Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 15. luku 3.2. Valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 13. luku 13.1.)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minuakin ihmetyttää (ja vähän pelottaa), että mitä oikein olet suunnitellut seuraavaan lukuun. Kaikki tuntuu juuri nyt olevan niin hienosti ja hyvin. Vaikkein tunnustakaan olevani mikään kauhea romantikko, niin olisin kyllä suonut tämän onnen Éomirille ja Aiwynille. Vaikka tottakai kiinnostaa tietää myös, että mikä se yllätys on.

Tämä oli kuitenkin suloinen luku. Tykkäsin tuosta, 'mistä nyt tuulee' -sananvaihdosta ja kosintakin oli oikein suloinen. Éomirin selitys oli ihana ja Aiwyn vähätteli itseään hänelle tyypilliseen tapaan. Vähän jäi karu olo, kun hän luonnehti itseään käytetyksi, mutta tottahan se tietysti on. Éomirin perustelu oli kyllä melkoisen sulattava.

En nyt tiedä, että olisiko se kenenkään maailmaa kaatanut, että Éomir jäi yöksi, vaikka nämä kaksi olisivat jakaneet vuoteenkin. Avioliitto oli kuitenkin jo sovittu, eikä Aiwynkaan mikään koskematon neitonen enää ole. Éomir oli kuitenkin herrasmies, ajatteli Aiwynin kunniaa loppuun asti. Aiwynista jotenkin huomasi, että hänelle itselleen se on vähemmän tärkeä asia kuin Éomirille. Tykkäsin tosi paljon tuosta Éomirin sotapainajaisesta ja siitä seuranneesta vahingosta. Éomirin sotilaan ammatti ei ole tässä ficissä ollut kauheasti esillä, niin että sitä ei ole aina meinannut muistaa, mutta tässä luvussa se tuli kivasti mieleen tuossa "sotilaan korvat" -kohdassa myös. Jotenkin muistan helposti, että Éothed oli sotilas, mutta en ole kauheasti kiinnittänyt huomiota siihen, että Éomir on myös. Vaikka onhan se niistä sodan kokemuksistaan kyllä puhellut, että olisi kai pitänyt muistaa. Se ei vaan ehkä ole sellaisen perussotilaan luonteinen. Joo, ja kaikki sotilaathan ovat kuin samasta puusta veistettyjä... Huoh, ehkä lopetan tähän ennen kuin puhun itseni vielä pahemmin pussiin. :)

Ei sitten muuta kuin jatkoa odottelemaan. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 13. luku 13.1.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Yritän saada jotain järkevää tähän viestiin vaikka pää onkin täynnä räkää.

Andune, kiitos. :D Tunnelmapalaksi se kai oli tarkoitettukin.

Hienoa, jos tuo tilanne oli selkeä. Minä olen sitä mieltä, että jos tilanteen pystyy näkemään, se toimii, ja tuon minä ainakin näin. On hienoa, että joku muukin. :) Tuo Éomirin vastaus nyt on ylisiirappia, mutta joskus tekee mieli kirjoittaa sellaista...

Itse asiassa örkkien piti olla niitä veljentappajia (tai sitten ei. Kirjoitin siitä kai jotain tuonne, kun Éomir puhui veljensä kuolemasta, mutta muistelisin, että örkkejä ne olivat, ei Sormusaaveita). Éomirin sanat tarkoittivat lähinnä sitä, ettei hän löytänyt kyllin pahaa ilmausta örkeille. Itse asiassa tuosta saa sen käsityksen, että ne olivat Sormusaaveita... Enpä tuollaistakaan huomannut ennen kuin nyt. Mutta ihanaa, jos tykkäsit Aiwynin rauhoitteluista.

Noh, en osaa sanoa mitään siihen, olenko ilkeä vain en. Tällä kertaa siitä syystä, etten ole vielä päättänyt, eikä siksi, että pitäisin jännistystä yllä. En ole päättänyt, viitsinkö olla ilkeä vai en, sen näkee nyt kun loppuluvut ilmestyvät näytölle...

Leida, kiitos. Kaikki tuntuu olevan hyvin, mutta vaara voi uhata joltain muultakin taholta kuin heistä kahdesta :wink:

Ihanaa, jos tykkäsit alun sananvaihdoista. Aiwyn taitaa vähätellä itseään aika lailla, mutta, kuten sanoit, toisaalta se on tottakin, että hän on käytetty. Ja Éomirin perustelu nyt on siirappia, mutta oli vaan ihan pakko kirjoittaa sellainen kun oli tilaisuus.

Tuskin kukaan olisi kuollut, vaikka Aiwyn ja Éomir olisivat menneet pidemmällekin, mutta Éomir haluaa pitä kiinni kummankin kunniasta. Ja ei, asia ei merkitse Aiwynille yhtä paljon kuin Éomirille.. :wink: Mukavaa, jos tykkäsit siitä painajaisesta. Se ammatti on jotenkin tuntunut katoavan välillä, joten asioiden oli aika muistuttaa itsestään hiukan "rajummalla" tavalla. Tuntuu, että nykyään kun kirjoitan, jotkin asiat katoilevat välillä, vaikka en ole niitä unohtanutkaan. Pitäisi kai jotenkin nostaa niitä esille yksityiskohdissa, niin kuin juuri tuo "sotilaan korvat". Mutta Éomir ei taida olla sellainen perinteinen sotilas (ja että mikä sitten on? ei aavistustakaan.).
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 13. luku 13.1.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Éomir oli ihanan höppänä tuossa alussa. Ja tiedätkö, hän kyllä käyttäytyi niin kummallisesti, että minäkin olisin ehkä voinut alkaa kuvitella jonkin noista Aiwynin pelkäämistä seikoista tapahtuneen, vaikka todellisuudessa tietysti osasin epäillä tuota kosintaa. Mutta se oli joka tapauksessa hyvä kohtaus, minusta on aina mukavaa kun joku hahmo käyttäytyy oudosti ja toinen ei tiedä yhtään, mistä on kyse. Éomirin kosinta oli hyvin herttainen. Mukavaa että hän on joissakin asioissa noin ujo.

Tuosta Éomirin yöksi jäämisestä minulle tuli väkisinkin mieleen, ettei tuollaisia miehiä oikeasti ole olemassa. ;) Siis että vastustelee yöksi jäämistä kynsin hampain ja menee sitten nukkumaan eri huoneeseen, vaikka on juuri saanut myöntävän vastauksen kosintaan ja nainen oikein haluaa hänet seurakseen. Hyvin ihailtavaa tuollainen herrasmiesmäisyys. Mutta sittenhän minä tajusin, että Éomir tietysti häpesi noita painajaisiaan, eikä halunnut Aiwynin tietävän niistä, ainakaan ennen kuin tämä on turvallisesti hänen vaimonsa eikä voi enää perua sitä. ;) Mutta hauskaa siis, että hänellä on noita sotatraumoja. Éomir on kuitenkin muuten niin tavallinen heppu, että on mukavaa, että hänessä on jokin tuollainen heikko kohta. Toivottavasti hän ei enää sitten aviovuoteessa hyökkäile Aiwynin kimppuun, siis havahtuessaan noista painajaisista. PTSD voi kyllä aiheuttaa kaikenlaista harmia läheisillekin, jos Éomir vaikka alkaa ryypätä unohtaakseen traumansa. Mutta emmehän me toki moista hänestä usko.

Kieltämättä tuo yllätyskäänne kuulostaa nyt aika uhkaavalta, mutta odotan mielenkiinnolla, mitä olet keksinyt. Tsemppiä sen flunssan kanssa. Ota c-vitamiinia ja juo paljon teetä, niin eiköhän se siitä. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 13. luku 13.1.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitoksia. :) Éomir nyt oli vähän höppänä, mutta minusta se oli aika perusteltua, eihän se raukkaparka voinut olla varma, mitä Aiwyn mahtaa asiasta tuumata, onhan nainen nyt sentään niin monesti käyttäytynyt (arvaa kuka kirjoitti käyttynyt...) kuin pässi :wink: Ja kivaa, jos tykkäsit tuosta ettei Aiwyn käsittänyt ollenkaan mistä on kyse. Lukijalle tuo oli varmaan aika lailla selvempi, mutta jokin kiehtoo tuollaisissa väärinymmärrys/epätietoisuuskeskusteluissa niin hirveästi että niitä on pakko tehdä.

Juu, minä olen huomannut ettei sellaisia miehiä, kuin kirjoissa on, voi olla. *niisk* Se on suuri vääryys. Minusta on alkanut tulla realisti, kun en enää aina jaksa uskoa mihinkään tuollaiseen (ja varsinkin yhden kirjan jälkeen, missä mieshenkilö puhuu siirappia niin että usko menee jopa minulta, joka olen ainakin ollut parantumanton romantikko), mutta Éomirista oli pakko tehdä tuollainen. Ne painajaiset eivät minun mielessäni vaikuttaneet nukkumisjärjestelyyn, mutta itse asiassa koko juttu kuulsotaa kovin järkevältä, jos haluaa ajatella ealistisesti. Minä itse taidan tyytyä siihen, että Éomir on herrasmies, mutta kohdan saa tulkita niin kuin tahtoo. Kirjoitusten hyvä puoli :wink: Halusin Éomirille edes jotain "erikoista" kun hän muuten on aika... ehkä mitäänsanomaton hahmo, ja siitä nuo sotatraumat taisivat tulla. Minä toivon, ettei niistä seuraa mitään kovin suurta harmia tulevaisuudessa (jos sitä tulevaisuutta edes on, en ole varma).

Yllätyskäänteestä uskallan sanoa sen, minkä jo Leidalle taisin sanoa: uhka voi tulla muualtakin kuin heistä kahdesta. Tuo flunssa ei nyt enää ainakaan ole niin paha, ja olen onnekas kun en joutunut olemaan neljää päivää kuumeessa niin kuin jotkut luokkakaverit tällä viikolla...

Nyt vaan mietin, löpisinkö ihan puuta heinää vain jotain järkevää. Toivottavasti joukossa oli edes vähän jälkimmäistä...

_________________

Huuh. Tämä luku on nyt sitten tässä. Meinasin itkeä omalle jutulleni äsken kun kirjoitin sen viimeisen kappaleen koneelle. Mutta ei tämä oikeasti ole niin kamala, minä vain jotenkin ylireagoin tai sitten se johtui musiikista.

14. Luku

Aamupäivä oli hivenen pilvinen, mutta ilmassa ei ollut sadetta. Aiwyn käveli hyväntuulisena Edorasin kadulla kohti talleja. Tuuli oli lempeä, hieman viileä. Ihmisiä näkyi talojensa edustoilla ja kuljeskeli kaduilla. Aiwyn huomasi tutun hahmon kävelevän vastaan kori käsivarrellaan.
”Päiviä, Elfhild”, Aiwyn tervehti ystävätärtään. Viime tapaamisesta oli kulunut jo puolitoista viikkoa. Ihmeekseen Aiwyn tajusi, että Elfhild todennäköisesti luuli hänen edelleen riitelevän Éomirin kanssa.
”Päivää. Näytät onnelliselta”, Elfhild sanoi.
Aiwyn naurahti.
”Mikäs nyt on?” Elfhild kysyi ja katsoi Aiwynia tarkasti kuin olisi voinut lukea vastauksen Aiwynista. ”Riitasi Éomirin kanssa taitaa olla selvitetty..?”
”On, ja enemmänkin”, Aiwyn lausahti tietäen, että moinen salaperäisyys sai Elfhildin uteliaisuuden puhkeamaan lopullisesti.
”Minä en näe päältä, mitä tapahtui – en edes minä”, Elfhild tuhahti. ”Kerro.”
Aiwyn virnisti. ”Kyllä sinä sen keksit. Arvaa pois”, hän kiusasi.
Elfhild lähti leikkiin mukaan. ”Mitä se sitten olisi? En usko, että hän olisi kihloissa sen neitosen kanssa, se ei tekisi sinua noin onnelliseksi.” Ystävätär nojautui lähemmäs. ”Hän oli yötä luonasi?”
Aiwyn pudisti ensin nauraen päätään, mutta pysähtyi sitten. ”Itse asiassa sitäkin, muttei kuitenkaan niin kuin sinä tarkoitat. Se, mitä minä tarkoitan, on paljon parempaa!”
”Parempaa?” Elfhild tuijotti häntä kulmat kurtussa. ”En minä keksi.”
”Éomir kosi minua!” Aiwyn pamautti voitonriemuisesti.
”Voi, onnitteluni! Näinkö pian?” Elfhild henkäisi.
”Kolme päivää sitten”, Aiwyn vahvisti.
”No, missä sormus on?” Elfhild kysyi kärkkäästi.
”Ei minulla vielä sellaista ole. Pian kyllä”, Aiwyn vakuutti.
”Mahdanko sitten edes uskoa sinua?”
”Parempi olisi”, Aiwyn hymyili.
Elfhild tuhahti. ”Niinhän sinä sanot!”

Heidän leikillinen kinansa keskeytyi, kun joku kutsui Aiwynia. Aiwyn kääntyi edelleen hymyillen ääntä kohti odottaen tapaavansa Éomirin; mies voisi todistaa hänen sanansa Elfhildille. Se ei kuitenkaan ollut Éomir vaan miehen veli. Éowinen kasvot olivat haudanvakavat, ja hymy kuoli Aiwynin huulilta.
”Éowine. Onko jotakin tapahtunut?” hän kysyi epävarmasti. Éowine oli veljeään pidempi, ja Aiwynin piti seisoa niska kenossa nähdäkseen miehen kasvot kunnolla.
”Voisimmeko puhua jossakin muualla?”
”Toki”, Aiwyn sanoi hiukan hämillään. ”Mennään vaikka minun luokseni. Näkemiin, Elfhild. Minä voin tulla käymään myöhemmin.”
Ystävätär nyökkäsi, hipaisi hänen käsivarttaan ja lähti.
Aiwyn lähti kävelemään takaisin kotiin päin viitaten Éowinen seuraamaan. He kulkivat vaiti, eikä Aiwyn voinut ymmärtää, mistä oli kyse. Jotain oli selvästi tapahtunut, mutta mitä se voisi olla? Ainakin edellisenä päivänä Éomirilla oli ollut kaikki kunnossa… Ei kai Éowine häntä muuten käsiinsä etsisi, kuin siinä tapauksessa, että Éomirilla olisi jokin hätänä? Kysymykset piinasivat Aiwynin mieltä, mutta hän ei saanut yhtäkään ulos suustaan. Samaan aikaan hänen mielessään kävi se, mitä Éomir oli puhunut veljestään; Éowine oli tuntenut Éothedin. Entä jos asia liittyisi siihen jotenkin? Mutta eikö Éowine silloin olisi onnitellut Aiwynia ensin? Eikö mies silloin olisi voinut yhtä hyvin puhua Éomirille? Ehkä ei. Aiwyn ei uskaltanut ajatella enää mitään, joten hän keskittyi laskemaan hengenvetojaan. Pian hän kumminkin saisi tietää, mistä oli kyse.

***

Aiwyn avasi oven ja pyysi Éowinea astumaan sisään. Mies nyökkäsi pienesti ja astui Aiwynin ohitse.
”Voitte mennä keittiöön, puhutaan siellä”, Aiwyn sanoi sulkiessaan oven. Hän kuuli miehen askeleet, kovin samankaltainen käynti kuin Éomirilla. Hetken Aiwyn vain hengitti itsekseen eteisessä, keräten rohkeutta, mikä häntä ikinä sitten odottikaan. Hän sulki silmänsä, avasi ne taas, kääntyi ja käveli keittiöön.

Éowine istui pöydän ääressä ja vastasi Aiwynin huolestuneeseen katseeseen tutkimattomin silmin. Aiwyn istui miestä vastapäätä ja pakotti itsensä rauhoittumaan. Miksi hän näin hermostui, vain Éomirin veljen näkemisestä vakavin kasvoin? Kaikki oli taatusti hyvin, juttu oli jotain pientä. Ehkä Éowine vain halusi saada Aiwynin pyörtämään lupautumisensa Éomirille, koska miesten isä toivoi Éomirille toista?
”Mistä on kyse?” Aiwyn kysyi pakottaen äänensä tasaiseksi.
”Eilisiltana sattui onnettomuus, Aiwyn.” Éowinen ruskeat silmät katsoivat Aiwyniin rävähtämättä. ”Meidän talomme.. se paloi maan tasalle. Minä itse en ollut paikalla, kun palo alkoi. Mirenel kertoi sen lähteneen tulisijasta lentäneestä kipinästä. Glénwine oli nukkumassa, ja jäi sisään Mirenelin juostua ulos, ja Éomir meni hakemaan poikaa.”
Kauhu täytti Aiwynin. Hän tunsi istuimen pettävän altaan ja oli pakko sulkea silmät. Ei, ei, ei nyt. Éomir ei saanut kuolla nyt! Aiwyn syytti heti itseään. Éothed oli ollut hänen miehensä, ja kuollut, ja nyt oli sitten Éomirin vuoro, vain siksi että Aiwyn oli päästänyt tämän lähelleen! Jos kerran oli määrätty, että Aiwynin tuli olla leski, miksi hän oli päästänyt itsensä rakastumaan Éomiriin? Hän tunsi lämpimien kyynelten puskevan esiin silmäluomien alta.
”Jatkakaa pois. Minä kuuntelen, sanokaa se vain, niin se on sitten… sanottu.”
”Minä en tiedä, mitä sanoa.” Éowine kuulosti ahdistuneelta.
Aiwyn avasi silmänsä ja katsoi ruskeisiin, ahdistuksen täyttämiin silmiin pöydän yli. ”Sanokaa pois. Minä en kaipaa kauniita sanakäänteitä, vain totuuden.”
Éowine huokasi. ”Ei, minä en yritä esittää mitään kauniisti. Minä en tiedä, mitä hänelle tapahtui.”
”Ette tiedä? Kuinka niin ette tiedä?” Aiwyn huomasi, miten hänen äänensä oli kimakampi kuin koskaan.
”Hän oli elossa, kun minä pääsin paikalle, mutta en tiedä, elääkö hän juuri nyt. Minä en tiedä, miten hän voi, en tiedä, mitä voisin sanoa teille, koska.. en itse tiedä täysin, mistä on kyse.” Éowine laski pään käsiinsä ja huokasi syvään.
”Missä Éomir on?” Aiwyn tajusi hämärästi, että hänen äänensä nousi.
”Hänestä pidetään huolta.”
”En minä sitä kysynyt!” Aiwyn voihkaisi.
”Hän on naapurissa, niin kuin me muutkin, mutta siellä on koko yön häärinyt joku, joka tietää jotain parantamisesta. En ole päässyt katsomaan häntä sen jälkeen, kun hänet kannettiin sisälle; en kestänyt olla siellä. Sen tiedän, että hänen vasen kätensä ja kylkensä paloivat jonkin verran, mutta juuri nyt en tiedä edes, elääkö hän.” Éowine puhui kohti pöytää pää käsien varassa. Aiwyn sai vaivoin selvää miehen mutinasta.
”Mutta… mutta luuletteko, että hän elää?” Aiwyn sopersi.
Éowine nosti katseensa Aiwyniin. ”Minä en tiedä. Se on pahinta, ettei tiedä, mutta minussa ei juuri nyt ole tarpeeksi miestä mennä sinne.. koska hän voi olla siellä… eikä kuitenkaan siellä.”
”Missä Mirenel on?” Aiwyn kysyi äkkiä, yrittäen peittää mielikuvan kuolleesta, palaneesta Éomirista vaaleiden lakanoiden keskellä.
”Hän on kai jonkin ystävättärensä luona, niin luulen. Näin hänet, kun päätin lähteä kertomaan asiasta teille.”
Aiwyn nyökkäsi keksimättä mitään sopivaa sanottavaa.
”Minä.” Éowine aloitti, mutta lopetti lauseen kesken. ”Minä olen pahoillani. Mutta ainakin… jos hän nyt on mennyt.. hän oli onnellinen viimeisinä päivinä. Hän oli käsittämättömän onnellinen, kun sinä – kai voimme sinutella? – suostuit hänelle. Éomir oli kuin eri mies tullessaan kotiin luotasi sinä päivänä. Olen niin pahoillani, että tämän piti tapahtua juuri nyt, kun kumpikin teistä oli vihdoin onnellinen.”
Aiwyn ei sanonut mitään. Hän ymmärsi viittauksen Éothediin, mutta ei halunnut juuri nyt puhua siitä miehestä.
”En voi uskoa tätä. En vain voi. Se on… se on jo liikaa.”

***

Aiwyn lunasti lupauksensa mennä Elfhildin luokse. Elfhild tuli avaamaan ennen kuin Aiwyn ehti koputtaa; ystävätär oli kai odottanut hänen tuloaan.
”Mitä asiaa hänellä oli?” Elfhild kysyi ennen kuin Aiwyn oli edes ehtinyt sisään.
”Heidän… Voi Elfhild!” Aiwyn ei enää kyennyt pitelemään kyyneliään, ne purskahtivat esiin vaikka hän ei olisi halunnut itkeä. Oli väärin huolestuttaa Elfhildiä, kun tämä kerran odotti lastakin ja kaikki… ehkä olisi ollut parasta vain jäädä kotiin ja itkeä yksin. Elfhild halasi häntä lujasti.
”Rauhoituhan nyt, Aiwyn. Mikä hätänä?”
”Heidän talonsa paloi ja Éomir… emme tiedä onko hän elossa vain kuollut!” Aiwyn valitti.
”Kauheaa! Tule keittiöön. Minä keitän sinulle teetä, ja saat itkeä ja purkaa koko jutun kaikessa rauhassa”, Elfhild sanoi ja talutti Aiwynin kainalossaan keittiöön.
”Minä… minä kiroan sen hetken kun päästin hänet elämääni!” Aiwyn nyyhkytti. ”Tätä kaikkea ei ehkä olisi tapahtunut!”
”Ehkä, Aiwyn, on vaarallinen sana. Se sallii ihmisille liikaa tilaa ajatella. Älä turvaudu siihen, sillä et voi tapahtuneelle mitään”, Elfhild ojensi lempeästi istuttaessaan Aiwynin pöydän ääreen. Aiwyn nojasi käsiinsä ja antoi kyynelten valua vuolaasti. Enää olisi turha estellä, ne eivät kumminkaan loppuisi.
”Minä vihaan tätä. Olisi ollut parempi, jos olisin lyönyt sen oven päin hänen kasvojaan silloin, kun hän ensi kerran kehtasi ilmestyä oveni taakse!” Aiwyn valitti itkettyään hetken.
”Älä sano noin”, Elfhild kielsi lempeään sävyyn. ”Éomir voi vielä hyvin olla elossa. Älä heitä toivoasi.”
”Toivoa? Toive vei minulta Éothedinkin. En toivo enää ikinä mitään!”
Elfhild huokasi. ”Sinulle on näköjään turha sanoa yhtään mitään.”

***

Ilta tuli. Aiwyn oli taas kotonaan. Hän oli jo leikkinyt ajatuksella siitä, että menisi katsomaan Éomiria, mutta sitten hän oli tajunnut, ettei tiennyt, missä mies tarkalleen oli. Teki pahaa vain istua kotona, mutta muutakaan hän ei voinut. Ikävä suorastaan sattui häneen. Hän muisti, miten oli istunut keittiön lattialla keskellä yötä ja Éomir oli nojannut häneen. Siksi keittiössä ei voinut olla. Éomir oli nukkunut siellä vain muutama yö sitten! Niinpä Aiwyn tyytyi makaamaan sängyllään sykkyrällä, tyyny tiukasti rintaa vasten painettuna. Kyynelet kastelivat peiton, jonka päällä hän makasi. Hän ei ollut itkenyt näin paljon sitten Éothedin kuoleman.

Oli jo pimeää, tai niin pimeää kuin kesäyönä on, kun ovelta kuului koputus. Aiwyn mietti hetken, jättäisikö avaamatta, mutta nousi sitten kuitenkin. Ovella oli Éowine. Miehen kasvot olivat huolesta harmaat.
”Anteeksi myöhäinen ajankohta, mutta voinko tulla sisään? Haluaisin kertoa jotakin.”
Aiwyn päästi miehen eteiseen. Toivottavasti tämä toisi jotain uutisia Éomirista.
”Puhu toki”, Aiwyn kehotti jaksamatta olla kovin kohtelias.
”Ei uutisia. Éomir elää, mutta ei ole tajuissaan. Hän on palanut pahasti, emmekä tiedä, mitä savut ovat hänelle tehneet. Tämä yö ratkaisee. Mutta… minulla oli jotain muuta.”
”Istutaan alas”, Aiwyn kehotti ja viittasi Éowinen keittiöön.

He istuivat taas pöydän molemmin puolin ja Aiwyn piilotteli kättään pöydän alla.
”Kuinka.. muut voivat?” hän kysyi, kun Éowine ei sanonut hetkeen mitään.
”Kaikki muut ovat kunnossa. Mutta asiani.. jos vain tietäisin, mistä aloittaa.”
”Alusta jos aloitat, olen tyytyväinen.”
”Minä en osannut puhua siitä Éomirille.”
Aiwyn heilautti tervettä kättään, joka lepäsi pöydällä, jotta mies jatkaisi.
”Minä tunsin Éothedin paljon paremmin kuin veljeni tai moni muu. Tiesin, että hän oli naimisissa kanssasi, ja monia muita asioita. Sinun ei tarvitse piilottaa kättäsi, minä tiedän.”
Aiwyn tuijotti miestä, ja piti kätensä sylissään pöydän alla.
”Kertoiko Éothed koskaan, miksi putosit?”
Aiwyn pudisti päätään. ”Minä tiedän kyllä, miksi. Hevonen oikutteli enkä ollut varautunut siihen typeryyttäni.”
”Ei. Éothed teki jotain hevosellesi, ja se säikkyi. Ikinä hän ei kertonut, mitä se oli, mutta eräänä iltana vähän onnettomuuden jälkeen hänen oli purettava huolensa. Hän syytti itseään loppuun asti tapahtuneesta.” Éowine katsoi häntä vakavana silmiin. ”Tämä ei ole ehkä paras hetki kertoa tällaista, mutta minun oli tultava.”
”Ei se mitään”, Aiwyn totesi tuskin tajuten itsekään, mitä sanoi. ”Mutta se ei voinut olla Éothed! Minä katsoin häntä silloin. Hän tunsi hevoset!”
”Hän ei tahtonut sinun voittavan, tai niin minä sen ymmärsin. Hän ei halunnut nähdä kättäsi, se sai hänet vihaamaan itseään.”
”Ei vieraissa käyminen häntä satuta!” Aiwyn vinkaisi.
”Éothed oli liian taitava pettämään itseään. Tiettyinä hetkinä hän pystyi uskottelemaan itselleen asioita niin, että hän alkoi uskoa niihin. Hän käänsi itseinhonsa sinuun, jotta saisi sinut satuttamaan itseään, tai niin minä sen oletan tapahtuneen. Hän oli joskus kauhuissaan jälkeenpäin.” Éowine katsoi Aiwynia edelleen silmiin. ”Kun huomasin, kehen veljeni oli iskenyt silmänsä, kauhistuin. Pitäisikö minun kertoa totuus, jonka Éothed oli vannottanut pitämään salassa? Se mies oli rikki sotaan lähtiessään, rikki sisältä. Hän vihasi itseään, sitä mitä oli sinulle tehnyt ja mitä se oli tehnyt teille. Hän vihasi omia tekojaan eikä osannut arvostaa itseään. Hän vannoi minulle ratsastaessamme, että kertoisi kaiken ja anelisi vaikka polvillaan anteeksiantoasi, jos selväisi hengissä. Mutta.. hän ei selvinnyt. En tiennyt mitä tehdä, ja olin kahden vaiheilla jo aiemmin tänään, puhuisinko. Sitten ajattelin, että kaksi sellaista tietoa samana päivänä olisi sinulle liikaa. Mutta nyt… Minun oli vain tultava, en kyennyt enää pitämään asiaa vain itselläni.”
”Tämä on… järjetöntä”, Aiwyn kirahti.
”Niin on. En uskaltanut puhua Éomirille, koska hän olisi voinut käsittää asian jotenkin väärin, tai vain valita väärät sanat sitä esittäessään. Minun oli puhuttava suoraan sinulle. Tiesin, että vain niin voisit ymmärtää. Éothed rakasti sinua loppuun asti. Hän vain vihasi itseään, tai oikeammin tekoaan, niin paljon, että tuli satuttaneeksi sinua.”
Aiwyn painoi pään käsiinsä. Hän ymmärsi, muttei ymmärtänyt yhtään mitään. Kaikki tuntui vyöryvän päälle ja hautaavan hänet niin ettei hän voinut hengittää. Éothed oli aiheuttanut sen. ”Minä en voi uskoa tätä! Koko tämä päivä.. olisipa se vain pahaa unta.”
”Se ei ole, olen pahoillani. Sinulle on tapahtunut liikaa vääryyttä. Voimme vain toivoa, että Éomir selviää ja ettet sinä sekoa kaikkien niiden uutisten takia, jotka olen tänään sinulle kantanut.” Éowine pudisti päätään surkeana.
”Kyllä minä selviän”, Aiwyn sanoi. ”Selvisin viime vuodesta, ja minä selviän tästäkin.” Tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun hän oli viimeksi vakuutellut niin. Nyt hän kuitenkin tarvitsi sitä taas. Kaikki selviäisi. Oli pakko.

***

Huoneen pimeys ja hiljaisuus ahdistivat taas niin kuin eivät olleet pitkään aikaan ahdistaneet. Aiwyn toivoi kuulevansa rauhoittavan hengityksen äänen, jonka tahtiin voisi asettaa oman hengityksensä ja nukahtaa sitten. Hän ei saanut unta; tyyny oli taas kyynelistä märkä. Éowinen kertomus pyöri hänen mielessään. Se mies oli rikki sotaan lähtiessään, rikki sisältä. Ainoa kysymys oli miksi. Aiwyn ei jaksanut lisätä siihen mitään, sillä se yksin kysyi tarpeeksi. Miksi tämä kaikki oli tapahtunut? Oliko hänen koko senhetkinen elämänsä jonkin Éothedin virheen tulosta? Kauheinta oli kuitenkin se, että Éothed oli oikeasti välittänyt, välittänyt niin paljon että oli tahtonut satuttaa itse itseään. Kun asiaa oli ajatellut, se kävi koko ajan enemmän järkeen, mutta silti Aiwyn ei voinut sulattaa sitä, että Éothed oli rakastanut. Se oli tietenkin vain Éowinen sana, joka sen oli kertonut, mutta se saattoi hyvin olla mahdollista. Silloin Aiwyn oli ollut se hirviö, joka oli tehnyt heidän yhteisestä elämästään mitättömän. Aiwyn ei ollut ikinä kunnolla rakastanut, tai ei hän niin ainakaan tuntenut nyt. Éothed ei ollut mitään sen rinnalla, mitä Éomir sai aikaan. Se tuska, mikä lävisti Aiwynin vain kun hän ajattelikin, että mieheen sattui, että tämä saattoi tehdä kuolemaa juuri sillä hetkellä eikä Aiwyn voinut tehdä mitään, oli suunnaton. Suurempi kuin se kipu, jonka Éothedin kuolema oli tuonut mukanaan. Aiwyn oli luullut, että hän säästyisi niin suurelta kivulta, mutta tosiasiassa hän ei ollut tainnut edes tietää, mitä kipu oli. Ei ennen kuin nyt. Éothed… miehen kasvotkin näyttivät muistoissa erilaisilta nyt. Vaitonaisuus ei ollut tunteiden näyttämistä vaan niiden piilottelua. Éothed ei ollut halunnut näyttää kipuaan.
”Mikä jäärä”, Aiwyn huokasi ääneen, mutta ei vihamielisesti vaan lempeästi. Silloin juhlien jälkeen, kun Aiwyn oli tahtonut kotiin ja hän oli luullut Éothedin suuttuneen, mies olikin ollut surullinen. Surullinen siitä, että oli aiheuttanut Aiwynille kipua ja aiheutti sitä kaiken aikaa. Aiwyn sätti itseään. Miksi hän olikaan ollut niin itsekeskeinen ja sokea? Miksi hän ei ollut nähnyt totuutta? Selkeä muistikuva Éothedista palasi jostakin muistin kätköistä. Éothed oli lyönyt häntä ja mennyt toiseen huoneeseen, mutta tullut takaisin.

Silmät punaisina itkusta, kyynelvanat poskilla, mies oli anonut anteeksi ja vetänyt Aiwynin syliinsä. Oli pyytänyt anteeksi sitä, että Aiwyn oli pudonnut. Ja miten hirveä Aiwyn olikaan ollut! Sanonut, ettei se ollut Éothedin syytä ja ettei siitä pitäisi puhua. Aiwynin kävi todella sääliksi Éothedia. Kukaan ei ansainnut sellaista vastausta anteeksipyyntöön, ei kukaan. Mutta kuten Éowine oli sanonut, ehkä Éothed oli ollut kaiken aikaa liian taitava pettämään itseään.
”Voi, Éothed, saat anteeksi”, Aiwyn kuiskasi kyynelsilmin pimeyteen. ”Toivon vain, että olisit puhunut minulle suoraan.”
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 14. luku 20.1.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Pelottelit sitten epämääräisillä vihjauksilla tuossa alussa. ;) No, oikeasti, olihan tuo tulipalo kauhea tapaus. Jotenkin tuntui, että kului ikuisuus ennen kuin tuo Éowine sai sanottua asiansa. Aiwyn oli kyllä kova aavistelemaan ennakkoon tuossa vaikka mitä. (Minusta tuntui, että noita Aiwynin ennakkoarveluja oli tuossa ehkä liikaakin, tai sitten olin vaan liian malttamaton tietämään mitä tapahtui.) Aiwyniä kyllä totisesti koetellaan. Voin vain kuvitella, miten kauhea tilanne se on, kun kovia kokenut, katkera ihminen on vihdoin löytänyt jonkun jota rakastaa, ja sitten tapahtuu jotain tällaista. Minusta oli muuten ehkä vähän yllättävää, ettei Elfhild tiennyt vielä tuosta tulipalosta, koska kyllähän se varmasti näkyi kauas, ja luulisin koko kaupungin kuhisevan siitä, että mikä siellä paloi. Ja kai se tieto, kenen talo se oli, olisi myös levinnyt nopeasti. Éomir sitten sai sen pojan pelastettua ilman että tämä sai mitään vammoja? Semmoinen sankari tuo Éomir... ihmettelen vaan millainen äiti jättää poikansa nukkumaan ja juoksee pois, kun talo syttyy tuleen. Mutta tämä "yllätyskäänne" oli kyllä todellakin sellainen, jotenkin olisin kuvitellut jommankumman tulevan katumapäälle tai jotain, mutta onnettomuutta en osannut odottaa ennen kuin tuo Éowine ilmestyi paikalle.

Minä olisin kyllä Aiwynin asemassa varmaan juossut heti katsomaan Éomiria... Vaikka tietysti voi olla myös rankkaa kohdata totuus, jos vaikka Éomir on kuollut, ja siinä mielessä tuollainen välttely on ymmärrettävää. On myös jotenkin Aiwynmäistä toivoa, ettei hän olisi milloinkaan rakastunut Éomiriin, koska silloin ei olisi niin väliä, vaikka Éomir kuolisikin. Toisaalta tuo on kyllä myös aika itsekäs tapa ajatella.

Se, että Éowine päätti puhua Éothedista juuri nyt, oli aika mielenkiintoinen ratkaisu. Tosin Aiwyn pystyisi nyt varmaan jatkamaan elämäänsä paremmassa tasapainossa, vaikka Éomir kuolisikin, kun hän on voinut antaa anteeksi ex-miehelleen. Mutta, mutta. En kyllä itse pysty suhtautumaan Éothediin yhtä ymmärtäväisesti kuin Aiwyn. Nimittäin se, että mies mieluummin muuttui siaksi ja tyranniksi, kuin tunnusti virheensä vaimolleen, osoittaa, ettei se mikään kunnon tyyppi ollut. Mutta pääasia, että Aiwyn ymmärtää.

No, mutta nyt on jo niin myöhä, että pitää kiirehtiä nukkumaan. Jään mielenkiinnolla odottelemaan niitä viimeisiä lukuja. Toivottavasti Éomir selviää.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 14. luku 20.1.)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Huh. Tämä oli jollain tapaa rankka luku. Tietenkin ensinnäkin Éomirin tähden. Aiwynin takia kyllä todellakin toivon että mies selviää. Tulipalo ja koko onnettomuus tuntuu jotenkin entistä epäreilummalta, Aiwyn kun tuntui juuri saavan jälleen elämästään otteen ja pääsevän eteenpäin.

Éowinen kertomus veti kyllä aika vakavaksi. Ensin tunsin sääliä Éothidia kohtaan, mutta sitten taas toisaalta. Jos hän rakasti Aiwynia, miksi valehdella ja käyttäytyä niin kuin kaikki olisi naisen syytä? Tämä taas spekulointia, mutta luulen että sota taisi saada Éothidin ajattelemaan mitä olikaan tehnyt. Aiwyn saattoi antaa tälle nyt viimein täysin anteeksi. Minä en kyllä oikeastaan tiedä mitä tästä sanoisin. Olit saanut kyllä mukaan vahvoja tuntemuksia, jos tämä nyt edes on selkeästi sanottu. Äh, en taas osaa pukea ajatuksiani sanoiksi.

Jään odottamaan jatkoa, erityisesti olen kyllä halukas tietämään, mikä Éomirin tilanne on.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 14. luku 20.1.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitokseni teille jälleen. :D

Mithrellas, kiitos. Oli pakko vähän pelotella, mutta minä meinasin oikeasti ratketa tuossa, vaikka ei mitään tapahtunutkaan. Syytän musiikin ja tämän tarinan yhteispeliä tunteiluistani...

Ehkä pitäisi lukea tuo Aiwynin arvailukohta uudelleen pariin kertaan. En nimittäin tiedä kaikista kohdista ja siitä, miten ne toimivat, koska koko luku meni aika eri lailla aluksi, eli kirjoitin osan tästä suoraan koneelle enkä vihosta katsoen niin kuin tavallisesti. Elfhildistä sitten, niin. Arvasin, että tuota kysytään, mutta Elfhild oli kai viettänyt hiukan enemmän aikaa kotonaan kuin tavallisesti eikä siis ollut ehtinyt kuulla asiasta edes ennen kuin Aiwynin tapasi. Glénwinen kohtalosta sen verran, että poika selvisi ilman mitään suurempia vammoja. Häneenkin palataan vielä viimeisissä luvuissa. Mirenelin epä-äitimäisen käytöksenkin olisi voinut selittää paremmin. Hän oli keittiössä palon alkaessa, poika taas makuuhuoneessa nukkumassa, ja Mirenel panikoi osaamatta tehdä muuta kuin juosta ulos. Minähän sanoin, että vaara voi tulla muualtakin kuin Aiwynista ja Éomirista... :wink:

Itse asiassa huomasin tuon Aiwynin käytöksen vasta liian myöhään. Hän ei siis juossut Éomirin luokse vaikka se olisi toisaalta voinut olla hänen tapaistaan. Tällä kertaa piti siis vain laittaa hänet käpertymään suruunsa ja pelkoonsa ja siten jäämään kotiin. Minun piti laittaa Éowine sanomaan jotain siihen suuntaan, ettei Aiwynin kannata tulla, mutta sitten unohdin, mitä se tarkalleen oli ja jätin tilanteen noin. Sen siitä saa kun kirjoittaa päähänsä ilman paperia... Aiwyn taisi olla aika itsekäs ajatellessaan, että olisi parempi jos hän ei tuntisi Éomiria, mutta hän on kokenut aika paljon kaikenlaista.

Éowine tosiaan halusi jakaa tietonsa juuri nyt. En tiedä, mistä se tuli, mutta niin kävi kumminkin. Luulen, että Aiwyn tosiaan voisi nyt jatkaa eteenpäin hiukan pienempi paino mukanaan, kun hän on saanut tietää totuuden ja voinut antaa anteeksi. Minä jossain määrin ymmärrän Éothedia (ja olen ihmeissäni siitä, miten sain hänet aikaan), mutta eipä hän tainnut mikään täydellisen kunnollinen olla kun sellaiseksi hirviöksi alkoi.

Andune, kiitos. Tämä taisi tosiaan olla aika rankkaa tekstiä ainakin muuhun ficciin verrattuna, sillä tässähän ei ole tapahtunut kovinkaan paljon. Ja tietysti onnettomuus tapahtuu juuri silloin, kun sen ei haluaisi tapahtuvan.

HYvä, jos edes jonkinlainen sääli Éothedia kohtaan oli mahdollinen, Aiwyn kun sitä ainakin tunsi. Asiassa on tietysti kääntöpuolensa, sillä kyllä Éothed aika kummallisen kannan asioihin otti. Kenties tämä oli sitä, että kyllästyin niihin "pahiksiin" joilla ei ollut motiivia mihinkään suuntaan. Sota taisi todella jotenkin saada Éothedin silmät aukeamaan, kun hän halusi pyytää anteeksi, mutta ei sitten ehtinyt. Ja nyt minua alkoi hämmästyttää, miten katkeraa juttua olen suoltanut... :| Mutta kaipa lopputulos on ainut, mikä merkitsee, eli Aiwyn antoi anteeksi. Hienoa, jos ne vahvat tuntemukset välittyivät tekstistä. Itse olin jossain ihan muualla kuin tietokonetuolilla kirjoittaessani tätä lukua, en edes tajua mikä sai minut suhtautumaan siihen tällä tavoin.

Éomirin tilanne selkiää teille (ja minullekin kaiketi) ihan pian.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 14. luku 20.1.)

Viesti Kirjoittaja Leida »

En tiedä, mitä kauheaa odotin tapahtuvaksi vihjailuidesi jälkeen, mutta en ainakaan tätä. Hyvä juonenkäänne joka tapauksessa. Vaikka sanoinkin, että Aiwyn ja Éomir ansaitsevat kaiken onnen, jonka voivat saada, niin tässä oli kyllä hienoa dramatiikkaa ja huomasin tykkääväni tästä luvusta oikein kovasti. Tuollainen onnettomuus, jolle kukaan ei voinut mitään ja joka iski kuin salama kirkkaalta taivaalta (näin yhtä maailman kuluneimmista kliseistä käyttääkseni) on jotenkin niin... pysäyttävä. Siis sekä tässä ficissä että oikeasti. Tai ehkä yritän sanoa, että oikeasti se on pysäyttävä ja sinä olit saanut sen tuntumaan siltä myös tässä ficissä. Elämä on ja niin edespäin.

Tässä kyllä kieltämättä tulee vähän ihmetelleeksi, että miksei se Aiwyn mennyt katsomaan, mikä Éomirin tila on vaan istui vain ja vaikeroi kotona. Osaksi se selittyy Aiwynin luonteella (ja sen takia pidin kyllä myös ratkaisusta, koska Aiwynin voi kuvitella tekevän niin, kovin monen muun ei), mutta ehkä se Éowine olisi tosiaan voinut mainita, että Aiwynin on turha lähteä sinne, niin se olisi tuntunut uskottavammalta. Muuten Aiwyn reagoi minusta todella luonteenomaisesti. Sanotaan nyt taas kerran, että sinulla on mahdottoman hyvä ote hahmoon. :) Niin, siis reagoi ominaisesti noihin Éowinen uutisiin (ja rupesi heti syyttelemään itseään, ikään kuin se millään tavalla olisi voinut olla Aiwynin syytä, mutta sen ajatuskuvion kyllä tunnisti) kuin myös siihen paljastukseen Éothedista. Tai siis minusta se on niin aiwynmaista ruveta pohtimaan, että miten tylysti hän käyttäytyi, kun Éothed yritti pyytää anteeksi, vaikka mies oli sentään lyönyt häntä ja kohdellut häntä inhottavasti suurimman osan aikaa. Ehkä Aiwyn tuntee syyllisyyttä miehensä kuolemasta ja osaksi siksi ajattelee näin. Se on hänelle jotenkin ominaista, vaikka tietenkään hänen ei pitäisi ajatella niin, siis kaataa syytä omille harteilleen oman mielenterveytensäkään kannalta.

Éothed-paljastus oli mielenkiintoinen. Se teki toisaalta miehestä ymmärrettävämmän, mutta toisaalta kauhean pikkusieluisen. Se mies on kantanut syyllisyyttä ja vihaa sisällään pitkään (voisin kyllä kuvitella, että mitä on tapahtunut. Ensin se ei ole kehdannut onnettomuuden jälkeen tunnustaa vaimolleen, että on syypää onnettomuuteen ja mitä pidempään se on pitänyt sen salaisuutena, sitä vaikeammaksi kertominen on tullut. Sitten sen paha olo ja syyllisyys on purkautunut vaimoon ja sitten se on tuntenut vielä enemmän syyllisyyttä ja tullut vielä vihaisemmaksi.) Aika järkyttävää oikeastaan. Sinä tosiaan käsittelet rankkoja asioita tässä ficissä.

Loppulukuja odotellessa. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 14. luku 20.1.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitos. Hyvä, jos tätä et osannut odottaa... Kerrankin jotain sellaista tässä ficissä. Tuntuu, että kaikki muu on ollut mahdollisiman ennalta-arvattavaa. Siihe npysäyttävyyteen minä toivoinkin pääseväni, oliis ollut liikaa jos Aiwyn olisi taas hermostunut jostain olemattomasta, joten sen piti tulla ulkopuolelta. Hienoa, jos se tuntui aidolta.

Niin, Éowinen olisi todella pitänyt sanoa jotain. Minä vihaan itseäni kun menin unohtamaan siihen kohtaan hyvän lauseen ja sitten jätin sen laittamatta kokonaan. *kiroaa kirjoittamisen joka tapahtuu ilman kynää ja paperia tai tietokonetta* Aiwyn on kyllä hahmo, joka toimii paremmin kuin mikään hahmo hetkeen, ja jotenkin hänet on helppoa saada toimimaan tavalla, joka kuuluu hänelle. Se vain menee niin, muuta vaihtoehtoa ei edes tule mieleen. :roll: Aiwyn taitaa olla vähän liian herkkä ottamaan kaikkea omaksi syykseen.

Kiva, jos pidit tuota Éothedin juttua mielenkiintoisena. Se tekee miehestä ehkä pikkusieluisen, mutta se nyt vain on Éothed. Ja jotenkin kuvailemallasi tavalla se kai on mennyt, ensin ei kehdannut sanoa ja sitten se jäi roikkumaan ja ikäväksi asiaksi heidän väliinsä. Tässä on tainnut tulla aika rankkoja asioita tosiaan mukaan, mutta ne ovat vain ujuttautuneet tekstiin.

Tässä vaiheessa en osaa sanoa tuleeko lukuja yksi vai kaksi, mutta todennäköisyys siihen, että viimeinen luku tulee ensi viikolla, on aika suuri. Se lopettaminen on nyt edelleen minua vastaan, en tiedä miten sen teen.
______

Anteeksi viimeviikkoinen tauko, mutta koulu vei koko elämäni (ja elämänhaluni) eikä aikaa ollut.

Mutta nyt tämä jatkuupi taas, ja viimeisen kerran. Toivottavasti tämä ei ole liian töksähtävä loppu, mutta he nyt vain halusivat jättää aika monta asiaa salaisuuksiksi ja tästä oli mahdotonta jatkaa eteenpäin. Lyhimmäksi ja vähiten vaivaa osakseen saaneeksi ficiksi tämä onnistui silti mielestäni aika kivasti. Anteeksi vielä viimeisen luvun lyhyys, mutta hahmot vain lähtivät pois ja jättivät tämän tähän.

15. Luku

Aiwyn istui keittiössään toivoen, että jotain tapahtuisi. Tulipalosta oli kulunut jo kaksi yötä. Mitään uutisia ei ollut kuulunut sitten Éowinen käynnin eilisiltana. Jokin kummallinen lohtu tuntui löytäneen Aiwynin sisimmän kun hän oli saanut antaa anteeksi Éothedille. Myös jokin muu oli virinnyt hänen sisällään. Hän oli uskaltanut toivoa yön pimeydessä, että Éomir selväisi.
”Toivon parasta. Ja tällä kerta tarkoitan ja tahdon, että se toteutuu. Sinun takiasi, Éomir, en enää pelkää toivoa. Kuuletko, Éomir. Minä toivon sinun tähtesi.” Ne sanat oli kuullut vain tyhjä huone, mutta Aiwyn tunsi olonsa vahvemmaksi. Enää hän ei tahtonut vain itkeä sängyllään ja käpertyä pelontunteeseen. Hän tiesi, että jos Éomir olisi kuollut, hän tietäisi asiasta jo. Siispä oli vain yksi vaihtoehto.

Mies oli elossa.

Se oli ainoa vaihtoehto, joka olisi totta ja jonka Aiwyn hyväksyisi, jota hän toivoi sydämensä koko voimalla. Hän ei osannut ajatella mitään muuta. Hän oli jo aamupäivällä kaivanut esiin kankaat, jotka hän oli hankkinut uutta paitaa varten kauan aikaa sitten. Työ oli kuitenkin loppunut saman tien. Hän ei ollut voinut keskittyä. Éomirista oli tullut liian suuri osa elämää jotta sen voisi unohtaa. Ehkä hän silti voisi toivoa, että paita olisi valmis talveksi.

Ovelle koputettiin. Aiwyn nousi haluttomasti ylös ja meni ovelle tavatakseen sen, kuka ikinä häntä halusikaan häiritä. Oven takana seisoi Mirenel. Se yllätti Aiwynin, sillä hän ei ollut osannut odottaa naista luokseen. Toisaalta hän ei myöskään tiennyt, ketä hän oli odottanut.
”Hei, Aiwyn.” Mirenel hymyili. Aiwyn ei käsittänyt, miten nainen pystyi siihen.
”Hei vain. Tule sisälle”, Aiwyn sanoi viitaten eteiseen.
”Ei, vaan sinä tulet ulos.”
”Miksi ihmeessä?”
Mirenel katsoi häntä pää kallellaan. ”Etkö halua mennä katsomaan Éomiria?”
”Tietenkin, olisit heti sanonut..!” Aiwyn oli oitis valmis lähtemään. ”Onko hän herännyt?” hän kysyi astuessaan ulos ovesta ja sulkiessaan sen jäljessään. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, ei voinut olla. Mirenel hymyili. Jos Éomir olisi kuollut, Mirenel ei hymyilisi.
”On kyllä. Tulin hakemaan sinua heti kun vain pääsin”, Mirenel sanoi. ”Yöllä näytti jo pahalta, kun hän oli lakata hengittämästä, mutta nyt hän on hereillä ja toivoo saavansa nähdä sinut.”
Suunnaton helpotus hyökyi Aiwynin sisimpään ja hän nauroi ääneen. Tuntui niin kummalliselta, että hän oli vielä äsken ollut allapäin. Mirenel hymyili hänen ilolleen. Yhdessä naiset lähtivät katua eteenpäin auringon pilkistäessä pilvenreunan takaa.

***

Talon rauniot makasivat mustina sen talon vieressä, mihin Mirenel Aiwynia vei. Ne näyttivät kovin lohduttomilta ja vasta vähän aikaa sitten koettu kauheus lepäsi palaneiden rakenteiden yllä. Aiwyn värähti tahtomattaan ja käänsi katseensa viereiseen taloon, missä Éomir oli, ja oli elossa.
”Miten ihmeessä tuo on mahdollista?” Aiwyn kysyi Mireneliltä pystymättä enää kääntämään katsettaan raunioihin.
”Kipinä tulisijasta. Olin keittiössä, kuten Éomirkin, laitettuani Glénwinen nukkumaan. Minä hermostuin ja juoksin ulos, kun tuli alkoi levitä. Éomir oli kultainen ja lähti vielä hakemaan poikaa… Minä ja Éowine olemme hänelle ikuisesti velassa”, Mirenel huokasi. ”En voi antaa itselleni anteeksi, että Éomir oli menettää henkensä hakiessaan lasta, joka minun olisi pitänyt käydä hakemassa.”
”Turhaan sinä itseäsi moisesta syytät. Se on mennyttä, eikä sitä voi muuttaa”, Aiwyn sanoi rauhallisesti.
Mirenel katsoi häntä hetken, mutta nyökkäsi sitten. ”Niinhän se taitaa olla. Oletko valmis menemään sisään?”

Mirenel avasi oven ja päästi Aiwynin sisälle edellään. Mirenel oli kertonut matkalla, että talo kuului jollekin vanhalle leskeksi jääneelle ratsastajalle, jolla oli ollut suuri perhe mutta ei ollut enää. Heille oli siis yllin kyllin tilaa tuossa talossa.
”Tuo ovi tuolla”, Mirenel osoitti ja antoi Aiwynin mennä yksin. Aiwyn hengitti syvään huoneen ovella ennen kuin laski kätensä kahvalle ja kurkisti sisään.

Éomir makasi paikoillaan rauhallinen ilme kasvoillaan. Silmät aukesivat, kun mies tajusi oven aukeavan, ja varovainen hymy hiipi kasvoille harmaiden silmien tavatessa Aiwynin.
”Aiwyn”, mies tervehti hieman käheällä äänellä.
”Sinä elät!” Aiwyn vinkaisi ja syöksyi vuoteen vierelle. Hän kosketti varovasti Éomirin poskea ja oli pakahtua kaikesta siitä, mitä hän tunsi. Vielä puolisen tuntia sitten hän ei ollut oikeasti tiennyt, oliko mies edes elossa ja nyt saattoi jo koskettaa tätä. Hän tunsi käsiensä tärisevän eikä itku ollut kaukana. Hän oli onnellisempi kuin edes silloin, kun Éomir oli kosinut.
”Kuinka voit?” hän kysyi ääni väristen.
”Parempiakin hetkiä on ollut”, Éomir vastasi.
”Olin todella huolissani sinusta…”
”Mutta paras osa on sinulta näkemättä.”
Aiwyn kykeni vain tuijottamaan Éomiria kysyvästi. ”Mitä hyvää tässä tilanteessa voisi olla?”
Éomir kohotti varovasti vasemman kätensä ilmaan. Aiwynin silmät tapasivat palaneet sormet; ne olivat irvokkaan punaiset ja mustat. Kesti hetken ennen kuin tilanteen nurinkurisuus paljastui hänelle. Samat kolme sormea olivat vahingoittuneet kuin hänellä, mutta vain toisesta kädestä. Hänkin nosti vahingoittuneen kätensä ilmaan.
”Minä en voi ymmärtää.”
”En minäkään. Mutta ainakin voin olla varma siitä, ettet nyt hylkää minua vammani takia.”
Aiwyn päästi jonkin äänen parahduksen ja naurahduksen välimaastosta. ”En ikinä hylkäisi sinua, vaikka minä olisinkin ehjä ja sinä et!”
”Et voi olla varma”, Éomir sanoi rauhallisesti ja tarttui terveellä kädellään Aiwynin käteen.
Aiwyn huokasi ja totesi itselleen, ettei voisi ikinä saada tarpeekseen Éomirin kasvojen katsomisesta, ei ainakaan kaiken tämän jälkeen.
”Satutitko sinä itseäsi muuten?” hän kysyi hiukan epävarmasti.
”Vasen kylkeni paloi myös jonkin verran, mutta ei niin pahasti kuin tämä käsi. En ymmärrä, mihin sen oikein työnsin, mutta poltin sen ainakin oikein kunnolla.” Éomir tuijotti sormiaan suu vinossa.
”Entä Glénwine?”
”Selvisi paljon vähemmin vammoin kuin kurja setänsä. Hänelle ei käynyt kuinkaan, paitsi että taisi saada ikuisen nukahtamisenpelon.”
Aiwyn hymyili pienesti. ”Voi teitä kahta sankaria”, hän tuumasi.
”Et viitsisi sanoa noin”, Éomir tuhahti. ”Olen saanut tarpeekseni sankareista vaikken ole ollut hereillä kuin tunnin verran.”
”Minä pelkäsin sinun takiasi enemmän kuin koskaan. Luulin todella, että elämäni on yhtä virhettä kun sinäkin kuolit…” Aiwynin ääni värähti viimeisen sanan kohdalla. Hän muisti edelleen sen kauhean tunteen, kun hän oli hetken luullut Éomirin kuolleen.
Éomir puristi hänen kättään ja tuijotti vakavana häntä silmiin. ”Miten sinä voit sanoa elämääsi virheeksi?”
”Ensin Éothed turmeli elämäni ja kuoli pois, ja sitten, juuri kun olin löytänyt sinut, sinäkin olit jättää minut..! Minä halusin kirota sen päivän, kun päästin sinut elämääni ja unohdin, mitä olin itselleni vannonut.”
”Vannonut?”
”Minä vannoin, etten katsoisi yhteenkään mieheen niin kuin nainen mieheen katsoo. Mutta sinä muutit kaiken”, Aiwyn tunnusti.
”Oletko koskaan kuullut sanontaa ’vannomatta paras’?”
”Olen. Mutta en tainnut ymmärtää sen merkitystä kunnolla ennen kuin nyt. Minä olen rikkonut vannomani monesti sinun takiasi. Minä nimittäin toivoin viime yönä. Toivoin, että pysyisit elossa.”
”Voi, Aiwyn…” Éomirin ääni hiipui pois. Mies nosti terveen kätensä Aiwynin niskaan ja veti kasvot lähelle omiaan.
”Minulla ei ollut aikomustakaan kuolla. Ei nyt, kun olen juuri saamassa sinut”, mies kuiskasi hänen kasvoilleen.
Aiwyn hymyili sanoille, ja Éomir suuteli hänen hymyään.

Kaikki oli hyvin, Éomir oli elossa, he luottivat toisiinsa ja Aiwyn oli oppinut monta tärkeää asiaa elämästä. Vannomatta paras, tosiaan. Enää hän ei vannoisi muuta kuin sen, että pysyisi uskollisena Éomirin rinnalla.

Elämä jatkuisi, joskin paljon entistä parempana.

A/N: Siinäpä se. Paitsi että nyt aloin murhanhimoiseksi ja tuntuu siltä, että olisi sittenkin pitänyt tappaa Éomir.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 15. luku 3.2. Valmis)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Onnittelut aluksi ficin loppuunsaamisesta! Tätä on ollut mukavaa lukea :)

Tämä oli lyhyydestään huolimatta varsin hyvä lopetusluku. Olen kyllä todella onnellinen ettet päättänyt ryhtyä sittenkin murhanhimoiseksi. Aiwyn on ansainnut kyllä onnen, samoin Éomir. Vaikka uteliaana ihmisenä olisin vielä halunnut tietää jälkitunnelmia, on tämä hyvä näinkin. Kunhan vain sain onnellisen loppuni, olen tyytyväinen :D

Oli kyllä todella ironista mutta jollain oudolla tavalla myös suloista, että myös Éomirin käsi vammautui. Tai siis...äh en osaa selittää. Pidin siitä kuitenkin (niin kuin toisen vahingoittumisesta voi pitää siinä määrin, ettei se kuulosta iha sairaalta)

Mitähän vielä. Ei taida olla muuta sanottavaa. Paitsi että nyt minun täytyy kyllä todella saattaa oma ficcini pian loppuun, en edes halua ajatella kuinka monta jatkoficciä sinä olet saanut kirjoitettua valmiiksi samassa ajassa :) Ja niin, toivottavasti postailet jossain vaiheessa jälleen uusia ficcejä.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 15. luku 3.2. Valmis)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Andune, kiitos. :D

Kiva, jos pidit tätä hyvänä lopetuslukuna. Idea siitä, että tämä on päätösluku, tuli vasta luvun loppupuolella kun tajusin etten voi jatkaa heistä enää mihinkään suuntaan. Kahden vaiheilla olo tarkoittaa kai sitä, että hahmo säilyi elossa. Niin ainakin minulla... :roll: Jälkitunnelmia olisin voinut kirjoittaakin, mutta jotenkin hahmot vain liukuivat viime aikoina jo niin paljon pois luotani että oli pakko jättää heidät tuohon. Olisin olut innoissani, jos olisin saanut kirjoittaa heidän häistään, mutta en halunnut hypätä ajassa montaa kuukautta niin kuin olisi ollut pakko...

Itse asiassa tuosta vammautumisesta ei pitäisi kiittää minua. Kiittäkää raakaa ja minua murhanhimoisempaa ystävääni Lilleä, joka olisi halunnut katkaista hahmoltani jalan tms. Mutta minä keksin sen, että Éomirin käsi menee samalla tavoin kuin Aiwynin. Heidät piti jotenkin liittää lopullisesti yhteen, kun niitä häitä ei saatu. Mutta tajuan pitämisesi, ei se sairaalta kuulosta... :wink:

Ehkä minä vielä ficin tai kaksi jostain pyöräytän. Riitelen lähinnä itseni kanssa kummankin idean takia.. Onnea omaasi varten, oletpahan ainakin kärsivällinen kun jaksat yhä sitä jatkaa. Mehän tutustuimme paremmin sen ensimmäisen luvun jälkeen ja siitä tuntuu olevan kamalan pitkä aika.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 15. luku 3.2. Valmis)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tämä oli oikein sopiva lopetus ficille. Etkä sinä olisi mitenkään voinut tappaa Éomiria, tai jos olisit, sinun olisi ainakin pitänyt jatkaa ficciä vielä hieman pidempään, että olisimme nähneet, miten Aiwyn tuosta selviää vai selviääkö edes. ;) Sinänsä minusta olisi kyllä voinut olla mielenkiintoista nähdä, mitä siinä tapauksessa olisi käynyt, mutta julmaa se olisi kuitenkin ollut. (Minä en varmaan koskaan opi pitämään sellaisista kirjoista, joissa joku mukava tyyppi kuolee, oli se sitten juonen kannalta kuinka tarpeellista hyvänsä.)

Minusta oli mukavaa, että Aiwyn tuossa alussa hylkäsi ainaisen pessimisminsä ja päätti uskoa Éomirin olevan elossa. Se jo tietyllä tavalla osoitti, miten paljon Aiwyn on kasvanut tämän tarinan aikana. Mutta jos Éomir olisi kuollut, sinun olisi vähintäänkin pitänyt selittää, että taantuiko Aiwyn takaisin sille pessimistinen ja katkera -linjalle vai jatkoiko hän optimistisena Éomirin menetyksestä huolimatta.

Hyvä, että heti viereisestä talosta löytyi tilaa Éomirin perheelle. ;) Vaan eivätköhän ne rakenna pian uuden talon palaneen tilalle koko kylän voimin. (Muistelen jostain kuulleeni, että entisajan kylissä oli sellainen yhteismeininki, että jos joltakulta paloi talo, kaikki kantoivat kortensa kekoon sen korjaamiseksi.) Minä pelkäsin, että Éomir olisi palanut pahastikin, mutta eipä tuo nyt niin kauhealta vaikuttanut. Ja se, että hänen kätensä vahingoittui samaan tapaan kuin Aiwyninkin, oli tavallaan viehättävää. Vaikka Éomirin tapauksessa se taitaa nyt olla oikea käsi, joten vammasta voi olla hänelle enemmän haittaa (jos hän on oikeakätinen), mutta toisaalta, voihan se tuosta parantuakin ainakin vähän.

Tuo "vannomatta paras" -keskustelu lopussa sitoi kertomuksen mukavasti yhteen. No, nyt alkaa olla jo kiire nukkumaan, joten en ehdi kovin kummoisia loppukaneetteja tähän runoilla... mutta sanon nyt ainakin sen, että tämän jutun luettuani olen yhä varmempi siitä että sinusta tulee menestyskirjailija isona, sellainen joka kirjoittaa romaanin per vuosi ja tienaa sillä varsin mukavasti. ;) Siis kun ajattelee sitä, miten monta pitkää ficciä olet suhteellisen lyhyen ajan sisällä täällä julkaissut. Kirjoitusrutiinia sinulta siis ainakin löytyy. :) Tykkään lukea OC-hahmoista Keski-Maassa, vaikka olen kyllä erittäin kiinnostunut lukemaan myös mahdollisia originaalitekstejäsi. Minusta tämä juttu oli jo sellainen, että se olisi voinut tapahtua jossain muuallakin kuin Rohanissa, eli tuo Keski-Maa ei tässä kauheasti missään näkynyt (mikä ei ole missään nimessä huono asia, vaan osoittaa että olet täysin valmis siirtymään originaalitekstien pariin).

Kiitos tästä ficistä! Toivottavasti alat taas pian julkaista jotain uutta! :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 15. luku 3.2. Valmis)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitos. :D Hyvä, jos pidit tätä lopetusta sopivana. Ja se on kyllä ihan totta, jos Éomir olisi kuollut, tätä olisi pitänyt kirjoittaa vielä vähintään pari lukua lisää. Olen kyllä aika varma siitä, että jos iin olisi käynyt Aiwyn olisi vähintään alkanut itsetuhoiseksi. Ehkä se Éomirin kuolema olisi ollut liian väärin, enää minua ei haitaa se, että Éomir elää. Eläköön, näin kaikki meni paremmin. Ja ei, se ei ole ollenkaan kivaa jos joku hyvä tyyppi kuolee. Olen vollottanut liikaa sellaisten kirjojen kanssa... (ja nyt iski kauhu. Aion tappaa yhden originaalini henkilön! :shock: )

Aiwyn todellakin jätti sen pessismin pois ja halusi uskoa, ja toivoa. Hänen kasvutarinansa tämä loppujen lopuksi taisi ollakin. Ja taisin jo vastata tuohon, että jos Éomir olisi kuollut, Aiwyn olisi varmasti taantunut ja mennyt kauemmaksikin.

Nykyäänkö Edoras on kylä? :wink: No juu, käsitin pointin. Minulla on ihan samanlainen kuva tuosta yhteishengestä, löytyihän Éomirille ja muille heti asuinpaikka. Uusi talo varmaan nousi aika pian pystyyn. Éomir olisi voinut palaa pahemminkin, mutta minä en pystynyt siihen. Se nyt jäi sitten siihen käteen (joka oli vasen käsi; toinen kuin Aiwynilla ja Aiwynin vahingoittunuthan oli oikea) ja kylkeen. Halusin jotenkin liittää heidät yhteen, kun häistä en päässyt kirjoittamaan, ja tuo käsijuttu tuntui toimivan. Kiva, jos pidit.

Vannomatta paras, hienoa, jos pidit siitä keskustelusta. Ja ei kummoisia loppukaneetteja vai..? Tuo oli ihan liikaa loppukanneettia minun sietokyvylleni, en nimittäin ikinä lakkaa hämmentymästä tuollaisista. Kyllä niitä ficcejä on aika monta tullut rustailtua, kun en osaa olla ilmankaan. Kai sitä pitäisi rutiiniksi sitten kutsua... Tämä ficci tosiaan olisi voinut tapahtua melkein missä vain, mutta halusin palata Rohaniin ja osittain siitä syystä tämä syntyi. Enkä varmaan olisi tätä kirjoittanut, ellei se olisi ficci....

Uusista en uskalla sanoa mitään. Kaksi ificci-deaa, ja toisesta alku paperilla, mutta se ei vaan tunnu toimivan. Toinen ei varmaan tule koskaan olemaan mitään. :roll: Kiitos vielä, että olet jaksanut lukea tämän.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 15. luku 3.2. Valmis)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Aloitetaan sillä perinteisellä, isot onnittelut ficin valmiiksi saamisesta, olet sinä kyllä valtavan tuottelias. ;) Ja mehän tietysti olemme siitä onnessamme - tai ainakin minä olen - kun saamme sen ansiosta hienoa luettavaa. :)

Minä luin tätä ehkä eniten Aiwynin eheytymiskertomuksena ja sellaisena tämä oli minusta todella kaunis. Siis tietysti tässä oli suuressa osassa tuo Aiwynin ja Éomirin romanssi, mutta sekin oli osa sitä Aiwynin eheytymistä. Aiwynin oli pakko käsitellä mennyt elämänsä ja epäonnistunut avioliittonsa ennen kuin oli valmis mihinkään Éomirin kanssa. Siinä mielessä tämä oli minusta varsin syvällinen tarina, jossa oli selkeä punainen lanka. Tykkäsin kovasti. Loppuratkaisu oli ainakin minun mieleeni. Éomirin kuolema olisi jättänyt niin Aiwynin kuin koko tarinan vähän repaleiseksi. Ja käden vioittuminen oli hyvä katkera mauste, tietysti siinä oli vähän dramatiikkaa ja kohtalomaisuutta, mutta mikäs siinä. Ohimennen kävi mielessä, että estääkö se Éomirin sotilasuran jatkumisen.

Tuo vannomatta paras -keskustelu tosiaan nivoi otsikon mukavasti kiinni tähän tarinaan. Oli hienoa, että Aiwyn oli vihdoin valmis hylkäämään pessimisminsä ja jatkamaan elämää uudella asenteella. En käsitä, kuinka se olisi ollut mahdollista, jos olisit tappanut Éomirin, koska sehän olisi taas todistanut Aiwynille, että korkeammat voimat ovat häntä vastaan, eivätkä halua hänen olevan onnellisia. Ainakin sinun olisi pitänyt siirtyä ajassa reilusti eteenpäin, jos olisit halunnut lopettaa iloiseen ja tyytyväiseen Aiwyniin. Jos Aiwyn olisi jäänyt hautomaan itsetuhoisia ajatuksia, niin tämä ficci olisi päättynyt aika synkästi. Vaikka ei kai siinäkään mitään, kyllähän niin käy välillä oikeassakin elämässä ja saahan sitä ficeissä kuvata. Tästä jäi vain huomattavasti parempi mieli. :)

On kyllä totta, että kun tässä oli vain noita OC-hahmoja eikä oikein ketään todellisia TSH:n hahmoja, niin tämä ei tuntunut ihan niin Keski-Maahan nivoutuneelta kuin aikaisemmat ficcisi. Vaikka olihan sota kyllä konkreettisena mukana, koska juuri se oli tehnyt Aiwynista lesken ja toisaalta taas luonut Éomirille raskaita muistoja. Mitä tulee tuohon Mithrellaksen "valmis siirtymään originaalitekstien pariin" -kommenttiin, niin pakko pistää lusikkansa soppaan sen verran, että minä en kyllä pidä yksioikoisesti fanfictionia helpompana ja originaalia vaikeampana. Molemmissa on omat ongelmansa (ja me ollaan kyllä jo keskusteltu tästä, joten jätän tämän tähän). Tulen kyllä innolla lukemaan sitä, mitä sitten seuraavaksi kirjoitatkin. Toivottavasti ilahdutat meitä taas pian tekstilläsi. :)

Kiitos vielä tästä! Onnea uusien ideoiden kanssa, toivottavasti pääsemme nauttimaan niiden hedelmistä piakkoin. :D
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 15. luku 3.2. Valmis)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitos. :D

Tämän oli kai tarkoitus ollakin "eheytymiskertomus", lainaan sanaasi koska se on niin hieno. :) Voin olla vain iloinen, jos pidit tästä. Tämä taisi olla sen lisäksi, että se on lyhin ja vähiten vaivaa osakseen saanut ficcini, myös selkein niistä. Kaikissa muissa on melkoista sekasotkua. Taidat olla oikeassa, tätä ei olisi voinut lopettaa Éomirin kuolemaan. Ja ehkä siksi se olisikin pitänyt tehdä, se ei ainakaan olisi ollut ennalta-arvattavaa niin kuin kaikki minun jutuissani tuppaa olemaan. En tiedä, estääkö tuo Éomirin vamma hänen sotilaanuransa. Jos esti, ei Aiwynin ainakaan tarvitse pelätä hänen puolestaan. :wink:

Hienoa, jos pidit tuosta loppukeskustelusta. Se syntyi ihan lopussa siinä missä onkin, ja otsikkokin tuli mukaan vasta silloin, mutta tuli kuitenkin. Minulla ei ollut aavistustakaan tästä, kun laitoin ficille tuon nimen. Jos palataan taas Éomirin kuolemaan, niin ei tätä ficciä olisi varmaan voinut silä tavoin lopetaa. En usko, että Aiwyn olisi selvinnyt sellaisesta. Ehkä on parempi, että tästä jäi hyvä mieli eikä synkistelyangsti päällimmäiseksi.

Tämä taisi jäädä aika paljon TSH:n ulkopuolelle, mutta sille nyt ei voi mitään, kaikki meni niin kuin meni (paitsi että nyt tuntuu, että TSH on hukassa pahemmin kuin koskaan, ja se on paha asia). Sota oli läsnä, mutta se olisi voinut olla miltei mikä tahansa sota. Ja niin, kyllähän tuosta fanfictionin ja originaalin eroista on tullut puhuttua. Minusta ficcailu on ehkä jopa vaikeampaa, kun pitää asetaa kaikki "muottiin", kun taas originaalissa saa (ehkä) tehdä mitä lystää ja hahmot voivat olla mitä ovat. Mutta kukin taaplaa tyylillään, ja ehkä näiden myötä uskaltaisin joskus laittaa originaalinkin esille. Siinä mielessä ficcaamisesta on hyötyä. Tosin tämän hetken uusista en uskalla sanoa yhtikäs mitään. Kaikki on katkolla...

Kiitos vielä, että olet jaksanut lukea. :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin