Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 15. luku 3.2. Valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitos kommenteistanne :D

Emmanuel, kiitos. Hienoa, jos pidit lukua mielenkiintoisena.

Aiwyn ei vain osaa luottaa, ja tuo saattoi olla yliregointiakin kaiken sen jälkeen, mistä he olviat puhuneet; Aiwyn halusi alitajuisesti tavallaan kompensoida sen, että oli päästänyt Éomirin lähelleen. Tuon tilanteen oli tarkoitus näyttää, että vanhat uskomuset ja ajatukset istuvat syvässä.

Éomirin aikeista tullaan kuulemaan vielä monta kertaa. :wink:

Ihanaa, jos pidät kirjoitustyylistäni :D Minusta tuntui, että asiat kulkivat liian nopeasti tämän luvun aikana, mutta kai se johtui siitä, että oli kiire saattaa luku valmiiksi... Voin vain olla iloinen, jos tykkäät lukea tätä.

Andune, kiitos. Hobitit mieleen Aiwynin mietiskelyistä... saattaa olla tottakin. Itse en huomannut tuota lainkaan, mutta se kuulostaa järkevältä nyt kun sanoit.

Tuo on suurempi asia kuin varmaan tajuatkaan, tuo, että sitä oli pakko lukea eteenpäin.. Minä itse ainakin pidän sitä hyvän tekstin merkkinä, jos siihen jää noin "koukkuun" ja on uskomatonta kuulla tuo omasta tekstistään.

Ja niinhän sen on tarkoitus mennäkin; niin Aiwyn kuin Éomirinkin on helppo olla toistensa seurassa.

Voi voi, toivottavasti Aiwyn nyt ei pilannut ihan kaikkea lukijoilta kun meni tuolla tavoin tekemään... Mutta se todella vie aikaa, että Aiwyn kykenee luottamaan toisiin. Ehkä hän vähän ylireagoi alkaessaan miettiä liikaa Éomirin ajatuksenjuoksua tuon velijutun keksiessään. Ei Éomir kaiketi sellaisesta valehtelisi. Mutta kuten jo totesin Emmanuelille, niin Aiwyn kai alitajuisesti jotenkin kompensoi sitä, että päästi Éomirin lähemmäksi, käyttytymällä noin.

Tahtojen taisto.. no jaa, tulet näkemään. :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

No nyt minä vihdoin saan nämä kommentit postattua, sopivasti ennen seuraavan luvun ilmestymistä. Pahoittelen, etteivät nämä ole kovin jäsenneltyjä, vaan tällaista ajatuksenvirtaa. Kuvittelisin, että otat nämä mieluummin tällaisena nyt, kuin odotat pari viikkoa kunnes olen ehtinyt hioa nämä lukukelpoisempaan muotoon.

Luku 4:

Vai Éomir. Se olisi melkein voinut olla Éomer. Mir taitaa kyllä olla sindaria tai quenyaa, joita Rohanissa ei tunnettu. Éomir taisi tosiaan rakastua Aiwyniin ensi silmäyksellä, kun noin tohkeissaan törmäsi tämän ovelle. En kyllä oikein usko, että missään kulttuurissa on suotavaa, että tuntemattomat miehet hiippailevat yksinään asuvien naisten nurkilla. Mutta rakkaudesta sokaistunut Éomir ei ilmeisesti moista tullut ajatelleeksi. Yllätyin myös siitä, että Aiwyn päästi miehen kotiinsa sen enempää asiaa pohdiskelematta, vaikka hän on aiemmin ollut varsin varautunut ja epäluuloinen miesten suhteen. Mutta ilmeisesti Aiwynkin on alitajuisesti rakastunut tuohon mieheen ja tekee siksi outoja päätöksiä.

Tuo, mitä Éomir kertoi Éothedista oli mielenkiintoista, eli että Éothed oli puhunut Aiwynistä, mutta ei paljastanut että tämä oli hänen vaimonsa. Pidän kyllä kaikesta, mitä Éothedista on tässä ficissä kerrottu, siis en pidä hänestä miehenä, mutta hahmona hän on kiinnostava kaikessa vastenmielisyydessään.

Ja sitten Aiwyn päätti mennä järjestämään riidan Elfhildin kanssa. Kyllähän hänen olisi pitänyt arvata, että Elfhild ilahtuisi Éomirin käynnistä ja kannustaisi Aiwyniä tapaamaan miehen uudestaan. Että minkä takia hän menee kertomaan, että Éomir kävi ja sitten julistaa, ettei aio enää ikinä tavata tätä. Kyllähän tuollainen käytös vahvasti viittaa siihen, ettei Aiwyn oikein tiedä, mitä Éomirista ajattelee ja ehkä hän olisi toivonut saavansa Elfhildiltä tukea tuolle päätökselleen olla tapaamatta miestä.

Aiwynin käsivamma oli kuvattu hyvin todentuntuisesti. Tuo pieni kohtaus, jossa hän koittaa vääntää sormet paikoilleen oli jotenkin hyvin realistinen. Voi vain kuvitella, miten monta kertaa Aiwyn on sen yrittänyt tehdä, aina epäonnistuen.

Luku 5:

Aiwynin menneisyyden muistelmat tuovat ihanasti syvyyttä tähän tarinaan. Voin kuvitella, miten monesti hän joutui hoitamaan krapulaista tai humalaista miestään. Auvoisaa perhearkea. No, en nyt analysoi noita Aiwynin elämän kuvailuja sen tarkemmin, kun me kaikki jo tiedämme sinun osaavan nuo kuvailuhommat, joten hyppään suoraan tuohon Éomirin tapaamiseen. Éomir vaikuttaa tosiaan rakastuneen Aiwyniin ja vaanii tätä nyt milloin missäkin. Aiwynkin näyttää olevan rakastunut, mutta haluaa nyt vain vähän kiusata itseään väittämällä muuta. Éomir vaikuttaa kiltiltä ja huolehtivaiselta, ehkä vähän turhankin tuttavalliselta, mikä tekee hänestä hieman epäuskottavan ja lipevän oloisen. Lisäksi hän ei koskaan puhu mitään itsestään, mikä on epäilyttävää. Tosin rakastuneelta mieheltä tuollainen ei varmastikaan ole mitenkään epätavallista käytöstä, mutta Aiwynhan ei varsinaisesti taida ymmärtää Éomirin olevan rakastunut häneen. En siis ihmettele sitä, että Aiwyn epäilee Éomirin motiiveja. Hienosti olet kuvannut tuon heidän suhteensa.

Luku 6:

Minä alan toivoa, ettei Éothed olisi kuollutkaan, hän vaikuttaa kaikessa raakuudessaan viehättävältä hahmolta. Minusta olisi hauska nähdä, mitä kaikkea kamalaa hän vielä keksikään tehdä ja sanoa Aiwynille. :D (Siis en haluaisi kiduttaa Aiwyniä, mutta draama on aina draamaa ja joskus on mukava lukea synkkiä kuvailuja ikävistä tapahtumista.)

”Et ole ikinä tehnyt mitään tällaista. Hevosethan sinua kiinnostavat!” Heh, no minähän arvasin, että Éomirissa on jotain hämäräperäistä. :D Mutta minusta oli mukava nähdä, että Éomirilla on veli. Hänestä on annettu aiemmin niin vähän tietoa. Ja tuo vanhempiin naisiin kohdistunut kiinnostus, heh, en taaskaan ihmettele jos Aiwynin epäluuloisuus vaan kasvaa.

Nuo Aiwynin välttely-yritykset tässä luvussa tuntuivat tosi tutuilta. Siis tuossa alussa kun hän yritti olla kuin ei olisi huomannutkaan Elfhildiä ja sitten tuo Éomirilta piilottelu. Minäkin hänen sijassaan tekisin varmaan tuolla tavalla.

Luku 7:

Mukavaa, että Aiwynillä on sentään tuo hevonen, ettei tarvitse ihan yksin olla. Luulen, että nuo Aiwynin ajatukset ovat tuttuja kaikille eläinrakkaille ihmisille, että varmaan ihmiset pitävät lemmikkieläimiä juuri siksi, että niiltä on helpompi saada hyväksyntää kuin ihmisiltä. Edelleen minusta on kiva saada lisävalaistusta Éomirin taustoihin. Se saa hänet vaikuttamaan vähemmän epäilyttävältä. En tiedä, mitä ajatella tuosta Éomirin veljen nimestä, annoitko veljeksille tarkoituksella lähes samat nimet kuin Éomerille vai Éowynille?

Hei, sotatraumoja. Näistä minä tykkään. (Siis tykkään lukea niistä, en haluaisi itselleni.) Éomir vaikuttaa avoimelta persoonalta, kun rohkeni kertoa sotamuistojaan Aiwynille. Haluatteko minun lähtevän tai kenties jotakin muuta…?” Tämä itse asiassa kuulosti minulta aivan siltä, kuin Éomir olisi ehdottanut siirtymistä makuukamarin puolelle. En tosin usko, että hän välttämättä tarkoitti niin, mutta se vain kuulosti aivan siltä, ja siinä mielessä Aiwynin reaktio oli aivan luonnollinen hänenkaltaiseltaan naiselta. Minä tykkään siitä, miten käytät noita Aiwynin huonoja kokemuksia Éothedin kanssa selityksenä Aiwynin nykyiselle epäluulolle miesten suhteen ja tietysti tuohon yleiseen epäluottamukseen mitä toisiin ihmisiin tulee. Se on uskottavaa ja tuo syvyyttä Aiwynin hahmoon.


No niin, siinä olivatkin ne kommentoimatta jääneet luvut. Yritän tästä lähtien ehtiä kommentoimaan niitä reaaliajassa. Tykkään ficistäsi ja kun nyt luin yhtä perää nämä viimeisimmät neljä lukua kommentointia varten, tuntui että sain vielä paremman käsityksen hahmoista, ja huomasin, miten taitavasti ja hienovaraisesti olet rakentanut tuota Aiwynin ja Éomirin suhteen kehittymistä. Hyvä hyvä, jatka samaan malliin ja niin päin pois. Nyt minä riennän muihin puuhiin ja jään odottamaan sitä seuraavaa lukua.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitosta. :D Sait minut hihittelemään täällä aika lahjakkaasti. Vastaan nyt vain nopeasti, koska on pikkaisen kiire (kohta pitäisi lähteä ja minä vain hillun koneella...)

Juu, Éomir on melkein Éomer. Syyttäkää epämääräistä sattumaa, jonka tuonne muistelisin pistäneeni (eli Fëa tai siis nykyään Lille sekoitti vähän nimiä...). Ja hän on aika myytyä miestä Aiwynin suhteen...

Se, mitä sanoit tuosta Aiwynin sormien vääntämisestä oli jtoain ihan ihmeellistä. Minä jotenkin naäin hänen toivottomuutensa ihan eri tavalla tuon jälkeen....

Kivaa, että pidät noista menneisyysjutuista. ...kun me kaikki jo tiedämme sinun osaavan nuo kuvailuhommat, Mistä lähtien..? Minusta kun aina tuntuu, että kuvailen liian vähän.

Ja Aiwyn ei todellakaan ymmärrä Éomirin ajatuksia...

Jaa ettei Éothed olisi saanut kuolla? :lol: No niin, olisihan olult mielenkiintoista kirjoittaakin tuosta, mutta se ei sopinut tähän. Toivottavasti takaumat riittävät.

Éomirin veljen letkautus hevosista oli siis sitä, ettei Éomir ole ikinä ollut kovin kiinnostunut vastakkkaisesta sukupuolesta, ei mitään sen suurempaa. :wink: Vaikka tajuan, että siinä on outo sävy...

Ja hienoa, jos välttelyt tuntuivat aidoilta.

Itse asiassa en edes huomannut sitä, että Éowine muistuttaa Éowyniä... :shock: Eikä Éomirin veli aluksi ollut sen niminen, mutta vaihtelin muutamaa nimeä hahmojen kesken, ja tuo oli sen tulosta. Mutta se ei ollut todellakaan tarkoitus, vain aika osuva vahinko.

Ja kivaa, jos pidät sotatraumoista, uskallan paljastaa että niitä tullaan tapaamaan. Ja hyvä, jos tuo Aiwynin reaktio oli aito. Nimittäin Éomirin kysymyksen pitikin olla tuollainen, tosin vain vahinkona mieheltä itseltään. :wink:

Ihanaa, että pidät tästä ja että jaksoit kommentoida kaikkia lukuja. :D

*****

Ja uusi luku. Tässä on jotain, mistä tykkään.

8. Luku

Vielä kaksi yötä nukuttuaankin Aiwyn oli vihainen Éomirille ja itselleen. Éomirille siksi, että mies oli kysynyt sen kysymyksen ja pakottanut Aiwynin epäilemään, ja itselleen siksi, että hän epäili ja oli ehtinyt oppia luottamaan tuntemattomaan. Lisäksi Éomir oli jälleen vaivannut hänen uniaan, kysynyt aina saman kysymyksen: mitä muka oli tapahtunut? Aiwyn vihasi tilannetta ja moitti itseään liiasta luottavaisuudesta, vaikka koko ajan jokin hänen sisällään toitotti, että Éomir oli hyvä mies. Aiwyn ei osannut uskoa sitä osaa. Éomir oli kietonut itsensä hänen elämäänsä liian tiukasti heikolla hetkellä, tarjonnut lohtua, seuraa ja ystävällisyyttä, ja miksi ihmeessä kukaan mies tekisi niin muuten kuin saadakseen Aiwynin viihdyttäjäkseen, jonka voisi seuraavassa hetkessä unohtaa? Kaikki sopi kuvaan liian hyvin. Aiwyn naurahti teekupilleen ivallisesti. Niin yksinäisyytensä sokeuttama hän ei sentään vielä ollut, ettei olisi petoksen versoa tunnistanut. Éomir oli tullut paikalle liian täydelliseen aikaan liian täydellisenä, kuin sinä miehenä josta Aiwyn oli tyttövuosinaan haaveillut. Se ei voinut olla vain sattumaa. Jos Éomir tiesi Éothedista, miksi ei myös tämän leskivaimosta? Mies voisi hyvinkin keksiä käyttää hyväkseen sellaista.

Näitä ajatuksia Aiwyn oli pyöritellyt mielessään miehen lähdöstä asti, vajaat kaksi päivää. Hän oli varma, että Éomir oli suunnitellut kaiken alusta loppuun, käyttänyt häntä hyväkseen häikäilemättömästi. Se suututti Aiwynia vain entisestään. Hän oli mennyt luottamaan moiseen mielistelijään, päästänyt Éomirin jopa taloonsa, kotiinsa! Aiwyn värähti ajatuksen mukanaan tuomasta inhosta, joi kuppinsa tyhjäksi ja laski sen pöydälle.

Hän oli ollut niin oikeassa. Miehet toivat vain harmia ja surua mukanaan.

***

”Typerä Éomir! Jätä minut rauhaan!” Aiwyn raivosi herättyään sarastuksen aikoihin unesta, jossa Éomir oli vakuutellut rehellisyyttään ja mennyt suutelemaan häntä! Aiwyn ei ymmärtänyt alkuunkaan, miksi näki sellaisia unia. Hän ei ollut ikinä ennen uneksinut miehistä, ei edes Éothedista, ja nyt Éomir kuitenkin piinasi häntä joka siunaaman yö. Se oli kovin kiusallista.

Pukeuduttuaan ja aamiaisen syötyään Aiwyn lähti talleille. Ehkä hevosen seura ja raitis ilma saisivat hänet unohtamaan Éomirin edes hetkeksi. Aiwyn sulki oven perässään ja lukitsi sen. Sitten hän alkoi astella tietä eteenpäin rauhallista tahtia, nauttien lämpimästä kesäaamusta. Aurinko oli vasta matalalla eikä ollut tukahduttavan kuuma, itse asiassa sää oli täydellinen. Taivaalla ratsasti muutamia kumpupilviä ja kevyt tuuli kävi lännestä. Auringon säteet heijastuivat Meduseldin kultaisesta katosta.

Edoras oli kaupunki, jossa joku oli aina ulkona. jos lähti ovestaan kaupunkiin, tapasi varmasti jonkun, oli sää tai aika mikä tahansa. Aiwynilla tuntui olevan taito tavata ne, joita hän ei halunnut nähdä: Éomir käveli häntä vastaan, kun hän oli miltei perillä talleilla.
”Huomenta, Aiwyn”, mies tervehti liiankin tuttavallisesti.
”Ettekö voi vain jättää minua rauhaan?” Aiwyn kivahti pysähtymättä tai vastaamatta hymyyn. Éomirin ilme muuttui hämmentyneeksi. ”Mistä nyt on kyse?”
”Ettekö voi vain jättää minua rauhaan?!” Aiwyn toisti hitaasti.
”Minä… minä oletin teidän pitävän seurastani…” Éomir sanoi otsa rypyssä, hiukan epäröiden.
”Oletitte! Minäpä kerron teille asian oikean laidan, niin tiedätte! Minä olen arvannut, mitä yritätte. En aio sallia sitä, enkä tahdo teitä enää elämääni millään tavalla. Vaikka olen leski ja yksinäinen, se ei tarkoita että olisin sokeakin. Minä näen tarkoitusperänne kauniin kuoren läpi, ja minä halveksin teitä, Éomir. Hyvää päivänjatkoa.” Aiwyn lähti taas eteenpäin rivakkaa tahtia ja oli tyytyväinen siitä, ettei Éomir seurannut. Kulmauksesta kääntyessään hän antoi itselleen luvan vilkaista mieheen. Se oli virhe.

Éomir seisoi paikoillaan kuin naulittuna ja tuijotti Aiwynin perään suu tiukkana viivana, kulmat surullisesti silmien yllä ja kädet nyrkkiin puristettuina. Vaikka Aiwyn näki miehen jäykästä asennosta, että tähän oli sattunut, hän ei tuntenut voitonriemua. Vain katumusta siitä, että Éomir näytti noin loukatulta. Mutta ainakin miehelle oli käynyt selväksi se, ettei Aiwyn halunnut tuntea tätä.

Aiwynille itselleen asia ei enää ollut niin selvä.

***

Éomirin ilme piinasi Aiwynia koko sen ajan, kun hän laittoi Róminia valmiiksi ja ratsasti Edorasin ulkopuolelle. Hän ei mennyt kovinkaan kauas ja tyytyi ravaamaan, vaikka Rómin olisi halunnut mennä lujempaakin. Hänen oli sanoin kuvaamattoman paha olla. Oliko hän arvioinut Éomirin aivan väärin? Mies oli ollut epäilyksiä herättävän ystävällinen ja mukava. Siksikö Aiwyn ei uskaltanut luottaa, vai toimiko hän kaiken jälkeenkin yhä oikein? Ei, ei toiminut, sen Aiwyn jo tiesi itsekin. Pieni ääni kysyi häneltä: entä jos Éomir oli oikeasti sellainen eikä vehkeillyt ollenkaan?

Aiwyn tajusi sen vasta nyt. Éomir ei ollut välttämättä niin kuin Éothed. Ehkä Éomir voisi olla oikeasti hyvä ihminen, ei vain esittänyt niin kuin Éothed oli alussa tehnyt. Ehkä Éomir toivoi Aiwynille oikeasti hyvää. Vaikka ajatus oli yksinkertainen, se tuntui Aiwynista peräti kummalliselta. Ei niin voisi tapahtua, ei hänelle. Ehkä jollekin korkeasukuiselle, jolla muutenkin oli onnea elämässään, mutta ei Aiwynille. Kun Éomir oli viimeksi ilmestynyt Aiwynin ovelle, Aiwyn oli tahtonut saada selville, miksi mies pyrki hänen seuraansa jatkuvasti. Selvittämisen sijaan Aiwyn oli entistä enemmän sekaisin ajatustensa ja tunteidensa kanssa. Pitäisikö Aiwynin luottaa Éomirin luonnon olevan hyvä ja pysyä kaukana ihmisestä, josta ei saanut selkoa?

Rómin hirnahti huomaten toisen hevosen edessäpäin. Aiwyn pysäytti ruunansa. Juuri sillä hetkellä hän ei halunnut tavata ketään, ei edes ventovierasta, joka saattaisi tervehtiä ohi kulkiessaan. Hevonen ratsastajineen tuli kuitenkin täyttä laukkaa Aiwynin ja Róminin ohitse kohti Edorasia. Rómin tempoi ohjia lajitoverin vain mennessä ohitse; se halusi juosta myös. Aiwyn rauhoitteli hevosta ihmeissään.
”Mitä se mahtoi olla, poika?” hän kysyi edelleen tanssahtelevalta hevoselta. Oliko jossain ehkä hätä? Miksi muuten kukaan karauttaisi tuota vauhtia kohti Edorasia? Hän käänsi Róminin ja antoi sen juosta jo näköpiiristä kadonneen ratsukon perään.

Talleilla oli täysi kaaos, kun Aiwyn ja Rómin sinne saapuivat. Ratsastajat kokoontuivat. Jostakin ihmisten ja hevosten keskeltä Aiwyn näki Elfhildin hahmon. Vaikka he eivät varsinaisesti puheväleissä olleetkaan, voisi naiselta kai silti kysyä, mitä oikein oli tekeillä. Aiwyn jalkautui ja talutti Róminin ystävättärensä luokse.
”Elfhild, mistä on kyse?”
Elfhild katsoi häneen ihmeissään, mutta vastasi. ”En tiedä. Théodwinen piti vain lähteä tänne. Ilmeisesti jossain lähikylässä on jotain meneillään.”
”Minun ohitseni tuli hirveää vauhtia ratsukko, kun olin ratsastamassa. Se kaiketi on tämän syynä”, Aiwyn pohti.
”Se ei kuulosta hyvältä. Eikö mustainmaalaisetkin ajettu pois? Sinä muuten järjestit kuulemma aika näytöksen tänään.”
”Näytöksen?” Aiwyn kummasteli.
”Huusit sille nuorukaiselle”, Elfhild tarkensi.
”Menetin malttini. Hän on niin omituinen! Pyrkii seuraani jatkuvasti, on ystävällinen, tulee juttelemaan.”
”Mitä omituista siinä on, Aiwyn?”
Aiwyn katsoi ystävätärtään silmiin. ”Sille ei ole mitään syytä.”
”Totta kai sillä syy on! Hän on kiinnostunut sinusta ja haluaa tutustua sinuun.” Elfhild hymyili päätään pudistellen.
”Mutta Éothed ei ikinä tehnyt noin!” Aiwyn sanoi.
”Voi Aiwyn”, Elfhild huokasi kuin lapselle, ”hän ei ole Éothed. Miehet eivät ole kaikki sellaisia. Sinun Éomiristasi puhtaan vain hyvää, ja Théodwinen mukaan hän puhuu sinusta vain hyvää, suorastaan ylistää.”
”Ylistää? Minua? Miksi minä olisin hänestä kiinnostava? Leski, rampa, vanhempi kuin hän itse…” Aiwyn ei voinut ymmärtää.
”Minä en voi vastata tuohon, Aiwyn. Vain hän voi.”
Aiwyn hymähti. ”Elfhild, minä olen pahoillani. En olisi saanut suuttua sinulle silloin, se oli typerää ja lapsellista.”
Elfhild nauroi ääneen. ”Saat anteeksi. En minä sinulle ole aikoihin ollut suutuksissani.”
Aiwyn hymyili nopeasti, hyvästeli Elfhildin sydän keventyneenä ja vei Róminin talliin.

Se oli siis totta; Éomir oli hyvä mies. Aiwyn tässä se typerys oli ollut. Éothedin jättämät arvet olivat vain liian syviä. Aiwyn oli jälleen mennyt huutamaan viattomalle! Miten sokea hän olikaan ollut. Olisi pitänyt luottaa sitten, että hän viihtyi miehen seurassa, se olisi pitänyt ymmärtää hyväksi. Eikä sen sijaan luulla mitään säädyttömiä.

Ja nyt Éomir oli lähtenyt Ratsastajien mukana ties minne. Pelko hiipi Aiwynin mieleen. Ehtisikö hän koskaan pyytää anteeksi ja selittää erehdystään? Mitä jos Éomir ei enää palaisi? Sama kauhu, joka oli aina ottanut hänet valtaansa Éothedin lähtiessä jonnekin eoredinsa kanssa noin varoittamatta, palasi nyt. Entä jos Éomir jäisi sille tielleen niin kuin Éothed? Se olisi aivan kauheaa. Vaikka Aiwyn tiesi sodan olevan ohitse, pelko hänen sisällään ei sitä uskonut. Jokin uusi vihollinen oli kuitenkin taas Rohanin kimpussa… Jos mies lähti Ratsastajana, sotilaana, jonnekin muualle kuin harjoituksiin, aina sai pelätä. Mies saattoi kuolla tai loukkaantua pahasti, ruumiltaan tai mieleltään. Sodasta oli palannut yhtä paljon miehiä rampoina kuin mieleltään järkkyneinä. Éomir oli liian hyvä mies sellaiseen. Aiwyn pyrki hengittämään rauhallisesti ja laskemaan pitkiä harjanvetoja Róminin selässä. Pakokauhusta ei olisi mitään hyötyä.
”Rómin, sano minulle, että hän tulee takaisin”, Aiwyn pyysi.
Ruuna käänsi päätään ja hörisi hiljaa. Aiwyn rapsutti hevosen otsaa käsi täristen. Hän ei tiennyt minkä takia tunsi näin.

***

Ratsastajat palasivat jo iltapäivällä. Aiwyn oli edelleen tallilla, kun hän kuuli ääniä pihalta. Hän oli istunut tuntikaupalla Róminin karsinassa. Kun hän ehti ulos, hän näki Ratsastajien taluttavan hevosiaan toiseen tallirakennukseen toisilleen puhellen. Aiwyn meni lähemmäs etsien tuttuja kasvoja. Siinä vaiheessa vaimot olivat jo ehtineet miehiään vastaan, ja tervehdykset täyttivät tallipihan. Pelko Aiwynin sydämessä kasvoi, kun hän ei nähnyt Éomiria joukon mukana. Puolituttuja kasvoja, jotkut hän tunsi jopa nimeltä, mutta ei näkynyt sitä miestä, jonka hän halusi nähdä. Oliko miehelle tapahtunut jotain? Viimeiset miehet kulkivat Aiwynin ohitse. Ei Éomiria. Pelko otti Aiwynin syliinsä tukahduttavana ja Aiwyn jäi tuijottamana eteensä tyhjin silmin. Ei taas.
”Etsittekö jotakuta?”
Aiwynin jalat olivat pettää helpotuksesta, kun hän kuuli äänen takaansa. Hän kääntyi ja näki vihdoin Éomirin – täysin kunnossa. Hän juoksi erottavat askeleet, kietoi kätensä miehen ympärille ja painoi poskensa tämän olkapäähän. Éomir hätkähti, mutta sulki sitten Aiwynin syliinsä.

Siinä oli uskomattoman hyvä olla. Éomirin lämmin ja voimakas olemus Aiwynin ympärillä tuntui liian hyvältä. Siitä oli liian kauan, kun joku oli viimeksi pitänyt häntä niin. Toisen läheisyys toi suuremman turvallisuudentunteen kuin Aiwyn muistikaan. Itseään ei voinut syleillä, se oli tosiasia. Éomir tuoksui hevoselta, hieltä ja ulkoilmalta.
”Mistä tämä kunnia, Aiwyn?” mies kysyi hiljaa.
Äkkiä Aiwyn tajusi, missä oli ja mitä teki. Hän vetäytyi pois miehen sylistä ja tunsi kuumotuksen kohoavan poskilleen. Kaikeksi onneksi kukaan ei tutunut katsovan heitä.
”Minä en nähnyt teidän palaavan ja aloin jo pelätä pahinta.”
”Ei kyse ollut taistelusta…”
”Ei”, Aiwyn keskeytti. ”Minun ei tarvitse kuulla. Tärkeintä on, että olette siinä nyt. Olen niin pahoillani aamuisesta, ja luulin, etten saisi tilaisuutta pyytää anteeksi. Kaikki oli typerää väärinkäsitystä, luulin että olette jotain, mitä ette ole.”
”Tottahan toki minä anteeksi annan, Aiwyn. Täytyy tosin sanoa, etten ymmärtänyt alkuunkaan, miksi kiivastuitte niin.”
”Se kaikki johtuu menneisyydestäni”, Aiwyn sanoi laskien katseensa. ”En osannut uskoa, että tahdotte hyvää. Minä… luulin, että yritätte päästä suosiooni vain ruumiini takia.”
”Aiwyn, Aiwyn, en ikinä tekisi sellaista kenellekään naiselle! On kauheaa, jos joku todella tekee niin.” Éomir laski kätensä Aiwynin olalle.
”Éothed teki. Ainakin muutaman kerran. Enkä tiedä, miten päädyimme naimisiin, mutta olen nykyään varma siitä, ettei Éothedin puolelta kyse ollut mistään muusta. Haluan, että te ymmärrätte, miksi olen näin typerä.”

Mistä asti Aiwyn oli puhunut noin avoimesti itsestään puolitutulle miehelle keskellä tallipihaa? Tästä asti, Aiwyn päätti. Hänen piti vain muistaa se, että Éomir olisi luotettava.
”Kelpaisiko tee? Voisin tarjota, jos tulette luokseni”, Aiwyn sanoi.
Éomir hymyili leveästi. ”Tuon parempaa ehdotusta en ole kuullut pitkään aikaan.”

***

Aiwynin piti myöntää, että Éomir oli mukavaa seuraa. Oli miltei surku hyvästellä mies muutamaa tuntia myöhemmin illan jo hämärtyessä. Nyt, kun Aiwyn oli heittänyt varovaisuutensa nurkkaan Éomirin läsnä ollessa, kaikki tuntui helpommalta. Hän kykeni puhumaan asioista, joista kukaan muu ei tiennyt. Ja he sitten olivatkin puhuneet.

Oikeastaan vain siitä, miten Éothed oli kerran lyönyt Aiwynia, Aiwyn oli vaiennut. Se oli ollut vain kerran, ja Aiwyn tahtoi unohtaa koko asian. Éothed oli tullut kotiin humalassa ja vihastui siitä, kun Aiwyn ei heti tullut avaamaan ovea. Aiwyn oli nukkunut eikä ollut kuullut, mutta jotenkin Éothed oli laittanut sen Aiwynin käden syyksi.
”Miksi sinun pitikin olla niin huolimaton, nainen?” Éothed oli ärissyt ja lyönyt Aiwynia yhä uudelleen. Aiwyn oli kaatunut lattialle. Siihen mies oli hänet jättänyt, yksin kyynelten ja kivun kanssa. Paria tuntia myöhemmin Éothed oli kuitenkin tullut hakemaan häntä nukkumaan, itsekin itkien ja loputtomasti anteeksipyyntöjä soperrellen. Mies oli pyytänyt anteeksi myös Aiwynin putoamista. Aiwyn oli sanonut, ettei se ollut Éothedin syytä ja että miehen pitäisi olla jo hiljaa. Se oli ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun Éothed ikinä pyysi anteeksi mitään. Eikä mies ollut sen jälkeen lyönyt kertaakaan.

Muita asioita Aiwyn oli Éomirille jakanut, ja mies oli osoittanut ymmärrystä. Myös Éomir oli kertonut monenlaista itsestään, tosin erilaisia asioita kuin Aiwyn. Hän oli kertonut veljestään, veljenpojastaan ja vanhemmistaan ja oli jakanut Aiwynin menetyksentunteen; Éomir oli menettänyt äitinsä, Aiwyn molemmat vanhempansa. He olivat ymmärtäneet toisiaan, nauraneet ja kokeneet myötätuntoa. Tuo iltapäivä oli ollut kummallinen kokemus. Aiwyn ei ollut ikinä puhunut itsestään niin paljon ja niin avoimesti. Iltapäivän aikana hän oli jakanut enemmän itseään Éomirin kanssa kuin Éothedin kanssa ikinä, vaikka he olivat vain puhuneet. Vain äiti oli kuullut Aiwynilta samankaltaisia asioita kuin Éomir nyt.

Äidistäänkin Aiwyn oli kertonut. Äiti oli ollut hänelle tuki ja turva, luotettavin ihminen koko maailmassa. He olivat olleet läheisiä, ja Aiwyn kaipasi äitiään edelleen. Aiwyn oli syntynyt vanhoille vanhemmille; hänen serkkunsa oli paljon häntä vanhempi vaikka tämän vanhemmat olivat menneet naimisiin viisitoista vuotta hänen vanhempiensa jälkeen. Äiti oli kertonut Aiwynille, että Aiwynilla oli ollut sisar, joka oli kuollut kauan ennen Aiwynin syntymää. Siksi he olivat saaneet toisen lapsen vasta niin paljon myöhemmin, kun jo luultiin, ettei se olisi mahdollista. Tämän kaiken tiedon Aiwyn oli jakanut Éomirin kanssa.

Éomir oli vastineeksi kertonut omasta perheestään. Hänen äitinsä oli kuollut juuri ennen sotaa ratsastusonnettomuudessa ja hänen isänsä oli sairastellut siitä asti. Veljestään Éowinesta Éomir oli puhunut enemmän. Aiwyn saattoi nähdä miehessä väkevän rakkauden veljeä kohtaan, vaikka mies päivittelikin veljensä olevan silloin tällöin liian puhelias asioista, joita ei olisi muille kuulunut sanoa. Éomir rakasti selvästi myös veljensä poikaa, viisivuotiasta Glénwinea. Aiwynin oli pakko nauraa, kun Éomir kertoi pojasta ja tämän touhuista. He olivat nauraneet pitkään Éomirin tarinalle siitä, kuinka Glénwine oli piilottanut isänsä saappaan pöydän alle ja antanut talon muun väen etsiä sitä tuntikaupalla. Kun he olivat lopulta luovuttaneet, Éowine oli istunut pöydän ääreen ja potkaissut saappaansa nurin. Éowinen vaimo oli Éomirin mukaan ystävällinen ja rakastava nainen, jonka nimi oli Mirenel.
”Milloin saan kunnian tavata heidät?” Aiwyn oli huomannut kysyvänsä, ennen kuin ehti estää itseään.
”Aivan pian. Katsotaan, jos voin kustua teidät vielä tämän viikon aikana”, oli kuulunut vastaus.

Nyt Aiwyn pelkäsi sitä hetkeä, kun hänen pitäisi astua Éomirin perheen eteen. Enää hän ei tiennyt ollenkaan, oliko ollut viisasta kysyä Éomirin perheen tapaamisesta. Jokin hänessä oli tuntunut muuttuneen ratkaisevasti vain yhden iltapäivän aikana.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kuten jo aiemmin totesin, minä en oikeastaan ihmettele, että Aiwyn epäilee Éomirin tarkoitusperiä, mutta tuo että hän menee kertomaan asian suoraan Éomirille. Auts. Taisi Aiwyn olla harvinaisen pahalla päällä tuolloin. Ja varmasti Éomir oli aika ällikällä lyöty, kun Aiwyn on aiemmin kuitenkin ollut kohtelias ja ystävällinen häntä kohtaan, ja sitten yhtäkkiä tuollainen muutos. Ihan sivuhuomautuksena täytyy todeta, että Aiwynillä on kyllä melkoinen tuuri, kun hän jatkuvasti suunnittelematta törmää tuohon Éomiriin. ;) Tosin ei tuo Edoras varmastikaan väkimäärältään niin iso paikka ole, etteikö tuo olisi ihan mahdollistakin.

Aiwynin mieli alkoi kuitenkin muuttua tuossa aika nopeasti, vähän yllättävänkin nopeasti, mikä ehkä kielii siitä, ettei hän sisimmässään tuohon Éomirin petollisuuteen edes uskonut, kunhan nyt kiusasi itseään. Minä kuvittelin tuosta tallihässäkästä, että nyt ovat örkit hyökänneet Edorasiin, mutta ei sitten sentään. Mukavaa, että Aiwynin ja Elfhildin "riita" selvisi (vaikka tuntuu kyllä, että riita oli enemmän Aiwynin pään sisällä). Hän on niin omituinen! Pyrkii seuraani jatkuvasti, on ystävällinen, tulee juttelemaan. No tosiaan, häiriintyneen ihmisen tunnusmerkit. :D Elfhild sai sitten mukavasti vakuutettua tuon Aiwynin Éomirin nuhteettomuudesta. Tämähän näyttää etenevän hyvin.

Heh, oikeasti ihmettelen, että Éomir uskalsi puhutella Aiwyniä tuossa tallille palattuaan. Ja sitten kun Aiwyn vielä innostuu halaamaan... No, toivottavasti Éomir ei kammoa epävakaasti käyttäytyviä naisia. ;) (Minä olisin kyllä halunnut kuulla, missä nuo ratsastajat kävivät. Kenties kyse oli vain ilmaisesta oluttarjoilusta jossain syrjäkylän kapakassa, ja kiire ja touhotus oli tuossa aiemmin kova, kun pelättiin että olut loppuisi kesken. :P )

Hyvä juttu, että Aiwyn sai kerrottua itsestään Éomirille. Tämäkin varmasti ymmärtää Aiwyniä nyt paremmin. Tuo, että Éothed oli hakannut Aiwyniä, oli kyllä ikävä juttu (vaikka ei mitenkään yllätys). Ja vaikka Éothed olisi kuinka pyydellyt anteeksi, ei se olisi sitä tekoa mitenkään lieventänyt. Oikeastaan on aika todennäköistä, että jos mies hakkaa vaimonsa kerran, hän hakkaa toisenkin ja kolmannenkin kerran jne. Joten oli varmasti hyvä jo ihan Aiwynin henkirievun kannalta, että Éothed kuoli.

No niin, kaikki näyttää nyt hyvältä Aiwynin ja Éomirin kannalta. Mutta ehkäpä ongelmiakin vielä ilmenee, tai ehtii ilmetä, jos ficcisi jatkuu vielä pitkään. ;) No, minä taidan nyt lopetella, kun tuo ranne alkaa taas kipeytyä, mutta jään innolla odottelemaan jatkoa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 8. luku 2.12.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitos kommentista jonka jaksoit väkertää kipeästä kädestä huolimatta. :D

Aiwyn oli aika pahalla tuulella mennessään huutamaan Éomirille niin, eikä mies todellakaan tajunnut mistä oli kyse. No niin, Aiwynilla on tuuria Éomiriin törmäämisessä, mikä tullaan näkemään vielä monen monta kertaa. Ja onhan siitä hyötyä tämän kirjoittamisen kannalta. Sekä Aiwynin tietysti.

Mieli muuttui aika nopeaan, mutta tajusit, miksi. Aiwyn ei siis oikeastaan uskonut tuohon, ylireagoi vain. Ei örkkejä sentään, Ratsastajat (vai pitäisikö sanoa yksi tietty Ratsastaja..?) vain piti saada ulos kaupungista. Ja Aiwyn selvitti välinsä Elfhildiin, vaikka riita todellakin taisi olla enemmän hänen omassa mielessään. Ja niin, Éomir on harvinaisen häiriintynyt kun on ystävällinen... :wink: Tai ainakin Aiwynin mielestä. Mutta Elfhild osaa puhua ystävälleen ja antaa viime silauksen valmiille ajatukselle.

Jos Éomir kammoaisi epävakaasti käyttäytyviä, hän pysyisi jo kaukana Aiwynista :wink: Ja niin, tämä on taas niitä juttuja miksi en ole hyvä kirjoittaja, minä en nimittäin tiedä mihin Ratsastajat menivät, vaikka pitäisi. Heidän vain piti lähteä hetkeksi pois. Olkoon kyse vaikka oluesta sitten, mutta pois he kuitenkin hetkeksi katosivat.

Minä uskon, että nyt Éomir ainakin tietää, minkä kanssa on tekemisissä, kun Aiwyn uskalsi avautua. Éothed oli tosiaan mennyt lyömään Aiwynia, mutta onneksi ehti tehdä sen vain kerran. Eikä se anteeksipyyntö kyllä asiaa mihinkään muuta, olet aivan oikeassa. Niin, ehkä Éothedin kuolema oli vain hyvästä.

Éomirilla ja Aiwynilla menee taas jonkin aikaa hyvin. Saatte sitten jännittää, miten kauan...

_________________

Katsos, tällä kertaa ei tarvinnut laittaa hymiöitä tuohon vanhaan viestiin uusiksi. :D Mutta siis, tänään on sitten 3x tiistai, eli laitan kaksi kadonnutta lukua ja uuden niiden kanssa nyt peräperää. Tosin siinä menevät hukkaan ne lukujen lopetukset, joista tykkäsin, kun sai jättää "tilanteen kesken" viikoksi. Mutta kumminkin, kolminkertainen jatko.

