Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 7. luku 19.9. valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 7. luku 19.9. valmis)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Author: Nerwen
Rating: Jotain sellaista kuin G-PG
Pairing: Aragorn/Arwen, niin kuin FF-aiheeni kuuluu
Genre: Romance, draama
Warnings: Minulla on edelleen paha addiktio ficcieni yhdistelyyn. Ja muuta... tulee, kun tiedän.
Disclaimer: Kaikki hahmot ja maailma kuuluvat professori Tolkienille, minä vain pidän hauskaa niiden avulla.
Summary: A/A:n tarussa mainitaan, että Aragorn ja Arwen kulkivat yhden kevään Lothlórienin viidoissa. Tuosta keväästä olisi tartkoitus kertoa nyt hiukan tarkemmin.
Feedback: Jos joku jaksaa lukea, niin olisi kivaa tietää se. Minä elän palautteesta ja tiedän, miten paljon se auttaa kirjoittajaa kehittymään, joten anelen sitä.
A/N: Minä varmaankin manaan vielä kymmeniä kertoja, kun menin aloittamaan tämän jo nyt, kun se ei ole kuin hajanainen kyhäelmä, mutta ehkä se siitä sitten paranee kun pääsen vauhtiin. Ongelmia on ollut enemmän kuin iloa tämän kanssa tapellessa, mutta minulla on vain jonkinlainen tarve kirjoittaa tämä ficci. Osia tulee olemaan kuusi tai seitsemän, näkee sitten.

Ja nyt minä lähetän sen (varsin höttöisen) prologin ja suutun itselleni vasta, kun sen aika on.


Lóthlórienin kevät


Prologi:Muistatko, kun... (Minas Tirith, Neljäs Aika, sana "loppu")

”Estel!” Kuningatar Arwen ei vaivaantunut koputtamaan astuessaan kuningas Elessarin työhuoneeseen eräänä aurinkoisena kevätpäivänä. Elessar nosti katseensa kirjeestä, jota oli ollut lukemassa.
”Sinun täytyy tulla katsomaan! Poikasi kävelee!” Arwenin silmät loistivat.
”Joko nyt?” Elessar ihmetteli noustessaan seisomaan. Eldarion täyttäisi vuoden vasta parin viikon kuluttua. Elessar hymyili vaimolleen kiertäessään pöytänsä. Hänellä olisi aikaa kirjeille myöhemminkin.

Arwen kiiruhti miehensä edellä käytävään ja kohti kamaria, missä Eldarion lastenhoitajineen oli. Ovi oli raollaan ja lastenhoitaja kuului kehuvan prinssiä vuolaasti. Elessar hymyili uudelleen. Siellä oli hänen perijänsä. Tämän tie olisi kuitenkin pitkä, kävelytaidon ihmeen löytämisestä Gondorin ja Arnorin hallitsijaksi oli matkaa varsin paljon. Arwen oli jo kadonnut ovesta sisään, ja Elessar seurasi vaimoaan.
”Eldarion! Tule äidin luokse, kulta.” Arwen oli jo istahtanut lattiatyynyille ja ojensi käsiään kohti poikaansa. Eldarion seisoi aloillaan harmaat, hieman sinertävät silmät täynnä päättäväistä tarmoa. Tummahiuksinen poika ei kiinnittänyt huomiota isäänsä vaan tuijotti tiiviisti äitinsä käsiä, otti muutaman askeleen ja oli tuiskahtaa nurin. Elessar ehti kuitenkin väliin ennen kuin poika kaatui.
”Sinäpä olet taitava, Eldarion”, Elessar sanoi pojalle nostaen tämän syliinsä. Eldarion katsoi häntä vakavana silmiin ja sai Elessarin naurahtamaan.
”Sinä puhut silmilläsi. Kyllä minä sinut alas päästän.”

Eldarion seisoi hetken huterasti paikoillaan Elessarin jalasta kiinni pitäen, mutta lähti sitten taas kohti Arwenia. Poika pääsi parin askeleen päähän päämäärästään vain kaatuakseen äitinsä käsivarsille.
”Hyvä, Eldarion!” Arwen kehui ja halasi poikaa. Kun hän päästi irti, Eldarion mulkaisi äitiään ja istahti lattialle. Elessaria nauratti.
”Ihmeellinen lapsi”, lastenhoitaja Newyn sanoi hiljaa katselleen Eldarionia, joka nyppi äitinsä hameenhelman koristeneulosta ja pysähtyi sitten haukottelemaan.
Arwen irrotti poikansa sormet helmastaan. ”Hän on kovin nopea oppimaan.”
Eldarion tuhahti ja tarttui lattialla lojuvaan puuhevoseen, kun ei saanut leikkiä äitinsä helmalla.
”Minä voin laittaa Eldarionin nukkumaan, Newyn”, Arwen sanoi, kun Eldarion päästi valtavan haukotuksen, joka oli kaataa koko pojan nurin. Newyn ymmärsi vihjeen ja jätti kuningasperheen omiin oloihinsa.

