Kuinka nainen hurmataan (Faramir/ofc, PG-13, one-shot)
Lähetetty: Ti Marras 06, 2007 5:39 pm
Title: Kuinka nainen hurmataan
Author: Mithrellas
Rating: PG-13
Pairing: Faramir/ofc
Genre: romance/humor
Disclaimer: Keski-Maa, Faramir, Boromir, Denethor ja Hirluin ovat Tolkienin enkä tee niillä rahaa vaan hauskaa.
Summary: Veljekset Boromir ja Faramir + kaunis nuori neito. Mitä siitä seuraa? Katsahdus käskynhaltijan perheen auvoisaan arkeen poikien ollessa 16 ja 21 v.
A/N: Olen kirjoittanut tätä keväästä asti, mutta lopetuksen laatiminen meinasi kaataa koko ficin. Koska olen kuitenkin lupaillut tätä, niin tässä tämä tulee. Tämä on one-shotiksi varsin pitkä, mutta ei tätä oikein voinut kahtiakaan jakaa. Faramir on tässäkin tosi lapsellinen ikäisekseen eikä muutenkaan mikään järjenjättiläinen, mutta tuollainen siitä nyt vain tuli.
Feedback: Kyllä kiitos.
Kuinka nainen hurmataan
Faramir tiesi, että jos hän aikoi voittaa, sen olisi tapahduttava pian. Onnistunut harhautus ja äkkinäinen yllätyshyökkäys, tai muuten hän häviäisi, sillä Boromirin voimat eivät alkaisi ehtyä vielä pitkään aikaan. Faramir oli varma, että veli jaksaisi miekkailla vaikka auringonlaskuun ja yöhönkin, jos tämän olisi pakko, ja nyt oli vasta keskipäivä. Kesäkuiset auringonsäteet lankesivat polttavina alas valkeasta kivestä tehdylle pihalle, ja suihkulähteen pisarat kimmelsivät niin, että silmiä häikäisi.
Faramir ei tohtinut katsoa sivulleen, mutta hän tiesi, että neiti Meleth seisoi siellä, muurin vierellä, veljensä Hirluinin rinnalla, sievänä ja suloisena kuin kukka kevätnurmella keltaisen auringonvarjonsa alla. Neidon läsnäololla tuntui olevan kummallinen vaikutus veljeksiin. Kumpikin halusi voittaa kuin heidän elämänsä, tai ainakin heidän ikuinen onnensa, olisi ollut siitä kiinni. Eihän se oikeastaan Boromirin kohdalla niin kummallista ollut - sellaista taistoa, jota tämä ei olisi tahtonut voittaa, ei ihmiskunta ollut vielä nähnyt, mutta tällä kertaa Faramirkin toivoi voittoa sydänjuuriaan myöten.
Liian myöhäistä, Faramir tajusi. Hänen voimansa alkoivat ehtyä. Boromir valpastui entisestään, ja alkoi painostaa: Faramir joutui perääntymään ja torjumaan iskuja sen sijaan että olisi hyökännyt. Aurinko paahtoi, hiki valui silmiin ja äkkinäinen tuulenpuuska lennätti hiukset nuoremman veljeksen silmille. Hetkeen hän ei nähnyt kunnolla, hätääntyi ja horjahti torjuessaan Boromirin iskun, eikä ehtinyt suojautua seuraavalta.
"Kuolit!" Boromir naurahti ja piteli miekan kärkeä Faramirin kurkulla.
Tämä astui taaemmas, tuijottaen veljeään äkäisesti. "Se oli tuulen syy!"
"No, oli minkä syy hyvänsä, minä voitin rehdisti ja reilusti", vastasi Boromir virnuillen.
Faramir kiristeli hampaitaan. Miksi hänen aina piti hävitä, vaikka hän kuinka yritti? Se oli niin väärin ja epäoikeudenmukaista.
Meleth-neiti ja hänen veljensä Hirluin tulivat onnittelemaan Boromiria, joka oli juuri todistanut olevansa maineensa veroinen miekkataituri. Hirluinilla oli otsaa tokaista, että Faramirkin oli kamppaillut ikäisekseen poikaseksi varsin sisukkaasti. Faramiria ärsytti: hän oli sentään jo kuudentoista eikä mikään poikanen, ja olisi vain ajan kysymys, koska isä antaisi hänen liittyä Ithilienin samoojiin ja hänestä tulisi oikea soturi. Meleth ei sen sijaan tuntunut edes huomaavan Faramirin läsnäoloa. Hänen innosta loistavat silmänsä näkivät vain komean Boromirin leveine harteineen ja tuulen tuivertamine hiuksineen, niin kuin kaikki muutkin Gondorin neidot, jos Boromir osui näköpiiriin. Faramir tuhahti, otti muutaman askeleen kauemmas ja pinkaisi sitten sisälle Linnaan.
Hän kipusi tornikamariinsa ja läimäytti oven perässään kiinni. Elämästä oli tullut kovin vaikeaa sen jälkeen kun Pinnath Gelinin ruhtinaspari jälkikasvuineen oli saapunut vierailulle Minas Tirithiin. Faramir ei ollut kyennyt keskittymään mihinkään kunnolla, sillä neiti Melethin ruusunnuppusuu ja pähkinänruskeat kiharat pyörivät jatkuvasti hänen mielessään. Meleth oli ilahduttanut käskynhaltijan perhettä taidokkaalla harpunsoitollaan pian saavuttuaan kaupunkiin, eikä mikään Faramirin maailmassa ollut tuntunut aivan samalta sen jälkeen. Melethin ilmoille loihtimat sävelet olivat kaiketi langettaneet jonkinlaisen lumouksen hänen päälleen, ja nyt hän huomasi pohtivansa omituisia asioita, kuten vaikkapa sitä, pitikö neiti Meleth hevosista ja mikä tämän lempijälkiruoka mahtoi olla. Neiti Meleth oli syönyt eilen vain puoliksi hänelle tarjotun omenapiiraan, ja Faramir oli pyörinyt valveilla aamutunneille asti koettaen päättää, minkälainen herkku olisi enemmän neidon mieleen. Hän oli käynyt aamulla keittiömestarin puheilla ja pyytänyt tätä valmistamaan mansikkaleivoksia tämän päivän jälkiruoaksi. Faramir ei ollut koskaan tavannut ihmistä, joka ei olisi pitänyt mansikoista.
Hän siirtyi ikkunan ääreen ja näki Boromirin kulkevan Melethin ja tämän veljen seurassa pitkin muurin viertä, ja mitä ilmeisimmin esittelevän kaupunkia ja sen ympärillä avautuvia näköaloja vieraille. Faramiria suututti. Jos hän olisi voittanut, hän saisi nyt olla tuolla esittelemässä paikkoja neidolle, mutta häviämisen vuoksi hän ei kehtaisi näyttäytyä heille ennen illallista. Ja illalliseen oli aivan liian pitkä aika. Faramir heittäytyi sängylleen ja hakkasi tyynyä. Tämä oli sietämätöntä! Miksi hänen olikin pitänyt saada noin täydellinen veli? Aikaisemmin Faramiria ei ollut häirinnyt yhtään se, että kaikkien huomio tuntui kohdistuvan hänen isoveljeensä; pikemminkin hän oli ollut tyytyväinen, että sai hiiviskellä vapaasti Linnan käytävillä ja sen ympäristössä ilman että jokainen vastaantuleva sotilas, palvelija tai vierailija pysähtyi kumartelemaan ja lausumaan kohteliaisuuksia. Kuitenkin nyt kun kyseessä oli Melethin kaltainen neito, Faramir todella toivoi, että saisi vaihtaa paikkoja veljensä kanssa, edes hetkeksi.
Ovelta kuului koputus. Vanha kamaripalvelija astui sisään ja ilmoitti, että käskynhaltija odotti poikaansa kirjastossa. Faramir kavahti ylös vuoteeltaan. Hän oli tyystin unohtanut quenyan oppitunnin, joita hänen isänsä armeliaasti suostui pitämään hänelle. Faramir oli jokin aika sitten pyytänyt isää opettamaan suurhaltiakieltä, jotta pystyisi lukemaan arkistosta löytämiään ikivanhoja pergamenttikääröjä, sillä isä oli tiettävästi yksi harvoista tämän kielen taitajista Keski-Maassa. Isä oli ensin vastustellut, sanoen että pojalla oli tärkeämpiäkin asioita opittavanaan kuin moinen menneisyyteen kuuluva kieli, mutta lopulta tämä oli myöntynyt kyllästyttyään kuuntelemaan alituista anelua ja väsymättömiä vakuutteluja nopeasta oppimisesta. Faramir pelkäsi pahoin, että isän into tarjota opetusta katkeaisi lyhyeen, jos hän unohtaisi täyttää oman osuutensa sopimuksesta, siis sen, että opiskelisi ahkerasti ja omaksuisi kielen ennen näkemättömän nopeasti.
Käskynhaltija istui kirjaston keskelle asetetun tammipöydän ääressä mitään paljastamaton ilme kasvoillaan. Faramir kumarsi ja tervehti, ja isä antoi hänelle luvan istuutua.
"Nuori ruhtinas mahtaa kuvitella, ettei hänen vanhalla isällään ole tärkeämpääkään ajanvietettä, kuin istua kirjastossa odottelemassa, kunnes tapaaminen sopii nuoren ruhtinaan kiireiseen aikatauluun", Denethor virkkoi.
"En suinkaan, isä. Minä vain unohdin", Faramir vastasi pitäen katseensa nöyrästi alaspäin luotuna.
"Ensin kärtät viikkokausia, ja kun viimein saat tahtosi läpi, otat vapauden unohtaa koko asian."
"Anteeksi isä. Vannon, ettei tämä tule toistumaan."
Denethor murahti ja otti kirjan esiin. "No, olkoon sitten. Käykäämme asiaan, jotta pääsen joskus jatkamaan töitäni. Oletan sinun opiskelleen huolella viime kerralla sanelemani listan tavallisimmista quenyan teonsanoista taivutuksineen."
