromir tuntui kasvaneen huimaa vauhtia. Nyt poika oli miltei kaksivuotias, käveli itse ja osasi hieman puhuakin. Denethorin iloksi poika osoitti kiinnostusta sotilaita kohtaan, kun näki jonkun heistä kävelevän käytävällä Ecthelionin luokse tai muuten vain. Finduilas pyrki rauhoittelemaan miestään, joka näki pojassaan jo Gondorin pelastajan. Boromir oli kuitenkin vasta lapsi. Tietenkin Denethor ymmärsi sen, eikä Finduilas voinut tajuta, miten hieman synkästä miehestä tuli kärsivällinen ja rakastava isä Boromirin seurassa. Mies jaksoi vastata perusteellisemmin kuin olisi tarvinnut pienen pojan haparoiviin kysymyksiin, ja Boromir oli kerran jopa nukahtanut kesken isänsä pitkän vastauksen. Joskus Finduilasia nauratti nähdä nuo kaksi yhdessä, niin erilainen oli Denethor tavalliseen verrattuna, kun hänen poikansa oli läsnä.

Finduilas oli pitänyt lupauksensa Thorongilin suhteen eikä ollut puhunut miehen kanssa kahteen ja puoleen vuoteen kertaakaan. Enää se ei ollut edes vaikeaa niin kuin aluksi, Finduilas oli vihdoin se, mitä hänen pitikin ja vailla mitään sidoksia päällikköön. Hänellä ja Thorongililla ei ollut tässä hetkessä mitään yhteistä, ja he tuskin ohittivat toisiaan käytävällä kerran kuukaudessa. Kummallakin oli oma elämänsä eikä toinen pyrkinyt siihen millään lailla. Finduilas tuskin ajatteli Thorongilia enää.

Nyt mies oli kuitenkin taas hänen ja Denethorin keskustelun aihe.
”Thorongil on lähdössä etelään!” Denethor ilmoitti tyytyväinen sävy äänessään. Pitkään aikaan mies ei ollut maininnut sanallakaan Thorongilin edesottamuksista, mutta tämä oli ilmeisesti jotain tärkeää.
”Mitä sitten?” Finduilas kysyi tahattoman välinpitämättömästi.
”Voi olla, että tämä taistelu on hänelle liikaa.”
”Thorongilille, miehelle, joka ei ole hävinnyt yhtään taistelua?” Finduilasin välinpitämätön sävy katosi hämmästyksen tieltä. Mitä Denethor oikein tarkoitti? Toivoiko mies todella toisen kuolemaa noin avoimesti? Ja jos Denethorin sanat osuivat oikeaan, kuningas ei palaisi. Finduilas ei ollut unohtanut.
”Hänkin on vain kuolevainen mies, Finduilas. Ja etelä on vahva.”
”Niin…” Finduilas huokasi. Sitten hän oli tajuavinaan jotakin. ”Boromir herää varmaan pian päiväuniltaan. Menen katsomaan.”

Niin hän välttyi sanomasta enempää, paeten poikansa luokse.

*

Thorongil kiiruhti käytävää eteenpäin. Hän lähtisi seuraavana aamuna, ja sitä ennen hän halusi löytää Finduilasin. Vaikka se eivät olleet vaihtaneet sanaakaan ties kuinka pitkään aikaan, hän halusi hyvästellä naisen. Sillä päätös oli tehty hänen puolestaan; hän ei palaisi Minas Tirithiin, ellei joskus vuosien päästä. Thorongil ei voinut jättää Gondoria sanomatta sanakaan Finduilasille. Vaikka mennyt oli mennyttä ja osin unohdettu, sitä ei voinut pyyhkiä pois. Päällikkö Thorongilia ei enää olisi, vaikka hän selviäisi taistelusta. Hänen oli aika jättää Gondor, ja niin myös hyvästellä Finduilas.

Sitten hän näki Finduilasin. Nainen talutti vastahakoista Boromiria käytävää eteenpäin, ilmeisesti matkalla lounaalle. Boromir oli pitkä ikäisekseen, mutta silti yhtä itsepäinen kuin kuka tahansa kaksivuotias. Finduilas loi katseen poikansa silmiin, tumma palmikko heilahti selässä. Finduilas oli edelleen erittäin kaunis nainen.
”Boromir, tulehan nyt”, Finduilas sanoi lempeästi mutta antamatta sijaa vastalauseille. Boromir käänsi päätään vilkaisten taaksepäin ja huomasi Thorongilin katselevan.
”Äiti”, poika inahti ja tuijotti Thorongilia. Finduilas seurasi Boromirin katsetta ja huomasi Thorongilin myös. Pelästynyt ilme käväisi naisen silmissä.
”Päivää, Finduilas. Voimmeko puhua hetken?” Thorongil kysyi.

*

Finduilas vilkaisi ympärilleen todeten, että käytävä oli tyhjä. Denethorille annettu lupaus poltti hänen mieltään kuin tuli, mutta olisi epäkohteliasta olla vastaamatta ollenkaan tai vain mutista jotain ja lähteä pois. Kukaan ei näkisi, ja jos Thorongil oli todella lähdössä etelään… Finduilasin olkapäät jännittyivät ja nousivat miltei korviin.
”Mitä asiaa teillä on minulle?” hän kysyi matalla äänellä, varautuneesti. Boromir rutisti hänen helmaansa Thorongilia tuijottaen. ”Sen kaiken piti olla taakse jäänyttä, eikä meillä pitäisi olla toisillemme mitään sanottavaa.”
”Se kaikki on menneisyyttä, Finduilas”, Thorongil sanoi rauhallisesti. ”Haluan vain vaihtaa sanasen; vai onko sekin jo kiellettyä tämän linnan katon alla?”
Finduilasin suupieli nousi vähän, vasten hänen tahtoaan, eikä hän tiennyt mitä vastata. Oikeastaan hänelle oli kiellettyä puhua Thorongilille.
”Ei se ole”, hän totesi lopulta.
”Tämän jälkeen en aio viedä aikaanne hetkeäkään. Minä olen lähdössä”, Thorongil virkkoi ja asteli hieman lähemmäs. Finduilas kavahti tahtomattaan ja oli näkevinään turhautuneen huokauksen Thorongilin silmissä. ”En aio tehdä teille mitään, Finduilas, ja te tiedätte sen varsin hyvin.”
Finduilas nyökkäsi. ”Minä tiedän teidän lähdöstänne, mutta mitä tekemistä asialla on minun kanssani?”
”Ei mitään. Tulin vain hyvästelemään teidät.”
Finduilas hämmästyi. Hän muisti Denethorin sanat.
”Aiotteko tapattaa itsenne?” häneltä pääsi.

*

Thorongil naurahti synkästi Finduilasin sanoille. ”Ei. Suunnitelmiini kuolema sopii varsin huonosti.”
”Entä.. Gondor?” Finduilas ei selvästikään ollut unohtanut, kuka Thorongil todellisuudessa oli, vaikka nainen seisoikin kuin pentujaan puolustamaan valmistautuva kissa. Kuin peläten.
”Gondor selviää kyllä. Minä lähden toisaalle, kun palaan etelästä.”
”Mutta olette saanut puolellenne kansan, sotilaat, jopa käskynhaltijan. Miksi pettäisitte meidät nyt, Thorongil?” Enää Finduilas ei näyttänyt yhtä varautuneelta, vaan selvästi rentoutui vähän.
Thorongil hymyili aidosti nähdessään viimein sen naisen, johon oli vuosia sitten tutustunut. ”Gondor pärjää. Ettekö luota mieheenne? Aikani ei ole vielä koittanut, ja Ecthelionin aika on kääntynyt iltaan. Denethor ei minua suvaitse, kuten hyvin tiedätte. Muut asiat kutsuvat, mutta palaan Gondoriin jos se osoittautuu kohtalokseni.”
”Siinä tapauksessa hyvästit on jätettävä”, Finduilas totesi ykskantaan.
”Niin on.”
”Me emme kai tapaa enää. Toisaalta se on sääli…” Finduilas lausahti silittäen Boromirin hiuksia poissaolevasti.
”Mistä sitä ikinä tietää? Jos kumpikin meistä elää, kun kuninkaan on aika palata, tapaamme varmasti.”
Finduilas hymyili ymmärtäen, mitä Thorongil tarkoitti.
”Mutta hyvästi tällä kertaa, Finduilas. Toivon, että kaikesta huolimatta voisimme erota ystävinä”, Thorongil sanoi ojentaen kätensä.
Finduilas katsoi häntä huvittunut pilke silmissään ja irrotti Boromirin pienen käden helmastaan.
”Vielä kerran voin unohtaa, kuka olen, kun sinusta on kyse”, nainen sanoi hiljaa kiertäessään kätensä nopeasti hänen ympärilleen. Thorongil hämmästyi eleestä ja äkillisestä, täydellisestä mielenmuutoksesta, mutta taputti sitten Finduilasia selkään. Finduilas astui kauemmas ja otti Boromiria kädestä.
”Hyvästi, Thorongil. Teimme ehkä virheitä, mutta olen iloinen, että sain tuntea teidät.” Sävy oli jälleen kohteliaan muodollinen, mutta pilke ei kadonnut naisen silmistä.
Thorongil hymyili väkinäisesti. ”Hyvästi, Finduilas”, hän tyytyi sanomaan ennen kuin kääntyi ja harppoi pois taakseen katsomatta.

Sydämessään hän tunsi, ettei enää näkisi Finduilasia Dol Amrothin Adrahilin tytärtä.
Viimeksi muokannut Nerwen, Ke Elo 13, 2008 3:59 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

No niin, sainpa vihdoin aikaiseksi kommentoida tätä ficciä. Itse asiassa minulta oli jostain syystä mennyt ihan ohi tuo maanantaina lisätty luku. Olin siinä uskossa, että minulta oli vain yksi luku kommentoimatta, mutta sainkin lukea uudenkin luvun ja kommentoin nyt samalla sitten molempia. ;)

Pidin tuossa 32. luvussa erityisesti siitä, miten eri tavalla Finduilas ja Denethor suhtautuivat poikaansa. Tai siis molemmat olivat tästä tietysti kovasti iloisia, olihan perillinen varmasti hartaasti toivottu juttu, mutta siis se, miten Denethor näki pojassa heti soturin ja Finduilasia taas se tulevaisuus pelotti. Kieltämättä siinä on jotain värisyttävää, että katselee kehdossa uinuvaa pienokaista ja näkee tämän jo raavaana sotilaana. Ja Finduilas raukka joutuu murehtimaan poikansa tulevaisuutta jo tämä maatessa kehdossa. Tulin vasta tätä lukiessa ajatelleeksi, että osaksi Finduilasin idän pelko lienee johtunut juuri tuosta, että hänen poikansa joutuivat kasvamaan aika synkkään maailmaan ja vartuttuaan kamppailemaan sitä vastaan. Muuten pidin kyllä kovasti Denethorin käyttäytymisestä poikansa seurassa, vaikka itse olen ehkä ajatellut herran aavistuksen verran pidättyväisemmäksi myös poikansa suhteen. Mutta tällaisesta Denethorista oli kyllä kiva lukea. :)

Se, että Denethor ei olisi ollut tytöstä yhtä innoissaan on kyllä minusta ihan luonnollista tuossa miljöössä. Kun Keski-Maasta selvästi paistavat ne vanhanaikaiset arvot miesten ja naisten aseman suhteen, niin epäuskottavaahan ne olisi kirjoittaa ficciin toisin. Fantasia kun usein sijoittuu ns. keskiajalle, niin tilanne on lähes aina tällainen. Tosin jossakin vaiheessa fantasiakauttani kahlasin Forgotten Realmseja läpi ja niissä mustien haltioiden parissa tilanne oli täysin päinvastainen; naiset hallitsivat kaikkea ja miehiä kohdeltiin kuin maan mutaa (siis paljonkaan liioittelematta). No joo, ne kirjat nyt ovat mitä ovat, mutta olihan tuo kuvio ihan mielenkiintoista vaihtelua, joskin aika kärjistettyä. Mutta minä siis pidän siitä, että olet nostanut tuota tyttöjen ja poikien eriarvoista asemaa esiin tässä ficissä (se liittyi Finduilasiinkin jossain vaiheessa) ja säilyttänyt sen, koska itseäni vähän ärsyttää juuri sellainen moralisointi, että esim. historiallista romaania kirjoitetaan omien nykyaikaisten moraalikäsitysten sävyttämänä. En minä ainakaan pidä ficcien kertojanäkökulmia kirjoittajan henkilökohtaisina mielipiteinä.

Ja nyt ennen kuin eksyn niin pahasti sivupoluille, etten enää edes löydä takaisin päätielle, täytyy siirtyä tuohon viimeisimpään lukuun (kauhean lopussa tämäkin ficci muuten, en tajunnutkaan, että tätä on enää näin vähän jäljellä). Tätä ficin loppua on kauttaaltaan sävyttänyt sellainen rauhallinen tunnelma, joka varmaan johtuu osaltaan siitä, että Finduilas ja Thorongil ovat nyt pysyneet erossa toisistaan. Pohjoistuulen mukanaan kantama kuiskaus oli kaunis kohta, ja jotenkin sellaista taian ja todellisuuden välimaastoa, joka mielestäni sopii TSH:n kauhean hyvin. Kiva, että olet käyttänyt sitä.

Suunnitelmiini kuolema sopii varsin huonosti.
Tämä oli hauska sellaisella hillityllä tavalla. Ei taida Aragornille tosiaan sopia kuolema tässä vaiheessa elämää. :) Muuten Finduilasin ja Thorongilin kohtaaminen oli jotenkin rauhallinen, ei oikeastaan ollenkaan sähköinen. Tuli sellainen tunne, että molemmat ovat saaneet jatkettua elämäänsä ja päässeet yli toisistaan. Eivätkä he tuossa tietysti aivan kahdestaan olleet, kun tuo Boromir keikkui mukana.

Tällaista tällä kertaa. Minulla ei kyllä ole aavistustakaan, että mitä oikein jaarittelin, mutta toivottavasti sinä saat tästä jotain irti. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitos. :) Ja kyllä minä kaikista kommenteista aina jotain irti saan, jos ei muuta niin hyvän mielen.

Kivaa, jos Finduilasin ja Denethorin eri näkemykset Boromirista toimivat. Ja hienoa, onnistuin herättämään uusia ajatuksiakin :D Minä itse taidan uskoa aika vakaasti, että Finduilas pelkäsi myös poikiensa tulevaisuuden takia. Olen toisaalta onnellinen, ettei hänen tarvinnut nähdä Boromirin kuolemaa (tai Denethorin hulluutta sen enempää). Denethor olisi voinut olla pidättyväisempikin, mutta minä halusin hiukan pehmentää häntä edes tähän ficciin.

Ja juuri tuolla periaatteella minä oikeastaan sen poikajutun kirjoitin... Vaikka itse inhoan sitä, miten tyttöjä on syrjitty, se tuntuu Denethorille jotenkin luontevalta, ja tulihan se ilmi Finduilasinkin tapauksessa. En pidä yhtään siitä, että pitää kirjoittaa noin (ja ehkä johonkin seuraavaan ficciin osaan kirjoittaa miehen, joka pitää lapsesta yhtä paljon oli tämä tyttö tai poika). Jotenkin tuli sellainen olo, ettei tuo minun jaaritukseni kertonut yhtään mitään, mutta tulipa väkerrettyä...

Tämä ficci todella on pelottavan lähellä loppua, ja vielä enemmän minua haittaa se, että tiedän, että tämän jälkeen se on lopullisesti ohitse, Thorongilista on minun osaltani kaikki kerrottu. Ihmettelen, kun huomaan toivovani, että tämä olisi yhä kesken enemmän. Mutta siis. Hyvä, jos pystyt löytämään jonkinlaisen tunnelman näistä loppuluvuista, sillä itse asiassa en ole edes yrittänyt tarkoituksella hakea mitään tiettyä tunnelmaa (ennen kuin ensi luvussa). Ja se pohjoistuulijuttu syntyi T I:n ja TSH:n liitteiden avustuksella; "kukaan ei tiennyt, minkä viestin hän oli saanut" tms siinä kohdassa, kun puhutaan Thorongilin lähdöstä Gondorista, ja tuota tuulta minä käytin jo siinä ensimmäisessä Thorongil-ficissä. Mukavaa, jos pidit.

Ja kivaa, jos pidit tuosta replasta. :D Ei oikein sovi kuolema kuvaan. Hienoa, jos sait tuon kuvan keskustelusta, sillä sitä minä siihen yritin (ensimmäisen kerran pitkään aikaan yritin jotain tämän ficin suhteen... :wink: ). Niin, olihan Boromir siellä. Tekisi melkein mieleni kirjoittaa joku pikkupätkä missä Boromir kysyy Aragornilta, onko hän tavannut miehen jossain aiemmin... :roll:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

En ole oikein ollut kommentointitunnelmissa viime aikoina, mutta yritän parhaani mukaan kirjoittaa jotain näistä jäljellä olevista luvuista. Luen kyllä uuden luvun aina innolla kun sellainen ilmestyy.

Umbarin merirosvoista tulee ihan Red Shipit mieleen... vaikka Arskalle riittikin joukko haamuja niiden häätöön, eikä tarvinnut lohikäärmeeksi ryhtyä. Tuo tuulen mukana kuulunut "Estel" oli aika kiva, mystinen yksityiskohta. No Thorongilin lähtöä Umbariin tässä on tietysti jo odotettukin. Heh, Denethor taisi ainakin olla mielissään kuultuaan Thorongilin lähdöstä. Tuli aivan Regal mieleen kun Verity lähti etsimään ikiaikaisia (vai mitä ne nyt olivatkaan suomennoksessa). Mutta aika kummallista kyllä mennä muistuttamaan Finduilasille, että Thorongil saattaa kuolla siellä, kuulosti melkein siltä kuin hän olisi toivonut eteläisten voittavan. Eli ilmeisesti Denny kantaa vieläkin Thorille kaunaa vaikka perhe-elämä Finduilasin kanssa vaikuttaisikin olevan uomissaan.

Denethor vaikuttaa mukavalta isältä, vaikka vähän hömelöltä... Thorongil sai sitten sanottua jäähyväisensä Finduilasille. En ihmettele, että Finduilas kuvitteli hetken, että Thorongil odottaa kuolevansa taistelussa, vaikka toisaalta sellainen ajattelu olisi kyllä hyvin epäthorongilmaista. Minusta vähän tuntuu, ettei kuoleminen kuulunut oikein missään vaiheessa Aragornin tulevaisuuden suunnitelmiin. ;) Boromir oli varmaan kovasti ihastuksissaan päästessään katselemaan Thorongilia äitinsä helmoista, jos tämä vekara kerran oli kiinnostunut sotilaista. Linkitänpä tämän Catherine Chmielin kuvan Ecthelionista, Boromirista ja Thorongilista tähän, Thorongil on minusta hieno siinä. Aika synkkää, miten Thorongil aavistaa, ettei näe enää Finduilasia elävänä. Ilmeisesti hän sitten ajattelee, että nainen on niin hauras, ettei tule kestämään sodan kauhuja.

Jään kiinnostuksella odottamaan, mitä olet keksinyt niihin viimeisiin lukuihin, kun Thorongil tässä jo jätti hyvästit Finduilasille. ;)
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitoksia. Kauaa ei näitä enää tarvitse kommentoida, kaksi enää jäljellä (siis viimeinen luku ja epilogi) :wink:

Noita Umbarin laivoja on viime aikoina tullut tämän takia ajateltua enemmänkin, ja yritin epätoivoisesti löytää jonkin syyn niiden tuhoamiseen... :roll: Koska minusta alkoi oudosti tuntua, että Thorongil vain hinkui sinne ilman mitään sen isompaa syytä (tai ainakaan sitä ei mainittu missään kovin kirjaimellisesti). Denethor taitaa tosiaan tykätä siitä, että Thorongil lähtee vastustamaan eteläisiä noinkin kauas. Ja hänen kaunansa on aika pysyvää laatua, tai niin minä sen ainakin näen.

Minä en ymmärrä miksi Denethorista tuli niin kummallinen Boromirin suhteen. Hänestä piti vain näkyä se, miten tärkeä Boromir hänelle oli ja hiukan sitä pehmeämpääkin puolta, mutta tosiasiassa hänestä tuli ihan hölmö kun näin jälkeenpäin (jälkiviisaasti) ajattelee.

Ja Thorongil hyvästeli Finduilasin, niin, tuota ei ollut ollenkaan helppoa kirjoittaa. Se taistelussa kuoleminen ei sovi Thorongilin ajatteluun, mutta Finduilas oletti niin, ehkä lähinnä Denethorin sanojen pohjalta. Eipä tuo kuoleminen tainnut herran suunnitelmiin sopia ennen kuin sen aika tuli... Ja Boromir, kaksivuotiaan reaktio jäi vähän piiloon mutta uskon hänen pitäneen tapahtumasta. Kiitos tuosta kuvalinkistä, kuva on ihana... Minä ajattelin tuon Thorongilin aavistuksen lähinnä sen suvussa kulkevan ennaltanäkemisen lahjan ansioksi, en minkään päättelyn tulokseksi, mutta voisi se noinkin tietysti olla.

Lopusta sen verran, etten minä sitä turhaan pitkittänyt. Epilogi minua tässä nyt lähinnä hermostuttaa....
_________________

Tätä hetkeä en haluaisi juuri nyt - ainakaan siis vielä - elää. Viimeinen luku, ja samalla todennäköisesti viimeiset sanat Thorongilin näkökulmasta, jotka tulen missään ficissä julkaisemaan. Se on surullista, sillä olen todella kiintynyt häneen, ehkä jopa hiukan liikaa.... :oops: Pari kuukautta sitten toivoin tämän olevan ohi, ja nyt en halua sen loppuvan. Ja kun Thorongil päätti tulla takaisin hyvästelyä varten, niin ei tekisi mieli siksikään lopettaa. Minusta hän nimittäin oli paremmin itsensä tässä luvussa. Vielä sen verran, että toivon mukan ratkaisuni tämän luvun suhteen ei tunnu ihan hirveältä. En vain saanut mielialaa päälle.

Ehkä pitää säästää ne pillitykset epilogiin. Äänensä menettänyt pikkuotus postaa nyt sen viimeisen luvun ja lakkaa jaarittelemasta.

34. Luku: Päällikkö Thorongilin viimeinen taistelu

Laivat lipuivat hiljaa merellä, ja pienet laineet roiskivat laitoihin. Oli ilta; Thorongil oli laskenut, että he saavuttaisivat vihollissataman yön pimeydessä. Hän istuskeli kannella katse suunnattuna etelää kohti.
”Thorongil!”
Thorongil nosti katseensa Marhiliin ja mies käveli hänen luokseen.
”Taivaalle kerääntyy pilviä. Saatamme joutua myrskyyn”, Marhil sanoi hiljaa.
”Sille emme mahda mitään. Me taistelemme tänä yönä, vaikka myrsky riehuisi suoraan yläpuolella täydellä raivollaan. Hidastelu ei vie meiltä sitä, mikä tehtävä on.”
”Olette oikeassa. Mietin vain, miten laivat selviävät, jos aallot nousevat niin korkeiksi kuin niiden joskus puhutaan nousevan.” Marhil tuijotteli tummia pilviä heidän yläpuolellaan.
”Rohkeutta, Marhil. Luota siihen että nämä laivat on tehty pysymään pystyssä. Minusta tuntuu, että kaikki menee aivan hyvin”, Thorongil rauhoitteli. Meren päällä oli aukea taivas.

Pitkät, hitaat tunnit kuluivat ohitse ja pilvet siirtyivät sisämaata kohti. Thorongil katseli niitä. Marhil oli sanonut niitä myrskypilviksi, ja oli siinä aivan oikeassa, mutta myrsky säästi voimansa mereltä maalle sinä yönä. Ilma oli viilennyt iltaa kohti eikä tuntunut tukahduttavalta. Ei, myrskyyn he eivät joutuisi.

Thorongil ei halunnut sillä hetkellä uhrata ajatustakaan sille, mitä tapahtuisi, kun laivat palaisivat Anduinia ylös. Taistelu odotti häntä ja hänen miehiään, miekka huotrassaan oli rauhaton. Yö toisi mukanaan hävityksen. Kovin kauan tämä olikin kestänyt. Ecthelionin viisautta ei sopinut vähätellä, ja kenties käskynhaltija oli tiennyt enemmän kuin Thorongil, mutta silti odotus oli kestänyt kovin kauan. Thorongil ei antanut senkään ajatuksen häiritä itseään kauempaa. Etelässä näkyi tähtinen taivas, ja merituuli vei pilviä pois nopeaan. Jonkin matkan päässä näkyi satama ja tummia laivojen siluetteja. He olivat miltei perillä. Lähes ääneti he pääsivät aivan sataman tuntumaan ja sitten Thorongilin pienen laivaston reunalta ammuttiin tulinuolia yhteen vihollisen sotalaivaan. Tuli eteni ja pian laiva oli jo ilmiliekeissä. Rannalta kuului huutoja, toinenkin laiva syttyi tuleen.

Tähdet toivat turvallisuudentunteen Thorongilin mieleen. Kaikki tulisi sujumaan hyvin sinä yönä. Olkoon päällikkö Thorongilin viimeinen taistelu se, joka muistettaisiin parhaiten.

Aamun tullessa Gondorin laivat olivat jo kaukana Umbarin satamasta. Kaikki oli sujunut suunnitelmien mukaan. Suurin osa merirosvojen laivoista oli poltettu; Thorongil itse oli kaatanut arvomerkeistä päätellen Sataman Päällikön tämän omalle laiturille. Umbar muistaisi nyt, että Gondor oli edelleen voimissaan, vaikka vailla kuningastaan. Pelon siemen oli kylvetty vihollisen sydämiin. Thorongilin joukot olivat kokeneet vain pienet tappiot; Thorongilin korviin oli kuulunut tieto vain kolmesta kuolleesta ja muutamasta haavoittuneesta. Lisäksi yksi heidän laivoistaan oli saanut vuodon, mutta se oli saatu korjattua nopsaan. Vihollinen taas oli saanut todistaa laivojensa palamista ja päällikön kuolemaa. Thorongil oli tyytyväinen taistelun kulkuun.

”Käskynhaltija Ecthelion järjestää varmasti voitonjuhlan, kun pääsemme kotiin”, Beramir julisti vähän matkan päässä Thorongilista.
”Päällikkö Thorongilin kunniaksi!” Amhil säesti.
”En kaipaa sellaista kunniaa”, Thorongil puuttui puheeseen sieltä, missä istui. ”Tein, mitä minun piti, suoritin velvollisuuteni Gondoria ja sen käskynhaltijaa kohtaan.”
”Olette turhan vaatimaton”, Amhil sanoi.
”Ette taida itse ollenkaan nähdä, miten suurta olette Gondorissa. Ilman teitä etelä pitäisi meitä pelokkaina rottina”, Marhil tuumasi Amhilin viereltä.
Thorongil tuhahti. ”Antakaa moisen olla. Tein velvollisuuteni kuten kuka tahansa päällikkö.”
”Ei, ette ole kuka tahansa”, Beramir sanoi. ”Monikaan päällikkö ei haluaisi vapaaehtoisesti lähteä näin kauas ilman heidän aloitettaan. Te ette ole niin kuin se edellinen päällikkö, jota palvelin, vaikka hyvä mies hänkin oli; teissä on jotain enemmän.”
”Voitatte jokaisen taistelunne, nautitte suurta kunnioitusta”, Amhil sanoi heilauttaen kättään kaaressa. ”Olette kuninkaan veroinen mies.”
Thorongil ei voinut pidättää pientä hymyä. ”Vai niin. Minulla on sotilaita, joita kuningaskin kadehtisi, ja haluan suorittaa velvollisuuteni.” Ja tutustua maahan ja sen ihmisiin, mikäli joskus palaan, hän lisäsi itselleen.
”Vaatimattomuutta!” Marhil tokaisi. ”Katsokaa nyt tuota miestä. Jos hän istuisi noin, viittaan puettuna, yksinäinen tähti olallaan, jossakin torin laidassa, häntä voisi pitää köyhänä kodittomana. Tosiasiassa kuitenkin hänen kuuluisi istua korkealla istuimella Gondorin asepuku yllään tai ainakin tässä tilanteessa seistä miestensä vierellä ylpeänä kuin voittoisa kuningas!”
Letkautus sai miehet mumisemaan myönnellen ja hymyilemään. Thorongil pudisteli hetken päätään. Mutta toisaalta, jos hän kerran oli lähdössä pois, miksei hän lähtisi leikkiin mukaan?
”Seistä ylpeästi kuin voittoisa kuningas?” hän toisti hiljaa. Sitten hän nousi jaloilleen, heitti viitan sivuun paljastaakseen huotran, nosti leukansa ja loi palavan katseen miehiin lähellään. Nauru loppui, nyt miehet vain katsoivat häneen kunnioitusta silmissään, ylöspäin; Thorongil oli kaikkia muita pidempi. Sitten hän naurahti vaimeasti, veti viitan ympärilleen ja istui taas alas kaivaakseen piippunsa esiin.
”Te todella kävisitte kuninkaasta”, Beramir lausui miltei kuiskaten.

Illansuussa he saapuivat Pelargiriin. Laivasto otettiin iloiten vastaan ja heille tarjottiin majapaikkaa ja aterioita. Ihmiset kuuntelivat mielenkiinnolla voittoisia sotilaita ja ylistivät Gondorin rohkeutta. Thorongil keskeytti kuitenkin miestensä huvinpidon hetkeksi.
”Mitä nyt, Thorongil? Viestinviejä on lähdössä Minas Tirithiin eikä meillä ole muita velvollisuuksia kuin kotimatka”, Marhil sanoi kysyvä katse silmissään.
”Ennen kuin lähdette kotimatkalle tai edes majataloon, haluan puhua kanssanne”, Thorongil lausahti.
”Mitä tarkoitatte, kun sanotte ’te’? Mitä itse aiotte?” Beramir kysyi.
Thorongil hymyili miehelle tämän ymmärrettyä hänen sanansa. ”Kunnia, joka odottaa Minas Tirithissä, ei ole minua varten. Minä en tule kanssanne Valkeaan Kaupunkiin.”
Sanat laukaisivat ihmetyksen tulvan.
”Miksi ihmeessä?”
”Onko jotakin tapahtunut, että teidän pitää jättää meidät?”
”Lähdette suurimman kunnianne hetkellä? Ettehän te voi jättää Gondoria!”
”Me jäämme päällikköä vaille!”
”Ette voi tarkoittaa sitä, Thorongil.”
Thorongil nosti toisen kätensä ilmaan hiljentääkseen miehet ympärillään. ”Minun aikani käskynhaltija Ecthelionin nimittämänä päällikkönä on ohitse. Mutta en aio kadota yöhön kuin varas; te saatte viedä viestini käskynhaltijalle. Jäähyväisinäni toivon teidän toistavan nämä sanat: valtias, muut tehtävät kutsuvat nyt minua, ja vasta monen ajan kuluttua ja monien vaarojen jälkeen minä palaan takaisin Gondoriin, jos se on kohtaloni.”
”Ne sanat me välitämme, päällikkö Thorongil”, Beramir sanoi nostaen käden sydämelleen. ”Emme unohda.”
Muut mutisivat myönnellen, kasvot edelleen ihmetyksen ja osittain jopa surun rypyssä. Thorongil katseli heitä kaikkia hetken. Hän oli ehtinyt saada ystäviä pitkien vuosien aikana. Samoin hän oli oppinut rakastamaan Gondoria. Ehkä se, että hän nyt tunsi tuon maan, auttaisi koetuksen selvittämisessä. Mutta oli aika jättää tuo maa, vaikka se tuntuikin pahalta. Oli pystyttävä luopumaan.

Thorongil otti veneen päästäkseen Anduinin ylitse, ja hänen mukaansa tulivat kolme uskollisinta; Beramir, Marhil ja Amhil. He ylittivät Anduinin, ja Suuren Virran itäpuolella Thorongil hyvästeli toverinsa. Beramir katseli tiiviisti päälliköään, kunnioitusta katseessaan, Amhil tuijotteli maahan ja Marhil näytti hivenen epäuskoiselta.
”Lähtönne tuo surua Kaupunkiin. Vasta te takasitte rauhan ja ansaitsitte luottamuksen, kansa uskoo teihin…” Marhilin sanat katosivat hiljaisuuteen.
”Olen ollut Gondorissa aikani, Thorongilin pitää lähteä nyt. Muistakaa sanani ja viekää ne käskynhaltijalle. Ja muistakaa: minä palaan Gondoriin, jos se on kohtaloni. Pitäkää tämä valtakunta pystyssä, kunnes Kuningas palaa”, Thorongil sanoi hiljaa.

*

”Tiedätkö mitä on tapahtunut, Finduilas?” Denethor veti Finduilasin syliinsä hymyillen.
”En. Mitä sitten?”
”Thorongil on lähtenyt!”
Finduilas tuijotti miestään silmiin. ”Mitä tarkoitat? Lähtenyt?”
”Viestit saatiin juuri. Thorongil on jättänyt Gondorin maan ja ylittänyt Anduinin. Eikä ilmeisesti palaa.”
Finduilas oli tiennyt sen toki, olihan Thorongil käynyt jättämässä hyvästit, mutta silti hän ei vielä osannut ajatella asiaa. Hän ei ollut edes uskonut siihen kuin puoliksi, mutta nyt se siis oli totta. Thorongil oli lähtenyt. Kaikki tuntui äkkiä kovin sekavalta, ja Finduilas alkoi tahtomattaan pohtia, mitä vielä miehelle olisi pitänyt sanoa. Ei ihme että Denethor oli noin hyvällä tuulella.
”Vai niin”, Finduilas tyytyi toteamaan ja heitti Thorongilin mielestään.

*

Hyvästeltyään ystävänsä Thorongil kääntyi kohti Varjojen Vuoria ja lähti niitä kohti taakseen vilkaisemattakaan. Hän oli jättänyt Gondorin.

Tällä kertaa.

A/N: ... ja niin hän katoaa vuorten varjoon ja pois minun ulottuviltani, eikä ole enää Thorongil... Kursivoidut sanat ovat suoraan TSH:n liitteistä, kohta käskynhaltijat, ja se paikka, missä on Thorongilista enemmänkin. :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tässä viimeisessä luvussa oli kyllä sellainen sopivan haikea tunnelma... Tuo taistelu tuntui olevan aika helppo gondorilaisille ja tuntui olevan ohi hetkessä, mutta en toisaalta kyllä kaivannutkaan enää mitään yksityiskohtaisia taistelukuvauksia tässä vaiheessa, varsinkin kun lopputulos on kaikkien tiedossa. Tuossa taistelun jälkeen olit taas mukavasti kuvannut Thorongilin ajatuksia: Umbar muistaisi nyt, että Gondor oli edelleen voimissaan, vaikka vailla kuningastaan. Pelon siemen oli kylvetty vihollisen sydämiin.

Mukava kohtaus tuo, jossa Thorongil vähän taas väläytti todellista olemustaan tovereilleen. Mitäpä väliä sillä tosiaan nyt on, kun hän on lähdössä pois, ja toisaalta myös hyvin aragornmaista tuollainen väläyttely. Hieman leuhkaa minun mielestäni, mutta aragornmaista. ;) Jäi sitten sotilaille hieman pohdiskeltavaa. Pidin myös noiden sotureiden reaktiosta, kun Thorongil ilmoitti lähtöaikeistaan. Se kuvasti mukavasti sitä, miten pidetty Thorongilista on vuosien saatossa tullut. Vaikka toisaalta tulee kyllä mieleen, että voisiko päällikkö oikeasti ottaa hatkat ihan tuosta vain silloin kun mieli tekee, eikö se olisi tavallaan sotilaskarkuruutta, kun hän kuitenkin oli Gondorin armeijan leivissä eikä hänellä ilmeisestikään ollut Ecthelionin lupaa lähteä. Mutta niin, kukapa minä olen kyseenalaistamaan, kun Tolkien sen niin kerran kirjoitti. ;)

Denethorin riemulla ei tietysti ole rajoja... Finduilasin reaktiokin kuulosti tylyltä. Mutta ehkäpä Thorongil oli noiden kahden osalta ansainnutkin tuollaiset reaktiot. Ehkäpä hänen olisi sittenkin pitänyt pysytellä tiiviisti siellä sotilaiden parissa eikä sekoittaa itseään valtiasperheen kuvioihin. Mutta tuskinpa tämä ficci olisi siinä tapauksessa ollut yhtä mielenkiintoinen. ;)

Lämpöiset onnittelut tämän ficin loppuun saattamisesta, voin vain kuvitella millainen urakka tämä on sinulle ollut. :) Mutta taidanpa jättää loput loppukaneetit myöhemmäksi, siis toisin sanoen sen epilogin jälkeiseen aikaan. :)
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitos. :D Hyvä, jos tuo taistelun kuvaus pelkkänä takaumana ei ollut huono juttu. Mietin ratkaisua kahteenkin kertaan, mutta kun en saanut sitä taistelumielialaa päälle, niin annoin olla noin. Ihanaa, jos edelleen jaksat pitää Thorongilin mietteistä.

En voinut vastustaa kiusausta tuon todellisuuden näyttämisen suhteen, se oli pakko tunkea tähänkin ficciin. Olen vain niin koukussa siihen, miten hän tekee sen.... :roll: Ehkä se oli hiukan leuhkaa, mutta kivaa jos sopii Aragornille. Tuo lähteminen oli vaikea pala kirjoittaa, sekä hyvästien että juuri tuon "luvattomuudenkin" tähden. Jotenkin näen Thorongilin (tai vähintäänkin Aragornin) kuitenkin sellaisena, joka ei pelkää ottaa omia vapauksia. Enkä sille mitään voinut tehdä, koska Tolkien sen oli noin kirjoittanut, eipä herraa mitenkään siitä tilille ilmeisesti edes haluttu.

Denethor oli aika onnessaan juu. Finduilasin ajatukset taisivat olla aika tylyjä, mutta sekin kohta oli aika vaikea kirjoittaa. Miten Finduilasin kaltainen voisi suhtautua, kun Denethorille pitäisi näytellä välinpitämätöntä, voisi olla helpottunut, koska tuo vaarallisesti puoleensavetävä ihminen lähti pois, tai sitten se Finduilasin yksi puoli voisi olla surullinen... Piti tehdä jokin päätös, ja päädyin siihen, että Finduilas tahtoi unohtaa.

Tämä on ollut melkoinen urakka, pisin yhtäjaksoinen juttu tähän mennessä ideasta valmiiksi, siinä meni melkein vuosi. En silti halua hyvästellä ennen kuin on pakko... :roll:


Ookei, ja epilogin paikka. En voi uskoa, että tämä todella on nyt tässä. Kesäkuussa olisin pomppinut riemusta jos olisin saanut postata tämän, mutta nyt en haluaisi. Kärsin jo aamupäivällä vieroitusoireista. :roll: Tuntuu niin hölmöltä ajatella, että Thorongil ei tule enää koskaan olemaan pitkän ficcini päähenkilö. Häntä tulee ikävä. Ficcaamista en kuitenkaan aio jättää, jos lukijoita riittää niin minulla on yksi melkein valmis ficci vihossa ja toinen idea mielessä. Tämä epilogi on kuitenkin jonkin aikakauden loppu. Kiitokset kaikille kommentoineille, tämän lukeminen on saattanut olla välillä aika haaste. Olen onnellinen, että edes jotkut ovat jaksaneet pysyä mukana loppuun asti. Tietäkää, että olen teille velkaa.

Mutta nyt on kai pakko sanoa ne viimeiset ja viralliset hyvästit, ei pitkä alkupuhe auta pätkääkään siinä, etten halua tätä postata (vaikka samaan aikaan haluankin). Ja minä nyt laitoin Faramirin taas teitittelemään Aragornia, vaikken asiasta olekaan kovin varma. Eli luvassa taas jo varmaan tutuksi tulleen tyypinen dialogipainotteinen epilogi.

Epilogi: Viimeinen selonteko Thorongilista

”Estel! Olemme perillä. Nukuitko huonosti kun nuokut keskellä päivää?” Arwenin ääni herätti kuningas Elessarin siihen hetkeen.
”Arwen, sinä tiedät minun nukkuneen. Olin vain ajatuksissani”, Elessar huokasi pudistettuaan päätään ja häädettyään muistot pois.
Arwen hymyili hänelle. ”Ilmeisesti jossain hyvin kaukana?”
”Et tahdo tietää, missä”, Elessar sanoi vakavammin. Finduilas oli jo kerran tuonut tarpeeksi pahaa heidän välilleen. Se ei saisi kostautua enää uudelleen, ja nyt kun Arwen oli vasta kuullut Ciraélista heidän mennessään pohjoiseen… Oli parasta, ettei tämä tiennyt, mitä Elessar oli äsken ajatellut.
”Jos nyt kuitenkin menisit käskynhaltijasi luokse. Faramir odottaa”, Arwen sanoi, katsoi hetken häneen ja lähti.

Ei vienyt kovinkaan kauan, kun Faramir oli saanut selontekonsa Gondorin tapahtumista valmiiksi. He olivat työhuoneessa ja keskustelivat kuten tavallisestikin Elessarin matkojen jälkeen. Minas Tirithissä oli Faramirin mukaan ollut varsin rauhallista.
”Entä matka? Kuinka se sujui?” Faramir tiedusteli.
”Hyvin, kiitos. Se seuraneito, josta silloin mainitsin, kätki enemmän salaisuuksia kuin uskalsin arvata, vaikka aika paljon keksinkin. Koko matka oli yhtä muistutusta Thorongilista…”
”Ette siis unohtanut?”
”En”, Elessar huokasi. Paljon hän oli niistä ajoista halunnut unohtaa, paljon hän oli autuaasti ja onnekseen unohtanut, mutta nyt hän muisti jälleen kaiken kristallinkirkkaasti. ”Minä taisin viimeksi ihmetellä, mistä isäsi sai tietää, kuka olin. Jos totta puhutaan, minä itse, varsin typerästi, kerroin sen hänelle. Mutta en aio aloittaa siitä, muuten alamme keskeltä.” Aivan kaikkea Elessar ei kuitenkaan aikonut kertoa, yksin Faramirin mielenrauhankin tähden. Silti hänen pitäisi paljastaa epämiellyttäviä asioita. Tilanne oli kaikkea muuta kuin helppo.
”Kertokaa toki”, Faramir kehotti.
”Maltahan. En tiedä, mistä tarkalleen aloittaa, ja minun pitää ensin varoittaa sinua. En aio kertoa aivan kaikkea, mutta tarpeeksi, jotta ymmärtäisit ja saisit vastauksesi. Tulet kuulemaan asioita, joista et pidä. Tein silloin tähänastisen elämäni suurimman virheen, mikä oli myöhemmin rikkoa välini Arweniin. En paennut kuitenkaan silloin, enkä aio paeta totuutta nytkään. Säästän sinut kuitenkin joiltakin yksityiskohdilta.”
”Totuuteen liittyy usein epämiellyttäviä asioita, ja totuuden minä mieluiten kuulisin”, Faramir sanoi viisaasti.
Elessar nyökkäsi ja tajusi äkkiä Faramirin muistuttavan äitiään ihmeen paljon. Totuuden oli aika tulla julki viimeisen kerran. Jossain sisimmässään hän tiesi - kuten oli tiennyt, ettei tapaisi Finduilasia - ettei tulisi enää puhumaan Thorongilista kenellekään samoin kuin nyt, vaikka varmasti palaisi noihin aikoihin muistoissaan. Thorongil, Tähden Kotka, käskynhaltija Ecthelionin arvostama päällikkö, vaipuisi hitaasti ja lopullisesti unohduksiin. Toisaalta se oli hänelle helpotus, toisaalta surullista. Ei tainnut olla jäljellä hänen lisäkseen ketään, joka muistaisi sen ajan. Mutta nyt oli aika aloittaa viimeinen selonteko Thorongilista.

Loppu

A/N: vielä mitä suurimmat kiitokset lukijoille. Tässä tämä vihdoin oli... No more Thorongil. Nyt tekisi mieli itkeä.[/b]
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Onnittelut vielä kerran tämän ficin valmistumisen johdosta. Vaikka ymmärrän kyllä, että tuntuu varmasti myös haikealta jättää hyvästit Thorongilille... Oletko nyt aivan varma, ettet aio enää kirjoittaa hänestä mitään, edes one-shotia? No, oletan kuitenkin että saamme sinulta jotain uutta ainakin Aragornista, ennemmin tai myöhemmin. ;)

Epilogikin oli mukava. Olin kyllä ehtinyt unohtaa, miten tämä ficci tarkalleen ottaen alkoi (luulin että Elessar oli jo alkanut kertoa tarinaa Faramirille), ja piti käydä sitten lukaisemassa se prologikin tuolta alusta. Minä olen tosiaan aina laittanut Faramirin teitittelemään Aragornia, vaikka toisaalta minusta tuntuisi kyllä aivan mahdolliselta, että he olisivat tehneet jossain vaiheessa sinunkaupat (ja se että minun ficeissäni he eivät tehneet sinunkauppoja johtui ainoastaan siitä, että julistin heti toisessa täällä julkaisemassani ficissä, etteivät Aragorn ja Faramir ikinä ystävystyneet, ja halusin sitten jostain käsittämättömästä syystä pitää hahmoni johdonmukaisina ficistä toiseen). Minua kyllä vähän huvittaa ajatella noita Aragornin menneitä naisseikkailuja ja kuinka hän yrittää salailla niitä Arwenilta. Onhan se nyt kauheaa, jos on kaksi naista ollut ennen Arwenia. Vaikka kyllähän siihen tietysti liittyy se, että Aragorn oli luvannut Elrondillekin olevansa uskollinen Arwenille (tai jotain sinne päin ainakin), mutta silti, kyllä Arwenin minun mielestäni pitäisi kaksi "exää" suvaita niinkin pitkäikäiseltä mieheltä kuin Aragorn. ;)

Kaikkiaan tämä oli todella hieno ficci, ja erityisesti minä ihailen sitä, että pystyt jo noin nuorella iällä sitoutumaan tällaisiin pitkäkestoisiin projekteihin. Minusta olisi muuten tosi mukava saada sinulta ihan originaalitekstiäkin luettavaksi, jo ihan siitä itsekkäästä syystä, että tämä TSH-fanitus on minulta päässyt hiipumaan ja sen takia lukisin ehkä mieluummin jotain muuta kuin ficcejä. Tykkäsin kyllä siitä, miten olit Denethoria, Finduilasia ja Thorongilia tässä ficissä kuvannut – ja kyllähän nuo suurimmalta osalta olivat sinun omia hahmojasi, koska kirjoissa heistä kerrottiin niin vähän – ja sen perusteella uskon, että saisit varmaan kirjoitettua mielenkiintoisia omia hahmojakin. No, taidanpa lopettaa tämän paasaamisen tähän (pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä viestissä, oikoluku ei toimi tällä koneella). Onnea ja tsemppiä tulevien tarinoiden laadintaan. Täällä on ainakin yksi, joka on erittäin kiinnostunut lukemaan ja kommentoimaan niitä (enkä edelleenkään vaadi vastapalvelukseksi muuta kuin että muistat sitten mainita minut kiitospuheessasi, kun aikanaan käyt pokkaamassa sen Finlandia-palkinnon :P).
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Onnittelut ficin valmistumisen johdosta myös minun puolestani. ;) Olet kyllä mielettömän sinnikäs ihminen, moni olisi siinä vaiheessa heittänyt pyyhkeen kehään, kun teksti vain kangerteli, mutta sinä sait tämän kunnialla loppuun. Ja sehän on ihan ymmärrettävää, että tuo Thorongil ei aina suostunut tekemään yhteistyötä, se kun on sellainen oman tiensä kulkija. ;) Sanoit itsekin tuosta viimeisestä luvusta ja minä olin huomaavinani samaa, että Thorongilissa oli siinä taas enemmän sellaista tiettyä aragornmaisuutta. Luulen, että se oli osaltaan tuo tietty ylpeys, josta Mithellas jo mainitsi, ja jonka myös minä liitän aika vahvasti Aragorniin, mutta että ehkä siinä oli sitäkin, että sait Thorongilista kirjoittamisen taas sujumaan paremmin. Vaikka kyllä sinä olet minusta kautta näiden ficcien hienosti kirjoittanut Thorongilista ja ymmärrän, että on haikeaa, kun ei voi enää niin tehdä (vaikka kukapa sitä tosiaan kieltää, jos ei pitkää ficciä, niin jotain lyhyempää voi ainakin kirjoittaa. ;))

Mithrellaksen tavoin minäkin kuvittelin, että Aragorn kertoi sitä tarinaa jo Faramirille, joten silmäilin kanssa tuota prologia varmistaakseni, että miten se asia oikein oli. Minusta tuo oli jännä epilogi, koska se oli tavallaan toinen alku, tai, että se olisi tosiaan toiminut prologinakin hyvin. Mutta sai se ainakin minut lukijana katsomaan taaksepäin ja miettimään, että mitä kaikkea tässä ficissä tapahtuikaan, joten jos johonkin sellaiseen olit pyrkinyt, niin tarkoitus täyttyi minun kohdaltani mainiosti. :) Minusta se, että Faramir teitittelee Aragornia, on aivan sopivaa. Ydinkysymys siinä lienee juuri se, että ystävystyivätkö nuo kaksi, jolloin voisi kuvitella, että Aragorn olisi pyytänyt Faramiria sinuttelemaan heidän ollessaan kahden (virallisissa tilanteissa Faramir luultavasti teititteli joka tapauksessa). Minusta olisi kuitenkin hyvin uskottavaa, että Faramir halusi pitää tietyn etäisyyden Aragorniin, vaikka nämä kaksi olisivatkin olleet jotain ystävän tapaisia, jolloin hänestä ei ehkä tuntunut sopivalta luopua tuosta kunnioittavasta puhetavasta. Se on kai makukysymys, minusta kumpikin ratkaisu on uskottava. ;)

Olet sinä kyllä uskomattoman tehokas, jos sinulla on seuraava ficci jo melkein valmiina. Minä olen ainakin edelleen innokas lukija, on itse asiassa kiva pysyä tätä kautta vielä sisällä TSH:n maailmassa. Vaikka tokihan minä olisin innokas lukemaan myös sitä sinun originaaliasi. Ehkä jossain vaiheessa. ;) No, pääasia on joka tapauksessa, että kirjoittaa sellaista mikä tuntuu kivalta (tämä ficci taitaa olla malliesimerkki ;)). Täytyy kyllä tässä kohtaa vielä toistaa, että ihailen tosiaan sitä, miten sait saatettua tämän ficin loppuun, siinä on sellaista päämäärätietoisuutta, että ihan kateeksi käy.

Tuntuu melkein turhalta mainita, että kirjoitustyylisi on tavattoman hieno. Siinä on edelleen minusta jotain sellaista vanhanaikaista ja tolkienmaista, joka sopii erityisen hyvin Aragornin ja Finduilasin tapaisille hahmoille. En tiedä, että teetkö sen tarkoituksella... siis kirjoitat sellaista arvokasta dialogia ja kuvailet sillä lailla jännällä tavalla, mutta tälläiseen ficciin se sopii kuin nenä päähän. Toisaalta jossakin kohtaa se kuvailu ja ajan hiljainen lipuminen saa tekstin tuntumaan vähän pysähtyneeltä, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Siis sellainen, että useita kuukausia ohitetaan kertomalla vain hahmon mielenliikkeistä, tavallaan laskee tekstin intensiivisyyttä. Tähän ficciin se monessa kohtaa sopii, mutta sitä kannattaa miettiä muissa projekteissa, että onko se aina tarkoituksenmukaista. En tosin tiedä, että tuleeko se kirjoitustapa sinulla kuinka luonnostaan vai onko se, miten tarkoituksenmukaista. Ja toisaalta sinulla on taito käsitellä aikaa ficeissäsi tavattoman hienosti. Minä en osaa hyppiä kuukaudesta jopa vuodesta toiseen teksteissäni aidosti, en ollenkaan, mutta sinä tosiaan osaat.

Jep, pakko lausua vielä itsestäänselvyyksiä ääneen (tai no "ääneen ja ääneen") ja sanoa, että tämä tosiaan oli mahdottoman hieno ficci, sinun hahmosi ovat ihanan inhimillisiä ja erehtyväisiä ja nautin tosiaan tämän lukemisesta koko ajan, vaikka sinä et ehkä nauttinut kirjoittamisesta. Intoa nyt vain tuleviin kirjoituksiin, minä tulen myös varmasti niitä lukemaan. :D
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

:D Ehkä tuo kuvaa naamaani tällä hetkellä enemmän kuin hyvin. Minä jaksan edelleen rakastaa palautetta.

Mithrellas, suunnattoman suuret kiitokset siitä, että olet ollut mukana koko ficin ajan ja kommentoinut jokaista lukua (ellen muista ihan väärin). Ja täytyy sanoa, että sinä se avasit silmäni yhden ongelman suhteen, ja ilman sitä tämä ficci olisi voinut olla entistä hirveämpi.

Juu, hyvästien jättäminen ei ollut helppo homma. Olen varma, etten voi olla kirjoittamatta Thorongilista mitään, taisin tarkoittaa tuolla enemmän sitä, että pitkät ficit hänen khodaltaan ovat ohitse. Itse asiassa löysin täydellisen kappaleen songficciin, ehkä minä ainakin sen kirjoitan. :roll: Ja jos saan sen yhden ideani toimimaan ja älyttömän suuren osaamattomuuden tunteeni lähtemään pois, kirjoitan ainakin yhden pitkän ficin Aragornista vielä.

En ihmettele ollenkaan, jos prologi oli jo mielestä kadonnut, siitä kun on jo suunnilleen yksitoista kuukautta aikaa. :wink: Minä en ole osannut ajatella Faramirin ja Aragornin suhdetta toisiinsa oikein lainkaan, ja tuo teitittely tuntui olevan välillä liikaa, mutta kivaa jos se toimi noin. Sinunkaupat ovat kyllä hyvin mahdollinen asia, ja niitä pitää miettiä vielä myöhemmin, olen siitä aika varma. Se kyllä on tietyllä tavalla huvittavaa, miten Aragorn käyttäytyy menneisyytensä suhteen näissä. Tosin tuo, miksi hän ei tässä sano mitään, johtuu jostain muustakin, ehkä se jonain päivänä selviää. :wink: Ja tietty toiset naiset ovat paha asia, koska Aragornhan oli jo tavannut Arwenin ennen kumpaakaan, ja oli rakastunut Arweniin ensi hetkestä asti, mutta kyllä minä uskon Arwenin ainakin jossain suhteessa ymmärtävän.

Pitkäkestoisista jutuista minä juuri pidän. Lyhyet loppuvat liian pian :) Mahtavaa, jos tätä ficciä voi vielä sanoa "hienoksi" niiden muutamien aallonpohjien jäljiltä... Ehkä minä joskus jonkun originaalinkin johonkin pistän, tällä hetkellä minulla vain on kahden hahmon kokoinen ongelma :roll: Koen aika vahvasti ainakin Thorongilin jotenkin omakseni, koska hänestä olen niin paljon kirjoittanut ja olen päässyt niin lähelle häntä (itse asiassa vain yhden hahmoni koen läheisemmäksi)... Ja kyllä kai Finduilas ja Denethorkin ovat jossain määrin "minun", koska ainakaan Finduilasista TSH ei niin paljon kerro. Kyllä minä kai jonkinasteisia omia hahmoja osaan tehdä... Ihanaa, että jaksat lukea juttujani (enkä vieläkään käsitä miksi kaikki ovat niin hirvittävän varmoja siitä, että minä menestyn kirjoittamalla, varsinkin joku sellainen kuin sinä, joka kirjoittaa ihan älyttömän hyvin..... Taatusti mainitsen jos sinne asti pääsen, tämän kaiken jälkeen). Suuret, suuret kiitokset tämän lukemisesta ja kommenteista.

Leida, kiitos sinullekin, kun olet jaksanut lukea ja kommentoida koko ficin. :D Minä olen päättänyt, että jos yhdenkin luvun jotain ficciä esilel pistän, niin se ei jää kesken vaikka aikaa menisi kuinka. Kirjoitan jokaisen loppuun, jos se on minusta kiinni. Tämän ficin kanssa tuo päätös auttoi aika paljon... Thorongil oli tosiaan välillä ihan hukassa, taisi lähteä lomille tai jotain. Hienoa, jos sinäkin huomasit hänen tulleen takaisin hyvästeiksi :) Hänestä sai jotenkin paremmin kiinni, ja ehkä se ylpeyskin teki oman osansa. Ihanaa, jos olet sitä mieltä, etten ole ihan häntä näillä ficeilläni mennyt pilaamaan :wink: Hänen jättämisensä ei ole helppoa. Mutta kuten Mithrellakselle vastatessani jo totesin, löysin täydellisen kappaleen songficciä varten.

Prologista on ilmeisesti aika iso osa unohtunut.... :roll: Se epilogi tavallaan oli toinen alkutilanne, tein sen noin ihan tahallani. Ja se oli juuri jonkinlainen tarkoitus, että muistuttaisi koko ficistä, kivaa jos se toimi. Tuo teitittely näköjänä oli sitten se ihan oikea ratkaisu, mutta olen samaa mieltä siitä, että oikeastaan asialla ei ole väliä.

Kun Thorongil kieltäytyi yhteistyöstä, minä halusin palata Rohaniin ja pari päivää sitten huomasin että se ficci on enää paria lukua vailla... :roll: Eli tänne se ilmestyy jonkin ajan kuluttua. Mukavaa, kun lupaat lukea :) Ja ehkä minä sen originaalinikin jonain päivänä johonkin saan, vaikka koko tämä päivä on mennyt kahden hahmon kanssa tuskailussa... Yleensä minä kirjoitan juuri sellaista, mitä haluankin, ja tämä ficci tosiaan taitaa olla hyvä esimerkki siinä. :lol: Minä päätin, että saan tämän valmiiksi kun sen kerran aloitin, ja valmiiksi sain.

Mahtavaa (paitsi että nuo kaikki iloa merkkaavat sanat eivät kerro oikeasti mitään), jos pidät kirjoitustyylistäni, minä punastelen täällä kuin tomaatti noiden kohteliaisuuksien tähden. Tosin tuon vanhanaikaisen puheen hain tarkoituksella joihinkin kohtiin (ja välillä oikeasti pelkäsin, että he puhuvat liian modernisti, kun en kiinnittänyt huomiota puheeseen erityisesti). Ymmärrän täysin, mitä tarkoitat tuolla aikahyppelyjutulla. Olen oppinut inhoamaan niitä kohtia, koska en pidä siitä etten voi kertoa niin ykstyiskohtaisesti kuin haluaisin, mutta ilman niitä tämä ficci olisi paisunut varmaan sataankin lukuun, jos olisin kertonut kaikesta "epätärkeästä".Seuraavissa jutuissani pyrin ainakin välttämään moisia kuukauden tai pidemmän ajan tiivistyksiä, jos se jotenkin on mahdollista. Hienoa, jos olet tuota mieltä, että aikahypyt ovat silti totuudenmukaisia, sillä minä koin hirveitä hetkiä ajatellessani, etteivät ne toimi ollenkaan.

Ihanaa, jostätä tosiaan voi vielä sanoa hienoksi. Ja minä vihaan tehdä täydellisiä hahmoja, vaikka välillä pelkänä heitä tehneeni. Täsäs tosin olen tainnut kärjistää kaikkien vikoja liikaakin. :roll: Kiitos vielä siitä, että olet lukenut tämän ja kommentoinut.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Vihdoin ja viimein luin rästiin jääneet luvut :) Palautteet jokaisesta luvusta ovat vähän hajanaiset, pahoittelen..

Luku 29.

Päällimmäisenä ajatuksena tällä hetkellä on lähinnä se, miten ihanan onnellinen Finduilas saapuessaan yhä lähemmäs vanhaa kotiaan. Denethor tuntui jotenkin pehmenevän tämän luvun myötä, syynä varmasti Finduilasin reaktio yllätykseen :) Vaikeista ajoista on näemmä viimein selvitty.

Thorongil sai jotenkin…Boromirmaisen vivahteen puhuessaan, miten kaipaa taistelua, jotta voisi purkaa vähän paineita. Ja samalla nuo sanat tuntuivat tulevan luonnollisesti miehen suusta. Taas uusia ulottuvuuksia miehen persoonallisuudessa, jotka tuntuvat sopivan hyvin ”vanhaan tietoon”.

Tästä jäi kyllä vähän outo olo siinä mielessä, että nyt tämän luvun luettuaan itsekin toivoisi olevansa meren rannalla, tuolla samaisessa poukamassa. Meri on ihana asia.

Luku 30.

Juuri kun tuntuu, että asiat ehkä selviävät, niin ne mutkistuvat. Tosin tässä tapauksessa vain vähän. Thorongilin ja Finduilasin suhde on kyllä mielenkiintoinen. Niin kuin he eivät itse pystyisi hallitsemaan elämiään ja sitä, miten he päätyvät kiusallisiin tilanteisiin. Voin hyvin kuvitella palvelijan ilmeen, kun tämä näkee Thorongilin kantavan Finduilasia, varsinkin kun huhuja on jo valmiiksi liikkeellä.

Jotenkin toivon, että viimeistään Denethorin painostuksesta tälle asialle tulee jokin päätös. Julmaltahan se jollain tapaa tuntuu, että Finduilas lupaa, ettei puhu enää Thorongilin kanssa, mutta minusta jotenkin tuntuu, ettei mies laita sitä pahakseen. Tässä voinee sanoa että tarkoitus pyhittää keinot.

Luku 31.

Raskausuutiset olivat iloinen yllätys. Rauhoittaa Denethorinkin mieltä. Käy kyllä sääliksi Finduilasia noiden huhujen puolesta. Mutta niitä ei varmaan ole niin helppoa vaimentaa. Ja Denethor alkaa jälleen epäillä. Mies ilmeisesti suunnittelee palantírin katsomista. Jotenkin…surullista ajatella, että hän olisi katsonut kiveen ensimmäisiä kertoja jo näin ”nuorena”. Toivottavasti Denethor ei vaivu kovin suureen epätoivoon, onhan Finduilas pitänyt lupauksensa.

Luku 32.

Lähes idyllistä perheonnea :) Pojan syntyminen on tavallaan jonkinlainen palkinto, niin Finduilasille ja Denethorille. Uusi alku, monella tapaa niin kuin sanottu.

Finduilasin mieli on synkkä, mutta tuskin syystä. Varmasti äidille on hieman hankalaa ajatella, että pienestä lapsesta suunnitellaan jo suurta soturia. Suuret odotukset nimeä myöten.

Tuo loppu oli aika…pysäyttävä. Perheonni ei ole ikuista, Finduilas lausuu kohtalon sanoja. Yllättävä lopetus, mutta se toimii. Tosin nyt jäi tunne, että pian tapahtuu jotain ei-niin-mukavaa. Toivottavasti onni pysyy koossa vielä ainakin jonkin aikaa.

Luku 33.

Haikeita tunnelmia. Tosin Thorongilille tekee hyvää päästä eteenpäin. Pohjoistuulen tuomista kuiskauksista tuli heti Arwen mieleen. Ihanan haltiamaista.

Denethor ei ole vieläkään päässyt katkeruudestaan. Se, miten hän toivoo Thorongilin kuolemaa paljastaa, miten syvää, voinen sanoa vihaa hän tuntee tätä kohtaan. Jotenkin Denethormaista, mutta silti kamalaa.

Thorongilin ja Finduilasin hyvästit olivat oudot ja vaivautuneet. Tosin, mitä muutakaan voi odottaa jos ei ole puhunut toiselle kahteen ja puoleen vuoteen. Finduilasin varautuneisuus yllätti, niin kuin tämä odotti Thorongilin tekevän hänelle ja pojalle jotain. Onneksi hyvästit tapahtuivat lopulta hyvässä hengessä. Mutta miten oikeassa Thorongilin sydän onkaan…

Luku 34.

Viimein Thorongil lähtee. Odotin ensin hieman tarkempaa kuvailua taistelusta, mutta näin jälkeenpäin ajatellen, ei se sitä kaivannut.

Minä pidin tämän luvun haikeudesta. Miesten reaktiot pidetyn päällikön lähtöilmoitukseen tuntuivat aidoilta, välittyi sellainen…hyvä päällikön ja miesten välinen henki.

En oikein osaa sanoa nyt taas mitään. Finduilasin reaktio tuntui välinpitämättömältä, mutta kenties hyvä niin. Nyt hän kai tajusi kuitenkin Thorongilin sanojen todellisen merkityksen. Sääli toisaalta, etteivät he enää tule tapaamaan toisiaan, mutta niin lienee parempi.

Epilogi:

Hienoa, että Aragorn päätti kertoa totuuden Faramirille. Haikeissa tunnelmissa minäkin olen.

No niin, jonkinlaista yhteenvetoa. Toisaalta on harmi, ettet enää kirjoita Thorongilista, mutta tämä oli oikeastaan hänen viimeinen seikkailunsa tässä hahmossa. Kaikki päättyy joskus, ja tämä päätös oli hyvä. Saisinko sanottua asioita yhtään sekavammin?

Kiitos tästä, todella. On ollut ilo lukea tulkintaasi Thorongilista. Ja kumarrus ylipäätänsä tämän ficin päättämisestä.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi, Andune, kiitos. :D Jostakin syystä minun tuli äkkiä järjetön ikävä tätä ficciä....

En oikein osaa nyt oikein tuohon kommenttiisi vastata, tämä kommakomma ainakin venyisi ihan ylettömyyksiin. Tyydyn siis kiittelemään kovasti sitä, että luit tämän loppuun ja jaksoit kommentoida. Tosin pari kohtaa voisi nostaa esille.

Thorongil Boromirmainen... En itse ajatellut sitä lainkaan noin, mutta nyt kun sanoit, niin kyllä se taitaa niin olla. Näin miettiessäni se tuntuu koko ajan todemmalta. Tosin en osaa sanoa, miten se noin meni...

Ja kivaa jos löysit tuota viimeisesta luvusta sen Thorongilin ja miesten välillä vallistevan ystävyyden. Minulla oli vähän paineita sen suhteen, kun toisaalla oli se, mitä kirjassa sanotaan (että Thorongilin lähtö järkytti mieliä kaupungissa jne.) ja toisaalla tämän ficin Thorongil, joka viihtyi paremmin omissa oloissaan. Mutta hienoa, jos löysit sen hengen tuolta, koska minä sitä ainakin yritin tavoittaa.

Minulla on kova ikävä Thorongilia, ja se on todella väärin, etten voi saada häntä enää takaisin siten kuin tämän ficin kautta. Mutta kaipa minä jotain lyhyitä pätkiä saan aikaan väkisinkin. Hienoa, jos tämä päätös mielestäsi oli hyvä. :D Senkin suhteen paineita oli.

Suuri kiitos sinulle vielä lukemisesta ja kommenteista.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin