Thorongil, pohjoisen muukalainen Gondorissa (valmis 21.8.!)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitokseni.

Mithrellas, kiitos. Tämä luku taisi tosiaan olla aika tapahtumantäyteinen... Ja tämä oli se ratkaisu, mihin törmäsin kahdesti tai kolmesti (ensin se meni niin ettei mitään lasta ollutkaan) ja se oli pakko käyttää. En osannut olla takertumatta siihen.

Minä olen vähän yrittänyt saada Denethorista sellaisen, että tämä uskoo vaimostaan pelkkää hyvää, ja raiskaus se ilman muuta hänestä oli. Hän yritti lohduttaa Finduilasia sanomalla sen, että pitäisi lasta omanaan, mutta ei Denethor siihen varmasti olisi pystynyt. Sitä pidänkin nyttemmin yhtenä syynä sille, miksi hän kiintyi niin kovasti Boromiriin. Ja tuo raiskauksen seurauksena tulleen lapsen pitäminen yleisesti olisi varmasti ollut ihan kamalaa. Kaipa siihen kiintyy ajan myötä, mutta tuo ulkonäkö tosiaan.. :? Enpä oikein tiedä, mitä Denethor mahtoi ajatella Finduilasin onnellisuudesta, mutta tuskin hän kovin pitkälle sitä mietti, kun uskoo tuohon raiskausajatukseensa.

Thorongil on ilmeisesti taitava olemaan paikalla missä tilanteessa tahansa, silloin kun häntä nimenomaan ei tarvita tai myös silloin kun häntä kaivataan... :roll: Ihanaa, jos pidit siitä Finduilasin ryntäämisestä, ja järkytys ja kaikki painehan sen keskenmenon syynä olivat. Ei Denethor kyllä taida olla juuri suruissaan lapsen tähden, Finduilasin takia vain. Ihanaa, jos pidät noista kyseisistä vuorosanoista, itse asiassa olen aika tyytyväinen tuohon Thorongilin replaan. Ja niin, Denethor taisi vähintääkin hämmästyä Thorongilin puuskahdusta, ja kyllä hän sen siitä taisi keksiä. Aluksi Thorongil sanoi asian hänelle suoraan, mutta muokkasin sitä hiukan - eihän Thorongil ihan niin ajattelematon ole edes suutuksissaan.

Etiäinen, kiitos. Ei haittaa hiukkaakaan, jos luulit lasta Boromiriksi, siinä hiukan ihmettelin kun kukaan ei huomannut vuotta (tässähän eletään vuotta 2976 ja Boromir syntyi 2978), mutta onnistuin sentään yllättämään jonkun niin ettei tämä ihan ennalta-arvattavaksi mennyt. :D

Finduilasin reaktio näkyy sitten ensi luvussa, mutta eipä kukaan voi kieltää, etteikö tämä olisi hiukan helpottanut elämää. No, kaipa lapsi oli Thorongilin. Ja minä olen vain tyytyväinen, jos jokin aiheuttaa hämmennystä, saanpahan tarinoillani ainakin jotain tunteita aikaan.. Ei Denethor olisi varmasti ikinä voinut rakastaa lasta kuin omaansa, ei ainakaan, kun sai tietää, että isä oli Thorongil, ja kuten tuolal sanoin, ehkä tämä vaikutti siihen, että Denethor kiintyi Boromiriin niin paljon (tuleepa tässä vaan mieleen että melkoisen draaman olen saanut aikaan, menee jo melkein yhtä pahaksi kuin saippuasarjoissa).

Juu, parantaja oli melkoisen tahditon.

Hyvä, jos pidit Denethorista :D

Thorongil oli ehkä hieman typerä puhuessaan noinkin avoimesti, mutta hän oli yhtä kaikki vihainen, kuinka moni kestää perättömän syytteen raiskauksesta? Niin, rajansa hänenkin kestämisellään ja epäitsekkyydelläänkin, ikävä kyllä.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Tämäpä oli varsin...mielenkiintoinen luku. Valheet ja salailu paljastuvat ja kaikki on sekaisin. Melkoinen soppa, sanoisin.

Nyt täytyy kyllä todella miettiä mitä sanoisin. Asiat eivät selvinneet Denethorille oikein kaikista parhaimmalla tavalla. Kirosin täällä kyllä tuota parantajaa itsekseni, miesten täytyy sitten aina mennä lavertelemaan...
Denethor kyllä todella uskoo Finduilasin rakkauteen ja viattomuuteen kun ajattelee ainoan mahdollisen vaihtoehdon olevan raiskaus.

Melkoisia tunnelatauksia Finduilasin puolelta. Kävi oikeastaan sääliksi, miten hän nyt vasta jotenkin tajusi mitä asiaan todella liittyi ja mitä oikeasti tarkoittaa olla raskaana toiselle miehelle kuin aviomiehelle. Viimeisetkin rippeet Finduilasin naiiviuudesta tuntuvat kaikonneen tämän myötä. Eipä käy kateeksi...

Minä elättelin toiveita, että lapsi olisi jotenkin ollut kuitenkin Denethorin, keskenmeno oli se ikävämpi vaihtoehto jota kyllä aavistelin, en tosin siksi että se olisi jotenkin tullut ilmi aiemmista luvuista.

Thorongil :D Tilanteen vakavuudesta huolimatta mies todella näytti tuossa lopussa todellisen arvonsa. Tuo tosin oli melkoisen riskaabelia siinä mielessä, että ensin hän kiemurtelee ja kaartelee ja salailee oikeaa henkilöllisyyttään ja kuitenkin läjäyttää melkoisen vihjeen Denethorin nenän eteen.

Melkoinen luku, täytyy sanoa. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä tästä seuraa.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Toistelen varmasti muiden kommentteja sanomalla, että melkoisen tapahtumarikas luku tosiaan. Tässähän menee ihan hämmennyksiin, eikä oikein tiedä, että mitä sanoisi. :)

Mutta siis, minä tosiaan aavistelin tätä keskenmenoa, jotenkin se tuntui kaikkein luontevimmalta tavalta selvittää tämä tilanne. Tai en ainakaan usko, että noilla Keski-Maan metodeilla olisi mitenkään voinut saada selville, että kumman lapsi sitten olikaan kyseessä (ja parantajahan taisi jopa olla varma, ettei lapsi edes voinut olla Denethorin), joten et tietysti voinut päästää lasta syntymään. Varsinkin, kun olit sanonut, ettei Aragorn ole Boromirin lapsen isä. Noita vuosilukuja en sen sijaan ollut tullut ajatelleeksi ollenkaan. En siis pahemmin ole kiinnittänyt huomiota siihen, että mitä vuotta tässä eletään. Mutta vaikka osasin tavallaan odottaa tätä ratkaisua niin se ei todellakaan latistanut kohtausta yhtään, se oli todella vaikuttavasti kirjoitettu.

Niin, minusta on aina jotenkin kiehtovaa, kun salaisuudet paljastuvat ja hykertelin täällä itsekseni, kun Thorongil tuli paljastaneeksi itsensä Denethorille. Muutenkin koko Denethorin ja Thorongilin keskustelu oli kaikessa intensiivisyydessään todella hieno. Melkein jo ajattelin, että Denethor käy Thorongilin kimppuun, niin kiihdyksissään tämä näytti olevan. Vaikka eihän se kiihtymys tuossa tilanteessa mikään ihme tietysti ollut. Paljon asioita tapahtui kyllä todella nopeasti. Ensin Denethorin piti sulatella totuutta lapsen oikeasta isästä ja sitten yhtäkkiä ei enää ollut koko lasta ja vaimokin oli mennä saman tien.

Aika jännä, että Denethor oli valmis kasvattamaan lapsen omanaan. Siis varsinkin hänen tilanteessaan, koska siitähän olisi voinut sinänsä seurata, että lapsesta olisi tullut hänen perillisensä ja seuraava käskynhaltija, jos hän olisi tunnustanut tämän omakseen. En tosin tiedä olisiko se, että kaiken kansan tietoisuuteen olisi tullut, että käskynhaltijan vaimo odottaa jonkun muun lasta, ollut yhtään parempi vaihtoehto. Melkoinen soppa tosiaan ja jännä nähdä, miten asiat rupeavat seuraavassa luvussa lutviutumaan. ;)

Ai niin, ja piti vielä sanoa tuosta Herionista (unohdin, kun tämä keskenmeno-episodi vei kaiken huomion), että tykkäsin kovasti siitä, kuinka tämä kunnioittaa sitä, että Aragorn haluaa pysytellä tuntemattomana ja luottaa ystäväänsä niin paljon, ettei anna asian vaivata päätään. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Andune, kiitos. Melkoinen soppa, tuo taitaa kuvata tätä aika hyvin...

Parantaja ei tainnut oikein hienotunteinen olla kertoessaan asian... Ja Denethor ei pysty näkemään Finduilasissa mitään pahaa (ainakaan vielä).

Finduilas joutui tässä luvussa kokemaan aika paljon kaikenlaista. Hänelle en ole turhan helppoa osaa näköjään aikaan saanut, mutta näin sen kai on mentävä. Jos katsoo sitäkin, miten hänen loppujen lopuksi kävi...

Keskenmeno oli se ainoa vaihtoehto, koska muutenhan varmuutta ei olisi ikinä saatu isästä. Tämä oli tavallaan varmin keino ratkaista, eikä koko lasta olisi ollut jos tämä ei olisi odottanut tulevaisuudessa.

Thorongil vähän pimahti, mutta kukapa pystyisi noin vain sulattamaan sen, mitä Denethor suustaan päästi. Hän sai helposti asemansa vaaraan tuolla suuttumisella ja vihjeellä kyllä.

Leida, kiitos. Muistan, että mainitsitkin tämän vaihtoehdon tuolla kommentissasi, mutta päätin sivuuttaa sen, jotten liikaa paljastelisi tulevaisuutta. Eikä tuota isyyskysymystä varmasti mitenkään olisi ollut mahdollista ratkaista Keski-Maassa, vaikka parantaja oli turhan varma ajatuksesta. Ehkä hän oli kuullut palvelustyttöjen puheita... Mutta olen tyytyväinen, jos asian arvaaminen ei haitannut tätä lukiessa.

Kivaa, jos pidit Thorongilin ja Denethorin keskustelusta. :D Denethor oli aika kiihdyksissään, ei ollut helppo aika elää tämä luku kenellekään. Mutta tapahtumavyöry oli tarkoituksellinen.

Denethor halusi vain olla Finduilasille mieliksi, hän halusi kuulla, kuka Finduilasille oli tämän tilan aiheuttanut. Minusta kuitenkin se, että tieto olisi päässyt kansan tietoisuuteen, olisi ollut huonompi vaihtoehto kuin se, että käskynhaltijaksi olisi saattanut nousta väärän miehen poika.

Herion kunnioittaa ystäväänsä ja arvostaa tätä varsin paljon, tuo oli osoitus siitä. Kivaa, jos tykkäsit. :D
_________________

Ja sitten tämä luku, jolle oli todella vaikea keksiä nimeä ja josta en oikein tiedä, mitä mieltä olla.

24. Luku: Ajatuksien vyyhti

Finduilasin silmät räpsähtivät auki. Aurinko paistoi estotta huoneeseen, jossa hän makasi. Ikkunan edessä ei ollut katajaa; hän ei ollut siellä, missä olisi pitänyt olla. Sänky oli kovempi ja kapeampi kuin hänen ja Denethorin, eikä missään näkynyt kaappia. Valkeat seinät näyttivät jotenkin tutuilta, mutta Finduilas ei jaksanut miettiä olinpaikkaansa sen paremmin. Silmäluomet tuntuivat hieman painavilta, mutta hänen mielensä oli kirkas eikä häntä kuvottanut. Äkkiä totuus viilsi häntä kuin vastateroitettu veitsi.

Hän oli itkenyt, ollut typerääkin typerämpi, ja sitten kipua ja verta… Lapsi oli poissa, kuollut, kadonnut. Vatsa oli arka.
”Tehän olette jo hereillä!” Ovelta kuului pirteä naisen ääni.
”Huomenta…” Finduilas mutisi taistellen itkua vastaan.
”Päivä on jo illassa, rouva hyvä. Olette ollut tajuton jo yli vuorokauden”, lyhyehkö, hymyilevä nainen sanoi lempeästi.
”Lapseni on poissa”, Finduilas sanoi ja tunsi leukansa väpättävän. Hän pyrki istumaan ja puristi hampaansa yhteen.
”Lapsenne on poissa, mutta te olette elossa, Finduilas-rouva. Poika olisi voinut viedä teidät mukanaan.”
Finduilas huokasi eikä tuntenut iloa selviämisestään. ”Minun pitäisi tietysti olla helpottunut kahdestakin syystä, mutta kun en vain ole…” Nyt kyyneleet tulivat eikä hän voinut niitä estää.
”Kahdesta syystä? Mitä Finduilas tarkoittaa?” Nainen kysyi ja taputti häntä olalle lempeästi. Sitten nainen kaivoi valkean nenäliinan jostakin ja ojensi sen Finduilasille.
”En mitään… kiitos”, Finduilas sopersi. ”Mikä sinun nimesi on?” hän kysyi niistettyään nenänsä saadakseen naisen ajatukset pois hänen sanoistaan.
”Minä olen Milain, parantajien apulainen täällä Parannuksen Tarhassa” nainen vastasi hiljaa. ”Mutta teidän kuuluu nyt levätä. Haluatteko, että miehellenne lähetetään sana heräämisestänne?”
”Kyllä, kiitos, Milain”, Finduilas sanoi ja vajosi tyynyille antaen kyynelten tulla uudelleen. Hän tunsi olonsa tyhjäksi ja kylmäksi.

Hänen ajatuksensa olivat yksi sekava kasa, kaikki kiinni toisissaan, eikä hän tiennyt, mistä lähteä vyyhtiä avaamaan. Hän katsoi kyynelsilmin, kun Milain meni pois huoneesta, ja nyyhkäisi sitten ääneen. Mitä iloa oli elämisestä, jos lapsi oli kuollut? Entä, jos Finduilas ei tämän jälkeen enää voisi saada lasta? Denethor tarvitsisi uuden vaimon ja Finduilas joutaisi jonnekin piiloon. Kirpaiseva pettymys ja ikävä olivat musertavan vahvoja. Voisiko mikään enää mennä hyvin? Oliko hän ollut niin huono äiti alusta asti, että lapsen piti kuolla? Siinä tapauksessa Finduilasin itsensäkin olisi pitänyt päästä hengestään. Finduilas niiskutti uudelleen ja pyyhki poskensa nenäliinaan, jonka Milain oli jättänyt. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä kyyneliä ei kyennyt pysäyttämään mitenkään.

Parantaja, Finduilasin onneksi joku muu kuin se laverrellut, tuli katsomaan häntä jonkin ajan kuluttua. Finduilas ei tiennyt, kauanko oli kulunut siitä, kun Milain oli lähtenyt, mutta koko sen ajan hän oli itkenyt lohduttomana.
”Milain kertoi teidän heränneen, Finduilas-rouva. Kuinka voitte?”
”Olen elossa enkä pidä siitä ollenkaan”, Finduilas puuskahti niin että hänen nenänalusensa kastui entisestään.
”Mitä te tarkoitatte?”
”Lapseni on poissa! Mitä hyötyä minusta enää on, jos en saa lapsia?” Finduilas itki.
Parantaja hymyili hänelle lempeästi. ”Olkaa huoleti, kyllä te vielä lapsia kykenette saamaan. Kun vain toivutte tästä ensin.”
Finduilas ei piristynyt ollenkaan. Hän oli edelleen sitä mieltä, että kuolema olisi ollut parempi osa hänelle. Olo oli hirveä.
”Lapsen menettäminen on kipeä asia, mutta te selviätte kyllä.”
Tuskin parantaja oli saanut lauseensa loppuun, kun Denethor ilmestyi huoneeseen huoli kasvoillaan.
”Finduilas!”
Parantaja hätkähti, koska ei ollut huomannut Denethorin saapumista, mutta totesi nopeasti jättävänsä heidät kahden ennen kuin häipyi. Finduilas katsoi miestään itkuisin silmin.
”Valarin kiitos sinä elät”, Denethor huokasi istuessaan sängyn laidalle.
”Niin elän, mutta lapsi ei”, Finduilas huokasi. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja kutittivat ilkeästi mennessään.
”Lapselle emme voi enää mitään, Finduilas rakas.” Denethor tarttui Finduilas käteen ja puristi sitä rauhoittavasti. ”Uusi tilaisuus tulee vielä.”
Ja se lapsi tulee olemaan minun. Finduilas miltei kuuli nuo sanat, vaikka Denethor ei niitä lausunut. Hän käänsi katseensa pois.
”Nyt juuri en halua uutta mahdollisuutta.”

*

Thorongil ei ollut pystynyt nukkumaan silmänräpäystäkään edellisenä yönä. Hän ei kyennyt rauhoittumaan päivän tapahtumien vaivatessa liikaa. Hän oli miltei tappanut Finduilasin! Ajatus oli kauhea eikä se jättänyt häntä rauhaan. Kaikki oli täysin hänen syytään. Hänen olisi kuulunut kestää Finduilasin käytöksestä huolimatta, muistuttaa itselleen kaikki mahdollisuudet… Tämä ei vain olisi saanut tapahtua. Thorongil oli vihainen itselleen. Mitä Finduilasille tapahtuisi? Selviäisikö hän edes? Koetus oli ollut paha, ja Thorongil tiesi, että herkkä Finduilas ei pääsisi helposti yli lapsen menetyksestä.

Ja lisäksi hän oli nyt paljastanut itsensä Denethorille. Se oli ehkä hänen kannaltaan pahin virhe. Nyt Denethor tiesi, kuka hän oli, ja voisi puhua. Tosin Thorongil ei tiennyt, mitä etua Denethorille siitä olisi. Kyllin paha asia oli jo se, että joku tiesi. Joku muukin kuin Thorongil itse. Viha oli vaarallinen tunne, sillä se sai hänet unohtamaan alituisen vaaran. Se oli saanut hänet kertomaan totuuden. Hänen olisi pitänyt kylmästi pysyä hiljaa, olla kuuntelematta Denethorin ilkeitä valheita. Mutta Denethor voisi edelleen valehdella isälleen, että Thorongil oli raiskannut Finduilasin, ja se tietäisi Thorongilin loppua. Hänet tuomittaisiin ehkä kuolemaan tai jotenkin muuten, ja sitten hänen pitäisi ehkä paljastaa totuus. Täysin väärällä tavalla ja väärään aikaan; nyt Gondor ei tarvinnut kuningasta eikä hän ollut vielä valmis. Ei, hän ei ollut valmis siihen suunnattomaan vastuuseen vielä. Mutta jos Denethor puhuisi, Ecthelionin viha ei laantuisi mitenkään. Syy oli helposti käännettävissä yksin Thorongilin niskaan, ja kaikeksi onneksi Finduilas säästyisi.

Hän lähti lopulta huoneestaan osaamatta vain istua paikoillaan. Käytävällä hän kuuli, että Finduilas oli herännyt. Pieni helpotuksentunne sai voimaa; Finduilas ei ollut kuollut. Se oli hyvä asia. Nyt kaikki taisi olla parhain päin, jos Denethor vain pysyisi hiljaa. Lasta Thorongil ei oikeastaan osannut surra, sen kuolema oli helpottanut asioita huomattavasti. Vaikka hän säälikin Finduilasia, hän ei osaisi olla surullinen lapsen tähden.

*

Finduilas oli joutunut viettämään Parannuksen Tarhassa viikon päivät. Hän oli istunut yksin, halannut polviaan tai kietonut kätensä ympärilleen karkottaakseen kovan, julman maailman ja yksinäisyyden. Hän oli itkenyt ja ajatellut monia asioita, kun ei kyennyt nukahtamaan iltaisin. Jostain hän oli kuitenkin löytänyt voiman, ja Denethorin käynnit olivat piristäneet häntä pikku hiljaa enemmän ja enemmän. Edelleen hän oli surullinen lapsen takia, mutta nyt pohjaton tunne oli miltei kadonnut. Denethor oli saanut hänet uskomaan elämään jälleen, ensin lyhyiden, sitten pidempien keskustelujen kautta. Denethor oli estänyt Finduilasia vetäytymästä kuoreensa tai masennuksen syliin jokapäiväisillä käynneillään. Usein miehellä oli kiire, mutta Finduilas arvosti sitä, että tämä tuli hänen luokseen edes pieneksi hetkeksi. Denethor oli saanut hänet muistamaan, että elämää ei sopinut heittää hukkaan. Denethor oli saanut hänet löytämään oman vahvuutensa, eikä Finduilas enää kokenut olevansa niin heikko pelottavan maailman edessä. Denethor suojelisi häntä, ja Finduilas luotti mieheensä täysin. Vaikka Finduilas oli nähnyt huolen miehensä kasvoilla, hän oli oppinut uudelleen, miten hymyillään. Eräs asia myös oli valjennut hänelle. Hän tiesi nyt, ettei ollut mennyt naimisiin Denethorin kanssa vain siksi, että mies oli sattunut kysymään. Hän oli suostunut siksi, että oli saanut oppia rakastamaan. Viimeinen vuosi oli ollut täynnä tapahtumia, mutta silti Finduilas ei ikinä vaihtaisi sitä pois. Vaikka Denethor oli hieman juro ja kovin suojelunhaluinen, Finduilas tiesi, että mies rakasti häntä. Denethor oli erilainen ihminen, hänen rakkautensa ei näkynyt romanttisina hetkinä tai lahjoina, vaan suojelunhaluna ja yhdessäolon aikoina. Finduilas oli onnellinen, ettei olut antanut itsensä ajatella asiaa tarkemmin, koska silloin hän olisi varmasti muistanut vain Denethorin ulkokuoren kylmyyden. Sisimmässään mies oli kuitenkin huomaavainen ja lempeä.

Parannuksen Tarhassa itkiessään Finduilas oli myös löytänyt ihmisen sisällään, oppinut ymmärtämään sitä ja hallitsemaan ajatuksiaan paremmin. Hän tiesi heikkoutensa, mutta oli nyt valmis hyväksymään ne. Kuoleman kohtaaminen oli saanut hänet ajattelemaan sitä, mikä hän oli, miksi hän kaipasi ja kulutti aikansa ikävöintiin. Pelko sai hänet suuniltaan, mutta hän toivoi, että voisi muuttaa asian vielä, nyt kun sen tiesi. Ehkä hän oppisi luottamaan itseensä, olihan hän lyhyen ajan sisällä oppinut luottamaan Denethoriinkin.

Finduilas tunsi nyt todellista syyllisyyttä siitä, mitä oli mennyt tekemään Denethorin selän takana. Hänen typerä hullaantumisensa Thorongiliin oli ollut vaarallinen, niin hänen asemansa kuin terveytensäkin tähden. Nyt Finduilas ei enää halunnut leikkiä hengellään, ei koskaan toista kertaa. Sekä hän että Thorongil tiesivät nyt ylittäneensä jonkin näkymättömän rajan ja kumpikin tiesi, että sen piti loppua. Se ei olisi saanut edes alkaa, mutta ilmeisesti kaiken oli vain pitänyt mennä niin. Siltä Finduilasista ainakin nyt tuntui. Thorongilin ystävyyttä Finduilas ei silti halunnut kadottaa. Hänen pitäisi kysyä mieheltä tarkemmin hänen suvustaan. Finduilas halusi tietää totuuden.

*

Thorongil oli juuri lähtenyt huoneestaan, kun hän näki Denethorin kulkevan vähän matkan päästä. Voisiko hän luottaa siihen, että nyt olisi turvallista mennä katsomaan Finduilasia? Hänen pitäisi jossakin vaiheessa pyytää anteeksi naiselta, ja sen pitäisi tapahtua mahdollisimman pian. Thorongil päätti ottaa riskin ja lähteä Parannuksen Tarhaan.

Finduilas tervehti häntä väsyneellä hymyllä, kun hän astui huoneeseen.
”Saanen vaivata teitä hetken, Finduilas?”
”Toki. Tulkaa peremmälle.”
Thorongil asteli hitaasti Finduilasin luokse, hieman epäröiden. Finduilas katsoi häneen kysyen.
”Puhun nyt suoraan. Ensinnäkin olen todella huojentunut että näen teidän elossa ja noin hyvillä mielin. Vaikka olen kuullut tiedän surreenkin.”
”Minä olen ollut todellakin surullinen, mutta se alkaa pikkuhiljaa hellittää. Minä selviän kyllä, Thorongil, tai ainakin uskoisin niin.”
”Minä olen pahoillani, Finduilas. Tämä ei olisi saanut tapahtua, ei kenellekään, saati sitten teille”, Thorongil huokasi.
”Mitä te sanotte?” Finduilas kysyi ja tarttui hänen käteensä. Finduilas tavoitti Thorongilin silmät rauhallisin katsein. Enää Finduilas ei näyttänyt niin nuorelta, niin pieneltä, kuin silloin, kun oli saapunut Minas Tirithiin. Thorongiliin ei katsonut epävarma vaan varsin tietäväinen nainen.
”Te ette saa syyttää tästä itseänne, sanoi Denethor mitä tahansa. Asiaan tarvitaan kaksi osapuolta, Thorongil. Minäkin olen osallinen ja osaltani lapseni kuoleman aiheuttaja enemmän kuin te olette. Tiedän, että kaikelta tältä olisi voitu välttyä, mutta mennyttä ei voi toiseksi muuttaa. Te tiedätte sen. Ette saa syyttää itseänne.”
”Puhutte viisaasti, Finduilas, mutta älkää tekään syyttäkö itseänne.”
”Sen minä olen jo tehnyt, ja tätä arpea minun tulee kantaa loppuikäni, Thorongil. Mutta minä selviän. Ja onhan minulla syyllisyydentunteeseen enemmän syytä kuin teillä on”, Finduilas hymyili alakuloisesti. ”Minä teidän huoneeseenne tulin, ette te minun. Minä pääsen siitä yli, olen jo miltei päässyt, joten älkää tekään kätkekö tuskaa sydämeenne. Se, mitä teimme, oli väärin, mutta se voidaan hyvittää vielä.”
Thorongil hymyili. ”Toivon mukaan minun kuolemani ei ole hyvitys siitä. Jos miehenne puhuu, se on varsin todennäköistä. Mutta minä en unohda, Finduilas, sillä tämä asia ei ole pieni.”
”Ette te kuoleman joudu tämän takia, uskokaa pois. Tietäkää, ettette oli yksin osallinen.”
”Minä tiedän sen. Voikaa hyvin, minä jätän teidät nyt lepäämään.” Thorongil suuteli Finduilasin kämmenselkää ennen kuin kääntyi.
”Kiitos, että tulitte, Thorongil”, Finduilas sanoi vielä.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Tämä oli jotenkin haikean tuntuinen luku.