Totta puhuen Faramir ei muistanut, milloin oli viimeksi nähnyt kyseisen listan, mutta sen hän muisti varsin hyvin, ettei ollut ehtinyt opiskella siitä sanaakaan. Isä aloitti kuulustelun ja Faramir yritti parhaansa mukaan arvailla vastauksia sen perusteella, mitä jo tiesi, mutta hänen suorituksensa ei isän syvenevistä otsarypyistä päätelleen tehnyt tähän kovinkaan hyvää vaikutusta.
"Tällainen ei ole lainkaan sinun tapaistasi, Faramir", Denethor lausahti lopulta, eikä Faramir osannut päätellä oliko isän sanoissa enemmän ihmetystä vai paheksuntaa.
"Anteeksi isä. Minä en vain ole ehtinyt opiskella."
"Mihin aikasi on sitten mahtanut kulua? En ole kuullut sinun viettäneen yhtään enempää aikaa ainakaan taisteluharjoitustesi parissa."
"Niin. Aika se vain rientää ilman että itsekään huomaa mihin...", Faramir mutisi epämääräisesti.
Denethorin katse koveni. Tämä tuijotti poikaansa tiiviisti, ja Faramir arvasi, että isä oli päättänyt puristaa jonkinlaisen tunnustuksen hänestä vaikka väkisin.
"Oletko taas nuuskinut arkistoa? Etsinyt salaperäisiä kääröjä, kuten Mithrandir viimeksi käydessään epäilemättä kehotti sinua tekemään?" Denethor kysyi ja tämän hyinen ääni sai Faramirin värisemään, vaikka ei ollutkaan viime päivinä ehtinyt arkistoon.
"En minä ole ollut arkistossa, isä. Eikä Mithrandir ole koskaan pyytänyt minua -"
"Hyvä on! Mitä sitten olet puuhannut? En pidä siitä, että touhuat omiasi selkäni takana, pyytämättä teoillesi minun hyväksyntääni. Olemmehan monesti puhuneet tästä aiemminkin. Isänäsi minun kuuluu tietää, mihin aikasi käytät."
Denethor koetteli poikaansa katsellaan, ja tämä mietti kuumeisesti, mitä oikein voisi tarjota selitykseksi. Että hän oli vain maleksinut ympäriinsä haaveillen ihanasta Melethista kykenemättä keskittymään kunnolla mihinkään? Hän ei uskaltanut kuvitellakaan, mitä isä sanoisi moisesta ajanhaaskauksesta. Niinpä Faramir pysyi hiljaa, tietäen, ettei isälle valehteleminen koskaan ollut varteenotettava vaihtoehto, tämä kun osasi lukea ihmisten kasvoista, milloin tälle tyrkytettiin pajunköyttä.
"Näen että olet päättänyt olla puhumatta", totesi Denethor lopulta. "Hyvä on. Valinta on omasi. Jäät tänään ilman illallista." Sitten hän nousi tuolilta lähteäkseen, mutta Faramir ponnahti pystyyn ja katsoi isäänsä vetoavasti. Hän ei halunnut jäädä ilman illallista, ei nyt, kun se oli yksi niistä harvoista hetkistä, kun hän saattoi olla lähellä Melethiä.
"Isä, olkaa niin hyvä ja antakaa minun illastaa kanssanne. Minä vannon, etten ole tehnyt mitään pahaa. Olen vain ollut laiska viime aikoina enkä ole jaksanut opiskella."
Denethor pysähtyi ja katsahti poikaansa kulmiaan kohottaen. "Eikö moisessa velttoilussa olisi yhtä paljon syytä tämän rangaistuksen ansaitsemiseen kuin totuuden kertomatta jättämisessäkin? Tarjoamasi tekosyy on niin ala-arvoinen, ettei sinulla ole asiaa illalliselle huomennakaan."
Faramir tunsi itsensä lyödyksi. Hän ei saanut sanottua mitään puolustuksekseen, vaan jäi seuraamaan kuinka hänen isänsä asteli kohti kirjaston ovea maata viistävässä mustassa kaavussaan. Isän kadottua käytävään hän käännähti ja potkaisi yhden tuoleista kumoon. Elämä oli kurjaa!
* * *
Faramir istui synkkämielisenä sängyllään huoneensa nurkassa, tyhjyyteen tuijottaen. Hänen vatsaansa kurni, mutta hänen oli turha odottaa saavansa ruokaa ennen aamua. Illallista vaille jääminen ei tehnyt hyvää hänen taisteluharjoituksiaankaan ajatellen, koska se vaikutti hänen jaksamiseensa. Hän oli pituuteensa nähden laihanpuoleinen, ja sai kuulla jatkuvasti opettajiltaan kuinka hänen pitäisi syödä enemmän ja harjoittaa enemmän voimiaan, mikäli aikoi joskus kehittyä edes lähelle sitä, mitä Boromir oli.
Ovi lennähti auki. Boromir marssi Faramirin kamariin, ja istahti tämän sängylle. "Isä sanoi että olet kipeä etkä tahdo ruokaa, mutta minä arvasin että olit saanut rangaistuksen. Mistä hyvästä se tällä kertaa tuli?"
"En ollut opiskellut läksyäni tarpeeksi hyvin", Faramir murahti.
"Oho. Tuosta syystä et vielä olekaan jäänyt vaille illallista", Boromir naurahti ja otti epämääräisen nyytin taskustaan. "Salakuljetin sinulle yhden mansikkaleivoksen."
Faramir ilahtui ja hotkaisi lievästi liiskaantuneen herkkupalan hyvällä ruokahalulla. "Mitä luulet, pitivätköhän vieraammekin näistä?" hän kysyi suunpieliään pyyhkien.
"Kyllä ne tekivät kauppaansa. Pelastin viimeisen suoraan Hirluinin ahnaan katseen alta."
Faramir naurahti, unohtaen hetkeksi kateuden, jota oli viime aikoina tuntenut veljeään kohtaan.
"No, etkö aio kysyä mitään sydämesi valitusta?" Boromir kysyi virnistäen leveästi.
"Mitä, miten niin?" Faramir yritti teeskennellä hämmästynyttä, mutta tunsi samalla, kuinka puna levisi korvista poskille ja koko kasvoille. "Kenestä muka?"
Boromir nauroi. "Etkö halua tietää, millainen leninki neiti Melethilla oli yllään? Etkö halua tietää, montako leivosta hän nautti?"
"En ymmärrä, miksi kuvittelet minun olevan kiinnostunut hänen asioistaan."
"Siksi koska olet häneen korviasi myöten lääpälläsi. Vai miksi muuten poskesi lehahtaisivat kirsikanpunaisiksi aina kun joku mainitsee hänen nimensä? Puhumattakaan siitä, millaiseksi katseesi muuttuu tyttöparan läsnäollessa? En yhtään ihmettele, ettei Hirluin uskalla jättää sisartaan hetkeksikään yksin."
Faramir järkyttyi. "En minä näytä sellaiselta, en varmasti. Isäkään ei ole huomannut mitään."
"No, isä nyt huomaakin paremmin sen, mitä Vihollinen suunnittelee Varjovuorten takana kuin sen, mitä hänen omat poikansa puuhaavat hänen selkänsä takana. No, mitä sinä oikein häpeilet? Meleth on kaunis tyttö ja melkein kuka tahansa voisi ihastua häneen. Sitä paitsi minä olen harvoin nähnyt sinun taistelevan yhtä tarmokkaasti kuin tänään päivällä. Ehkä meidän pitäisi pyytää Melethiä apuopettajaksi, niin saataisiin sinustakin vielä laulujen arvoinen miekkamies."
"Harvoinpa sinäkään otat taistoa yhtä tosissasi, ainakaan minun kanssani", Faramir murahti.
"No, myönnetään että se oli tärkeä kamppailu. Hirluin on mahtava sotapäällikkö omassa maassaan, ja olen varma että hän oli kiinnostunut näkemään, olenko minä todella niin hyvä miekkailija kuin huhut kertovat."
"Mutta... Etkö sitten välitäkään Melethista?"
Boromir kohautti harteitaan. "Ei hänessä ole minusta mitään erityistä. Gondorin laaksot ovat täynnä hänenlaisiaan tyttösiä, eikä minulla ole aikaa ajatella heitä. Isä kai tahtoisi minun kihlautuvan Melethin kanssa, mutta minä en siihen tilaisuuteen tartu. Sotapäällikkönä minulla ei ole aikaa vaimolle. Naiset ovat aivan liian monimutkaisia. Olen kuullut, että naisesta tulee nopeasti tyytymätön, jos hänen miehensä on paljon poissa kotoa, vaikkapa sotaretkillään, ja sitten kun mies saapuu kotiin kovan uurastuksen uuvuttamana, hän saa palkkiokseen joko murjotusta tai nalkutusta. Ei kiitos. Minä en tahdo sellaista elämää."
"Ehkä kaikki naiset eivät ole sellaisia."
"Ehkä eivät, mutta mistä sitä tietää? Minulla on joka tapauksessa muuta ajateltavaa niin kauan kun Vihollinen kokoaa voimiaan Varjovuorten takana. Sitten kun olemme päässeet Vihollisesta, minä ryhdyn etsimään vaimoa. Mutta ennen sitä minä palvelen vain maatani ja kansaani."
Jos veljen sanat olivatkin viisaat, ne pyyhkiytyivät Faramirin mielestä välittömästi hänen kohdatessaan Melethin veljineen seuraavana päivänä. Hän oli ollut matkalla miekkailuharjoituksiinsa, kun oli nähnyt Melethin ja Hirluinin istuvan Lähteenpihalla, suihkulähteen reunakiveyksellä, ja päättänyt että voisi miekkamestarin kiukustumisen uhallakin viettää hetkisen heidän seurassaan.
Meleth tervehti Faramiria ystävällisesti hymyillen, saaden tämän punastumaan ja sanat juuttumaan tämän kurkkuun. Faramir ei ehtinyt muuta kuin kakistella oman tervehdyksensä, kun Boromir ilmaantui paikalle. Tämä oli tapansa mukaan ollut harjoittelemassa taistelemista auringonnoususta asti ja oli nyt palaamassa lounaalle. Faramir pelkäsi isoveljensä toruvan häntä, kun oli vasta nyt saanut aikaiseksi raahautua kamaristaan kohti harjoituskenttää, mutta onneksi tällä näytti olevan jotain muuta mielessään.
"Nuoren ruhtinaan sairaus mahtoi olla nopeasti ohimenevää laatua", virkkoi Hirluin silmäillen Faramiria arvioivasti.
Faramir katsoi miestä oudoksuen, mutta muisti sitten isänsä verukkeen hänen poissaololleen eiliseltä illalliselta. Isä oli sepittänyt tarinan sairaudesta, arvatenkin koska ei halunnut antaa vierailleen vaikutelmaa, että hänellä oli huonosti käyttäytyvä poika, jota oli ollut pakko rangaista epäämällä illallinen.
"Voi ei, ei suinkaan", kiirehti Boromir vastaamaan Faramirin sijasta, tämän kärsiessä yhä Melethin läsnäolon aiheuttamasta puhekyvyttömyydestä. "Poikaparka on vieläkin hyvin sairas", hän lausui ja pudisteli päätään teennäisen surkeana.
Faramir katsoi veljeään hämmästyneenä, mutta paha aavistus kihelmöi hänen sisällään. Viekas pilke veljen silmissä kertoi, että tämä oli juuri päättänyt järjestää itselleen hieman hupia pikkuveljensä kustannuksella.
"Hän kärsii vakavasta taudista", Boromir jatkoi. "Voittekin varmaan havaita, miten punaisina hänen poskensa hehkuvat tälläkin hetkellä. Se on yksi taudin oireista."
Faramir ärsyyntyi ja oli juuri aikeissa käskeä veljeään lopettamaan, kun Meleth yllättäen loi poikaan säälivän katseen.
"Voi raukkaa. On ikävää kun sellainen sairaus iskee nuoreen mieheen", neiti lausui vakavana ja hänen katseensa sai Faramirin posket hehkumaan entistä punaisempina. "Hän näyttää todellakin hyvin sairaalta."
Boromir nyökytteli kiivaasti. "Kyllä vain. Tauti on iskenyt häneen kaikessa kamaluudessaan: on kuumotusta, hengenahdistusta, vapinaa, sydämen tykytystä, levottomia unia, pakkomielteisiä ajatuksia ja hermostuneisuutta varsinkin tietyn henkilön ollessa läsnä. Sellainen on kova kohtalo nuorelle miehelle."
Faramir vilkuili vuoroin veljeään ja vuoroin Melethiä, jonka koko mielenkiinto tuntui yllättäen siirtyneen käskynhaltijan nuorempaan poikaan. Faramir ei tiennyt oliko raivoissaan vai ilahtunut ja väänteli hermostuksesta vapisevia käsiään vaikuttaen varmaankin täsmälleen yhtä sairaalloiselta kuin Boromir oli juuri kuvaillut.
"Eihän se ole tarttuvaa?" kysyi Hirluin huolestuneena.
"Joskus on", valitteli Boromir. "Se voi tarttua varsinkin vastakkaisen sukupuolen edustajaan, jos tämä viettää liikaa aikaa sairastuneen seurassa."
"Kamalaa!" Hirluin huudahti ja vetäisi heti sisarensa kauemmas Faramirista, mutta Meleth nykäisi itsensä irti veljensä otteesta ja kääntyi Faramirin puoleen.
"Miten taudista sitten parantuu?" hän kysyi.
"Pahimmillaan se on parantumatonta laatua", Boromir huokaisi. "Voi jatkua koko elämän iän."
Meleth pudisteli päätään ja katsoi perin pohjin hämmennyksissä olevaa Faramiria, joka ei osannut päättää halusiko iskeä veljeään nyrkillä vai halata tätä.
"Olisiko mitään mitä minä voisin tehdä hänen hyväkseen? Voisinko millään tavalla helpottaa hänen oloaan?"
Boromirin kasvot värähtivät niin että Faramir tiesi tämän olevan vähällä purskahtaa nauruun. "Luulen, että potilas itse tietää parhaiten, mikä hänen oloaan helpottaa", Boromir sai vaivoin sanottua.
"Mitä nuori herra haluaisi minun tekevän?" Meleth kysyi, katsoen suoraan silmiin Faramiria, joka alkoi vavista entistä pahemmin. "Haluaisiko hän, että vien hänet vuoteeseen?"
Faramirin jalat pettivät ja hän horjahti, Hirluin kiirehti tukemaan poikaa. Boromir tyrskähti ja peitti kasvonsa käsillään. Pidätetyn naurun kyyneleet olivat eittämättä nousseet hänen silmiinsä.
"Poikaparan ei todellakaan pitäisi hortoilla pihamaalla tällaisessa kunnossa. Eihän hän pysy edes jaloillaan", Hirluin päivitteli. "Auttakaamme hänet makuukamariinsa."
"Tehkäämme niin", Boromir sanoi ääni naurusta väristen, edelleen kasvot käsiinsä haudattuina.
"Voi, miten myötätuntoisesti Boromir-herra suhtautuukaan pikkuveljensä kohtaloon", lausahti Meleth taputtaessaan Boromiria lohduttavasti olalle. "Älkää toki itkekö. Minä lupaan auttaa pikkuveljeänne parhaani mukaan."
Kohta Faramir makasi avuttomana vuoteellaan omassa kamarissaan Melethin kysellessä taukoamatta, olisiko mitään, mitä hän voisi tehdä potilasrukan hyväksi. Boromir oli saanut hillittyä itsensä, ja seisoi nyt kamarin ovella houkutellen Hirluinia mukaansa.
"Emme ole vielä käyneet katsomassa hevostani", Boromir huomautti.
"Öh, mutta sisareni... Olen luvannut vanhemmilleni että pysyttelen hänen seurassaan."
"Höpsis, mitä täällä voisi muka tapahtua? Veljenihän on hyvin sairas", Boromir muistutti. "Ei hän tuossa tilassa kykenisi tekemään mitään arveluttavaa."
Hirluin myönsi, että näin todellakin taisi olla, kohautti harteitaan ja huomautti sitten sisarelleen, että tämän olisi hyvä pysytellä hieman kauempana sairastuneesta, jottei kammottava tauti vain tarttuisi häneenkin.
Kohta nuoret miehet olivat poissa ja Faramir huomasi jääneensä kahden rakastettunsa kanssa. Hänen sydämensä hakkasi hurjasti, mutta hän ei edelleenkään tiennyt, mitä olisi voinut sanoa neidolle. Hän pelkäsi tytön pyörtyvän tai saavan hysteriakohtauksen, jos hän ilmoittaisi mitä oikeasti toivoi tämän tekevän.
"Ehkä nuori herra haluaisi minun lukevan hänelle jotakin?" ehdotti Meleth.
Faramir nyökkäsi helpottuneena. Lukeminen kuulosti siveelliseltä ja harmittomalta.
Meleth poimi oven vieressä olevalta pieneltä pöydältä punakantisen opuksen, jota Faramir ei muistanut ennen nähneensä.
"Makuukamarin salatut ilot", luki neito kannesta ja katsoi Faramiria kysyvästi. "Mistähän tämä oikein kertoo?"
"En tiedä", Faramir vastasi hämmentyneenä. Mistä tuollainen kirja oli hänen kamariinsa ilmestynyt?
Meleth alkoi lukea. "Tämä kirja vastaa kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka nuorukaisia ja neitokaisia väistämättä kiinnostavat, mutta joihin heidän vanhempansa eivät tohdi vastata."
"Ooh", Faramir huokaisi innostuneena ja ponnahti istumaan. "Kerrotaanko siinä, onko Arnorissa vielä elossa Isildurin perillisiä? Minä aina kysyn isältä, mutta hän vain muuttuu kauhean punaiseksi ja puristaa kätensä nyrkkiin eikä suostu puhumaan mitään koko loppupäivänä."
"Öh, ei... Tämä kertoo jostakin muusta. Tämä taitaa kertoa siitä, miten mies ja nainen voivat saada lapsen."
"Ai", totesi Faramir pettyneenä. "En minä halua lasta."
Meleth kohotti kulmiaan. "Ettekö? Miksi ette?"
Faramir kohautti harteitaan. "Niistä on niin paljon vaivaa. Tai ainakin isä aina sanoo niin. Minä haluan sotilaaksi ja sitten kun olen liian vanha sotimaan, ryhdyn tutkimaan Númenorista tuotuja pergamenttikääröjä ja kivitauluja. Ehkä minä olen siihen mennessä oppinut quenyankin."
"Ettekö sitten halua itsellenne perillisiä?"
"Mitä perittävää minulla on?" Faramir huomautti. "Boromirista se käskynhaltija tulee. Sen takia hänen on saatava lapsi, tai niin isä ainakin sanoo. Minä aina nauran Boromirille, että hän joutuu joskus vielä leikkimään hevosta lapsensa kanssa. Tiedäthän sen leikin, kun isä kantaa lasta selässään? Tosi noloa!"
"Minusta se ei olisi yhtään noloa. Minä haluaisin juuri sellaisen miehen, joka osaa leikkiä lasten kanssa."
Sillä hetkellä huoneen ovi lennähti auki, ja sen takaa paljastui ensin tyrmistyneen näköinen miekkamestari ja sitten tavallistakin koleamman katseen taakse verhoutunut käskynhaltija Denethor. Nuoret istuivat paikalleen jähmettyneinä ja odottivat mitä tuleman piti.
"Skandaali! Skandaali!" kiljui miekkailun opettaja hiuksiaan repien. "Neidon vanhempien on saatava tietää tästä välittömästi!" hän huusi ja oli tiessään ennen kuin Denethor tointui sen verran, että olisi ehtinyt estää tätä menemästä.
"Mokomakin juoru-ukko", Denethor murisi ja kääntyi silmäilemään nuoria. "Mitä tämä oikein merkitsee?" hän tiukkasi.
"Me tässä vain vähän juttelimme ja katselimme yhtä kirjaa", Faramir puolustautui ja ojensi kirjan isälleen.
Denethor tarttui Makuukamarin salattuihin iloihin ja silmäili sitä nopeasti. Toisin kuin Faramir oli toivonut, kirjan näkeminen ei näyttänyt ainakaan lieventävän isän kiukkua.
"Vai niin. Vai tällaista te luitte. Ja...ja...", hän silmäili nuoria ja vuodetta, jolla nämä istuivat. "Ja tuota... Te ette sitten, tuota, kokeilleet...?"
"No emme tietenkään", Faramir puuskahti. "En minä halua lapsia. Tekin, isä, aina sanotte, kuinka kovasti kadutte lasten hankintaa."
"Faramir!" huudahti Denethor järkyttyneenä. "En minä kadu lasten hankintaa. Paitsi tiettyinä hetkinä, kuten tällaisina...", hän pudisteli päätään ja huokaisi raskaasti. "No joka tapauksessa, minä takavarikoin tämän kirjan. Tällaista opusta ei ole hyvä jättää lojumaan ympäriinsä."
Melethin säikähtäneet vanhemmat saapuivat paikalle.
"Mitä täällä on oikein tapahtunut?" rouva kiljaisi kauhistuneena.
"No niin, rouva on hyvä eikä hätäänny. Näyttää siltä, että nuoret jäivät hetkeksi kahden ilman esiliinaa, mutta teillä ei ole syytä huoleen", Denethor selitti. "He vain lukivat erästä kirjaa."
Pinnath Gelinin ruhtinas ja ruhtinatar huokaisivat syvään helpotuksesta. Ruhtinatar leyhytti viuhkallaan ilmaa kasvoilleen, ja ruhtinas taputteli otsaansa nenäliinallaan.
"Aivan niin, aivan niin. Sellaista sattuu joskus", ruhtinas virkkoi asettaessaan nenäliinansa takaisin taskuunsa. "Onneksi tyttäremme on saanut hyvän kasvatuksen."
"Kuten on poikanikin", Denethor lisäsi vakavasti.
"Hirluin saa silti kuulla kunniansa unohdettuaan velvollisuutensa", ruhtinatar motkotti.
* * *
"Olet täysin mahdoton, Faramir", Boromir puuskahti ja pudisteli päätään. "Tajuatko yhtään, miten paljon vaivaa näin sen suunnitelman eteen? Jätin teille erinomaisen opaskirjankin, ja nyt se on isän kätköissä!"
"Anteeksi, Boromir. Mutta mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä toisin?"
"Olisit voinut aloittaa lukitsemalla kamarisi oven!"
"Eikö Meleth olisi ihmetellyt sitä?"
"Ei hän olisi ehtinyt, sillä sinä olisit saman tien vetänyt tämän syleilyysi ja suudellut häneltä jalat alta, ja sitten olisit kantanut hänet vuoteeseen ja... no, kyllähän sinä tiedät."
Faramir tuijotti Boromiria suu auki, puristaen parvekkeen kaidetta, jota vasten he nojasivat. "Mutta entä jos Meleth olisi alkanut kiljua ja lyödä minua? Jos hän ei olisi halunnut, että minä... teen semmoisia juttuja hänelle."
"Sitten olisit tietysti antanut hänen lähteä."
"Ja entä sitten jos hän olisi halunnut ja jos... mitä jos hän olisi saanut lapsen?"
"Mitä ihmettä sinä höpiset, veli? En minä teitä lapsia tekemään kehottanut, vaan pitämään vain hieman hauskaa ilman ylimääräisiä silmäpareja. Olisit lukenut opaskirjan sivut 11-44, niin tietäisit, mitä tarkoitan", puhisi Boromir. "Vai vielä lapsia tekemään tuossa iässä... Isä olisi polttanut sinut roviolla siitä hyvästä."
"Mitä? Ei kai nyt sentään omaa poikaansa."
"No, enpä tiedä, on hän välillä sen verran omituinen..."
"Sinun olisi joka tapauksessa pitänyt selittää tarkemmin, mihin oikein tähtäsit sillä kun väitit Melethille minun olevan sairas... Minä en ymmärtänyt, ja huomenaamulla hän lähtee takaisin kotiinsa, enkä tiedä koska saan hänet taas uudestaan makuukamariini."
"Älä sitä murehdi, Faramir. Sinä tapaat vielä muitakin naisia, olen siitä varma."
"Toivon niin... Mitä luulet, pitäisiköhän minun tekeytyä aina sairaaksi, kun haluan tutustua johonkin naiseen?"
Boromir hieraisi leukaansa mietteliäänä. "Onhan sekin yksi tapa lähestyä. Naiset hurmioituvat aina nähdessään taistelussa loukkaantuneita miehiä, haluavat hoitaa heidän haavojaan ja niin edes päin."
"Hienoa. Sitten kun olen soturi, minun tarvitsee vain tehdä jotain uhkarohkeaa, niin että varmasti haavoitun ja sitten vain odottelen Parannuksen Tarhassa, että joku kaunis nainen tulee luokseni."
Boromir purskahti nauruun ja läimäytti pikkuveljeään selkään niin lujaa että tämä paiskautui vasten parvekkeen kaidetta. "Sinä olet mainio! Jos tuo joskus käy toteen, niin se on sitten minun ansiotani, muista se. Siitä hyvästä saat luvan nimetä ensimmäisen lapsenne minun mukaani."
Faramir tönäisi veljensä vuorostaan päin parvekkeen kaidetta. "Ja sen jälkeen teen kaikkeni, ettei lapsesta tule yhtään sinun kaltaisesi!"
"Mitä Fëanorin poikien nimeen täällä oikein mekastetaan keskellä yötä?" kuului ärtynyt huudahdus parvekkeen ovelta. Veljekset käännähtivät ääntä kohti ja luopuivat oitis käsirysystään isän silmätessä heitä äkämystynyt ilme kasvoillaan.
"Ei mitään, isä", sanoi Boromir nopeasti. "Me vain ihailemme öistä tähtitaivasta. Faramir tässä juuri lupasi nimetä esikoispoikansa minun mukaani."
Denethor kohotti kulmiaan. "Vai niin hän lupasi? Minusta näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt heittää sinut kaiteen yli, Boromir."
"Ehei, hän yritti vain halata minua", Boromir väitti ja pörrötti Faramirin tukkaa isoveljellisesti, tietäen hyvin, miten kovasti Faramir inhosi sitä.
"Herttaista", Denethor totesi ilme hieman lauhtuneempana. "No, Faramir, sinun olisi pitänyt olla unten mailla jo pitkään. Haluan sinun osaavan ne quenyan verbit huomenna."
Faramir kohautti harteitaan ja seurasi isäänsä käytävään hiuksiaan suorien. Isä asteli määrätietoisesti kohti työhuonettaan, kaavun helmat liehuen. Faramir mietti, miten tämä oli oikein aikoinaan mahtanut saada äidin hurmatuksi. Olikohan tämäkin teeskennellyt sairasta? Hänen oli kyllä hyvin vaikea kuvitella isäänsä nuorena lemmenkipeänä miehenä, mutta olihan tämän jotain täytynyt tehdä, jotta oli saanut äidin suostumaan vaimokseen.
"Kuule, isä?" Faramir kysyi varoen ennen kuin isä ehti kadota työhuoneensa ovesta. Hän ei ollut aivan varma, oliko isän kanssa sopiva puhua tällaisista asioista.
"Jos aiot taas kysyä, pääsetkö Ithielienin samoojaksi, niin vastaus on sama kuin ennenkin: olet liian nuori", Denethor sanoi irrottamatta katsettaan ovesta, jonka kahvaan oli tarttumassa.
"En minä sitä... Minä olen vain miettinyt, että miten te oikein hurmasitte äidin?"
Denethorin käsi jäi niille sijoilleen kuin ovi olisi ollut lukossa. "Mitä? Hurmasin?"
"Niin."
"Noh...", Denethor mutisi ja kääntyi katsomaan poikaansa hieman kummastuneena. "Niin, äitisi... Siitähän on jo aikaa... Hmm... No, minä taisin vain viedä hänet kävelylle puutarhaan... niin, niin se oli, ja sitten katselimme yhdessä muurilta kohti itää... Annoin hänelle sellaisen tähtikuvioin kirjotun viitan, koska häntä paleli..", Denethor lausui, kaihon kiillon noustessa tämän silmiin. "Lausuin muutamia kauniita sanoja, kuinka Gondorin laaksot ovat täynnä kauniita ja heleitä kukkia ja niitäkin kauniimpia neitoja, mutta kuinka en ole kertaakaan nähnyt toista yhtä kaunista kuin hän... Sen sellaista... Hän kyllä piti sellaisista sanoista..."
Faramir nyökkäsi. "Kuulostaa hyvältä. Minä pidän nuo mielessä, isä. Onko Parannuksen Tarhassa muuten puutarha, isä?"
"No, onhan toki."
"Hienoa. Hyvää yötä sitten, isä!"
"Hyvää yötä, poikaseni", Denethor lausahti poissaolevana, oven kahvaa ihmetellen.
Faramir kiipesi tyytyväisenä ylös tornikamarin portaikkoa. Hän ei ollut enää pettynyt, vaikkei ollutkaan onnistunut tavoitteissaan Melethin suhteen. Ei hän kai ollut todella odottanutkaan, että pääsisi tytön kanssa mihinkään lähempään kanssakäymiseen. Oikeastaan ajatus oli pelottanut häntä enemmän kuin houkuttanut. Seuraavalla kerralla hän ei kuitenkaan pelkäisi. Hän oli oppinut tänään paljon uutta ja oli viimein saanut kokoon menestysreseptin, jota oli vakaasti päättänyt hyödyntää hurmatessaan tulevan vaimonsa. Sotahaava, Parannuksen Tarha, kauniita sanoja muurin vierellä ja viitan asettaminen neidon harteille. Ja sitten Makuukamarin salatut ilot. Se oli täydellinen suunnitelma. Hän ei mitenkään voisi epäonnistua.
Paitsi että Makuukamarin salatut ilot oli edelleen isän kätköissä. No väliäkö tuolla, mietti Faramir astuessaan kamariinsa. Hyppysellinen yllätyksellisyyttä vain kruunaisi reseptin.
Loppu
Author: Mithrellas
Rating: PG-13
Pairing: Faramir/ofc
Genre: romance/humor
Disclaimer: Keski-Maa, Faramir, Boromir, Denethor ja Hirluin ovat Tolkienin enkä tee niillä rahaa vaan hauskaa.
Summary: Veljekset Boromir ja Faramir + kaunis nuori neito. Mitä siitä seuraa? Katsahdus käskynhaltijan perheen auvoisaan arkeen poikien ollessa 16 ja 21 v.
A/N: Olen kirjoittanut tätä keväästä asti, mutta lopetuksen laatiminen meinasi kaataa koko ficin. Koska olen kuitenkin lupaillut tätä, niin tässä tämä tulee. Tämä on one-shotiksi varsin pitkä, mutta ei tätä oikein voinut kahtiakaan jakaa. Faramir on tässäkin tosi lapsellinen ikäisekseen eikä muutenkaan mikään järjenjättiläinen, mutta tuollainen siitä nyt vain tuli.
Feedback: Kyllä kiitos.
Kuinka nainen hurmataan
Faramir tiesi, että jos hän aikoi voittaa, sen olisi tapahduttava pian. Onnistunut harhautus ja äkkinäinen yllätyshyökkäys, tai muuten hän häviäisi, sillä Boromirin voimat eivät alkaisi ehtyä vielä pitkään aikaan. Faramir oli varma, että veli jaksaisi miekkailla vaikka auringonlaskuun ja yöhönkin, jos tämän olisi pakko, ja nyt oli vasta keskipäivä. Kesäkuiset auringonsäteet lankesivat polttavina alas valkeasta kivestä tehdylle pihalle, ja suihkulähteen pisarat kimmelsivät niin, että silmiä häikäisi.
Faramir ei tohtinut katsoa sivulleen, mutta hän tiesi, että neiti Meleth seisoi siellä, muurin vierellä, veljensä Hirluinin rinnalla, sievänä ja suloisena kuin kukka kevätnurmella keltaisen auringonvarjonsa alla. Neidon läsnäololla tuntui olevan kummallinen vaikutus veljeksiin. Kumpikin halusi voittaa kuin heidän elämänsä, tai ainakin heidän ikuinen onnensa, olisi ollut siitä kiinni. Eihän se oikeastaan Boromirin kohdalla niin kummallista ollut - sellaista taistoa, jota tämä ei olisi tahtonut voittaa, ei ihmiskunta ollut vielä nähnyt, mutta tällä kertaa Faramirkin toivoi voittoa sydänjuuriaan myöten.
Liian myöhäistä, Faramir tajusi. Hänen voimansa alkoivat ehtyä. Boromir valpastui entisestään, ja alkoi painostaa: Faramir joutui perääntymään ja torjumaan iskuja sen sijaan että olisi hyökännyt. Aurinko paahtoi, hiki valui silmiin ja äkkinäinen tuulenpuuska lennätti hiukset nuoremman veljeksen silmille. Hetkeen hän ei nähnyt kunnolla, hätääntyi ja horjahti torjuessaan Boromirin iskun, eikä ehtinyt suojautua seuraavalta.
"Kuolit!" Boromir naurahti ja piteli miekan kärkeä Faramirin kurkulla.
Tämä astui taaemmas, tuijottaen veljeään äkäisesti. "Se oli tuulen syy!"
"No, oli minkä syy hyvänsä, minä voitin rehdisti ja reilusti", vastasi Boromir virnuillen.
Faramir kiristeli hampaitaan. Miksi hänen aina piti hävitä, vaikka hän kuinka yritti? Se oli niin väärin ja epäoikeudenmukaista.
Meleth-neiti ja hänen veljensä Hirluin tulivat onnittelemaan Boromiria, joka oli juuri todistanut olevansa maineensa veroinen miekkataituri. Hirluinilla oli otsaa tokaista, että Faramirkin oli kamppaillut ikäisekseen poikaseksi varsin sisukkaasti. Faramiria ärsytti: hän oli sentään jo kuudentoista eikä mikään poikanen, ja olisi vain ajan kysymys, koska isä antaisi hänen liittyä Ithilienin samoojiin ja hänestä tulisi oikea soturi. Meleth ei sen sijaan tuntunut edes huomaavan Faramirin läsnäoloa. Hänen innosta loistavat silmänsä näkivät vain komean Boromirin leveine harteineen ja tuulen tuivertamine hiuksineen, niin kuin kaikki muutkin Gondorin neidot, jos Boromir osui näköpiiriin. Faramir tuhahti, otti muutaman askeleen kauemmas ja pinkaisi sitten sisälle Linnaan.
Hän kipusi tornikamariinsa ja läimäytti oven perässään kiinni. Elämästä oli tullut kovin vaikeaa sen jälkeen kun Pinnath Gelinin ruhtinaspari jälkikasvuineen oli saapunut vierailulle Minas Tirithiin. Faramir ei ollut kyennyt keskittymään mihinkään kunnolla, sillä neiti Melethin ruusunnuppusuu ja pähkinänruskeat kiharat pyörivät jatkuvasti hänen mielessään. Meleth oli ilahduttanut käskynhaltijan perhettä taidokkaalla harpunsoitollaan pian saavuttuaan kaupunkiin, eikä mikään Faramirin maailmassa ollut tuntunut aivan samalta sen jälkeen. Melethin ilmoille loihtimat sävelet olivat kaiketi langettaneet jonkinlaisen lumouksen hänen päälleen, ja nyt hän huomasi pohtivansa omituisia asioita, kuten vaikkapa sitä, pitikö neiti Meleth hevosista ja mikä tämän lempijälkiruoka mahtoi olla. Neiti Meleth oli syönyt eilen vain puoliksi hänelle tarjotun omenapiiraan, ja Faramir oli pyörinyt valveilla aamutunneille asti koettaen päättää, minkälainen herkku olisi enemmän neidon mieleen. Hän oli käynyt aamulla keittiömestarin puheilla ja pyytänyt tätä valmistamaan mansikkaleivoksia tämän päivän jälkiruoaksi. Faramir ei ollut koskaan tavannut ihmistä, joka ei olisi pitänyt mansikoista.
Hän siirtyi ikkunan ääreen ja näki Boromirin kulkevan Melethin ja tämän veljen seurassa pitkin muurin viertä, ja mitä ilmeisimmin esittelevän kaupunkia ja sen ympärillä avautuvia näköaloja vieraille. Faramiria suututti. Jos hän olisi voittanut, hän saisi nyt olla tuolla esittelemässä paikkoja neidolle, mutta häviämisen vuoksi hän ei kehtaisi näyttäytyä heille ennen illallista. Ja illalliseen oli aivan liian pitkä aika. Faramir heittäytyi sängylleen ja hakkasi tyynyä. Tämä oli sietämätöntä! Miksi hänen olikin pitänyt saada noin täydellinen veli? Aikaisemmin Faramiria ei ollut häirinnyt yhtään se, että kaikkien huomio tuntui kohdistuvan hänen isoveljeensä; pikemminkin hän oli ollut tyytyväinen, että sai hiiviskellä vapaasti Linnan käytävillä ja sen ympäristössä ilman että jokainen vastaantuleva sotilas, palvelija tai vierailija pysähtyi kumartelemaan ja lausumaan kohteliaisuuksia. Kuitenkin nyt kun kyseessä oli Melethin kaltainen neito, Faramir todella toivoi, että saisi vaihtaa paikkoja veljensä kanssa, edes hetkeksi.
Ovelta kuului koputus. Vanha kamaripalvelija astui sisään ja ilmoitti, että käskynhaltija odotti poikaansa kirjastossa. Faramir kavahti ylös vuoteeltaan. Hän oli tyystin unohtanut quenyan oppitunnin, joita hänen isänsä armeliaasti suostui pitämään hänelle. Faramir oli jokin aika sitten pyytänyt isää opettamaan suurhaltiakieltä, jotta pystyisi lukemaan arkistosta löytämiään ikivanhoja pergamenttikääröjä, sillä isä oli tiettävästi yksi harvoista tämän kielen taitajista Keski-Maassa. Isä oli ensin vastustellut, sanoen että pojalla oli tärkeämpiäkin asioita opittavanaan kuin moinen menneisyyteen kuuluva kieli, mutta lopulta tämä oli myöntynyt kyllästyttyään kuuntelemaan alituista anelua ja väsymättömiä vakuutteluja nopeasta oppimisesta. Faramir pelkäsi pahoin, että isän into tarjota opetusta katkeaisi lyhyeen, jos hän unohtaisi täyttää oman osuutensa sopimuksesta, siis sen, että opiskelisi ahkerasti ja omaksuisi kielen ennen näkemättömän nopeasti.
Käskynhaltija istui kirjaston keskelle asetetun tammipöydän ääressä mitään paljastamaton ilme kasvoillaan. Faramir kumarsi ja tervehti, ja isä antoi hänelle luvan istuutua.
"Nuori ruhtinas mahtaa kuvitella, ettei hänen vanhalla isällään ole tärkeämpääkään ajanvietettä, kuin istua kirjastossa odottelemassa, kunnes tapaaminen sopii nuoren ruhtinaan kiireiseen aikatauluun", Denethor virkkoi.
"En suinkaan, isä. Minä vain unohdin", Faramir vastasi pitäen katseensa nöyrästi alaspäin luotuna.
"Ensin kärtät viikkokausia, ja kun viimein saat tahtosi läpi, otat vapauden unohtaa koko asian."
"Anteeksi isä. Vannon, ettei tämä tule toistumaan."
Denethor murahti ja otti kirjan esiin. "No, olkoon sitten. Käykäämme asiaan, jotta pääsen joskus jatkamaan töitäni. Oletan sinun opiskelleen huolella viime kerralla sanelemani listan tavallisimmista quenyan teonsanoista taivutuksineen."
Totta puhuen Faramir ei muistanut, milloin oli viimeksi nähnyt kyseisen listan, mutta sen hän muisti varsin hyvin, ettei ollut ehtinyt opiskella siitä sanaakaan. Isä aloitti kuulustelun ja Faramir yritti parhaansa mukaan arvailla vastauksia sen perusteella, mitä jo tiesi, mutta hänen suorituksensa ei isän syvenevistä otsarypyistä päätelleen tehnyt tähän kovinkaan hyvää vaikutusta.
"Tällainen ei ole lainkaan sinun tapaistasi, Faramir", Denethor lausahti lopulta, eikä Faramir osannut päätellä oliko isän sanoissa enemmän ihmetystä vai paheksuntaa.
"Anteeksi isä. Minä en vain ole ehtinyt opiskella."
"Mihin aikasi on sitten mahtanut kulua? En ole kuullut sinun viettäneen yhtään enempää aikaa ainakaan taisteluharjoitustesi parissa."
"Niin. Aika se vain rientää ilman että itsekään huomaa mihin...", Faramir mutisi epämääräisesti.
Denethorin katse koveni. Tämä tuijotti poikaansa tiiviisti, ja Faramir arvasi, että isä oli päättänyt puristaa jonkinlaisen tunnustuksen hänestä vaikka väkisin.
"Oletko taas nuuskinut arkistoa? Etsinyt salaperäisiä kääröjä, kuten Mithrandir viimeksi käydessään epäilemättä kehotti sinua tekemään?" Denethor kysyi ja tämän hyinen ääni sai Faramirin värisemään, vaikka ei ollutkaan viime päivinä ehtinyt arkistoon.
"En minä ole ollut arkistossa, isä. Eikä Mithrandir ole koskaan pyytänyt minua -"
"Hyvä on! Mitä sitten olet puuhannut? En pidä siitä, että touhuat omiasi selkäni takana, pyytämättä teoillesi minun hyväksyntääni. Olemmehan monesti puhuneet tästä aiemminkin. Isänäsi minun kuuluu tietää, mihin aikasi käytät."
Denethor koetteli poikaansa katsellaan, ja tämä mietti kuumeisesti, mitä oikein voisi tarjota selitykseksi. Että hän oli vain maleksinut ympäriinsä haaveillen ihanasta Melethista kykenemättä keskittymään kunnolla mihinkään? Hän ei uskaltanut kuvitellakaan, mitä isä sanoisi moisesta ajanhaaskauksesta. Niinpä Faramir pysyi hiljaa, tietäen, ettei isälle valehteleminen koskaan ollut varteenotettava vaihtoehto, tämä kun osasi lukea ihmisten kasvoista, milloin tälle tyrkytettiin pajunköyttä.
"Näen että olet päättänyt olla puhumatta", totesi Denethor lopulta. "Hyvä on. Valinta on omasi. Jäät tänään ilman illallista." Sitten hän nousi tuolilta lähteäkseen, mutta Faramir ponnahti pystyyn ja katsoi isäänsä vetoavasti. Hän ei halunnut jäädä ilman illallista, ei nyt, kun se oli yksi niistä harvoista hetkistä, kun hän saattoi olla lähellä Melethiä.
"Isä, olkaa niin hyvä ja antakaa minun illastaa kanssanne. Minä vannon, etten ole tehnyt mitään pahaa. Olen vain ollut laiska viime aikoina enkä ole jaksanut opiskella."
Denethor pysähtyi ja katsahti poikaansa kulmiaan kohottaen. "Eikö moisessa velttoilussa olisi yhtä paljon syytä tämän rangaistuksen ansaitsemiseen kuin totuuden kertomatta jättämisessäkin? Tarjoamasi tekosyy on niin ala-arvoinen, ettei sinulla ole asiaa illalliselle huomennakaan."
Faramir tunsi itsensä lyödyksi. Hän ei saanut sanottua mitään puolustuksekseen, vaan jäi seuraamaan kuinka hänen isänsä asteli kohti kirjaston ovea maata viistävässä mustassa kaavussaan. Isän kadottua käytävään hän käännähti ja potkaisi yhden tuoleista kumoon. Elämä oli kurjaa!
* * *
Faramir istui synkkämielisenä sängyllään huoneensa nurkassa, tyhjyyteen tuijottaen. Hänen vatsaansa kurni, mutta hänen oli turha odottaa saavansa ruokaa ennen aamua. Illallista vaille jääminen ei tehnyt hyvää hänen taisteluharjoituksiaankaan ajatellen, koska se vaikutti hänen jaksamiseensa. Hän oli pituuteensa nähden laihanpuoleinen, ja sai kuulla jatkuvasti opettajiltaan kuinka hänen pitäisi syödä enemmän ja harjoittaa enemmän voimiaan, mikäli aikoi joskus kehittyä edes lähelle sitä, mitä Boromir oli.
Ovi lennähti auki. Boromir marssi Faramirin kamariin, ja istahti tämän sängylle. "Isä sanoi että olet kipeä etkä tahdo ruokaa, mutta minä arvasin että olit saanut rangaistuksen. Mistä hyvästä se tällä kertaa tuli?"
"En ollut opiskellut läksyäni tarpeeksi hyvin", Faramir murahti.
"Oho. Tuosta syystä et vielä olekaan jäänyt vaille illallista", Boromir naurahti ja otti epämääräisen nyytin taskustaan. "Salakuljetin sinulle yhden mansikkaleivoksen."
Faramir ilahtui ja hotkaisi lievästi liiskaantuneen herkkupalan hyvällä ruokahalulla. "Mitä luulet, pitivätköhän vieraammekin näistä?" hän kysyi suunpieliään pyyhkien.
"Kyllä ne tekivät kauppaansa. Pelastin viimeisen suoraan Hirluinin ahnaan katseen alta."
Faramir naurahti, unohtaen hetkeksi kateuden, jota oli viime aikoina tuntenut veljeään kohtaan.
"No, etkö aio kysyä mitään sydämesi valitusta?" Boromir kysyi virnistäen leveästi.
"Mitä, miten niin?" Faramir yritti teeskennellä hämmästynyttä, mutta tunsi samalla, kuinka puna levisi korvista poskille ja koko kasvoille. "Kenestä muka?"
Boromir nauroi. "Etkö halua tietää, millainen leninki neiti Melethilla oli yllään? Etkö halua tietää, montako leivosta hän nautti?"
"En ymmärrä, miksi kuvittelet minun olevan kiinnostunut hänen asioistaan."
"Siksi koska olet häneen korviasi myöten lääpälläsi. Vai miksi muuten poskesi lehahtaisivat kirsikanpunaisiksi aina kun joku mainitsee hänen nimensä? Puhumattakaan siitä, millaiseksi katseesi muuttuu tyttöparan läsnäollessa? En yhtään ihmettele, ettei Hirluin uskalla jättää sisartaan hetkeksikään yksin."
Faramir järkyttyi. "En minä näytä sellaiselta, en varmasti. Isäkään ei ole huomannut mitään."
"No, isä nyt huomaakin paremmin sen, mitä Vihollinen suunnittelee Varjovuorten takana kuin sen, mitä hänen omat poikansa puuhaavat hänen selkänsä takana. No, mitä sinä oikein häpeilet? Meleth on kaunis tyttö ja melkein kuka tahansa voisi ihastua häneen. Sitä paitsi minä olen harvoin nähnyt sinun taistelevan yhtä tarmokkaasti kuin tänään päivällä. Ehkä meidän pitäisi pyytää Melethiä apuopettajaksi, niin saataisiin sinustakin vielä laulujen arvoinen miekkamies."
"Harvoinpa sinäkään otat taistoa yhtä tosissasi, ainakaan minun kanssani", Faramir murahti.
"No, myönnetään että se oli tärkeä kamppailu. Hirluin on mahtava sotapäällikkö omassa maassaan, ja olen varma että hän oli kiinnostunut näkemään, olenko minä todella niin hyvä miekkailija kuin huhut kertovat."
"Mutta... Etkö sitten välitäkään Melethista?"
Boromir kohautti harteitaan. "Ei hänessä ole minusta mitään erityistä. Gondorin laaksot ovat täynnä hänenlaisiaan tyttösiä, eikä minulla ole aikaa ajatella heitä. Isä kai tahtoisi minun kihlautuvan Melethin kanssa, mutta minä en siihen tilaisuuteen tartu. Sotapäällikkönä minulla ei ole aikaa vaimolle. Naiset ovat aivan liian monimutkaisia. Olen kuullut, että naisesta tulee nopeasti tyytymätön, jos hänen miehensä on paljon poissa kotoa, vaikkapa sotaretkillään, ja sitten kun mies saapuu kotiin kovan uurastuksen uuvuttamana, hän saa palkkiokseen joko murjotusta tai nalkutusta. Ei kiitos. Minä en tahdo sellaista elämää."
"Ehkä kaikki naiset eivät ole sellaisia."
"Ehkä eivät, mutta mistä sitä tietää? Minulla on joka tapauksessa muuta ajateltavaa niin kauan kun Vihollinen kokoaa voimiaan Varjovuorten takana. Sitten kun olemme päässeet Vihollisesta, minä ryhdyn etsimään vaimoa. Mutta ennen sitä minä palvelen vain maatani ja kansaani."
Jos veljen sanat olivatkin viisaat, ne pyyhkiytyivät Faramirin mielestä välittömästi hänen kohdatessaan Melethin veljineen seuraavana päivänä. Hän oli ollut matkalla miekkailuharjoituksiinsa, kun oli nähnyt Melethin ja Hirluinin istuvan Lähteenpihalla, suihkulähteen reunakiveyksellä, ja päättänyt että voisi miekkamestarin kiukustumisen uhallakin viettää hetkisen heidän seurassaan.
Meleth tervehti Faramiria ystävällisesti hymyillen, saaden tämän punastumaan ja sanat juuttumaan tämän kurkkuun. Faramir ei ehtinyt muuta kuin kakistella oman tervehdyksensä, kun Boromir ilmaantui paikalle. Tämä oli tapansa mukaan ollut harjoittelemassa taistelemista auringonnoususta asti ja oli nyt palaamassa lounaalle. Faramir pelkäsi isoveljensä toruvan häntä, kun oli vasta nyt saanut aikaiseksi raahautua kamaristaan kohti harjoituskenttää, mutta onneksi tällä näytti olevan jotain muuta mielessään.
"Nuoren ruhtinaan sairaus mahtoi olla nopeasti ohimenevää laatua", virkkoi Hirluin silmäillen Faramiria arvioivasti.
Faramir katsoi miestä oudoksuen, mutta muisti sitten isänsä verukkeen hänen poissaololleen eiliseltä illalliselta. Isä oli sepittänyt tarinan sairaudesta, arvatenkin koska ei halunnut antaa vierailleen vaikutelmaa, että hänellä oli huonosti käyttäytyvä poika, jota oli ollut pakko rangaista epäämällä illallinen.
"Voi ei, ei suinkaan", kiirehti Boromir vastaamaan Faramirin sijasta, tämän kärsiessä yhä Melethin läsnäolon aiheuttamasta puhekyvyttömyydestä. "Poikaparka on vieläkin hyvin sairas", hän lausui ja pudisteli päätään teennäisen surkeana.
Faramir katsoi veljeään hämmästyneenä, mutta paha aavistus kihelmöi hänen sisällään. Viekas pilke veljen silmissä kertoi, että tämä oli juuri päättänyt järjestää itselleen hieman hupia pikkuveljensä kustannuksella.
"Hän kärsii vakavasta taudista", Boromir jatkoi. "Voittekin varmaan havaita, miten punaisina hänen poskensa hehkuvat tälläkin hetkellä. Se on yksi taudin oireista."
Faramir ärsyyntyi ja oli juuri aikeissa käskeä veljeään lopettamaan, kun Meleth yllättäen loi poikaan säälivän katseen.
"Voi raukkaa. On ikävää kun sellainen sairaus iskee nuoreen mieheen", neiti lausui vakavana ja hänen katseensa sai Faramirin posket hehkumaan entistä punaisempina. "Hän näyttää todellakin hyvin sairaalta."
Boromir nyökytteli kiivaasti. "Kyllä vain. Tauti on iskenyt häneen kaikessa kamaluudessaan: on kuumotusta, hengenahdistusta, vapinaa, sydämen tykytystä, levottomia unia, pakkomielteisiä ajatuksia ja hermostuneisuutta varsinkin tietyn henkilön ollessa läsnä. Sellainen on kova kohtalo nuorelle miehelle."
Faramir vilkuili vuoroin veljeään ja vuoroin Melethiä, jonka koko mielenkiinto tuntui yllättäen siirtyneen käskynhaltijan nuorempaan poikaan. Faramir ei tiennyt oliko raivoissaan vai ilahtunut ja väänteli hermostuksesta vapisevia käsiään vaikuttaen varmaankin täsmälleen yhtä sairaalloiselta kuin Boromir oli juuri kuvaillut.
"Eihän se ole tarttuvaa?" kysyi Hirluin huolestuneena.
"Joskus on", valitteli Boromir. "Se voi tarttua varsinkin vastakkaisen sukupuolen edustajaan, jos tämä viettää liikaa aikaa sairastuneen seurassa."
"Kamalaa!" Hirluin huudahti ja vetäisi heti sisarensa kauemmas Faramirista, mutta Meleth nykäisi itsensä irti veljensä otteesta ja kääntyi Faramirin puoleen.
"Miten taudista sitten parantuu?" hän kysyi.
"Pahimmillaan se on parantumatonta laatua", Boromir huokaisi. "Voi jatkua koko elämän iän."
Meleth pudisteli päätään ja katsoi perin pohjin hämmennyksissä olevaa Faramiria, joka ei osannut päättää halusiko iskeä veljeään nyrkillä vai halata tätä.
"Olisiko mitään mitä minä voisin tehdä hänen hyväkseen? Voisinko millään tavalla helpottaa hänen oloaan?"
Boromirin kasvot värähtivät niin että Faramir tiesi tämän olevan vähällä purskahtaa nauruun. "Luulen, että potilas itse tietää parhaiten, mikä hänen oloaan helpottaa", Boromir sai vaivoin sanottua.
"Mitä nuori herra haluaisi minun tekevän?" Meleth kysyi, katsoen suoraan silmiin Faramiria, joka alkoi vavista entistä pahemmin. "Haluaisiko hän, että vien hänet vuoteeseen?"
Faramirin jalat pettivät ja hän horjahti, Hirluin kiirehti tukemaan poikaa. Boromir tyrskähti ja peitti kasvonsa käsillään. Pidätetyn naurun kyyneleet olivat eittämättä nousseet hänen silmiinsä.
"Poikaparan ei todellakaan pitäisi hortoilla pihamaalla tällaisessa kunnossa. Eihän hän pysy edes jaloillaan", Hirluin päivitteli. "Auttakaamme hänet makuukamariinsa."
"Tehkäämme niin", Boromir sanoi ääni naurusta väristen, edelleen kasvot käsiinsä haudattuina.
"Voi, miten myötätuntoisesti Boromir-herra suhtautuukaan pikkuveljensä kohtaloon", lausahti Meleth taputtaessaan Boromiria lohduttavasti olalle. "Älkää toki itkekö. Minä lupaan auttaa pikkuveljeänne parhaani mukaan."
Kohta Faramir makasi avuttomana vuoteellaan omassa kamarissaan Melethin kysellessä taukoamatta, olisiko mitään, mitä hän voisi tehdä potilasrukan hyväksi. Boromir oli saanut hillittyä itsensä, ja seisoi nyt kamarin ovella houkutellen Hirluinia mukaansa.
"Emme ole vielä käyneet katsomassa hevostani", Boromir huomautti.
"Öh, mutta sisareni... Olen luvannut vanhemmilleni että pysyttelen hänen seurassaan."
"Höpsis, mitä täällä voisi muka tapahtua? Veljenihän on hyvin sairas", Boromir muistutti. "Ei hän tuossa tilassa kykenisi tekemään mitään arveluttavaa."
Hirluin myönsi, että näin todellakin taisi olla, kohautti harteitaan ja huomautti sitten sisarelleen, että tämän olisi hyvä pysytellä hieman kauempana sairastuneesta, jottei kammottava tauti vain tarttuisi häneenkin.
Kohta nuoret miehet olivat poissa ja Faramir huomasi jääneensä kahden rakastettunsa kanssa. Hänen sydämensä hakkasi hurjasti, mutta hän ei edelleenkään tiennyt, mitä olisi voinut sanoa neidolle. Hän pelkäsi tytön pyörtyvän tai saavan hysteriakohtauksen, jos hän ilmoittaisi mitä oikeasti toivoi tämän tekevän.
"Ehkä nuori herra haluaisi minun lukevan hänelle jotakin?" ehdotti Meleth.
Faramir nyökkäsi helpottuneena. Lukeminen kuulosti siveelliseltä ja harmittomalta.
Meleth poimi oven vieressä olevalta pieneltä pöydältä punakantisen opuksen, jota Faramir ei muistanut ennen nähneensä.
"Makuukamarin salatut ilot", luki neito kannesta ja katsoi Faramiria kysyvästi. "Mistähän tämä oikein kertoo?"
"En tiedä", Faramir vastasi hämmentyneenä. Mistä tuollainen kirja oli hänen kamariinsa ilmestynyt?
Meleth alkoi lukea. "Tämä kirja vastaa kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka nuorukaisia ja neitokaisia väistämättä kiinnostavat, mutta joihin heidän vanhempansa eivät tohdi vastata."
"Ooh", Faramir huokaisi innostuneena ja ponnahti istumaan. "Kerrotaanko siinä, onko Arnorissa vielä elossa Isildurin perillisiä? Minä aina kysyn isältä, mutta hän vain muuttuu kauhean punaiseksi ja puristaa kätensä nyrkkiin eikä suostu puhumaan mitään koko loppupäivänä."
"Öh, ei... Tämä kertoo jostakin muusta. Tämä taitaa kertoa siitä, miten mies ja nainen voivat saada lapsen."
"Ai", totesi Faramir pettyneenä. "En minä halua lasta."
Meleth kohotti kulmiaan. "Ettekö? Miksi ette?"
Faramir kohautti harteitaan. "Niistä on niin paljon vaivaa. Tai ainakin isä aina sanoo niin. Minä haluan sotilaaksi ja sitten kun olen liian vanha sotimaan, ryhdyn tutkimaan Númenorista tuotuja pergamenttikääröjä ja kivitauluja. Ehkä minä olen siihen mennessä oppinut quenyankin."
"Ettekö sitten halua itsellenne perillisiä?"
"Mitä perittävää minulla on?" Faramir huomautti. "Boromirista se käskynhaltija tulee. Sen takia hänen on saatava lapsi, tai niin isä ainakin sanoo. Minä aina nauran Boromirille, että hän joutuu joskus vielä leikkimään hevosta lapsensa kanssa. Tiedäthän sen leikin, kun isä kantaa lasta selässään? Tosi noloa!"
"Minusta se ei olisi yhtään noloa. Minä haluaisin juuri sellaisen miehen, joka osaa leikkiä lasten kanssa."
Sillä hetkellä huoneen ovi lennähti auki, ja sen takaa paljastui ensin tyrmistyneen näköinen miekkamestari ja sitten tavallistakin koleamman katseen taakse verhoutunut käskynhaltija Denethor. Nuoret istuivat paikalleen jähmettyneinä ja odottivat mitä tuleman piti.
"Skandaali! Skandaali!" kiljui miekkailun opettaja hiuksiaan repien. "Neidon vanhempien on saatava tietää tästä välittömästi!" hän huusi ja oli tiessään ennen kuin Denethor tointui sen verran, että olisi ehtinyt estää tätä menemästä.
"Mokomakin juoru-ukko", Denethor murisi ja kääntyi silmäilemään nuoria. "Mitä tämä oikein merkitsee?" hän tiukkasi.
"Me tässä vain vähän juttelimme ja katselimme yhtä kirjaa", Faramir puolustautui ja ojensi kirjan isälleen.
Denethor tarttui Makuukamarin salattuihin iloihin ja silmäili sitä nopeasti. Toisin kuin Faramir oli toivonut, kirjan näkeminen ei näyttänyt ainakaan lieventävän isän kiukkua.
"Vai niin. Vai tällaista te luitte. Ja...ja...", hän silmäili nuoria ja vuodetta, jolla nämä istuivat. "Ja tuota... Te ette sitten, tuota, kokeilleet...?"
"No emme tietenkään", Faramir puuskahti. "En minä halua lapsia. Tekin, isä, aina sanotte, kuinka kovasti kadutte lasten hankintaa."
"Faramir!" huudahti Denethor järkyttyneenä. "En minä kadu lasten hankintaa. Paitsi tiettyinä hetkinä, kuten tällaisina...", hän pudisteli päätään ja huokaisi raskaasti. "No joka tapauksessa, minä takavarikoin tämän kirjan. Tällaista opusta ei ole hyvä jättää lojumaan ympäriinsä."
Melethin säikähtäneet vanhemmat saapuivat paikalle.
"Mitä täällä on oikein tapahtunut?" rouva kiljaisi kauhistuneena.
"No niin, rouva on hyvä eikä hätäänny. Näyttää siltä, että nuoret jäivät hetkeksi kahden ilman esiliinaa, mutta teillä ei ole syytä huoleen", Denethor selitti. "He vain lukivat erästä kirjaa."
Pinnath Gelinin ruhtinas ja ruhtinatar huokaisivat syvään helpotuksesta. Ruhtinatar leyhytti viuhkallaan ilmaa kasvoilleen, ja ruhtinas taputteli otsaansa nenäliinallaan.
"Aivan niin, aivan niin. Sellaista sattuu joskus", ruhtinas virkkoi asettaessaan nenäliinansa takaisin taskuunsa. "Onneksi tyttäremme on saanut hyvän kasvatuksen."
"Kuten on poikanikin", Denethor lisäsi vakavasti.
"Hirluin saa silti kuulla kunniansa unohdettuaan velvollisuutensa", ruhtinatar motkotti.
* * *
"Olet täysin mahdoton, Faramir", Boromir puuskahti ja pudisteli päätään. "Tajuatko yhtään, miten paljon vaivaa näin sen suunnitelman eteen? Jätin teille erinomaisen opaskirjankin, ja nyt se on isän kätköissä!"
"Anteeksi, Boromir. Mutta mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä toisin?"
"Olisit voinut aloittaa lukitsemalla kamarisi oven!"
"Eikö Meleth olisi ihmetellyt sitä?"
"Ei hän olisi ehtinyt, sillä sinä olisit saman tien vetänyt tämän syleilyysi ja suudellut häneltä jalat alta, ja sitten olisit kantanut hänet vuoteeseen ja... no, kyllähän sinä tiedät."
Faramir tuijotti Boromiria suu auki, puristaen parvekkeen kaidetta, jota vasten he nojasivat. "Mutta entä jos Meleth olisi alkanut kiljua ja lyödä minua? Jos hän ei olisi halunnut, että minä... teen semmoisia juttuja hänelle."
"Sitten olisit tietysti antanut hänen lähteä."
"Ja entä sitten jos hän olisi halunnut ja jos... mitä jos hän olisi saanut lapsen?"
"Mitä ihmettä sinä höpiset, veli? En minä teitä lapsia tekemään kehottanut, vaan pitämään vain hieman hauskaa ilman ylimääräisiä silmäpareja. Olisit lukenut opaskirjan sivut 11-44, niin tietäisit, mitä tarkoitan", puhisi Boromir. "Vai vielä lapsia tekemään tuossa iässä... Isä olisi polttanut sinut roviolla siitä hyvästä."
"Mitä? Ei kai nyt sentään omaa poikaansa."
"No, enpä tiedä, on hän välillä sen verran omituinen..."
"Sinun olisi joka tapauksessa pitänyt selittää tarkemmin, mihin oikein tähtäsit sillä kun väitit Melethille minun olevan sairas... Minä en ymmärtänyt, ja huomenaamulla hän lähtee takaisin kotiinsa, enkä tiedä koska saan hänet taas uudestaan makuukamariini."
"Älä sitä murehdi, Faramir. Sinä tapaat vielä muitakin naisia, olen siitä varma."
"Toivon niin... Mitä luulet, pitäisiköhän minun tekeytyä aina sairaaksi, kun haluan tutustua johonkin naiseen?"
Boromir hieraisi leukaansa mietteliäänä. "Onhan sekin yksi tapa lähestyä. Naiset hurmioituvat aina nähdessään taistelussa loukkaantuneita miehiä, haluavat hoitaa heidän haavojaan ja niin edes päin."
"Hienoa. Sitten kun olen soturi, minun tarvitsee vain tehdä jotain uhkarohkeaa, niin että varmasti haavoitun ja sitten vain odottelen Parannuksen Tarhassa, että joku kaunis nainen tulee luokseni."
Boromir purskahti nauruun ja läimäytti pikkuveljeään selkään niin lujaa että tämä paiskautui vasten parvekkeen kaidetta. "Sinä olet mainio! Jos tuo joskus käy toteen, niin se on sitten minun ansiotani, muista se. Siitä hyvästä saat luvan nimetä ensimmäisen lapsenne minun mukaani."
Faramir tönäisi veljensä vuorostaan päin parvekkeen kaidetta. "Ja sen jälkeen teen kaikkeni, ettei lapsesta tule yhtään sinun kaltaisesi!"
"Mitä Fëanorin poikien nimeen täällä oikein mekastetaan keskellä yötä?" kuului ärtynyt huudahdus parvekkeen ovelta. Veljekset käännähtivät ääntä kohti ja luopuivat oitis käsirysystään isän silmätessä heitä äkämystynyt ilme kasvoillaan.
"Ei mitään, isä", sanoi Boromir nopeasti. "Me vain ihailemme öistä tähtitaivasta. Faramir tässä juuri lupasi nimetä esikoispoikansa minun mukaani."
Denethor kohotti kulmiaan. "Vai niin hän lupasi? Minusta näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt heittää sinut kaiteen yli, Boromir."
"Ehei, hän yritti vain halata minua", Boromir väitti ja pörrötti Faramirin tukkaa isoveljellisesti, tietäen hyvin, miten kovasti Faramir inhosi sitä.
"Herttaista", Denethor totesi ilme hieman lauhtuneempana. "No, Faramir, sinun olisi pitänyt olla unten mailla jo pitkään. Haluan sinun osaavan ne quenyan verbit huomenna."
Faramir kohautti harteitaan ja seurasi isäänsä käytävään hiuksiaan suorien. Isä asteli määrätietoisesti kohti työhuonettaan, kaavun helmat liehuen. Faramir mietti, miten tämä oli oikein aikoinaan mahtanut saada äidin hurmatuksi. Olikohan tämäkin teeskennellyt sairasta? Hänen oli kyllä hyvin vaikea kuvitella isäänsä nuorena lemmenkipeänä miehenä, mutta olihan tämän jotain täytynyt tehdä, jotta oli saanut äidin suostumaan vaimokseen.
"Kuule, isä?" Faramir kysyi varoen ennen kuin isä ehti kadota työhuoneensa ovesta. Hän ei ollut aivan varma, oliko isän kanssa sopiva puhua tällaisista asioista.
"Jos aiot taas kysyä, pääsetkö Ithielienin samoojaksi, niin vastaus on sama kuin ennenkin: olet liian nuori", Denethor sanoi irrottamatta katsettaan ovesta, jonka kahvaan oli tarttumassa.
"En minä sitä... Minä olen vain miettinyt, että miten te oikein hurmasitte äidin?"
Denethorin käsi jäi niille sijoilleen kuin ovi olisi ollut lukossa. "Mitä? Hurmasin?"
"Niin."
"Noh...", Denethor mutisi ja kääntyi katsomaan poikaansa hieman kummastuneena. "Niin, äitisi... Siitähän on jo aikaa... Hmm... No, minä taisin vain viedä hänet kävelylle puutarhaan... niin, niin se oli, ja sitten katselimme yhdessä muurilta kohti itää... Annoin hänelle sellaisen tähtikuvioin kirjotun viitan, koska häntä paleli..", Denethor lausui, kaihon kiillon noustessa tämän silmiin. "Lausuin muutamia kauniita sanoja, kuinka Gondorin laaksot ovat täynnä kauniita ja heleitä kukkia ja niitäkin kauniimpia neitoja, mutta kuinka en ole kertaakaan nähnyt toista yhtä kaunista kuin hän... Sen sellaista... Hän kyllä piti sellaisista sanoista..."
Faramir nyökkäsi. "Kuulostaa hyvältä. Minä pidän nuo mielessä, isä. Onko Parannuksen Tarhassa muuten puutarha, isä?"
"No, onhan toki."
"Hienoa. Hyvää yötä sitten, isä!"
"Hyvää yötä, poikaseni", Denethor lausahti poissaolevana, oven kahvaa ihmetellen.
Faramir kiipesi tyytyväisenä ylös tornikamarin portaikkoa. Hän ei ollut enää pettynyt, vaikkei ollutkaan onnistunut tavoitteissaan Melethin suhteen. Ei hän kai ollut todella odottanutkaan, että pääsisi tytön kanssa mihinkään lähempään kanssakäymiseen. Oikeastaan ajatus oli pelottanut häntä enemmän kuin houkuttanut. Seuraavalla kerralla hän ei kuitenkaan pelkäisi. Hän oli oppinut tänään paljon uutta ja oli viimein saanut kokoon menestysreseptin, jota oli vakaasti päättänyt hyödyntää hurmatessaan tulevan vaimonsa. Sotahaava, Parannuksen Tarha, kauniita sanoja muurin vierellä ja viitan asettaminen neidon harteille. Ja sitten Makuukamarin salatut ilot. Se oli täydellinen suunnitelma. Hän ei mitenkään voisi epäonnistua.
Paitsi että Makuukamarin salatut ilot oli edelleen isän kätköissä. No väliäkö tuolla, mietti Faramir astuessaan kamariinsa. Hyppysellinen yllätyksellisyyttä vain kruunaisi reseptin.
Loppu