Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 15. luku 3.2. Valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitoksia. :D Pahoittelen jo etukäteen jos vastauskommentti on sekava, nukuin viime yönä vain muutaman tunnin...

Kivaa, jos pidät siitä, miten Aiwynin menneisyys on mukana ja jos ristiriitaisuus ei ole liian yliampuvaa. :) Ja olet ihan oikeassa, jonkun muun näkökulma voisi antaa Éothedista ihan eri kuvan. Kyllä sitä syytä taitaa Aiwynissakin olla, ja on totta, että hän ei ole ikinä ollut kovinkaan seurallinen ihminen.

Elfhild on uskollinen, juu, lähes ärsyttävyyteenkin asti, mutta Aiwyn arvostaa sitä silti omalla tavallaan. Ja hienoa, jos nuo puheet hallitsijoista sun muista sopivat tähän. Niitä oli kvia kirjoittaa, kuten jo tuolla taisin jossain mainita.

Hienoa, jos tuo oli luonnollisen tuntuinen uuden henkilön mukaan ujuttaminen (tulipa outo lause :shock: ). Kyseinen mies tosiaan sai saman tien huomata, millainen Aiwyn on.

Aiwynin (ja varsinkin Éothedin) suhtautuminen käteen on taatusti vaikuttanut ihmisiin ympärillä. En tiedä, mikä sai Aiwynin näyttämään kätensä tuossa tilanteessa, mutta kai se jotenkin noin meni. Aiwyn uskalsi kerrankin luottaa.

Ja minä voin olla vain iloinen, jos pidät tästä. :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

En ennen ehtinyt kommentoimaan, mutta nyt sain onnekseni lukea 2 lukua putkeen mikä on aina mukavaa. Nyt jotain kommentiakin.

2. luku
Tämän luvun myötä tunnuin jotenkin samaistuvani Elfhildiin. Aiwynin tilanne on vaikea, vaikka tämä ei itse juuri siitä välitäkään. Luulen, että jos oma ystäväni olisi tuollaisessa tilanteessa, yrittäisin yhtä kovasti kuin Elfhildkin saada ystävää lähtemään ihmisten ilmoille ja pois yksinäisyydestä. Vaikka Aiwyn ei kovin helpolla taivu ystävänsä maanitteluihin, on kuitenkin hyvä tietää että hän arvostaa ystävänsä huolenpitoa. Mietin vain kuinka kauan Elfhildillä riittää tarmoa ja kärsivällisyyttä Aiwynia kohtaan.

Oli mielenkiintoista lukea tarkemmin, miten Aiwynin käsi vammautui. Sen kautta naista alkaa jotenkin ymmärtää paremmin. Éothed on minulle jotenkin…en vain oikein käsitä, miten tämä saattoi suhtautua Aiwyniin niin kylmästi vain huonon onnen tähden. Jotenkin haluaisin uskoa, että asialle olisi järkevä syy, mutta tuskinpa vain. Tuskin mikään syy voi oikeuttaa tuollaisen kohtelun ja säälittömyyden toista kohtaan. Hienoa kuitenkin, että Aiwyn löysi jälleen luottamuksen hevosiin Róminin myötä. Naisen tapauksessa on luonnollista, että hän osaksi turvautuu juuri rakastamaansa eläimeen. Ja sopii mielikuviini rohanilaisista täydellisesti.

Luku oli pitkä, mutta pidin siitä todella. Oli hyvä, että kerralla tuli monta asiaa selville.

3. luku
Hih! Romantikkovaihe puski sitä voimakkaammin esille, mitä enemmän Aiwyn ja nuorukainen juttelivat. Aiwynilta oli oudon rohkeaa näyttää miehelle kättään. Ja miten tämä suhtautui siihen! Ja nyt olen taas ihan vaaleanpunaisissa fiiliksissä vaikka tämä olikin vain pieni alku. Mutta alku kuin alku.
(Tähän väliin täytyy mainita, että kuvailemasi Aiwynin puku kuulosti niin ihanalta että sellainen kelpaisi varmasti minullekin)
Elfhild on kyllä todellinen ystävä, onneksi Aiwynilla on hänet. Ja samaistuin tähän yhä enemmän, olisin varmasti yhtä utelias tuntemattomia nuorukaisia kohtaan kuin hänkin.

Toivon todella että Aiwyn tapaa vielä tämän nuorukaisen. Ja niin taitaa käydäkin, ellet sitten sinä kaiva esiin jotain toista. Mutta muuan nuorukaiset kuulostavat aina lupaavilta ;)

Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tuohon edelliseen kommenttiini viitaten, niin älä nyt ihmeessä ota paineita siitä, kun sanoin olevani Aiwynin kaltainen - eihän kahta samanlaista ihmistä ole ja Aiwyn on sinun hahmosi, joten saat ihan vapaasti tehdä hänestä sellaisen kuin haluat. ;) En minä mitenkään odota, että hän ajattelisi ja tekisi kaikessa samalla tavalla kuin minä, vaikka saatan tietysti joskus verrata itseäni ja häntä, mutta älä siitä välitä, vaan tee Aiwynistä juuri sellainen kuin haluat.

Sitten jotain tästä luvusta, jota yritän kommentoida tässä NaNoWriMo-jutun kirjoittamisen lomassa. Aiwynin suhtautuminen noihin juhliin oli minusta mielenkiintoista ja sopi kyllä siihen käsitykseen, jonka olin hänestä aiemmissa luvuissa saanut. Minusta oli jotenkin hupaisaa, että hän vaatimalla vaati Elfhildiä tanssimaan ja jättämään hänet yksin, ja sitten heti perään ajatteli, että Siellä meni hänen tukensa ja turvansa, kova maa suon keskeltä. (Pidin tuosta sanonnasta muuten.) Tuo ”Miksi hän on yksin?” ohikulkevalta neidolta kuulosti aika karulta, mutta yksinäiset naiset varmaan herättivät ihmetystä tuohon aikaan (vaikka toisaalta luulisin, ettei se tuon tyyppisessä tapahtumassa niin harvinaista ollut, jos joku nainen jäi hetkellisesti yksin).

Minä en oikeastaan tiedä, mitä ajatella tuosta "muuan nuorukaisesta". Minusta hän vaikutti aika päällekäyvältä ja lipevältä tuolla aloitusrepliikillään: ”Mitä teidänlaisenne neito tekee täällä yksin?” Ja muutenkin hän oli minusta turhan tuttavallinen tuossa puhuessaan, että tuli vähän sellainen "humalaisen iskuyritys" -fiilis. Eli olisin kyllä varmasti käyttäytynyt hyvin samoin kuin Aiwyn tuossa tilanteessa, eli torjunut hänet. Minusta oli aika mielenkiintoista, että Aiwyn sanoi tuon ”Olen aina yksin.” Koska siinä hän paljasti itsestään aika paljon jo muutaman lauseenvaihdon jälkeen, enkä olisi välttämättä osannut odottaa sellaista hänen kaltaiseltaan henkilöltä. Käden näyttäminen oli Aiwyniltä rohkea ele, mutta pidin siitä, koska se kuvasti hyvin, miten varma Aiwyn oli siitä, ettei kukaan mies voi pitää hänestä sen käden takia. Eli ehkä hän kuvitteli kättä näyttämällä pääsevänsä miehestä eroon, mutta toisin taitaa käydä... ;)

Aiwynin ja Elfhildin keskustelu oli tosi hauska. Aiwynin ristiriitaiset tunteet kävivät siitä hyvin ilmi. Ja tuo, kun Aiwyn totesi, ettei tiedä miehen nimeä "vielä" oli kyllä paljonpuhuva lipsahdus häneltä. :D Minusta Aiwynin oli kyllä korkea aika nähdä, etteivät kaikki miehet inhoa hänen kättään, vaikka Éothed niin tekikin. Vaikka hän nyt tuossa lopussa onnistui uskottelemaan itselleen jotain ihan muuta, niin vähän epäilen, että hän joutuu vielä muuttamaan käsityksiään.

No toivottavasti sait tästä kommentista jotain irti. Ficcisi on edelleen mielenkiintoinen, ja minä pidän siitä, miten tarkkaan olet suunnitellut tuon Aiwynin taustan. Onko tämä koko ficci muuten enimmäkseen hänen näkökulmastaan? No, nyt pitää varmaan lähteä taikomaan sanoja toisaalle ja odottelemaan jatkoa tähän. ;)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Ilona
Last In Line
Viestit: 1239
Liittynyt: La Maalis 20, 2004 2:09 pm
Paikkakunta: Maribor, Slovenia

Viesti Kirjoittaja Ilona »

Ja höh, olin varma että olin kommentoinut edellisen luvun. Gomen! >_<

Eothed - noh, komppaan Andunea tuossa. Ei jaksa käsittää miten mies voi olla niin pinnallinen ja turhamainen - etenkin tuo "hän ei ollut tuollainen kun menimme naimisiin" -juttu, voin ymmärtää miten paljon se Aiwynia satutti. Ja tiedän miten jostain asiasta tulee loppujen lopuksi elämää suurempi juttu jos joku noinkin läheinen jaksaa siitä koko ajan muistuttaa - rampa, viallinen, ala-arvoinen. Olet kuvannut Aiwynin ongelman kehityksen mielestäni tosi realistisesti.

Ja kyllä, Elfhild on ihana. :) Ja tuo sen "juoni" saada Aiwyn niihin pippaloihin.

Pidin tosi kovasti tuosta naisten pukujen ja kampausten kuvailusta - harrastan itsekin sellaista ja tykkään siitä kun kaiken pystyy nähdä selkeästi, etenkin tuollaiset asiat joiden ulkonäkö on tärkeää, tyyliin juhlapuvut (koska niitähän käytetään ulkonäön vuoksi, doh).

Ja pystyn todellakin samaistumaan Aiwynin tilanteeseen siellä juhlissa, löydän tosi paljon itseäni tuossa tilanteessa, kun tekisi mieli olla mukana mutta on vain paljon helpompaa jäädä sivustakatsojaksi.

Minä en pitänyt The Nuorukaista mitenkään hyökkäävänä, uskoisin että Aiwynista kyllä näki siinä tilanteessa, että hän oli oikeasti yksin eikä vain hetkellisesti yksin. Ja minusta, ajankohdan ja kulttuurin huomioon ottaen, se kuulosti ihan kohteliaalta keskustelunaloitukselta (tai -yritykseltä, ainakin).

Tuo käden näyttäminen - tuli sellainen tunne, että Aiwyn yritti paniikinomaisesti ajaa toista pois, että voisi sitten jälkeenpäin ajatella ettei tuo ollut tutustumisen arvoinenkaan, samanlainen mies kuin Eothedkin. Ja kun se ei toiminutkaan ihan niin, tyttö ei oikein tiennyt miten suhtautua, kun ei ollut tullut ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta, että joku saattaisi suhtautua ihan normaalisti. Jotenkin sellainen herätys, tavallaan; tällaisiakin ihmisiä on, Eothed ei ehkä olekaan koko totuus.

Joka tapauksessa, mielenkiinnolla odotetaan mihin tämä johtaa. Onnea vain The Nuorukaiselle matkaan. :wink:
Behold, my friends, for I am justice. And when at last we meet, you will not like it.

Ilonan kirjoitukset.
Vuoden Loftisficcihahmo 2005, Entti 2010 & Gandalf 2014
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi, olen kiitollinen että jätin portfolioni tekemisen tältä illalta kun täältä löytyi ihania kommentteja. :D

Andune, kiitos kommentista. :) Kivaa, jos löytyy joku henkilö, johon samaistua. Elfhild on uskomattoman kärsivällinen ihminen, ei hän kovin helposti Aiwynia hylkää.

Tuo käsijutun valottaminen osui siis oikeaan kohtaan. Mietin jo sen siirtämistä myöhemmäksi, mutta onneksi en sitä tehnyt, jos se auttoi ymmärtämään Aiwynia. Éothed oli melkoisen kylmä, mutta ei sekään aivan perusteetonta ole - vaikka silti epäoikeutettua. Aiwynin rohanilaisuuden piti näkyä juuri tuossa hevosessa, kivaa, jos se toimi. :)

Romantikko siis heräsi uuden tuttavuuden myötä. :D Hauskaa. Aiwynin syy näyttää kätensä on jokaisen tulkittavissa; en tiedä, miksi hän teki sen eikä taida Aiwynkaan tietää. Ja kivaa, jos tykkäsit Aiwynin puvusta.

Hienoa, jos pidät Elfhidlistä ja voit samaistua häneen.

Aiwyn tavannee kyseisen nuorukaisen uudelleen. :wink:

Mithrellas, kiitos. No juu, onhan se Aiwyn minun hahmoni... :roll:

Älä turhaan ota sinä paineita kommentoimisesta, jos kirjoitus vie kaiken ajan. :wink: Mutta kivaa, jos Aiwynin suhtautuminen tuntui hänelle sopivalta. Aiwyn käski Elfhildin lähteä, koska näki, että tämä halusi sitä, mutta tosiasiassa ei olisi itse halunnut ystävättärensä lähtevän. Siitä tuo ajatus. Tuo kysymys ei tosiasiassa ollut tuossa, mutta päätin laittaa sen siihen. Se ehkä on hieman kummallinen, koska kyllähän Aiwyn olisi voinut odottaa jotakuta tai jotain sellasita, mutta halusin jotenkin kuvata, että ihmiset kummastelivat hänen tapaansa seistä syrjässä.

Ihana lukea, miten eri käsitys kaikilla minun mieshahmostani on. :lol: Kyllä, hänestä voi helposti saada päällekäyvän kuvan, ymmärrän sen täysin (sillä Aiwynkin tuntuu ajattelevan puoliksi niin). Aiwyn tosiaan tuli paljastaneeksi itsestään aika paljon tuon lyhyen keskustelun aikana, mutta hän taisi mennä hiukan sekaisin siitä, että joku tosiaan tuli ja sanoi hänelle jotakin. Ja tuo käden näyttäminen, kuten olen jo monesti sanonut, on vapaasti tulkittavissa. En tiedä, miksi Aiwyn sen teki, eikä hän itsekään taida tietää.

Hienoa, jos pidit Elfhildin ja Aiwynin keskustelusta. Niin, Aiwynin ajatukset ovat melkoisen ristiriitaiset ja häneltä tosiaan pääsi aika paha lipsahdus. Eivätpä nuo käsitykset ihan noin voi säilyä, tulevaisuudessa huomataan.

Ei kommenttisi ainakaan kylmäksi jättänyt. Aiwyn on varmaankin tarkimmin suunnittelemani henkilö mihinkään ficciin. Ja ainakin näillä näkymin koko ficci olisi hänen näkökulmastaan.

Ilona, suuri kiitos. Éothed oli tosiaan aika ilkeä, mutta hänellä on siihen jonkinlainen syynsä. Aiwyn tosiaan sai aika lailla kuulla asiasta ja juuri sen takia se kasvoi.

Kivaa, että pidät Elfhildistä. :D

Ja hienoa, jos pukujen ynnä muun kuvauilu on hyvä, minä nimittäin aina tunnen että tekstini on liian dialogipainotteista. Ettei mitään voi nähdä noin, mutta ilmeisesti se ei ole niin. :)

Ihanaa, jos Aiwyniin voi samaistua. Minullakin on usein noin, haluaisin olla mukana mutten osaa.

Niin, mieshahmoni jakaa mielipiteet ja niin tekee varmasti tulevaisuudessakin. Kyllä, hän näki Aiwynin olevan oikeasti yksin (voisin paljastaa, että hän oli katsellut jo hetken aikaa) :wink:

Ja käden näyttäminen, olen sen jo kaikille sanonut, en tiedä, miksi Aiwyn sen teki eikä hän itsekään taida. Vapaa mielipide siis sen suhteen. Hän ei todellakaan osaa ajatella, että joku voisi suhtautua asiaan normaalina, koska Éothed oli aina ollut jotenkin negatiivinen.
_________________

Tiistai koitti jälleen ja uuden luvun aika. Sen pidemmittä jaarituksitta, tässä se on.

4. Luku

Ovelta kuului napakka koputus, kun Aiwyn oli laittamassa teevettä tulelle. Hän kummasteli hieman mennessään ovelle; Elfhildin koputuksen hän tunsi ja se oli erilainen. Kenellä muulla voisi olla asiaa hänelle, vai tekikö joku vain pilaa? Aiwyn avasi oven ja kohtasi kasvot, jotka oli nähnyt ennenkin: nuorukainen torilta!
”Hyvää päivää”, Aiwyn sanoi pakottaen äänensä viileäksi, vaikka hänen sydämensä oli alkanut hakata hullun lailla. Mitä tuo mies teki hänen ovellaan ja miten oli löytänyt siihen?
”Päivää teillekin, Aiwyn.”
”Oliko teillä jotakin asiaa minulle, kun näin yhtäkkiä löydän teidät kynnykseltäni?”
”Totta kai minulla on teille asiaa, en kai muuten olisi selvittänyt, missä asutte.” Nuorukainen kohtasi Aiwynin silmät rauhallisesti ja vakavana. Mies todella halusi sanoa jotakin.
”Millaista asiaa? Anteeksi nyt, mutta minulla on hieman kiire, teevesi tulella…” Vasta sen karattua Aiwynin huulilta hän tajusi, ettei sitä olisi missään nimessä pitänyt sanoa. Nyt hänen oli pakko kutsua mies teelle, muuten hän olisi liian epäkohtelias.
”… ellette sitten halua tulla sisään ja juoda kanssani?” hän jatkoi hieman jäykästi.
Nuorukainen hymyili ja Aiwyn vastasi hymyyn tahtomattaan.
”Kiitoksia, oikein mielelläni, ellei siitä vain ole vaivaa teille”, mies sanoi.
Aiwynin teki toisaalta mieli lyödä ovi kiinni ja huutaa ”on, on!”, mutta hän tyytyi päästämään miehen sisään.

Koska Aiwyn itse oli melko lyhyt, mies vaikutti kovin pitkältä seistessään eteisessä. Hän oli kieltämättä komea suorine nenineen ja melko korkeine poskipäineen, mutta Aiwyn yritti olla välittämättä siitä ohjatessaan miehen keittiöön ja pöydän ääreen. Tilanne oli kovin kummallinen ja epätavallinen, ja Aiwyn tunsi sydämensä hakkaavan edelleen. Mitä ihmettä teki mies hänen kotonaan, hänen pöytänsä ääressä?
”En ole tainnut vielä esitellä itseäni. Nimeni on Éomir Fastwinen poika.”
”Hienoa, saan sentään kuulla kutsumattoman vieraani nimen”, Aiwyn totesi saaden hiljalleen päättäväisyyttään takaisin. Hän haki kupit ja laittoi ne pöydälle.
”Tarkoitukseni ei ollut olla epäkohtelias, olen pahoillani”, Éomir sanoi. Kasvojen ilme kertoi miehen tarkoittavan sanojaan.
Mutta Aiwyn tiesi, että miehet osasivat näytellä. ”Älkää suotta, yleensä en vain ota vastaan tuntemattomia”, hän sanoi tehden omat ajatuksensa selviksi. Hän ei luottanut muukalaiseen keittiössään.
”Minulla oli teille asiaa, emmekä me nyt aivan tuntemattomia ole.”
”Hyvän päivän tuttuja, enkä tiennyt edes nimeänne ennen kuin jo astuitte kotiini! Mutta puhukaa.”
”Jos sallitte aiheen… mikä miehenne nimi oli?”
Aiwyn sävähti. ”Mitä se teihin kuuluu?” hän tiuskahti ja kääntyi tulisijaan päin ottaakseen teen tulelta.
”Minä ehkä tunsin hänet. Kuulun Rohanin Ratsastajiin ja olin niin Pelennorin kentillä kuin Mustan Portin edessäkin.”
Aiwyn, joka oli juuri alkanut kaataa teetä kuppeihin, oli polttaa kätensä sen kuullessaan.
”Siinä tapauksessa”, hän sopersi selvittyään vähän, ”minun mieheni oli Éothed. Éothed Folcredin poika.”
Nyt oli Éomirin vuoro tuijottaa häntä. ”Éothedillako vaimo?”
Aiwyn ojensi kupin miehelle. ”Aivan niin. Minä.”
”En olisi ikinä arvannut.”
”Te siis tunsitte Éothedin, mutta ette tiennyt, että hänellä oli vaimo?” Aiwyn kysyi istuessaan alas Éomiria vastapäätä.
”Itse asiassa, kun muistelen, hän puhui kyllä teistä joskus, mutta en koskaan arvannut, että hän puhui vaimostaan. Hän puhui siis naisesta, jonka kuvaus sopii teihin”, Éomir selvitti.
Aiwyn tuhahti. ”Éothed ei ikinä hyväksynyt sitä, että olin joutunut onnettomuuteen eikä sen jälkeen minua juuri arvostanut. Tiedän varsin hyvin, että hänellä oli muita naisia, älkää yrittäkö kaunistella totuutta. Hän oli yhtä kaikki minun mieheni enkä tule toista saamaan.”
Éomir joi kupistaan katsomatta Aiwyniin. Aiwynkin nosti oman kuppinsa huulilleen. Hänellä ei ollut asiaa Éomirille, joten jos mies vielä halusi jotain sanoa, saisi lausua myös ensimmäisen sanan.
”Näytätte… toipuneen hyvin menetyksestänne”, Éomir sanoi lopulta hieman epäröiden, kun hiljaisuus oli venynyt liian pitkäksi.
”Sepä mukava kuulla.” Aiwyn ei lausuisi sanakaan epätoivostaan viime kesänä tai talvella, eikä ainakaan ajatuksistaan paria iltaa aiemmin. ”Minä pärjään mainiosti.”

Tai niin Aiwyn ainakin halusi uskotella itselleen ja muille. Hän pärjäsi yksin, tuli toimeen ilman miestä, ja teki kodin työt niin kuin ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut. Paitsi se, että Aiwyn jättäytyi nykyään kaikista suurimmista tilaisuuksista, ja ettei Éothedia enää ollut. Lisäksi Aiwyn puhui enää käytännöllisesti katsoen vain Elfhildin kanssa ja kieltäytyi vilkaisemastakaan miehiin. Ongelmiakin oli toki ollut silloin tällöin, mutta niistä Aiwyn vaikeni eikä antanut itsensä niitä myöntää.

Tiivis hiljaisuus oli jälleen laskeutunut heidän välilleen. Éomir joi kuppinsa tyhjäksi ja alkoi tehdä lähtöä.
”Kiitos teestä ja ajastanne, Aiwyn. Minä taidan kuitenkin lähteä nyt.”
”Eipä kestä”, Aiwyn vastasi kiitokseen. Hän nousi myös ja vei kupit pois kätkeäkseen kasvonsa. Toisaalta hän oli helpottunut siitä, että nuorukainen lopulta lähti, mutta toisaalta taas hieman pettynytkin. Aiwyn ei ymmärtänyt itseään.

Kun Éomir toivotti näkemiin ovella, Aiwynista turhankin tuttavallisesti, Aiwyn vain nyökkäsi ja sulki oven miehen jäljessä.
”Tämä on typerää!” hän parahti ääneen hiljaisuuteen. Jostain syystä hänen oli paha olla. Oli vaikeaa olla kylmä sellaiselle miehelle kuin Éomir, joka oli hieman liian rohkea tullessaan noin vain käymään. Aiwyn tajusi silti pitäneensä miehen eleestä eikä osannut ärsyyntyä. Vaikka olisi pitänyt olla äreissään moisesta uhkarohkeudesta ja avoimuudesta, Aiwyn ei voinut. Éomirin käytös oli liian erilaista. Niin julkeaa ja rohkeaa, ettei Aiwyn edes huomannut ylenkatsoa sitä, mutta toisaalta sitten kovin ystävällistä. Kukaan miltei ventovieras ei tunkeutunut toisen kotiin tuolla tavoin… paitsi ilmeisesti Éomir. Koko Aiwynin päätös oli kokenut kolauksen äskeisten hetkien tähden. Miehethän olivat vain pahasta. Silti Aiwyn ei osannut ajatella pahaa Éomirista. Aihettakin olisi ollut! Aiwyn vannoi, ettei tuntisi Éomiria, jos miehen vielä näkisi. Touhu alkoi käydä liian vaaralliseksi, vaikka Éomir tuntuisi kuinka luotettavalta. Olihan Aiwyn alussa luottanut Éothediinkin, uskonut tämän lupauksiin. Toista kertaa Aiwyn ei tekisi sitä virhettä, että lahjoittaisi luottamuksensa miehelle. Ensimmäinen kerta oli ollut tarpeeksi hänelle, hän oli tehnyt virheen ja oppinut vaikeimman kautta.

Hän oli oppinut, että miehet olivat raakalaisia, pettäjiä ja valitsivat vaimonsa liian usein kauniin ulkokuoren takia. Miehet halusivat vain alistaa ja hallita naista, koska nainen muka oli heikko ja typerä, kun taas mies oli vahva ja viisas. Kyllä nainen pystyi samaan kuin mies, jopa enempäänkin. Nainen osasi juonitella, olla vaiti, toimia hiljaisuudessa ylistystä tarvitsematta. Nainen kykeni päihittämään monia asioita ja kärsimään hiljaa. Mieskin pystyi ehkä näihin, mutta nainen oli aina keksinyt keinon toimia salaa miehensä silmien alla. Lisäksi miehet kaipasivat ylistystä siitä, mitä olivat tehneet. Nainen teki kotona työtä lakkaamatta ja tuskin kuuli ylistystä siitä, että oli pessyt lattian tai leiponut leivän. Se oli Aiwynin mielestä väärin. Myös se oli yksi syy, miksi hän halusi näyttää, että pärjäsi omillaan, paransi Éothedin tekemät arvet itse, ilman kenenkään apua.

Siksi hän oli kasvattanut muurinsa, arvosti enemmän yksinäistä ratsastusretkeä kuin päivällistä tuttavien seurassa. Siksi hän ei halunnut ketään lähelleen.

Paitsi Elfhildin. Hetken mielijohteesta Aiwyn päätti lähteä ystävättärensä luokse.

***

”Hän tuli siis sinun luoksesi? Ja tunsi Éothedin?”
”Älä kiihdy, Elfhild.”
”Kiihdy? Aiwyn, sehän on hienoa! Alat toden teolla päästä yli Éothedista, juuri tätä sinä tarvitsit!”
”En. Minä en aio tavata Éomiria enää. En halua edes nähdä häntä. Minä tein päätöksen ja se pitää.”
”Sinun ei pitäisi sanoa noin. Satutat vielä itseäsi.”
”Satutan itseäni enemmän, jos päästän jonkun lähelle.”
”Aiwyn, minusta tuntuu, että sinulla on pakkomielle.”
”Ei taatusti ole! Mistä lähtien sinä muka olet tuntenut ihmiset paremmin kuin he itse? Ainahan sinä olet sanomassa, mikä kenellekin olisi parasta! En halua kuulla enää, en tarvitse sinua enkä ketään!”

Aiwyn lähti ystävättärensä luota ja melkein juoksi kotiin. Miten Elfhild saattoi sanoa niin, hän ajatteli riuhtaistessaan oven auki. Kuin muka tuntisi Aiwynin paremmin kuin Aiwyn itse. Pakkomiellekö? Se oli päätös, luja ja kylmä kuin rauta. Aiwyn oli päättänyt pärjätä yksin ja hänhän pärjäisi myös! Hän ei halunnut almuja eikä sääliä nuorilta sotilailta saati sitten typeriä päätelmiä ystävättäriltä. Aiwyn alkoi hiljalleen olla varma siitä, että hänet oli tarkoitettu elämään yksin. Hän ei kestäisi kenenkään seuraa…

Suuttumuksen kyyneleet tulvivat koskina hänen poskilleen kun hän istahti keittiönpöydän ääreen.

Tällaisena hetkenä, jos Éothed olisi ollut kotona, olisi mies saattanut tulla hänen luokseen ja pitää sylissään, hyvänä päivänä. Huonona päivänä taas mies olisi suutahtanut ja käskenyt Aiwynin lopettaa vinkumisen. Sillä hetkellä Aiwynille olisi kelvannut kumpi tahansa. Éothed olisi ollut kotona, elossa, Aiwynin ei olisi tarvinnut tehdä päätöksiä tai tavata Éomiria tai kuunnella typeryyksiä Elfhildiltä. Aiwynilla olisi huolta vain siitä, millä tuulella Éothed oli. Ei tarvitsisi kummastella kaiken maailman nuorukaisten käyttäytymistä tai Elfhildin väitteitä pakkomielteistä. Huolet olisivat vain arkisia ja jokaiseen kotiin kuuluvia. Jos hänen kätensä olisi kunnossa, Éothed olisi ollut hänelle hyvä. Aiwyn yritti taivuttaa oikean kätensä pystyssä sojottavia sormia. Ei mitään. Etusormi ja peukalo toimivat, mutta muut kolme eivät totelleet. Kiukkuisena itselleen ja koko maailmalle Aiwyn painoi sormia nyrkkiin toisella kädellään. Se sattui järjettömästi, mutta sillä ei ollut väliä. Eivätkä sormet nyrkissä pysyneet vaikka niitä kuinka vääntäisi. Väkisin taivuttuaan ne vain sattuivat hetken vielä enemmän ja olivat taas pystyssä. Kyynelet tipahtelivat pöydälle, kun Aiwyn nojasi päänsä terveeseen käteensä. Toinen käsi lojui pöydällä ja sormia särki liikuttamisyritysten takia. Miksi juuri Aiwynin piti kärsiä näin?



A/N: Yksi asia unohtui. Nimi Éomir on Fëanorelin neronleimaus, toisin sanoen hänen piti sanoa "Éomer ja Faramir" ja siitä tuli vahingossa Éomir. Ilkeästi varastin nimen omaan käyttööni (kysyttyäni häneltä tietysti luvan ensin).
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
sprig
Puolituinen
Viestit: 265
Liittynyt: Su Joulu 09, 2007 6:31 pm

Viesti Kirjoittaja sprig »

Pitäisi varmaan yrittää kommentoida jotenkin. Olen lukenut siis kaikki tähän mennessä tulleet luvut, mutta en keksinyt mitään tarpeeksi järkevää sanottavaa. (Ja muut ovat kirjoittaneet toinen toistaan pidempiä ja tasokkaampia kommentteja, joten jouduin jonkinlaisen alemmuuskompleksin kouriin...)

Pidän tästä edelleen, tapahtumat kehittyvät sopivan rauhalliseen tahtiin ja muun muassa juhlakohtaus luvussa 3 oli mielestäni hyvä.

Eikä Éomir vaikuttanut missään vaiheessa liian päällekäyvältä, ei edes viimesimmässä luvussa. Itse asiassa hän vaikuttaa oikein mukavalta tyypiltä, johon itsekin tutustuisi mieluusti.

Aiwyn ei taida oikein itsekään tietää, mitä haluaa ja mitä mieltä on. Olet kertonut sen hyvin, missään vaihessa ei tuntunut siltä, että hahmo olisi epäuskottava.
EpäLotR-ficcaaja 2009
Runoilija 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

sprig, kiitoksia. :) Ymmärrän kyllä, jos joka lukua ei jaksa kommentoida (varsinkin alussa kun juonestakaan ei voi oikein vielä sanoa mitään). Kiitos kuitenkin, kun luet. Ja kaikki kommentit ovat yhtä hyviä, tai ainakin saavat minut yhtä hyvälle tuulelle :wink:

Kivaa, jos pidit juhlakohdasta.

Éomir tosiaan osaa jakaa mielipiteet. Toisen mielestä hän on, toisen mielestä ei ole päällekäyvä. Mukavaa, että häneen voisi tutustua.

Ei, Aiwyn ei todellakaan tiedä, mitä mieltä on. :wink: Ja hienoa, jos hän ei ole epäuskottava. Uskottavien hahmojen rakentaminen on sitä, mihin minä pyrin ja mihin en ikinä ole tapreeksi tyytyväinen.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Emmanuel
Örkki
Viestit: 115
Liittynyt: Ke Syys 24, 2008 7:33 pm
Paikkakunta: Paschendale

Viesti Kirjoittaja Emmanuel »

Ensiksi pyydän anteeksi etten ole kommentoinut mitään ensimmäisen luvun jälkeen, kun en ole mitään järkevää ja rakentavaa palautetta päähäni saanut. Jokaisen luvun olen kyllä lukenut, ja edelleen pidän kovasti.

Asiat menevät koko ajan vaan kiinnostavampaan suuntaan, kun tuo Éomir ilmestyi mukaan kuvioihin, ja minusta on aivan ihanaa lukea kun Aiwyn kamppailee itsensä kanssa siitä pitääkö miehen huomiosta vai ei :D
Ja minä pidän kovasti Éomirista. Vaikuttaa todella mukavalta ja ymmärtäväiseltä mieheltä.
Ja aivan uskomattoman hieno ja uskollinen ystävä tuo Elfhild on Aiwynille. Aiwyn saa todella olla kiitollinen hänelle :)
"Know that many men has suffered. Know that many men has died. Six miles of ground has been won, half a million men are gone. And as the men crawl the general call and the killing carry on."
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Emmanuel, kiitos kommentistasi. :D Ei se kommentoimattomuus mitään tee, jos ei todellakaan keksi mitään sanottavaa. Paitsi että minä jaksan innostua kommentista, vaikka siinä ei sisältöä olisikaan. Kaikki yhtä tervetullutta :wink: Mutta on kivaa, jos jaksat edes lukea.

Éomirhan se tämän ficin juttu taitaa enimmäkseen ollakin. Kivaa, jos pidät Aiwynin pohdinnoista. Ja vielä parempi, jos pidät Éomirista. :D Tosin tässä tulee taas esiin se, että elämme nykyajssa (jos aika olisi lähempänä omaamme, tuo Aiwynin luokse meneminen olisi ollut pöyristyttävää).

Elfhild on uskomattoman kärsivällinen, mutta nyt Aiwyn poltti päreensä eikä jaksanut ymmärtää. :roll:

*****

Ja uutta lukua taas. Tämä nyt jäi jotenkin tyngäksi (tai ainakin kun nyt sitä luen) mutta kaipa siinä on tarpeeksi tekstiä.

5. Luku

Oli ikävää herätä seuraavaan aamuun. Aurinko paistoi, hevoset hirnuivat laitumilla ja oli lämmintä. Sininen taivas oli pilvetön ja Rohanin ruoho vihreää. Keskikesä oli juuri ohitettu ja luonto kauneimmillaan. Aiwynia harmitti; sadesää olisi sopinut hänen mielialaansa paljon paremmin. Kaatakaa vain lisää murhetta niskaan, kyllä minä sen ehkä vielä kestän, hän ajatteli katkerasti. Aiwyn ei jaksanut olla sisällä, joten hän suuntasi ulos ja istahti takapihansa pienelle penkille.

Nyt hän vasta oli todella aivan yksin. Aiwyn tiesi pahoittaneensa Elfhildin mielen tiuskimalla niin, mutta hän oli myös liian ylpeä pyytääkseen anteeksi. Elfhild ei olisi myöskään saanut sanoa sillä tavalla. Aiwyn oli vain antanut samalla mitalla takaisin. Tai ehkä hieman enemmänkin. Mutta Aiwyn oli päättänyt selvitä yksin. Hän toisteli sitä itselleen. Hän pärjäisi ilman Elfhildiäkin.

Kaunis kesäpäivä muistutti Aiwynia eräästä toisesta samanlaisesta joitakin vuosia aiemmin. Éothed oli viettänyt edellisen illan kapakassa toveriensa kanssa ja heräsi äkäisenä. Aiwyn oli jotenkin onnistunut saamaan miehen kylmään kylpyyn ja tämä oli rauhoittunut selvittyään. Aiwyn oli hieronut miehensä hartioita. Siitä päivästä oli tullut kuin tullutkin hyvä; iltapäivän tullen he olivat menneet ratsastamaan ja nauraneet yhdessä Éothedin tamman tekosille. Hevonen oli välillä juossut kuin järkensä kadottanut, mutta hevosmiehenä Éothed oli saanut sen pian ruotuun. Tuolloin Aiwynin loukkaantumisesta oli kulunut jo parisen vuotta ja Aiwyn oli ehtinyt löytää luottamuksensa hevosiin. Päivä, joka oli alkanut huonosti, oli päättynyt hyvin.

Aiwyn tiesi, että nyt ei kävisi niin. Ei ollut ketään, jonka kanssa mennä ratsastamaan. Ei edes ketään, jolla puhua, ei nyt, kun Aiwyn oli tiuskinut Elfhildille. Aiwyn päätti silti lähteä hakemaan hevostaan. Ehkä pieni hetki poissa Edorasista auttaisi pois hänen surkean olonsa.

***

Aiwyn istui tylsistyneenä keittiössään. Ulkona satoi. Heti, kun Aiwyn oli saanut itsensä paremmalle tuulelle, aamu oli noussut harmaana ja sateisena. Pilvet peittivät taivaan ja pisarat ropisivat kattoon. Oli pimeääkin, vaikka päivä ei ollut edes puolessa. Enää ei ollut kesä kauneimmillaan niin kuin kaksi päivää sitten; vettä oli tullut kuin saavista koko edellisen päivän ja yönkin.

Tämänkaltaiset sadepäivät olivat aina olleet Éothedin inhon kohde, koska silloin ulkona kastui ja paleli. Mies oli kerran sairastunut pahasti, kun hänen eoredinsa oli ollut ulkona rankkasateessa yön yli. Éothed oli ollut vuoteessa viikon päivät kuumeessa, ja toinen viikko oli vierähtänyt toipumiseen. Ne kaksi viikkoa olivat vaikeita myös Aiwynille, sillä onnettomuudesta oli tuolloin kulunut vasta pari kuukautta ja kaikki tekeminen oli hankalaa. Aiwyn oli inhonnut itseään, eikä yksin vain Éothedin sanojen tähden. Mies oli valittanut siitä, että Aiwyn oli liian hidas ja huono hoitamaan sairasta, heti, kun oli hiukan toipunut. Silloin Aiwyn oli itkenyt melkoisen paljon; hän oli paennut Éothedin katsetta ulos tai Elfhildin luokse. Ainoastaan Elfhildin ansiosta Aiwyn oli jaksanut. Éothedin suusta ei kiitosta kuulunut milloinkaan, hyvin harvoin edes hyvää sanaa. Se oli ollut raskasta aikaa. Silloin tällöin Éothed oli vain saattanut häipyä ovesta ulos ja olla yönkin yli poissa. Aiwyn oli tuntenut taakkansa kohtuuttoman suureksi ja hän oli tahtonut kuolla pois pilaamasta miehensä elämää. Elfhild oli auttanut häntä jaksamaan.

Mutta edelleenkään Aiwyn ei ollut saanut pyydettyä Elfhildiltä anteeksi. Aiwyn tiesi, että nyt hän pärjäisi paremmin ilman ystävätärtäänkin, silloin ennen sotaa hän oli ollut nuorempi ja herkempi. Vain jokin hyvin suuri asia saisi enää hänet pois tolaltaan. Tällä kertaa Aiwyn pystyisi siihen yksin. Hän ei tarkalleen tiennyt, mikä ”se” nimenomaan oli, mutta niin Aiwyn oli itselleen asian sanonut. Hän selviäisi.
”Minä pärjään”, Aiwyn tuumasi ääneen vakuuttaakseen itsensä. Parin viime päivän aikana hän oli sanonut sen usein ääneen. Ja vaikka hän ei pärjäisi, hänen pitäisi ulospäin näyttää siltä kuin kaikki olisi hyvin. Hän ei pelännyt yksinäisyyttä, hän oli oppinut hakemaan siitä suojaa. Hänellä oli itsensä ja sen pitäisi olla tarpeeksi.

Silti Aiwynin oli paha olla, hän ei osannut vakuuttaa itseään täysin: mitä jos jotakin tapahtuisi eikä kukaan huomaisi mitään? Aiwynia ei näkynyt missään kovinkaan usein eikä häntä osattaisi kaivata. Kukaan ei huomaisi, jos hän vaikka putoaisi hevosensa selästä kaupungin ulkopuolella ja loukkaantuisi niin, ettei pääsisi enää satulaan. Sinne hän kuolisi, kukaan ei tulisi etsimään. Mutta riski piti ottaa. Ihmiset ympärillä tuntuivat pelottavammilta kuin moinen pieni mahdollisuus.

Sade tuntui olevan laantumaan päin, ainakaan pisarat eivät pitäneet niin suurta ääntä kattoa vasten. Aiwyn huokasi ja päätti harjata lattian, vaikka se tuskin oli kovin likainen. Jotain oli kuitenkin pakko tehdä, hän ei kyennyt enää vain istumaan aloillaan.

Aiwynin piti myöntää itselleen, kun hän haki luudan, että hän olisi kaivanut sittenkin seuraa. Edes pieneksi hetkeksi… Mutta se oli mahdotonta. Ketään ei ollut. Aiwyn olisi halunnut jakaa huolensa jonkun kanssa. Niin kuin äidin ja isän kanssa joskus. Éothedille ei ollut koskaan voinut jakaa mitään. Elfhildille Aiwyn oli jakanut paljon, mutta ei koskaan kaikkea. Kukaan ei tuntenut häntä kokonaan, vaikka Elfhild pääsikin hyvin lähelle. Aiwyn piti toisaalta hyvänä sitä, että hän kuului yksin itselleen, mutta joinakin tämänkaltaisina hetkinä hän oli yksinäinen.

Luuta rahisi lattialautoja vasten. Sen piteleminen ei ollut vaikeaa, vaikka oikealla kädellä ei kunnon otetta saanutkaan. Oli monia muita töitä, jotka olivat vaikeutuneet enemmän käden vamman myötä. Arkisia askareita oli pitänyt muuttaa jotenkin, jotta ne olisi helpompaa tehdä.
”Lakaise murheesi lattian rakoon, piilota portaan alle, jaettavaksi rakkaalle, jotta olisi helpompi kantaa”, Aiwyn lausahti. Äiti oli tavannut sanoa niin, jos hän oli ollut murheissaan. Äiti oli ollut sitä mieltä, että pikkuaskareet veivät mielen muualle. Aiwyn ei tiennyt, pitikö se paikkaansa, mutta sanat ja äidin muisto toivat yllättävän paljon lohtua.

***

Illalla Aiwynin oli päästävä ulos. Hän ei viihtynyt koko päivää sisätiloissa ja hänen päätään särki. Hän nosti viitan harteilleen illan viileyttä vastaan ja lähti hiljenevään Edorasiin.

Taivas oli edelleen pilvessä, mutta enää ei satanut. Ilma oli raikas ja viileä, vaikka oli kesä. Sinne tänne tielle oli ilmestynyt lammikoita. Ulkona oli vain vähän ihmisiä mutta heidänkin ohitseen Aiwyn kulki vaiti. Hän hengitti syvään ja nautti olostaan vietettyään koko päivän sisällä. Viileä ja kostea ilma piristi mukavasti. Seuraavana päivänä ehkä sataisi taas. Taivas oli edelleen harmaiden pilvien peitossa, ja se saattoi luvata mitä tahansa.

Aiwyn oli jo kääntymässä takaisin kotiin päin, kun joku kutsui häntä nimeltä. Hän katsoi äänen suuntaan, vaikka tiesi muutenkin, kuka oli kutsunut. Hänen silmänsä kohtasivat pitkän, vaalean nuorukaisen hymyn.
”Hyvää iltaa”, Aiwyn sanoi. Hän oli liian hyvätapainen kääntyäkseen enää pois, vaikka ehkä olisi pitänyt.
”Olitteko iltakävelyllä?” Éomir kysyi tullessaan lähemmäs.
”Kyllä vain.”
”Minunkin piti päästä hengittämään. Päivällä oli niin karmea ilma. Onneksi sade loppui.”
”Huomenna todennäköisesti sataa jälleen. Anteeksi, mutta olin jo matkalla kotiin…” Aiwyn sanoi lähtien kävelemään.
Éomir seurasi häntä. ”Siinä tapauksessa meillä on sama matka.”
Aiwyn ei sanonut mitään.
”Onko jokin hullusti, Aiwyn?” Éomir kysyi hetken kuluttua.
”Kuinka niin?” Aiwyn kysyi terävästi.
”Te näytätte jotenkin surulliselta.” Éomir katsoi rohkeasti Aiwynia silmiin, kun Aiwyn erehtyi nostamaan kasvonsa.
”Riitelin parhaan – ja ainoan – ystävättäreni kanssa”, Aiwyn huokasi tietämättä, miksi hän kertoi Éomirille sellaista mikä ei todellakaan nuorukaiselle kuulunut ja suuttui itselleen.
”Sepä ikävää.”
”Kertokaa te nyt vuorostanne jotain”, Aiwyn sanoi pakottaen äänensä rauhalliseksi ja sättien itseään ajatuksissaan.
”Kerrottavaa ei juuri ole. Olen lähinnä odottanut, milloin tapaan teidät jälleen.”
”Minkä takia?” Aiwyn kummasteli ennen kuin ehti hallita kielensä. Hän oli salaa imarreltu miehen sanoista, vaikka kielsikin sen itseltään saman tien.
”Te vaivaatte minua kaiken aikaa, ette jätä ajatuksiani. Mietin jatkuvasti, milloin tapaan teidät taas ja ihmettelen, kuinka jaksatte yksin päivän toisensa jälkeen.”
”Se ei ole kovinkaan vaikeaa”, Aiwyn sanoi salaten hymyn, joka hiipi varkain hänen kasvoilleen suostumatta katoamaan. ”Olen oppinut selviämään.”
Sitten hän huomasi seisovansa lähes kotiovellaan. ”Hyvää illanjatkoa teille, Éomir”, hän sanoi nostaen kasvonsa.
”Teidän pitäisi hymyillä enemmän, Aiwyn. Hyvää illanjatkoa.”
Aiwyn yritti pakottaa hymyn pois kasvoiltaan ja tällä kertaa onnistui siinä. Hän nyökkäsi nuorukaiselle ja kääntyi avatakseen kotiovensa.

Aiwyn kirosi käytöstään. Éomir sai hänet sekaisin ja puhumaan asioista, joista Aiwyn ei olisi puhunut muille kuin Elfhildille. Ja kaikki tehdyt päätökset tuntuivat unohtuvan, kun Éomir tuli paikalle. Lisäksi Aiwyn oli hymyillyt. Miehelle, jota tuskin tunsi! Mitä oli tapahtumassa? Aiwyn vihasi sitä, että hän ei hallinnut itseään. Hänellä ei ollut takeita Éomirin luotettavuudesta. Ties mitä tämä hänelle tekisi, kun ensin saisi Aiwynin puolelleen.

Jos saisi.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Minulla on näköjään paha tapa hoitaa kahden luvun kommentoinnit kerralla. Taas koko viikon pitänyt kommentoida 4.lukua, mutta huonolla menestyksellä. Ryhdistäytymisen paikka..

Vaikka Aiwyn ei ollutkaan järin ilahtunut Éomirin kyläilystä, niin minä ainakin hihkuin innoissani. Minusta tuntuu, että Aiwyn saattoi hieman loukkaantua siitä, ettei Éomir tiennyt Éothedilla olevan vaimoa. Nainen tosin kuittasi asian melko tylysti, mutta siltikin. Omien hahmojen kokemusten pohjalta uskaltanen epäillä, että Aiwynin saattaa olla hieman vaikea pysyä päätöksessään. Huomiotta jättäminen ei varmaan tule olemaan kovin helppoa…

Tuntuu aika pahalta Elfhildin puolesta. Aiwyn tuntui purkavan jollain tavalla omaa…turhautumistaan(?) ystävättäreensä, mikä nyt ei ollut reiluin asia tehdä.
Pidin tuosta lopusta. Kävi selväksi, että käden rampautuminen on todella jättänyt Aiwyniin syvät haavat jotka vieläkin verestävät (näin hienoja ilmauksia käyttääkseni).

5. luku

Vaikka ficci ei ole päässyt vielä varsinaisesti kunnolla alkuun, pidän jo valtavasti Éomirista. Onhan se vähän outoa, mies kun ei vielä ole ollut niin kamalasti esillä, mutta silti sympatiat sinne. Aiwyn taitaa tahtomattaan luottaa Éomiriin, mikä tietysti aiheuttaa raivostuttavia ristiriitoja, Aiwynin kannalta. Näin lukijan näkökulmasta tämä kaikki on vain ihanan kutkuttavaa.

Aiwynin muistellessa äitiä tuntui jotenkin paljastuvan osa naisen herkemmästä puolesta. Ja jo se, miten tämä päätti esittää, että kaikki olisi hyvin vaikka asia ei niin olisikaan, on osoitus luonteenlujuudesta. Tosin tässä tapauksessa se ei aina taida olla tervettä.

Ja nyt loppuvat sanat. Jään odottamaan mielenkiinnolla millaisia myrskyjä Éomir saa Aiwynin elämässä aikaan (ja toivottavasti vielä positiivisessa mielessä)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Andune, kiitos.

Aiwyn ei juuri ilahtunut siitä vierailusta, mutta kiva, jos sinä tykkäsit. :D Ehkä Aiwyn taisi vähän loukkaantuakin, en ole aiemmin tullut ajatelleeksi, mutta näin se tuntuu kyllä ihan todelta. Ja niin, Aiwyn on hiukkasen tyly... Päätöksen pitävyys, siitä tulee vielä (ja paljon) asiaa.

Aiwyn ei todellakaan tehnyt Elfhildille oikein. Ja katsos, sinä löysit sen Aiwynin tunteiden purkamisen! Sillä Aiwyn tosiaan kuluttaa ystävän voimavaroja ei vain kieltäytymällä vaan myös purkamalla omat ongelmansa Elfhildiin.

Ja se käsi on Aiwynille edelleen iso asia.

Kivaa, että pidät Éomirista, vaikka miestä ei paljon vielä ole näkynyt. :D Osut ihan oikeaan tuossa, että Aiwyn luottaa, vaikka ei tahtoisi. Ihanaa, jos tätä voi pitää kutkuttavana, en nimittäin ollut (enkä ole vieläkään) onnistuinko kyllin hyvin.

Aiwyn on myös herkkä, ja tuo äidin muiston oli tarkoitus olla vähän kuin se puoli, minkä Aiwyn tiiviisti aina piilottaa muilta. Minä olen tässä kohdassa samaa mieltä Elfhildin kanssa, Aiwynilla taitaa olla pakkomielle eikä hän voi antaa itsensä olla rauhassa.

Ja Éomir saa aikaan vaikka mitä. :wink:
__________________

Uusi luku jälleen. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä ficci on umpitylsä ja toistaa itseään, mutta menköön nyt kun aloitettu on.

6. Luku

Aiwyn oli aamulla taas pahalla tuulella. Hän oli herännyt yöllä moneen kertaan ja nähnyt unia Éomirista. Että miehen olikin pitänyt tulla puhumaan hänelle edellisenä iltana! Nuorukainen sekoitti hänen koko elämänsä.

Aivan niin kuin Éothedkin oli vienyt Aiwynin jokaisen ajatuksen heidän ensitapaamisensa jälkeen. Aiwyn oli ollut hermostuneen innostunut kotiin päästessään. Miksi kaiken olikaan pitänyt muuttua niin? Hän pystyi hämärästi muistamaan, miten pilvissä oli kulkenut aina Éothedin kanssa vietettyjen hetkien jälkeen, ajan ennen kuin he olivat menneet naimisiin. Miksi Éothedin oli pitänyt pestä kätensä Aiwynin suhteen onnettomuuden jälkeen? Minkä ihmeen takia mies oli kylmennyt ja jäänyt elämään elämäänsä armoa tuntematta? Éothed ei ollut jostain syystä vain kyennyt sietämään sitä, että Aiwyn oli loukkaantunut. Éothed oli halunnut elää kuin Aiwyn olisi vain jokin välttämätön paha. Mies oli vain kieltäytynyt näkemästä totuutta sellaisena kuin se oli, ei ollut tahtonut auttaa, ei enää lausua Aiwynin nimeä hellästi niin kuin ennen. Enää ei ollut Éothed vastannut Aiwynin katseeseen, vaikka se olisi kuinka anonut apua. Yhtäkkiä vanha inho Éothedin käytöstä kohtaan syttyi jälleen. Aiwyn vihasi entistä miestään silmittömästi. Se ei ollut oikein, miehen käytös oli ollut pahempaa kuin mikään. Aiwynin teki mieli kirota miehen nimi. Aivan kuin silloin, eräänä sateisena iltapäivänä hieman ennen sotaa, kun Éothed oli ollut tavallista ilkeämpi.

Aiwyn oli horjahtanut keittiössä ruokaa laittaessaan ja hänen vahingoittuneet sormensa olivat taittuneet. Se olisi sattunut terveisiinkin, saati sitten kipeisiin ja jäykistyneisiin sormiin. Aiwyn oli parkaissut ja kyyneleet olivat tulvineet esiin väkisin.
”Aiwyn, lopeta parkuminen. Olisit vain pysynyt satulassa niin tuota ei tarvitsisi kaiken aikaa valittaa”, Éothed oli sanonut irvistäen tultuaan katsomaan, mistä oli kyse. Aiwyn oli suuttunut miehelle ja lähtenyt pois kotoa Elfhildin luokse. Elfhild oli taas pelastanut hänet; ottanut luokseen rauhoittumaan ja kuunnellut. Korvaamaton ystävätär.
”Minä niin toivon, että hän ei palaa seuraavalta sotaretkeltä, Elfhild. Minä vihaan häntä! Hän ei edes yritä ymmärtää, valittaa vain minulle kaiken aikaa! Aivan kuin tämä olisi minun vikani! Toivon, että joku aiheuttaa hänelle mahdollisimman tuskallisen kuoleman.”
Niin Aiwyn oli Elfhildille sanonut, ja ne sanat Aiwyn tiesi muistavansa aina. Hänen toiveensa, jota hän ei ollut tarkoittanut sen enempää kuin mitään muuta vihanpuuskan kourissa lausuttua, oli toteutunut. Vihanpuuskan hedelmä oli kitkerämpi kuin hän oli kyennyt tuolloin arvaamaan. Éothed oli kuin olikin jäänyt taistelukentälle. Oli jättänyt Aiwynin yksin.

Aiwyn huokasi ja nojasi pään väsyneesti käsiinsä. Se vain oli niin väärin. Hän oli saanut takaisin enemmän kuin ansionsa mukaan. Toisaalta yksin oli helpompaa, mutta sitten oli se typerä riidanpoikanen Elfhildin kanssa ja Éomir, joka tunki sotkemaan asiat vain tervehtimällä… ja niin, Aiwynin surkea, hyödytön oikea käsi. Aiwyn vajosi pöydän pinnalle eikä jaksanut välittää mistään mitään.

***

Iltapäivä seurasi, ja Aiwynin piti lähteä torille ruokaa hakemaan. Hän otti korin, piilotti oikean kätensä ja lähti pilviseen, tuuliseen Edorasiin. Kaduilla oli jonkin verran elämää, hevosia kulki niin kuin aina ja jossain haukkui koira. Aiwyn piti katseensa maassa eikä vilkaissut vastaantulijoihin kulkiessaan toria kohti.

Hän oli kääntyä takaisin heti torille päästyään, sillä Elfhild näkyi vähän matkan päässä jonkun naisen kanssa. Edoras oli suuri kaupunki, miksi siis ystävättären piti olla paikalla juuri nyt, samaan aikaan kuin Aiwyn? Oli kuitenkin pakko jatkaa eteenpäin. Aiwyn toivoi, että Elfhild olisi niin keskustelunsa lumoissa, ettei näkisi hänen kulkevan ohitse, sillä Aiwynin olisi muuten pitänyt kiertää kauempaa. Hän käyttäytyi niin, ettei muka nähnyt Elfhildiä tuijotellessaan aivan toiseen suuntaan. Se oli lapsellista ja todella typerää, mutta Aiwynia hävetti liikaa jotta hän olisi tahtonut edes tervehtiä. Koko suuttuminen tuntui nyt jälkeenpäin ajateltuna kuin pikkukakaran oikulta. Eikä Aiwyn silti osannut mennä pyytämään anteeksi. Hän oli liian ylpeä ja häpeissään. Mikä raukka sinä olet, Aiwyn sätti itseään kiiruhtaessaan kauemmas päästyään Elfhildin ohitse. Hän jatkoi matkaansa toivoen, että Elfhild ei kiinnittäisi huomiota häneen vieläkään, ei kääntäisi katsettaan tai hyvästelisi puhetoveriaan juuri nyt. Oli totta, että tämä typerä pelleily haittasi enemmän Aiwynin kuin Elfhildin elämää: Elfhildillä oli ystävättäriä joka sormelle ja varpaalle, ja muitakin tuttuja sekä tietysti Théodwine. Nainen pärjäisi paremmin kuin hyvin siihen asti, että Aiwyn saisi kursittua itsensä kasaan ja kiikutettua anteeksipyynnön tälle. Kysymys olisi vain siitä, miten pitkään Aiwyn pelkäsi puhumista.

Aiwyn kääntyi erään kauppiaan puoleen ja oli aikeissa kysyä voin hintaa, mutta kovalla äänellä lausuttu, tuttu nimi keskeytti hänet ennen kuin hän ehti edes avata suutaan.
”Éomir, sinä et voi olla tosissasi!”
Aiwyn vilkaisi ääntä kohti ja näki Éomirin profiilin ja toisen, aavistuksen verran Éomiria lyhyemmän miehen selän vähän matkan päässä.
”Kyllä. En ole aikoihin ollut näin tosissani kuin nyt”, Éomir sanoi purevasti ja matalalla äänellä, joka kuitenkin kantoi Aiwynin korviin.
”Et ole ikinä tehnyt mitään tällaista. Hevosethan sinua kiinnostavat!”
”Vaikka oletkin veljeni, miten voisit tietää kaiken ajatuksistani? Ja koetapa etsiä Rohanista mies, joka ei osoita kiinnostusta hevosiin.” Éomir tuijotti vihaisesti miestä, jota oli kutsunut veljekseen.
”En todellakaan tiedä kaikkea sinusta, jos tämä pitää paikkansa. Mistä lähtien vanhemmat naiset ovat kiinnostaneet Éomiria, joka pienenä sanoi, ettei ikinä mene naimisiin? Sinä…”
”Voisitko olla kuuluttamatta kaikkea koko kansalle?” Éomir valitti keskeyttäen toisen sanat.
Aiwynin tuli äkkiä kuuma. Vanhemmat naiset? Hän oli Éomiria vanhempi, ja niin uusi tuttavuus, että veli voisi ihmetellä. Puhuivatko veljekset hänestä vai mistä ihmeestä tuossa oikein oli kyse? Hänelle tuli kiire lähteä paikalta. Hän ei tarvinnut torilta mitään niin kipeästi että jäisi kuulemaan lisää. Kunpa mies ei nyt vain kääntäisi päätään ja näkisi häntä…

Suunnitelma ei olisi voinut mennä pahemmin pieleen. Kääntyessään Aiwyn oli tönäistä jotakuta ohikulkijaa, väisti, ja miltei törmäsi hevosta taluttavaan mieheen, joka huudahti närkästyneesti kiinnittäen kaikkien lähellä seisovien huomion. Siinä samalla Éomirin ja tämän veljen. Anteeksipyyntöjä soperrellen Aiwyn lähti paikalta niin nopsaan kuin suinkin kehtasi. hän oli silti varma, että Éomir oli nähnyt hänet ja tajunnut hänen kuulleen.

Askeltaan pidentäen Aiwyn suuntasi kohti kotiaan edelleen hieman järkyttyneenä. Éomirin veljen sanat olivat jääneet pyörimään hänen päähänsä. Vanhemmat naiset… Edoras oli tietysti naisia täysi, mutta jostakin syystä Aiwyn uskoi sanojen tarkoittaneen häntä. Niiden sävy ei ollut kuulostanut kovinkaan suvaitsevaiselta. Mutta veljen mielipidettä enemmän Aiwynia vaivasi se, että Éomir oli ”kiinnostunut vanhemmista naisista”. Jos se tarkoitti häntä, pitäisi olla entistäkin varovaisempi miehen suhteen. Mikäli he edes näkisivät toisiaan enää.

***

Kaapissa oli vielä sen verran ruokatarvikkeita, että Aiwyn pärjäisi seuraavaan päivään. Enää sinä päivänä hän ei torille lähtisi, se oli varmaa. Piti vielä vain toivoa, että Éomir ei keksisi pistäytyä hänen luokseen selittämään. Sitten Aiwyn keksi keinon, jolla hän välttäisi miehen tapaamisen: takapiha. Siellä hän saisi olla aivan yksin omassa rauhassaan eikä kuulisi, jos ovelle koputettaisiin. Häntä ei voisi siinä tapauksessa syyttää. Pieni piha, mistä löytyi valkeaksi maalattu penkki, olisi täydellinen piilopaikka. Sää ei ehkä ollut kaikkein kaunein, mutta sieltä Aiwynin voisivat tavoittaa vain naapurit.

Tuuli ei enää käynyt yhtä purevana kuin silloin, kun Aiwyn oli käynyt torilla, mutta taivas oli edelleen raskaiden pilvien peitossa. Aiwyn istui pienelle penkilleen ja sulki silmänsä. Kaupungin äänet, kavioiden kopina, ihmisten keskustelu, satunnaiset muut äänet, sulivat yhteen. Keventynyt tuuli kutitteli Aiwynin kasvoja ja hiuksia, yritti vetää paidan hihoja mukaansa. Aamun epätoivon ja iltapäivän järkytyksen jälkeen hän tunsi olonsa kumman rauhalliseksi. Kuin ulkopuoliseksi kaikessa siinä, missä hän oli mukana. Hän avasi silmänsä ja katseli jo miltei liiankin tuttua näkymää. Viistosti oikealla, kattojen yläpuolella, näkyi Meduseldin Kultaisen Kartanon hahmo. Muut näkymät rajoittuivat taivaaseen ja viereisiin taloihin.

Aiwyn toivoi, että senhetkinen rauha voisi kestää. Juuri rauhaa hän elämäänsä tarvitsi, ei mitään muuta. Hiljaiset hetket ja kiireettömyys kuulostivat hyvältä, mutta Aiwyn tiesi tavoittelevansa mahdotonta. Hänen pitäisi kuitenkin käydä torilla, huolehtia hevosestaan ja itsestään, ja sopia asiat Elfhildin kanssa. Aina ei voisi olla sellaista kuin sillä nimenomaisella hetkellä.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kylläpäs pommin pudotit. Vai tämmöisiä aikeita Éomirilla. Ja minä tietysti vingun täällä innoissani. Tosin nuorukaiselta aika nopeaa toimintaa, ottaen huomioon miten vähän aikaa he ovat Aiwynin kanssa tunteneet. Mutta, en tiedä kuinka kauan tuohon aikaan on nokka tuhissut noissa asioissa.

On todella realistista, miten Aiwyn käsittelee yhä kättään ja siihen liittyviä huonoja muistoja. Aiwyn on jotenkin kyynisesti hyväksynyt ajattelutavan, ettei hänestä ole mihinkään ja haluaa ymmärrystä, jota ei Éothedilta saanut. Ja nyt kun Éomirilta sitä saisi, niin Aiwyn peräytyy. Niin, ne kaikki miehethän olivat samanlaisia...

Toivottavasti Aiwyn pian ottaa itseään niskasta kiinni ja pyytää anteeksi Elfhildiltä. Nainen kyllä tajuaa ennemmin tai myöhemmin, kuinka tärkeä Elfhild hänelle on. Kunhan vain saisi nieltyä ylpeytensä.

Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa ja lisää tietoa Éomirin naima-aikeista.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Andune, kiitosta. :D Jaa mitä aikeita Éomirilla..? Vastahan mies on kiinnostunut :wink: Mutta totta, hän on aika nopeasti varma asiastaan.

Kivaa, että pidät tuota käsijankkaamista realistisena. Kuten tuolla totesin, minusta vain tuntuu että tämä ficci toistaa itseään... Ja minua melkein pelottaa, miten osuvia sanasi Aiwynin ajatusmaailmasta ovat. Juuri noin. :D

Aiwynin anteeksipyynnöstä sitten myöhemmin lisää... Minä uskon, että Aiwyn tietää ainakin osittain, ettei pärjää ilman Elfhildiä, muttei halua myöntää sitä itselleen.
_________________

Uutta lukua, ja kovin myöhään. jäi vähän viime tinkaan se kirjoittaminen... mutta tässä se nyt on.

7. Luku

Aiwyn talutti hevostaan takaisin talliin tultuaan ratsastusretkeltä, kun joukko Ratsastajia kulki tallien ohitse hevosineen. Aiwyn tunnisti kasvoilta muutaman Éothedin toverin ja tietysti Éomirin. Mies nauroi jollekin suu leveässä hymyssä. Aiwynin oli pakko myöntää, että hän piti miehestä, vaikka tämä olikin turhan rohkea. Omia ajatuksiaan hiukan pelästyen hän tajusi odottavansa seuraavaa hetkeä Éomirin seurassa. Itseään rauhoitellen hän uskotteli sen johtuvan siitä, että hän oli ollut pari päivää vain omissa oloissaan. Vaikka Aiwyn ei kavahtanut yksinäisyyttä, seuraakin tuli joskus ikävä. Hevoselle puhuminen soi laihan lohdun.
”Tulehan, Rómin”, hän sanoi ruunalleen taluttaessaan sen tallin ovista sisään.

Tallit olivat aina olleet Aiwynin mieleen. Hevosten lämmin läsnäolo, tallin rauhoittavat äänet ja tuoksu, joka puski väkevänä vastaan, tekivät tallista kiireettömän, rauhallisen pakopaikan. Hevoset eivät katselleet uteliaasti hänen peräänsä piilotetun käden takia, eikä Aiwyn sitä tallilla peitellyt. Hänen ei tarvinnut. Eläimet olivat mukavia siksi, että ne eivät ylenkatsoneet häntä, eivät välittäneet oliko hän impi vai leski, prinsessa vai palvelustyttö. Eläimet olivat tyytyväisiä silloin, kun niitä kohdeltiin hyvin. Aiwyn toivoi, että ihmiset olisivat samanlaisia, yhtä lailla ruokaan, lämpimään paikaan ja rakkauteen tyytyviä. Mutta ei, ihmisten piti aina inhota tai ylenkatsoa jotain, puhua ja vatvoa toisten asioita. Aiwyn talutti Róminin karsinaan ja nosti satulan sen selästä. Sitten hän irrotti suitset, vei varusteet pois ja alkoi harjata hevostaan. Ruuna ynisi, kun hän rapsutti sen niskaa. Rómin oli aina pitänyt siitä. Aiwyn keskittyi sen jälkeen puuhaansa eikä edes huomannut jonkun katselevan. Jokin kuitenkin kiinnitti Aiwynin huomion ja hän siirsi katseensa hevosesta. Hän huomasi Éomirin seisovan karsinan ulkopuolella.
”Päivää teille.”
”Hyvää päivää, Aiwyn. Ajattelinkin, että näin teidän tulevan tänne.” Éomir hymyili hänelle.
”Täällä minä olen. Ja tämä on minun ruunani Rómin”, Aiwyn sanoi taputtaen hevostaan peittelemättömän ylpeästi. Rómin ei ehkä ollut parasta sukua, mutta se oli kaunis ruunikko ja merkitsi Aiwynille todella paljon.
”Kaunis eläin”, Éomir totesi.
”Miksi ette ole ryhmänne mukana?” Aiwyn kysyi sitten.
”Tulimme juuri harjoituksista, ja sain hevoseni hoidettua. Kukin lähti taholleen, minä tulin tervehtimään teitä.”
”Sepä ystävällistä”, Aiwyn sanoi tarkoittaen sitä.

”Täällähän sinä Éomir olet. Ihmettelin, minne katosit”, kuului ääni tallin ovelta. Aiwyn oli tunnistavinaan sen samaksi kuin Éomirin veljellä, jonka hän oli nähnyt silloin torilla.
”Olisin tullut aivan pian. Ei sinun tarvitse vahtia minua”, Éomir hymähti vino hymy huulillaan.
”Oletko varma siitä vahtimisesta?” Äänessä kuului naurua. ”Miksi sinä ylipäätään tulit tänne?”
Aiwyn arvasi, ettei Éomirin veli ollut nähnyt häntä hevosen takaa.
”Tulin tervehtimään Aiwynia. Tule tänne niin voi esitellä teidät.”
Mies asteli Éomirin viereen ja näki vihdoin Aiwynin, joka nyökkäsi vakavana tervehdykseksi. Mies oli samaa näköä kuin Éomir, samat korkeat poskipäät. Heistä näki läheisen sukulaisuuden. Aiwynista tuntui, kuin hän olisi tavannut tuon miehen ennenkin.
”Aiwyn, tässä on vanhempi veljeni Éowine. Éowine, Aiwyn…”
”Aiwyn Éothainin tytär”, Aiwyn sanoi tunteettomalla äänellä, kun Éomir alkoi epäröidä.
”Hauska tutustua”, Éowine lausahti vakavana, outo katse silmissään. Aiwyn ei käsittänyt, mistä ktse johtui, mutta nyökkäsi vastaukseksi.
”No niin, minä tulen aivan pian. Voit mennä edeltä”, Éomir sanoi ja katsoi veljeään silmiin kulmat koholla.
”Hyvä on. Tavataan kotona”, Éowine totesi, nyökkäsi Aiwynille ja lähti pitkin, rauhallisin askelin. Kun ovi lopulta sulkeutui, seurasi painostava hiljaisuus, jonka Rómin rikkoi tuhisemalla Éomiria kohti. Mies naurahti ja taputti hevosta. Rómin tykästyi mieheen välittömästi ja hieroi turpaansa tämän olkapäähän. Aiwynia hymyilytti. Hänen hupsu ruunansa… joka tavallisesti pysyi kaukana tuntemattomista.
”Yleensä Rómin ei ole noin tuttavallinen. Kummallista”, Aiwyn ajatteli ääneen.
Éomir rapsutti hevosen otsaa. ”Olen aina tullut toimeen hevosten kanssa”, hän totesi sitten hiljaa.
”Tavallisesti Rómin arastelee vieraita eikä ala heti kerjätä huomiota. Hupsu otus”, Aiwyn totesi ottamatta kantaa miehen sanoihin. Järkevää selitystä hevosen käytökseen ei ollut.
”Kukapa sitä hevosen ajatuksia kykenisi lukemaan”, Éomir sanoi, kuin olisi puolestaan lukenut Aiwynin ajatukset.
”Asutteko te muuten veljenne kanssa?” Aiwyn kysyi hetken mielijohteesta.
”Itse asiassa isäni ja veljeni perheen”, Éomir sanoi. ”Talo on suuri eikä minulla ole syytä lähteä.”
”Sitten teillä on paljon ihmisiä ympärillänne.”
”Neljä vain. Isäni, veljeni ja hänen vaimonsa ja poikansa. Useissa taloissa on enemmänkin väkeä. Te sen sijaan olette tottunut hiljaisuuteen.” Se ei ollut kysymys.
”Niin olen. Veljeä minulla ei ole, sisareni kuoli ennen syntymääni ja vanhempani ovat jo menneet.. niin kuin Éothedkin.” Aiwyn huokasi ja Rómin käänsi päänsä hänen puoleensa kuin vaistoten emäntänsä mielentilan. Aiwyn taputti hevosta.
”Minun osani taitaa olla yksinäisyys. Kuka nyt lesken huolisi, ja minä kun olen rampakin.”
Éomir katsoi häneen. ”Kuka tahansa voisi huolia teidät”, nuorukainen sanoi arvoituksellisesti, nyökkäsi sitten hyvästiksi ja lähti.

Aiwyn nojasi hevoseensa ja tuumi, mitä mies mahtoi tarkoittaa.

***

Vielä kotonaankin Aiwyn rääkkäsi ajatuksiaan. Ensin hän oli kuullut Éomirin ja Éowinen keskustelun torilla ja nyt Éomirin sanat. Kuka tahansa voisi huolia teidät. Se oli tietysti kauniisti sanottu, mutta oliko taustalla taka-ajatuksia? Tarkoittiko ”kuka tahansa” Éomiria itseään vain oliko Aiwyn vain vainoharhainen?

Totta oli, että Éomirin käytös oli hieman poikkeavaa. Kuinka moni nuorukainen lähti etsimään vieraan kotia, varsinkin jos vieras oli kieltäytynyt tanssista ja he olivat tavanneet vain sen yhden kerran? Ainakaan Éothed ei olisi ikinä tehnyt sillä tavoin. Oliko siis aivan tavallista, että Éomir teki niin kuin teki? Pahinta oli se, ettei Aiwyn tiennyt mitä hänen kuuluisi kaikesta ajatella. Toisaalta hänen teki mieli ärsyyntyä nuorukaisen suorasukaisuudesta, mutta hän ei osannut. Jostain syystä Éomirille ei voinut olla äreissään. Éomirin kummallinen käytös myös toisaalta kiinnosti Aiwynia. Hänen mielensä oli liian ristiriitainen ja parasta voisi olla, jos Éomir ei enää pyrkisi hänen seuraansa. Silloin ainakin pitäisi olla helpointa kaikille. Mutta Aiwyn oli suhteellisen varma, ettei niin kävisi, ja osa hänestä piti hetkistä miehen seurassa.

Ulkona paistoi aurinko, ja kesä näytti taas parhaat puolensa, joten Aiwyn istui ulkona talonsa takana. Kaupungin tavalliset äänet kuuluivat jälleen, tuoksut liikkuivat kevyen etelätuulen mukana ja Edoras oli jaloillaan sodan jälkeen, eli niin kuin aina oli elänyt. Aiwyn sulki silmänsä ja tunsi auringon lämmön kasvoillaan.

Naapurintytön piti tervehtiä häntä kahdesti ennen kuin hän huomasi sen.
”Päivää vain, Iswyn. Onko sinulla jotain asiaa minulle?”
Kymmenvuotias tyttö nyökkäsi. Iswyn oli yksi niistä harvoista, joiden kanssa Aiwyn silloin tällöin muutaman sanan vaihtoi.
”Ovellanne on joku mies, Aiwyn. Ajattelin vain kertoa, hän on seisonut siellä jo jonkun aikaa.”
”Kiitos, Iswyn, minä menen katsomaan”, Aiwyn vastasi, nousi penkiltään ja lähti sisälle.

Hän oli arvannut oikein; Éomir hänen oveaan kolkutti.
”Mistä tämä kunnia, jo toisen kerran tänään?” Aiwyn kysyi avattuaan oven.
”Ettekö kuullut koputusta?” nuorukainen kysyi sivuuttaen Aiwynin kysymyksen.
”Olin talon takana, ja naapurintyttö tuli sanomaan, että joku seisoo ovellani.”
”Vai niin. Minun täytynee kiittää tyttöä”, Éomir sanoi ja hymyili Aiwynille.
Aiwyn pakotti oman hymynsä pois, se oli jo pyrkinyt varkain esiin. Hän halusi saada tietää, miksi Éomir oli taas hänen seurassaan.
”Oliko teillä oikein asiaakin?” hän kysyi.
”Itse asiassa… Halusin vain tavata teidät jälleen”, Éomir sanoi ja katsoi jalkoihinsa.
”Vastahan tapasimme pari tuntia sitten!” Aiwyn lausahti yrittäen kuulostaa kohteliaalta.
”Se on totta. Mutta Aiwyn… te vaivaatte ajatuksiani. Minun oli vain tultava.” Éomir vaikutti vaivaantuneelta tuijotellessaan edelleen jalkojaan. Aiwyn ei tiennyt, mitä vastata. Hän oli hämillään miehen sanoista.
”Mutta mitä me tässä ovensuussa seisomme? Mennään mieluummin pihalle, voimme istua siellä rauhassa”, hän sanoi lopulta.

Éomir seurasi häntä vaiti talon läpi ja pienelle pihalle. Aiwyn viittasi miehen istumaan penkille ja jäi itse seisomaan paikoilleen osaamatta taaskaan sanoa mitään. Kevyt tuuli tarttui hänen helmaansa rikkomatta hiljaisuutta. Éomir siirteli jalkojaan rauhattomasti istuessaan. Toisaalta tilanne huvitti Aiwynia. Mies, joka oli omien sanojensa mukaan taistellut ajan suurimmissa taisteluissa, vaivaantui nyt, rauhallisena kesäpäivänä hänen takapihallaan. Paitsi että eteläisellä taivaalla näkyi uhkaavan tummia pilviä.
”Pian taitaa sataa”, Aiwyn totesi taivasta tuijotellen.
Éomir seurasi hänen katseensa suuntaa. ”Jälleen. Siltä se näyttää”, hän sanoi.

***

He olivat oikeassa. Ei kulunut kovinkaan kauan, kun he jo istuivat Aiwynin keittiössä. Pilvet olivat pimentäneet koko maiseman ja suuret pisarat rummuttivat kattoa. Keittiössä oli pimeää.
”Kuin olisi tullut yö kesken päivän”, Aiwyn tuhahti. Kaikki valo oli kadonnut ja hänen oli täytynyt sytyttää kynttilä.
”Älkää sanoko noin, pyydän. Se tuo mieleeni päivän, jolloin aamu ei tullut. Päivän, jona kuningas Théoden ratsasti tuhoonsa.”
Aiwyn katsoi Éomiriin. Miehen ääni oli matala ja ahdistunut. Tämä oli sulkenut silmänsä ja pudisti pienesti päätään.
”Onko kaikki hyvin? Tahdotteko puhua siitä… sodasta?” Aiwyn kysyi varovasti.
”En tiedä.” Éomirin silmät pysyivät suljettuina. ”Se ei ole kaunista kuultavaa tai muistettavaa. Teidän ei ole hyvä kuulla.”
”Minun mieheni kuoli siellä. Puhukaa toki”, Aiwyn sanoi lempeästi.
”Se oli kauheaa.” Éomir katsoi häntä silmiin kulmiensa alta. ”Oli.. oli pimeää kuin yöllä…”
Aiwyn antoi miehen epäröidä, punnita sanansa, eikä sanonut mitään.
”Me ratsastimme. Metsän läpi ja Pelennorin kentille. Kuningas Théoden… hän ratsasti suoraan tuhoonsa, kukaan ei voinut häntä saada häntä kiinni tai pysäyttää häntä.” Éomirin silmät olivat kiinni puristetut ja ääni tuskainen. Aiwynin oli paha olla miehen puolesta.
”Vihollinen… Vihollinen oli voimakas. Ne tappoivat minun… minun nuoremman veljeni.”
”Voi… Olen pahoillani, Éomir”, Aiwyn sanoi täydestä sydämestään. Hänen teki mieli tarttua miehen käteen ja lohduttaa.
”Hän… hän oli minua vuoden nuorempi. Yksi eoredin nuorimmista. Hän oli aivan lähelläni, mutta minä en päässyt hänen luokseen… Ne vain hakkasivat häneltä hevosen alta. Minun…” Éomir henkäisi syvään ja aloitti uudelleen. ”Minun piti taistella itseni takia enkä ehtinyt… Hänen kasvojaan ei voinut tuntea, kun hänet kannettiin kentältä.” Éomirin tuska sattui Aiwyniin, ja hän tunsi olonsa kovin neuvottomaksi.
Éomir huokasi syvään, avasi silmänsä ja näytti huomaavan, kenelle puhui.
”Voi ei. En olisi saanut…” Aiwyn miltei kuuli sanat, joita Éomir ei lausunut: ”te olette nainen eikä teille voi puhua noin hirvein sanoin.”
”Puhuminen helpottaa”, Aiwyn sanoi vain. ”Minä en pelkää kuulla. Olen pahoillani puolestanne.” Aiwyn näki, että mies oli lähes kyynelten partaalla. Nyt hän tarttui Éomirin käteen ja puristi sitä lempeästi. Éomir sävähti hiukan, mutta hymyili sitten vaivalloisesti.
”Eikä se päättynyt veljeeni, Aiwyn. Minä näin myös sinun miehesi kuoleman.”

Aiwyn pysähtyi hetkeksi aivan täysin, pystymättä tekemään muuta kuin tuijottamaan Éomiria. Se ei voinut olla totta! Mies, joka istui hänen edessään ja puristi nyt vuorostaan hänen kättään, sanoi nähneensä Éothedin kuoleman. Aiwyn ei tajunnut Éomirin sinutelleen. Vain tieto siitä, että hänellä oli mahdollisuus kuulla jotain Éothedin viimeisistä hetkistä, pääsi hänen mieleensä.
”Niin?” hän sopersi lopulta, saatuaan äänensä toimimaan.
”Haluatko minun jatkavan?” Éomir katsoi Aiwynia silmiin. Aiwyn pystyi vain nyökkäämään.
”Hänen kuolemansa oli armeliaampi kuin veljeni ja niin siisti kuin Viholliselta olisi loppunut se tuhoamisvimma hänen kohdallaan, jos totta puhutaan. Hän kuoli nopeasti.” Éomir tarkkaili Aiwynia kaiken aikaa kuin valmistautuen mihin tahansa.
Aiwyn nyökkäsi vastaten miehen katseeseen vakaasti. Ei ajatus kuolemasta häntä kuvottanut. ”Kiitos, Éomir. Siitä, että puhuitte.”
”Se oli mielessäni heti silloin, kun sain tietää, että olitte Éothedin leski. En osannut vain puhua siitä… En ole osannut ikinä puhua kenellekään siitä. Tai veljeni kuolemasta.” Éomir näytti hieman hämmentyneeltä.
Aiwyn hymyili miehelle. ”Teissä on enemmän kuin olisin voinut arvella ensi kerran kohdatessamme.”
”Teille on helppo puhua, Aiwyn. En ole kyennyt puhumaan noista hetkistä edes Éowinelle. En koskaan. Ja minä… tuskin tunnen teitä, ja silti…” Sanat jäivät roikkumaan ilmaan.
”Olen kokenut saman. Luotan harvaan niin vähän, että ensitapaamisella näytän käteni. Itse asiassa en ole luottanut kehenkään niin, paitsi nyt teihin. ” Sen sanottuaan Aiwyn huomasi tuijottaneensa Éomiria silmiin hieman liian pitkään. Nolostuen hän käänsi kasvonsa poispäin. Éomir kurotti pöydän yli ja tarttui hänen leukaansa nostaen taas Aiwynin katseen silmiinsä.
”Täällä ei ole ketään, jota teidän pitäisi hävetä, Aiwyn, tai jonka takia hämmentyä noin. Kyllä minä teidän katseenne kestän.”
Aiwyn häkeltyi entisestään ja vetäytyi taaksepäin. Éomir irrotti hänen leuastaan. Aiwyn räpytteli hetken silmiään. Kukaan ei ollut ikuisuudelta tuntuvaan aikaan koskettanut hänen kasvojaan. Hän tunsi edelleen Éomirin kosketuksen. Äskeisen jälkeen hän ei osannut katsoa pois nuorukaisesta.

Éomirilla oli harmaat silmät, suora nenä ja melko korkeat poskipäät. Hänen vaaleat hiuksensa ulottuivat olkapäille, ja ne oli vedetty kasvoilta taakse kuten yleensä. Kaiken kaikkiaan, Aiwynin piti myöntää, Éomir oli mukavan näköinen nuori mies.

Aiwynin tietämättä Éomir tarkasteli hänen kasvojaan samalla tavoin. Pian nuorukainen puhui.
”Tiedättekö, Aiwyn, miksi tulin luoksenne silloin juhlissa?”
Aiwyn pudisti päätään.
”Myös siksi, että te olitte yksin, mutta oli toinenkin syy. Minusta te olette kaunis nainen, Aiwyn. Minä… Minä katselin teitä etäältä ennen kuin uskalsin tulla luoksenne. En kadu hetkeäkään että tein sen. Te olette paitsi kaunis, myös erinomaista seuraa.”
Aiwyn hymyili Éomirille. ”Tiedättekö”, hän aloitti tietoisesti samoin kuin mies oli aloittanut, ”että Éothed ei ikinä sanonut minulle mitään tuollaista.”
”Se on suuri vääryys”, Éomir sanoi vakavana. ”Olen kuullut Éothedista paljon kaikenlaista sen lisäksi että tunsin hänet jotenkin. Ei ole varmasti ollut helppoa elää hänen kanssaan.”
”Ei ollut. Kerran… kerran minä toivoin, että hän kuolisi”, Aiwyn tunnusti. ”Se toive toteutui, ja sen tähden en halua edes hätäpäissäni toivoa kenellekään mitään. Se voi vaikka pahimmassa tapauksessa toteutua!”
”Pahimmassa? Miksi ei parhaassa? Ettekö toivo rauhaa, sovintoa tai onnea kenellekään?”
”En voi kieltää sitä, mutta… Toiveet ovat turhia. Minä pelkään niitä nykyään.”
Éomir katsoi häneen tulkitsemattomin katsein. ”Sanaa toive tai toivo voi käyttää monin tavoin. Voin kysyä teiltä, mitä toivotte tapahtuvan, tai mitä haluatte tapahtuvan seuraavaksi.”
”Se on totta”, Aiwyn myönsi. ”Vastaisin kuitenkin mieluummin viimeisen kaltaiseen kysymykseen.”
”Sitten minä esitän sen. Mitä haluatte seuraavaksi tapahtuvan?”
Aiwyn kavahti hieman taaksepäin ja huomasi vasta nyt nojautuneensa lähemmäs miestä. ”Seuraavaksi?”
”Niin. Nyt. Sade on loppunut. Haluatteko minun lähtevän tai kenties jotakin muuta…?”

Nyt Aiwyn oli jo täysin varpaillaan. Oliko Éomir kuitenkaan muuta kuin mies? Ei ollut. Hän vain esitti ystävällistä päästäkseen päämääräänsä, mitä Aiwyn ei tohtinut ajatella. Éomir oli vain halunnut saada Aiwynin varomattomaksi. Ja oli miltei onnistunutkin. Yksi liian hanakka kysymys oli pilannut tarkasti tehdyn suunnitelman, tai siltä se lähinnä tuntui. Miehen ilme ei kertonut mitään.
”Itse asiassa on jo myöhä ”, Aiwyn lausahti kylmästi, huolimatta siitä, että pieni ääni hänen päässään yritti kieltää. ”Minä olen väsynyt. Ja kun ei enää sada, teillä ei ole syytä jäädä.”
”Hyvä on.” Éomir näytti hivenen hämmentyneeltä. Siksi, ettei ymmärtänyt vielä, mikä oli mennyt vikaan, Aiwyn päätti.

Aiwyn saattoi miehen ovelle ja viileästi hyvästeli. Hän oli täysin erilainen kuin se Aiwyn, joka oli tuntenut myötätuntoa miestä kohtaan vain muutamaa hetkeä aikaisemmin. Aiwyn oli kylmä, eikä sulaisi keksityille jutuille kuolleista veljistä, joiden tarkoitus oli saada hänet luottamaan. Aiwynin oli vaikea uskoa, että edes Éomirin sanat Éothedista olisivat totta. Éothed oli opettanut Aiwynin liian hyvin, jotta hän menisi halpaan. Maireat suostuttelut eivät tehonneet, niin kuin eivät voimakeinotkaan. Éomir tulisi käyttämään molempia, jos aikoisi jatkaa. Viimeinen kysymys oli paljastanut kaiken, ja nyt Aiwyn tiesi varoa. Hän suorastaan kihisi kiukusta itseään kohtaan. Miksi oli pitänyt mennä luottamaan vieraaseen mieheen? Hän oli antanut taas miehen vedättää itseään niin kuin Éothedin aikoinakin oli käynyt.

Éothed oli ollut suostuttelun mestari, osannut kaikki mahdolliset alat. Hän oli monesti saanut Aiwynin taipumaan tahtoonsa ja oli samalla pysynyt itse tiukasti siinä, missä halusi. Kuten silloin, kun Éothed ei ollut suostunut puhumaan. Mitkään Aiwynin pyynnöt tai anelut eivät olleet saaneet sanaa miehen suusta. Éothed oli ollut Aiwynia kovempi, Éothed oli ollut mies.

Siksi kenenkään oli aivan turha yrittää mitään moista Aiwynin suhteen. Aiwyn osasi olla varuillaan ja sen takia hän välttelikin ihmisiä. Yksin ollessaan ei tarvinnut pelätä petosta. Aiwyn luotti täysin vain itseensä sen jälkeen, mitä Elfhildin kanssa oli tapahtunut. Ihmiset olivat petollisia ja ajattelivat vain itseään. Hyvin vähän oli niitä, jotka aidosti olivat ystävällisiä ilman mitään taka-ajatuksia, jos ollenkaan. Aiwyn oli kadottanut uskonsa ihmisiin ja siihen, että kukaan voisi koskaan ymmärtää.

Aiwyn oli ulkopuolinen ja eläisi yksin. Hän ei tarvitsisi ketään, ja nyt hänen pitäisi osoittaa Éomirille, ettei kaivannut miehen seuraa enää.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Emmanuel
Örkki
Viestit: 115
Liittynyt: Ke Syys 24, 2008 7:33 pm
Paikkakunta: Paschendale

Viesti Kirjoittaja Emmanuel »

Ui.. Tämä oli erittäin mielenkiintoinen luku.

Ensin hihkuin innosta kun tuntui että Aiwyn ja Éomir ottivat askeleen lähemmäs toisiaan, mutta sitten lopussa Aiwyn taisikin perääntyä muutaman askeleen enemmän :wink:
Toisaalta ymmärtää kyllä miksi Aiwyn on niin varpaillaan miesten kanssa, kun Éothed oli minkälainen mies nyt oli.
Mutta minä vaan en jaksa uskoa että Éomir olisi liikkeellä epäkunniallisin aikein. Hän vaikuttaa oikeasti mukavalta ja aivan aidosti kiinnostuneelta Aiwynistä.

Jaksan edelleen ihailla kirjoitustyyliäsi. Asiat kulkevat juuri sopivalla nopeudella ja vaikuttavat realistisilta; aivan kuin olisivat oikeasti voineet tapahtua. Samoin hahmosi ovat kovin aidontuntuisia. Tekstiäsi on ilo lukea :)
"Know that many men has suffered. Know that many men has died. Six miles of ground has been won, half a million men are gone. And as the men crawl the general call and the killing carry on."
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Minä taas vaihteeksi tuskin maltoin pysyä paikallani tätä lukiessa. Voi Éomir, tekisi mieleni sanoa.

Ja taas ajatukset kokoon. Täytyy mainita eräs pikkuasia mikä tuli mieleen Aiwynin toivomuksesta, että ihmiset olisivat samanlaisia kuin hevoset, riittää kun on ruokaa, rakkautta ja lämmin paikka. No, tulivatpahan vain hobitit mieleen :)

Aiwynin ja Éomirin keskustelussa oli jotain hienoa ja kutkuttavaa ja oli vain yksinkertaisesti pakko lukea eteenpäin. Tuntui luontevalta, että mies avautui sotakokemuksistaan juuri Aiwynille. Kertomukset oman veljen kuolemasta ja tietenkin Éothedinkin, no tekivät vaikutuksen täälläkin.

Minä jo ehdin kuvitella että jotain tapahtuisi, mutta Aiwynin vanhat ennakkoluulot pääsivät taas valloilleen. Sääli Éomiria. Jotenkin tuntuu, että kestää vielä kauan ennen kuin nainen kykenee jälleen luottamaan ihmisiin. Tuntui kyllä aika julmalta, miten Aiwyn epäili Éomirin valehdelleen veljensä kuolemasta. Tämä toisaalta osoittaa jälleen vähän sitä, miten Aiwynilla on miltei pakkomielle mustamaalata kaikki miehet mielessään.

Tästä kyllä saattaa seurata melkoinen tahtojen taisto. Seuraavaa lukua jään odottamaan, yhä kasvavalla mielenkiinnolla.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Vastaa Viestiin