Alku oli kauhean tunteikas. Finduilasin surun ja hämmennyksen saattoi aistia elävästi. Pidin heti tuosta alusta, kun Finduilas tiedostaa sen, ettei ole omassa makuuhuoneessaan, mutta ei jaksa edes ihmetellä, että missä sitten on. Ja tämä oli tavattoman hieno vertaus: Äkkiä totuus viilsi häntä kuin vastateroitettu veitsi. Tuo vastateroitettu veitsi on vain niin hienosti sanottu, ettei mitään rajaa. ;) Denethor oli nyt kyllä rauhallinen ja ymmärtäväinen, mutta tuskinpa hän on voinut tuota Finduilasin aviorikosta vielä mielessään käsitellä. Tai ehkäpä hän pitää sitä edelleen raiskauksena. Vaikea sanoa, että mihin käsitykseen hän jäi puhuttuaan silloin edellisessä luvussa Thorongilin kanssa. Joka tapauksessa voisin kuvitella, että Finduilasilla ja Denethorilla on vielä selvitettävää.

Kun ajattelee Finduilasia ficin alusta alkaen, niin tämä on kyllä aikuistunut kovasti. Ei siis pelkästään tämän kokemuksen jälkeen, vaan aivan koko ficin aikana. Minusta Finduilasin hahmo on ollut kautta koko tekstin mukava. Helposti samaistuttava ja kivalla tavalla vähän yksinkertainen tai naiivi. Niin ja siis tarkoitan tosiaan hyvällä tavalla. Ja kun rupeaa ajattelemaan sitä, että kuinka yksin Finduilas on naimisiin mentyään ollut, kun hänellä ei taida ystäviä olla ja Denethorilla riittää aikaa se, mikä kiireellisiltä tehtäviltä jää. Jos Thorongilia ei olisi ollut, hän olisi ollut aivan yksin, ja siinä valossa tapahtunut on kyllä helppo ymmärtää (ja mitähän tekemistä tällä kaikella on edellisen luvun kanssa? Minä vain taisin innostuin pohdiskelemaan. :)).

Minua jäi nyt kiinnostamaan, että miten Denethor suhtautuu tähän asiaan eli siis toisin sanoen, aikooko hän syyttää Thorongilia jostakin ja tietysti on vielä tuo Thorongilin henkilöllisyyden paljastuminen. Elikkäs jatkoa odottelen. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

(Ihan kun tämän Loftiksen fontti olisi jotenkin suurentunut, tai sitten se johtuu koneestani...)

Finduilas-raasu. Olit kuvaillut hänen tunteitaan tuossa alussa todella aidon oloisesti. Finduilasin ajatukset näyttävät pyörivän pitkälti sen lapsen ympärillä, eikä hän osaa iloita omasta eloonjäämisestään, mikä tuntuu minusta kyllä ihan luonnolliselta tavalta reagoida, vaikka ulkopuolinen tietysti herkästi ajattelee, että mitä sitä nyt syntymätöntä lasta niin kovasti suremaan, kun uusia on mahdollista saada. Mutta onhan se kyllä kauhea pettymys, ja mistä sitä voi lopulta varmasti tietää, tuleeko enää uudelleen raskaaksi. (Vaikka mehän tietysti sen tiedämme, mutta jos nyt yritämme hetken olla ajattelematta sitä. ;))

Thorongil näyttää nyt ainakin uskovan, että Denethor tietää hänen todellisen henkilöllisyytensä. En yhtään ihmettele, että hänestä tuntuu, ettei nyt taida olla ihan paras mahdollinen aika vaatia kuninkaan kruunua, kun tuli tuossa käskynhaltijan miniäkin "raiskattua". ;)

Minä pidin kovasti tuosta kohdasta, missä Finduilas pohtii asioitaan, ja tuntuu pääsevän yli menetyksestään. Sitä lukiessa minun oli taas vaikea uskoa, että olet niin nuori, enkä tarkoita nyt pelkästään kirjoitustyyliä, vaan yleensä tuota tapaa, millä pohdit asioita näissä ficeissäsi, se on niin kypsää ja aikuismaista. (Voin varmuudella sanoa, etten ikinä olisi pystynyt samaan, kun olin sinun ikäisesi.) Minusta oli myös ihanaa, että Finduilas sai sitä voimaa selvityä nimenomaan mieheltään, ja tuntuu nyt kykenevän luopumaan Thorongilista. Minusta on kivaa, että olet kuvannut Denethoria niin positiivisessa valossa tässä ficissä, sellainen ei nimittäin ole kauhean yleistä ficeissä... Ja minä todella toivon, ettei Finduilas enää ala haikailla Thorongilin perään. Ainakin tuo Finduilasin ja Thorongilin kohtaaminen tuossa lopussa vaikutti asialliselta. Mielenkiintoista, että Thorongil saattoi ihan silmin huomata tuon Finduilasissa tapahtuneen muutoksen.

(Ja mitä tuohon vuosilukuun tulee, niin minä en ollut ihan perillä, että mitä vuotta tässä eletään, ja siksi epäilin, että lapsi olisi voinut olla Boromir.)

Nyt sitten vain jännäämään, mitä Denethor aikoo Thorongilille tehdä. Luulisin Dennyn vaativan jonkinlaista hyvitystä. (Kaksintaistelu, kenties? :P) Noh, jään jännityksellä odottamaan, miten tässä käy.
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Väsypää kiittää kommenteista (ja varautukaa sekavaan tekstiin, minä "vähän" valvoin viime yönä...).

Leida, kiitos. :D Kivaa jos pidit alusta, ja tuo veitsenterävertaus tuli ihan viime tingassa mukaan... Tulin miettineeksi, että mahtaakohan se sopia Finduilasin päähän, itse ehkä näkisin sen ennemmin jonkun soturimaisen hahmon käyttämänä, mutta kiva, jos se sinusta toimi. Ja Denethor on kyllä rauhallinen nyt vielä. Osuit ihan oikeaan siinä, että heillä on vielä kana kynittävänä, vaikka Denethor jaksaakin nyt kannustaa vaimoaan.

Ihanaa, minun salainen päämääräni on ollut kasvattaa Finduilasia ihmisenä, ja nyt saan huomata että joku on huomannut sen. :D Voin siis uskoa onnistuneeni. Ja on hienoa, jos pidät Finduilasista. Usko tai älä, mutta minä noin puoli tuntia sitten mietin itsekseni että olen pilannut kaikkien mielikuvat hänestä... Yksinpä Finduilas olisi ilman Thorongilia ollut, ja se auttaa minua tämän jutun kanssa aika paljon. Jos hänellä olisi ystävä, ei olisi Thorongilia tarvittukaan.

Denethorin suhtautumisesta saat pian lukea lisää. :wink:

Mithrellas, kiitoksia :D (Loftiksen fontti on suurentunut. ärsyttää....)

Mukavaa, jos pidät Finduilasin tunteita aitoina. Aika paljon hän tuohon lapseen tuossa keskittyi, mutta toisaalta näin sen luonnollisimmaksi vaihtoehdoksi. Ja niin, Finduilas pelkää, ettei voi enää lapsia saada, vaikka pysyykin toivossa. Ja me tosiaan tiedämme, mitä on tulossa...

Thorongil uskoo aika vahvasti, että Denethor on osannut tulkita hänen sanansa. Eikä taida ihan paras hetki olla suvuista puhumiseen kaikkea tapahtunutta silmälläpitäen. :roll:

Voi hiisi soikoon, minä kiemurtelin kuin mikäkin täällä lukiessani noita sinun ajatuksiasi... Koska taisin vähän aikaa sitten päättää, että olisi pitänyt pitäytyä niissä "happily ever after" -jutuissa vielä muutaman ficin verran, etten todellakaan ollut valmis kirjoittamaan tätä uskottavasti, ja sitten saan tiestysti lukea tuollaisen kommentin. :roll: Mutta kiitos ihan valtavasti, minä en oikein tiedä miten päin istuisin tuon jälkeen (ja voin olla tyytyväinen, että nyt olen hippusen vanhempi, tänään tuli 15 täyteen, jostain syystä enää en tunne itseäni ihan niin pikkuruiseksi, vaikka sitä edelleen olenkin). Taisin vähän harhautua... Mutta Finduilas osasi lopuksi kääntää tapahtuneen voitokseen ja selvisi Denethorin ansiosta, eikä hänen enää tarvitse olla yhtä riippuvainen Thorongilista. Minusta olisi mahdotonta kuvata Denethor pahassa valossa Finduilasin ajatuksissa, kyllä he toisiaan kuitenkin rakastivat. Thorongilin huomaamisessa oli se idea, että Finduilas oli todella muuttunut tapahtuneen myötä. Enpä tiedä, onko tuo oikeasti mahdollista.

Vuosissa menee helposti sekaisin... Vaikka olenkin maininnut, että Finduilas ja Denethor ovat olleet naimisissa alle vuoden tai jotain sellaista tuolla jossain.

Ja tulevaisuus näytää, mitä tässä tulee tapahtumaan. Voinen kuitenkni vihjata, että Finduilas järkyttää mieliä. :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Etiäinen
Puolituinen
Viestit: 355
Liittynyt: Ti Joulu 13, 2005 9:12 pm
Paikkakunta: Metsä

Viesti Kirjoittaja Etiäinen »

Noniin, se pelätty hetki kun Finduilas heräsi. Reaktio ja ajatukset olivat sellaiset kuin saattoi odottaakin. Hirveän surullinen tuo alku kyllä oli, ja hyvä niin.

Suurin hämmennyksen aihe tässä on se, että minä pidin Denethorista. Alkaa kuulostaa jo sellaiselta mieheltä, jonka minä itselleni haluaisin. Hänen huolenpitonsa on söpöä. Tämä ficci on tuonut ihan uuden näkökulman herraan. Ehkä minun vuosia kestänyt Denethor-vihani väistyisi ^^

Thorongil sitten alkoi taas syyttää itseään, kuten odottaa saattaa. Tuo "melkein tapoin Finduilasin" oli kyllä aika raju syytös, mutta toisaalta, juuri niinhän Aragorn toimii. Se on tavallaan söpöä. Onneksi Finduilas kuitenkin lopuksi oikaisi Thorongilia, ettei raukka syyttele itseään liikaa. Tuo lopun keskustelu oli muutenkin hieno, tärkeä molempien osapuolten kannalta.
Kuten tuolla ylempänä joku totesi, ja kuten Thorongilkin huomasi, Finduilas on selkeästi muuttunut tarinan edetessä. Alussa hän oli sekava pikkutyttö, jolta saattoi odottaa kaikkea tyhmää. Enää hänestä ei tarvitse olla jatkuvasti niin huolissaan, kyllä hän vastoinkäymisistä aina jotenkin selviää, ja ajattelutapakin on selkeästi muuttunut. Toivottavasti Finduilas vielä loppujen lopuksi vielä oppii virheistään.

Niin, että Denethor sitten tietää Thorongilista. Melko jännä tilanne kaikinpuolin. Nyt jäädään odottelemaan mitä hän tekee asialle ^^
Niin tie on musta,
vaan mustempi ois mieli kulkijalla,
Jos kuu ei paistaisi hopeaansa
Kuoleman kattilalla - tummuvan taivaan alla.

Viikate:Tie

"Mutta koska jonkun pitää sotkea asiat" | Vuoden Pippin 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Etiäinen, kiitos. Tuntuu hölmöltä sanoa näin, mutta minusta on kivaa, että tulit surulliseksi tuosta alusta. Olen aina tyytyväinen, jos saan kuulla tekstin herättäneen tunteita. :D

Ja jos sinä olet alkanut pitää Denethorista... Olenko minä tehnyt hänestä huonon vai hyvän kirjaan verraten? Pelottaa, jos mielipiteesi muuttuu tosiaan noin tämän väkerryksen ansiosta (minä kun haluaisin, että ihmiset löytävät ne samat hahmot jotka kirjastakin...). Mutta toisaalta, eihän ketään saa vihata. :wink:

Thorongil syyttelee itseään taas juu... Joskohan pian saisin sen loppumaan, mutta minusta on kivaa, jos et ole turhautunut. Olen tainnut vähän liikaa korostaa hänen tuota itsensäsyyttelypiirrettään, jonka bongasin kirjasta siinä, kun hän valittelee, että Gimli ja Legolas valitsivat huonon valitsijan, kun mikään ei ole hänen tekemänään muka onnistunut (tulipas pitkä ja epäselvä lause kirjoitettua...).Olen silti tyytyväinen, jos pidät sitä Aragornin piirteenä. Ja ihanaa, jos pidit siitä keskustelusta. :D

Finduilasia olen yrittänyt kasvattaa tämän fcin aikana, hienoa, jos olet sen huomannut noinkin selkeästi. Olen alusta asti pelännyt epäonnistuvani siinä, että Finduilasin pitää kasvaa. Uskon, että hän oppii kääntämään virheet voitokseen, kuten jo tässä vähän.

Ja Denethor tosiaan arvailee hiki hatussa, reaktio näkynee pian tulevaisuudessa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Tämä luku jätti jotenkin...hajanaisen olon. Luin tämän jo muutama päivä sitten mutta en jotenkin osannut kirjoittaa mitään kommenttia. Nyt siis uusi yritys :)

Niin...Finduilas oli todella hajalla ja Denethor yrittää koota häntä kokoon parhaan mukaan. Tuo ajatus jäi varmaan päällimmäisenä mieleen. Ja on jotenkin helpottunut olo Thorongilin puolesta, vaikka tuntuukin kamalalta että keskenmenosta oli jotain hyötyä.

Tuo alku...se oli oikeasti todella koskettava, kaikki nuo Finduilasin tuntemukset joita olit kuvaillut. Herätti todella suurta myötätuntoa Finduilasia kohtaan. Mietin, kuinka pitkälle Finduilasin raskaus oikein olikaan edennyt? Tuli vain mieleen parantajan sanoista "Lapsenne on poissa, mutta te olette elossa, Finduilas-rouva. Poika olisi voinut viedä teidät mukanaan". Tuskin tuohon aikaan oli juuri mitään keinoja selvittää lapsen sukupuoli, kuin vasta syntymän jälkeen...Olen pahoillani, kiinnitän taas huomioni epäolennaisiin asioihin. Denethor oli ihana ja rakastava. Tosin nuo lausumattomat sanat veivät tilanteelta sen herkkyyttä. No, miehet ovat miehiä...

Tämä oli Finduilasille jotenkin kasvamisen paikka. Vaikka viime luvussa hän tajusi koko tilanteen vakavuuden, nyt mentiin viimeiseen asti ja hän sai maistaa pohjan karvasta sakkaa. Onneksi hänellä on Denethor. Tässä tuli Denethorista esille juuri niitä puolia, joita minä olen hänelle kuvitellut. Tuo oli ihanaa, miten Denethor, vaikka kiireinen onkin, kävi vaimonsa luo ja keskusteli asiasta ja tuki tätä. Luulen tämän tapahtuneen kyllä lähentävän heitä.

Thorongilin tapaista, hän ei voi jättää asiaa sikseen. Parasta kuitenkin lienee, että hän meni Finduilasin luokse ja puhui tämän kanssa, "viimeisen kerran", siltä vaikuttaa.

Todella toivon että tästä alkaa itse kullakin henkilöllä suunta ylöspäin elämässä :) Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Andune, kiitos. Nyt minä taidan puolestani olla sanaton.

Ihanaa, jos pidit alkua koskettavana, ja jos sain myötätuntosi heräämään. :) Finduilasin raskaus oli jossain kolmannella kuulla, sekoitin nuo päivämäärät jossain vaiheessa kun tarvitsin lisää aikaa ja nyt en ihan ole varma. Jossain kolmannen ja neljännen välimaastossa. Ja tuo poika piti heittää menemään, se piti muuttaa sanaksi "lapsi", mutta näköjään se jäi tekemättä. Eihän siinä mitään keinoa sukupulta ole selvittää, mutta lapsi kuitenkin sieltä pois tuli jne., enkä jaksanut lähteä etsimään tietoa siitä, minkä ikäisellä sikiöllä sukupuolen erottaa.

Denethor oli niin tahdikas kuin kykeni tuossa tilanteessa olemaan, kyllä hänen täytyy karulla tavalla olla tyytyväinenkin tapahtuneeseen.

Finduilas kasvoi yhä lisää tämän myötä, kyllä vain. Sinä puit tuon sanoiksi tosi hienosti, niin, Finduilasin piti niellä pohjasakkaa myöten ihan kaikki. Ja Denethor tiestysti tukee moisessa tilanteessa, erityisesti edelleen raiskaukseen uskoen. Ja kyllähän tämä lähensi heitä ainakin hetkeksi.

Thorongil ei voi jättää asiaa haihtumaan itsestään, hänen on saatava se selvitettyä. :wink: Ja kylla hän ja induilas taisivat molemmat olla tuon keskustelun tarpeessa.

Jaa-a, parempaa saat toivoa, mutta en lupaa mitään.
_________________

Uusi luku. Olen edelleen aika motissa tämän ficin kanssa, mitä nyt olen lukja koneelle kirjoitellut, mutta en ole muutamana viikkoon koskenut kynään ja vihkoon yhtä aikaa. Kai se siitä sitten joskus vielä, minä lupasin, etten tätä kesken jätä. Tämä luku johdattelee seuraavaan ja sisältää itsessäänkin jotain tapahtumia. Hyvää pääsiäistä toivottelen myös tämän luvun myötä...

25. Luku: Finduilas järkyttää

Oltuaan kaksi viikkoa Parannuksen Tarhassa Finduilas pääsi pois. Hän oli mieleltään ristiriitainen, sillä jonkin ihmeen kautta hän jaksoi uskoa huomiseen ja odottaa sitä, kun toisaalta hänen teki mieli itkeä taas ja unohtaa elämä. Kaikeksi onneksi Denethor oli hänelle niin kultainen. Mutta silti Finduilas tiesi, ettei häntä lohduttanut Denethor surrut niin kuin hän. Denethor taisi olla vain onnellinen siitä, että ei tarvinnut elää epätietoisuudessa, ja Finduilas uskoi, että mies oli surrut häntä, ei lasta. Finduilas ei tohtinut edes ajatella, oliko Thorongilille tapahtunut jotain sen jälkeen, kun mies oli käynyt häntä tervehtimässä. Denethor saattoi varmasti olla kauhea vihassaan.
”Denethor?” Finduilas kysyi varovasti kulkiessaan miehensä vierellä käytävää eteenpäin.
”Mitä nyt?”
”Minun on vain saatava tietää yksi asia… Mitä.. mitä Thorongilille tapahtui?” Finduilas tarttui lujemmin miehensä käteen, kun Denethor pidensi askeltaan ja syvä halveksunta nousi kasvoille.
”Hän väitti minulle, ettei tapahtunut ollut vain hänen syytään, ja seuraavaksi sainkin kuulla, että hänen ei kuuluisi kunnioittaa minua ja isääni ylempinään ollenkaan. Olen keksinyt vain yhden mahdollisuuden hänen sanojensa taakse, mutta en halua uskoa siihen.”
Finduilas henkäisi tahtomattaan. Hän oli siis osunut oikeaan; Thorongilin piti tarkoittaa sitä, että oli Isildurin perillinen, jonka uskottiin jo kadonneen. Finduilas oli arvannut oikein! Denethorkaan ei tahtonut uskoa, vaikka oli kuullut sanat Thorongililta itseltään.
”Siinäkö siis kaikki?” Finduilas kysyi. Hän ei tahtonut uskoa, että Denethor olisi jättänyt asian sikseen.
”Siinä kaikki”, Denethor tuhahti.
Finduilas ei ollut edes tajunnut pidättäneensä hengitystään ennen kuin hän päästi ilman keuhkoistaan.
”Mutta Finduilas, minä en vain ymmärrä, miksi vannoit, että Thorongil on luotettava vain hieman ennen kuin sain selville, mitä hän sinulle teki.”
”Koska häneen voi luottaa”, Finduilas sanoi kipakammin kuin oli tarkoittanut. ”Sinähän sanoit hänen sanoneen, ettei yksin ollut osallinen tapahtuneeseen ja että hän on sinua ylempi. Se kaikki on totta, Denethor.”
Denethor pysähtyi niin äkkiä, että Finduilas jatkoi vielä askeleen eteenpäin ennen kuin seisahtui. Hän kääntyi kohti miestään kummissaan.
”Sinäkö tiesit?” Denethor kysyi.
”Minä arvasin, mutta en ollut varma. Olisin kysynyt sitä häneltä itseltään, mutta nyt kuulin sen sinulta”, Finduilas selitti.
Denethor pudisti päätään. ”Ja sittenkö se mies ei ole yksin syyllinen? Sanoit kaiken olevan totta. Mitä se tarkoittaa?”
Finduilas nielaisi ja sulki silmänsä ennen kuin vastasi. Valehtelu ei häntä houkutellut, siis Denethorin piti kohdata totuus.
”Hän ei ikinä raiskaisi, ei ketään. Hän on rehellisimpiä ihmisiä, jotka olen saanut tavata. Mitään ei olisi tapahtunut, ellen olisi mennyt hänen huoneeseensa eräänä aamuna, kutsumatta, koputtamatta.” Finduilas ei välttynyt näkemästä Denethorin ilmettä, vaikka hän laski kasvonsa. Komeat, jalot kasvot täyttyivät ensin epäluulosta, sitten pohjattomasta surusta. Denethor näytti hetken mieheltä, joka oli kuullut kaikkein pahinta painajaistaan pahemman asian lausuttuna. Finduilas saattoi kuulla miehensä haukkovan henkeään.
”Finduilas, se… se ei vain voi olla totta.”
Sanat tihkuivat tuskaa, ääni ei ollut ollenkaan sellainen kuin Denethorin ääni yleensä oli. Soinnukas, kaunis ääni, jonka kuuntelemisesta Finduilas nautti, oli paksu ja epäuskoinen. Finduilasista tuntui siltä, kuin joku olisi repinyt sydäntä hänen rinnastaan. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä väkisin, kysymättä lupaa, kun hän kohotti katseensa Denethoriin vastentahtoisesti.
”Minä olen niin pahoillani, Denethor.” Käheä kuiskaus tuskin kuului, ja hetken Finduilas ei ollut varma, oliko Denethor kuullut sitä. Denethorin kasvot oli vallannut ilme, jonkalaista Finduilas ei olisi voinut kuvitella koskaan niillä näkevänsä.
”Jätä minut yksin.” Ääni oli jälleen Denethorin ääni, mutta nyt se kolkko ja kylmä niin kuin silloin, kun mies puhutteli Thorongilia. Siihen sävyyn Denethor ei ollut milloinkaan puhunut Finduilasille. Ei koskaan, ei ennen kuin nyt. Pitkät askeleet kaikuivat tyhjällä käytävällä kunnes katosivat ja Finduilas oli yksin pahan olonsa kanssa.

*

Thorongil yllättyi löytäessään Finduilasin puutarhasta itkemästä. Oli iltapäivä, harmaa sumu ympäröi puutarhaa ja teki hahmot epätodellisiksi. Kun Finduilas kuuli lähestyvät askeleet, hän kohotti katseensa silmät kyyneleisinä ja tapasi Thorongilin katseen.
”Denethor ei puhu minulle”, hän ilmoitti hiljaa. ”Minä kerroin hänelle. Totuuden, sen, että… sen, että se olin minä joka tuli sinun luoksesi eikä päinvastoin.”
”Te olette kokenut kovia, Finduilas. Olitte urhea, kun ette takertunut siihen selitykseen, minkä Denethor tarjosi. Kaikki eivät olisi pysyneet totuudessa”, Thorongil sanoi rauhallisesti.
”Mitä urheus auttaa minua nyt, kun minä olen yksin? Tunnen oloni yksinäisemmäksi kuin milloinkaan. Lapsi on poissa, Denethor minut hyljännyt. Olen kelvoton, typerä, petollinen…” Finduilas niiskutti ja puristi kätensä yhteen.
”Finduilas, älkää. Ette saa sanoa noin”, Thorongil kiirehti keskeyttämään.
”Mikä te olette minua estämään?” Finduilas parahti paiskaten totuuden myös Thorongilin kasvoille.
Thorongil piti lyhyen tauon.”En minä ole yhtään mikään. Olen pahoillani, Finduilas. Jätän teidät yksin, jos sitä toivotte”, hän sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Hänen ei olisi kuulunut olla siinä, ja Finduilas puhui totta.
”Älä mene”, Finduilas kauhistui ja tarttui häntä käsivarresta. ”Älä sinäkin jätä minua yksin nyt…”
”Voi Finduilas.” Thorongil katsoi naiseen.
”Ole vain siinä, ole kiltti. Minä en tahdo olla yksin. Toivon vain, että olet siinä, ei mitään muuta.” Finduilasin katse anoi häntä jäämään, kyynelet kimalsivat tummissa ripsissä.
”Minä pysyn tässä, älä huolehdi”, Thorongil sanoi uskaltaen jättää muodollisuuden, Finduilas sen oli jo tehnyt.
”En voi kylliksi kiittää sinua. Minut on revitty kappaleiksi niin monesti viime aikoina. En tarkoittanut satuttaa Denethoria, en koskaan… Kaikki vain tapahtui.”
”Minä tiedän sen, Finduilas, minä tiedän sen. Sinun pitää kertoa se jollekulle muulle, joka ei tiedä. Sinä olet vahva, Finduilas. Vahva. Selvisit jo paljon pahemmastakin, enää ei ole pitkä matka Denethorin luo. Miehesi rakastaa sinua ja ymmärtää, kun kerrot hänelle totuuden.”
”Rakastaako todella?” Finduilas näytti lohduttomalta.
”Minun on tuohon todella paha vastata, mutta olisiko hän järkyttynyt ollenkaan, ellei hän rakastaisi?” Thorongil kysyi hiljaa.
Finduilas niiskahti, katsoi häneen ja hengitti syvään. ”Niin, te puhutte totta. Kiitokseni.” Sävy oli jälleen muodollinen. Thorongil kumarsi pienesti.

Finduilas oli jo lähdössä, kun hän äkkiä muisti jotakin.
”Minä tiesin, että te olette kuninkaiden sukua, Thorongil. Minä tiesin”, hän sanoi ennen kuin katosi sumuun.

*

Kaksi sumuisenkosteaa päivää oli kulunut, eikä Finduilas ollut saanut puhuttua Denethorin kanssa kertaakaan. Finduilas oli yrittänyt puhua, kertoa, että mies oli hänelle tärkeämpää kuin mikään muu asia koko maailmassa. Denethor oli kuitenkin joka kerta kääntänyt hänelle selkänsä tai teeskennellyt, ettei kuullut. Finduilas oli neuvoton. Hän oli nähnyt Denethorin ilmeen ja kumarat hartiat. Denethor sulki kaiken sisälleen, mutta sama mies ei ollut. Joinakin öinä Finduilas oli herännyt ja tajunnut, ettei Denethor ollut hänen vieressään. Hän ei tiennyt, missä mies oli ne yöt viettänyt, ja asia huolestutti häntä. Hän oli yksinäisempi kuin milloinkaan elämänsä aikana ja kaiken lisäksi olo oli ollut tavattoman tyhjä jo ennen sitä, kun hän oli totuuden kertonut. Finduilasin ruokahalukin katosi. Hän mietti ivallisesti itsekseen, että mahtoi Ecthelion ihmetellä, kun hänen poikansa ei syönyt tai puhunut vaimolleen, ja vaimo ei syönyt tai puhunut Denethorille. Asiat alkoivat olla jo liiankin mutkikkaita. Finduilas ei saanut lohtua mistään, ja hän suri itsekseen yksinäisen hetken toisensa perään. Hän olisi tahtonut käpertyä Denethorin kylkeen, koskettaa tämän hiuksia ja nukahtaa turvallisuudentunteeseen. Mutta hän ei voinut, Denethor vältteli häntä, ja hän oli yksin. Aivan yksin. Thorongilin kanssa Finduilas ei uskaltanut puhua, sillä jos Denethor näkisi heidät yhdessä, Finduilas suljettaisiin johonkin kaappiin tai huoneeseen yksikseen. Jotenkin Finduilasin olisi vain selvittävä yksin, murrettava jää, sillä Denethor ei hänelle puhuisi ennen sitä.

*

Thorongil seurasi etäältä, miten Denethor ja Finduilas kumpainenkin riutuivat yksinäisyydessään. Hänen oli paha olla, Linnan ilmapiiri oli ahdistunut eikä ollenkaan levollinen. Sotilaatkin vaistosivat sen, mutta eivät tienneet tunnelman aiheuttajaa. He olivat toki nähneet Denethorin synkkänä kuin myrskyn silmä, mutta he eivät tienneet, miksi käskynhaltijan poika oli vihainen. Ja kaikki oli pusertunut jotenkin Thorongilin ympärille. Toisaalta hän ymmärsi, miltä Denethorista täytyi tuntua. Ihminen, jota Denethor eniten rakasti, oli omasta tahdostaan liittynyt Denethorin pahimman vihamiehen seuraan. Jos Denethorille tilanne oli vaikea, Finduilasille sen täytyi olla sitäkin pahempaa. Olihan tämä juuri menettänyt lapsen ja miltei kuollut itse samalla. Ecthelion tarkasteli lähimmäistensä touhuja huolissaan ja ihmetellen, mutta Thorongil oli tyytyväinen, ettei Denethor puhunut isälleen. Jopa palvelusväki loi sääliviä katseita Denethorin ja Finduilasin suuntaan. Kumpikin osapuoli olisi nyt tarvinnut toistaan. Thorongilista tuntui typerältä, hänhän oli tavallaan syyllinen kaikkeen. Tosiasia kuitenkin oli, että hänen kuuluisi nyt vain katsoa, mitä tapahtuisi.

Vierailu Herionin luona sai hänen mielensä kevenemään vähän. Hänen ystävänsä poika oli jo miltei kaksivuotias ja touhukas kuin pieni poika vain osaa olla. Lemhir juoksi isänsä luota äitinsä helmoihin ja tuli sitten taas isänsä luokse ihmettelemään Thorongilia. Kun Thorongil erehtyi katsomaan poikaan, Lemhir pinkaisi pelästyneesti pois eikä hetkeen uskaltanut tulla miesten luokse. Herion naureskeli pojan tekemisille samalla, kun kuunteli, mitä kerrottavaa Thorongililla oli.
”Olet vaan saanut aika sekasotkun aikaan siellä ylhäisön keskuudessa”, hän sanoi sitten ääntään madaltaen.
”En arvannut, että näin voisi käydä. En osannut varautua siihen, että Finduilas ryntäisi huoneeseeni, saati sitten tällaisiin seurauksiin.”
”Sinä et sentään joudu kestämään riitaa niin kuin he. Sinuna olisin tyytyväinen, sillä kaikkea ei voi saada. Olisit voinut joutua tuomituksi.” Herion taputti Thorongilia olalle.
”Se on kyllä totta. Ja minulla on ystävä, jonka luokse voin karata”, Thorongil sanoi hymyillen. ”Kerro nyt, kuinka sinä oikein voit.”
”Minulla menee mukavasti, kerrottavaa ei ole ollenkaan niin paljon kuin sinulla oli. Elämä kulkee rauhallisesti eteenpäin. Mitä nyt minulla vähän yskää on”, Herion totesi.
”Ehkä se johtuu vain talvesta”, Thorongil sanoi.
”Sitä minäkin Meraelille tolkutan, hän ei vain usko minua”, Herion huokasi.

*

Kahden viikon hiljaisuuden jälkeen Finduilas alkoi jo käydä epätoivoiseksi. Hän halusi Denethorin takaisin, ja hänen olisi tehtävä jotakin. Nyttemmin Denethor oli sentään tainnut leppyä hiukan, sillä enää mies ei ollut viettänyt öitään poissa. Vaikka Finduilas oli ollut itkun partaalla monena iltana, ei Denethor ollut kertaakaan kääntynyt hänen puoleensa. Se oli ollut kauheampaa kuin mikään muu.

Vielä sinä samana iltana Finduilas puhuisi, menisi se sitten syteen tai saveen. Hänen olisi yritettävä, ja hän olisi valmis vaikka lyömään jos Denethor ei muuten kuuntelisi. Finduilas muisti, miten oli painostanut Thorongilia. Kyllä hän vielä Denethorin puhumaan saisi. Jää sulaisi ja murtuisi, katoaisi pois, sen Finduilas päätti. Siitä kannasta häntä ei horjuttaisi yksikään sana tahi teko.
Viimeksi muokannut Nerwen, Su Maalis 23, 2008 10:47 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Hmm...ajatuksia herättävä luku.

Finduilasilta oli vahva teko kertoa koko totuus Denethorille, vaikka siitä ikävyyksiä ja ongelmia seurasikin. Niin kuin Thorongil sanoi, hän olisi aivan hyvin voinut vaan jättää Denethorin kuvitelmiensa pariin ja pelastaa itsensä. Voin vain kuvitella, miten totuus satuttaa Denethoria.

Tämä on kyllä melkoisen sotkuinen tilanne. Voin hyvin kuvitella miten Denethor sulkeutuu kuoreensa eikä puhu Finduilasille. Melkoinen pattitilanne naisen kannalta. Onneksi Thorongil sai Finduilasin hieman rauhoittumaan, mutta eipä tuo silti kovin hyvältä näytä.

Toivon todella että Finduilas saa puhuttua asiat halki Denethorin kanssa. Mitä elämää tuokin on, kun molemmat riutuvat yksinäisyydessä eivätkä puhu.

Minusta tuntuu että Thorongil lähtee pian Gondorista. Osaksi siksi, että hän luulee Denethorin tietävän kuka on ja nyt kun Finduilaskin paljasti tietävänsä.

Minä en oikein osaa sanoa muuta kuin että jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Finduilas tosiaan järkytti. Voi Denethor-parkaa. :( Kuitenkin minusta tuntuu, että Finduilas teki oikein kertoessaan totuuden. Olisi ollut väärin Thorongilia kohtaan väittää muuta. Ja kyllähän tuollainen salaisuus olisi varmaan tavalla tai toisella tullut häiritsemään Finduilasin ja Denethorin suhdetta. Minusta Denethorin reaktio oli upeasti kuvattu. Se, että hän nimenomaan tuli surulliseksi, eikä vihaiseksi, oli hyvin liikuttavaa.

Hmm... minusta Thorongil voisi vaikka painua jollekin sotaretkelle ja antaa Finduilasin ja Denethorin selvittää välinsä ihan keskenään. Toisaalta Finduilas oli niin onneton tuossa puutarhassa itkiessään, että Thorongilin tuki tuli varmasti tarpeeseen.

Denethorin surun ja sulkeutuneisuuden voi ymmärtää, toivon sen hellittävän jossain vaiheessa. Finduilasin pitäisi jotenkin saada Denethor ymmärtämään, ettei ole rakastunut Thorongiliin eikä Denethorissa ole mitään sellaista vikaa, joka olisi saanut Finduilasin sortumaan tuohon syrjähyppyyn. Mutta Denethorin on kyllä varmasti joka tapauksessa kauhean vaikea sulattaa tuota tapausta, koska hän pitää muutenkin Thorongilia kilpailijanaan. Jos Thorongil olisi raiskannut Finduilasin, Denethor olisi helposti päässyt Thorongilista eroon ja saanut kaikki kaupungissa vihaamaan tätä. Totuuden kuuleminen oli Denethorille varmasti monella tapaa hirveä pettymys.

Mukavaa, että Thorongil voi puhua asioistaan Herionin kanssa. Olen yhä sitä mieltä, että olisi mukavaa, jos Finduilasillakin olisi joku tuon kolmiodraaman ulkopuolinen ystävä, jolle voisi uskoa murheitaan. Minua vähän huvitti nuo Herionin kuulumiset. Elämä kulkee rauhallisesti eteenpäin. Mitä nyt minulla vähän yskää on. Minulla usein on tuollainen fiilis, kun kuulee muiden kertovan kaikenmaailman jutuista, joita heille on käynyt. Paitsi että minulla ei ole ollut tuota yskääkään vaihtelua tuomassa. ;)

Finduilas on sitten päättänyt puhua. Hyvä hyvä. Toivon mukaan siitä on apua. (Suosittelen muuten, että oikoluet tuon viimeisen osan ensimmäisen puoliskon uudestaan, siinä oli muutama typo.)

Jatkoa odottelen minäkin. :)
Avatar
Etiäinen
Puolituinen
Viestit: 355
Liittynyt: Ti Joulu 13, 2005 9:12 pm
Paikkakunta: Metsä

Viesti Kirjoittaja Etiäinen »

Tämä herätti melko ristiriitaisia tunteita.
Minua alkoi ensimmäistä kertaa kiukuttaa Finduilasin petollisuus, ja säälin Denethoria. Finduilashan loppujen lopuksi teki väärin. Tähän mennessä olen aina yrittänyt ymmärtää, onhan Thorongil vastustamaton mies ^^ Yhtäkkiä vain hoksasin että itse asiassa noinhan ei saa tehdä. Löysin jälleen uuden näkökulman tarinaan, ja opin samalla jotain itsestäni, sillä tuo näkökulma olisi kyllä pitänyt heti hoksata. Taidan olla vähän puolueellinen ^^
Ajatukseni heittivät jälleen ympyrää kun Finduilas tunnusti Denethorille. Se oli ainoa oikea ratkaisu, Thorongilin kannalta, ja myös Finduilasin omantunnon kannalta. Hienoa, että kumpikin kantaa vastuunsa vääristä teoistaan.

Minua kiehtoo tuo ajatus siitä, että Denethor tietäisi Thorongilin henkilöllisyyden, ja se, miten se vaikuttaisi Sormuksen Sodan tapahtumiin ja Denethorin suhtautumiseen Aragornia kohtaan. Jännä ajatus, tykkään siitä ^^ Odotan jännityksellä, jättääkö hän asian sikseen vai mitä hän tekee ^^

Jotenkin tykkäsin hirveästi tuosta kohdasta, missä kuvattiin Finduilasin ja Denethorin riitaa monesta eri näkökulmasta. Se loi hienon kokonaiskuvan siitä, miten riita näkyi kaikille, riippumatta siitä tietävätkö he mistä on kyse, tai ei.

Herionin poika oli aivan ihana :) Juuri sellainen kuin kaksivuotiaat lapset ovat, uteliaita mutta kuitenkin ujoja. Voin hyvin kuvitella tuon tilanteen ^^

Lopetus oli hieno, luku loppui juuri oikeaan kohtaan, jotta jäin odottamaan jatkoa innolla ^^
Niin tie on musta,
vaan mustempi ois mieli kulkijalla,
Jos kuu ei paistaisi hopeaansa
Kuoleman kattilalla - tummuvan taivaan alla.

Viikate:Tie

"Mutta koska jonkun pitää sotkea asiat" | Vuoden Pippin 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitokset.

Andune, kiitos. Finduilas sai jotenkin kerättyä itsensä ja kerrottua kaiken. Denethorille asia ei todellakaan ole helppo, hän ehti jo uskoa tosiaan siihen, että Finduilas oli tuossa liemessä tahtomattaan.

Minä olen tainnut saada melkoiset sotkut aikaan... Tuo Denethorin sulkeutuminen tuntui minusta järkevimmältä reaktiolta, koska en osaa kuvitella häntä satuttamassa Finduilasia mitenkään. Siis muuten kuin olemalla välittämättä, tietysti, mutta ei ruumiillisesti.

Ensi luku kertokoon, miten Finduilas päättää asiaa ryhtyä ratkomaan. Minusta on surullista kirjoittaa tämmöisiä, kun ottaa huomioon sen, että Finduilas kuoli nuorena... Jos joutui kerran suremaan noin eläessäänkin.

Voi, kunpa Thorongil vain voisikin lähteä jo! Mutta ei, hänen pitää olla Gondorissa vielä neljä vuotta. :roll: Olen niin patissa itsekin tämän ficin kanssa, että olisin ikionnellinen jos Thorongil olisi häipynyt aikaisemmin kuin vuonna 2980.

Mithrellas, kiitos. Denethorilla ei ole helppoa, ei, mutta hän ansaitsi tietää. Ja Finduilas sai rohkeutensa kertoakseen asian... Minusta olisi ollut väärin kaikkia kohtaan, jos Finduilas olisi pysynyt hiljaa, ei vain Thorongilia; Denethorhan olisi elänyt väärässä luulossa ja Finduilas itse tuskin olisi pystynyt asiaa unohtamaan. Kivaa, jos pidit Denethorin reaktion kuvaamisesta. Ja hän oli nimenomaan surullinen.

Thorongil saisi kyllä lähteä, mutta en voi heittää häntä juuri nyt mihinkään. Kuitenkin uskon, että Finduilas tarvitsi Thorongilia tuossa tilanteessa, vaikka vain muutamia lohduttavia sanoja saadakseen.

Osuit asian ytimeen, Finduilasin pitää jotenkin vakuuttaa Denethor siitä, ettei hänen ja Thorongilin välillä ole mitään sen suurempaa. Mutta luulen, että loppujen lopuksi Denethorille asia oli kaikkein hirvein. Hänen olisi ollut helpompaa elää, jos se olisi ollut raiskaus.

Niin, Herionia minä vielä kuljetan mukana. Kun Finduilasille on vaikeaa taikoa ketään ystävää, niin Thorongilille sentään voin sen tehdä. Herionin elämä on aikas tavallista, ja kivaa jos se kuulosti aidolta.

Finduilas päätti tosiaan puhua, ja siihen palataan ensi luvussa. Kiitos, kun ilmoitit noista virheistä. Sen siitä saa, kun luottaa siihen, että minuutti sitten kirjoitettu ei ole virheitä täysi ja ei tarkista kuin vähän matkaa... Täytyy käydä korjailemassa.

Etiäinen, kiitos. Finduilas taisi aika petollinen olla tuossa, mutta ei hän sitä tahallaan tehnyt. Hän teki väärin, kyllä vain, mutta ei kyennyt pysäyttämään itseään. Thorongilhan on vastustamaton... :wink: Mutta silti se oli väärin. Puolueellisuus ei välttämättä ole pahasta, ja kivaa, jos löysit uuden näkökulman.

Ja niin, Finduilas todella teki ainoan oikean ratkaisun. Kaikki muut olisivat minusta ollet huonoja, vaikka Denethorin mielenrauha olisikin säilytetty.

Itse asiassa liitteissä todetaan, että Denethor olisi osittain vihannut Thorongilia sen tähden, että sai selville, kuka tämä oli ja uskoi Gandalfin ja Thorongilin suunnittelevan vallankaappausta. Ja olen ajatellut, että sen takia Denethor oli niin nihkeä sitten Sormuksen Sodassakin...

Ihanaa, jos pidit tuosta kuvauksesta. Minusta se oli hauska kirjoittaa, tuollaisia yksityiskohtia on kiva viljellä.

Kivaa, jos pidit Herionin pojasta. Juuri niin, hän on ujo mutta kovin utelias.

Ja loppu on ensi luvussa alku. :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin