Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 7. luku 19.9. valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 4. luku 6.8.)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minäkään en yleensä lue songficcejä, joten tihrusin puolihuolimattomasti nuo laulunsanat ja keskityin lähinnä sinun omaan tekstiisi. Mutta kyllä nuo sanat ja tunnelma ja muu teksti varmaan yhdessä muodostavat ihan toimivan songficin, siitä ei mitään epäilystä. Tämä tosiaan oli täynnä tunnetta ja Arwenin pahaa oloa, uskottavasti kuvattuja tuntemuksia. Kun Arwen tuossa lopussa ajattelee, että tuntee yksinkertaisesti liikaa, niin se käy kyllä tästä tosi hyvin ilmi, sellainen tunteiden hyöky tässä luvussa on.

Ei ihme, että se Aragornin sanoma lause soi Arwenin päässä koko ajan, koska eihän tämä mitään muuta vielä asiasta tiedä. Tajusin vasta jossakin kohtaa, että eihän Arwen tosiaan tiedä mitään muuta. Sitä ei ensin sisäistänyt, koska itse tietää koko kuvion. Mutta asiat ovat harvoin yhtä mustavalkoisia, kun niistä tietää enemmän, vaikkei selittely tietenkään tee Aragornin toimia yhtään sen oikeammiksi.

Aragorn oli ihminen. Ihmiset tekivät virheitä. Haltiatkin tekivät, ja Aragorn oli Arwenin virhe. Jostakin syystä tykkäsin tosi paljon tästä kohdasta, vaikken osaa sitä kyllä kunnolla sanoa, että miksi. Siis siinähän periaatteessa vain todetaan, että sekä sekä ihmiset että haltiat tekevät virheitä ja Arwen ja Aragorn ovat molemmat tehneet virheen, mutta sanot sen jollakin lailla tosi hienosti. Ja tulee sellainen olo, että Arwen tosiaan ajattelee sitä.

Tykkäsin tästä luvusta. Täytyy nyt vain sitten odotella seuraavaa. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 4. luku 6.8.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Suetus, kiitos. Hienoa, että olet lukenut. :) En ihmettele, jos Arwenia käy sääliksi, kyllä minunkin oikeastaan käy. Tuo Finduilas-sekoilu on oma "pieni" keksintöni, ja koska minulla on jokin outo halu yhdistellä ficcini toisiinsa, se oli tässäkin - tämä ficci piti kirjoittaa osin juuri tuon Aragornin tunnustuksen takia. Kiitos vielä.

Leida, kiitos. No, songficissä on tietysti omat huonot puolensa, mutta tuo kappale lyriikoillaan tuntui vaativan päästä tähän, joten kokeilin... Hyvä, jos tunne välittyi ja oli uskottavaa. Ja tämä taisi tosiaan olla aika tunteiden sekamelskaa koko luku...

Niin, Arwen ei todellakaan tiedä mitään muuta kuin sen itse asian. Ja aivan totta, asiat harvoin tuntuvat ihan samalta sitten, kun tietää taustoja, ja tämän jutun taustat nyt ovat mitä ovat, eli jos Arwen saisi kuulla nyt jonkun muun kuin Aragornin version (hänestä todennäköisesti tuntuisi, että mies koettaa puolustella), hän voisi suhtautua eri tavalla. Tiedä sitten, miten, mutta kumminkin.

Kivaa, jos pidit tuosta kohdasta. Aluksi siinä oli vain tuo ihmisten virhe -juttu, mutta sitten tajusin että haltiat eivät ole niin täydellisiä, ja piti lisätä tuo loppukin siihen. Niin, tuon voisi sanoa aika tavalla yksinkertaisemmin, mutta... en sitten osaa taaskaan arvata, miten se ilmestyi näytölle juuri noin.
Viimeksi muokannut Nerwen, Ke Elo 12, 2009 9:40 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 4. luku 6.8.)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Huhhuh, melkoinen tunnelataus. Olen edelleen vahvasti Arwenin puolella tässä. Tästä tuli pienet kylmänväreet. Kaikki se katkeruus mitä hän varmasti tuossa tilanteessa tunsi, kaikki viha ja muutkin tuntemukset välittyvät ainakin minulle melkoisen vahvasti.

Minua kyllä todellakin kiinnostaa se, mitä Aragorn aikoo asian eteen tehdä. Arwen ei kuitenkaan voine kamalasti olla vihainen kovin pitkään jos he vielä kihlautuvatkin. Mutta todellakin, mielenkiintoista lukea miten tilanne etenee.

Tämä on aika huono palaute, pyydän anteeksi. Jään odottamaan seuraavaa lukua :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 4. luku 6.8.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Andune, kiitosta. :D Sitä tunnelatausta tosiaan taisi tulla vähän rankemmalla kädellä... Kylmiä väreitä minun tekstistäni? :shock: Ja olen sitä mieltä, että tämä ficci on jotenkin enemmän Arwenista kuin Aragornista, vaikka kumpikin tässä on, eli en ihmettele, jos olet hänen puolellaan (ja se nyt taitaa olla se yleisin puoli tällaisissa tilanteissa). Sinänsä tuo on aika outoa, että Arwenin näkökantilta tekstiä jotenkin vain tulee enemmän, vaikka pelkään häntä. Haltioita on hirveän vaikea saada aidosti esille.

Kyllä se tästä vielä. Olen kerrankin vapaa sanomaan jotain noinkin spoilaavaa, kun lopputulos on aika yksityiskohtaisestikin tiedossa jo... :lol:

Huono palaute, vielä mitä.

_____

Ja, voi ei, uusi luku, sanana viholliset. Minä inhoan tätä lukua, se on maailmanhistorian lyhyin ja tylsin, mutta en yksinkertaisesti osaa tehdä sille mitään, pientä tai suurta. Osaako kukaan kertoa, mitä sille olisi voinut tehdä..?

5. Luku: Kun pahin on ohi (viholliset)

Lothlórien. Mitä järkeä oli pysyä täällä enää? Arwenin hän oli luotaan karkottanut, ja muuta syytä pysyä täällä ei ollut. Ehkä hän toivoi salaa, että Arwen lopulta ymmärtäisi, miksi hän oli kertonut asian, miten hän oli kertonut sen.

Aragornin oli vaikea uskotella itselleen, että näin oli parempi, että oli parempi, kun Arwen tiesi hänen pahimman virheensä. Ehkä hänen olisi vain pitänyt tarttua Arwenin sanoihin siitä, ettei neidon tarvitse tietää, ja jatkaa jostain muusta. Tällä hetkellä se ei tuntunut niin huonolta vaihtoehdolta. Hän oli kuitenkin kertonut totuuden niin kuin oli aikonut, ja tässä oltiin. Hän tosiaan oli se, joka kiersi ympäri Keski-Maata sydämiä särkemässä. Arwen oli syystäkin vihainen, Aragorn ymmärsi sen, ja toisaalta se toi pienen toivon mukanaan: Arwen oli suuttunut, siispä tämä ei ollut aivan kylmä häntä kohtaan. Itse asiassa Aragorn uskoi, että hän itse olisi ollut tätäkin lohduttomampi jos Arwen ei olisi välittänyt asiasta tuon taivaallista.

Sekään ei tosin nyt lohduttanut, ei ollenkaan. Sai vain olon tuntumaan entistä pahemmalta, kun hän oli mennyt satuttamaan Arwenia niin. Oli liian väärin kaivaa vanhat asiat esiin uudelleen, avata arvet, jotka oli jo jotenkin saanut kurottua umpeen. Se oli kuitenkin ollut pakko tehdä, Aragorn toisti itselleen. Oli parempi näin. Parempi, että Arwen oli saanut kuulla sen häneltä kuin joltakulta muulta. Kukaan ei tosin tiennyt, ei kukaan Finduilasia lukuun ottamatta, mutta nuo kaksi naista tuskin koskaan tapaisivat. Siihen ei silti voinut luottaa, juorut olivat aina mahdollisia. Ja niin, kyllähän Denethor tiesi myös. Aragorn pudisti päätään. Tämä oli kauheaa. Hänen tekonsa seuraukset ulottuivat aivan liian kauas, pilasivat aivan liian monta elämää, ainakin hetkellisesti. Hän tiesi, että olisi parasta lähteä pois ennen kuin hän satuttaisi Arwenia lisää. Ilman hyvästejä ei kuitenkaan voisi lähteä. Kun hän vain saisi kerättyä tarpeeksi rohkeutta, hän menisi hyvästelemään Arwenin, ja lähtisi pois. Hänen pitäisi vain unohtaa Arwen. Olisi pitänyt unohtaa jo kauan sitten, niin oli parempi monen kannalta. Hänen itsensä, Arwenin ja Elrondin, ja ties kuinka monen muun.

Hän lähtisi Lothlórienista, jättäisi Arwenin taakseen, koska oli pakko.

*

Arwen ei osannut tehdä mitään. Hän oli ollut vihainen, järkyttynyt, halunnut selityksen ja sitten ajatellut, että olisi liian kauheaa kuunnella Aragornia puhumassa asiasta. Hän ei enää tiennyt, mitä voisi ajatella.

Nämä muutamat kuluneet päivät olivat olleet varsin tuskallisia. Hänen ei tehnyt mieli tavata ketään, ei puhua kenenkään kanssa. Se tuntui liian vaikealta. Häntä oli satutettu liikaa. Hetkittäin hän vihasi Aragornia ja onnetonta itseään, mutta toisinaan hän ei jaksanut olla vihainen, hän oli vain surullinen. Voi, miten hän olisi halunnut tietää, miksi Estel oli tehnyt sen. Samaan aikaan hän halusi teeskennellä, ettei mitään ollut tapahtunut ja etsiä Estelin käsiinsä ja olla… niin kuin ennen niitä sanoja. Heillä oli ollut mukavaa. Arwen oli saanut hymynsä takaisin, mies oli ollut uskomaton. Miksi heille oli pitänyt käydä näin? Estel oli… jotain niin erilaista kuin ne ihailijat, joita Arwen oli osakseen saanut. Estel oli ensimmäinen, jota kohtaan Arwen tunsi jotakin, ensimmäinen, josta Arwen todella piti, jonka kanssa hän halusi olla. Ja sitten nyt piti käydä näin, juuri heistä kahdesta oli tullut jonkinlaisia vihollisia. He eivät puhuneet toisilleen, eivät nähneet toisiaan, Arwen ei voinut edes olla varma, oliko mies enää Lothlórienissa. Hän toivoi, että jos Aragorn olisi lähdössä, hän saisi kuulla siitä. Se olisi kauheaa, jos Estel vain lähtisi pois sanomatta sanaakaan, tämän kaiken jälkeenkin.

Arwen jäi miettimään sitä, mitä oli juuri ajatellut. Tunsiko hän todella noin? Halusiko hän kaiken tämän jälkeen nähdä sen miehen, joka oli satuttanut häntä enemmän kuin kukaan?

Kyllä, hän ei halunnut Estelin lähtevän ilman hyvästejä. Hän halusi vielä puhua, nähdä ne kasvot. Enää hän ei ollut niin vihainen, jäljellä olivat vain kysymykset. Kysymykset ja ihmetys. Estel ei tuntunut sellaiselta ihmiseltä, ei koskaan ennen eikä vieläkään. Vaikka Arwen oli vihaisena ajatellut, että jokainen ihminen oli samanlainen, hän ei tiennyt, uskoiko siihen Estelin kohdalla. Ei ainakaan ollut uskonut.

Enää hän ei tiennyt ollenkaan, mitä uskoa ja mitä ei.

*

Päivät kuluivat, eikä Aragorn edelleenkään osannut lähteä pois. Hän vain pysyi Kultaisessa metsässä, näkemättä sen kauneutta ja puhtautta, kaivaten pois niin kuin hän oli tehnyt kaikkialla jo kauan. Hän tunsi, ettei enää ollut paikkaa, jonne kaivata. Rivendelliin hän kai menisi, mutta olisiko sielläkään enää hyvä, kun Elrond saisi kuulla mitä hän oli tehnyt? Jos Aragorn oli joskus luottanut itseensä, nyt hän tunsi itsensä lähinnä pikkupojaksi, joka oli tehnyt jotain aivan kauheaa ja tiesi, ettei voisi saada anteeksi, että pian kaikki tietäisivät hänen teostaan eikä sen jälkeen kukaan haluaisi vilkaistakaan häneen.

Pahinta oli, että hän tunsi tarvitsevansa Arwenia. Hänen teki mieli vain mennä etsimään haltianeitoa, vaikka tämä käännyttäisi hänet heti pois; tämä kauhea tilanne oli tehnyt heistä kuin viholliset, vaikka Aragorn omalta puoleltaan tunsi vain syyllisyyttä. Hän ei voisi ikinä vihata Arwenia. Arwen oli liian hyvä, liian kaunis, ja sai hänet tuntemaan liikaa, vihalle ei enää jäänyt tilaa.

Siinä se taisi ollakin. Arwen oli haltia, jopa harvinainen haltioiden joukossa: uudelleensyntynyt Lúthien Tinúviel. Ja siinä oli myös nainen, jota Aragorn rakasti. Ei, haltiat eivät antaisi Iltatähteään ikinä ihmiselle. Iltatähti kuului kansansa pariin, omiensa luokse. Ei ihmisen, typerän, heikon ihmisen vierelle, vaikka tämän rakkaus voisi hajottaa koko maailman palasiin. Aragorn tiesi, että mahdollisuutta tuskin oli, eikä hän edes tiennyt, halusiko Arwenille sen kohtalon, joka ihmisille oli annettu – kenenkään haltian ei kuulunut kuolla, ja vähiten hän halusi ajaa Arwenin valitsemaan kuoleman. Vaikka samaan aikaan hän oikeastaan halusi juuri sitä.

Hän halusi Arwenin, rakasti tätä, mutta ei olisi halunnut olla se, joka pakotti Arwenin valitsemaan. Tosin nyt näytti jo selvältä, ettei valintaa tulisi, niin kuin hän oli uskaltanut jo toivoa. Hän oli satuttanut Arwenia, ja kun katsoi, mitä hänellä oli antaa vaa’an toiseen kuppiin, se ei paljon lohduttanut. Arwenilla oli jo ikuinen elämä, mahdollisuus jättää Keski-Maa ja tavata Kuolemattomille Maille lähtenyt äitinsä uudelleen. Mutta Aragorn toisi mukanaan kuoleman, ikuisen ikävän perheen luokse ja ihmisen heikkoudet, ja hän oli jo satuttanut Arwenia. Miksi edes ajatella tällaisia, kun Arwen todennäköisesti ei ikinä haluaisi nähdä häntä? Aragorn olisi vain halunnut tietää, mitä Arwen hänestä ajatteli. Oliko neito edelleen vihainen? Aragorn olisi tahtonut selittää, mutta hän tiesi, ettei voisi ikinä löytää oikeita sanoja, ettei ollut hänen vallassaan muuttaa Arwenin mieltä. Se, mitä hän mahdollisesti sanoisi, vain pahentaisi asioita.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 5. luku 5.9.)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiva saada jatkoa tähän. :)

Sinä osaat kyllä hienosti pyöritellä Aragornin ja Arwenin ajatuksia. Tottakai Aragorn pyörittelee tuon keskustelun jälkeen sanomaansa mielessään ja miettii, että kannattiko sitä kuitenkaan kertoa. Se on ihminen, niin ihmiset tekevät, jossittelevat ja kääntelevät menneisyyttä sataan suuntaan, niin kuin se siitä muuttuisi. Ja Arwenin ajatuksista päätellen haltiat tekevät aivan samaa. Sekä Arwenia ja Aragornia tuntuu tässä vetävän kahtaalle, niin kuin vanha kunnon Sam sen kenties sanoisi. Aragorn haluaisi jäädä Arwenin lähelle, mutta ei halua sotkea tämän elämää enää enempää ja Arwen haluaisi Aragornin sekä lähtevän että jäävän.

Tykkäsin tuosta Aragornin ajatuksesta, että hyvä kun Arwen oli suuttunut, koska se ainakin kertoo siitä, että tämä on välittänyt Aragornista. Ja samaten tykkäsin siitä, ettei Aragorn enää nähnyt Kultaisen metsän kauneutta ja puhtautta tai ainakaan välittänyt siitä. Ympäristö on vain ympäristöä oli se kuinka taivaallisen kaunis hyvänsä.

Ei tässä luvussa minusta ollut mitään varsinaista vikaa, sinä tosiaan kuvaat tunteita kauniisti, mutta kun kerran kysyit, niin voin minä heittää muutaman mieleen tulleen ehdotuksen. Jos olisit lisännyt vähän toimintaa, Aragorn ja Arwen olisivat esimerkiksi nähneet toisensa (vaikka keskustelemattakin) ja vetäneet siitä joitakin johtopäätöksiä toisistaan. Tai jos olisit käyttänyt yhtä tai useampaa sivuhenkilöä, jotka olisivat nähneet välien särkymisen ja keskustelleet Aragornin tai Arwenin tai molempien kanssa. Olisit saanut mukaan vähän tapahtumia ja dialogia ja pystynyt silti liittämään noiden kahden tunteet ja ajatukset mukaan. Ehkä ne tunteet voisivat kaivata hiukan runkoa, jonka ympärille kietoutua, jos ymmärrät tämän ontuvan vertauksen. :)

Kaunista, sujuvaa tekstiä taas kerran. Jatkoa sitten vain. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 5. luku 5.9.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitos (piti vain tulla käymään koneella, mutta jotenkin eksyin Loftikseen ja täällä ollaan... :roll: ).

Juu, ajatusten pyörittelyä tämä luku tosiaan oli, jos ei muuta. Sam ehkä tosiaan voisi ilmaista asian noin. :) Kumpikaan ei tiedä, mitä haluaa, yhtä vai toista.

Kivaa, jos pidit tuosta ajatuksesta, että Arwenin on pakko välittää, kun kerran pillastui. Ja tosiaan, oli ympäristö mikä tahansa ja kuinka kaunis hyvänsä, sitä tuskin huomaa kun siihen on tottunut, eikä varsinkaan, jos päässä pyörii paljon muuta, ja tärkeämpää.

Niin, he olisivat tosiaan voineet nähdä toisensa! Se olisi sopinut juttuun muutenkin - tai sitten ehkä vain toinen olisi nähnyt toisen. Nyt kun alan ajatella, Arwen olisi ihan hyvin voinut kurkistaa alas talanilta ja nähdä Aragornin. Miksi en ikinä tajua tuollaisia? Ehkä sitten keskityn vain vinkumaan sitä, ettei juttu etene, enkä keskity miettimään, mitä sille todella voisi tehdä. Noista sivuhenkilöistä en tiedä, silloin kun ihan ekaa kertaa tätä kirjoitin, ennen kuin oli mitään tietoakaan FF-haasteesta ja oli tarkoitus kirjoittaa pitempi, yksityiskohtainen ficci tuosta keväästä, siinä oli sivuhahmoja. Tässä ne kuitenkin jotenkin jäivät pois (lähinnä siksi, että pelkään kirjoittaa haltioita, kun heistä ei kuitenkaan tule tarpeeksi haltioita). Tunteet tosiaan olisivat tässä kohtaa tarvinneet jonkun rungon, mutta enää sille ei mahda mitään. Onneksi näistä voi ottaa opikseen.

Kiitos vielä kommentista. :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 5. luku 5.9.)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Sinä taidat tosissasi asustaa Arwenin ja Aragornin päiden sisällä? Mites minäkin sinne pääsisin?

Ei mutta, tämä luku antoi jo hieman toivoa siitä, että he ehkä pian pääsevät sovintoon. Olin jotenkin helpottunut Arwenin osoittaessa tyyntymisen merkkejä. Tuo oli sinänsä aivan totta, hän ei olisi niin suuttunut ja loukkaantunut jos ei todella välittäisi Aragornista. Ja se on tietysti jollain tavalla aivan ihanaa ja suloista jos nyt jättää huomiotta sellaisen pikkuseikan kuin se, että he eivät tällä hetkellä ole puheväleissä.

Entäs Aragorn sitten? Katuva ihmispolo jonka luulisi suunnittelevan vetävänsä itsensä hirteen ellei järki olisi vielä tallella. Minua käy häntä kamalasti sääliksi ihan vain siksi, että on sääli nähdä hänen riutuvan noin. Vaikka tietysti syy on miehessä itsessään. Minä kyllä hyvin voin kuvitella tuon eräänlaisen pelon siitä "entä jos Elrond saa tietää". Siinä todellakin olisi tiukat paikat itse kullakin.

Minä toivon siis pikaista sovintoa ja onnellisia ajatuksia :) Niin joo, siitä piti sanoa että on aika hauska, miten viet tätä ficciä eteenpäin nimenomaan Arwenin ja Aragornin ajatusten kautta. Tuo tyyli toimii erinomaisesti tässä :)

Jään odottelemaan jatkoa :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 5. luku 5.9.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Eihän tässä luvussa mitään vikaa ollut. Minusta on aina mielenkiintoista lukea erimielisyyksistä ja riidoista, ja luulenpa että tämä ficcisi vasta sitten tylsä olisikin, jos Aragornin ja Arwenin välillä olisi ollut pelkkää yhteisymmärrystä alusta loppuun. Minä pidin paljon tuosta miten Aragorn ajatteli, ettei voisi lähteä hyvästelemättä Arwenia. Sellaiseen tarvitsee paljon rohkeutta tuollaisessa tilanteessa, ja varmasti useimmat miehet vain häipyisivät mitään sanomatta. Tuo oli minustakin hieno ajatus, että parempi että Arwen suuttui kuin jos ei olisi piitannut ollenkaan. Ihan kätevä tapa testata toisen tunteet tuo uskottomuudesta kertominen. ;) Vaikka seuraukset saattavat tietysti olla kohtalokkaat jatkoa ajatellen.

Aragornin pohdinnat myös tuossa lopussa kolahtivat. Niin, mitä tarjottavaa Aragornilla oikeastaan on Arwenille? Pääsee kuningattareksi? Tuskinpa Arwen sellaista kaipaa. Minua kyllä edelleen kiinnostaa se, että miksi Arwen rakastui juuri Aragorniin. Tuo Aragornin erilaisuus kyllä varmaan selittää sitä aika paljon. Vaikka toisin kuin yleensä ajatellaan, ihmiset rakastuvat kyllä herkimmin sellaisiin, jotka ovat samankaltaisia kuin he itse. Mutta ehkä Aragorn ja Arwen ovatkin samanlaisia tietyllä tavalla, ovathan he kumpikin tavallaan kansansa viimeisiä.

Olin aikeissa sanoa saman kuin Leida, että tähän olisi voinut lisätä vähän jotain toimintaa ja dialogia vaihtelun vuoksi ja vähän keventämään tekstiä. Ihmiset (ja uskoakseni myös haltiat) voivat ilmaista surua ja ahdistusta myös tekemällä jotain, vaikkei se olisi muuta kuin yksinäinen kävelyretki tai päivällisen jättäminen väliin. Ja minusta Arwen olisi hyvin voinut vaikka avautua tuosta asiasta vaikka Galadrielille tai jotain sellaista.

Mutta nyt minä siirryn odottelemaan seuraavaa lukua. Haluan jo kovasti nähdä noiden kahden tekevän sovinnon. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 5. luku 5.9.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi, te olette ihania...

Andune, kiitos. Tuota ensimmäistä lausetta en kyllä voi tajuta. En minä kenenkään päässä asu, ja itse asiassa tämän luvun kanssa tuntui siltä, ettei sinne pääse edes käymään, ja sitten sinä lauot jotain tuollaista..!

Arwen alkaa hiljalleen rauhoittua, ja niin, hän tuskin olisi tuntenut oloaan niin pahaksi, ellei oikeasti välittäisi. Ja Aragorn, hän nyt oli aika angstitunelmissa tässä. Hän ei voi hyvin, mutta totta kyllä, hänen syytäänhän tämä on. Minä en välittänyt ajatella tuota hänen pelkoaan pidemmälle, mitä kaikesta olisi tullut, jos Elrond olisi saanut kuulla kaikesta. Hui hui.

Kivaa, jos tuo ajatusjuttu on sinusta hyvä. :) Minä pelkään, että tämä on välilä liian tylsä, kun ei tapahdu ikinä mitään, ajatellaan vain.

Mithrellas, kiitos. Olet aivan oikeassa, tämä olisi ollut aivan järkyttävä ilman minkäänlaista säröä. Ja jotenkin osasit taas avata silmiäni, niin, ei kai ole kovin tyypillistä haluta hyvästit tuollaisen jälkeen. Mutta muuta vaihtoehtoa ei edes ollut. Toisen tunteiden testaaminen... onneksi tässä oli taustalla muutakin, tuohan olisi ihan kauheaa (jos tuo todella olisi hyödyksi, siitähän voisi joku jopa valehdella vain nähdäkseen, miten toinen reagoi ja yök...).

Kivaa, jos pidit Aragornin pohdinnoista siitä, mitä hänellä on tarjota. Minä nyt yritän jotain tässä selvitellä tuon arwenin tunteiden suhteen, vaikka pelkään, että se tavoite selittää jää saavuttamatta. No, katsotaan nyt. Mutta niin, hehän ovat toisaalta samanlaisia, tuo ajatus osuu kohdalleen. Siitä voisi vielä väkertää jotain.

Niin, se toiminta sieltä puuttui. Ensi kerralla tiedän, mitä teen, kun tällainen ongelma tulee kohdalle; tuota lukua en enää ala muokkaamaan. Galadriel tässä tuskin silti olisi ollut mukana, koska hän on Arweniakin pelottavampi (haltia. iik...).

_________________

Nyt, kun viimein sain tuon edellisen murheenkryyniluvun alta pois, voin jatkaa nämä viimeiset luvut viikkotahtia. Tässä luvussa (sanana "valo") toivon mukaan tapahtuu sen verran, että se hiukan hyvittää kahden viime luvun tapahtumaköyhyyttä. Nämä kolme sivua ovat vaikeimmat, mitä olen ikinä kirjoittanut ja tulin todella siihen tulokseen, että kirjoittaminen voi käydä urheilusta. Mutta nyt olen kuitenkin suhteellisen tyytyväinen siihen, mitä ruudulle olen väkertänyt melkein puoliväkisin (tällä kertaa väkinäisyys ei johtunut siitä, etten olisi tietänyt, mitä kirjoittaa vaan siitä, miten kirjoittaa). Tämän piti tapahtua, minulla oli vain vaikeuksia saada se oikealla tavalla tekstiksi.

Pakko on päästää irti tämäkin tuotos, vaikka toisaalta ei tahtoisi.

6. Luku: Enemmän kuin sallitaan (valo)

Lothlórienin kultainen valo. Aragorn tiesi näkevänsä sen mahdollisesti viimeistä kertaa; hän oli viimein tehnyt päätöksensä. Hän lähtisi Lórienista toiveenaan saada tuska katoamaan. Muuta keinoa ei enää olisi, sillä Arwen oli pysynyt poissa hänen tieltään jo pari viikkoa, mikäli hänen ajantajunsa oli pysynyt edes jotenkin kunnossa. Hän ei kestänyt enää.

Hetken kaikki oli ollut niin hienoa, mutta sitten hänen menneisyytensä, typerä, surkea virheensä, ihmisen heikkoutensa oli vienyt tuon kaiken mukanaan kuin virta vie lehden. Mutta menneisyyttään ei sopinut paeta. Se piti kohdata, samoin kuin tulevaisuuskin.

Muita keinoja ei ollut. Ne jotka pelkäsivät menneisyyttään, eivät voineet selvitä.

*

Arwen istui talanillaan jouten, osaamatta tehdä yhtään mitään. Viimeiset kaksi viikkoa olivat tuntuneet pidemmiltä kuin se aika, jonka Estel oli ollut poissa. Hän ei vieläkään voinut ymmärtää täysin sitä, mitä mies oli tehnyt. Arwen sorkki tahallaan kipeää kohtaa sisällään, tuntien uudelleen ja uudelleen kuinka paljon häneen sattui. Hän tuijotti kultaisia kukkia, jotka piilottivat hänen asuinpaikkansa kuin siinä olisi ollut seinät: juuri tuon takia hän oli halunnut asua täällä eikä Galadrielin talossa, vaikka hänellä olisi ollut paikka siellä. Tämä talan oli kaunis, varsinkin, kun keväällä siinä oli kultaiset, elävät seinät ja hän oli piilossa katseilta niiden keskellä.

Varoittamatta joku astui talanille. Arwenin ei tarvinnut edes vilkaista tietääkseen, kuka se oli. Hän nousi seisomaan ja käänsi selkänsä Aragornille.
”Arwen… kuuntelisit.”
Anova äänensävy sai Arwenin voimaan enemmän pahoin. Hän ei vastannut vaan tuijotti eteensä näkemättä mitään.
”Mitä minun vielä pitäisi tehdä? Olen pyytänyt anteeksi, ja toivoin… toivoin, että osaisit arvostaa sitä, että kerroin sinulle, itse ja suoraan. Tämän kaltaisia asioita ei voi salata, jos tahtoo luottaa…” Miehen ääni tärisi ja särkyi. Arwen tunsi kyynelten pyrkivän esiin silmistään, ne valuivat poskille.
”Arwen, on muutakin, mitä sinun pitää kuulla, hyviä asioita. Tiedän, että ilman muistoa sinusta olisin heittänyt toivon jo kauan sitten. En olisi selvinnyt niistä vuosista, jollen olisi tavannut sinua. Olit ajatuksissani joka hetki.” Aragorn tuntui saavan voimaa siitä, ettei Arwen käskenyt hänen lähteä pois.
”Toivon, että voisit yrittää ymmärtää, ettei minun ollut tarkoitus tehdä mitään. Olen vain mies, altis monelle sellaiselle, mikä on sinulle tuntematonta. Kuka tietää, jos olisin syntynyt haltiaksi ja sukuni olisi teidän joukossanne yhtä korkea kuin se on nyt ihmisten kesken, mitä voisimme olla. Mutta Arwen, minä en ole sitä…” Aragorn hiljeni, ja Arwen mietti, miksi.

”Älä muuta kohtaloasi minun takiani. Miehen, ihmisen… kuolevaisen.”

Arwen sävähti sitä katkeruutta, joka tihkui viimeisten sanojen välistä. Ajatteliko Aragorn todella noin?
”Minä en ole ikinä tarpeeksi. Pyydän, älä muuta mitään minun, väärin tekevän kuolevaisen takia. Se ei ole sen arvoista, minä tiedän. Mitä hyötyä minulle on hallitsijan osasta ja hienosta suvusta, jos en ole niiden veroinen? Jokainen Rohanin talonpoikakin on minua onnellisempi, koska heillä ei ole mahdollisuutta rakastua saavuttamattomaan, liian ylhäiseen”, Aragornin ääni oli muuttunut, mutta Arwen ei osannut kuitenkaan sanoa, miten. ”Minä lähden huomenna, Arwen. Halusin vain tulla sanomaan hyvästi.”
Arwen ei kyennyt liikkumaan, ei puhumaan. ’Mahdollisuutta rakastua saavuttamattomaan’? Arwen oli tietysti arvannut, mutta tämä oli jo liikaa, Estel oli rakastunut häneen ja sanoi sen suoraan. Todella sanoi sen, kertoi sen hänelle! Jokin liikahti hänen sisällään, hän kääntyi ympäri mieheen päin… mutta Aragorn oli jo mennyt. Voimattomana Arwen istui jälleen alas ja painoi pään käsiinsä. Katkerat sanat leijailivat hänen ympärillään. Eikö Aragorn itse ymmärtänyt, mitä oli? Vahva ihminen sisältä ja ulkoa, rehellinen, viisas… ja komea. Vain jokin hyvin pieni osa teki hänestä ihmisen. Jos Elros olisi valinnut toisin…

Mutta Arwen tiesi, ettei näin olisi käynyt, jos häntä vastaan olisi Imladrisissa kävellyt haltia ihmisen sijaan. Vain ihminen saattoi katsoa Arweniin sillä tavoin, saada hänet tuntemaan näin. Saada kummallisen poltteen nousemaan hänen sisimpäänsä, ikävän hänen mieleensä.
”Estel…” Arwen kuiskasi ilmaan. Toivo. Mies oli sanonut, että olisi menettänyt toivon ilman Arwenia. Mutta silti Aragornissa itsessään eli ihmisten toivo, hänen elämänsä oli lupaus. Ihmisten voitto oli lähempänä kuin koskaan. Arwen tiesi, ettei enää voisi löytää onnea yhdenkään haltian kanssa. Vaikka hän rakasti isäänsä ja veljiään ja olisi kohdannut äitinsä mielellään uudelleen, hän ei voisi enää lähteä Meren yli.

Missä mies oli? Missä oli mies, johon hän oli valmis sitomaan kaiken, mitä hänellä oli? Arwen nousi seisomaan, pyyhki pois kasvoilleen kuivuneet kyyneleet ja lähti portaita alas. Hänen pitäisi löytää Aragorn. Hän tiesi, että rikkoutuisi sisältä lopullisesti jos mies lähtisi nyt. Arwen tajusi viimein ymmärtävänsä, mitä mies oli tarkoittanut. Aragorn oli kertonut hänelle pahimman, ei ollut salannut sitä. Siispä tämä oli valmis jakamaan kaiken muunkin. Kuin huomaamattaan Arwen oli antanut anteeksi, vaikka asiassa oli edelleen niitä puolia, joista hän ei voisi ikinä puhua, joita hän ei voisi anteeksi antaa. Mutta hän voisi yrittää unohtaa, ja hän voisi ajatella sitä, että Aragorn oli tunnustanut asian, kertonut sen itse, eikä salannut.

”Estel!” Arwen huudahti löytäessään miehen viimein. Valo lankesi tummiin hiuksiin puiden kultakukkien välistä. Harmaat silmät katsoivat jonnekin hänen suuntaansa, ilme oli verhotun varovainen.
”Mitä sinä pelkäät, Aragorn Arathornin poika?” Arwen kysäisi ilmeen nähdessään.
”Etten ole sen arvoinen kuin minun odotetaan olevan, etten selviä koetuksesta.”
”Ei, ei. Miksi et uskalla katsoa minuun?”
”Olen vasta osoittanut sinulle, miten hirveitä ihmiset ovat. Et sinä tahdo katsoa minua silmiin.” Aragorn painoi päänsä, tummat hiukset valahtivat kasvojen eteen piilottaen ne.
”Totta kai haluan, minähän… Mikä on?.” Arwen tajusi Aragornin vastahakoisuuden syyn. Hän astui aivan miehen viereen ja kosketti varovasti tämän poskea. Harmaat silmät avattiin ja tuskainen katse osui Arwenin silmiin.
”En voi olla vihaamatta tekoani. En voi perustella sitä mitenkään, en edes keksiä veruketta itseäni varten. Näen vain oman heikkouteni.”
”Estel…” Arwenin sydämen ympärille puristui satuttava nyrkki.
”En voi kieltää asioita itseltäni vieläkään, vaikka tämä kaikki on tapahtunut ja se voisi olla hyväksi, ellei itselleni, niin ainakin muille… Minä rakastan sinua, Arwen.”
Arwen hymyili miehen sanoille. Hetken hän vain katseli tätä, kiersi sitten kätensä tämän kaulaan ja suuteli miestä. Hän tunsi Aragornin epäröivän ja hiukan hämmentyvänkin, mutta mies vastasi suudelmaan ja uskalsi kiertää käsivartensa Arwenin ympärille.

Toisaalta se, että Aragorn tuntui arastelevan, hieman huvitti Arwenia, mutta silti hän tiesi tämän olevan enemmän kuin mies oli uskaltanut toivoa tapahtuvan. Se tuntui niin oikealta, todelta, hyvältä. Aragornin kädet hänen ympärillään olivat lämpimät, kuten miehen rinta häntä vasten. Tuntui uskomattoman hyvältä olla viimein aivan lähellä toista, paremmalta kuin Arwen oli osannut kuvitella. Hän irrottautui suudelmasta ja painoi otsansa Aragornin otsaa vasten.
”Minä.. en aivan osannut odottaa tällaista”, Aragorn sanoi kuulostaen edelleen hämilliseltä.
”Siksi se tapahtuikin. Minä olen sinun puolellasi”, Arwen vastasi hiljaa.

*

He seisoivat paikoillaan jonkin aikaa, Aragorn edelleen hieman hämillään. Arwen oli siinä, melkein liian lähellä, Arwen oli antanut anteeksi. Tai niin saattoi jo olettaa. Olisiko neito muuten tehnyt niin, tullut hänen lähelleen, tehnyt hänet hulluksi vain olemalla siinä..? Aragorn sulki silmänsä yrittäen uskoa, että se todella tapahtui. Hän veti kuin huomaamattaan Arwenin edelleen lähemmäs itseään, eikä Arwen vastustellut. Haltian pehmeät huulet etsivät jälleen hänen omansa. Jokin, mikä ei ennen ollut tuntunut niin vahvana kuin nyt, heräsi hänen sisällään. Se oli samanlaista kuin kerran, Finduilasin kanssa, mutta tällä kertaa vain enemmän. Hän tarvitsi Arwenin lähelleen, luokseen, seurakseen, ja kaipasi tätä kun tämä oli poissa. Arwen tarttui hänen hiuksiinsa, painoi hänen kasvonsa omiaan vasten. Vaikka toinen oli lähellä, oli tuskallista, kun ei voinut päästä lähemmäs.

Se rauhallinen, helpottava toveruus tuntui jääneen taakse, he olivat nyt toisilleen enemmän, tarvitsivat toisiltaan enemmän. Aragorn siveli Arwenin selkää tietäen, että mikään heidän välillään ei enää voisi olla vain toveruutta. Mietti Arwen mitä tahansa, teot puhuivat puolestaan. Aragorn hymyili toisen huulia vasten. Tätä hän ei ehkä ollut osannut odottaa, mutta tiesi kyllä nyt, mitä Arwen tunsi – ainakin osittain. Enää hänen ei tarvitsisi miettiä hiljaisuudessa, mitä Arwen hänestä ajatteli, mitä he kaksi olivat.

Tämän jälkeen heillä olisi jokin yhteinen salaisuus.

*

Arwen astui kauemmas koettaen tasata hengitystään, ehkä jopa hiukan pelästyneenä kaikesta. Hän oli tuntenut jotain, tuntenut liikaa – ja tiesi nyt, ettei voisi ikinä tuntea samoin ketään toista kohtaan, kukaan muu ei voisi saada tulta palamaan hänen sisällään niin kuin nyt. Aragorn oli ehkä ihminen, haltiaa vähäisempi, mutta Arwenille mies oli enemmän. Hän pystyi vain katsomaan noihin harmaisiin silmiin, eikä hänen ajatuksiinsa mahtunut mitään muuta kuin Aragorn, hänen Estelinsä.

”Tule”, Arwen sai sanotuksi, ja tarttui miehen käteen. Aragorn seurasi häntä vaiti, kun Arwen lähti eteenpäin. Hän tuskin itsekään tiesi, mitä teki. Kaikki tämä uusi täytti hänet liian kokonaan, hän tarvitsi Aragornin lähelleen voimakkaammin kuin olisi voinut arvata. Jotenkin, kaiken sumun läpi, hän tajusi, minne oli matkalla: talanilleen. Se puoliksi yllätti hänet itsensäkin, mutta ajatukset eivät riittäneet siihenkään. Jonkinlainen syvä epätoivo, epävarmuus ja kuitenkin varmuus tuntuivat saartaneen hänet sisältä. Hän pelkäsi ajatella tulevaa, hän tarvitsi vain tämän hetken, tämän hetken hän halusi, vaikka tulevaisuus toisi mukanaan mitä tahansa.

Pian, pikemmin kuin Arwen olisi osannut ajatella, he olivat talanilla, ja äkkiä Arwen huomasi olevansa puoliksi kauhuissaan. Hän kääntyi Aragorniin päin ja katsoi miestä silmiin, tietämättä, mitä hänen katseensa kuvasti. Aragorn vastasi katseeseen rauhallisesti, veti hänet syliinsä ja silitti rauhoitellen selkää. Siinä oli liian hyvä olla. Mutta kuitenkin Arwen tunsi tarvitsevansa enemmän. Tuli poltti häntä sisältä. Hän tiesi takertuvansa miehen kuin viimeistä kertaa – haluten tuntea toisen kokonaan.

Edelleen kaikki oli kuin sumua, mutta jotkin asiat Arwen tunsi tai näki selvemmin kuin koskaan. Aragornin käsivarressa oli vaalea arpi, hetken hän pohti, mistä se oli mahtanut tulla. Aragornin silmät katsoivat häneen, näkivät vain hänet. Miehen voimakas kosketus oli hellä, lempeä ja kaikki, mitä Arwen saattoi ymmärtää. Kaikki, mitä siinä hetkessä oli, oli vain mies hänen lähellään, ympärillään, yllään.

He olivat toisilleen se kipinä, joka syttyi roihuun ja valaisi koko maailman.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 6. luku 12.9.)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Vau.

Ihanaihanaihana! Tässä oli sitä jotain! Aragorn on niin suloinen ja ihana hyvästellessään Arwenia, tuntuu sanovan juuri ne oikeat asiat ja Arwen vihdoin tajuaa sen oleellisen, Aragorn ei salaa häneltä mitään.

Ja tuo loppu. Awws ja ihanuus. Ylikäytän tuota sanaa. Olen ihan vaaleanpunaisena höttönä.

Nyt en kyllä oikeasti tiedä mikä vika on, mutta en saa yhtään järkevää sanaa sanotuksi. Jatkoa siis vain :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 6. luku 12.9.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Andune, kiitos. :D Tuo kommenttisi sai hymyn huulille, oliko tämä tosissaan noin ihana..? On vaikea vastatakaan mitään, mutta jotenkin koko kommentistasi tihkuu se, että tosiaan tykkäsit. Mahtavaa, jos tämä todelal oli tuollainen. Itseäni pelotti koko osan tänne päästäminen, että mitä ihmettä meinasin kun tuollainen kohtaus sinne ilmestyi, mutta ilmeisesti se ei ollut huono juttu.

Kiitos vielä, päivän piristämisestä. :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 6. luku 12.9.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Jos tämä oli vaikeinta, mitä olet koskaan kirjoittanut, niin se ei kyllä näkynyt ollenkaan. Tosi hieno ja mukaansatempaava luku. :)

Tosi rohkeaa kyllä Aragornilta kiivetä tuosta vain Arwenin luo. Mutta sellainen Aragorn vaan on. :) Tykkään kyllä tosi paljon tuollaisesta aikaansaavasta miehestä. Tuo mitä hän sanoi Arwenille oli koskettavaa luettavaa, kävi kumpaakin tavallaan sääliksi. Melkein tekisi mieli uskoa, että Aragorn todella tarkoitti sitä mitä sanoi. ;) No joo, en minä epäile etteikö hän olisi sitä todella tarkoittanut, hän puhui kyllä hyvin vetoavasti Arwenille, ja tämä olisi kyllä ollut melkoinen jääkalikka, jos ei olisi lähtenyt Aragornin perään.

Tuo heidän jälleennäkemisensä oli aivan ihana kohtaus. Olipa hyvä, ettei Aragorn ollut vielä ehtinyt karata tuon pitemmälle. Sinä osaat kyllä kirjoittaa tuollaisia herkkiä ja tunteisiin vetoavia kohtauksia ja vielä niin, että ne kuulostavat luontevilta, eikä sellaisilta kuin olisit oikein tarkoituksella yrittänyt kirjoittaa nyyhkytekstiä. Minä kyllä vähän yllätyin siitä, että nuo rupesivat nyt jo tässä vaiheessa kuhertelemaan oikein kunnolla, mutta eipä minulla mitään sitä vastaankaan ole. ;) Olit kirjoittanut tuon kohtauksen todella kauniisti ja tyylikkäästi, ei liian tarkkaan mutta et niin kaunopuheisestikaan, että olisi jäänyt epäselväksi, mitä tapahtui. Tykkään paljon tuolla tyylillä kirjoitetuista romantiikkakohtauksista.

No joo, minusta tuntuu ettei nyt irtoa mitään tämän järkevämpää, joten siirryn tästä odottamaan seuraavaa lukua. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 6. luku 12.9.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitos. :D Se toden totta oli vaikeinta, mitä ikinä olen ikinä tullut kirjoittaneeksi. Ihan kauheaa, en halua edes muistella sitä, kun tärisin näppäimistön edessä varmana siitä, etten osaa mitään. Ihanaa, jos se ei näkynyt tekstistä!

Ei Aragorn nyt ihan "tuosta vain" sinne Arwenin luokse mennyt, mutta tajusin pointin. :wink: Niin, hänen oli vain mentävä. Ja kivaa, jos hänen sanasa onnistuivat koskettamaan. Ja kyllä sen vähän niin piti mennä, että hän tarkoitti sanojaan ihan oikeasti...

Ei, Aragorn ei ehtinyt liian kauas. Ja vielä hienompaa, jos tuo on sinusta luontevan tuntuista (tuo oli yksi niistä tämän ficin kohdista, joissa tuli sellainen olo että menee liian siirapiksi). Itse asiassa tuon lopun ei pitänyt alkuperäisen suunnitelman mukaan tapahtua, mutta sitten katsoin telkkarista FotR:in ja illalla iski jokin outo pakko tehdä se tähän. Taas näitä hienoja selityksiä, kun ei oikein tiedä, mistä se idea lähtikään... Tyylikäs..? :oops: Voi ei. Ilmeisesti, sanoistasi päätellen, tuo sitten oli juuri sellainen kuin sen pitikin, kaikista ongelmistani huolimatta. Yiritn tavoittaa juuri sitä, ettei kaikki jää liian arvailun varaan, mutta ei kuitenkaan tulisi myöskään mitään... mitäänmitään :wink:
Viimeksi muokannut Nerwen, Su Joulu 27, 2009 12:36 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 6. luku 12.9.)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minun piti kommentoida tätä jo ajat sitten, mutta joku on kai syönyt minun aikani. :)

Mutta vau. Tämä oli toden totta aivan upea luku. Ei todellakaan tuntunut siltä, että sinun olisi ollut vaikea kirjoittaa tätä. Minä vain ihailin sitä, miten tunnelma tuntui henkivän tästä luvusta niin vahvasti. En ikinä osaisi kirjoittaa Aragornista ja Arwenista niin kuin sinä olet tehnyt. :)

Aragorn on kyllä hieno mies. Sen moraali on tosiaan aivan omaa luokkaansa ja tuo, miten se saattoi kiivetä Arwenin luo ja puhua ne sanat, jotka puhui siitä, ettei ole tämän arvoinen, niin ne kyllä tekivät hänet aivan tämän arvoiseksi. Miehen ääni tärisi ja särkyi. Voi ei, aivan ihanaa. Ja silti Aragorn tuntui tuossa kohtauksessa niin vahvalta ja voimakkaalta. Niin Aragornilta.

Ja rakastin sitä dialogia, kun Arwen syöksyy Aragornin perään ja kysyy tältä, että mitä tämä pelkää. Tai koko kohtaus oli kyllä äärettömän hieno, mutta erityisesti tuota alun dialogia luin kyllä silmät ihailusta pyöreinä. Ja sitten mielikuva Aragornista, joka painaa päänsä, niin että tummat hiukset valahtavat kasvojen eteen, sekin oli niin koskettava kohta. Oi.

Olin ihan fiiliksissä tästä luvusta, kun luin tämän ensimmäisen kerran ja olen kyllä vieläkin. Ihanaa, kiitos. Osasit tosiaan herättää tunteita. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 6. luku 12.9.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitos. :D Joku syö itsekunkin ajan joskus (kuten minun, tänä viikonloppuna piti tehdä vaikak mitä ja tuntuu, etten ole ehtinyt vielä ainakaan mitään).

Ihanaa, jos tätä ei ollut niin vaikea lukea kuin tätä oli kirjoittaa, ja kivaa, jos se tunnelma oli siellä. Ei todellakaan ollut helppoa kirjoittaa näistä kahdesta tällä lailla, mutta ilmeisesti onnistuin jotenkin...

Aragorn on hieno mies. Ja minä olen täällä onnesta pyöreänä (en soikeana, pyöreänä!) tuosta, mitä sanoit. Jos hän tuntui omalta itseltään tässä, niin olen ihan älyttömän onnellinen. Ja tosi hienoa myös, jos tykkäsit tuosta dialogista. Ällistyin, kun löysin yhdestä vihosta hahmotelman tuosta keskustelusta (se ei silloin johtanut tuohon), ja huomasin, että kirjoitin sitä ensimmäisen kerran vuosi sitten.

Ihanaa, jos tunteet heräsivät.

____

Minä tosiaan olen täällä ihan onnesta pyöreänä teidän ihanien kommenttienne jälkeen, en osannut odottaa, että tuo luku olisi ihan tuota tasoa. Ja nyt, nyt nyt... viimeinen luku. Kyllä vaan, viimeinen luku tulee nyt, ja sitten vielä yksi oneshot, niin tämä haaste on siinä. Tässä luvussa on se lause, joka on ajanut minua kirjoittamaan tätä ficciä jo pari vuotta. Ja tämän luhyen päätösluvun sanahan on rakastavaiset.

7. Luku: Elberethin tähtien alla (rakastavaiset)

Hiljainen, viileä kesäilta oli muuttunut äänettömäksi yöksi. Tuhannet tähdet kirjoivat tummaa taivasta ja loivat valoaan Lothlórienin kultakukkaisten puiden ylle.

Aragorn seisoi pehmeällä nurmella tähtiin katsellen. Ne loistivat siellä edelleen, samanlaisina kuin aina ennen. Monet kerrat hän oli kohottanut kasvonsa tähtiin kaivaten pohjoiseen. Entä nyt? Hän ei ollut aivan pohjoisessa, mutta Arwen oli täällä. Arwen oli merkinnyt hänelle jo jonkin aikaa paljon, mutta vasta kuluneet viikot olivat kertoneet totuuden kokonaan. Aragorniin sattui, että hänen takiaan Arwen pakotettiin valitsemaan. Se ei ollut oikein, hän ei vieläkään kokenut olevansa kyllin hyvä ollakseen toisessa vaakakupissa, kun kyseessä oli tällainen asia. Mutta sille ei voinut mitään.

Pehmeät askeleet keskeyttivät ajatukset. Aragorn laski katseensa taivaalta. Arwen käveli häntä kohti, hiukset yöntummana viittana ja silmät tähtikirkkaina, suu aavistuksen hymyssä. Aragorn saattoi vain seistä paikoillaan, hän ei kyennyt liikkumaan. Ulkoa hän ehkä oli rauhallinen, mutta hänen oli vaikea kestää kaikkea sitä, mitä hän tunsi. Se, että Arwen Iltatähti käveli hänen luokseen kauniimpana kuin Lúthien Tinúviel, oli jotain aivan käsittämätöntä. Se sai hänet tuntemaan aivan liikaa.

Kevyt, viileä yötuuli pyyhki heidän ylitseen. Arwen pysähtyi ja katsoi Aragornia silmiin. Aragorn vastasi katseeseen tuntien lämmön sisällään.
”Et edes sinä voi olla yksin tällaisena iltana.” Arwenin silmissä näkyi niin paljon.
Aragorn ei vastannut, ojensi vain kätensä. Arwen tarttui siihen ja astui hänen lähelleen. Aragorn kiersi kätensä haltian harteiden ympäri.
”Pidetään tämä ilta hyvin.”
”Niin, voi tulla aika, jolloin tällaisia iltoja ei ole”, Arwen sanoi hiljaa ja kohotti katseensa tähtiin. ”Kukaan ei voi kertoa, mitä vielä joudumme kokemaan, mikä vaara meitä odottaa.”
”Arwen, älä murehdi tulevaisuudesta. Sillä… Elberethin tähtien alla ei ole mitään, miltä en voisi sinua suojella – paitsi minä itse.” Aragorn katseli tähtien kirjomaa taivasta ennen kuin laski silmänsä Arweniin.
”Sinä itse?”
”Minulla ei ole keinoja suojella sinua itseltäni. En voi kieltää asioita, vaikka se ehkä olisi parhaaksi meille kummallekin. Minä rakastan sinua.”
Arwen katsoi häneen vakavana. ”Sinun ei tarvitse suojella minua itseltäsi. Voisin tehdä sen itse, mutta en halua eikä minun tarvitse.”
”En halua sinun riutuvan tähteni, Undómiel. Voit tehdä suuren vääryyden, etkä vähiten itsellesi, jos valitset minut. Mutta en myöskään voi olla itsekkäästi toivomatta, että valitsisit minut.” Aragorn ei olisi halunnut puhua siitä, mutta sanat tulivat ilmoille väkisin.
Arwen suuteli häntä kevyesti huulille. ”On totta, ettei valintaa ole vielä tehty, mutta sen aika ei ole kaukana. Ellei kyseessä olisi näin paljon, valinta olisi jo tehty. Mutta tiedä, että mitä ikinä päätänkin, en sitä sen jälkeen kadu. Olen saanut ajatella, päätös tulee tehtyä.”
”Luotan siihen, että valintasi on oikea, mitä sitten teetkin.”
Arwen hymyili. ”Sen on oltava.”
He hiljenivät, kummankin katse hakeutui taivaalle. Kuuta ei näkynyt, vain lukemattomat tähdet pilvettömän pimeyden keskellä.

*

Paria päivää myöhemmin, kirkkaana aamuna, kun Aragorn tuli Arwenin luokse, Arwen näki miehen silmistä, mistä oli kyse. Mies oli lähdössä Lórienin maasta.

Oli Keskikesän päivä. He viettivät tuon päivän yhdessä, Aragorn hyvästeli Galadrielin ja Celebornin, Arwen käytti päivän saadakseen valintansa tehtyä. Aragorn näytti hetkittäin ihmistä enemmältä, ja Arwen tunsi jo edeltä, miten katkera päätöksestä tulisi. Vaikka hän oli päättänyt, että hänen päätöksensä olisi tehty ennen kuin Aragorn lähtisi, hän alkoi epäillä, ettei niin kävisi. Hän halusi nauttia joka hetkestä nyt, kun ei vielä ollut pakko sanoa kyllä tai ei.

Illan tullen he kulkivat kahden Cerin Amrothin kukkulalle. Päätöksen aika oli nyt tullut, ja edelleen Arwen oli kahden vaiheilla. Niin paljon riippui tästä hetkestä. He katsoivat kohti itää ja kohti länttä. Lopulta Arwenin silmät kääntyivät Aragorniin. Mies oli kuninkaiden jälkeläinen suurta sukua, näytti lähes haltialta ja rakasti Arwenia enemmän kuin kukaan sillä tavoin. Jos kukaan, tämä mies olisi sen arvoinen. Arwenin katse kääntyi uudelleen länteen, ja sinne hän katsoi kauan.

”Dúnadan, sinusta pidän minä kiinni ja käännyn pois Hämärästä.”

Päätös oli tehty, Arwen ei enää muuttaisi mieltään vaikka ero isästä tulisi olemaan katkera. Aragornista hän ei voisi erota, mutta isistään tyttäret erosivat. Niin myös hän, raskaimman kautta. Elrond ei tulisi olemaan iloinen tyttärensä päätöksestä, mutta isä ei voisi asialle enää mitään.

”Sinusta pidän minä kiinni”, Arwen toisti hiljaa, hiukan surullisena, ja Aragorn veti hänet lähelleen.
”Meidän aikamme tulee vielä, Arwen, minä lupaan puolestani sen. Joskus tämä ei ole enää unelma”, mies kuiskasi karheasti.

Sillä hetkellä mikään Varjo ei tuntunut liian suurelta voitettavaksi.



A/N: kursivoitu kohta suoraan A/A:n tarusta, TSH:n liitteistä. Ja se lause, joka päähäni pälkähti ja sai minuun halun kirjoittaa tämän, on Aragornin "Elberethin tähtien alla ei ole mitään, miltä en voisi sinua suojella - paitsi minä itse." Menin postilaatikolle yhtenä iltana pari vuotta sitten ja katselin tähtiä, ja tuo vain tuli jostain. JA nyt tämä fic on sitten ohi. Voi ei... Sitä ei jotenkin edes tajua.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin