Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 15. luku 3.2. Valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 15. luku 3.2. Valmis)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Author: Nerwen
Rating: G – PG
Pairing: ofc/omc
Genre: Romance, draama, ehkä myös joissain kohdin angst
Warnings: Miesvihaa, surua. Ne saavat riittää nyt aluksi, katsotaan, mitä pitää lisätä.
Disclaimer: Maailma kuuluu ylijumala Tolkienille, samoin jotkut siellä täällä mainitut henkilöt. Päähenkilöt ovat omiani. Rahaa en tällä tee. Myös jotkut nimet ovat suoraan Tolkinenin kynästä.
Summary: Sodasta toipuvassa Rohanissa asuu myös leskeksi sodan takia jäänyt Aiwyn. Hän päättää, ettei enää vilkaisekaan mieheen, mutta muuan nuorukainen päättää toisin.
Feedback: Elän palautteesta, kyllä vain. Kaikenmoista otan vastaan.
A/N: Olen nyt miettinyt jo pari viikkoa, että koska tämän aloitan ja päätin tehdä sen tänään. :roll: Tosin nyt jo arveluttaa. En vain osaa olla kirjoittamatta ja elämä on kovin tylsää ilman jotain keskeneräistä projektia, jolla on jokin deadlinekin. Tämä on varmaankin lyhyimmän ajan kirjoittamiseensa vaatinut ficci, ellei postaamista lasketa, sillä tämä on muutamaa lukua vaille valmis ja olen kirjoittanut tätä suunnilleen kolme-neljä kuukautta. Inspiraatiosta, parista kappaleesta ja yhdestä elokuvasta tämä kliseesikermä lähti ja valmistuikin pikavauhtia. Ensimmäinen luku on melkoinen pätkä, mutta seuraava luku sitten jo liiankin pitkä.

Vannomatta paras

1. Luku

Éothed oli kuollut.

Hän ei ehkä ollut osoittautunut miehistä parhaaksi, mutta yhtä kaikki hän oli ollut hyvä mies. Mikä tärkeintä, hän oli ollut Aiwynin puoliso. Pettymyksiä, surua ja riitaa oli ollut, mutta hyviäkin hetkiä. Ja nyt mies oli poissa iäksi. Sota oli vienyt Aiwynilta Éothedin.

Eikä sota ollut tyytynyt vain siihen. Kuningas Théoden oli kaatunut, kuninkaan poika Théodred samoin vain hieman ennen isäänsä. Kerrottiin, että sota olisi vienyt myös Gondorin käskynhaltijan ja tämän vanhemman pojan. Nyt Rohan kuitenkin keskittyi omiinsa; kuningas Théoden oli tuotu kotiinsa viimeiseen lepoon saattueessa, jota uljaampaa ei ollut Rohan ikinä saanut todistaa. Edorasiin olivat saapuneet Gondorin ja Arnorin uusi kuningas haltiavaimoineen, muuta haltiaväkeä pohjoisesta ja Kultaisesta Metsästä sekä neljä puolituista, jotka olivat niittäneet suurta mainetta taisteluissa. Aiwynia Rohanin naista eivät koreat vieraat eivätkä kauniit hautajaiset paljonkaan liikuttaneet. Hänen miehensä oli kuollut.

Kesän alussa kolme Ratsastajaa oli ilmestynyt Aiwynin ovelle. Kaikki Éothedin tovereita, jotka Aiwyn oli tunnistanut ulkonäöltä nimiä muistamatta. Heistä pisin oli katsonut Aiwynia säälien. Aiwyn oli aavistellut pahaa miettien, missä Éothed sitten oli. Nuori mies, jolla oli harmaat silmät, oli ojentanut Aiwynille miekan ja kilven. Éothedin aseet.
”Éothed kaatui Pelennorin kentällä, Aiwyn.”
Se oli ainut lause, jonka Aiwyn tuolta hetkeltä kykeni muistamaan. Hän oli kai kiittänyt, miehet olivat lähteneet ja vasta sitten hän oli tajunnut asian todella. Hän oli purskahtanut itkuun ja linnoittautunut kotiinsa. Koko kesän Aiwyn oli itkenyt. Enää eivät kyyneleet riittäneet kuningas Théodenille. Pitäkööt toiset naiset häntä tunteettomana; Aiwyn ei halunnut näytellä surua toisia miellyttääkseen. Aiwyn ei muuttanut mieltään muiden mielipiteen mukaiseksi, hän viihtyi yksin ja pärjäsi omillaan.

Aiwyn oli tavallinen rohanilainen nainen, Ratsastajan vaimo, päättäväinen ja peräänantamaton. Hän omisti vaaleat, oljenväriset hiukset, jotka vapaana ollessaan nuolivat hänen lanteitaan ja hänen silmänsä olivat siniset. Aiwyn oli melko lyhyt, lyhyempi kuin useimmat naiset, mutta sisukas. Hän ei luovuttanut helpolla ja piti päänsä. Kukaan ei arvannut kaikkia Aiwynin salaisuuksia. Juhlissa tai yleensäkin ihmisten ilmoilla liikkuessaan Aiwyn piilotti aina oikean kätensä viitan tai huivin alle. Syy oli yksinkertainen: joitakin vuosia aiemmin hän oli loukannut kyseisen kätensä. Nyt vain etusormi ja peukalo suostuivat liikkumaan. Aiwyn häpesi rampaa kättään ja piilotti sen aina.

Laulu kuninkaan kunniaksi loppui. Eräs puolituisista viipyi haudalla, kun väki hiljakseen lähti pois paikalta. Meduseldin Kultaisessa kartanossa juhlittaisiin, juotaisiin edellisen kuninkaan muistolle ja uuden kuninkaan terveydeksi. Itse kaupungissakin järjestettäisiin varmasti jotain. Aiwyn suuntasi kotiin. Juhliminen ei häntä kiinnostanut ollenkaan.

”Aiwyn! Minne kiirehdit?”
Aiwyn vilkaisi naista, joka oli ilmestynyt hänen vierelleen. Miellyttävät kasvot ja siniset silmät katsoivat häneen.
”Menen kotiin.”
”Kotiin? Mutta…”
”Elfhild, juhlat eivät ole minua varten. Minä menen kotiin”, Aiwyn keskeytti ystävättärensä sanat. Koko kesän ajan Elfhild oli yrittänyt piristää häntä. Aiwyn arvosti sitä suuresti, mutta alkoi jo väsyä eikä hänen tehnyt mieli puhua.
”Etkö aio nostaa maljaa kuninkaan muistoksi?” Elfhild kysyi.
”Voin yhtä hyvin tehdä sen kotonakin.” Aiwyn pinnisteli muistaakseen, että ystävätär tarkoitti vain hyvää. Ei ollut Elfhildin syytä, että Éothed oli kuollut ja Théodwine tullut kotiin. Iloluontoinen ja kaikkien kanssa toimeen tuleva Elfhild olisi murtunut tyystin, jos hänen miehensä olisi jäänyt taistelukentälle. Aiwyn, valmiiksi pessimistinen ja hiljainen sekä ajoittain miestään vihannut nainen pärjäsi paremmin leskenä. Itse asiassa Aiwyn ei ollut ikinä rakastanut Éothedia. Hän oli vain pitänyt miehestä hyvinä hetkinä.
”Palaatko ikinä ennallesi, Aiwyn?” Elfhild huokasi tarkastellen Aiwynin kasvoja.
”Ennalleni? Jos se tarkoittaa sellaiseksi kuin ennen sotaa, en. Olen yksinäinen ja sellaiseksi jään.” Aiwyn ei vieläkään tahtonut sanoa itseään leskeksi ääneen.
”Lupaathan minulle, ettet jää suruun loppuelämäksesi?”
”Minä lupaan”, Aiwyn myöntyi vastahakoisesti.

* * *

Väsyneesti Aiwyn avasi oven, astui sisään hiljaiseen eteiseen ja laski viitan naulaan. Hän tuijotti kättään inhoten. Oikean käden kämmenessä oli ilkeä arpi. Kolme sormea sojotti suorina tuntematta muuta kuin kipua, jos niitä yritti käyttää. Miten Aiwyn vihasikaan tuota onnettomuutta ja rampautumistaan. Hän ei vieläkään kyennyt katsomaan kättään tuntematta vihaa tai kipua, vaikka onnettomasta putoamisesta oli jo kuusi vuotta. Aiwyn ei uskonut, että voisi koskaan todella tottua katsomaan kättään. Käsi oli yksi syy Éothedin vieraantumiseen.

Aiwyn puristi vasemman, terveen kätensä nyrkkiin ja kielsi itseään ajattelemasta. Tästedes hän ajattelisi Éothedista vain hyvää. Hengitettyään kerran sisään ja ulos Aiwyn käveli hitaasti keittiön pöydän ääreen, istahti penkille ja huokasi.

Talo tuntui kovin tyhjältä. Siksi Aiwyn nykyään viettikin enemmän aikaa pienellä takapihallaan kuin sisällä talossa, ellei hän ollut ratsastamassa Edorasin ulkopuolella. Hänen hevosensa oli Edorasin talleilla. Éothed oli hankkinut sen hänelle vanhan hevosen kuoltua. Tuon hevosen kanssa hän oli löytänyt uudelleen luottamuksen suuriin eläimiin onnettomuutensa jälkeen.

Aiwyn tunsi olonsa yksinäiseksi. Ennen iloa tuoneet asiat antoivat nykyään vain laihan lohdun. Hän olisi ymmärtänyt tunteen paremmin jos olisi voinut sanoa rakastaneensa Éothedia. Niin se ei kuitenkaan ollut. Éothed oli tietysti ollut tärkeä ihminen, mutta rakkaus heidän välillään oli kuollut jo kauan sitten. Ehkä siksi Elfhild ei jaksanut ymmärtää Aiwynin surua, niin monesti Aiwyn oli manannut ystävättärelleen jotain, mitä Éothed oli tehnyt. Aiwyn sulki silmänsä ja kielsi itseään taas. Hyvät asiat. Éothed oli pitänyt häntä monesti sylissään kutsumatta sitä velvollisuudeksi, oli hankkinut hänelle hevosen, oli käynyt ratsastamassa hänen kanssaan ja he olivat nauraneet yhdessä hevosten touhuille. He olivat katselleet tulisijan hehkua viileänä talvipäivänä. Éothed oli varmasti jollakin tasolla pitänyt Aiwynista, eivät he muuten olisi naimisiin päätyneet. Vaikka mies oli joskus ollut alistava ja ilkeä, heillä oli ollut hyviä hetkiä. Vain noita hyviä aikoja Aiwyn halusi ajatella. Hän ei ajattelisi miehestään pahaa. Hänen toiveensa, katkera, vihanpuuskassa lausuttu toiveensa oli toteutunut ja Éothed oli jäänyt taistelukentälle. Ei siis enää toiveita, ne voisivat vaikka toteutua!

Aiwynin pitäisi nyt vain nousta jaloilleen. Éothed ei tulisi takaisin ja se oli kylmä totuus. Aiwyn pystyisi kyllä elämään yksinkin, oli pystynyt jo koko kesän. Hän selväisi mainiosti. Lapsettomuus ei Aiwynia vaivannut, hän ei ollut sukunsa viimeinen, hänellä oli serkkuja. Mieheen hän ei enää katsoisi niin kuin nainen mieheen katsoo. Éothed oli tuonut mukanaan enemmän surua ja kyyneliä kuin iloa ja onnea, eikä Aiwyn kaivannut niitä enempää. Miestä hän ei tarvinnut. Yksinäisyys oli hänen tulevaisuutensa eikä hän halunnut paeta sitä.

Hänen piti tunnustaa tosiasiat: hän oli leski, hän oli rampa, lapseton, eikä lähisukulaisia ollut. Almuja hän ei hyväksyisi, vaan hän oli päättänyt tulla toimeen omillaan. Apua hän ei kaipaisi ennen kuin suurimmassa hädässä. Miestä lähelleen hän ei kaivannut, ei isää tai rakastettua, eikä poikaa sen enempää. Sillä hetkellä Aiwyn päätti, että tulisi toimeen yksin koko loppuelämänsä. Periksi hän ei antaisi vaan taistelisi itse, ja kuolisi ennen kuin pyörtäisi päätöksensä.
Viimeksi muokannut Nerwen, Ti Helmi 03, 2009 3:47 pm. Yhteensä muokattu 13 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Pelastit iltani! Loistavaa huomata että olet jälleen aloittanut uuden jatkoficin. Pidät todella tätä Romance-puolta hengissä :D

Aiwyn on mielenkiintoinen henkilö. Tämä ensimmäinen luku otti tavallaan luulot pois, hän ei tarvitse ketään ja pärjää kyllä omillaan. Naisesta välittyy näin äkkiseltään ehkä hieman kylmäkin kuva. Kyllähän hän itki ja suri Éothedin kuolemaa, mutta hänen ajatuksensa jälkeenpäin eivät olleet niin lämpimiä. Ja on varmasti eri asia surea henkilöä jota olisi todella rakastanut kuin henkilöä jonka kanssa nyt sattui olemaan naimissa ja josta piti, hyvinä hetkinä.

Tämä oli melko lyhyt luku eikä ficci ole päässyt vielä kunnolla alkuun. Odotan siis innoissani seuraavaa lukua :) Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Oi voi, miten lupaavalta tämä taas vaikuttaa. :) Kyllä sinä olet hyvä kirjoittaja, Nerwen, se tästä alusta varmaan jäi päällimmäisenä mieleen. Jotenkin sinun tekstissäni on aina (ja varsinkin tässä) sellaisia ajatuksia, että ne tuntuvat kauhean kypsiltä. Siis jollei tietäisi, minkä ikäinen olet, niin takuulla luulisi vanhemmaksi. Hmm, jotenkin typerää aina jauhaa tuosta iästä, mutta ihan kohteliaisuutena siis, en jaksa uskoa kovin monen saman ikäisen saavan yhtä syvällistä tekstiä aikaiseksi. Itse en ainakaan saanut.

Aiwynista tykkäsin kovasti ja tiedätkö mielettömän kiehtova tuo koko miehen menettämiskuvio, Aiwynin ristiriitaiset ajatukset ja koko hänen suhtautumisensa tilanteeseen. Jotenkin olin aistivinani tästä sen, miten kertoja oli eri mieltä päähenkilön kanssa tai katsoi tilannetta vähän eri kulmasta ja se teki tästä kyllä kanssa tosi hienon. Se on nimittäin vaikeaa, jos sitä yrittää saada tarkoituksella aikaan.

Ja jollei se tästä jo tullut ilmi, niin todettakoon vielä, että odotan innolla jatkoa ja ficin pyörähtämistä kunnolla käyntiin. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Avatar
Emmanuel
Örkki
Viestit: 115
Liittynyt: Ke Syys 24, 2008 7:33 pm
Paikkakunta: Paschendale

Viesti Kirjoittaja Emmanuel »

Todella hienoa hienoa tekstiä, ei voi muuta sanoa!
Olit hyvin saanut tekstiin syvällisyyttä, ja pystynyt hienosti kuvailemaan Aiwynin ristiriitaisia tunteita miehensä menettämisestä. Hänestä sai kuvan että on vahva nainen luonteeltaan, ja hyvin pärjää yksinkin. Tykästyin häneen kovin :)
Kerrontasi oli hyvin sujuvaa ja mukavaa lukea, ja hahmot jotenkin kovin todentuntuisia ja aidonoloisia, mikä on hyvä vaan! :D

Innolla jään odottamaan jatkoa!
"Know that many men has suffered. Know that many men has died. Six miles of ground has been won, half a million men are gone. And as the men crawl the general call and the killing carry on."

Elemmírë
Örkki
Viestit: 49
Liittynyt: Su Heinä 13, 2008 2:37 pm

Viesti Kirjoittaja Elemmírë »

tämä kuullostaa todella hyvältä. kuvasit hahmoa todella hyvin niin että häneen pystyi samaistumaan.
odotan innolla jatkoa :)
The greatest thing you´ll ever learn is just to love and be loved in return...
~Moulin Rouge~

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi, syvimmät kiitokseni. Teidän ansiostanne tämä päivä on vähemmän paha. Hyvä, ettei tämä eilinen kokeeseenlukemisenvälttely ollut ihan virhearvio.

Andune, kiitos. En voi olla kirjoittamatta mitään ja nyt oli sopiva rako aloittaa uusi.

Kiva, jos pidät Aiwynia mielenkiintoisena. :D Tuon kylmyyden suhteen olit ihan oikeassa, ja osittain sen on tarkoituskin olla niin. Myöhemmin ehkä huomaat paremmin, minkä takia Aiwyn nyt ei kovin lämpimästi miehestään ajatellut.

Tämä luku tosiaan oli lyhyt, mutta alku ja mielenkiinnon herättäminen olviat sen tarkoituksia. toivon, että ensi luvussa en jaarittele liikaa, se on paljon tätä pidempi...

Leida, kiitos. Et tiedä, miten paljon merkitsee se, että pidetään hyvänä kirjoittajana... Ja kyllähän minä tuosta iästä olen kuullut, mutta otan sen hyvänä (äitinikin kutsuu minua vanhana syntyneeksi..)

Hienoa, jos pidit Aiwynista, ja jos tämä ei ole ihan puhtaaksikaluttu klisee vielä. Että sitä voi pitää kiehtovana :D Itse asiassa näen tilanteen koko ficin ajan aika eri lailla kuin Aiwyn, mutta en osannut arvata että se näkyisi noin hyvin. Monista hahmoista tulee omien mielipiteiden tulkkeja, mutta monet Aiwynin mielipiteet eivät ole omiani. Tarkoituksellista tuo ei kyllä ole...

Emmanuel, kiitos. Ihanaa, jos pidit tekstistäni ja Aiwynista. :D Hän on suhteellisen vahva, kyllä vain.

Kivaa, jos pidät hahmojani aitoina. Joskus nimittäin tuntuu, että ne ovat enemmän kuin perinteisiä tyyppejä, joissa ei ole mitään omaa... :roll:

Elemmírë, kiitos sinullekin. On hienoa kuulla, että pystyit samaistumaan Aiwyniin.

Jatkoa luvassa mitä luultavimmin ensi viikon tiistaina.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Hauska nähdä, että olet päättänyt aloittaa uuden ficin. Ja vielä miesvihaa, kuulostaa lupaavalta. :mrgreen:

Aiwyn tuntuu monella tapaa mielenkiintoiselta hahmolta. Olet rakentanut hänelle mielenkiintoisen taustan: ei-niin-ruusuinen avioelämä ja sen takia ristiriitainen suhtautuminen miehen kuolemaan, lapsettomuus, yksinäisyys ja rampautunut käsi. Siinä on naisella monenmoista mietittävää. Vaikea kuvitella, että nainen pärjäisi yksin tuollaisessa kulttuurissa, varsinkin kun on vielä tuo käsikin tuollainen. Ehkä se ei kuitenkaan kauheasti haittaa arjen askareissa. Hän vaikuttaa kyllä kovalta ja päättäväiseltä ainakin nyt, mutta ficin otsikko ja juonikuvaus vihjaavat, etteivät nuo hänen päätöksensä taida tulla pitämään. Tai mistä minä tiedän, voihan olla että se "muuan nuorukainen" (josta kuulemme mielellämme lisää ;)) epäonnistuu hankkeessaan. :D

Tämä oli alku oli varmaa tekstiä, siitä näkee että olet kokenut kirjoittaja ja tiedät, mitä olet tekemässä. Muuta en nyt tällä erää osaa sanoa. Jään seuraamaan mielenkiinnolla, mihin suuntaan Aiwynin tilanne tästä lähtee kehittymään.

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, suuret kiitokset. Uusi ficci, kyllä vain, minulle on tainnut kehittyä vakava riippuvuus. Miesvihaakin tosiaan löytyy (eikä mitään kovin pientä).

Kivaa, että Aiwyn tuntuu mielenkiintoiselta. Hänellä on kyllä aika lailla tapahtumia menneisyydessään ja niitä tässä lähinnä puidaankin. Ja niin, Aiwyn ei vain halua uskoa, että yksin on hankalampaa kuin jonkun kanssa, ja noiden päätösten pysyvyys näkyy sitten. En sano vielä mitään. Ikäväkseni minun tosin täytyy ilmoittaa, että tuo mainitsemani nuorukainen saapuu kuvaan vasta luvussa kolme, siihen asti pitää jaksaa ilman. :wink:

Hui, minä muka kokenut kirjoittaja. :roll: Mutta tämä taitaa olla ensimmäinen ficci, minkä kanssa olen tosiaan tarkalleen tiennyt, mihin olen menossa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Ilona
Last In Line
Viestit: 1239
Liittynyt: La Maalis 20, 2004 2:09 pm
Paikkakunta: Maribor, Slovenia

Viesti Kirjoittaja Ilona »

Komppaan Mithriä siinä, että teksti tuntui "varmalta". En välttämättä itse olisi keksinyt tuota sanaa käyttää, mutta se on kyllä varsin sopiva tähän tarkoitukseen.

Ei hurjasti lisättävää siihen mitä muut ovet jo sanoneet, kunhan vain kommentoin ilmaistakseni että minäkin luen tätä. ^^ Mielenkiintoinen alku, ja tätä uskaltaa alkaa lukeakin kun voi luottaa siihen ettei tule jäämään kesken. :wink: Seuraavaa lukua odotellaan innolla.
Behold, my friends, for I am justice. And when at last we meet, you will not like it.

Ilonan kirjoitukset.
Vuoden Loftisficcihahmo 2005, Entti 2010 & Gandalf 2014

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ilona, kiitos kommentista. :) Hienoa kuulla, että teksti kuulostaa varmalta sinustakin (joskus nimittäin tekstini taisi olla hapuilevaa.. tai niin minulle sanottiin. Parannusta on siis tapahtunut :D )

Oli mukavaa, että ilmoitit lukevasi, sekin merkitsee paljon. Ja tämä ei taatusti jää kesken, olen joskus itsekseni vannonut etten jätä ficciä kesken jos se minusta riippuu, ja jokaisen aloittamani ja tänne postaamani olen myös lopettanut vasta valmiina. :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
sprig
Puolituinen
Viestit: 265
Liittynyt: Su Joulu 09, 2007 6:31 pm

Viesti Kirjoittaja sprig »

En ole pitkään aikaan lukenut muuta kuin slashia ja ajattelin, että välillä voisi lukea jotain muutakin. ^^ Itse asiassa en ole pitkään aikaan ehtinyt lukea TSH-ficcejä ollenkaan, innostuin vähän liikaa jostain muusta. :D

Tämä oli tosi lupaavaa, luen mielelläni eteenpäin sitten kun jatkoa ilmestyy. En oikein keksi mitään kommentoitavaa, mitä ei olisi jo sanottu... Teksti on sujuvaa ja vaikuttaa siltä että tulevat luvut voivat olla oikein kiinnostavia. Ja Elfhild on kiva nimi.
EpäLotR-ficcaaja 2009
Runoilija 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

sprig, kiitoksia. :) Kyllä, ehdottomasti kannattaa lukea muutakin kuin slashia (enkä tarkoita vain omia räpellyksiäni)!

Kivaa, jos pidit tekstistä. :) Ja hassua, kun satuit nostamaan tuon Elfhildin nimen esille, koska se on suoraan TSH:sta. Tarkemmin sanonttuna Théodenin vaimon nimi, jonka minä häpeämättömästi otin omaan käyttööni. Pitäisi varmaan laittaa noista nimistä (olen ottanut niitä TSH:n liitteistä enemmänkin) tuonne disclaimeriin, menenkin heti. Miten minä tuollaisen saatoin unohtaa? :shock:

*****

Ja uuden luvun tiistaiksi lupasin, joten tässäpä se tulee. Postauspäivä on tästä eteenpäin tiistai, olin viikko sitten liian kiireinen ja siksi aloitin keskiviikkona (ja arvatkaapa kuka kirjoitti äsken keksiviikona..?). Mutta pidemmittä puheitta ylipitkän toisen luvun pariin.

2. Luku

”Aiwyn, sinun pitää tulla. Théodwine toivoo, että tulet, vaikka Éothed ei enää voi.” Elfhild yritti parhaansa mukaan taivutella Aiwynia Théodwinen syntymäpäiville. Éothed oli käynyt tervehtimässä toveriaan Aiwynin kanssa joka vuosi. Mutta nyt Aiwyn ei menisi. Koko talo olisi täynnä ihmisiä. Luultavasti Ratsastajia kaikki, ja osa tuntisi Aiwynin. Ja tietysti illan mittaan moni joisi liikaa eikä Aiwyn sietänyt juopuneiden seuraa. Aiwyn ei menisi juhliin, siksi että oli yksin ja siksi, ettei häntä huvittanut lähteä ihmisten keskelle.
”Ei, Elfhild. Minä en tule, etkö sinä voi välittää tervehdystäni?”
”Et ole kovin kohtelias, Aiwyn, jos vastaat kutsuun kieltävästi. Sitä paitsi olet istunut yksin koko kesän. Tarvitset vaihtelua.”
”Minä pärjään yksin”, Aiwyn lausui kitkerästi. ”Voin tulla käymään ovellanne, mutta sen enempään en suostu.”
”Se riittää. Kiitos, Aiwyn.”

* * *
Aiwyn katseli itseään kuvastimesta ja piti itseään hulluna. Viime vuosi oli vielä liian lähellä. Eikä Aiwyn kyennyt pitämään muistojaan aisoissa.

Théodwinen syntymäpäivä. Ilta oli jo pitkällä ja monet olivat juoneet. Éothed oli, kuten tavallista, jättänyt Aiwynin yksin heti juhlien alussa. Aiwyn ei enää muistanut, miksi, mutta hän oli kuitenkin tullut paljastaneeksi kätensä ja saanut siitä hyvästä ilkeän kommentin osakseen. Käsi oli hänelle arka aihe; hän oli hakenut Éothedin ja sanonut haluavansa kotiin. Pitkin hampain Éothed oli suostunut ja he olivat lähteneet. Kotona oli ollut sen jälkeen kauheaa. Éothed olisi halunnut jäädä vielä juhliin ja osoitti sen Aiwynille selkeästi. Koko iltana mies ei sanonut sanaakaan. Aiwyn oli rukoillut miestä ymmärtämään kyyneliään peitellen. Se ei ollut auttanut. Niin kuin ei koskaan.

Siitä oli kulunut nyt vuosi; sodan allakin oli Edorasissa yritetty elää tavallisesti niin kauan kuin mahdollista. Aiwyn tarkasteli kasvojaan peilistä ja pyyhki muiston mukanaan tuomat vedet silmistään. Hän meni eteiseen, nosti viitan harteilleen ja jäi seisomaan paikoilleen epäröiden. Hän vain kävisi ovella toivottamassa onnea Théodwinelle, ei mitään muuta, mutta silti hän oli valinnut hieman paremmat vaatteet ylleen. Oliko tämä sulaa hulluutta? Aiwyn pudisti päätään. Ei, hänen olisi vain sanottava, ettei jää. Hän avasi ulko-oven ja lukitsi sen jäljessään.

Hän olisi tiennyt minne kävellä vaikka silmät sidottuna, sillä niin usein hän oli taittanut matkan Elfhildin ja Théodwinen talolle. Itkien, nauraen, juosten tai laahustaen hän oli ylittänyt kadun, kääntynyt oikealle, kävellyt taas jonkin matkaa ja sitten koputtanut oveen. Tällä kertaa hän käveli rauhallisin, pitkin askelin viilenevässä loppukesän iltapäivässä. Matkaan ei kulunut kuin hetki, ja pian Aiwyn jo koputti tuttuun oveen. Théodwine avasi oven ja hymyili hänet nähdessään.
”Hei, Aiwyn. Elfhild sanoi, ettet ollut varma, tulisitko, ja on ilo nähdä sinut. Tule sisään.” Théodwine oli leveäharteinen, pitkä ja tavallisesti hyvätuulinen mies. Hänelle oli aina vaikea antaa kieltävä vastaus.
”Oikeastaan, Théodwine…”
”Tule nyt. Me odotimme sinua.” Sen kummemmin miettimättä Théodwine tarttui Aiwynin käteen ja veti hänet eteiseen. Elfhild tuli heidän luokseen saman tien kuin olisi odottanut, koska Aiwyn saapuu.
”Tulit sittenkin. Hienoa”, Elfhild sanoi hymyilleen ennen kuin paimensi vastahakoisen Aiwynin peremmälle.

Jonkin ajan kuluttua Aiwyn seisoskeli seinän vierellä suurehkossa huoneessa toivoen, että Elfhild jättäisi hetkeksi muut vieraansa jotta hän voisi ilmoittaa lähtevänsä kotiin. Juhlat eivät olleet Aiwynia varten, hän vihasi juhlia. Koskaan Aiwyn ei ollut tuntenut oloaan mukavaksi ihmisten keskellä, ja tunne oli vain kasvanut Éothedin kuoleman myötä. Jopa pienet syntymäpäivät olivat kauhistus, Aiwyn ei osannut rentoutua alkuunkaan. Éothed oli yleensä jättänyt hänet pian omiin oloihinsa, ehkä yhden tanssin jälkeen, jos kyseessä oli isompi tilaisuus. Tosin Aiwynin loukkaannuttua he eivät olleet tanssineet kuin muutaman kerran. Tilanteesta surkuhupaisan teki se, että he olivat tavanneet nimenomaan juhlissa runsaat kahdeksan vuotta aiemmin.

Aiwyn ei enää muistanut, mikä juhla oli ollut kyseessä. Isä oli ollut elossa vielä silloin. Hän oli vienyt Aiwynin torille juhlien takia. Silloin Aiwynin käsi oli ollut vielä ehjä, ja Aiwyn itse oli ollut ujo, hiljainen ja syrjäänvetäytyvä mutta päättäväinen tyttö, joka kuitenkin sisimmässään olisi halunnut iloita muiden mukana. Hän oli ollut yhdeksäntoistavuotias. Éothed oli silloin juuri liittynyt Ratsastajiin ja oli ollut erilainen niin kuin Aiwynkin. Mies törmäsi Aiwyniin väistäessään jotakuta muuta ja pahoitellen pyysi häntä tanssimaan. Éothedin kieltämättä upea hymy oli saanut Aiwynin hullaantumaan. He olivat tavanneet uudelleen. Aiwyn ei edelleenkään tiennyt, mikä oli saanut Éothedin hänestä niin kiinnostumaan. Kuitenkin he olivat pian kihlanneet toisensa ja lopulta menneet naimisiin.

Ja nyt Aiwyn oli leski, sodasta toipuvan Rohanin nainen, paljon kovempi, päättäväisempi, teräväsanaisempi ja eristäytyvämpi kuin silloin. Nyt hän oli monien tapahtumien koulima, itsepäinen ja ehkä hieman ylimielinenkin. Eikä hän vieläkään viihtynyt juhlissa. Aluksi se oli ollut ujoutta, mutta nyt se oli enemmän päähänpinttymä. Aiwyn ei edes tahtonut viihtyä enää. Vuosien varrella hän oli joutunut luomaan sen kaiken, kuoren kyyneleiden ja herkän, satutetun sielun ylle. Jos Aiwyn joskus oli ollut iloinen ja ujosti hymyilevä neitokainen, siitä hän oli nyt kaukana.

Vihdoin Elfhild oli yksin! Aiwyn kiiruhti ystävättärensä luokse ennen kuin tämä ehti aloittaa keskustelua kenenkään muun kanssa.
”Elfhild, minä lähden nyt. On jo myöhä”, Aiwyn sanoi.
”Jo nyt?”
”Sinä tiedät, ettei mieleni tehnyt tänne aluksi lainkaan, enkä viihdy juhlissa. Olen onnitellut miestäsi ja nyt olen viettänyt aivan tarpeeksi aikaa seinäkoristeena.”
Elfhild katsoi häneen ensin tiukasti, mutta katse pehmeni pian ja nainen huokasi alistuneesti. ”Sinä sen parhaiten kai tiedät omasta puolestasi.”
”Onnittele Théodwinea vielä puolestani. Näkemiin”, Aiwyn sanoi helpottuneesti. Vihdoinkin hän pääsisi pois, kotiin. Hän hymyili nopeasti Elfhildille ennen kuin kääntyi lähteäkseen.
”Sinun pitäisi hymyillä enemmän, Aiwyn. Näkemiin.”

* * *

”Neito Éowyn lähti sitten Gondoriin”, Elfhild totesi. Hän oli teellä Aiwynin luona juhlia seuraavana päivänä. Ulkona tihutti vettä, ja ilman sitä he olisivat ehkä lähteneet ratsastamaan.
”Mitä se meitä koskee, Elfhild? Ylhäisille naimakaupat ovat helppoja”, Aiwyn sanoi.
”Se ei minun tietojeni mukaan ollut pelkkä naimakauppa. Éowyn on liian päättäväinen nainen, jotta voisi suostua sellaiseen. Sinussa on jotakin samaa.”
”Minussa?” Aiwyn oli purskauttaa teet suustaan. ”Minussa jotain samaa kuin siinä, joka surmasi Vihollisen suurimman kätyrin? Enpä usko.”
”Sinä teet aina oman mielesi mukaan, ja jos olisit päättänyt lähteä sotaan, olisit taatusti tehnyt niin kuin neito Éowyn teki.”
”Rakastunut ja lähtenyt etsimään kuolemaa mennäkseni naimisiin Gondoriin? Ei, Elfhild, sinä erehdyt.”
”Me emme tunne yksityiskohtia, Aiwyn. Kuka sitä paitsi sanoi että hän rakastui?” Elfhild tuijotti häntä silmät suurina.
”Minä, juuri äsken. Näin hänet Dunhargissa muutamaa päivää Helmin Syvänteen taistelun jälkeen, kun Gondorin kuningas saapui paikalle.”
Elfhildin silmät levisivät entisestään ja Aiwyn nauroi ystävättärensä ilmeelle väkisinkin. Vain Elfhild sai hänet enää nauramaan.
”Kerro lisää, Aiwyn, kerro aivan kaikki!” Elfhild oli niitä naisia, jotka kuulivat joka ikisen pienenkin asian, mikä Edorasissa tapahtui kuninkaan päänsärystä pikkulapsen vatsatautiin. Nyt Aiwyn näki, miten hänen ystävättärensä oli haljeta uteliaisuudesta.
”En minä paljon nähnyt, vain neito Éowynin katseen ruhtinasta kohti, kun tämä saapui paikalle outoine tovereineen. Ja Éowyn olisi tahtonut lähteä miehen mukaan, kun tämä lähti heti seuraavana aamuna. Koko sen päivän neito Éowyn näytti kovin surkealta.”
”Sitä en olisi ikinä arvannut!” Elfhild puuskahti. He olivat joutuneet eroon toisistaan, ja olivat tavanneet vasta palattuaan Edorasiin. Siksi he eivät tienneet paljonkaan siitä, mitä kumpikin oli tahollaan kokenut sodan aikana.
”Taisi olla Éowynille aika järkytys, kun huomasi rakastuneensa samaan mieheen haltian kanssa!” Aiwyn sanoi ivallisesti.
”Olet ilkeä, Aiwyn”, Elfhild torui.
”Enkö saisi olla? Korkeat tuskin paljon tavallista kansaa arvostavat. Miksi minä sitten en saisi nauraa heidän kustannuksellaan?”
”Minusta on kuitenkin hienoa, että neito Éowyn löysi onnen”, Elfhild jatkoi ohittaen Aiwynin kysymyksen.
”Niin, antakaa kaikki kunnia samoille henkilöille, unohtakaa tavallinen, saamaton kansa”, Aiwyn huokasi kitkerästi.
”Sinä olet katkera.”
”Mainitsin vain epäkohdan”, Aiwyn ilmoitti.
”Näen kyllä lävitsesi. Tunnen sinut liian hyvin. Olet katkera kohtalosi tähden. Siksi neuvon sinua; älä ole katkera. Et voi säädyllesi mitään, joten älä sure turhaan.”
”Mutta se on niin väärin…” Aiwyn painoi päänsä. ”Éothed kuoli ja sinäkin vain toivot onnea kuninkaille ja käskynhaltijoille!”
”Aiwyn, Aiwyn, et saa sanoa noin!” Elfhild kauhistui ja kiirehti syleilemänä Aiwynia. Aiwyn tunsi kyyneleiden kohoavan silmiinsä. Hän painoi päänsä huokaisten ystävättären olkapäätä vasten.
”Minä en tarkoittanut satuttaa sinua”, Elfhild sanoi hiljaa.
”Miksi juuri minä, Elfhild? Miksi? Ja minkä takia minä itken, kun en edes rakastanut…” Aiwyn valitti tukahtuneesti.
”Éothed oli kaiken jälkeenkin sinulle läheinen. Totta kai hänen poismenonsa sattuu.”
”En ymmärrä, miten uskalsin kerran toivoa sitä! Minä toivoin, ettei hän tulisi kotiin. Ja katso minua nyt”, Aiwyn itki.
”Et voi muuta kuin odottaa, että aika parantaa syvänkin haavan.” Elfhild lohdutti Aiwynia sylissään kuin lasta, eikä Aiwyn jaksanut välittää mistään. Hän toivoi, että voisi kääntää aikaa taaksepäin ja väistää Éothedia niissä juhlissa. Silloin tanssia ei olisi tullut, eikä avioliittoakaan. Liikaa surua tuo mies oli aiheuttanut eläessään ja edelleen, vaikka oli jo maan povessa.

Jonkin ajan kuluttua Aiwyn lopetti itkemisen.
”Tämä on typerää, Elfhild, typerää!” hän vinkaisi vetäytyessään kauemmas.
”Minä tiedän sen.” Aiwynin piti ihmetellä Elfhildin pohjatonta kärsivällisyyttä. Miten nainen kesti hänen kaltaistaan ihmistä lähellään ja jaksoi kannustaa? Samalla hän kuitenkin arvosti ystävätärtään suunnattoman paljon.
”Kiitos, Elfhild, sinä olet korvaamaton. En pärjäisi ilman sinua”, Aiwyn tunnusti. ”Haluan olla vahva, mutta vaikka kuinka monesti päättäisin lopettavani itkemisen, en pysty siihen.”
”Luota itseesi, Aiwyn, mutta luota myös muihin.”
”Minä luotan sinuun.”
”Se on mukava kuulla, mutta luulen, ettei se yksin riitä”, Elfhild sanoi ja hymyili.
Aiwynkin pakotti hymyn kasvoilleen. ”Minä lupaan yrittää parhaani”, hän sanoi.
”Kiitos.” Elfhild ojensi hänelle nenäliinan.

* * *

Lopulta suru oli jäänyt osaksi Aiwynin elämää ja Aiwyn oppi hallitsemaan sitä. Hän tuli toimeen mainiosti yksinkin ja olihan hänellä Elfhild. Sitä paitsi Aiwyn oli aina viihtynyt yksin. Hän teki ratsastusretkiä, pitkiäkin, ja huomasi, ettei yksin eläminen ollut kovin kummoista. Välillä masennus iski, varsinkin viileämpinä talvipäivinä kun ulos ei päässyt, mutta sen Aiwyn halusi itsepintaisesti unohtaa. Enää koti ei tuntunut tyhjältä ja Aiwyn alkoi ymmärtää, että oikeastaan nyt kaikki oli helpompaa.

Enää ei tarvinnut elää valheessa.

Éothed ja Aiwyn olivat vieraantuneet toisistaan paljon jo ensimmäisen aviovuotensa – ja Aiwynin onnettomuuden – jälkeen. Éothed ei aina muistanut ilmoittaa, jos oli yön poissa. Aina mies ei ollut edes puhunut Aiwynille. Kun Aiwyn oli loukannut kätensä, hän oli nähnyt, miten pinnallinen mies oli. Joillekin uusille tuttavuuksille Éothed oli selittänyt, ettei Aiwyn ollut rampa silloin, kun he menivät naimisiin. Se oli satuttanut syvästi. Liian monta kertaa Aiwyn oli kyyneltensä läpi rukoillut miestä ymmärtämään ja antamaan armoa. Käsi yksin oli jo taakka, saati sitten kun Éothed vain pahensi asiaa. Sen jälkeen heillä oli joskus ollut hyviäkin hetkiä, silloin, kun Éothed oli olut hyvällä tuulella ja Aiwyn osannut varoa sanojaan miehelle. Kyllä Aiwynkin oli yhtä lailla osannut sanoillaan satuttaa. Éothedin sanojen vaikutus vain näkyi talossa selvemmin kuin Aiwynin. Edelleen Aiwyn kyseli itseltään, miksi hän oli anellut ymmärrystä, hokenut Éothedin nimeä itkiessään, vaikka hän oli hyvin tiennyt sen olevan turhaa.

Éothed olisi osannut olla kiltti ja kultainen, jos olisi vain tahtonut. Silloin kun kumpikin heistä oli todella halunnut olla toiselle hyvä, he olivat nauttineet toistensa seurasta. Se oli ollut harvinainen ilo loppua kohti, ja Aiwyn oli oppinut tarrautumaan niihin hetkiin. Nyt hän osasi arvostaa noita hetkiä yli kaiken muun, kun Éothedin kuolemasta oli kulunut kutakuinkin vuosi ja pitkä talvi oli takana.

Rohanissa saattoi jo aistia kevään. Ruoho alkoi vihertää hiljalleen ja ilmat lämpenivät. Aiwyn oli taas enemmän ulkosalla ja piristyi. Hän teki pidempiä ratsastusretkiä ruunansa kanssa. Hevonen oli hänelle tärkeä, ehkä Elfhildiäkin tärkeämpi, sillä sen luo saattoi aina mennä ja sille saattoi puhua ilman hössöttämistä tai päätelmiä. Ruunikko ruuna nimeltä Rómin oli rauhallinen eläin, joka nautti pitkistä retkistä yhtä paljon kuin Aiwyn.

Aiwyn oli saanut jo kaksi kertaa elämänsä aikana huomata, että vaikealta tuntuneeseen asiaan tottui ihmeen helposti. Ensimmäisen kerran Aiwyn oli huomannut sen kätensä kanssa. Hän oli yllättynyt siitä, kuinka pian hän oppi käyttämään oikeaa kättään entistäkin varovaisemmin. Hänellä oli ollut onnea, sillä hän oli vasenkätinen. Jos hän olisi rikkonut toisen kätensä, olisi opettelu vienyt vielä enemmän aikaa. Nyt hän oli saanut todeta sen uudelleen; elämä yksin ei ollut niin vaikeaa eikä ikävä enää hallinnut tunteita. Hän pärjäsi mainiosti, vaikkei Éothed ollutkaan enää elävien kirjoissa. Elfhild tosin jaksoi valittaa, että Aiwyn oli sulkeutunut itseensä ja että hänen pitäisi tavata ihmisiä enemmän.

Koko pitkän talven ystävätär oli yrittänyt saada Aiwynin mukaansa milloin minnekin, mutta Aiwyn oli pitänyt pintansa. Enää hän ei suostunut juhliin, eikä myöskään teekutsuille tai viemään evästä Théodwinelle. Torilla oli pakko käydä joskus, ostamassa kaikenlaista, ja silloin Aiwyn sai Elfhildin seurakseen. Aiwyn ei noina hetkinä juuri muille puhunut kuin Elfhildille ja myyjille. Elfhild sen sijaan olisi voinut vaihtaa sanasen jokaisen vastaantulijan kanssa; Elfhild tunsi kaikki jos ei muuten niin kiertotietä ja huhupuheista, vaikka Edoras oli suuri kaupunki. Välillä Aiwyn pohti vakavasti, suostuisiko Elfhildin pyyntöihin edes kerran palkitakseen ystävättärensä ja myös siksi, että hänellä oli silloin tällöin tylsää. Tosin sitä hän ei ikinä myöntäisi Elfhildille. Aiwyn oli kiitollinen, että ystävätär jaksoi kysyä häntä aina mukaansa, vaikka tiesi vastauksen. Elfhild oli hänelle korvaamattoman tärkeä.

Tilaisuus suostumiseen tuli maaliskuun puolivälin tienoilla, kun Elfhild saapui Aiwynin luokse uusin kuulopuhe päällimmäisenä mielessään. Päästyään eteiseen ystävätär suorastaan kiehui halusta kertoa uutisensa.
”Et ikinä arvaa, mitä olen kuullut!”
”En niin. Kerro pois”, Aiwyn lausahti sulkiessaan oven.
”Kuningas Éomer menee kesällä naimisiin!”
”Ihanko totta?” Aiwyn kysyi Elfhildin mieliksi, vaikka asia ei häntä juurikaan kiinnostanut. Elfhild haluaisi kertoa joka tapauksessa, joten Aiwynin oli parempi edes näyttää kiinnostuneelta.
”Gondorin Dol Amrothin suuriruhtinaan tyttären kanssa, mikäli minulle ei ole valehdeltu.”
”Jopas he nyt ovat innostuneet menemään naimisiin ristiin, neito Éowyn käskynhaltijalle ja gondorilainen ylimys meidän kuninkaallemme”, Aiwyn lausahti.
”Aiwyn, et viitsisi olla noin synkkä. Se tarkoittaa juhlia kesällä”, Elfhild ilmoitti.
”Sinä tiedät, että vihaan juhlia.”
”Näitä et voi ohittaa noin vain. Ei kuningas joka päivä naimisiin mene”, Elfhild sanoi. ”Sinä olet jo nyt melkoinen yksineläjä, mutta kuulut muiden ihmisten seuraan. Tarvitset jotakin uutta.”
”Olet sanonut noin jo kokonaisen talven ajan.”
”Ja sinä olet paennut joka kerralla!”
Aiwynin piti myöntää, että se oli totta. Toisaalta hänen teki mieli suostua, mutta ylpeys ei antanut periksi ja hän oli alkanut viihtyä yksinäisyydessään. Lisäksi yksi Elfhildin syy olivat miehet. Ystävätär ei suostunut ymmärtämään, ettei Aiwyn halunnut tietää mitään miehistä. Siksi Aiwyn kieltäytyi niin ehdottomasti.
”Alan huolestua sinusta”, Elfhild sanoi.
”Älä turhaan. Minä pärjään yksin.” Sitä Aiwyn oli vakuutellut yhtä paljon itselleen kuin Elfhildillekin koko talven ajan.
”Totta kai pärjäät, en minä sitä sano”, Elfhild sanoi lempeään ja sovittelevaan sävyyn.
Aiwyn huokasi itsekseen ja katsoi Elfhildiä silmiin. Jos tämä luovuttaisi nyt, Aiwyn ei suostuisi, mutta jos ystävätär jatkaisi suostuttelua, Aiwyn voisi suostuakin.
”Sinun pitää luvata minulle, että tulet niihin juhliin, niin en enää ahdistele sinua kutsuillani ennen niitä juhlia.” Elfhild katsoi Aiwynia silmiin voitonriemuisesti ja Aiwyn päätti suostua.
”Hyvä on, minä tulen. Tuohon ei voi sanoa ei”, Aiwyn nauroi hyväntuulisesti.
”Ja sinä tulet myös, vahdin sinua”, Elfhild ilmoitti.
”Olet mukavan päättäväinen. Kyllä minä tulen.”

***

Torilla oli vain vähän ihmisiä. Aiwyn ja Elfhild olivat ostamassa ruokaa päivän verran Aiwynin lupauksen jälkeen.
”Minä en tarvitse lisää suolaa, sitä kyllä löytyy, mutta sokeri on melkein loppu”, Elfhild tuumi.
”Hae sinä sokerisi, odotan sinua täällä”, Aiwyn sanoi. Hän oli omat ostoksensa suorittanut; hieman lihaa ja lisää kynttilöitä, joita oli kulunut paljolti talven aikana.
”Hyvä on, vaikka olisin mieluusti ottanut sinut mukaani”, Elfhild huokasi. He erosivat, Elfhild lähti toiseen suuntaan ja Aiwyn suuntasi kohti erästä penkkiä.

Oli aurinkoinen päivä, ja kevät tuntui olevan paljon lähempänä, vaikka ilma olikin viileä. Puinen, karkea penkki torin laidalla oli lämmennyt, kun aurinko oli paistanut siihen koko päivän. Aiwyn laski pienet kantamuksensa viereensä ja katseli ihmisiä torilla. Kolme vanhemmanpuoleista vaimoa huivit päässään keskustelivat vain vähän matkan päässä, sepän nuori apupoika kulki torin poikki vihellellen mennessään. Torin toisella laidalla oli hevosia lieassa; kaksi ruunikkoa ja yksi valkea. Mustia hevosia oli Rohanissa nykyään vain vähän, sillä sotaa edeltävinä vuosina Vihollinen oli varastanut niitä runsaasti. Kevyt tuuli kävi idästä, mutta enää ei sitä tarvinnut pelätä. Taivaalla seilasi harmaanvalkeita pilviä. Edoras tihkui elämää siihen aikaan päivästä, ja kaupungin ääniä kantautui torille monesta suunnasta. Hevosten hirnuntaa, ihmisten ääniä. Aiwyn tunsi kummallista rauhaa sisimmässään. Hän oli sellaisina hetkinä onnellinen, ei liikaa melua tai puhumisen pakkoa, sai olla rauhassa ja kuunnella ja katsella sekä nauttia olostaan. Saattoi olla yksin, vaikka ihmisiä ympärillä olikin. Tällaisista hetkistä Aiwyn piti.

Hetken kuluttua Elfhild palasi ja naiset lähtivät yhdessä kotia kohti. Aiwyn kuunteli Elfhildin kertomusta jostakin kuulopuheesta, jonka ystävätärkin oli kuullut vain puoliksi. Aiwynia huhupuheet kiinnostivat vain vähän, eikä hän voinut ymmärtää miksi ihmiset eivät voineet antaa toisten elää omaa elämäänsä. Se olisi ollut kaikkien kannalta parasta. Mutta toisaalta, Aiwyn tuumasi katselleessaan Elfhildin elehtivää kättä, joiltakin ihmisiltä loppuisivat puheenaiheet.

Kun Aiwyn pääsi kotiinsa, hän vei vähäiset ostoksensa paikoilleen ja lähti jälleen ulos. Niin kaunista päivää ei saanut viettää neljän seinän sisällä. Hän suuntasi talleille hevosensa luokse. Matka ei ollut kovinkaan pitkä, ja hevoset tervehtivät Aiwynia hänen astuessaan siihen talliin, missä Rómin-ruuna asusti. Kaunis hevonen hieroi turpaansa Aiwynin olkaan emäntäänsä tervehtien. Aiwyn naurahti hevoselle ja taputti sitä.
”Nyt on oikein hieno päivä lähteä jaloittelemaan”, hän sanoi ruunalleen satuloidessaan sitä.

Päästyään ulos tallista tallipihalle Aiwyn nousi Róminin selkään ja kannusti sitä eteenpäin. Hän ja Éothed olivat tehneet paljon ratsastusretkiä silloin kun Éothed oli ollut kotona. Heillä oli ollut tapana mennä vähän Edorasin ulkopuolelle ja laukata kilpaa. Niinä hetkinä oli ollut oikein hauskaa, he olivat joskus nauraneet ääneen. Mutta kerran nauru oli päättynyt kipuun ja murheeseen. Aiwyn taputti hajamielisesti hevostaan.

Päivä oli ollut alkukevättä kutakuinkin vuosi heidän häidensä jälkeen. Tuuli oli käynyt kylmänä pohjoisesta Rohanin kenttien ylitse. Éothed oli usuttanut hevosensa laukkaan kuten monesti ennenkin ja Aiwyn oli lähtenyt perään vastaten haasteeseen. Hän oli päässyt Éothedin ohitse ja kääntynyt satulassaan miestä kohti nauraen ilkikurisesti. Sitten tapahtui jotain. Hevonen pysähtyi, pukitti ja Aiwyn, jonka huomio oli herpaantunut, putosi hevosen jalkoihin. Tanssahdellessaan hevonen oli astunut Aiwynin oikean kämmenen päälle murtaen kolme sormea ja tehden jotenkin kauhean haavan. Aiwyn ei vieläkään tiennyt, miten se oli mahdollista, mutta verta oli tullut paljon. Murtumat olivat parantuneet ja haava umpeutunut, arpikin oli enää vain viiva, mutta Aiwyn kykeni liikuttamaan vain etusormeaan ja peukaloaan. Kipu oli ollut kauhea ja se oli kaikki, mitä Aiwyn muisti hetkistä putoamisen jälkeen. Jotenkin Éothed oli vienyt hänet takaisin kaupunkiin, haava oli ommeltu ja käsi lastoitettu, mutta siitä hetkestä alkaen Aiwyn oli ollut rajarikko, monet arkiset asiat olivat vaikeutuneet miltei mahdottomiksi. Vuodet olivat kuitenkin opettaneet ja Aiwyn pystyi toimimaan kotonaan yhtä hyvin kuin kuka tahansa, tai ainakin melkein. Hän oli myös oppinut luottamaan hevosiin. Onnettomuuden jälkeen pelko oli pitänyt hänet poissa hevosten luota pitkään, mutta Rohaniin syntynyt palasi eläinten luokse; rakkaus löytyi ja pelko hälveni varsinkin uuden hevosen, Róminin, ansiosta.

Onnettomuus oli tuonut mukanaan muutakin. Éothed ei kyennyt sulattamaan Aiwynin vammaa. Se häiritsi miehen ajatuksia kaiken aikaa ja Aiwynin oli entistä vaikeampaa sopeutua jo muutenkin hankalaan ja harmittavaan tilanteeseen. Lopulta hän oli päättänyt unohtaa uhmakkaana Éothedin mielipiteet ja sanat, käsi olisi ollut taakka ilman niitäkin. Turha murhe vain lisäisi painoa Aiwynin sydämessä. Éothed oli kylmennyt. Monien kyynelien kanssa Aiwyn oli rukoillut apua sitä saamatta. Éothedin katseesta oli nähnyt miehen inhon, kun käsi oli näkyvillä. Joskus mies oli sanonutkin sen suoraan. Hetken Aiwyn oli surrut sitä, että heidän välinsä olivat rikki ja oli vihannut tilannetta, mutta ajan myötä hän oli tajunnut, ettei Éothed ollut milloinkaan voinut välittää. Mikään ei muuttaisi asioita enää, ei Aiwynin kiukku eikä itku. Aiwyn oli rakentanut muurinsa, jonka sisään ei kukaan muu nähnyt. Éothedin kylmyys oli saanut Aiwyniin halun piiloutua. Hänen ei tehnyt mieli enää näyttää tunteitaan, kun hänet oli niin petetty. Aiwyn koki edelleen itsensä nöyryytetyksi miehen käytöksen tähden. Éothed oli näytellyt alussa tai sitten jokin oli muuttanut miehen kokonaan lyhyessä hetkessä.

Nyt Éothedia ei kuitenkaan enää ollut. Aiwyn heitti ajatuksensa syrjään ja päätti jälleen kerran olla välittämättä. Hän kuitenkin tiesi, että vaikka kuinka yrittäisi, hän ei voisi valehdella itselleen. Hän vihasi ja silti kaipasi Éothedia suunnattomasti ja tulisi ajattelemaan miestä vielä kauan.

A/N: Se on pitkä, tiedän. :? Ja tämä on ensimmäinen kahdesta "aikahyppyluvusta", toinen on ensi luku (tai oikeammin sen alku). Sen jälkeen ei enää näitä harmittavia ja epäselviä aikatiivistelyjä! :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Minusta nuo ajan kulun tiivistykset eivät olleet mitenkään harmittavia tai epäselviä. ;) Eri asia sitten on, tarvitseeko ajan kulumista selittää erityisemmin. Jotkut kirjailijathan vaan laittavat otsikon, esim. maaliskuu 3012 tms. ja sitten vaikkapa elokuu 3020 jne. (selitänpä taas hienosti, mutta syyttäkäämme siitä myöhäistä kellonaikaa), jolloin mitään erityistä kuvailua ei tarvita.

Päällimmäisenä tästä luvusta jäi mieleeni tuo Aiwynin käsivamma ja se, miten iso numero siitä on hänen elämässään tullut. Tuntuu että hän suree sitä melkein koko ajan. Ymmärtäisin tilanteen paremmin, jos häneltä olisi vaikka kasvot palaneet tai jalka amputoitu, mutta tuo parin sormen jäykistyminen tuntuu aika pieneltä jutulta. Enkä varsinkaan voi käsittää, kuinka hänen miehensä saattoi reagoida siihen niin voimakkaasti, että koko avioliitto kylmeni. Ehkä Aiwynin olisi kannattanut pitää käsineitä tai jotain? No, ehkäpä Éothed oli alkujaankin aika pikkumainen miekkonen eikä välttämättä tosissaan rakastanut Aiwyniä ennen tuota onnettomuuttakaan. Juttu on vaan tosi surullinen Aiwynin kannalta. Tuntuu että varmaan juuri tuon Éothedin asenteen vuoksi tuosta vammasta on tullut niin iso osa Aiwynin elämää.

On kyllä tosi hyvä juttu, että Aiwynillä on tuo Elfhild, joka välittää ja yrittää houkutella häntä ihmisten ilmoille. Noita naisten juoruja "paikallisista julkimoista" oli hauska lukea. En ole ihan varma, mitä ajatella tuosta, että Aiwyn olisi huomannut Éowynin ihastuksen Aragorniin. Ei se kai mahdotonta ole, etteivätkö Dunhargissa evakossa olleet olisi pistäneet merkille Éowynin erikoista käytöstä, mutta tavallaan minusta olisi ollut hauskempaa, jos he eivät olisi onnistuneet arveluissaan oikeaan vaan kuvitelleet syyksi jonkin ihan muun. ;) No, joka tapauksessa mukavaa että naisia kiinnostavat nämä ylimysten toilailut (tai ainakin Elfhildiä kiinnostaa), heistä on hauska lukea välillä tavallisen kansan näkökulmasta.

Tämä kommentti etenee mielenkiintoisessa järjestyksessä... Mutta siis, pidin tuosta, miten tässä oli noita flashbackeja Aiwynin menneisyyteen. Se, että hahmolla on oma elämänhistoriansa, tuo aina syvyyttä häneen, siis toisin sanoen tekee hänestä elävämmän. Olit kuvaillut kiinnostavasti tuota Aiwynissä tapahtunutta muutosta ujosta mutta päättäväisestä tytöstä kovapintaiseksi ja eristäytyväksi naiseksi. Aiwyn kuulosti tässä välillä pelottavan samankaltaiselta kuin minä itse. En itsekään siedä juhlia ja olisin käyttäytynyt luultavasti täsmälleen samoin kuin Aiwyn, paitsi etten luultavasti olisi vaivautunut edes sinne Elfhildin ja Théodwinen talolle asti. Mutta siis, minusta on tosi hyvä, että tuo Elfhild jaksaa olla ystävänä Aiwynille, vaikkei tämä varmaan niin ihastuttavaa seuraa aina olekaan.

No niin, pahoittelen taas etten saanut kirjoitettua tätä kommenttia aikaisemmin, arkipäivät kun tuntuvat niin lyhyiltä nykyään. Jään odottelemaan seuraavaa lukua ja luen sen kyllä heti, vaikken ehtisi kommentoimaan saman tien.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitos. :D Hyvä, jos aika tässä pysyy selvänä, minä itse kun vihaan ajan tiivistämistä. Tuo päivämäärä otsikossa oli mietinnän alla, mutta sitten kun sitä pitäisi tunkea itse lukuun, kun luvun aikana kuluu useampi päivä, niin ei kiitos. Menee se onneksi näinkin.

Käsi on saanut hieman liiankin paljon otetta Aiwynista, ja Éothed tosiaan teki osansa siinä. Hänen suhtautumisestaan on paha puhua, sillä siihen liittyy aika merkittävä juttu joka selviää lopussa. Hän kuitenkin hankaloitti Aiwynin elämää entisestään ja sai Aiwynin vihaamaan enemmän vammaansa - vaikkei se kovin suuri olekaan.

Kivaa, jos pidit Aiwynin ja Elfhildin juoruilusta, minulla oli hauskaa sitä kirjoittaessani. Ja jotenkin arvasin kyllä, että joku sanoisi Éowynin käytöksen huomaamisen mahdottomuudesta, mutta oli hauska leikkiä ajatuksella, että joku ulkopuolinen todella näki jotain. :wink:

Ihanaa, että flashbakit toimivat. :D Niitä nimittäin riittää tämän ficin kanssa, koska Aiwynin pitää käsitellä lopulta melkein koko alkuelämänsä uudestaan. Ja hienoa, jos kuvaus toimii, sillä halusin alleviivata sitä, ettei Aiwyn ole aina ollut yhtä kylmä ja eristäytynyt. Samanlainen kuin sinä..? :shock: Toivon mukaan ei haittaa lukemsita vaan helpottaa sitä... Nyt vain loit paineita, kun tiedät, millaista tuollaisessa tilanteessa on ja minä varsinaisesti en. Ja Elfhild tosiaan jaksaa, hän tietää Aiwynin tarvitsevan sitä kaikesta huolimatta.

Älä huoli kommenttien saapumisajankohdasta, yhtä paljon minä niistä pidän viikonloppuna ja arkena. :D

Ja offia; tuo allekirjoituksesi sai hymyn huulille. :wink:
_________________

Ja uutta lukua taasen. Nyt aletaan päästä kunnolla asiaan, ja lupaamani "muuan nuorukainen" ilmestyy Aiwynin elämään. Olkaatte hyvät.

3. Luku

”No niin, Aiwyn. Oletko valmis?”
Aiwynin teki mieli sanoa ei. Elfhild oli tullut varmistamaan, että Aiwyn todella pitäisi lupauksensa ja tulisi juhliin. Koko kaupunki halusi toivottaa onnea kuninkaalle ja uudelle kuningattarelle ja samalla pitää hauskaa. Tavallinen kansa oli järjestänyt oman juhlansa torille ylhäisemmän väen ilotellessa Meduseldissä.
”Kai sinulla on jotain, mitä laitat yllesi?” Elfhild jatkoi tuijottaen Aiwynia säälimättä.
”Onhan minulla tuolla yksi…”
”Hyvä.”

Aiwyn ei voinut muuta kuin kaivaa esiin vanhan mutta kauniin, punaisen puvun, jota hän ei ollut käyttänyt kuin muutaman kerran. Se vaate oli varmasti kallein, jonka Aiwyn omisti. Melko syvään uurrettu kaula-aukko, leveähköt hihat ja pitkät helmat tuntuivat nyt liian koreilta. Tummat köynnöskuviot koristivat puvun hihansuita. Aiwyn piti kyseisestä vaatekappaleesta kovasti, mutta se oli aina tuntunut liian hienolta hänen yllään. Elfhild hymyili hänelle lempeästi ja auttoi selkäpuolen nappien kanssa vastalauseita kuuntelematta. Kun puku lopulta oli Aiwynin yllä, Elfhild kävi ystävättärensä hiusten kimppuun.
”Sinä valmistelet minua kuin mitäkin morsianta”, Aiwyn valitti Elfhildin painaessa hänet istumaan tuolille. ”En minä naimisiin mennyt vaan suuriruhtinaan tytär!”
Elfhild nauroi. ”Häissäsi sinut pitäisi pukea kunnolla uusiin vaatteisiin, Aiwyn. Ja katso minua, olenhan minäkin laittautunut nyt kun siihen oli tilaisuus.”
Se oli totta. Elfhildillä oli yllään vihertävä, melko lailla antava puku, jossa oli edessä nyöritys. Lisäksi ystävätär oli nostanut hiuksensa kruunuksi päänsä päälle.
”Älä viitsi olla noin vastahakoinen, tämä tekee sinulle hyvää”, Elfhild huokasi hetken kuluttua kun Aiwyn edelleen jaksoi epäröidä.
Aiwyn tuhahti ja vaihtoi puheenaihetta. ”Menivätköhän Rohanin ja Gondorin korkeimmat naimisiin toistensa kanssa vain saadakseen hienot ja mittavat häät? Pian olemme samaa kansaa kaikki. Serkku punapääkin meni naimisiin Gondoriin!”
”Miksi et mennyt hänen juhliinsa silloin, kun ne pidettiin? Ettekö olleet läheisiä?” Elfhild kysyi edelleen Aiwynin hiusten kimpusta.
”Olimmehan me; äitini oli heidän äitinsä pikkuserkku ja isäni heidän isänsä veli, joten eiköhän siinä ollut sukulaisuutta tarpeeksi. Mutta Gondor on minulle liian kaukana enkä halunnut puhua asiasta Éothedille.”
”Siihenkö kaikki sitten kaatui?” Elfhild kysyi.
”Siihen”, Aiwyn huokasi vastentahtoisesti.
”Nyt sinä olet valmis. Käy katsomassa itseäsi vielä, jos tahdot, niin sitten voimme lähteä. Théodwine odottaa.”
Aiwyn nousi ja meni katsomaan itseään kuvastimesta. Hän ei käsittänyt, miten Elfhild oli saanut hänen hiuksensa niin, miltei samalla tavalla kuin Elfhildillä itsellään. Ystävätär oli aina ollut taitava kaikessa sellaisessa.
”Kiitos. Se on aivan liikaa”, Aiwyn sanoi kääntäen katseensa ystävänsä silmiin.
”Ei taatusti ole. Mennään.”

***

Torilla oli jo jonkin verran ihmisiä kun Aiwyn, Elfhild ja Théodwine saapuivat sinne, Aiwyn kolme askelta toisten jäljessä kuin lapsi tai palvelija. Melu ja väenpaljous tekivät hänet levottomaksi. Ihmiset, joiden ohi he kulkivat, loivat uteliaita katseita Aiwyniin. Ne, jotka tunnistivat hänet, ihmettelivät hänen läsnäoloaan, muut kummastelivat hänen tapaansa olla vakavin, jopa pelokkain kasvoin iloisessa juhlassa. Théodwine näki jonkun tuttavansa vähän matkan päässä ja jätti Elfhildin ja Aiwynin kahden.
”Minä en pidä tästä”, Aiwyn sanoi.
”Tee olosi mukavaksi, se auttaa. Mennään vaikka hakemaan jotakin juotavaa”, Elfhild ehdotti. ”Sitä paitsi minä olen kanssasi.”
”Olen vain riippakivi sinulle, tiedän sen kyllä hyvin”, Aiwyn sanoi.
”Keskittyisit juhlimaan, Aiwyn!”
”Sinä taas et voi sitä tehdä kun olen tässä.”
”Älä ole typerä, totta kai voin…”
Aiwyn seurasi Elfhildin katsetta olkansa ylitse ja näki Théodwinen viittovan jotakin. Elfhild epäröi silminnähden.
”Mene”, Aiwyn sanoi ja tönäisi ystävätärtään lempeästi.
”Ei minun tarvitse. Sinä tarvitset seuraa…”
”Théodwine tarvitsee enemmän seuraa kuin minä, ja minä pärjään yksin aivan mainiosti. Mene tanssimaan miehesi kanssa, Elfhild.”
”Jos olet sitä mieltä…” Elfhild katsoi Aiwyniin.
”Minä vaadin”, Aiwyn sanoi tiukasti.
Elfhild nyökkäsi, taputti häntä olalle ja lähti. Aiwyn katseli, miten Elfhild meni miehensä luokse ja sitten katosi väkijoukkoon. Siellä meni hänen tukensa ja turvansa, kova maa suon keskeltä. Nyt hän oli yksin vieraiden keskellä ja tunsi olonsa kaikkea muuta kuin mukavaksi. Hän jäädytti tunteet kasvoiltaan ja jäi seisomaan paikalleen. Ihmiset loivat häneen edelleen katseita silloin tällöin.
”Miksi hän on yksin?” Nuori neito, joka käveli ohitse nuorukaisen kanssa, kysyi toveriltaan. Nuorukainen kohautti olkiaan, eikä kumpikaan tajunnut Aiwynin huomanneen. Niin, olen yksin, Aiwyn totesi itselleen, enkä tarvitse ketään. Hän tuli toimeen aivan yksin eikä tuntenut alemmuutta niitä kohtaan, joilla oli joku. Itse asiassa kaikilla muilla tuntui olevan joku vierellään; mies tai vaimo, ystävä tai rakastettu. Aiwyn oli leski, eikä taatusti ainoa, mutta hän ei mennyt muiden samanlaisten seuraan. Kulunut vuosi oli opettanut sekä hyvässä että pahassa. Aiwyn ei tarvinnut ketään, ja sen hän halusi myös näyttää muille. Hänellä oli oma maailmansa eikä sinne tarvittu ulkopuolisia sotkemaan asioita – hänen asioitaan.

Keskemmällä toria tanssittiin, ihmiset nauroivat ja hymyilivät toisilleen hengästyneinä kulkiessaan Aiwynin ohitse hakemaan juotavaa. Vaikka Aiwyn kuinka yritti, hän ei osannut vieläkään valehdella itselleen; hänen teki osittain mieli mukaan. Hän ei vain voinut. Hän ei osannut nauraa tai olla avoin vieraille. Ylpeys teki osansa, ujous loput. Aiwyn ei tiennyt, hyväksyttäisiinkö hänet, hän oli vieraassa tilanteessa ja epävarma. Aiwyn ei osannut toimia tilanteissa, jotka eivät olleet hänelle ennalta tuttuja tai jos hän ei tiennyt aivan varmasti joka yksityiskohtaa. Täällä hän ei luottanut itseensä alkuunkaan eikä hän edes tiennyt, miten päin olisi pitänyt seistä. Ja tanssiakaan ei voinut, hänen kätensä esti sen. Sillä ei tartuttaisi tanssiparin käteen eikä Aiwyn halunnut esitellä arpiaan.

”Mitä teidänlaisenne neito tekee täällä yksin?”
Aiwyn hätkähti läheltä takaansa kuuluvaa ääntä ja käännähti ympäri. ”Minulleko te puhutte?”
Nuori, varmasti Aiwynia muutaman vuoden nuorempi mies katsoi häntä harmailla silmillään ja hymyili ystävällisesti. Miehellä oli vaaleat, puolipitkät hiukset niin kuin monilla. Ilme kuitenkin oli se, joka kiinnitti Aiwynin huomion kokonaan. Se oli ystävällisen utelias, ei ilkkuva tai säälivä. Utelias.
”Juuri teille”, mies vastasi. Hän oli melko lailla Aiwynia pidempi.
”Siinä tapauksessa olette erehtynyt”, Aiwyn sanoi ja veti henkeä. ”En ole neito enää. Minä.. olen leski.”

Sen sanominen oli tarvinnut rohkeutta ja nyt Aiwyn vihasi itseään. Pian harvinaista herkkua oleva ystävällinen katse muuttuisi varmasti ja tuo mukavan näköinen nuori mies katoaisi saman tien. Mutta eikö se olisi vain hyvä? Miehistä oli vain haittaa.
”Olette varsin nuori leskeksi.”
”Mieheni kuoli Pelennorin kentällä.” Aiwyn ei olisi halunnut sanoa sitä ja saada osakseen sääliä, mutta kysymykseen oli vastattava.
”Olen pahoillani, minä…”
”Ei puhuta siitä”, Aiwyn keskeytti terävästi. ”Pyydän. En tarvitse pahoitteluanne”, hän lisäsi hivenen kohteliaammin. Syntyi hetken hiljaisuus, ja mies näytti vaivaantuneelta.
”Miksi tulitte puhumaan minulle?” Aiwyn heitti ilmoille sen kysymyksen, joka häntä sillä hetkellä eniten vaivasi.
”Te olitte yksin, ja minusta kenenkään ei kuuluisi olla yksin missään juhlissa, saati sitten näissä.” Vaivaantuneisuus ei kadonnut miehen ilmeestä vieläkään. Aiwynin kävi sääliksi tuota miestä, joka oli hyvää hyvyyttään tullut puhelemaan ja sai osakseen epäkohteliaisuutta.
”Olen aina yksin”, Aiwyn sanoi paljon pehmeämmin.
”Aina? Jos sallitte uteluni”, mies lisäsi saman tien.
”Nykyään kyllä olen aina yksin. En tarvitse kenenkään seuraa.” Aiwynin vihjaus ei tehonnut, sillä mies jäi paikoilleen eikä ollut kuulevinaan.
”Kai te silti voisitte suoda minulle yhden tanssin?”
Aiwynin teki mieli suostua nuorukaisen katseen alla, mutta hän kovetti mielensä ja pudisti päätään kädelle, joka hänelle ojennettiin. ”Minä en tanssi”, hän huokasi.
”Sepä outoa.”
”Ei se ole. Minä en voi”, Aiwyn sanoi. Hän päätti luottaa nuorukaiseen niin, että nosti oikean kätensä ilmaan lähelle miehen kättä ja paljasti sen hihan alta ennen kuin ehti sen enempää asiaa ajatella. ”Vaikka miten haluaisin, en voi tarttua käteenne niin kuin minun kuuluu.”
Mies katsoi Aiwynia silmiin koskettaessaan varovasti hänen kättään. Sumeasti Aiwyn tajusi, että oli kulunut varmasti vuosi, ellei kaksi, siitä, kun joku oli käteen koskenut.
”Ette voi antaa moisen pikkuseikan häiritä! Ja jos voin pitää kättänne näin…”
Aiwyn tuijotti miestä silmät suurina ennen kuin tajusi vetää käden tämän kädestä ja laskea katseensa. Nuorukainen ei katsonut hänen kättään inhoten ja tai pilkaten, ei edes säälien, ja uskalsi koskea siihen arvesta huolimatta. Ei keksinyt tekosyitä päästäkseen äkkiä pois vaan oli pahoillaan siitä, ettei Aiwyn tanssinut.
”Kieltäydyn silti”, Aiwyn sopersi, ”muut…”
”Ette tahdo toisten näkevän kättänne”, mies jatkoi nokkelasti.
Aiwyn nyökkäsi.
”Miksi sitten sallitte minun nähdä?”

”Aiwyn!”
Ennen kuin Aiwyn ehti keksiä sopivaa vastausta, hän kuuli helpotuksekseen Elfhildin äänen. Hän kääntyi ystävätärtään kohti. Elfhild oli aikeissa sanoa jotain, mutta sitten hän huomasi, ettei Aiwyn ollutkaan yksin ja sulki suunsa.
”Mitä nyt?” Aiwyn kysyi, kun Elfhild ei muuta kuin katseli silmäkulmastaan miestä Aiwynin seurassa.
”Minulla oli asiaa, mutta se voi odottaa”, Elfhild sanoi katse nuorukaisessa.
”Ei, minä tulen kyllä”, Aiwyn sanoi ja kääntyi taas miehen puoleen. ”Suonette anteeksi, mutta ystävättärelläni on jotakin asiaa. Kiitoksia seurastanne.”
”Kiitos teille itsellenne. Toivon mukaan tapaamme vielä… Aiwyn.”
Aiwyn hymyili vieraalle ensimmäisen kerran todella pitkään aikaan ja kääntyi sitten Elfhildin taas puoleen. Naiset lähtivät yhdessä kävelemään eteenpäin.
”Kukas hän oli, Aiwyn?” Elfhild kysyi.
”En minä tiedä”, Aiwyn puolustautui kimeällä äänellä kuin vasta vähän toisella kymmenellään oleva tyttönen äidilleen äidin nähtyä hänet jonkun nuorukaisen seurassa. ”Hän vain tuli pyytämään minua tanssiin ja sitten sinä pelastit minut.”
”Pelastin?” Elfhild näytti äimistyneeltä. ”Oletko järjiltäsi?!”
”En ole. Olin juuri kieltäytynyt…”
”Sinun olisi pitänyt suotua, hyvänen aika. Mene ihmeessä takaisin!”
”En taatusti mene, ylpeys se on minullakin. Minä.. taisin näyttää hänelle käteni.”
Elfhild tuijotti Aiwynia entistäkin suuremmin silmin. ”Mitä hän sanoi?”
”Hän.. hän vain totesi, etten voi kieltäytyä moisen pikkuseikan takia!” Aiwyn vinkaisi täristen. Kukaan ei ollut koskaan suhtautunut käteen niin. Éothed oli vihannut kättä aina, ehkä jopa enemmän kuin Aiwyn. Elfhild tuijotti edelleen Aiwynia ihmeissään. Ystävätär tiesi, miten arka asia käsi Aiwynille oli eikä selvästikään ymmärtänyt, miten Aiwyn oli tullut näyttäneeksi sen ventovieraalle. Aiwyn itsekään ei ymmärtänyt.
”Minä en voi tanssia, olen kiitollinen, että tulit paikalle keskeyttämään ja pelastit minut”, Aiwyn jatkoi.
”Et voi olla tosissasi. Sinua nuorempi, komea mies osoittaa kiinnostusta ja sinä puhut vain, että pelastin sinut häneltä!”
”Elfhild, sinä tiedät, minkä päätöksen olen tehnyt. Miehistä on vain harmia.” Aiwyn tuhahti ja tunsi edelleen käsiensä tärisevän. ”Éothed toi minulle vain surua.”
”Hevosten isän nimeen, Aiwyn, kaikki miehet eivät ole niin kuin Éothed oli!”
”Koeta ymmärtää. En osaa luottaa miehiin hänen jälkeensä, enkä edes halua.” Aiwyn laski katseensa maahan.
”Miten minä voisin ymmärtää sellaista? Mutta kerrohan sitten, mikä hänen nimensä oli.”
”En minä sitä vielä tiedä!”
”Vielä?” Oli turha toivoa, ettei Elfhild olisi huomannut moista seikkaa, mikä oli Aiwynin suusta lipsahtanut. ”Aiotteko te tavata uudelleen?”
”Ei, Elfhild. Hän kuuli nimeni vain sinun suustasi ja minä en tiedä hänen nimeään emmekä sopineet tapaavamme uudelleen.”
Elfhild kohotti kulmiaan ja katsoi Aiwyniin. ”Harmillista.”
”Mikä niin?” Aiwyn tivasi. Hänen olonsa oli jotenkin hutera.
Elfhild huokasi. ”Ei yhtään mikään, Aiwyn, ei mikään.”

***

Aiwyn makasi hereillä vuoteessaan. Hämärä syleili huoneen vähiä kalusteita saaden ne näyttämään erilaisilta. Sänky tuntui liian suurelta ensi kerran pitkään aikaan ja huoneen hiljaisuus pelotti. Ei rauhoittavia ääniä kuten toisen hengitystä, joka kertoi, ettei Aiwyn ollut yksin. Ensimmäisen kerran sitten Éothedin kuoleman uutisten jälkeen Aiwyn kaipasi jotakuta viereensä.

Ja lisäksi oli se vieras nuorukainen, jonka hän oli tavannut. Aiwyn ei saanut ajatuksiaan irti hänestä eikä voinut lopettaa kysymyksien tekemistä. Miksi mies oli tullut puhumaan juuri hänelle? Miksi kukaan menisi yksin seisoskelevan naisen luokse, kun tämä olisi voinut vaikka odottaa jotakuta? Ja suurin kysymys kaikista: miksi tuo mies ei ollut tuominnut Aiwynin käyttökelvotonta kättä? Aiwyn saattoi edelleenkin tuntea kevyen kosketuksen. Miehen käytös oli olut kerrassaan kummallista ja niin erilaista kuin se, mihin Aiwyn oli tottunut. Niin erilaista kuin Éothedin milloinkaan. Nuorukaisen ilme kummitteli Aiwynin mielessä. Puhtaasti uteliaat silmät, ei ivaa siitä, että Aiwyn oli yksin, eikä sääliä. Vain kysymys miksi. Ja suhtautuminen käteen… Ei inhoten tai säälien tai edes kauhistuen niin kuin Éothed, joka oli sekä inhonnut, kauhistellut että joskus säälinytkin. Aiwyn olisi halunnut tietää tuon salaperäisen nuorukaisen nimen, ja olisi hienoa, jos he, vaikka vain sattumalta, tapaisivat vielä... Aiwyn pudisti kiukkuisesti päätään ajatukselle. Ei. Hänen ei todellakaan tehnyt mieli tavata yhtään miestä. Kaikki olisivat kuitenkin pohjimmiltaan samanlaisia kuin Éothed oli ollut; pinnallisia vaimonsa suhteen, omitushaluisia, alistavia ja viihdykettä muualta hakevia kun tutut kasvot kyllästyttäisivät. Aiwyn ei halunnut elää miehen kahleissa tai petettävänä, tai vielä pahempaa, inhottavana. Siihen oli helppo ratkaisu: pysyä poissa miesten lähettyviltä ja työntää heidät ajatuksistaan. Aiwynin ulkomuuria ei murrettaisi, hän olisi turvassa vain niin kauan kuin ei ryhtyisi tuttavalliseksi. Käden näyttäminen oli ollut liikaa, hetken mielijohde, ja Aiwyn katui sitä nyt. Hänen pitäisi kovettaa itsensä paremmin ulkomaailmaa vasten. Ei enää sellaisia hetkiä kuin sinä päivänä.

Mies kuitenkin vain pilkkaisi häntä ystävilleen, ja ehkä juuri tälläkin hetkellä.


A/N: Oho, huomasin vasta että se on aika dialogipainotteinen... No, toivon mukaan ei liikaa. :roll:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Hmm. "Muuan nuorukainen" vaikutti kiehtovalta... ;)

Mutta joo, jospa yrittäisin kommentoida vähän tuota edellistä lukua tässä ensin, kun sekin on näemmä jäänyt välistä. Rakennat kiinnostavasti kuvaa Aiwynin elämästä ja menneisyys ja nykyisyys lomittuvat kiehtovasti. Pidän tuosta kuviosta, kuinka miehen kuolema on todella vaikea asia Aiwynille, vaikkei hän (ainakaan loppuaikoina) enää rakastanut tätä. Nuo hänen ristiriitaiset tunteensa miestänsä kohtaan käyvät hyvin ilmi tästä luvusta. Aiwynin miehestä tulee sellainen mielikuva, että vaikka hän avioliitossaan on ollut kylmä ja piittaamaton, jopa julma, niin muut ihmiset ovat saattaneet saada hänestä aivan tavallisen kuvan. Toisaalta Aiwyn vaikuttaa siltä, ettei hän ennen avioliittoaan ja miehensä kuolemaakaan ole välttämättä ollut kovin helposti lähestyttävä ihminen, ja no, parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi. Niin, jäin pohtimaan sitä, että tämä tosiaan on kokonaan Aiwynin näkökulmaa, jonkun muun (tai miehen omasta) näkökulmasta Éothedista voisi saada aika erilaisen käsityksen. Enkä nyt sinällään tarkoita, että tämä ficci kaipaisi sitä toista näkökulmaa, kunhan vain tässä yritän katsella kuviota muiltakin suunnilta. ;)

Elfhild on kyllä uskollinen ystävä. Harva jaksaisi ravata kerta toisensa jälkeen ystävänsä luona turhaan taivuttelemassa tätä milloin mihinkin, varsinkin kun ystävä tuntuu samalla pitävän salaisesti pilkkanaan. Tuon Aiwynin kyynisyyden olet kyllä kanssa tuonut hienosti esille. Minä tykkäsin kanssa kovasti noista ylhäisiä ruotivista puheista, ne liittivät heti ficin kunnolla nimenomaan Keski-Maahan, jos tajuat, mitä haen takaa.

Niin, ja tuon toistaiseksi nimettömän nuorukaisen ilmestyminen tarinaan tapahtui mukavan luonnollisesti. Pidin siitä, että korostit hänen uteliaisuuttaan ja toisaalta tavallista ulkonäköään. Sain hänestä muutenkin kivan kuvan. Jos sallitte uteluni”, mies lisäsi saman tien. Naurahtelin tälle repliikille. Aiwynin luonne tuli ilmeisesti miehelle saman tien tutuksi. :)

Käden esille nostaminen tässä tilanteessa oli mielenkiintoista, vaikkei tietysti sinällään yllättävää, että se selvästi on hirveän iso asia Aiwynille. Vaikutti siltä, että miehen luonnollisuus sai Aiwynin näyttämään kätensä, ehkä tämä alitajuisesti ajatteli, että mies suhtautuisi siihenkin luonnollisesti, kuten sitten kävikin. Voisin kuvitella, että muut Aiwynin ympärillä enemmän oleilleet ihmiset ovat olleet sääliviä tai sitten pyrkineet kaikin keinoin välttämään käteen viittaamista, kun ovat huomanneet millainen kynnyskysymys se Aiwynille on. Tai ainakin tuntuu siltä, että niin ihmiset yleensä pyrkivät reagoimaan. Siis, että se kuinka Aiwyn on itse suhtautunut käteensä on vaikuttanut siihen, miten muut ovat siihen suhtautuneet.

Oi voi, kauhea, miten minä aina ajaudun jotenkin syvällisiin pohdintoihin sinun ficciäsi lukiessa. Hieno kertomus kyllä edelleen, ei voi muuta sanoa. :D
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Vastaa Viestiin