sprig, kiitoksia.

Kyllä, ehdottomasti kannattaa lukea muutakin kuin slashia (enkä tarkoita vain omia räpellyksiäni)!
Kivaa, jos pidit tekstistä.

Ja hassua, kun satuit nostamaan tuon Elfhildin nimen esille, koska se on suoraan TSH:sta. Tarkemmin sanonttuna Théodenin vaimon nimi, jonka minä häpeämättömästi otin omaan käyttööni. Pitäisi varmaan laittaa noista nimistä (olen ottanut niitä TSH:n liitteistä enemmänkin) tuonne disclaimeriin, menenkin heti. Miten minä tuollaisen saatoin unohtaa?
*****
Ja uuden luvun tiistaiksi lupasin, joten tässäpä se tulee. Postauspäivä on tästä eteenpäin tiistai, olin viikko sitten liian kiireinen ja siksi aloitin keskiviikkona (ja arvatkaapa kuka kirjoitti äsken keksiviikona..?). Mutta pidemmittä puheitta ylipitkän toisen luvun pariin.
2. Luku
”Aiwyn, sinun pitää tulla. Théodwine toivoo, että tulet, vaikka Éothed ei enää voi.” Elfhild yritti parhaansa mukaan taivutella Aiwynia Théodwinen syntymäpäiville. Éothed oli käynyt tervehtimässä toveriaan Aiwynin kanssa joka vuosi. Mutta nyt Aiwyn ei menisi. Koko talo olisi täynnä ihmisiä. Luultavasti Ratsastajia kaikki, ja osa tuntisi Aiwynin. Ja tietysti illan mittaan moni joisi liikaa eikä Aiwyn sietänyt juopuneiden seuraa. Aiwyn ei menisi juhliin, siksi että oli yksin ja siksi, ettei häntä huvittanut lähteä ihmisten keskelle.
”Ei, Elfhild. Minä en tule, etkö sinä voi välittää tervehdystäni?”
”Et ole kovin kohtelias, Aiwyn, jos vastaat kutsuun kieltävästi. Sitä paitsi olet istunut yksin koko kesän. Tarvitset vaihtelua.”
”Minä pärjään yksin”, Aiwyn lausui kitkerästi. ”Voin tulla käymään ovellanne, mutta sen enempään en suostu.”
”Se riittää. Kiitos, Aiwyn.”
* * *
Aiwyn katseli itseään kuvastimesta ja piti itseään hulluna. Viime vuosi oli vielä liian lähellä. Eikä Aiwyn kyennyt pitämään muistojaan aisoissa.
Théodwinen syntymäpäivä. Ilta oli jo pitkällä ja monet olivat juoneet. Éothed oli, kuten tavallista, jättänyt Aiwynin yksin heti juhlien alussa. Aiwyn ei enää muistanut, miksi, mutta hän oli kuitenkin tullut paljastaneeksi kätensä ja saanut siitä hyvästä ilkeän kommentin osakseen. Käsi oli hänelle arka aihe; hän oli hakenut Éothedin ja sanonut haluavansa kotiin. Pitkin hampain Éothed oli suostunut ja he olivat lähteneet. Kotona oli ollut sen jälkeen kauheaa. Éothed olisi halunnut jäädä vielä juhliin ja osoitti sen Aiwynille selkeästi. Koko iltana mies ei sanonut sanaakaan. Aiwyn oli rukoillut miestä ymmärtämään kyyneliään peitellen. Se ei ollut auttanut. Niin kuin ei koskaan.
Siitä oli kulunut nyt vuosi; sodan allakin oli Edorasissa yritetty elää tavallisesti niin kauan kuin mahdollista. Aiwyn tarkasteli kasvojaan peilistä ja pyyhki muiston mukanaan tuomat vedet silmistään. Hän meni eteiseen, nosti viitan harteilleen ja jäi seisomaan paikoilleen epäröiden. Hän vain kävisi ovella toivottamassa onnea Théodwinelle, ei mitään muuta, mutta silti hän oli valinnut hieman paremmat vaatteet ylleen. Oliko tämä sulaa hulluutta? Aiwyn pudisti päätään. Ei, hänen olisi vain sanottava, ettei jää. Hän avasi ulko-oven ja lukitsi sen jäljessään.
Hän olisi tiennyt minne kävellä vaikka silmät sidottuna, sillä niin usein hän oli taittanut matkan Elfhildin ja Théodwinen talolle. Itkien, nauraen, juosten tai laahustaen hän oli ylittänyt kadun, kääntynyt oikealle, kävellyt taas jonkin matkaa ja sitten koputtanut oveen. Tällä kertaa hän käveli rauhallisin, pitkin askelin viilenevässä loppukesän iltapäivässä. Matkaan ei kulunut kuin hetki, ja pian Aiwyn jo koputti tuttuun oveen. Théodwine avasi oven ja hymyili hänet nähdessään.
”Hei, Aiwyn. Elfhild sanoi, ettet ollut varma, tulisitko, ja on ilo nähdä sinut. Tule sisään.” Théodwine oli leveäharteinen, pitkä ja tavallisesti hyvätuulinen mies. Hänelle oli aina vaikea antaa kieltävä vastaus.
”Oikeastaan, Théodwine…”
”Tule nyt. Me odotimme sinua.” Sen kummemmin miettimättä Théodwine tarttui Aiwynin käteen ja veti hänet eteiseen. Elfhild tuli heidän luokseen saman tien kuin olisi odottanut, koska Aiwyn saapuu.
”Tulit sittenkin. Hienoa”, Elfhild sanoi hymyilleen ennen kuin paimensi vastahakoisen Aiwynin peremmälle.
Jonkin ajan kuluttua Aiwyn seisoskeli seinän vierellä suurehkossa huoneessa toivoen, että Elfhild jättäisi hetkeksi muut vieraansa jotta hän voisi ilmoittaa lähtevänsä kotiin. Juhlat eivät olleet Aiwynia varten, hän vihasi juhlia. Koskaan Aiwyn ei ollut tuntenut oloaan mukavaksi ihmisten keskellä, ja tunne oli vain kasvanut Éothedin kuoleman myötä. Jopa pienet syntymäpäivät olivat kauhistus, Aiwyn ei osannut rentoutua alkuunkaan. Éothed oli yleensä jättänyt hänet pian omiin oloihinsa, ehkä yhden tanssin jälkeen, jos kyseessä oli isompi tilaisuus. Tosin Aiwynin loukkaannuttua he eivät olleet tanssineet kuin muutaman kerran. Tilanteesta surkuhupaisan teki se, että he olivat tavanneet nimenomaan juhlissa runsaat kahdeksan vuotta aiemmin.
Aiwyn ei enää muistanut, mikä juhla oli ollut kyseessä. Isä oli ollut elossa vielä silloin. Hän oli vienyt Aiwynin torille juhlien takia. Silloin Aiwynin käsi oli ollut vielä ehjä, ja Aiwyn itse oli ollut ujo, hiljainen ja syrjäänvetäytyvä mutta päättäväinen tyttö, joka kuitenkin sisimmässään olisi halunnut iloita muiden mukana. Hän oli ollut yhdeksäntoistavuotias. Éothed oli silloin juuri liittynyt Ratsastajiin ja oli ollut erilainen niin kuin Aiwynkin. Mies törmäsi Aiwyniin väistäessään jotakuta muuta ja pahoitellen pyysi häntä tanssimaan. Éothedin kieltämättä upea hymy oli saanut Aiwynin hullaantumaan. He olivat tavanneet uudelleen. Aiwyn ei edelleenkään tiennyt, mikä oli saanut Éothedin hänestä niin kiinnostumaan. Kuitenkin he olivat pian kihlanneet toisensa ja lopulta menneet naimisiin.
Ja nyt Aiwyn oli leski, sodasta toipuvan Rohanin nainen, paljon kovempi, päättäväisempi, teräväsanaisempi ja eristäytyvämpi kuin silloin. Nyt hän oli monien tapahtumien koulima, itsepäinen ja ehkä hieman ylimielinenkin. Eikä hän vieläkään viihtynyt juhlissa. Aluksi se oli ollut ujoutta, mutta nyt se oli enemmän päähänpinttymä. Aiwyn ei edes tahtonut viihtyä enää. Vuosien varrella hän oli joutunut luomaan sen kaiken, kuoren kyyneleiden ja herkän, satutetun sielun ylle. Jos Aiwyn joskus oli ollut iloinen ja ujosti hymyilevä neitokainen, siitä hän oli nyt kaukana.
Vihdoin Elfhild oli yksin! Aiwyn kiiruhti ystävättärensä luokse ennen kuin tämä ehti aloittaa keskustelua kenenkään muun kanssa.
”Elfhild, minä lähden nyt. On jo myöhä”, Aiwyn sanoi.
”Jo nyt?”
”Sinä tiedät, ettei mieleni tehnyt tänne aluksi lainkaan, enkä viihdy juhlissa. Olen onnitellut miestäsi ja nyt olen viettänyt aivan tarpeeksi aikaa seinäkoristeena.”
Elfhild katsoi häneen ensin tiukasti, mutta katse pehmeni pian ja nainen huokasi alistuneesti. ”Sinä sen parhaiten kai tiedät omasta puolestasi.”
”Onnittele Théodwinea vielä puolestani. Näkemiin”, Aiwyn sanoi helpottuneesti. Vihdoinkin hän pääsisi pois, kotiin. Hän hymyili nopeasti Elfhildille ennen kuin kääntyi lähteäkseen.
”Sinun pitäisi hymyillä enemmän, Aiwyn. Näkemiin.”
* * *
”Neito Éowyn lähti sitten Gondoriin”, Elfhild totesi. Hän oli teellä Aiwynin luona juhlia seuraavana päivänä. Ulkona tihutti vettä, ja ilman sitä he olisivat ehkä lähteneet ratsastamaan.
”Mitä se meitä koskee, Elfhild? Ylhäisille naimakaupat ovat helppoja”, Aiwyn sanoi.
”Se ei minun tietojeni mukaan ollut pelkkä naimakauppa. Éowyn on liian päättäväinen nainen, jotta voisi suostua sellaiseen. Sinussa on jotakin samaa.”
”Minussa?” Aiwyn oli purskauttaa teet suustaan. ”Minussa jotain samaa kuin siinä, joka surmasi Vihollisen suurimman kätyrin? Enpä usko.”
”Sinä teet aina oman mielesi mukaan, ja jos olisit päättänyt lähteä sotaan, olisit taatusti tehnyt niin kuin neito Éowyn teki.”
”Rakastunut ja lähtenyt etsimään kuolemaa mennäkseni naimisiin Gondoriin? Ei, Elfhild, sinä erehdyt.”
”Me emme tunne yksityiskohtia, Aiwyn. Kuka sitä paitsi sanoi että hän rakastui?” Elfhild tuijotti häntä silmät suurina.
”Minä, juuri äsken. Näin hänet Dunhargissa muutamaa päivää Helmin Syvänteen taistelun jälkeen, kun Gondorin kuningas saapui paikalle.”
Elfhildin silmät levisivät entisestään ja Aiwyn nauroi ystävättärensä ilmeelle väkisinkin. Vain Elfhild sai hänet enää nauramaan.
”Kerro lisää, Aiwyn, kerro aivan kaikki!” Elfhild oli niitä naisia, jotka kuulivat joka ikisen pienenkin asian, mikä Edorasissa tapahtui kuninkaan päänsärystä pikkulapsen vatsatautiin. Nyt Aiwyn näki, miten hänen ystävättärensä oli haljeta uteliaisuudesta.
”En minä paljon nähnyt, vain neito Éowynin katseen ruhtinasta kohti, kun tämä saapui paikalle outoine tovereineen. Ja Éowyn olisi tahtonut lähteä miehen mukaan, kun tämä lähti heti seuraavana aamuna. Koko sen päivän neito Éowyn näytti kovin surkealta.”
”Sitä en olisi ikinä arvannut!” Elfhild puuskahti. He olivat joutuneet eroon toisistaan, ja olivat tavanneet vasta palattuaan Edorasiin. Siksi he eivät tienneet paljonkaan siitä, mitä kumpikin oli tahollaan kokenut sodan aikana.
”Taisi olla Éowynille aika järkytys, kun huomasi rakastuneensa samaan mieheen haltian kanssa!” Aiwyn sanoi ivallisesti.
”Olet ilkeä, Aiwyn”, Elfhild torui.
”Enkö saisi olla? Korkeat tuskin paljon tavallista kansaa arvostavat. Miksi minä sitten en saisi nauraa heidän kustannuksellaan?”
”Minusta on kuitenkin hienoa, että neito Éowyn löysi onnen”, Elfhild jatkoi ohittaen Aiwynin kysymyksen.
”Niin, antakaa kaikki kunnia samoille henkilöille, unohtakaa tavallinen, saamaton kansa”, Aiwyn huokasi kitkerästi.
”Sinä olet katkera.”
”Mainitsin vain epäkohdan”, Aiwyn ilmoitti.
”Näen kyllä lävitsesi. Tunnen sinut liian hyvin. Olet katkera kohtalosi tähden. Siksi neuvon sinua; älä ole katkera. Et voi säädyllesi mitään, joten älä sure turhaan.”
”Mutta se on niin väärin…” Aiwyn painoi päänsä. ”Éothed kuoli ja sinäkin vain toivot onnea kuninkaille ja käskynhaltijoille!”
”Aiwyn, Aiwyn, et saa sanoa noin!” Elfhild kauhistui ja kiirehti syleilemänä Aiwynia. Aiwyn tunsi kyyneleiden kohoavan silmiinsä. Hän painoi päänsä huokaisten ystävättären olkapäätä vasten.
”Minä en tarkoittanut satuttaa sinua”, Elfhild sanoi hiljaa.
”Miksi juuri minä, Elfhild? Miksi? Ja minkä takia minä itken, kun en edes rakastanut…” Aiwyn valitti tukahtuneesti.
”Éothed oli kaiken jälkeenkin sinulle läheinen. Totta kai hänen poismenonsa sattuu.”
”En ymmärrä, miten uskalsin kerran toivoa sitä! Minä toivoin, ettei hän tulisi kotiin. Ja katso minua nyt”, Aiwyn itki.
”Et voi muuta kuin odottaa, että aika parantaa syvänkin haavan.” Elfhild lohdutti Aiwynia sylissään kuin lasta, eikä Aiwyn jaksanut välittää mistään. Hän toivoi, että voisi kääntää aikaa taaksepäin ja väistää Éothedia niissä juhlissa. Silloin tanssia ei olisi tullut, eikä avioliittoakaan. Liikaa surua tuo mies oli aiheuttanut eläessään ja edelleen, vaikka oli jo maan povessa.
Jonkin ajan kuluttua Aiwyn lopetti itkemisen.
”Tämä on typerää, Elfhild, typerää!” hän vinkaisi vetäytyessään kauemmas.
”Minä tiedän sen.” Aiwynin piti ihmetellä Elfhildin pohjatonta kärsivällisyyttä. Miten nainen kesti hänen kaltaistaan ihmistä lähellään ja jaksoi kannustaa? Samalla hän kuitenkin arvosti ystävätärtään suunnattoman paljon.
”Kiitos, Elfhild, sinä olet korvaamaton. En pärjäisi ilman sinua”, Aiwyn tunnusti. ”Haluan olla vahva, mutta vaikka kuinka monesti päättäisin lopettavani itkemisen, en pysty siihen.”
”Luota itseesi, Aiwyn, mutta luota myös muihin.”
”Minä luotan sinuun.”
”Se on mukava kuulla, mutta luulen, ettei se yksin riitä”, Elfhild sanoi ja hymyili.
Aiwynkin pakotti hymyn kasvoilleen. ”Minä lupaan yrittää parhaani”, hän sanoi.
”Kiitos.” Elfhild ojensi hänelle nenäliinan.
* * *
Lopulta suru oli jäänyt osaksi Aiwynin elämää ja Aiwyn oppi hallitsemaan sitä. Hän tuli toimeen mainiosti yksinkin ja olihan hänellä Elfhild. Sitä paitsi Aiwyn oli aina viihtynyt yksin. Hän teki ratsastusretkiä, pitkiäkin, ja huomasi, ettei yksin eläminen ollut kovin kummoista. Välillä masennus iski, varsinkin viileämpinä talvipäivinä kun ulos ei päässyt, mutta sen Aiwyn halusi itsepintaisesti unohtaa. Enää koti ei tuntunut tyhjältä ja Aiwyn alkoi ymmärtää, että oikeastaan nyt kaikki oli helpompaa.
Enää ei tarvinnut elää valheessa.
Éothed ja Aiwyn olivat vieraantuneet toisistaan paljon jo ensimmäisen aviovuotensa – ja Aiwynin onnettomuuden – jälkeen. Éothed ei aina muistanut ilmoittaa, jos oli yön poissa. Aina mies ei ollut edes puhunut Aiwynille. Kun Aiwyn oli loukannut kätensä, hän oli nähnyt, miten pinnallinen mies oli. Joillekin uusille tuttavuuksille Éothed oli selittänyt, ettei Aiwyn ollut rampa silloin, kun he menivät naimisiin. Se oli satuttanut syvästi. Liian monta kertaa Aiwyn oli kyyneltensä läpi rukoillut miestä ymmärtämään ja antamaan armoa. Käsi yksin oli jo taakka, saati sitten kun Éothed vain pahensi asiaa. Sen jälkeen heillä oli joskus ollut hyviäkin hetkiä, silloin, kun Éothed oli olut hyvällä tuulella ja Aiwyn osannut varoa sanojaan miehelle. Kyllä Aiwynkin oli yhtä lailla osannut sanoillaan satuttaa. Éothedin sanojen vaikutus vain näkyi talossa selvemmin kuin Aiwynin. Edelleen Aiwyn kyseli itseltään, miksi hän oli anellut ymmärrystä, hokenut Éothedin nimeä itkiessään, vaikka hän oli hyvin tiennyt sen olevan turhaa.
Éothed olisi osannut olla kiltti ja kultainen, jos olisi vain tahtonut. Silloin kun kumpikin heistä oli todella halunnut olla toiselle hyvä, he olivat nauttineet toistensa seurasta. Se oli ollut harvinainen ilo loppua kohti, ja Aiwyn oli oppinut tarrautumaan niihin hetkiin. Nyt hän osasi arvostaa noita hetkiä yli kaiken muun, kun Éothedin kuolemasta oli kulunut kutakuinkin vuosi ja pitkä talvi oli takana.
Rohanissa saattoi jo aistia kevään. Ruoho alkoi vihertää hiljalleen ja ilmat lämpenivät. Aiwyn oli taas enemmän ulkosalla ja piristyi. Hän teki pidempiä ratsastusretkiä ruunansa kanssa. Hevonen oli hänelle tärkeä, ehkä Elfhildiäkin tärkeämpi, sillä sen luo saattoi aina mennä ja sille saattoi puhua ilman hössöttämistä tai päätelmiä. Ruunikko ruuna nimeltä Rómin oli rauhallinen eläin, joka nautti pitkistä retkistä yhtä paljon kuin Aiwyn.
Aiwyn oli saanut jo kaksi kertaa elämänsä aikana huomata, että vaikealta tuntuneeseen asiaan tottui ihmeen helposti. Ensimmäisen kerran Aiwyn oli huomannut sen kätensä kanssa. Hän oli yllättynyt siitä, kuinka pian hän oppi käyttämään oikeaa kättään entistäkin varovaisemmin. Hänellä oli ollut onnea, sillä hän oli vasenkätinen. Jos hän olisi rikkonut toisen kätensä, olisi opettelu vienyt vielä enemmän aikaa. Nyt hän oli saanut todeta sen uudelleen; elämä yksin ei ollut niin vaikeaa eikä ikävä enää hallinnut tunteita. Hän pärjäsi mainiosti, vaikkei Éothed ollutkaan enää elävien kirjoissa. Elfhild tosin jaksoi valittaa, että Aiwyn oli sulkeutunut itseensä ja että hänen pitäisi tavata ihmisiä enemmän.
Koko pitkän talven ystävätär oli yrittänyt saada Aiwynin mukaansa milloin minnekin, mutta Aiwyn oli pitänyt pintansa. Enää hän ei suostunut juhliin, eikä myöskään teekutsuille tai viemään evästä Théodwinelle. Torilla oli pakko käydä joskus, ostamassa kaikenlaista, ja silloin Aiwyn sai Elfhildin seurakseen. Aiwyn ei noina hetkinä juuri muille puhunut kuin Elfhildille ja myyjille. Elfhild sen sijaan olisi voinut vaihtaa sanasen jokaisen vastaantulijan kanssa; Elfhild tunsi kaikki jos ei muuten niin kiertotietä ja huhupuheista, vaikka Edoras oli suuri kaupunki. Välillä Aiwyn pohti vakavasti, suostuisiko Elfhildin pyyntöihin edes kerran palkitakseen ystävättärensä ja myös siksi, että hänellä oli silloin tällöin tylsää. Tosin sitä hän ei ikinä myöntäisi Elfhildille. Aiwyn oli kiitollinen, että ystävätär jaksoi kysyä häntä aina mukaansa, vaikka tiesi vastauksen. Elfhild oli hänelle korvaamattoman tärkeä.
Tilaisuus suostumiseen tuli maaliskuun puolivälin tienoilla, kun Elfhild saapui Aiwynin luokse uusin kuulopuhe päällimmäisenä mielessään. Päästyään eteiseen ystävätär suorastaan kiehui halusta kertoa uutisensa.
”Et ikinä arvaa, mitä olen kuullut!”
”En niin. Kerro pois”, Aiwyn lausahti sulkiessaan oven.
”Kuningas Éomer menee kesällä naimisiin!”
”Ihanko totta?” Aiwyn kysyi Elfhildin mieliksi, vaikka asia ei häntä juurikaan kiinnostanut. Elfhild haluaisi kertoa joka tapauksessa, joten Aiwynin oli parempi edes näyttää kiinnostuneelta.
”Gondorin Dol Amrothin suuriruhtinaan tyttären kanssa, mikäli minulle ei ole valehdeltu.”
”Jopas he nyt ovat innostuneet menemään naimisiin ristiin, neito Éowyn käskynhaltijalle ja gondorilainen ylimys meidän kuninkaallemme”, Aiwyn lausahti.
”Aiwyn, et viitsisi olla noin synkkä. Se tarkoittaa juhlia kesällä”, Elfhild ilmoitti.
”Sinä tiedät, että vihaan juhlia.”
”Näitä et voi ohittaa noin vain. Ei kuningas joka päivä naimisiin mene”, Elfhild sanoi. ”Sinä olet jo nyt melkoinen yksineläjä, mutta kuulut muiden ihmisten seuraan. Tarvitset jotakin uutta.”
”Olet sanonut noin jo kokonaisen talven ajan.”
”Ja sinä olet paennut joka kerralla!”
Aiwynin piti myöntää, että se oli totta. Toisaalta hänen teki mieli suostua, mutta ylpeys ei antanut periksi ja hän oli alkanut viihtyä yksinäisyydessään. Lisäksi yksi Elfhildin syy olivat miehet. Ystävätär ei suostunut ymmärtämään, ettei Aiwyn halunnut tietää mitään miehistä. Siksi Aiwyn kieltäytyi niin ehdottomasti.
”Alan huolestua sinusta”, Elfhild sanoi.
”Älä turhaan. Minä pärjään yksin.” Sitä Aiwyn oli vakuutellut yhtä paljon itselleen kuin Elfhildillekin koko talven ajan.
”Totta kai pärjäät, en minä sitä sano”, Elfhild sanoi lempeään ja sovittelevaan sävyyn.
Aiwyn huokasi itsekseen ja katsoi Elfhildiä silmiin. Jos tämä luovuttaisi nyt, Aiwyn ei suostuisi, mutta jos ystävätär jatkaisi suostuttelua, Aiwyn voisi suostuakin.
”Sinun pitää luvata minulle, että tulet niihin juhliin, niin en enää ahdistele sinua kutsuillani ennen niitä juhlia.” Elfhild katsoi Aiwynia silmiin voitonriemuisesti ja Aiwyn päätti suostua.
”Hyvä on, minä tulen. Tuohon ei voi sanoa ei”, Aiwyn nauroi hyväntuulisesti.
”Ja sinä tulet myös, vahdin sinua”, Elfhild ilmoitti.
”Olet mukavan päättäväinen. Kyllä minä tulen.”
***
Torilla oli vain vähän ihmisiä. Aiwyn ja Elfhild olivat ostamassa ruokaa päivän verran Aiwynin lupauksen jälkeen.
”Minä en tarvitse lisää suolaa, sitä kyllä löytyy, mutta sokeri on melkein loppu”, Elfhild tuumi.
”Hae sinä sokerisi, odotan sinua täällä”, Aiwyn sanoi. Hän oli omat ostoksensa suorittanut; hieman lihaa ja lisää kynttilöitä, joita oli kulunut paljolti talven aikana.
”Hyvä on, vaikka olisin mieluusti ottanut sinut mukaani”, Elfhild huokasi. He erosivat, Elfhild lähti toiseen suuntaan ja Aiwyn suuntasi kohti erästä penkkiä.
Oli aurinkoinen päivä, ja kevät tuntui olevan paljon lähempänä, vaikka ilma olikin viileä. Puinen, karkea penkki torin laidalla oli lämmennyt, kun aurinko oli paistanut siihen koko päivän. Aiwyn laski pienet kantamuksensa viereensä ja katseli ihmisiä torilla. Kolme vanhemmanpuoleista vaimoa huivit päässään keskustelivat vain vähän matkan päässä, sepän nuori apupoika kulki torin poikki vihellellen mennessään. Torin toisella laidalla oli hevosia lieassa; kaksi ruunikkoa ja yksi valkea. Mustia hevosia oli Rohanissa nykyään vain vähän, sillä sotaa edeltävinä vuosina Vihollinen oli varastanut niitä runsaasti. Kevyt tuuli kävi idästä, mutta enää ei sitä tarvinnut pelätä. Taivaalla seilasi harmaanvalkeita pilviä. Edoras tihkui elämää siihen aikaan päivästä, ja kaupungin ääniä kantautui torille monesta suunnasta. Hevosten hirnuntaa, ihmisten ääniä. Aiwyn tunsi kummallista rauhaa sisimmässään. Hän oli sellaisina hetkinä onnellinen, ei liikaa melua tai puhumisen pakkoa, sai olla rauhassa ja kuunnella ja katsella sekä nauttia olostaan. Saattoi olla yksin, vaikka ihmisiä ympärillä olikin. Tällaisista hetkistä Aiwyn piti.
Hetken kuluttua Elfhild palasi ja naiset lähtivät yhdessä kotia kohti. Aiwyn kuunteli Elfhildin kertomusta jostakin kuulopuheesta, jonka ystävätärkin oli kuullut vain puoliksi. Aiwynia huhupuheet kiinnostivat vain vähän, eikä hän voinut ymmärtää miksi ihmiset eivät voineet antaa toisten elää omaa elämäänsä. Se olisi ollut kaikkien kannalta parasta. Mutta toisaalta, Aiwyn tuumasi katselleessaan Elfhildin elehtivää kättä, joiltakin ihmisiltä loppuisivat puheenaiheet.
Kun Aiwyn pääsi kotiinsa, hän vei vähäiset ostoksensa paikoilleen ja lähti jälleen ulos. Niin kaunista päivää ei saanut viettää neljän seinän sisällä. Hän suuntasi talleille hevosensa luokse. Matka ei ollut kovinkaan pitkä, ja hevoset tervehtivät Aiwynia hänen astuessaan siihen talliin, missä Rómin-ruuna asusti. Kaunis hevonen hieroi turpaansa Aiwynin olkaan emäntäänsä tervehtien. Aiwyn naurahti hevoselle ja taputti sitä.
”Nyt on oikein hieno päivä lähteä jaloittelemaan”, hän sanoi ruunalleen satuloidessaan sitä.
Päästyään ulos tallista tallipihalle Aiwyn nousi Róminin selkään ja kannusti sitä eteenpäin. Hän ja Éothed olivat tehneet paljon ratsastusretkiä silloin kun Éothed oli ollut kotona. Heillä oli ollut tapana mennä vähän Edorasin ulkopuolelle ja laukata kilpaa. Niinä hetkinä oli ollut oikein hauskaa, he olivat joskus nauraneet ääneen. Mutta kerran nauru oli päättynyt kipuun ja murheeseen. Aiwyn taputti hajamielisesti hevostaan.
Päivä oli ollut alkukevättä kutakuinkin vuosi heidän häidensä jälkeen. Tuuli oli käynyt kylmänä pohjoisesta Rohanin kenttien ylitse. Éothed oli usuttanut hevosensa laukkaan kuten monesti ennenkin ja Aiwyn oli lähtenyt perään vastaten haasteeseen. Hän oli päässyt Éothedin ohitse ja kääntynyt satulassaan miestä kohti nauraen ilkikurisesti. Sitten tapahtui jotain. Hevonen pysähtyi, pukitti ja Aiwyn, jonka huomio oli herpaantunut, putosi hevosen jalkoihin. Tanssahdellessaan hevonen oli astunut Aiwynin oikean kämmenen päälle murtaen kolme sormea ja tehden jotenkin kauhean haavan. Aiwyn ei vieläkään tiennyt, miten se oli mahdollista, mutta verta oli tullut paljon. Murtumat olivat parantuneet ja haava umpeutunut, arpikin oli enää vain viiva, mutta Aiwyn kykeni liikuttamaan vain etusormeaan ja peukaloaan. Kipu oli ollut kauhea ja se oli kaikki, mitä Aiwyn muisti hetkistä putoamisen jälkeen. Jotenkin Éothed oli vienyt hänet takaisin kaupunkiin, haava oli ommeltu ja käsi lastoitettu, mutta siitä hetkestä alkaen Aiwyn oli ollut rajarikko, monet arkiset asiat olivat vaikeutuneet miltei mahdottomiksi. Vuodet olivat kuitenkin opettaneet ja Aiwyn pystyi toimimaan kotonaan yhtä hyvin kuin kuka tahansa, tai ainakin melkein. Hän oli myös oppinut luottamaan hevosiin. Onnettomuuden jälkeen pelko oli pitänyt hänet poissa hevosten luota pitkään, mutta Rohaniin syntynyt palasi eläinten luokse; rakkaus löytyi ja pelko hälveni varsinkin uuden hevosen, Róminin, ansiosta.
Onnettomuus oli tuonut mukanaan muutakin. Éothed ei kyennyt sulattamaan Aiwynin vammaa. Se häiritsi miehen ajatuksia kaiken aikaa ja Aiwynin oli entistä vaikeampaa sopeutua jo muutenkin hankalaan ja harmittavaan tilanteeseen. Lopulta hän oli päättänyt unohtaa uhmakkaana Éothedin mielipiteet ja sanat, käsi olisi ollut taakka ilman niitäkin. Turha murhe vain lisäisi painoa Aiwynin sydämessä. Éothed oli kylmennyt. Monien kyynelien kanssa Aiwyn oli rukoillut apua sitä saamatta. Éothedin katseesta oli nähnyt miehen inhon, kun käsi oli näkyvillä. Joskus mies oli sanonutkin sen suoraan. Hetken Aiwyn oli surrut sitä, että heidän välinsä olivat rikki ja oli vihannut tilannetta, mutta ajan myötä hän oli tajunnut, ettei Éothed ollut milloinkaan voinut välittää. Mikään ei muuttaisi asioita enää, ei Aiwynin kiukku eikä itku. Aiwyn oli rakentanut muurinsa, jonka sisään ei kukaan muu nähnyt. Éothedin kylmyys oli saanut Aiwyniin halun piiloutua. Hänen ei tehnyt mieli enää näyttää tunteitaan, kun hänet oli niin petetty. Aiwyn koki edelleen itsensä nöyryytetyksi miehen käytöksen tähden. Éothed oli näytellyt alussa tai sitten jokin oli muuttanut miehen kokonaan lyhyessä hetkessä.
Nyt Éothedia ei kuitenkaan enää ollut. Aiwyn heitti ajatuksensa syrjään ja päätti jälleen kerran olla välittämättä. Hän kuitenkin tiesi, että vaikka kuinka yrittäisi, hän ei voisi valehdella itselleen. Hän vihasi ja silti kaipasi Éothedia suunnattomasti ja tulisi ajattelemaan miestä vielä kauan.
A/N: Se on pitkä, tiedän.

Ja tämä on ensimmäinen kahdesta "aikahyppyluvusta", toinen on ensi luku (tai oikeammin sen alku). Sen jälkeen ei enää näitä harmittavia ja epäselviä aikatiivistelyjä!