9. Luku

Vain neljä päivä ehti kulua, kun Éomir ilmoitti, että Aiwyn oli kutsuttu päivälliselle. Aiwyn oli hetken aivan kauhuissaan. Hän ei tiennyt, miten pukeutua ja jos olisi kehdannut, olisi kieltäytynyt kunniasta. Mutta se ei käynyt päinsä, hänen pitäisi vain olla niin kuin hän parhaiten taisi. Hän hermoili koko aamupäivän osaamatta rentoutua hetkeksikään.

Iltapäivällä Éomir tuli hakemaan häntä.
”Oletpa sinä nähnyt vaivaa tavallisen päivällisen eteen!” mies sanoi hymyillen Aiwynin avatessa oven.
”Minulle se ei ole tavallinen päivällinen”, Aiwyn muistutti kirpeästi. Hän oli laittanut ylleen vaaleansinisen leningin ja nostanut hiuksensa nutturalta kahdeksi päätä kiertäväksi palmikoksi. Hän toivoi, ettei olisi liian hieno, mutta kuitenkin tarpeeksi. Hiusten laitto oli vienyt aikaa, mutta lopulta Aiwyn oli onnistunut.
”Oletko valmis lähtemään? Matka voi kestää jonkin aikaa, mutta uskon, että jaksat kävellä”, Éomir sanoi.
”Totta kai jaksan”, Aiwyn lausahti hermostuneena.

***

”Olemme perillä”, Éomir ilmoitti.

He olivat kävelleet kauemmin kuin Aiwyn oli osannut ajatella, miltei Edorasin toiselle puolelle. Aiwynista Éomirin osoittama talo oli suunnaton, ainakin hänen omaan kotiinsa verrattuna. Ovi oli auki lämpimään iltapäivään, suorastaan tukahduttavaan helteeseen. Säätila oli tehnyt kävelystä inhottavampaa kuin se muuten olisi ollut. Ilma oli kostea ja etelässä kerääntyi tummia pilviä vuorten ylle. Illalla voitaisiin saada ukkosta. Aiwyn ei osannut kuitenkaan uhrata enempää ajatuksiaan sille, häntä jännitti hirveästi Éomirin perheen kohtaaminen. Sellaiset tilaisuudet eivät ikinä olleet häntä varten. Hän ei enää uskonut osaavansa edes puhua normaalisti. Éomir vaistosi Aiwynin hermostuneisuuden.
”Rauhoitu, Aiwyn. Ihmisiä hekin ovat, etkä ole menossa tapaamaan mitään kuningasta.” Sitten nuorukainen astui ovelle ja viitasi Aiwynin edellään sisään.

Eteistilasta näki suoraan keittiöön, missä pöytä oli jo katettu. Aiwyn riisui viittansa ja Éomir laittoi sen naulaan. Éowine tuli eteiseen heitä vastaan ja Aiwyn piti kätensä tiiviisti piilossa helmoissaan.
”Tervehdys teille, Aiwyn, ja tervetuloa.”
”Kiitoksia”, Aiwyn sanoi hiljaa keräten kuoren ympärilleen.
Vanhahko mies, jonka vaaleissa hiuksissa oli jo hopeaa ja jonka pitkä selkä oli kumarassa, tuli eteiseen Éowinen ohitse. Ruskeat silmät tutkivat Aiwynin päästä varpaisiin.
”Aiwyn, tässä on isämme, Fastwine. Isä, tämä on Aiwyn Éothainin tytär”, Éomir esitteli.
”Päivää”, Aiwyn sanoi pienesti nyökäten.
”Hyvää päivää”, Fastwine sanoi. Ruskea katse tutki Aiwynia edelleen ja Aiwyn tunsi olonsa vaivaantuneeksi. Katse tuntui jo melkein tungettelevalta.
”Mennään keittiöön”, Éomir ehdotti ja talutti Aiwynin käsipuolesta toiseen huoneeseen. Pöydän vierellä seisoi melko pitkä nainen, jonka vaaleissa hiuksissa oli häivä ruskeaa, ja poika joka kuunteli äitinsä sanoja siitä, ettei pöydästä otettu ennen kuin istuttiin syömään.
”Mirenel, tässä on Aiwyn. Aiwyn, Éowinen vaimo Mirenel ja heidän poikansa Glénwine”, Éomir esitteli taas.
Mirenel hymyili tervehdykseksi ystävällisesti, poika tuijotti. Aiwyn tyytyi nyökkäämään jäykästi.

***

He söivät hiljaisuuden vallitessa. Aiwyn tunsi koko ajan olevansa tarkkailun kohteensa. Hänen olonsa oli epämukava hänen istuessaan Éomirin vierellä, ehkä liiankin lähellä. Mirenel istui häntä vastapäätä poikansa vieressä, ja Éowine ja Fastwine pöydän päissä. Aiwyn oli vielä onnistunut pitämään kätensä piilossa; ruoka oli jonkinlaista keittoa. Silti hänen syömisensä riitti saamaan Fastwinen huomion.
”Tehän syötte väärällä kädellä”, mies sanoi.
”Minä olen vasenkätinen”, Aiwyn vastasi lyhyesti. Sitten hiljaisuus valtasi pöydän jälleen. Hetken kuluttua Fastwine puhui uudelleen.
”Onkos teillä veljiä tai siskoja?”
”Ei ole”, Aiwyn vastasi nielaistuaan lusikallisen.
”Ei miestä talossa?”
”Ei ole, isäni ja mieheni ovat kuolleet”, Aiwyn sanoi.
”Osanottoni”, Mirenel sanoi hiljaa puuttuen puheeseen. Aiwyn nyökkäsi naiselle kiitokseksi.
”Vai että leskinaista on Éomir tapaillut”, Fastwine sanoi hiljaa.
”Kyllä sinä sen tiesit, isä”, Éomir sanoi terävästi.
Fastwine tuhahti ja keskittyi keittoonsa. Kukaan ei puhunut mitään niin kauan kuin he söivät.

Jotenkin Aiwyn pystyi syömään kaiken lautasellaan olevan, vaikka häntä jännitti edelleen kaiken aikaa. Kun kaikki olivat lopettaneet, Mirenel nousi ja alkoi korjata astioita pöydältä. Aiwyn päätti olla ystävällinen ja antaa itsestään hyvän kuvan; hän voisi aivan hyvin auttaa naista.
”Voinko auttaa jotenkin?” hän kysyi nousten seisomaan.
Mirenel hymyili aidon iloisena. ”Kiitos. Voit tuoda sen kulhon minulle.”
Aiwyn nyökkäsi ja tajusi vasta sitten, että ei olisi pitänyt tarjota apuaan. Hän ei voisi piilottaa kättään minnekään. Hän yritti piilotella sitä hihassaan siinä onnistumatta ja päätti antaa olla. Piti vain toivoa, ettei kukaan kiinnittäisi huomiota. Nopeasti hän nosti keittokulhon käsiinsä ja meni Mirenelin luokse kiertäen pöydän.
”Kiitos avustasi”, Mirenel sanoi taas. On mukavaa saada toinen nainen luokseen, alan väsyä kaikkeen kun olen yksin, ja uusi lapsikin tulossa.”
”Onnitteluni lapsen johdosta”, Aiwyn sanoi hiljaa, kun ei tiennyt, mitä muutakaan olisi todennut. Mirenel tuntui olevan kovin varma siitä, että saisi Aiwynin avukseen useammin. Vai kuvitteliko Aiwyn vain kaiken..? Päätään hieman pudistaen hän kääntyi hakemaan leipätarjotinta pöydästä.

Miehet istuivat edelleen pöydän ääressä hiljakseen rupatellen. Aiwyn ehti kuulla sanan sieltä, toisen täältä kun hän ja Mirenel kantoivat astioita pöydästä, vaikka keskustelu tuntui kummasti taukoavan aina kun hän lähestyi.
”Minä ihmettelen sitä edelleen, kuten veljesikin”, Fastwine sanoi kerran Éomirille.
”Isä, antaisit olla”, Éomir vastasi pöytää tuijotellen. Kun Aiwyn lähti taas pöydän viereltä, hän kuuli Fastwinen puhuvan.
”Kyllähän se nätti likka on, mutta neitoihminen sinulle paremmin sopisi.”
Jostain syystä Aiwyn tunsi olonsa yhtä aikaa imarrelluksi ja loukatuksi.

Kun pöytä oli tyhjä, alkoi ulkoa kuulua korvia huumaavaa jylinää ja saman tien sade alkoi piiskata kattoa. Ukkonen oli sitten tullut, kuten jo aiemmin päivällä oli voinut aavistaa. Aiwyn huokasi itsekseen; hän kastuisi läpimäräksi ennen kuin olisi kotona.
”Kiitokset ateriasta. Oli mukavaa tavata teidät”, hän sanoi joutuen korottamaan ääntään kattoon ropisevan sateen yli. Hän halusi kotiin, satoi tai ei.
Éowine katsoi häneen hämmästyneenä. ”Ettehän te voi suin päin sateeseen juosta!”
”Minkä takia en voisi?” Aiwyn kysyi ennen kuin ehti estää itseään.
”Asutte ilmeisen kaukana. Emme voi päästää teitä kastumaan, eikä Éomir voi antaa teille lupaa lähteä noin surkeaan ilmaan.”
Niin Aiwynin kuin Éowinenkin katse siirtyi Éomiriin. Mies räpytteli hetken silmiään epävarmana.
”On jo myöhä. Minun pitää päästä kotiin vielä tänään. Mieluummin sitten kastun kuin lähden yön selkään”, Aiwyn totesi.
”Mutta miksi ette jää yöksi? En usko sateen laantuvan paljon ennen aamua”, Éowine sanoi.
”Enhän minä voisi…”Aiwyn vastusteli.
”Totta kai se sopii”, Fastwine liittyi puheeseen. Éomir voi nukkua yön yli minun huoneessani, niin te Aiwyn pääsette hänen huoneeseensa. Eikö vain?” Mies katsoi nuorempaan poikaansa.
Éomir näytti hivenen tyrmistyneeltä, mutta myöntyi heti. ”Ei Aiwynia voi päästää tuohon kaatosateeseen. Se on hyvä ajatus.”

***

Aiwyn löysi itsensä pian Éomirin huoneesta aivan vastoin tahtoaan. Hän ei olisi missään nimessä tahtonut jäädä yön yli, mutta kun kaikki olivat sitä vaatineet, ei hän ollut voinut kieltäytyä kutsusta. Hän ei voisi nukkua vaalean pukunsa kanssa; se oli liian raskas ja epämukava. Hän istuutui sängylle ja huokasi.

Éomirin huone oli melko suuri, vaikka siellä ei ollutkaan paljon kalusteita; vain sänky ja vaatekaappi sekä pieni pöytä, jonne Mirenel oli tuonut kynttilöitä valaistukseksi. Tummilla seinillä leikki varjoja kynttilän liekin liikkuessa. Huoneen ovi oli tiukasti kiinni, eikä ikkunoita ollut. Mikäli Aiwyn oli käsittänyt oikein, huone, jossa hän oli, sijaitsi Fastwinen ja Mirenelin ja Éowinen huoneiden välissä.

Julma sade! Aiwyn ei olisi kastumisesta välittänyt, hän olisi mieluummin kävellyt sateessa kuin jäänyt yöksi. Aiwyn kaatui selälleen peiton päälle ja tuijotti kattoon. Tilanne oli epämukava. Hän halusi kotiin, omaan huoneeseensa ja talon lohduttomaan hiljaisuuteen johon oli jo tottunut. Nyt seinien takaa vaimeana muminana kantautuvat ja toisiinsa sekoittuvat äänet hermostuttivat häntä. Aiwyn kirosi sanojaan, jotka olivat tuoneet hänet tänne. Se olisi tapahtunut joka tapauksessa, mutta ehkä vasta myöhemmin, paljon myöhemmin. Hetken Aiwyn leikki ajatuksella mennä ilmoittamaan, että hän lähtisi kuitenkin sekä pimeään että sateeseen. Hän ei kuitenkaan kehdannut, ei nyt, kun oli jo huoneessa ja toiset olviat hänen parastaan ajatellen saaneet hänet jäämään. Pitäisi vain alistua viettämään yö täällä.

Mutta entä nukkuminen sitten? Aiwyn ei ollut nukkunut vieraassa paikassa vuosiin. Jos hän aamulla näyttäisi kovin väsyneeltä, talon väki luulisi, ettei hän viihtynyt ja Aiwyn kokisi olevansa epäkohtelias. Vielä jokin aika sitten se ei olisi ehkä vaivannut, mutta nyt vaivasi. Éomirin takia Aiwyn välitti.

Hän nousi sängyltä, riisuutui ja piiloutui peiton alle. Olisi pakko nukkua vaatteitta; alushameessa se olisi hiostavaa ja hänen vaaleansininen pukunsa oli aivan liian epämukava nukkumista varten. Nyt täytyi vain toivoa, että kukaan ei häiritsisi häntä ennen kuin hän olisi taas hereillä ja turvallisesti vaatteet yllään. Aiwyn nosti kätensä purkamaan kampauksen; senkään kanssa ei voisi nukkua mukavasti. Sitten hän veti peiton leukaansa asti ja jäi tuijottamaan kattoa sammuttamatta vielä kynttilää.

Vuode tuoksui Éomirilta. Mitenpä muutenkaan, Aiwyn hymähti ja kääntyi kyljelleen. Nyt hänen olonsa oli jo paljon mukavampi ja hän oli varma, että nukkuisi joka tapauksessa. Sade oli toisaalta onni; se viilensi ilmaa niin että peiton alla oli juuri sopivan lämmintä kesästä huolimatta. Aiwyn kuunteli, miten äänet seinien takaa hiljenivät. Jonkin ajan kuluttua toisen seinän takaa alkoi kuulua kuorsausta. Aiwyn niisti kynttilän sammuksiin ja veti peiton sitten taas ylleen. Lämmin raukeus otti hänet valtaansa pian, ja hän nukahti rauhalliseen uneen, rauhallisempaan kuin pitkään aikaan.

***

Huoneeseen virtasi jostain valoa, kun uni karkasi Aiwynilta. Hän tuijotti hetken kattoon ja nousi sitten ylös pirteämpänä kuin pitkään aikaan. Hän pukeutui ja istuutui sitten sängynreunalle hiuksiaan palmikoimaan. Sen suurempaan hänen ei tehnyt mieli vaivautua: pelkät palmikot saisivat olla tarpeeksi. Hän saattoi vain arvailla, kuinka pitkällä aamu oli. Aiwyn toivoi, ettei hän olisi herännyt kovin myöhään.

Matka huoneesta keittiöön kertoi, että oli vasta aikaista. Vain Mirenel oli jalkeilla ja keitteli puuroa Aiwynin astuessa huoneeseen. Nainen hymyili Aiwynille.
”Huomenta. Nukkuvatko muut vielä?” Aiwyn kysyi.
”Kyllä. Minä rakastan näitä aamuhetkiä, hetken omaa rauhaa.” Mirenel hämmensi kattilaa puhuessaan.
”Se on helppo uskoa”, Aiwyn sanoi.
He vajosivat hiljaisuuteen, jonka rikkoviat vain Mirenelin puuronkeiton äänet.
”Olet tainnut tykästyä Éomiriin oikein kunnolla?” Mirenel kysyi äkkiä. Aiwyn hätkähti ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta ei keksinyt mitään järkevää vastusta jopa liiankin suoraan kysymykseen. Hän sulki suunsa ja puri poskeaan epävarmana, tuntien punan kohoavan poskilleen. Mirenel nauroi lempeästi hänen hymylleen.
”Ei sinun tarvitse kauhistua kysymystä!”
”Kyllä. Mitään sellaista ei ole.” Aiwyn kielsi päätään pudistaen.
”Eikö?” Mirenel loi katseen hänen kulmiensa alta. ”Mitä se sitten on? Éomirhan ilmiselvästi kosiskelee sinua!”
Aiwyn laski katseensa. ”En ole tahtonut myöntää sitä itselleni. Viihdyn Éomirin seurassa, mutta jotenkin kaikki tapahtuu liian nopeasti. Edellinen mieheni…”
Mirenelin katse siirtyi kattilaan. ”Olen pahoillani. Rakastat häntä yhä.”
Aiwynin oli pakko naurahtaa ääneen. Mirenelin seurassa oli ihmeen helppo olla kaikesta, jopa puheenaiheesta, huolimatta. Mirenel nosti taas katseensa ihmeissään häneen.
”Ei. Emme tulleet juuri toimeen. Hän istutti minuun ajatuksen, ettei miehiin voi luottaa, ja tuo ajatus puskee vastaan. Vannoin, etten katselisi enää yhtään miestä, mutta sitten Éomir…”
Mirenelin kasvot levisivät hymyyn. ”Älä kiusaa itseäsi, jos asia on niin”, nainen sanoi vain.

Jonkin ajan kuluttua Fastwine asteli keittiöön. Hän silmäsi pitkään Aiwynia ennen kuin toivotti hyvät huomenet. Aiwyn nolostui äskeinen puheenaihe mielessään. Aivan kuin Éomirin isä voisi päältä nähdä, mitä naiset olivat jakaneet. Pian myös Éomir ja Éowine liittyivät seuraan. Éomir vältteli katsomasta Aiwyniin koko aamiaisen aikana. Kun he olviat syöneet, Éomir halusi saattaa Aiwynin kotiin. Aiwyn antoi heti myöntävän vastauksen.

Aamu oli pilvinen ja harmaa, vesi kiilteli maassa. Viileä tuuli pyyhki Edorasin yli ja ilma oli puhdistunut. Vaikka oli kesä, sade oli tehnyt tehtävänsä; oli miltei kylmä. Aiwyn värähti ja Éomir kiersi kätensä luontevasti Aiwynin hartioille.
”Éomir, mistä on kyse?” Aiwyn kysyi äkkiä.
”Missä asiassa?” Éomir kysyi vastaan.
Aiwyn katsoi miestä silmiin. ”Minkä takia tulet luokseni, seuraani?”
”Siihen.. on moniakin syitä”, Éomir sanoi ja rykäisi. Aiwyn odotti hiljaa.
”Ensinnäkin, olen silloin tällöin yksinäinen mies. Toiseksi, sanoit minulle itse, että olet aina yksin. Kukaan sinunlaisesi ei saisi olla yksin. Kolmanneksi, olet kaunis nainen, jonka seurassa viihdyn erinomaisesti. Neljänneksi… pidän sinusta.”
Hetken mielijohteesta Aiwyn painautui miestä vasten ja kysyi: ”Kuinka paljon?” Hän huomasi Éomirin jännittyvän ja yllättyvän, ja huomasi pitävänsä siitä, mitä oli saanut aikaan. Edelleen he kävelivät eteenpäin Edorasin kaduilla, ja ihmisiä oli jo ulkona. Aiwyn ei silti välittänyt ollenkaan.
”Varsin paljon”, Éomir vastasi vedettyään henkeä.
”Se ei siis ole ’erityisen paljon’, niin kuin toivoin”, Aiwyn yllytti.
Éomir huokasi. ”Kyllä minä sinusta erittäinkin paljon pidän.”
”Ja miten paljon on erittäin paljon?” Aiwyn kysyi.
Éomir pysähtyi ja Aiwyn hänen mukanaan. ”Näin paljon”, mies sanoi ja kumartui suutelemaan Aiwynia siinä, keskellä katua, kaikkien paikalla olevien nähden. Aiwyn ei kuitenkaan jaksanut välittää siitä. Hänen maailmansa oli vain mies, jonka kädet olivat hänen ympärillään ja huulet hänen huulillaan.

Hetki oli ohitse Aiwynin mielestä liian pian. Etäisesti hän tajusi ihmisten katseet, kun Éomir suoristautui.
”Eli se on noin paljon”, Aiwyn henkäisi hymyillen.
Éomir ei vastannut, katseli vain Aiwynin kasvoja hiljaa.
”Aiwyn, siitä hetkestä alkaen, kun puhuin kanssasi ensi kerran, olen halunnut saavuttaa luottamuksesi ja pitämisesi. Miten on?” mies kysyi lopulta katselleen häntä silmiin.
”Kyllä minä sinuun luotan. Ja pidänkin niin paljon, että annoin sinun tehdä tuon”, Aiwyn hymyili.
”Se ei siis ole ’erittäin paljon’”, Éomir toisti hänen aikaisemmat sanansa.
Aiwyn nauroi. ”Halusin nähdä asioita, siksi sanoin niin. Mutta haluaisinko sinun pitävän minusta, jos en itse tuntisi samoin?”
”Et”, Éomir sanoi naurahtaen. ”Tuon parempaa vastausta en olisi voinut toivoakaan saavani sinulta.”

Kun he lähtivät jälleen kävelemään, käsi toisen kädessä, Aiwyn ei enää jaksanut ollenkaan välittää siitä, mitä ihmiset häneltä ajattelivat. Sen sijaan hän hymyili kaikille vastaantulijoille, jotka sattuivat häntä katsomaan.

10. Luku

Aiwyn oli onnellinen. Hän oli saanut Elfhildin takaisin ja uuden ystävättären Mirenelistä, ja Éomirin hän tapasi melkein päivittäin. Oli kulunut joitakin päiviä siitä, kun hän oli ollut Éomirin luona. Elfhild oli tullut käymään Aiwynin luona, ja kuuma, aurinkoinen päivä oli vienyt heidät takapihalle.
”Elfhild, minusta tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni rakastunut.”
Elfhild hymyili. ”Vastako sinä sen tajusit?”
Aiwyn katsoi ystävätärtään kysyen.
”Minä olen kyllä huomannut sen jo kauan sitten. Hän vetää sinua puoleensa ja päinvastoin”, Elfhild vastasi äänettömään kysymykseen.
Aiwyn räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Miten voit sanoa noin? En ole edes tuntenut häntä kauan.”
”Olen nähnyt teidät yhdessä. Kuten silloin talleilla. Olit häntää kärsimässä, kun et nähnyt hänen jo menneen talliin ja tulleen uloskin. Hän katseli sinua jonkin matkan päästä.”
”Sinä olet tarkkaillut minua!” Aiwyn nuhteli.
”En tarkoituksella. Ja sitä paitsi se teidän suudelmanne keskellä katua kertoo myös jotakin!” Elfhild nauroi.
”Sinä tiesit?” Aiwyn hämmästyi.
”Kolme ihmistä tuli kertomaan minulle siitä vielä samana aamuna.”
”Onko se niin suuri asia?”
”Aiwyn! Mieti nyt. Kuinka usein olet jonkun nähnyt tekemässä samoin? Ja kun se olet vielä sinä, jota yleisesti pidetään erakkona.”
Aiwynin piti myöntää, että ystävätär puhui totta. Ei kukaan näyttänyt tunteitaan kovin avoimesti, ne jätettiin aikaan kahden kesken. Äkkiä Aiwynia alkoi nolottaa ja hän painoi päänsä. ”Mitä onkaan tapahtunut? Se oli Éomir, mutta minä yllytin!”
Elfhild naurahti hyväntahtoisesti ja taputti Aiwynia olalle. ”Älä ajattele sitä noin. Tapahtunut on tapahtunut.”
”Se on totta”, Aiwyn huokasi.
Ja on muillakin suuria uutisia”, Elfhild sanoi äkkiä.
”Mitä nyt?” Aiwyn sanoi nostaen katseensa Elfhildiin.
”Minä odotan lasta!”
Aiwyn tuijotti Elfhildiin hetken aivan ällistyksissään. ”Voi, onnitteluni!” hän huudahti ja halasi ystävätärtään.
”Kiitos.”
”Minun olisi pitänyt huomata, että haluat kertoa jotain!” Aiwyn sätti itseään. Hän tajusi vasta nyt, että Elfhild oli kaiken aikaa ollut kuin tulisilla hiilillä. Jo saapuessaan naisen ilme oli ollut erilainen. Aiwyn katseli ystävätärtään tarkasti. Siniset, loistavat silmät, kapea suu, vaaleat ja paksut hiukset nutturalla. Valkea mekko puki Elfhildiä erinomaisesti. Ystävätär oli aina ollut yhtä kaunis.
”Milloin?” Aiwyn kysyi sitten.
”Laskujeni mukaan Súlimëna.” Elfhild hymyili edelleen.
”Onnittele Théodwinea puolestani, onnittelethan?”
”Totta kai.”

***

Kun Aiwyn oli hyvästellyt Elfhildin, hän tajusi päivän olevan pidemmällä kuin hän oli luullut. Éomirin oli pitänyt tulla käymään hänen luonaan sinä päivänä. Päivä alkoi kuitenkin kääntyä jo iltaa kohti, vaikka olikin edelleen lämmintä ja valoisaa. Aiwyn ihmetteli hieman sitä, ettei Éomir ollut tullut. Mies oli tavallisesti täsmällinen a piti lupauksensa. Aiwyn jäi keittiön ikkunan ääreen katsellen suuntaan, josta oletti Éomirin tulevan.

Aika kului. Aurinko matkasi yhä vain lännemmäksi eikä Éomiria vain kuulunut. Aiwyn huolestui ja alkoi jo epäilläkin. Pian olisi pimeä. Olivatko viimeiset päivät olleet nuorelle sotilaalle vain hupia? Éomir oli nuori, komea sotilas. Kukapa ei huolisi häntä seuraansa? Toiveet olivat pettäneet Aiwynin kuitenkin jälleen, toiveet, joita hän ei osannut pitää poissa mielestään. Aiwyn koetti saada itsensä uskomaan, ettei Éomir voisi tehdä hänelle niin. Vanhat epäluulot olivat kumminkin aivan lian syvässä jäätääkseen Aiwynin rauhaan epätoivoon suistavilta ajatuksilta. Pitäisikö Aiwynin muistaa Éothed paremmin, kun hän vietti aikaansa Éomirin kanssa, muistaa petollisuus?

Vihdoin Aiwyn näki Éomirin harppovan talojen ohitse ja ponkaisi pystyyn, säntäsi ovelle ja avasi sen ennen kuin Éomir ehti nostaa kättään koputtaakseen. Nuorukainen pelästyi pahemman kerran.
”Aiwyn!”
”Mitäs annoit odottaa itseäsi”, Aiwyn pisti vastaan ja päästi miehen sisälle.
”Olen pahoillani, että minulla meni näin kauan”, Éomir sanoi selittämättä sen enempää. Aiwynia se ei enää osannut häiritä, oli tärkeintä että mies oli tullut.
”Ei se niin kovasti haitannut. Elfhild oli täällä aiemmin päivällä”, hän sanoi hymyillen.
”Olet oppinut hymyilemään”, Éomir sanoi vastaten hymyyn.
Vaikka Aiwyn oli epäillyt Éomiria vain hetkeä aiemmin, enää hän ei sitä edes ajatellut. Éomir oli siinä nyt, muulla ei olut merkitystä.

”Eikö perheesi ihmettele, missä olet näin myöhään?” Aiwyn kysyi, kun auringonlaskusta oli kulunut jo pitkä tovi.
”Eivät he mitään ihmettele. Mirenelin sukulaisia tuli käymään, hän on serkkujensa lumoissa ja Éowine vei Mirenelin sedän kapakkaan. Heillä on tarpeeksi ajateltavaa ilman minuakin.”
”Toivoisitko, että joku odottaisi sinua kotiin?” Aiwyn kysäisi.
”Isä olisi epäluuloinen, jos olisin poissa koko yön, mutta ei hän erikoisesti minua odota. Éowinellä on oma elämänsä. En tiedä.” Éomir kohautti olkiaan.
Aiwyn tarttui miehen käteen, joka lepäsi pöydällä. ”Minä odotan sinua kun olet poissa luotani. Niin kuin koko iltapäivän tänäänkin.”
”Kiitos, Aiwyn.” Éomir katsoi häntä silmiin. ”Toivon, että vielä tulee päivä jolloin minun ei tarvitse mennä pois luotasi.”
Aiwyn naurahti. ”Sinä olet sotilas. Ja menet naimisiin jonain päivänä.”
”En ole sotilas elämäni loppuun asti. Kyllä minä jonain päivänä olen liian vanha miekkaa heiluttamaan.” Éomir jätti toisen Aiwynin väitteen vastaamatta.
”Ellei se sama miekka vie sinua sitä ennen”, Aiwyn sanoi ja värähti.
Éomir katsoi häntä vakavana ja silitti sormellaan hänen kämmenselkäänsä. ”Ei vie. Minä en kuole taistelussa. Olet menettänyt jo yhden miehen niin. Toista et tule niin menettämään.”
”Miten voit olla noin varma tuollaisista asioista? Kuten siitä, että tuntisimme toisemme myöhemminkin?”
Éomir ei sanonut mitään.

***

Seuraava päivä oli yhtä kaunis kuin edellinenkin. Sininen taivas oli lähes pilvetön. Aiwyn oli käynyt ratsastamassa ja tuli tallista aikeenaan suunnata kotiin. Tuttu ääni tallipihalla sai hänet pysähtymään tallin ovelle. Pian hän näki Éowinen, Éomirin ja tuntemattoman nuoren naisen, varmasti naimattoman, hevosten selässä. Éomir sanoi jotain saaden veljensä ja tytön nauramaan. Vaaleat hiukset valtoimenaan ratsastava leveähymyinen tyttö jäi hevosensa, komean kimon, selkään, kun miehet jalkautuivat. Aiwynin katsellessa tallin ovelta, näkymättömistä, Éomir jätti hevosensa veljelleen ja nosti tytön satulasta. Ennen kuin mies laski tytön alas, hän pyöritti tätä ympäri käsivarsiensa varassa. Helisevä nauru soi tallipihalla kirkkaana ja sekoittui miesten matalampaan nauruun. Kun tyttö oli maassa, tämä kietoi kätensä Éomirin ympärille ja nauroi edelleen.

Aiwyn ei kestänyt enempää. Hän kääntyi takaisin talliin ja meni Róminin luokse. Hän istui hevosensa karsinaan ja tunsi olonsa petetymmäksi kuin milloinkaan, edes Éothedin aikoina. Aivan kuin yhden miehen petoksen toistaminen ei olisi tarpeeksi, sen piti tapahtua uudelleen. Aiwynin olisi pitänyt tietää, että toiveita ei pitäisi päästää irti. Éomirin seurassa olikin ollut liian mukavaa, jotta se olisi voinut olla totta.

Aiwyn oli luullut, ettei hän enää Éothedin kuoltua itkisi yhdenkään miehen takia. Se ei kuitenkaan toteutunut; suolaiset, kuumat kyyneleet kastelivat hänen kasvonsa. Rómin tuli hänen luokseen, kävi huokaisten makuulle ja laski päänsä Aiwynin syliin. Aiwyn rapsutti hevosen korvia niiskuttaen, tuskin nähden mitään kyyneltensä läpi. Ruuna sentään oli uskollinen ja hänen kanssaan, lohdutti jos jokin harmitti. Aiwyn ei voisi ikinä arvostaa mitään niin paljon kuin sitä, että Rómin tuli hänen luokseen ja laski päänsä hänen syliinsä. Ainut huono puoli asiassa oli se, että suuri pää painoi niin paljon ja jalat puutuivat. Aiwyn siirsi jalkojaan ja niitä alkoi pistellä. Rómin tunsi eleen jo ja nosti päänsä. Se tökkäsi Aiwynia turvallaan olkapäähän kuin sanoen, että pitäisi ryhdistäytyä. Nyt se oli kuitenkin mahdotonta. Aiwynin itku ei ottanut laantuakseen. Hänet oli petetty verisemmin kuin ikinä sitä ennen, vaikka hänen oli pitänyt kokea paljon. Hetken vanhat arvet olivat alkaneet jo hävitä, mutta nyt ne kaikki oli revitty uudelleen auki. Pienen hetken Aiwyn oli luullut, että voisi luottaa mieheen. Nyt hänen oli pakko uskoa, että luotettava mies oli yhtä lailla tarua kuin kesy lohikäärme.

Rómin tuhisi Aiwynille ja Aiwyn kohotti kätensä taputtamaan hevosta. Se ei sentään jättäisi Aiwynia vielä pitkään aikaan, se oli nuori ja voimakas eläin. Kun Aiwyn ei osoittanut lähtemisen tai rauhoittumisen merkkejä, hevonen nousi seisomaan ja löntysti ruokansa luokse. Aiwynin läsnäolo ei haitannut sitä, sillä Éothedin kuoleman jälkeen Aiwyn oli saattanut istua karsinassa useita tunteja.

Itku ei tahtonut loppua lainkaan, eikä mieli ollut uskoa sitä, minkä vasta oli nähnyt. Aiwyn kiersi käsivarret ympärilleen ja keinutti itseään hiljaa edestakaisin. Miten Éomir saattoi? Ensin puhui hänelle kuin he olisivat jo kihloissa ja seuraavana päivänä pyörittelee neitoja sylissään. Se oli törkeää, Éomir oli pahempi kuin Éothed! Éothed oli satuttanut Aiwynia, mutta ei ollut vaivautunut teeskentelemään mitään. Éomir oli kaksinaamainen roisto, joka esitti rakastunutta ja kuitenkin oli toisen kanssa, kun Aiwyn ei ollut paikalla. Jos Aiwyn jotain halveksi, niin tekopyhyyttä. Viime hetken jälkeen Aiwyn arvosti paljon enemmän Éothedin avointa inhoa kuin Éomirin käytöstä. Éomir oli toisen seurassa, ja varmasti nauroi samalla Aiwynin herkkäuskoisuutta. Ajatus satutti, mitenpä muutenkaan. Aiwyn tiesi, ettei mustasukkaisuudesta ollut hyötyä. Siksi hän tyytyi sättimään itseään siitä, että oli päästänyt Éomirin lähelleen ja luottanut, vaikka tiesi varsin hyvin miten asiat aina menivät.

Kuinka monta kertaa ihminen saattoi tehdä saman virheen?

***

Oveen koputettiin. Aiwyn ei olisi tahtonut mennä avaamaan, sillä hän ei halunnut sanoa sanaakaan Éomirille. Mutta toisaalta ovella voisi olla myös Elfhild. Niinpä hän meni ovelle ja avasi sen.
”Elfhild! Hevosten isän nimeen, onneksi se olet sinä!” Aiwyn huokasi nähdessään ystävättärensä kasvot. Oikeastaan ainoat kasvot, joita hän kesti sillä hetkellä katsoa.
”Miten niin?” Elfhild hämmästeli astuessaan Aiwynin ohitse sisälle. Nainen katsoi Aiwyniin huolestuneesti huomaten punoittavat silmät. Aiwyn käänsi kasvonsa pois ja sulki oven.
”En halua tällä hetkellä kohdata ketään muuta. En pystyisi siihen.”
”Mitä sinä puhut? Etkö edes Éomiria?”
”Häntä minä juuri tarkoitin”, Aiwyn tuhahti hiljaa.
”Kerro minulle”, Elfhild käski äitimäisesti.
”En halua kaataa murheitani niskaasi. Omapahan on erehdykseni”, Aiwyn sanoi ja meni keittiöön. ”Miksi tulit?”
”Tulin vain käymään paremman tekemisen puutteessa. Tiedät, että kumpikaan meistä ei saa rauhaa ennen kuin olet puhunut”, Elfhild sanoi.
He istuivat pöydän ääreen ja Aiwyn etsi sanoja aloittaakseen. Hän ei tiennyt mitä sanoa, ja jotenkin muutama tunti yksin oli saanut hänet ajattelemaan tapahtunutta toisin. Kaikki oli Aiwynin omaa syttä, kun hän oli mennyt luottamaan. Ehkä sellainen oli aivan tavallista nuorempien – naimattomien – keskuudessa, ja Aiwyn hermostui turhasta.
”No niin. Puhu pois, Aiwyn.”
”Minä… näin hänet. Talleilla jonkun neitosen kanssa. Hän nosti tytön satulasta ja pyöritti ympäri…” Aiwyn pysähtyi hengittämään. ”Éomirin velikin oli siellä. He nauroivat ja näyttivät perin onnellisilta.”
”Miten törkeä mies!” Elfhild närkästyi.
”En ole enää niin varma tuosta. Hän ei ole luvannut minulle mitään, ollut vain ystävällinen ja seuraksi. Ehkä minä tässä olen olettanut liikoja… Hän saa olla kenen kanssa tahtoo, ei se kuulu minulle. Olen vain ollut typerä ja elätellyt toiveita. Typeriä, merkityksettömiä toiveita, jotka veivät minulta ja Éothedin.”
”Ja hän ei saa olla kenen kanssa tahtoo! Aiwyn, mitä sinulle on tapahtunut? Mieshän on kosiskellut sinua jo melkein kuukauden päivät. Ei sen jälkeen noin vain mennä toisen luokse, usko pois. Sinun pitäisi taistella ajatusta vastaan ja olla tivaamassa selitystä eikä istua kotona syyttämässä itseäsi typeryydestä.” Elfhild katsoi Aiwynia silmiin miltei surullinen ilme kasvoillaan.
Aiwyn ei vastannut. Kosiskeluksi Mirenelkin oli sitä kutsunut, mutta miten Éomir voisi silloin tehdä niin kuin oli tehnyt? Ei, Aiwyn oli vain ymmärtänyt asiat väärin.
”Hän ei ole silti tehnyt minulle lupauksia mistään”, hän sanoi lopulta.
Elfhild näki, ettei Aiwyn halunnut puhua enempää ja alkoi kertoa Théodwinen suhtautumisesta lapseen. Mies oli mielissään, mutta Elfhild sanoi hänen jännittävän varmaankin enemmän kuin Elfhild itse. Théodwine oli kuulemma ruvennut kovin huolehtivaiseksi.
”Se on omituista, sillä olen kuullut muilta miesten tavallisesti huolehtivan siitä, ettei taloudenpito häiriinny vaikka lapsi tuleekin taloon”, Elfhild nauroi. ”Théodwine on niin kultainen.”
Se sai Aiwynin hymyilemään iloisena ystävättären puolesta. Sitten nauru kuoli hänen huuliltaan. ”Éothed olisi varmasti kuulunut niihin miehiin, joita lapsi tuskin liikuttaa. Sinun pitää olla onnellinen Théodwinesta.”
”Minä olenkin. Erittäin onnellinen.”

Sitten oveen koputettiin uudelleen. Aiwyn loi pelokkaan silmäyksen Elfhildiin. Se ei voisi olla kukaan muu kuin Éomir, nyt kun Elfhild oli jo täällä.
”Nyt sinulla on ainakin hyvä syy käännyttää hänet pois luotasi”, Elfhild sanoi ilottomasti.
”Niin”, Aiwyn myönsi, nousi seisomaan ja käveli hitaasti eteiseen. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän sanoisi. Kuin unessa hän tarttui ovenkahvaan ja avasi oven.

Hän oli arvannut oikein.

11. Luku

”Hei”, Aiwyn tervehti ilman vähäisintäkään hymyä tai lämpöä äänessään. Éomir katsoi häneen selvästikään mitään ymmärtämättä. Mies avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Aiwyn keskeytti hänet.
”Elfhild on täällä nyt, et voi tulla. Oli mukavaa että kävit, vaikka en haluakaan tavata sinua. En nyt enkä enää ikinä.” Aiwyn sulki oven miehen kasvojen edestä.
Éomir koputti uudelleen.
”En tahdo enää nähdä sinua! Olen kärsinyt jo tarpeeksi!” Aiwyn huusi oven läpi ja meni Elfhildin luokse.
”Minusta ei ole tähän”, hän huokasi ja painoi pään käsiinsä.

***

Mikään ei huvittanut. Aiwyn ei tahtonut lähteä kotoaan minnekään, sillä ulkona odottaisi vain maailma, joka tahtoi satuttaa häntä. Hän ei voinut ymmärtää, miten oli langennut samaan virheeseen toistamiseen, vaikka oli vannonut, ettei enää katsoisi yhteenkään mieheen. Kodin tummat seinät pitivät Aiwynin turvassaan, samoin takapiha, mistä kukaan ei häntä löytänyt. Joinakin hetkinä Aiwyn yllätti itsensä toivomasta, että joku koputtaisi hänen ovelleen, että Éomir tulisi hänen luokseen, vaikka Aiwyn oli nimen omaan kieltänyt. Silloin hänen piti vain muistuttaa vastentahtoisesti mieleensä kuva hymyilevästä naisesta ja Éomirista tallipihalla. Aiwyn ei mennyt edes tallille enää mielellään, sillä siellä kaikki paha oli tapahtunut. Asiassa oli toki hyväkin puolensa; nyt Aiwyn tiesi totuuden. Róminin takia Aiwynin piti kuitenkin tallille mennä, hän oli käynyt siellä parina viime päivänä toivoen, ettei Éomir ilmestyisi paikalle.

Jälleen kerran Aiwyn huomasi toivovansa, ettei Éothed olisi kuollut ollenkaan. Elämä olisi vaikeaa, mutta tätä pettymystä hänen ei silloin olisi tarvinnut kokea. Aiwyn ei olisi menettänyt sydäntään kenellekään, ei petolliselle tai uskolliselle.

Sana "jos" ja kaikki toiveet olivat hänen kohdallaan turhia, Aiwyn ajatteli leikatessaan itselleen aamiaiseksi leipää kolme päivää Éomirin ja tytön näkemisen jälkeen. Hän oli poistunut kotinurkkiensa suojasta vain tallille. Muun ajan hän oli istunut sisällä tai pihalla. Sää oli jatkunut lämpimänä ja aurinkoisena kuin pilkaten Aiwynin mielialaa. Nytkin aurinko paistoi ikkunasta sisään harmittavan pirteästi.
”Minä selviän ilman häntä”, Aiwyn sanoi ääneen itselleen karkottaakseen ajatuksen Éomirista. ”Olen selvinnyt yksin jo yhden vuoden ennen häntä. Minä selviän nytkin.”

***

”Aiwyn! Sinä olet istunut kotipihallasi aivan liian kauan. Saat luvan tulla kanssani ulos”, Elfhild ilmoitti muutamaa tuntia myöhemmin.
Huokaisten Aiwyn alistui ja seurasi ystävätärtään hiljaa ja haluttomasti kohti toria. Päivän kauneus vain masensi häntä entisestään. Ihmisiä oli ulkona runsain määrin, niin kävellen kuin ratsain, ja kaduilla kävi kova vilske. Kaupungin monet äänet sekoittuivat toisiinsa. Aiwyn tunsi olonsa hirvittävän epävarmaksi, häntä ei kiinnostanut olla siellä. Elfhild kääntyi hänen puoleensa.
”Miksi olet noin hiljainen?”
”Minä en pidä tästä. Tiedät, että olen aina vihannut ihmisvilinää, ja nyt pidän siitä vielä vähemmän”, Aiwyn sanoi.
”Voi sinua. Et saisi ottaa asiaa noin raskaasti, Aiwyn”, Elfhild sanoi myötätuntoisesti.
”Minkä takia pyysit minut mukaasi ensinkään?” Aiwyn kysyi.
”En halua katsoa kun riudut yksin kotonasi.”
”Täällä olen enemmän yksin kuin kotonani. Pidä sinä nyt huoli itsestäsi, minä pärjään.” Aiwyn laski kätensä ystävättären olalle. ”Minä osaan huolehtia itse asioistani.”
”Totta kai”, Elfhild sanoi, ”mene sitten.”
”Minä arvostan sitä, että jaksat yrittää, mutta yrität turhaan. Kiitos, vaikka en sitä tarvitsekaan”, Aiwyn sanoi ennen kuin kääntyi ja lähti pois.

Ihmisiä vältelläkseen hän kääntyi eräälle pienemmälle kadulle. Pahaksi onneksi sen toinen pää oli kuitenkin tukossa: viereisen majatalon vieraat olivat lähdössä kärryineen ja tukkivat sivukadun. Aiwyn jäi odottamaan, että pääsisi eteenpäin. Hänen ei ollut loppujen lopuksi kiire, miksi kääntyä takaisin. Muuan mies odotteli myös pääsyä kärryjen ohitse.

Kesti hetken, ennen kuin Aiwyn tajusi, kenen viereen oli onnistunut pysähtymään. Kun hän tunnisti miehen, hänelle tuli kiire pois. Liike kuitenkin havahdutti Éomirin.
”Aiwyn!”
Aiwyn oli kuin ei olisi huomannut, pyrki pois.
”Odota! Minä haluan tietää, mitä tämä kaikki merkitsee!” Éomir harppasi hänen luokseen ja tarttui häntä olkapäästä. Aiwyn kääntyi miestä kohti valmiina äyskäisemään jotain ilkeää, mutta miehen ilme pysäytti hänet. Éomir katsoi häneen ihmetellen, anoen.
”Mitä asiaa sinulla minulle on?” Aiwyn tyytyi tivaamaan kiukkuisesti.
”Mistä kaikki oikein kiikastaa? Miksi… miksi sinä pakenet minua?”
”Luuletko, että olisit pystynyt pitämään koko asian salassa? Minä en ole sokea”, Aiwyn ilmoitti.
”Et tietenkään! Mutta mitä sinä tarkoitat?”
”Kyllä sinä sen tiedät, tyypillinen nuori sotilas, joka juoksee naisissa! Hyvästi.” Aiwyn kääntyi pois lähteäkseen ja taisteli kyyneleitään vastaan.
”Minä en ymmärrä vieläkään. Aiwyn!” Éomir juoksi taas Aiwynin perään, ja kiersi hänen eteensä tarttuen häntä olkavarsista. Aiwyn äännähti tukahdutetusti ja sai pakotettua kyyneleet pois, piiloon. Éomir ei saisi nähdä niitä, ei nyt, ei koskaan.
”Mieti”, Aiwyn sihahti.
”Kerro minulle, miksi kavahdat kosketustani”, Éomir pyysi.
”Minullakin on tunteeni. Minä en halua, että kosiskelet yhtä aikaa useampaa naista.”
”Ja kuka sanoo, että minä kosiskelisin yhtäkään naista?” Éomir tivasi selvästi Aiwynin sanoista närkästyneenä.
Nyt Aiwyn suuttui lopullisesti, yhtä paljon miehelle kuin itselleen. ”Miten olenkaan voinut antaa sinun vedättää itseäni harhaan näin! Kerropa sitten saman tien totuus, ei mitään imartelevia valheita. Miksi tunget seuraani?!”
”Olen kertonut totuuden, vaikka se kuulostaisi imartelevalta valheelta.” Éomirin silmät leimusivat.
”Se ei voi olla kovin kaukana valheesta, kun kerran riiaat toisia selkäni takana! Et sinä minusta välitä, kun sinulla on paljon minua nuorempi heila jota pyöritellä”, Aiwyn sivalsi.
”Kuinka saatat…”
”Niin, miten voin suuttua muista naisistasi, kun emme ole mitään, et ole tehnyt minuun yhtäkään lupausta? En tiedä, en todellakaan tiedä. Tunnen vain oloni hirvittävän petetyksi.”
”Miten niin ’emme ole mitään’?”
Aiwyn tuhahti. ”Miettikääpä, kuka juuri sanoi, ettei kosiskele yhtäkään naista, niin saatte vastauksen”, hän sanoi nyt kylmän muodollisesti, peläten kaiken aikaa kyynelten pursuavan ylitse.
”Mutta Aiwyn..!”
”Kadun sitä, että tutustuin teihin, ja vielä enemmän kadun sitä, että annoin itselleni luvan luottaa. Nyt hyvästi, ja tällä kertaa minä tarkoitan sitä.” Aiwyn käänsi selkänsä ja lähti pitkin askelin pois, piilottaen kyyneleet, jotka vihdoin olivat saaneet vallan.

***

Miten kaikki yhtäkkiä saattoi olla niin sekaisin? Aiwyn istui taas Róminin karsinassa pienen ratsastusretken jälkeen, haluttomana lähtemään kaduille, vaikka ne veisivätkin kotiin.

Minkä ihmeen takia Mirenel ja Elfhild olivat uskotelleet hänelle Éomirin kosiskelevan? Mirenelin ainakin olisi pitänyt tietää, miten asiat olivat. Ja Elfhild tiesi yleensä kaiken pienenkin Edorasin muurien sisäpuolelta. Miksi? Aiwyn ei jaksanut kysyä itseltään enempää turhia kysymyksiä. ’Miksi’ oli ainoa, joka mahtui hänen mieleensä enää.

Ja samaan aikaan, vaikka hän vihasi Éomiria, hän kaipasi miestä koko ajan suunnattomasti ja halusi tavata tämän, vaikka ei halunnut. Hän halusi tuntea miehen kädet ympärillään, toisen lämpimän läsnäolon ja rauhallisen keskustelun. Aiwyn ei voinut ymmärtää. Hän tiesi, että jos olisi nyt tavannut Éomirin, hänen olisi yhtä aikaa tehnyt mieli lyödä miestä, ja kuitenkin itkeä, pyytää anteeksi ja hakea lohtua tämän sylistä. Ristiriitainen mieli teki kaikesta kaksin verroin vaikeampaa. Olisi ollut helpompaa olla vain vihainen, mutta kun oli ikävä samaan aikaan… Niin suuri ikävä, ettei Aiwyn uskonut ikinä kokeneensa samanlaista. Häneen miltei sattui, kun hän ajatteli asiaa. Elämässä ei ollut mitään järkeä, ei mitään, ellei Éomir olisi läsnä. Vaikka mies oli kuulunut hänen elämäänsä vain ehkä kuukauden ajan, Aiwyn ei enää osannut ajatella elämää ilman tätä. Éomir oli tullut, parantanut tullessaan Aiwynin haavoja vain repiäkseen ne uudelleen auki, ja syvemmiksi kuin aiemmin, sillä nyt Aiwyn todella tunsi jotakin. Hän oli luullut, että oli pahinta nähdä aviomiehen pettävän. Se ei ollut totta.

Oli pahinta nähdä rakastamansa miehen pettävän.

// Siinä pieni luku-urakka näin loman ja uuden vuoden kunniaksi, vaikka kaksi kolmasosaa tuosta onkin vanhaa tavaraa.
Viimeksi muokannut Nerwen, Ke Joulu 31, 2008 10:45 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 9., 10., 11. luku 30.12.)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Mukava luku-urakka, eikä se mikään urakka edes ollut. :) Tosin minä luin vain viimeisen luvun ja silmäilin vähän sitä edellistä. Mutta nythän voin hyvällä omatunnolla toistaa itseäni, kun kommenttini hävisivät, enkä kyllä juurikaan muista, että mitä olin niihin laverrellut.

Niin, odottelinkin vähän jonkinlaista riidanpoikasta Aiwynin ja Éomirin välille. Tai lähinnä odottelin juuri sitä, että Aiwyn on töykeä miehelle selittämättä mistä on kysymys, ja melkein niinhän siinä sitten kävi. Vaikka Aiwynin puheista Éomirin melkein voisi kuvitella osaavan päätellä, että mistä tämä on suuttunut. Tietyllä tapaa tuollaista tunteiden kuohuntaa on kyllä hauska lukea.

Tuossa lopussa Aiwynin tunteet Éomirista kertovat kyllä selvää kieltään siitä, miten tärkeä mies tälle oikeasti on. Hyvä, että hän pystyy myöntämään sen edes itselleen. Se oli myös jotenkin todella surullisenkaunista tekstiä. Tykkäsin paljon. Ja tykkään myös siitä, että vaikka tässä nyt on tuo toinen nainen, jota Éomir pyöritteli sylissään (epäilen edelleen, että se on jotakin harmitonta, kuten sukulaistyttö tms.), niin ficin varsinaiset ongelmat tuntuvat kuitenkin olevan Aiwynin pään sisällä. Sanon sadannen kerran, että se on vaikuttavaa, kuinka eläväksi ja todelliseksi olet saanut Aiwynin hahmon.

Ja luvun aivan loppu (pakko lainata) onkin sitten varsin vaikuttava. Hän oli luullut, että oli pahinta nähdä aviomiehen pettävän. Se ei ollut totta.

Oli pahinta nähdä rakastamansa miehen pettävän.


Tämä on taas niitä hienoja oivalluksia, joita sinun jutuissani on ollut ennenkin ja joista ei oikein voi muuta kuin ihmetellä, että miten sinä oletkin keksinyt sen. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 9., 10., 11. luku 30.12.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitos. :D

Riita sieltä sitten tuli, ja minä kiero tykkäsin sen kirjoittamisesta... :roll: Luulen, että Éomir jotenkin osaa päätellä mistä on kyse, mutta täysin hän ei sitä voi ymmärtää, kun ei nähnyt Aiwynia silloin kun tämä näki hänet.

Ihanaa, jos tykkäsit Aiwynin pohdinnoista. Se ei alunperin mennyt todellakaan noin, mutta muutin sitä ja näköjään parempaan suuntaan. Ja niin, tuosta tyttösestä huolimatta ne ongelmat ovat suureksi osaksi Aiwynin mielessä. En käsitä, miten olen saanutkaan sen aikaan. Aiwynista on liian helppo kirjoittaa, kuin hän olisi ihminen jonka tekemiset vain vuodattuvat paperille minun kauttani. Eikä Aiwyn ole edes kovin samanlainen kuin minä...

Ja hienoa, jos pidit lopusta. Se vain ilmestyi siihen tuon luvunmuuttamisprosessin aikana enkä todellakaan tiedä, mistä se tuli.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 9., 10., 11. luku 30.12.)

Viesti Kirjoittaja Andune »

En kommentoi nyt jokaista lukua kerrallaan koska se olisi tarkoittanut lukemisen keskeyttämistä jokaisen luvun jälkeen. Ja oli liian mukavaa lukea monta lukua putkeen vaikka osa olikin jo "vanhaa tavaraa".

Vaikka tunnen sääliä Aiwynia kohtaan, tekisi samalla mieli ravistella naista ja kysyä mitä tämä nyt oikein tekee. Mielialanvaihtelut ja luottamuksen menettäminen ja sen takaisin tuleminen ovat varsin kuluttavia asioita. Ja samalla tulee mietittyä, miten kauan Éomir jaksaa sitä, miten yhtenä päivänä hän saa Aiwynilta välittävää kohtelua ja seuraavana päivänä tämä jo huutaa tälle, ettei halua nähdä enää ikinä ja syyttää petturiksi.

Elfhild on jälleen korvaamaton ystävä Aiwynille. On vaikea kuvitella, miten nainen selviäisi ilman häntä. Tukea ja turvaa Aiwyn tuntuu juuri nyt tarvitsevan, kun elämä tuntuu häntä heittelevän. Tosin suurimmaksi osaksi riippuvaisena naisen valinnoista, anteeksi vain.

11. luvun viimeinen ”osio” oli hienoa luettavaa. Aiwyn oivaltaa jälleen kerran tunteensa Éomiria kohtaan ja vaikka on loukkaantunut, kaipaa tätä silti ja varmasti toivoo kaiken olevan vain erehdystä. Aiwynissa on kyllä sen verran pessimistin vikaa, että hän ei varmaan heti uskoisi mitään selityksiä, vaikka ne kuinka voitaisiin osoittaa tosiksi.

Ja nostan tuon lopun esille kuten Leidakin. Se oli vain hienosti ja jotenkin ytimekkäästi tokaistu.
Oli pahinta nähdä rakastamansa miehen pettävän.
Hrr, kylmät väreet. Niinhän se varmasti on.

Jään kyllä odottamaan, miten tilanne tästä kehittyy.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 9., 10., 11. luku 30.12.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

No niin, nyt vihdoin ehdin kommentoimaan näitä lukuja. Laitan uudestaan tuon kadonneen 9. luvun kommentin, kun se sattui olemaan tallessa. Mutta siihen ei tosiaan tarvitse vastata enää uudestaan, muistan kyllä suurin piirtein mitä vastasit siihen silloin, ja muutin tuota kommenttia hiukan yhdestä kohdasta. Mutta 10. ja 11. lukujen kommentit ovat siis uusia.

9. luku:

Aika nopeasti tuo illalliskutsu tosiaan tuli. ;) Voin kuvitella, että tilanne on Aiwynistä hermostuttava, koska luonnollisesti Éomirin kotiväki ajattelee, että he ovat tosissaan ja menevät luultavasti naimisiin. Ja kun siitä on tosiaan vain neljä päivää, kun nuo kaksi löysivät jonkinlaisen yhteisymmärryksen. Éomirin täytyy olla ylpeä löydöstään, kun näin nopeasti vie tämän näytille.

Minä en kauheasti pitänyt tuosta Éomirin isäpapasta. Jotenkin tungetteleva se tapa, jolla Fastwine Aiwyniä tarkkaili. Siis tuntuu olemaan kova arvostelemaan ihmisiä, ei tunnu kelpaavan leskirouva miniäksi ja niin edespäin. Mitähän Fastwine olisi sanonut, jos olisi nähnyt Aiwynin käden? Vaikka nuo Aiwynin yritykset piilotella kättään ovat normaalisti vähän surullisia, niin ehkäpä tuo oli Fastwinen edessä järkevää.

Varmasti aika kiusallista joutua jäämään yöksi. Ja Éomirin vuoteeseen vielä. :D Oikeastaan ehkä vähän yllättävää, ettei heillä ollut ylimääräistä petiä jossain nurkassa, koska talo vaikutti kuitenkin melko suurelta ja luulisi heillä käyvän joskus vieraita yökylässä. Tietysti tilanteena tuo oli mehevä. Olit kyllä kuvaillut hyvin tuota Aiwynin epämukavuutta tuossa tilanteessa, hänen tunteisiinsa oli helppo samastua. (Ja kyllä sinä olet nämä kuvailuhommat hallinnut jo pitkän aikaa, älä edes yritä väittää muuta.;))

Mirenel vaikutti mukavan tuttavalliselta ja mutkattomalta naisihmiseltä. Aiwyn varmasti saisi hänestä hyvän ystävän. Ja saatiinhan me se suudelmakin vielä. Vähän nurinkurisesti vaan tuntuvat tapahtumat etenevän, kun Aiwyn ehti ennen suudelmaa jo Éomirin sänkyynkin. :D

No, sanoit että Aiwynillä ja Éomirillä menee hyvin nyt "jonkin aikaa"... joten jään jännityksellä odottamaan mitä sen jälkeen sitten seuraa...

10. luku:

Aiwynin elämä vaikutti olevan mallillaan tuossa alussa. Jotenkin minua huvittaa ajatella niitä ihmisiä, jotka oitis riensivät kertomaan Elfhildille tuosta Aiwynin ja Éomirin suudelmasta. Ei siellä varmaan kauheasti tapahdu. ;) Vaikka kyllähän sen ymmärtää, että se yllätti ihmiset, kun Aiwyn on sellainen kuin on. Ja Elfhild odottaa lasta... suloista.

Ja tuntui hyvin tyypilliseltä Aiwynille alkaa epäillä Éomirin rakkautta heti kun tämä vähän myöhästyy. Täytyy myöntää, että olisin varmaan itse ajatellut samalla tavalla. Ja sitten Aiwynin tapaan antanut anteeksi saman tien, kun mies ilmestyy paikalle.

Luulen, että se Éomirin pyörittelemä tyttö oli niitä Mirenelin serkkuja, jotka olivat tulleet kylään. Vaikka eihän se nyt tietysti tee tuosta yhtään hyväksytympää, koska olisihan Mirenelin serkku varmaan mitä parhain naimakauppa Éomirille, tuttu ja oletettavasti hyvästä suvustakin peräisin. Varmaan pappa Fastwine ainakin voisi ajatella niin. Tuo tilanne kuitenkin vaikutti vähän sellaiselta, että nuo Éomir ja kumppanit vain pilailivat jotain, joten en minä jaksa uskoa että Éomir olisi oikeasti rakastunut siihen tyttöön. Mutta Aiwynin tuntien en ihmettele, jos hän kuvitteli sellaista. Tämä vertaus: luotettava mies oli yhtä lailla tarua kuin kesy lohikäärme oli tosi hyvä, ja toivoisin että onnistuisin itsekin keksimään yhtä luontevia.

Melkein odotin, että Elfhild olisi alkanut puolustella Éomiria, mutta hän asettuikin nyt tukemaan Aiwynin käsitystä, mikä varmaan vain vankistaa Aiwynin kuvitelmia. Tuo lapsen tuloon liittyvä keskustelu oli minusta hauska. Voin niin hyvin kuvitella Éothedin sellaiseksi mieheksi, joka olisi ollut huolissaan lähinnä siitä, miten paljon lapsi häiritsee Aiwynin kotiaskareitten hoitamista ja saako hän vastaisuudessakin päivällistä heti silloin kun haluaa. :)

11. luku

Jotenkin arvasin, ettei Aiwyn pitkään pysty Éomirin tapaamista välttelemään. ;) Heillä on niin ilmiömäinen tuuri törmäillä tuolla kaupungilla liikkuessaan. No, aika myrskyinen tuosta tapaamisesta tuli, ja Éomir teki kyllä virheen sanoessaan, ettei kosiskele yhtäkään naista... Tuli tuosta mieleen, että Aiwyn olisi kyllä varmaan aika mustasukkainen puoliso. Éothedin naisista hän ei varmaan niin välittänyt, kun ei varsinaisesti rakastanut miestä, mutta Éomirin kanssa hän voisi olla melkoinen pirttihirmu. Saisikohan Éomir enää tavata kavereitaan ollenkaan...? No, sen näemme ehkä joskus, jos näemme. ;) Tuo loppulausahdus oli tosiaan osuva, enkä nyt enää lainaa sitä tässä, kun muut ovat sen jo tehneet.

Tämä on edelleen viihdyttävää luettavaa. Yllättyisin kyllä, jos Éomir paljastuisi roistoksi, mutta kyllä tässä silti pysyy jännitys yllä, koska eihän sitä koskaan voi olla aivan varma, että mitä vielä keksit. ;) Jään odottelemaan seuraavaa lukua.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 9., 10., 11. luku 30.12.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Suuret kiitokset. :D

Andune, kiitos. Aiwyn on tosiaan vähän hukassa itsensä kanssa, ja saa olla onnellinen siitä, että Éomir on niin kärsivällinen hänen suhteensa.

Niin, Elfhild taitaa olla aika korvaamaton tapaus. Tuskin Aiwyn pystyisi kestämään elämäänsä ilman Elfhildin tukea.

Hienoa, jos pidit luvun lopusta. Enpä usko, että Aiwyn kovin helpolla uskoisi selittelyjä (vaan näkisi ne vain ja ainoastaan selityksinä). Mutta kyllä tästä johonkin suuntaan vielä päästään. Ja ihanaa, jos sinäkin pidit tuosta viimeisestä lauseesta. Minä täällä istun ihmettelemässä, mistä sen mahdoinkaan repäistä...

Mithrellas, kiitosta. Minä vastaan nyt sitten noihin kahteen viimeiseen. :wink: Ajattelin vähän niin, että koska Aiwyn on erakko ja hänet tunnetaan sulkeutuneena, juttu lähtee heti eteenpäin. Ja Elfhildhän kuulee kaiken, mitä Edorasissa tapahtuu... Hän tosiaan odottaa lasta, ja on varsin onnellinen. Ja niin, Aiwyn ei taida oikein osata luottaa Éomiriin, vaikka haluaisikin...

Éomirin vielä salatusta seuralaisesta tulee juttua myöhemmin. Mutta kuten totesit, Fastwine antaisi varmasti mieluummin siunauksensa jollekin nuorelle kuin Aiwynille (tai sitten salaa pitäisi Aiwynista enemmän ja olisi vähän nihkeä toisen suhteen, en ole ihan varma). Ja Aiwyn tosiaan näki mitä näki, mutta saadaan tietää vasta pian, kunka asian laita on. Kivaa, jos pidit tuosta vertauksesta, koska itsekin huomasin kiintyneeni siihen (ja järkytyin kun meinasin unohtaa sen. Onneksi huomasin...).

Eipä Elfhild oikein voi puolustella Éomiria sen perusteella, mitä Aiwyn kertoi. Tuo Éothedin suhtautuminen kuulosti tosi osuvalta, juuri noin. Tuskin hän olisi kauheasti jaksanut innostua lapsesta.

Niin, tämä ficci on täynnä eptodennäköisiä törmäilyjä ottaen huomioon sen, että Edoras on kumminkin iso kaupunki ja tässä on vain kaksi ihmistä, jotka jotenkin tapaavat jatkuvasti vahingossa... *huokaus* Ehkä se on hiukan epäaitoa, mutta minkäs teet. Éomir taitaa olla aika ajattelematon puheissaan, kun on jo kaksi kertaa päästänyt suustaan sammakon (se kysymys mitä seuraavaksi tapahtuu ja tuo kosiskelujuttu). Itse asiassa ei ole tullut mietittyä tuota Aiwynin mustasukkaisuutta. Se voisi tietysti olla noin, mutta luulen, että kun hän vihdoin saa tajuta (jos saa :wink: ) että Éomir on kunnollinen ja luotettava, hän voi rauhoittua vähän. Luulisin.

Éomirin tekemiset saavat hiukan valoa ensi luvussa. Mitä tahansa voi vielä tapahtua...

_________________

Uutta lukua. Tässä taas törmäillään mahdollisimman pienellä todennäköisyydellä, mutta älkää antako sen häiritä. :wink: Ja siitäkin huolimatta tässä on jotain, mistä tykkään... Lisäksi huomasin, että lukuja on enää jäljellä vain muutama. Itse asiassa en ole ihan varma, montako, muttei ainakaan neljää enempää.

12. Luku

Aiwyn istui edelleen Róminin karsinassa, vaikka tunteja oli kulunut. Hän oli noussut hetkeksi puuhailemaan jotakin Róminin harjan kanssa, mutta oli kyllästynyt pian ja istahtanut taas karsinan nurkkaan. Sitten kyyneleet olivat saaneet vallan ja hän oli itkenyt, itkenyt kauan, sekä ikäväänsä että petetyksi tulleen tunnettaan. Rómin oli hetken hamuillut Aiwynin hiuksia ja kyllästynyt sitten. Nyt hevonen nuokkui pää käytävälle päin, ja Aiwyn istui hiljaa, ajatuksissaan. Hän oli jossakin kaukana, vuosissa Éothedin kanssa.

Éothed oli tullut kotiin vasta aamulla. Aiwyn oli jo silloin ollut epäluuloinen, mutta luulot olivat muuttuneet tiedoksi, kun hän oli löytänyt pitkiä hiuksia miehensä paidasta. Pitkiä hiuksia, jotka eivät olleet Aiwynin; he olivat tuskin koskeneet toisiinsa pitkään aikaan. Aiwyn oli tivannut vastausta, mutta Éothed oli vain katsonut häntä jäätävästi silmiin.
”Minun asiani ovat minun asioitani. Pidä sinä vain huoli omistasi.”
Aiwyn oli suuttunut, pettynyt ja loukkaantunut.
”Luulin sinua sentään hivenen toista ihmistä kunnioittavaksi, mutta sitä et näköjään ole! Tämän asian kuuluisi kuulua myös minulle, minä olen sinun vaimosi! Ja minun asiani ovat myös sinun asioitasi. Et voi vain pestä käsiäsi ja sanoa, ettei se kuulu minulle!”
”Se ei kuulu sinulle, Aiwyn”, Éothed oli vastannut tunteettomalla äänellä ja lähtenyt huoneesta. Aiwyn oli jäänyt keittiön pöydän ääreen yksin, vihaten miestään. Ja se oli ollut vasta ensimmäinen kerta. Se oli toistunut, mutta loppui ajan myötä, tai sitten Éothedista oli tullut taitavampi piilottelemaan. Vaikka Aiwyn ei käsittänyt, miksi mies myöhemmin olisi vaivaantunut teeskentelemään uskollista, kun ei hän ollut sitä ennenkään tehnyt.

Aiwyn sävähti kuullessaan saappaiden kopinan tallin lattialla. Hän meni aivan karsinan nurkkaan, huolehtien, että oli Róminin takana piilossa. Hän ei halunnut kenenkään näkevän, ja kukaan tuskin kiinnittäisi huomiotakaan. Kävelisi vain ohitse oman hevosensa luo, tai vielä parempaa, pysähtyisi ennen Róminin karsinaa.

Kumpikin toive meni metsään; askeleet pysähtyivät juuri Róminin karsinan eteen. Aiwynia harmitti. Millä oikeudella kukaan pysähtyi hänen hevosensa luokse?
”Terve, Rómin”, tuttu ääni sanoi. Hevonen astui askeleen taaksepäin ja Aiwyn uskalsi tuskin hengittää. Mitä asiaa Éomirilla, kaikista Edorasin asukkaista, oli hänen hevosensa karsinalle? Aiwyn ei ymmärtänyt alkuunkaan.
Éomir rapsutti Róminin korvia, ja hevonen hörisi. Kuin tutulle ihmiselle, Aiwyn tajusi ja tuli mahdottoman mustasukkaiseksi.
”Onko mukava nähdä jälleen?” Éomir kyseli hevoselta. ”Emäntäsi taitaa sentään käyttää sinua ulkona, mutta muuten taidat olla aika omissa oloissasi täällä tallissa.”
Aiwyn meni koko ajan enemmän sekaisin. Miksi Éomir tuli tähän talliin, kun miehen oma hevonen asusti toisessa? Tuliko mies vain puhelemaan Róminin kanssa? Hullua. Järjetöntä. Ja kaiken lisäksi kuulosti siltä kuin mies olisi käynyt ennenkin!
”Tiedätkös, että sinun Aiwynisi on ihana nainen? Taidat tietää, poika, taidat tietää”, Éomir sanoi edelleen hevosta rapsutellen. Rómin tuhisi. Aiwyn veti kiivaasti henkeä, mutta onneksi hevosen äännähdys oli voimakkaampi.
”Välillä en vain ymmärrä häntä. Eikä hän itsekään taida ymmärtää. Sinun emäntäsi taitaa olla vähän hupsu, Rómin. Nytkin hän on minulle vihainen toisten kanssa heilastelusta, vaikka en ole tehnyt mitään.”
Hevonen työnsi päätään eteenpäin, ilmeisesti puski Éomiria turvallaan. Aiwyn oli taas haljeta mustasukkaisuudesta, sillä hän ei ollut nähnyt Róminin tekevän niin kenellekään muulle kuin itselleen. Samalla hän kuitenkin kuunteli tarkasti, mitä Éomir tahtoi hevosen kanssa jakaa.
”Olen tyytyväinen että voin puhua sinulle, toinen talli on paljon vilkkaampi ja aina täynnä ihmisiä. Tiedätkös, Rómin, veljeni ei kuuntelisi. Sanoisi vain, että minun pitää mennä naimisiin Mirenelin serkun kanssa. Mutta tyttöhän se vasta on, viisi vuotta minua nuorempi. Kahdeksantoistavuotias. Liian nuori.”
Rómin tuhisi taas saaden Éomirin naurahtamaan. ”Liian nuori, tiedätkö miksi? Minä pidän enemmän sinun emännästäsi.”
Aiwyn laski kiivaasti päässään. Kahdeksantoista vuotta. Éomir oli siis viisi vuotta vanhempi, eli kolmekolmatta vuotta. Viisi vuotta nuorempi kuin Aiwyn oli! Varmasti kyse oli siitä tytöstä, jonka Aiwyn oli nähnyt talleilla Éomirin kanssa. Liian nuori Éomirille, koska mies piti enemmän Aiwynista? Oliko Aiwyn taas tehnyt saman typerän ennakkoluulojen takia tapahtuneen virheen? Hän oli iloinen, ettei Éomir tiennyt hänen olevan siellä.
”Voin kertoa salaisuuden. Minä taidan olla rakastunut sinun Aiwyniisi, siihen hupsuun naiseen, joka luulee taas jotain olemattomia.”

Tällekö miehelle Aiwyn oli ollut suutuksissaan? Miehelle, joka avasi sydämensä hevoselle ja kertoi rakastuneensa Aiwyniin, kaltoin kohdeltuun, vanhempaan leskinaiseen? Kummallinen lämpö levisi Aiwynin sisälle, vaikka hän tunsi päällimmäisenä häpeää.

Aiwyn oli niin kiihdyksissään, ettei ollut huomannut Róminin siirtyneen ja paljastaneen salakuuntelijan. Hän havahtui Éomirin epäuskoiseen tuijotukseen. Mies näytti perin juurin järkyttyneeltä.
”Suokaa anteeksi, olen pahoillani, en saisi edes olla täällä…” Sama muodollinen sävy, jolla Aiwyn oli puhunut edellisenä päivänä kadulla. ”Ette halunnut nähdä minua ja tässä minä olen, luvatta hevosenne luona!”
Aiwyn huokasi ja kääntyi pois. ”Éomir, älä.” Miehen sanat sattuivat.
Éomir ei sanonut mitään. Aiwyn puristi silmänsä kiinni. Rómin astahteli paikoillaan vaistoten kireän tunnelman. Sitten, sanaakaan sanomatta, Éomir lähti. Loittonevat askeleet kuuluivat tallin lattialla.

Aiwynin oli paha olla. Hän vihasi itseään. Tehty virhe olikin luultua suurempi sellainen, ja aivan päinvastainen kuin Aiwyn oli olettanut. Ei olisi ikinä saanut epäillä Éomiria.

***

Kaksi päivää Aiwyn inhosi itseään epäluulojensa ja epäluottamuksensa takia. Hän ei kyennyt keskittymään mihinkään, kaipasi Éomiria suunnattomasti ja vihasi itseään vielä enemmän. Viimein hänen oli pakko tunnustaa, että oli vain yksi asia, jonka hän voisi tehdä.

Hänen täytyi mennä Éomirin luokse.

Hänen pitäisi niellä typerä ylpeytensä ja mennä Éomirin luokse, sillä mies ei hänen luokseen tulisi, se oli varmaa. Aiwyn oli etsinyt sanoja kaiken aikaa keksiäkseen, miten sanoisi asiansa järkevästi. Vasta illan laskettua hän uskoi olevansa valmis ja kyllin rohkea lähtemään kotoaan.

Vaikka oli ilta, Aiwyn oli jo päättänyt mennä, ja nyt kun hän oli päättänyt, hän myös menisi. Kesän yöt olivat valoisia ja lämpimiä, ja olisipa Éomir varmemmin kotonaan. Aiwyn sulki oven epävarmasti takanaan. Nyt hän oli tehnyt vaikeimman. Oli paljon helpompaa kävellä katua pitkin eteenpäin kuin lähteä kotoa. Tämä oli ainoa keino, muuten Éomir ei ehkä puhuisi Aiwynille ikinä ja sitä Aiwyn ei kestäisi. Ikävä oli lähestulkoon sietämätön.

Edes itse sitä kunnolla tajuamatta Aiwyn nopeutti askeltaan kapakan kohdalla. Hän ei kuitenkaan ollut kyllin nopea.
”Kash vaan, shiinä menee likka kuin minulle lähetetty…” sammaltava ääni kuului äkkiä pelottavan läheltä. Aiwyn säikähti ja katsoi äänen suuntaan. Vaalea, isokokoinen mies, varmasti viisissäkymmenissä, tuijotti häntä humaltuneen julkeudella.
”Mikä onkaan likan nimi..?”
Aiwyn kääntyi pois ja lähti eteenpäin vaiti, kuin ei olisi edes kuullut, sydän hakaten.
”Minä… kysyin jotain, likka.” Mies harppoi Aiwynin kiinni yllättävän nopeasti ja tarttui häntä kyynärvarresta.
”Irti minusta!” Aiwyn kiljahti ja löi miestä poskelle. Se yllätti juopuneen niin, että tämä päästi irti. Aiwyn juoksi karkuun. Hän kääntyi kadunkulmasta, mutta mies tokeni yllättävän pian ja seurasi häntä nopeammin kuin Aiwyn oli luullut mahdolliseksi miehen puheesta päätellen. Aiwyn piti parempana nähdä hyökkääjä, ja hän kääntyi ympäri, kulkien takaperin niin nopeasti kuin uskalsi. Hän pelkäsi kaiken aikaa kaatuvansa johonkin. Sitten peli olisi menetetty. Vaikka mies oli juovuksissa, hän jotenkin sai välimatkaa kiinni. Aiwynin jalat tärisivät ja hän tunsi sydämensä hakkaavan järjettömän kovaa.
”Ja nyt likka… kertookin nimensä”, mies sanoi ja sai taas otteen Aiwynin kädestä. Sormet puristivat kipeästi saaden Aiwynin äännähtämään. Mies puhkesi hyytävään hohotukseen, ja ojensi toisen kätensä kohti Aiwynin kasvoja. Aiwyn ei kyennyt tekemään mitään, kun sormet jo koskettivat hänen poskeaan.

”Uskallakin koskea häneen!”
Aiwyn olisi tunnistanut äänen vaikka unissaan. Hän ei välittänyt, miten Éomir oli siellä, mutta siellä mies oli. Huuto – tai jokin muu Éomirissa – sai juopuneen irrottamaan. Aiwyn ryntäsi kohti Éomiria ja jäi tämän lämmintä rintaa vasten täristen edelleen. Éomir kiersi kätensä omistavasti hänen ympärilleen ja tuijotti toista miestä. Aiwyn painautui niin lähelle Éomiria kuin pääsi uskomatta vieläkään onneaan todeksi.
”Miksi se noin toisen syliin juoksi..?” juopunut kysyi itseltään.
”Hän on minun tuleva vaimoni”, Éomir sanoi ääntään korottaen. ”Lopeta hänen kiusaamisensa, ellet halua itse vahingoittua vakavasti.”
Aiwyn kuuli, miten juopuneen mutina vaimeni ja katosi. Hän oli haudannut kasvonsa Éomiria vasten ja tärisi edelleen. Éomir rutisti häntä hieman lujempaa.
”Ei kai tuo satuttanut sinua?”
Aiwyn oli pillahtaa itkuun sen huolenpidon ja suojeluvalmiuden takia, joka kuului Éomirin äänestä. ”Ei ehtinyt. Sinä pelastit minut.”
”Miksi olet ulkona näin myöhään?” Éomir ihmetteli.
”Olin tulossa luoksesi. Halusin selittää… minä…” Kaikki sanat katosivat Aiwynin mielestä. Kyyneleet alkoivat valua virtanaan eikä hän voinut piilottaa niitä, vaikka olisi halunnut.
”Aiwyn, älä itke. Kaikki on hyvin, minä olen tässä.”
”Sinun pitää ymmärtää! Éothed.. hänen takiaan minä en vain osaa.. en osaa.. näin sinut ja sen tytön ja luulin… minä luulin…”
”Shh, Aiwyn... Kerroit jo tarpeeksi. Minä ymmärrän.” Éomir puristi Aiwynia rintansa vasten. Siinä oli hyvä ja lämmin olla. Aiwyn olisi voinut jäädä siihen koko loppuiäkseen.
”En enää ikinä usko sinusta pahaa! Mutta en voinut sille mitään.. Éothed.. kaikki on hänen syytään. Hän on tehnyt minusta tällaisen.” Aiwyn koki edelleen tarvetta selittää, vaikka hänen olikin jo hyvä olla. Éomir oli siinä, Éomir oli hänen, ei kenenkään muun.
”Siinä tapauksessa minä olen Éothedille kiitoksen velkaa.”
”Mitä?” Aiwyn kohotti silmänsä miehen silmiin ja räpytteli kyyneliään pois.
”Éothed teki minulle naisen, jota rakastaa.” Éomir silitti Aiwynin hiuksia. Aiwyn sulki silmänsä ja hengitti syvään yrittäen rauhoittua.

Éomir kumartui suutelemaan Aiwynia hellästi, aivan eri tavoin kuin Éothed koskaan. Kukaan ei ollut milloinkaan suudellut Aiwynia niin rakastavasti, jotain tarkoittaen. Aiwyn vastasi suudelmaan samalla tunteella, painautuen tiiviisti Éomiria vasten kuin olisi siten voinut päästä vieläkin lähemmäs.

He seisoivat niin, toisiinsa painautuneina, vielä jonkin aikaa kesäisen Edorasin lämpimässä yössä.

***

”Saanen kysyä mitä ihmettä oikein tarkoitit sanoessasi, että olen tuleva vaimosi? ”Aiwyn kysyi seuraavana päivänä Éomirin piipahdettua hänen luokseen.
Éomir katsoi vaivaantuneena häneen pöydän yli. ”Se… No jaa. Perimmäinen tarkoitus oli saada se mies lähtemään, luulen.. ja samalla jonkinlainen toivo siitä, että ymmärtäisit.”
”Minä kuulin kaiken minkä Róminkin”, Aiwyn muistutti hiljaa.
”Ja näit minut sitä ennen. On totta, että isä näkisi minut ehkä mieluummin naimisissa Mirenelin serkun kanssa, mutta hän ei ole minua varten. Tyttö on viisi vuotta minua nuorempi, haaveileva lapsi. Hän muistuttaa kovasti perhosta, ja on jotenkin liian.. hento minua varten. Niin pieni. Hän itse tosin ajattelee, että olen hänen unelmiensa täyttymys, mutta se ei ole niin. Kerro sinä minulle, mitä oikeastaan näit.”
”Sinä nostit hänet hevosen selästä, ja pyöritit ympäri… Te nauroitte. Ja hän kiersi kätensä ympärillesi. Sitten minä lähdin, en kestänyt enää.” Aiwyn ei katsonut Éomiriin.
”Et sitten nähnyt sitä, kun tyrkkäsin hänet pois. Hän on sellainen, tulee liian lähelle ja minä kai teen väärin kun leikin hänen kustannuksellaan nostelemalla häntä hevosen selkään ja sieltä pois.”
Aiwyn nosti katseensa. ”Mutta et sitten kosiskele häntä etkä ketään muutakaan? Ja tiedoksesi vain, sinä olet minua viisi vuotta nuorempi, jos hän kerran on kahdeksantoista.” Pieni suru kuului hänen äänestään, vaikka hän koetti peittää sen.
”Voi Aiwyn… Oletin, että... Mutta palatakseni siihen, mitä sanoin eilen sinusta, tuo lausahdus oli ainoa, mikä päähäni silloin pälkähti, ja se toimi. Onko muulla väliä?” Pieni, varovainen hymy valtasi miehen kasvot.
”Niin, tärkeintä on se, että sait sen miehen lähtemään pois”, Aiwyn totesi jättäen pois kysymykset, jotka häntä vielä vaivasivat, suostuen aiheenvaihdokseen. ”Minun sankarini.”
”Älä viitsi sanoa noin”, Éomir sanoi laskien katseensa pöydän pintaan.
”Miten edes saatoit ilmestyä paikalle?” Aiwyn ihmetteli ohittaen Éomirin sanat.
”Itse asiassa en enää kestänyt ilman sinua. Olin tulossa, kielloistasi huolimatta, luoksesi. En kestänyt enää sitä, etten tiennyt, mistä oikeastaan olitkaan vihainen. En silloin tiennyt sinun nähneen sen...”
”Mutta kohtasitkin minut sitten hieman aiemmin”, Aiwyn sanoi, ”ja se oli minun onneni.”
”Todella. En tohdi ajatella, mitä olisi tapahtunut ilman onnekasta sattumaamme”, Éomir totesi päätään pudistaen.
”Minut olisi voitu raiskata”, Aiwyn kuiskasi. Kylmä väre kulki pitkin hänen selkäänsä, ja hän oli entistä kiitollisempi Éomiria kohtaan. Miten hän voisi milloinkaan arvostaa miehen saapumista tarpeeksi?
Éomir nousi, kiersi pöydän ja istui penkille Aiwynin viereen. ”Älkäämme ajatelko sellaista, Aiwyn. Se on aivan liian kauheaa.” Mies kiersi kätensä Aiwynin ympärille ja veti hänet syliinsä.
Aiwyn huokasi ja nojasi päänsä Éomirin olkaan. ”Sinä todellakin olet pelastajani. Eikä vain eilen, Éomir. Minulla on syy elää, kun olet siinä. Vaikka en ymmärräkään, miten jaksat minua kun käyttäydyn näin hullusti ja muutan mieltäni joka toinen päivä.”
Éomir silitti hänen hiuksiaan kevyesti. ”Sinun ansiostani tiedän, mitä elämältä tahdon”, mies sanoi hiljaa, kuin puoliksi itselleen.
”Mitä sitten?” Aiwyn kysyi.
”Sinut, Aiwyn Éothainin tytär.”

Aiwyn ei kysynyt, mitä Éomir sillä tarkoitti. Hän oli vain onnellinen siitä, että sai olla toisen lähellä.

***

Hieman myöhemmin he olivat päättäneet menevänsä ratsastamaan. Säät olivat edelleen suosiolliset; aurinko paistoi ja oli juuri sopivan lämmintä. Ruoho liikehti melko navakassa etelätuulessa, joka puhalsi vuorten ylitse. Tuuli tarttui iloisesti vaatteisiin, hiuksiin ja hevosten harjoihin ja häntiin. Aiwyn ei saanut silmiään irti miehestä, joka ratsasti hänen vieressään ja puhui hevosestaan, komeasta rautiastammasta. Se oli vielä nuori hevonen, mutta oli jo ehtinyt kokea sodan kauhut ja selvitä niistä.

Éomirista näki, että tämä tunsi hevosensa täydellisesti ja oli ratsastanut koko ikänsä, niin rennosti mies satulassaan istui. Tuuli tarttui vaaleisiin, puolipitkiin hiuksiin ja Éomir veti niitä pois silmiltään. Aiwyn ihaili miehen jokaista tuumaa tietäen, että rennosta asennosta huolimatta tämä oli sotilas, valpas jonkin häiriön varalta. Vaikka Aiwyn oli Éomiria vanhempi, hän tunsi itsensä nyt paljon nuoremmaksi, kuin pieneksi lapseksi joka hiukan pelkää suurta eläintä, kun taas Éomir hallitsi ratsunsa täydellisesti. Aiwyn oli löytänyt luottamuksensa hevosiin uudelleen, mutta koki silloin tällöin epävarmuutta siitä, mitä teki. Éomir oli tuskin koskaan ollut epävarma hevosen kanssa.
”Vaikka luotankin Nopsajalkaan, se petti minut kerran”, Éomir sanoi.
”Mitä tapahtui?” Aiwyn kysyi havahtuen kuuntelemaan myös sanoja, ei vain miehen matalaa ääntä.
”En minä oikeastaan hevostani voi syyttää. Mûmakil olivat sille liikaa ja se heitti minut selästään. Sain siitä hyvästä melkein örkkisapelista. Mutta vain melkein.” Éomir soi Aiwynille hymyn.
”Sinäkö et edes haavoittunut taisteluissa?” Aiwyn kysyi.
”Haavoituin kyllä. Mutta vasta Mustalla Portilla. Sain sieltä tämän muiston”, Éomir veti vasemman hihansa ylös helposti, vaikka pitikin kiinni ohjista. Kyynärvarren ulkopuolella oli pitkä, punertava arpi. ”Onneksi se oli vasen käsi. En olisi tässä, jos se olisi ollut toinen käteni.”
”Olit onnekas, niin kuin minäkin, vasenkätinen kun olen”, Aiwyn ajatteli ääneen.
”Et ole ikinä kertonut, mistä arpesi sait”, Éomir sanoi hiljaa, kuin tapaillen. Tuuli miltei varasti sanat.
”Se oli ratsastusonnettomuus”, Aiwyn lausahti, irrotti oikean kätensä ohjista ja nosti sen kasvojensa eteen. Hän tuijotti hetken jäykistyneitä sormia. ”Minulla ja Éothedilla oli joskus liiton alkuaikoina ratsastaa kilpaa. Ohitin hänet täydessä laukassa. Sitten tapahtui jotain, hevoseni säikähti ja minä putosin, koska en ollut keskittynyt hevoseen; olin nauranut Éothedille. Oman hevoseni kavio teki tämän. Se astui tanssahdellessaan käteni päälle murtaen kolme sormea, ja teki hirveän haavan. En tiedä, miten se siinä onnistui, mutta verta oli joka paikassa. Sen jälkeen en ole kyennyt taivuttamaan kuin kahta sormeani tässä kädessä. Siitä… siitä on jo seitsemän vuotta.”
”Olen pahoillani, Aiwyn.”
Aiwyn hymyili ilottomasti. ”Olen jo tottunut siihen. Alussa se oli hirveää, eikä Éothed edes yrittänyt tehdä oloani helpommaksi. Hän vain lisäsi taakkaani ja lopulta käteni oli kai se viimeinen pisara, minkä takia meistä tuli ventovieraita. Éothed ei pystynyt katsomaan kättäni ilman inhon puistausta.”
”Hän oli kauhea sinulle. Ymmärrän, jos sinun on vaikea luottaa miehiin.” Éomir katsoi häntä tiiviisti silmiin. Aiwyn tiesi miehen tarkoittavan sanojaan. Äkkiä suunnaton kiintymys hyökyi Aiwynin ylitse. Vihdoinkin joku, joka todella tuntui tarkoittavan jotain sanoessaan ”ymmärrän”. Elfhild ei ollut ikinä voinut täysin ymmärtää, eikä Aiwynilla ollut muita. Ei ennen kuin nyt.
”Éomir…”, Aiwyn aloitti epävarmasti, tietämättä, miten saisi tuntemuksensa sanoiksi.
Éomir katsoi häneen kulmat koholla.
”Kiitos. Minusta tuntuu, että olet ensimmäinen, joka ei hössötä tai inhoa. Sinä vain.. hyväksyt tosiasian.” Aiwyn veti henkeä. ”Minä arvostan sitä enemmän kuin arvaatkaan.”
Éomir hymyili. ”Tosiasiat pitää hyväksyä, piti niistä tai ei. Onko muutakaan vaihtoehtoa?”
Aiwyn nauroi miehen sanoille. Juuri tätä hän tarvitsi.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 12. luku 6.1.)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Voih, minä huokailin, hymyilin ja vinguin täällä ihan typeränä.

Tuo oli aika nerokasta. Aiwyn sai kuulla totuuden hieman erikoisella tavalla, mutta ainakin saattoi olla varma Éomirin vilpittömyydestä, kuka nyt hevoselle valehtelisi kun luulee olevansa yksin. Ja oli kyllä jotenkin...hellyyttävää (en nyt keksi parempaa sanaa) että tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun mies on käynyt juttelemassa Róminille.

Ehdin jo pelästyi Aiwynin puolesta tuon humalaisen takia, mutta minä kyllä vähän arvelinkin että Éomir pelastaisi hänet pälkähästä. Tämä ei ollut mitenkään ennalta-arvattava kohta, mutta romantikon mieleen tulevat aina tietynlaiset vaihtoehdot ensimmäisenä mieleen. Tuli kyllä huokaistua ääneen kun Éomir sitten saapui.

Sulinpa taas loppuluvusta. Se miten Éomir sanoi haluavansa Aiwynin ja tuo heidän keskustelunsa ratsastusretken aikana, miten Éomir todella välitti *vinkuu hieman lisää*

Haluan kyllä todella tietää, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu. Lähinnä juuri, kuinka nopeasti asiat tästä kehittyvät ;P Jatkoa siis!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 12. luku 6.1.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tuosta Aiwynin ja Éomirin jatkuvasta törmäilystä heti alkuun sen verran, että ei se minusta välttämättä epätodennäköistä ole esim. tuolla talleilla, kun kumpikin käy aika usein ratsastamassa. Ja jos heidän hevosensa olisivat vielä sattuneet olemaan tallissa lähekkäin, niin sitten se olisi ollut vielä todennäköisempää. Tuolla kaupungin ihmisvilinässä törmäilyä on sen sijaan vaikeampi selittää, vaikka toki sellaistakin voi joskus tapahtua. Todennäköisyyttä olisi ehkä voinut vähän lisätä vaikka sillä, että laittaa Aiwynin ja Éomirin kodit sijaitsemaan lähekkäin tai heidät käymään aina samalla torikauppiaalla leipää ostamassa. Pikkujuttujahan nämä tietysti ovat kokonaisuuden kannalta, mutta minusta näitä tällaisia selityksiä on kuitenkin aika helppo keksiä ja ne tavallaan lisäävät jutun uskottavuutta. Voihan tuon Aiwynin ja Éomirin törmäilyn tietysti nähdä myös eräänlaiseksi kohtalon johdatukseksi, mutta minä en vaan yleensä ajattele sillä tavalla, vaan haluan että kaikella on kunnollinen, ihmisjärjellä ymmärrettävissä oleva syy. ;)

Tuo Éothed oli kyllä mainio veikko... :D No, ei se ainakaan kieltänyt käyneensä vieraissa. Tuli noista paidassa olleista pitkistä hiuksista mieleen, että eikös Rohanissa miehilläkin ollut pitkät hiukset, että mikseivät ne siis olisi voineet olla Éothedin omia? Jos kyseessä olisi ollut vaikka poikkeavan väriset hiukset, niin sitten mies olisi narahtanut vielä selvemmin. Ei olisi tarvinnut mittanauhan kanssa selvitellä, että ovatko nämä nyt riittävän pitkät jonkun muun kuin Éothedin hiuksiksi. ;)

Tuo että Éomir kävi tunnustamassa tunteensa Róminille oli kiva idea. Mutta ihmettelen kyllä samaa kuin Aiwynkin, että miksi mies käy puhumassa toisen hevoselle asioistaan kun hänellä on omakin? Siis ymmärrän, että Éomir varmasti toivoo tuolla Róminin luona käydessään törmäävänsä Aiwyniin, mutta tuota hevoselle puhumista en välttämättä ihan täysin ymmärrä. Onko Rómin parempi kuuntelija kuin Éomirin oma ratsu, vai muistuttaako Rómin kenties Aiwynistä ja tekee sen vuoksi puhumisesta helpompaa? Oikeastaan kuvittelin tuossa lukiessani, että Éomir tiesi Aiwynin piileskelevän pilttuussa, ja puhui noista asioista sen takia, mutta näin ei sitten ilmeisesti ollutkaan.

Minä tykkäsin tuosta kohtauksesta, jossa humalainen ahdisteli Aiwyniä, se toi mukavasti jännitystä, vaikka en toisaalta epäillyt hetkeäkään, etteikö uljas ritari Éomir pyyhältäisi tuulispäänä paikalle pelastamaan rakkaansa. Mutta tuo ahdistelukohtaus oli hyvin ja elävästi kirjoitettu, vaikka en uskonutkaan, että Aiwynille kävisi siinä huonosti. Ja ihan hyvä ettei käynytkään, muuten olisin varmasti traumatisoitunut. (Liveship Traders -kirjoissa oli yksi vähän tuon tapainen kohtaus, mutta siinä se odottamani ritari ei kirmannutkaan paikalle, ja se oli aivan kauheata.)

Hyvä, että kuultiin sitten totuus tuosta Éomirin "toisesta naisesta" (oletan, että Éomir puhui totta ;)). Se oli arvailujeni mukainen. Harmi että tyttö joutuu pettymään, mutta sellaista se on... Oli myös mielenkiintoista kuulla vielä tuosta Aiwynin ratsastusonnettomuudesta. Minulle tuli tuosta mieleen, että ehkä Éothed teki jotain, mikä sai Aiwynin hevosen säikähtämään. Mies kun ei kestänyt hävitä naiselle ratsastuskilpailussa. Ja sen takia Éothedin oli niin vaikea sietää sitä Aiwynin vammautunutta kättä, kun se oli hänen itsensä aiheuttama. Syyllisyys kalvoi miestä, mikä heijastui sitten koko avioliittoon.

No, nyt tämä tarina alkaa näyttää jo aika selvältä. Ja jos lukuja on enää vain muutama, en oikein osaa odottaa enää mitään yllätyskäänteitä, mutta mistä sitä koskaan tietää. ;) Vetäydyn siis tästä nukkumaan ja odottamaan jatkoa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 12. luku 6.1.)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kyllähän tämä oli kauhean suloinen luku ja mielellään sitä suo Aiwynille kaiken onnen, joka elämällä on tarjota, nyt kun nainen vain tajuaa pitää siitä kiinni. :)

Hevoskohtaus oli hieno. Éomir (arvaa vaan monta kertaa olen meinannut kirjoittaa sen Éomer... ;)) olisi muuten saanut kenties suu vaahdossa selittää Aiwynille syyttömyyttään, eikä tämä olisi kuitenkaan uskonut, jos nyt edes olisi pysynyt miehen seurassa niin kauan, että tämä olisi ennättänyt selittää. Mutta kukapa valehtelisi hevoselle, joten siinä mielessä tuo oli mainio tapa saada Aiwyn uskomaan miehen versioon tapahtumista. Ja onhan se kauhean sympaattista, että Èomir käy juttelemassa Aiwynin hevoselle. Ja uskottavaakin minusta. Jos ei pysty juttelemaan Aiwynin itsensä kanssa, niin voi sentään jutella tämän hevoselle. :)

Minäkin tykkäsin siitä humalaisen ahdistelukohtauksesta, vaikkei se tietysti Aiwynin kannalta kovin mukavaa ollut. Mutta sitä oli hauska lukea. Ja vaikka osasinkin odotella Èomerin leikkivän ritari rohkeaa ja pelastavan pulassa olevan neitonsa, niin myös se oli suloinen kohtaus. Ainut mikä tuntui vähän kummalliselta, oli Aiwynin tapa kulkea takaperin juostessaan sitä humalaista karkuun. Kyllähän hän sillä lailla saattoi tietysti nähdä ahdistelijansa, mutta se varmasti hidasti hänen vauhtiaan, joten oli siksi vähän erikoista. Tuo oli muuten taas niin tyypillistä Aiwynia, että hänen piti kerätä rohkeutta iltaan saakka ja lähteä vasta sitten liikkeelle. Aiwyn on ehyt, kokonainen hahmo, jonka luonne tuntuu tarkkaan mietityltä. Vaikka niinhän sinun hahmosi ovat aikaisemminkin olleet, ei siinä mitään. Tässä ficissä Éomir on kyllä jäänyt minulle vähän hailakaksi hahmoksi. En tiedä johtuuko se siitä, että tämä on koko tarina Aiwynin näkökulmaa vai siitä, että Aiwyn on niin "vahva" hahmo, että Éomir jää vähän hänen varjoonsa vai onko syy vain minussa. Luultavasti viimeksimainitussa. ;)

Tykkään edelleen siitä, miten paljastat pätkiä Aiwynin ja Éothedin elämästä tässä ficin kuluessa, kuten tässä luvussa nuo Éothedin syrjähypyt ja tarkennettu kertomus Aiwynin käden loukkaantumisesta. Ne ovat paitsi tosi mielenkiintoisia lukea, niin myös syventävät Aiwynin hahmoa entisestään.

Tämä tosiaan alkaa vaikuttaa jo siltä kuin asiat olisivat paketissa, mutta mielenkiinnolla jään vielä odottamaan, että mitä niissä viimeisissä luvuissa tapahtuu. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 12. luku 6.1.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Isoakin isompi kiitos. :D *harmittelee sitä, ettei löydä isompihymyistä hymiötä*

Andune, kiitos. Ajattelin sitä juuri tuohon suuntaan, että Aiwynin kuullessa totuuden noin hänen on pakko uskoa se todeksi. Ja niin, Éomir on outo, kun käy toidsten hevosille uskoutumassa, mutta joo... Hän nyt vain teki niin. Aiwynin korvike tai jotain sen suuntaista.

Ja minä tiesin, että kaikki tietävät, että Éomir sattuu paikalle juuri oikealla hetkellä, mutta tuollainen kohta oli pakko pistää mukaan. Muistaakseni kirjoitin tuon ensimäisen version jo viime kesäkuussa, kauan ennen kuin ficistä oli muuta kuin idea. Éomirilla ei ole edes nimeä siinä pätkässä... :roll:

Ihanaa, jos tykkäsit loppuosasta... :) Jaa-a, ensi luku voikin sitten aiheuttaa erilaisia reaktioita, nyt vaan jotain sanoakseni.

Mithrellas, kiitoksia. No niin, eipä tuo sattumanvarainen tapaaminen välttämättä ole niin epätodennäköistä, mutta tässä ficissä se tuntuu olevan sitä sanan pahimmassa merkityksessä. :wink: Minä olen kai palaamassa juurilleni muutenkin kuin siten, että palasin kirjoittamaan Rohanista; minä teen ratkaisuja vailla motiivia. Vähän aikaa jo taisin osata...

Juu, Éothed ei ainakaan ollut tekopyhä. :wink: Nuo hiukset. Minä näen Éothedin miehenä, jolla on tavallista lyhyemmät hiukset, ja sitten taas ne vieraat ihan älyttömän pitkinä. Ehkä sitäkin olisi voinut tarkentaa jotenkin, vaikka eri väriset hiukset olisivat olleet selkeämmät. Itse asiassa taisin ajatellakin sitä, mutta en sitten tiedä miksi jätin sen värin noin...

Minä jo kerran sanoin, että olen huomannut palanneeni tekoihin ilman motiivia, ja tuo Éomirin outous on osa sitä. Kaipa Rómin on jonkinsortin Aiwynin korvike, jolle mies tavallaan tunnustaa ne asiat, jotka hän haluaa sanoa Aiwynille. Ja minä taidan kuulostaa pahasti siltä, että selittelen... :roll:

Tuo humalainen on yksi ensimmäisiä tämän ficin kohtauksia, sillä kuten jo Andunelle totesin, taisin kirjoittaa sen ensimmäisen kerran kesäkuussa. Halusin sen mukaan siksi, että se tuo hiukan jännitystä muuten niin tasapaksuun ficciin, ja siksi, että se oli niin "vanha", vaikka onkin ilmiselvää, kuinka siinä käy. Enkä minä olisi edes voinut antaa Aiwynin satuttaa itseään. Se olisi luonut minullekin traumoja...

Kyllä tuo taisi olla totuus siitä "toisesta naisesta" :lol: Ja, aivan totta, tiesit täsmälleen, mistä oli kyse. Joskus tuntuu ,että keksit asiat, vaikka siinä kohtaa ficciä en itse tiennyt siitä mitään. Tosin tuo juttu oli ennalta suunniteltu, tuo serkku. Tyttö joutuu pettymään, mutta elämä on ja hän löytää taatusti jonkun toisen (ja kohta varmaan löydän itseni kirjoittamasta hänestä, kun päästään tällaisiin kysymyksiin. voi ei.). Éothed... sanotaan nyt vaikka että kaikki ei ole vielä tässä. :wink:

Yllätyskäänteitä... ensi luvussa saattaa olla yksi, mutta se nyt ei tee juuri mitään. En tiedä onko se sellainen.

Leida, kiitosta. Aiwyn taitaa todella vihdoin ymmärtää jotain onnensa päälle.

Éomir-Éomer... minulla on sama ongelma, mutta vain puhuessa ja toisin päin... Olen saanut kuulla asiasta. Ymmärrän hyvin kirjoitusvaikeuden... :wink: Niin, juuri noin sen jotenkin piti mennä, että Aiwyn kerralla voisi uskoa miehen puhuvan ihan totta. Ja niin, Rómin on kai jonkinsortin Aiwynin korvike, kuten täällä olen todennut. Motiivia sillä ei sen suuremmin taida olla ja se todistaa minun heikkouksiani...

Kivaa, jos tykkäsit siitä ahdistelujutusta. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta minäkin pidän siitä... No niin, se takaperin juokseminen ei ehkä ollut kovin viisasta, mutta Aiwyn halusi nähdä miehen, kun tämä oli jo lähellä, eikä hän halunnut tulla hyökätyksi takaapäin. Hänet olisi voinut olla helppo esimerkiksi tyrkätä nurin selästä käsin. Hienoa, jos pidät tuota aiwynmaisena kerätä rohkeutta ihan viime tippaan asti.. mutta juuri sellainen hän on. Éomir on ehkä jäänyt vähän piiloon, koska hänen näkökulmastaan ei ole tarinaa kerrottu. Itse asiassa huomasin vasta vähän aikaa sitten, että tuskin tunnen häntä yhtään paremmin kuin Aiwyn, vaikak tiedänkin jotiakin pikkuseikkoja. Ehkä häntä olisi voinut vahventaa jotenkin, mutta sitä on turha aloittaa enää kun ficci on melkein kirjoitettu.

Hienoa, jos nuo pätkät Éothedista ja Aiwynista toimivat edelleen. Aiwyn on ihmeen helppo kirjoittaa, hänet on kovin selkeä kirjoittaa mihin tahansa tilanteeseen. Näen melkein aina, miten hän siinä käyttäytyy.

Ja asiat tosiaan ovat melkein selvillä. Pari pikkujuttua vielä, ja luultavasti jokin sellainenkin, mitä ei ole vielä arvattu.

_________________

Nyt ihan aluksi pitää perua puheeni siitä yllätyskäänteestä johon tuolla viittasin. Sitä pitä odottaa vielä toinen viikko, ei se tässä luvussa olekaan. Katsoin jotenkin väärin viimeksi. Mutta uusi luku kuitenkin, luulen, että aika lailla ilman yllätyksiä. Tämä luku oli arvattvissa jo kauan.

13. Luku

Aiwyn ei edes yllättynyt löytäessään Éomirin oveltaan seuraavana aamupäivänä. Hän pyysi miehen sisälle miettien, miten onnekas olikaan. Vaikka mitään sen suurempaa ei ehkä uskaltaisi ajatella, heillä oli tämä hetki. Éomir kumartui hipaisemaan huulillaan Aiwynin huulia tervehdykseksi.

”Mistä nyt tuulee?” Aiwyn kysyi mielissään.
Éomir katsoi häntä vakavana. ”Ei mistään. Ilma on aivan tyyni.”
Aiwyn tuhahti, mutta nauroi saman tien. ”Tarkoitin sinua!”
Éomir hymyili tuskaisen näköisenä. ”Minulla oli sinulle asiaa.”
”Oli?”
”Siis on.” Éomir laski katseensa Aiwynista jalkoihinsa ja näytti epäröivältä.
”Onko jokin vialla? Éomir?” Aiwyn kysyi huolestuneena. Miehen katse vilkuili kaikkialle muualle paitsi Aiwyniin ja tämä hypisteli sormiaan hermostuneesti. Se ei ollut ollenkaan Éomirin tapaista. Oliko joku kuollut tai loukkaantunut? Oliko mies lähdössä jonnekin? Vakavasti sairas? Menossa naimisiin sen serkun kanssa? Mitä monilukuisimmat kysymykset vilisivät Aiwynin mielessä. Jokin oli nyt varmasti vinossa. Éomir henkäisi syvään kuin valmistautuen puhumaan, mutta ei sitten sanonutkaan mitään.
”Puhu pois, rakkaani”, Aiwyn kehotti ja kiersi kätensä miehen ympärille toivoen helpottavansa uutisten kertomista.
”Rakkaasi?” Éomir kysyi hiljaa. Vasta sitten Aiwyn tajusi, mitä oli päästänyt suustaan, ja hän piilotti kasvonsa Éomirin olkapäätä vasten mumisten jotain epämääräistä.
”Kuule, Aiwyn... tuo taisi helpottaa aika lailla. Minä… Sinä olet kaunis nainen, ja vaikka oletkin leski, olet vielä nuori. Olisiko… voisitko mitenkään kuvitella aamua, jona heräisit… minun viereltäni, vaimonani?”
Aiwyn vetäytyi kauemmaksi tuijottaen miestä silmiin, uskomatta todeksi kuulemaansa. ”Mitä sinä oikein aiot sanoa?” hän kysyi, vaikka uskoikin tietävänsä, mitä tuleman piti.
”Tuletko sinä minun vaimokseni, Aiwyn Éothainin tytär?” Éomir kysyi vastaten Aiwynin katseeseen kasvot valkeina.
”Éomir… saanko minä kysyä jotain ennen kuin vastaan?” Aiwyn kysyi yrittäen pysyä tyynenä huolimatta siitä, että hänen sydämensä hakkasi kuin hän olisi juossut virstan.
Éomir nyökkäsi hieman pelokas katse silmissään.
”Minä olen sinua vanhempi, nainen, joka on ollut jo jonkun toisen oma, ja sinä olet uskomaton, komea ja ystävällinen nuori mies joka kelpaisi kenelle tahansa Edorasin neidolle. Oletko varma siitä, mitä tahdot? Isäsikin soisi sinulle neitsytvaimon ja sinä tiedät, miten epäluuloinen minä saatan olla… Minä olen käytetty ja kaltoin kohdeltu.”
”Kukaan neidoista ei ole kuin sinä, Aiwyn”, Éomir sanoi hiljaa. Hän tuntui saaneen jostain rohkeutta. ”Kenelläkään heillä ei ole sinun silmiäsi ” - kevyt kosketus luomiin – ”eikä sinun huuliasi” – kevyt suudelma – ”eikä todellakaan sinun kättäsi.” Éomir tarttui Aiwynin loukkaantuneeseen käteen kysyen silmillään lupaa. Aiwyn nyökkäsi heikosti, hänestä tuntui, että jalat pettäisivät pian. Éomir suuteli paikoilleen jäykistyneitä sormia ja kämmenen arpea tuijottaen Aiwynia silmiin. ”Kukaan muu ei ole kuin sinä, Aiwyn.”
Aiwyn keskittyi hengittämään. Éothed oli kavahtanut pelkästään käden nähdessään, saati sitten että hän olisi suostunut suutelemaan sitä.
”Aiwyn… kukaan muu ei voi olla sitä mitä sinä olet. Ja sinut minä tahdon, niin kuin jo kerran sinulle sanoin.”
Aiwyn hymyili, vaikka häntä pyörrytti. ”Jos asia on todella noin, en voi sanoa ei. En olisi voinut kieltätyä missään tapauksessa!”
Éomir veti hänet tiukasti itseään vasten. ”Minä rakastan sinua, Aiwyn”, hän henkäisi Aiwynin korvaan.
”Ja minä rakastan sinua”, Aiwyn vastasi hiljaa.

Se ei ollut niin vaikeaa kuin hän oli luullut.

***

Harmaat pilvet nousivat etelästä vuorten yli. Edellisestä päivästä asti jatkunut, painostava sää oli vihdoin muuttumassa; ilma ei enää seisonut vaan tuuli kävi etelästä. Vaatteet liimautuivat ilkeästi ihoon Aiwynin kävellessä kotiin tallilta. Pian tulisi ukkonen, ilmassa oli selvästi jännitettä. Jossain kaukana lännessä aurinko alkoi hiljalleen laskea.

Kun Aiwyn saavutti kotiovensa, hän löysi Éomirin pihastaan. Hymy hiipi väkisin huulille. Aiwyn käveli mahdollisimman hiljaa miehen taakse ja nosti juuri kätensä koskettaakseen, kun Éomir kääntyi ympäri säikäyttäen Aiwynin täysin.
”Minunhan piti säikäyttää sinut eikä toisin päin!” Aiwyn nauroi Éomirin kiertäessä kätensä hänen harteilleen.
”Sotilaan korvat, Aiwyn, minä kuulin askeleesi.”
Aiwyn hymyili miehelle. Éomir oli kosinut häntä eilen. Se tuntui vieläkin hiukan uskomattomalta, mutta samalla todella hyvältä.
”Mennään sisään ennen kuin saamme sateen niskaamme”, Aiwyn sanoi ja astahti hivenen vastahakoisesti pois miehen sylistä.

”Mitä isäsi sanoi, kun kerroit aikeistasi mennä naimisiin?” Aiwyn kysyi sulkiessaan oven jäljessään.
”Hän katsoi minua pitkään ja totesi, että kai minä itse parhaiten tiedän, mitä teen.”
Aiwyn naurahti. Enää sellaiset pienet asiat kuin nauru ja hymy eivät olleet hänelle vieraita eikä hän niitä paennut. Mennyt oli unohdettu, epäluulot jääneet ainakin osittain taakse.
”Éowinen oli vaikeampi uskoa sitä. Hän tunsi Éothedin paljon paremmin kuin minä ja oli tiennyt sinusta. Näytti siltä, että hän olisi halunnut sanoa jotain lisää, mutta sitten hän olikin hiljaa. Se oli kummallinen hetki.” Éomirin otsa painui pieneen ryppyyn.
”Jos se oli tärkeää, hän puhuu kyllä myöhemmin”, Aiwyn sanoi.

Äkkiä suunnattoman suurilta kuulostavat pisarat alkoivat takoa kattoa. Aiwyn säpsähti, kun jostain kuului kaukainen jyrinä.
Éomir huokasi. ”Jaksoin toivoa, että ehtisin kotiin, ennen kuin sade alkaa, mutta se taisi olla turha toivo.”
Muuan ajatus tuli Aiwynin mieleen. Ehkä se oli huono ajatus, mutta hän päätti saman tien toimia sen mukaan.
”En voi antaa sinun juosta sateeseen.”
”Mitä sinä nyt puhut?” Éomir katsoi Aiwyniin. Salama iski ja sitten jylisi taas.
Keskustelu muistutti paljon erästä muutama viikko sitten käytyä. Aiwynia huvitti. ”Jää tänne yöksi.”
”En voi, Aiwyn. Kunniasi kuolee, jos jään. Naapurisi huomaavat sen.”
”Viis naapureista. Minä en päästä sinua.”
Éomir katsoi häntä vakavana silmiin. ”Se oli eri asia silloin, kun sinä jäit meidän luoksemme. Talossa oli muitakin. Nyt.. meitä on vain kaksi.”
Aiwyn vastasi katseeseen pää kallellaan, sanomatta mitään.
”Voin odottaa hetken, jos sade hieman hellittäisi, mutta ennemmin vaikka nukun tuossa sateessa kuin annan ihmisten luulla sinusta perättömiä”, Éomir huokasi.

Aiwynin kanta ei muuttunut mihinkään, vaikka Éomir yritti suostutella häntä, puhua järkeä, ja lopulta jopa uhkailla vähän. Aiwyn sai miehen kuitenkin vastahakoisesti suostumaan, myönnyttyään itse siihen, että mies nukkuisi yönsä keittiön laverilla. Ensin Aiwyn oli ehdottanut nukkuvansa itse keittiössä, jotta Éomir saisi hänen sänkynsä, mutta siihen mies ei enää ollut suostunut.

Sade ei hellittänyt. Aiwyn nukahti pisaroiden lyödessä kattoon vasta myöhään yöllä; he olivat keskustelleet tunteja.

***

”EI!”

Aiwyn pomppasi istumaan edelleen puoliksi unessa. Hän ei tajunnut alkuunkaan, mistä oli kyse ja tuskin näki eteensä unenpöpperöisillä silmillään. Sitten hän jotenkin sai itsensä hereille ja muisti Éomirin nukkuvan keittiössä. Oliko taloon kenties tullut kutsumaton vieras vai mistä oli kyse? Aiwyn hapuili pöydältä kynttilän, sytytti sen ja nousi hitaasti. Jäsenet painoivat niin kuin hän olisi edelleen unessa ja sama uni maistui suussa. Hän laahusti keittiöön ajatukset tokkuralla.

Keittiö oli hiljainen. Éomir nukkui, mutta kasvot olivat vääntyneet irveeseen. Aiwyn puri huultaan ja katsoi miestä hetken. Toisen otsa oli hiessä. Aiwyn ojensi vapaan, loukkaantuneen kätensä ja tökkäsi Éomiria käsivarteen. Sitten tapahtui jotain aivan liian nopeasti; seuraavassa hetkessä Aiwyn tajusi istuvansa lattialla polttava kipu käsivarressaan. Kynttilä sentään oli edelleen turvassa.
”Voi, Aiwyn..! Anna anteeksi!” Éomir oli hänen vieressään lattialla.
”Mitä ihmettä oikein tapahtui?” Aiwyn sopersi.
”Olen pahoillani, Aiwyn. Eihän sinuun sattunut paljon?”
Aiwyn pudisti päätään hivenen pöllämystyneenä. Ei, häneen ei sattunut enää oikeastaan ollenkaan.
”Mitä se oli?” hän kysyi uudelleen.
”Minä… näin unta. Sodasta. Sitä tapahtuu joskus. Miten ne … ne.. kauheat olennot veivät veljeni. Ja kun on unessa keskellä taistelua, voi sekoittaa siihen valveen. Minun ei pitänyt missään nimessä satuttaa sinua…” Éomir tuijotti käsiään kauhistuneesti. Aiwynista tuntui, ettei kumpikaan heistä ollut oikein tolkuissaan niin äkillisten herätysten jäljiltä.
”Rauhoitu. Kaikki on hyvin, olen ihan kunnossa”, hän sanoi ja kiersi kätensä lohduttaen Éomirin ympärille. ”Minä ymmärrän, että sota vaivaa sinua.”
Éomirin hartiat tärisivät jännityksen lauetessa. Väsyneesti mies painoi päänsä Aiwynin olalle.
”Seuraavalla kerralla hanki jotain kättä pidempää, etten huitaise sinua uudelleen”, tämä mutisi silmät kiinni.
”Koetan muistaa sen”, Aiwyn sanoi silitellen miehen hiuksia.

***

Aiwyn heräsi aamulla keittiönsä lattialta itsekseen sammunut kynttilä vieressään. Éomir kuorsasi keittiön laverilla hänen lähellään. Silmiään räpytellen Aiwyn nousi lattialta ja koetti muistaa, missä vaiheessa oli nukahtanut. Hän löntysti huoneeseensa hakeakseen vaatetta ylleen.

Pedattuaan sänkynsä ja puettuaan vihertävän hameen ja liivin ylleen hän meni takaisin keittiöön. Laittaessaan puurokattilaa tulelle Aiwyn vilkuili tuon tuosta Éomiriin. Miehen kasvot olivat nyt rauhalliset, ja vaaleat hiukset olivat levinneet joka suuntaan. Ihana mies, Aiwyn tuumasi itsekseen. Puuro oli palaa pohjaan kun hän unohtui katselemaan nukkuvaa Éomiria. Tilanne oli jotenkin epätodellinen. Kerrassaan kummallinen, Aiwyn mietti pelastettuaan puuronsa.

Hän kauhoi puuroa lautasille puukauhalla, kun Éomir heräsi.
”Huomenta”, Aiwyn lausahti laskiessaan kattilan pois.
”Huomenta. Tuoksuu hyvältä”, Éomir vastasi nousten istumaan.
”Tule syömään”, Aiwyn kehotti ja istui oman lautasensa ääreen. Éomiria ei tarvinnut kahdesti käskeä; mies nousi saman tien ja asettui Aiwynia vastapäätä. Hetkeen he eivät puhuneet mitään.
”On ihanaa syödä taas aamiaista jonkun seurassa”, Aiwyn totesi jonkin ajan kuluttua.
”Toivon mukaan ei tarvitse odottaa liian kauan, että tästä tulee arkea”, Éomir vastasi. ”Olen edelleen pahoillani siitä yöllisestä, Aiwyn.”
”Älä välitä siitä. Minun olisi pitänyt arvata jotain sen suuntaista, ja ymmärrän sinua. Annoin jo anteeksi.”
He vaihtoivat hymyn pöydän ylitse.

Kiitettyään puurosta Éomir alkoi tehdä lähtöä.
”Mahdetaanko kotonasi ihmetellä, missä viivyt yön yli?” Aiwyn kysyi asian tultua hänen mieleensä, kun hän oli saattanut miehen ovelle.
”Kyllä minä sen jotenkin selitän”, Éomir vastasi vain. ”Näkemiin, Aiwyn”, hän sanoi sitten, painoi suukon Aiwynin päälaelle ja meni. Aiwyn jäi ovensuuhun katselemaan Éomirin loittonevaa selkää. Sade oli loppunut yöllä ja puhdistanut ilman. Edes pilviä ei enää ollut jäljellä, vain kirkas sininen taivas ja aamuaurinko. Ilma oli tyyni ja rauhallinen.

Aiwyn toivoi, että se rauha kestäisi.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Vannomatta paras (PG, omc/ofc, 13. luku 13.1.)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Ah, ihana tunnelmapala.

Tuo kosinta oli jotenkin niin...saatoin hyvin kuvitella tuon koko tilanteen. Éomirin haparointi sanoissaan ja Aiwynin kysymys. Ja tähän väliin on pakko hehkuttaa Éomirin vastausta, paremmin hän ei oikein olisikaan voinut Aiwynille vastata.

Vaikka onkin sääli, ei ole mitenkään yllättävää että Éomir näkee vielä unta sodasta. Etenkin jos Sormusaaveet surmasivat hänen veljensä? Tuossa hetkessä oli kyllä jotain ihanaa lämminhenkisyyttä kun Aiwyn rauhoitteli miestä. Ja lopulta nukahti tämän viereen :)

Jään kyllä hieman kauhulla odottamaan tuota lupailemaasi yllätyskäännettä. Yritän vain tuudittaa itseäni siihen uskoon, ettet voisi olla niin julma että Éomirin ja Aiwynin avioliitolle tulisi jokin suuri este. Ethän? Joka tapauksessa, jään odottamaan seuraavaa lukua :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Vastaa Viestiin