”Estel, minä olen onnellinen”, Arwen sanoi hiljaa noustessaan seisomaan.
”Se on mukavaa kuulla. Niin minäkin”, Elessar vastasi.
Arwen hymyili hänelle ja nosti Eldarionin syliinsä. Hän tuki lapsen tottuneesti lannettaan vasten saadakseen toisen kätensä vapaaksi, kantoi Eldarionin kehtoon, siirsi huopaa vapaalla kädellään ja laski pojan alas. Eldarion haukotteli jälleen ja antoi äitinsä ottaa puuhevosen.
”Olet kaunis touhutessasi lapsen kanssa, Arwen.”
”Sinä kiinnität huomiota omituisiin asioihin”, Arwen naurahti matalasti peitellessään Eldarionin.
”Ei se ole kummallista. En voi kuvata, mitä tunnen, kun katselen sinua Eldarionin kanssa.” Elessar kohtasi Arwenin katseen vakavana.
Arwen hymyili hänelle alkaen keinuttaa kehtoa. ”Minä olen muuten viime aikoina miettinyt. Tämä elämä on ehdottomasti sen kaiken arvoista.”
Elessarin ei tarvinnut kysyä, mitä Arwen tarkoitti. Nainen puhui päätöksestään jäädä Keski-Maahan.
”Olet siis tyytyväinen?”
”Kyllä olen.” Arwen katseli Eldarionia, jonka silmät lupsahtelivat kiinni. ”Vaikka välillä on aikoja, joina epäilen, olen silti varma, että tein oikean päätöksen. Muistatko, kun suutuin sinulle?”
”Sitä kevättä en voi koskaan unohtaa. Ja suuttumisesi oli aivan oikeutettua. Se kertoi minulle, että välitit. Jollet olisi suuttunut, olisin huolestunut todella.” Elessar huokasi. ”En ollut edes varma siitä, muistako minua, kun lähdin takaisin pohjoiseen, aikeenani löytää sinut.”
”Et tietenkään voinut olla! Mutta voin sanoa nyt, niin kuin silloinkin, että muistin sinut ensi tapaamisestamme asti. Se kevät… se kevät Lothlórienissa vain sinetöi kaiken.”
Elessar kuuli haikeuden Arwenin epäröidessä Lothlórienin nimen kohdalla. Tuossa metsässä oli nyt hiljaista. Hän meni vaimonsa luokse ja halasi tätä.
”Arwen, minä rakastan sinua.”
”Ja minä rakastan sinua”, Arwen sanoi yhtä hiljaa. Eldarion tuhisi unessaan.
”Vieläkö muistat sen, kun sanoin tuon sinulle ensi kerran?” Arwen kysyi.
”En voisi koskaan unohtaa”, Elessar sanoi ja suuteli Arwenin hiuksia.


A/N: Siitä tuli vähän turhan ruusuhöttöinen, mutta ei voi mitään.
Viimeksi muokannut Nerwen, Ti Loka 13, 2009 11:59 am. Yhteensä muokattu 7 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Ada

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, prologi 6.6.)

Viesti Kirjoittaja Ada »

Jeah, Arwen/Aragorn -asetelmaa pitemmän kaavan mukaan! Varsin mukava ja kevyt aloitus, eikä mielestäni ollenkaan liian ruusuhöttöistä. Tosin tällä hetkellä minulla on aika kova romantiikan nälkä. ^^ Pätkää lukiessa syntyi todella herttainen fiilis, perheonnea ilmassa: rakastavat äiti ja isä - joka jättäisi työnsä sata kertaa poikansa tähden - jälkikasvunsa kehitystä seuraamassa. Idyllistä perhe-elämää. Olen aika varma, että pystyn kuvittelemaan vanhempien hymyjen takaa sen isyyden ja äitiyden onnen, vaikken itse sitä vielä olekaan kokenut. Ja sitten pieni Eldarion-veitikka. Hänen eleiden kuvailulla saat minulta täydet pisteet kotiin. Se lapsi osaa olla hellyttävä! Voin kuvitella sieluni silmin jokaisen ilmeen tai liikkeen, jonka tämä tekee. Supersuloista. :)
Tulemmeko näkemään Newyniä vielä lisää, tärkeässä roolissa? Sillä minulla on kutina, että jos ei nähtäisi, olisit kutsunut lastenhoitajaa vain lastenhoitajaksi. ;)

Jatkoa todellakin odotellessa, ihanaa lukea Arwen/Aragornia. ^^
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, prologi 6.6.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ada, kiitoksia. :D

Ilmeisesti se hakemani perhetunnelma välittyi, hienoa. Pelkäsin, että tästä jää vain yliyrittävä maku, mutta hyvä jos ei.

Kivaa, jos pidit Eldarionin kuvailusta. Täytyy myöntää, että muistelin pikkusiskoni vauvavuosia, kun mietin Eldarionin käyttäytymistä... :roll: Mutta voin olla todella tyytyväinen, jos kykenet näkemään pojan.

Newyn, no jaa. En tiedä vielä, hän saattaa tulla esiin lopussa mutta sitä ei ole hirveästi suunniteltu. Halusin vain antaa hänelle nimen. Hahmosta tulee jotenkin elävämpi, jos hänellä on nimi, vaikka hän olisikin vain pikkuosassa. Pidän hirveästi siitä kohdasta TSH:ssa, kun Gandalf ratsastaa Pippinin kanssa Minas Tirithiin ja sillä muuria korjaavalla miehellä on nimi.

Ehkä tämän aloittaminen tänne olikin hyvä juttu, sillä kommenttisi myötä tuli hinku kirjoittaa tätä. Kiitos.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, prologi 6.6.)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Awwwwws

Ensinnäkin sulin ihan täysin sinun pikku-Eldarionillesi joka on kyllä juuri sellainen joksi hänet kuvittelin (ja jos monimutkaiseksi heittäydytään niin sopii kuvaan myös minun aikuisesta Eldarionistani). Tuo kävely-yritys, puhuminen silmillään (ehdoton sulatuskohta) jne. Näitä joiden takia olisin halunnut rutistaa tuota suloista olentoa.

Tämä oli oikeasti todella ihana ja suloinen eikä yhtään liian höttöinen vaan juuri täydellinen. Arwen huolehtimassa Eldarionista ja Aragorn paisumassa vieressä ylpeydestä, koko tunnelma oli niin rauhallinen ja rakastava ja nyt minä todella intoudun ylistämään tätä.

Minun ei varmaan tarvitse kertoa mielipidettäni Arwenista ja Aragornista (sen hyvin tiedät :D).Tämä oli taas yksi niistä pätkistä jotka saavat minut pitämään heidän tarinastaan yhä enemmän, koska tämä jotenkin sopii niin hyvin yksiin omien mielikuvieni kanssa.

Huh, taisipa tulla hajanainen kommentti. Toivottavasti jatkat pian :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, prologi 6.6.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Jaaha, Eldarionin ensiaskeleet. :) Hyvä aihe prologille. Siitä saa sellaisen vaikutelman, että Eldarion olisi tässä jotenkin erityisen merkityksellisessä roolissa. Mutta katsotaan nyt, mitä olet suunnitellut.

Olit kyllä kuvaillut lasta tosi elävästi ja realistisen tuntuisesti. Arvelinkin, että olit ottanut mallia jostakin, koska tuolla tarkkuudella ei varmaan olisi osannut kuvailla, ellei oikeasti olisi nähnyt lapsen harjoittelevan kävelemistä. Ne koristeneulat kuulostivat kyllä aika vaarallisilta pikkulapsen käsiin. Ehkä Arwenin pitäisi pukeutua johonkin yksinkertaisempaan mekkoon silloin kun puuhastelee Eldarionin kanssa.

Robin Hobb muuten on antanut sellaisen ohjeen, että sivuhahmoille kannattaa antaa nimi ainoastaan siinä tapauksessa, jos niiden pariin palataan myöhemmin tarinassa ja ne ovat jotenkin merkityksellisiä. Nimittäin kuten Ada totesi, jos hahmolla on nimi, lukija alkaa ajatella, että tämä on jotenkin tärkeä. Minulla on kyllä kanssa ollut tapana heittää nimi joillekin turhillekin hahmoille, mutta nyt olen alkanut ajatella, että voisi säästää aikaa ja jättää ne nimettömiksi. Tolkien nyt ei varmastikaan tällaisia asioita paljon miettinyt, hänhän oli kielitieteilijä, ja sen vuoksi hän varmaan mielellään nimesi hahmojaan vaikka ne olisivatkin olleet nobodyja. Siinä mielessä tuo hahmojen ahkera nimeäminen kyllä sopii TSH-ficceihin, jos siis haluaa tavoitella Tolkienin tyyliä.

Miksi Eldarion muuten oli Newynin mielestä ihmeellinen lapsi?

Eikä tuo loppukaan liian ruusuhöttöinen ollut romance-osastolle. ;)

Jään odottelemaan jatkoa.


//EDIT Koristeneulos siellä tietysti oli. Olisi pitänyt hälytyskellojen soida jossain vaiheessa, etteivät ne mitään neuloja voineet olla. :oops: Alan oikeasti olla huolissani näiden hoksottimieni kanssa.
Viimeksi muokannut Mithrellas, Ti Kesä 09, 2009 8:21 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, prologi 6.6.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitokseni. Tulin siihen tulokseen, että oli hyvä aloittaa tämä tänne nyt, koska heti ensimmäisen kommentin jälkeen kirjoitttaminen sujui paremmin kuin pitkiin aikoihin (ainakaan näillä hahmoilla se ei ole toiminut ikuisuuksiin).

Andune, kiitos. :D Kiva, jos olisit halunnut rutistaa Eldarionia (tuliko siitä todella noin aito?).
Ja hyvä juttu on sekin, jos ei ollut liian höttöinen. Se oli vähän huolenaiheena tämän kanssa... Ihanaa, jos tämä sopii mielikuviisi, on hienoa kuulla jotain tuollaista. *ruttaa sen*

Mithrellas, kiitosta. :D Eldarion... Riippuu vähän, kumman suunnitelman otan käyttöön, hän joko tulee mukaan tai ei tule, mutta tässä osassa hänen osansa oli aika tärkeä. Ehkä etsin Arwenin onnea jotenkin Eldarionin kautta tai jotain.

Juuh, pakkohan oli mallia todellisuudesta ottaa. Mutta missä siellä oli koristeneula? Piti olla koristeneulos tai jotain sinnepäin... Täytyy rynnätä nuuskimaan, onko sinne päässyt jokin ihan kauhea virhe (tarkitstin, se oli koristeneulos, ei koristeneula. ehkä sen voisi kuitenkin muuttaa kirjailuksi tai jotain, niin ei menisi sekaisin.)

Tuo on varmasti ihan totta, että sivuhahmo tarvitsee nimen vain jos on tärkeä. Ja se säästää suuresti nimien keksimisen vaivalta. Mutta kuten tuolla jo totesin, minä vain halusin antaa hänelle nimen. En tosin muista, miksi juuri tuo nimi, mutta kumminkin.

Eikö lastenhoitaja saa ihailla hoidettavaansa muuten vain? :wink: No, aluksi tuo liittyi siihen, kun he puhuivat siitä, miten nopeasti Eldarion on oppinut kävelemään, mutta jätin sen pois, ja tuo kommentti sai pitää paikkansa siitä huolimatta, koska mielestäni se ei ollut liian irtonainen. Ilmeisesti kuitenkin oli.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, prologi 6.6.)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kaunista, sujuvaa, mukavaa luettavaa. Jätti kutkuttavan olon - lisää olisi saatava, tämä oli vielä niin kovin lyhyt. Ei siis mitenkään sillä, että prologin olisi pitänyt tämän pidempi ollakaan, en vain olisi millään malttanut jättää lukemista tähän. Sinullahan on ollut aikaisemminkin näitä prologeja, joissa ollaan ns. "nykyajassa" ja sitten varsinainen tarina sijoittuu aikaisempaan aikaan. Ne ovat mukavia, jättävät lukijalle sellaisen kysyvän olon. Tästäkin prologista jäi heti sellainen kysymys mieleen, että miten tähän tilanteeseen ja tällaiseen perheonneen on päästy. No, tokihan me suurinpiirtein tiedämme vastauksen, mutta on hauska lukea siitä sinun versiosi. ;)

Tykkäsin kauheasti tuosta rinnastuksesta, että kun Eldarion on ottanut ensimmäiset askelensa, niin Aragorn miettii, että kuinka pitkä matka tällä vielä onkaan valtakunnan hallitsijaksi. Siinä oli jotakin todella kaunista ja oivaltavaa. :) Eldarion oli todellakin suloinen ja kyllä minäkin voisin helposti kuvitella tämän pikku Eldarionin kasvamaan Andunen Eldarioniksi. Aragorn ja Arwen tuntuvat tosiaankin olevan onnellisia yhdessä ja heidän yhteisymmärryksestään kertoo paljon se, että he pystyvät keskustelemaan tuosta suuresta päätöksestä ja olemaan samaa mieltä siitä, että se oli oikea. On muuten todella hauska lukea sinun kirjoittamanasi Aragornista ja Arwenista yhdessä, kun aikaisemmin olet pitkissä ficeissä lähinnä parittanut Aragornin (tai Thorongilin pitäisi ehkä sanoa) jollekulle muulle.

Kivaa saada lisää sinun ficcejäsi luettavaksi. Kevättä, Aragornia ja Lothlórienin viitoja odotellessa. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, prologi 6.6.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitos. :D Ihanaa, jos tuosta tuli sellainen olo, että haluat lukea lisää. Jotenkin tällaisiin prologeihin olen jäänyt kiinni, ja ne tuntuvat toimivan. Kivaa, jos pidät. :) Toisaalta mietin, mitä iloa on kirjoittaa tällaisia, joiden lopputuloksen kaikki tietävät, mutta minun vain täytyy. Eikä niitä kuitenkaan ole kerrottu niin ykstyiskohtaisesti.

Ja minä kun luulin, että tuo Aragornin ajatus oli jotenkin... epäsopiva. Pilaisi tunnelman. Mutta hyvä, jos ei, saan olla tyytyväinen että jätin sen siihen. Ja hyvä, jos Eldarion oli suloinen, sitä hänen kai pitikin olla. Jotenkin hienoa, että nostit tuon yhteisymmärryksen esille, se nimittäin nousee tärkeään asemaan tämän aikana, ellei tärkeimpään. Itse asiassa näin äkkiä ajateltuna tuntuu, että koko ficci on heidän yritystään rakentaa yhteisymmärrys.

Minä en oikeastaan ymmärrä, miten olen päätynyt parittamaan Aragornia kaikille muille paitsi Arwenille, vaikka olen henkilökohtaisesti täysin sitä mieltä, että he kuuluvat vain ja ainoastaan toisilleen. :roll: Elämä heittelee. Siksi tuntuukin pahalta, kun Aragorn ei tahtonut nimenomaan tässä ficissä toimia ollenkaan, sen kerran kun minun pitäisi kertoa se totuus.

Taisin sortua jaarittelemaan...
__________

Ajattelin näin juhannuksen kunniaksi laittaa uuden luvun. En siitä hirveästi tykkää, mutta en osaa enää muuttaa sitä mihinkään suuntaan. Ja lyhyt se on, niin kuin monikin tämän osista. Toivottavasti se ei ole hirveän huono asia. Toivon myös, että tuo alku ei sekoita liikaa. Sen piti olla prologin lopussa, tuon kirjeiden lukemisen jääminen, mutta jostain syystä se jäi pois. Siis se oli pakko laittaa tuohon.

Ja tämän sanahan on auringonnousu, niin kuin luvun nimi kertoo.

1. Luku: Auringonnousu

”Se kevät… se kevät Lothlórienissa vain sinetöi kaiken.”
Se kevät. Se tuo muistoja, jotka ovat hyviä, muistoja, jotka ovat kipeitä. Muistoja, joista osan haluaisi haudata pimeyteen iäksi ja unohtaa, muistoja, joista ei luopuisi mistään hinnasta. Ne kaikki vyöryvät mieleen Arwenin muutaman sanan ansiosta. Kirjeiden lukeminen saa jäädä vielä vähän pidemmäksi aikaa.

Lothlórien, 2980 Kolmatta Aikaa

Aragorn heräsi ennen kuin aurinko oli noussut. Hän oli kulkenut pitkän matkan Anduinin itäpuolella ja ylittänyt joen viime yönä. Kummalliset puut, jollaisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, olivat vähän matkan päässä. Ne kohosivat korkeuksiin, harmaat rungot olivat paksut kuin pylväät. Hän oli päättänyt tutkia tuota metsää ennen kuin jatkaisi matkaansa kohti pohjoisen Imladrisia. Aragorn nousi ja seisoi hetken paikoillaan kuunnellen. Varhainen aamu oli hiljainen, linnutkaan eivät olleet vielä heränneet. Kuulomatkan päässä kaikki oli rauhallista, seesteistä ja vaaratonta. Ilmassa ei tuntunut pientäkään uhkaa.

*

Jälleen uusi aamu. Uusi aamu, joka toi Lothlórienin kevään esiin entistä paremmin. Vieno tuuli kävi etelästä ja kosketti kukkiin puhjenneita puita sekä Arweniin tummia hiuksia. Ilo, jonka Lothlórienin kevään kauneus tavallisesti herätti, oli viime vuosina ollut vain pinnallista, häilyvää. Arwen ei itsekään tiennyt tarkalleen, miksi ilo hänet oli jättänyt.

Kuitenkin hänen ajatuksensa olivat usein palanneet muutamaan lyhyeen hetkeen Imladrisin iltahämärässä. Nuori, tummahiuksinen mies oli kutsunut häntä Tinúvieliksi. Aragorn Arathornin poika, Isildurin perillinen jonka Arwenin isä oli osittain kasvattanut. Tapaaminen oli ollut kummallinen, mikäli kummallinen edes oli hyvä sana sitä kuvaamaan. Jokin nuoressa miehessä oli jäänyt Arwenin mieleen lähtemättömästi. Kaikesta päätellen asia oli niin myös tuon nuorukaisen kohdalla, sillä Arwen oli huomannut muutaman viipyvän katseen – ja Elrond myös. Tyttärelleen ei isä ollut puhunut, mutta Arwen ei ollut sokea.

Arwen hengitti syvään kevään tuoksua lähtiessään talaniltaan. Uusi aamu. Mitä hän tänään tekisi? Jatkuisiko päivä niin kuin oli alkanut, ajatusten karkailulla?

*

Puiden runko oli harmaa ja sileä, ja niiden kukat kultaisia. Aragorn seisoi metsän reunassa yrittäen muistaa näkemiään karttoja. Hän ei ollut niin pohjoisessa, ettei olisi karttoja seudusta nähnyt; hän tiesi, että Synkmetsän varjo lepäsi joen toisella puolella. Hän tiesi, että oli lukenut metsän nimen kartasta joskus vuosia sitten. Edelleen sitä pohtien hän lähti syvemmälle tuohon ihmeelliseen metsään.
”Kuka astuu Lothlórienin valtakuntaan?” haltiakielinen lausahdus sai Aragornin säpsähtämään, ja hän tajusi tuijottavansa jännitettyä jousta pitelevää haltiaa.
”Nimeni on Aragorn Arathornin poika”, hän vastasi samalla kielellä säilyttäen tyyneytensä. ”Olen haltioiden ystävä. Kasvoin Elrond Puolhaltian talossa.”
Hän oli siis Lothlórienissa.

Haltia laski jousensa ja otti nuolen jänteeltä. ”Valtiatar on kuullut nimesi.” Haltialla oli yllään harmaat ja vihreät vaatteet, ja hänen hiuksensa olivat vaaleat. Hiljaiset kysymykset täyttivät Aragornin mielen, mutta hän ei näyttänyt niitä ulospäin.
”Olen matkalla takaisin Imladrisiin oltuani kauan poissa.”
”Me tiedämme sen, mutta minun tehtäväni on saattaa sinut Valtiaan ja Valtiattaren eteen. He haluavat tavata sinut.” Haltia tarkasteli häntä kirkkain silmin.

Metsänpohja oli pehmeää ruohoa ja kulku kävi helposti. Siellä täällä saattoi kuulua laulunpätkä tai helisevä nauru, vaikka ketään ei näkynyt. Mallorn-puiden, sen nimen haltia oli niille antanut, kukat riippuivat joka puolella kultaisina. Koko metsä tuntui kasvavan toisessa maailmassa. Aragorn oli tuntevinaan ilmassa jotain samaa kuin Rivendellissä, mutta voimakkaampana, tuntuvampana.

Nyt he seurasivat jonkinlaista tietä. Toisella puolella kasvoi suurempia puita kuin missään muualla tähän asti. Hänen oppaansa koputti porttiin ja sanoi jotakin hiljaisella äänellä. Portti avautui.
”Caras Galadhon, Galadhrimin kaupunki. Tervetuloa haltioiden valtakunnan sydämeen”, haltia sanoi. ”Pian saavut Valtiaan ja Valtiattaren eteen.”

*

Arwen seisahtui erään puun luokse. Matalalla riippuvasta oksasta hän irrotti yhden kukan ja jäi katselemaan sitä kädessään. Lothlórienin kultainen kevät, kaunein aika maan päällä. Aurinko alkoi nousta, ja sen vaakasuorat säteet saivat kukat loistamaan. Arwen huokasi. Kaunis oli maa, jossa hän nyt asui, mutta silti jotain tuntui puuttuvan.

Jokin kiinnitti hänen huomionsa, ja Arwen nosti katseensa kukasta.

Hopeaan ja valkeaan puettu, tummahiuksinen mies käveli häntä kohti tähti otsallaan. Muutaman silmänräpäyksen ajan Arwen kummasteli, kuka tuo vieras haltia oli, mutta sitten ymmärrys nousi hänen mieleensä. Vain silmät paljastivat, että häntä kohti käveli ihminen: Aragorn Arathornin poika. Lyhyen, välähdyksenomaisen hetken ajan Arwen tiesi, ettei yksikään haltia voisi saada häntä tuntemaan niin kuin hän nyt tunsi.

Lähestyvä mies ei ollut enää nuorukainen, vaan aikuinen parhaassa voimassaan, elämästä oppinut. Arwen oli varma, ettei yksikään ihminen voisi näyttää noin paljon haltialta.
”Aragorn?” Arwen ei voinut ymmärtää, mitä näki.
Aragornin kasvoille nousi hymy. ”Te muistatte nimeni?”
”Totta kai minä muistan. Kutsuitte minua Tínúvieliksi Imladrisin metsässä vuosia sitten.”
Miehen ilme synkkeni vähän. ”Monia vuosia sitten.”
Arwen katsoi miestä hetken. ”Kuinka monta vuotta siitä onkaan kulunut?”
”Yhdeksänkolmatta vuotta. Mutta se aika ei ole himmentänyt kauneuttanne enempää kuin yksi silmänräpäys.”
Miehen harmaiden silmien ilmettä oli vaikea tulkita. Arwen hymyili kohteliaisuudelle. Sinua nuo vuodet ovat vain komistaneet, hän ajatteli, mutta ei sanonut mitään.
”Miten te voitte olla siinä?” hän kysyi sen sijaan.
”Sitä itsekin hieman hämmästelen. Olin matkalla kohti Imladrisia, kun satuin metsänreunaan ja äkkiä olinkin täällä.”
Arwen osasi vain hymyillä vastaukseksi.

*

Arwen oli kauniimpi kuin yksikään muistikuva. Tummat hiukset, säihkyvät silmät ja leveä hymy, johon oli pakko vastata. Sitä oli niin vaikea uskoa todeksi. He todella tapasivat nyt, paljon aiemmin kuin Aragorn oli osannut odottaa tai uskaltanut toivoa. Toisaalta sillä ei enää ollut merkitystä.
”On uskomaton sattuma, että tapaamme täällä”, hän sanoi hiljaisuuden venyttyä liian pitkäksi.
”Olette oikeassa, jos kyse edes on sattumasta”, Arwen vastasi. ”Kuka tietää, vaikka meidän olisi tarkoitettu tapaavan täällä.”
”Kuka tietää.” Keskustelu ei tuntunut johtavan mihinkään, mutta silti he jatkoivat sitä. Aragorn hengitti syvään. Uskaltaisiko hän puhua suoraan vai pitäisikö hänen odottaa vielä? Hänen olisi pakko puhua…
”Toden kertoakseni, Arwen, olen ajatellut teitä usein lähdettyäni Imladrisista. Olen elänyt vain sen takia, että saisin palata ja tavata teidät.” Se kuulosti typerältä, varsinkin, kun hän sanoi sen Arwenille. Aragorn puoliksi odotti näkevänsä hyväntahtoisen hymyn, joka suodaan lapselle.

Sellaisen hymyn sijaan Arwen käänsi katseensa hiukan sivuun.
”Minäkin olen ajatellut teitä. Kysyin kerran tuulelta, missä olette.”
”Se oli siis totta.” Aragornkin muisti sen. Hän hämmentyi hetkeksi täysin.
”Se oli totta”, Arwen vastasi. ”Minä.. huomasin yllättäen, että kaipasin teitä.” Neito näytti nololta kuin kysymys olisi ollut salainen ja Aragorn kuullut sen vahingossa. Tosiasiassa se ei ollut ollenkaan ollut sellainen kuin ne sanat, joita he olivat vaihtaneet; muodollisia ja kierteleviä lauseita, jotka sopivat kenen tahansa sanottavaksi. He eivät todella tunteneet toisiaan ollenkaan. Ja silti, Aragorn oli jo omasta puolestaan valmis sitoutumaan Arweniin.

Hän halusi, enemmän kuin mitään muuta, tutustua tähän haltianeitoon.


A/N: Ei, en todellakaan tiedä, toimiiko se vieläkään.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 1. luku 20.6.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Hienoa että laitoit jatkoa juhannukseksi, koska täällä olisikin muuten ollut aika kuollutta. (Yleensä täällä on aina kuollutta juuri silloin, kun minulla olisi eniten aikaa lukea ja kommentoida.) Nämä sinun FF10-ficcisi inspiroivat minuakin kirjoittamaan Númenorista, varmaan kun yhdistän Aragornin aika voimakkaasti Númenoriin. Tuosta alustakin tuli heti mieleen, että Númenorissa taisi kasvaa mallorneja, mikä minun täytyy huomioida jutussani.

Tämä ficcihän voisi sopia jatkoksi sille jälkimmäiselle Thorongil-jutullesi, sillä ajallisesti tämä taitaa tapahtua vähän sen jälkeen, kun hän lähti Gondorista? Ellen nyt muista ihan väärin. Ja taisihan tässä olla vähän viittauksia niihin aikaisempiin ficceihisi. Ainakin muistelisin että Thorongil kuuli jossain vaiheessa Arwenin äänen, olisiko se ollut vielä Rohanin aikoina. No joka tapauksessa, minun mieleeni kyllä tulivat valitettavasti myös ne Thorongilin naisseikkailut, mikä ehkä vähän vaikutti siihen, miten näin tuon romanttisen jälleennäkemisen Aragornin ja Arwenin välillä. Varsinkin tuosta ilmaisusta "elämästä oppinut" tuli mieleen ne sekoilut Finduilasin kanssa. :P Joten kävi sitten vähän Arwenia sääliksi. Mutta mistä sitä tietää, mitä kaikkea tuo Arwenkin on puuhastellut Aragornin poissaollessa.

Lothlórienin hämyisän tunnelman olit tavoittanut todella hienosti. Nyt tekisi mieli päästä käymään tuollaisessa paikassa. Ja jotenkin hauska ajatus, että Arwenkin asui joskus talanilla. En ole sitä aiemmin tullut ajatelleeksi.

Arwen ja Aragorn vaikuttivat aika ujoilta tuossa toistensa kanssa puhuessaan, mutta niinhän se varmasti oli, sillä eivät he niin hyvin toisiaan vielä voineet tuntea. Vaikka Elrond olisikin tehnyt niitä ennustuksiaan, niin ei se varmasti mitenkään helpottanut heidän tutustumistaan toisiinsa. Aikansa se kuitenkin ottaa.

Eli lyhyesti sanottuna, kyllä tämä toimi ja hyvin toimikin, jos sitä epäilit. ;) Jäänpä tässä siis odottelemaan seuraavaa lukua (ja yritän siinä sivussa työstää ensimmäisen FF10-ficcini julkaisukelpoiseksi).
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 1. luku 20.6.)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Voi sydän <3

Jotenkin ihanan inhimillistä lukea tällaista tekstiä Arwenista ja Aragornista, joka kertoo tilanteesta kun he tapaavat jälleen. Kaikki tuo vaivalloisuus ja kangerteleminen oli jollain tavalla hauskaa luettavaa, ja olen todella iloinen että kirjoitit tästäkin "tutustumisvaiheesta". Olisi ollut ehkä hieman epäuskottavaa jos tässä oltaisiin heti vannottu suuret valat kun Aragorn astui esiin.

Minusta tämä luku toimi oikein hyvin ja jäänkin nyt odottamaan innolla seuraavaa lukua. Etenkin kun en keksi mitään sanottavaa. Tekisi mieli vain selittää ummet ja lammet kuinka ihana pari A&A ovat, mutta sitä olen kyllä harrastanut enemmän kuin tarpeeksi.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 1. luku 20.6.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Iso hymy, tuo hymiö mikä täällä on ei ole tarpeeksi...

Mithrellas, kiitos. Mahtavaa, jos nämä tosiaan inspiroivat, vaikka en voi käsittää, miten se on mahdollista (olen tapellut liikaa tämän ficin kanssa kun katsoo, miten alussa se on).

Varoituksissa taisin todeta, että minulla on ikävä tapa yhdistellä ficcejä, siitä ei vain pääse eroon, ja kyllä, tämä tapahtuu muutama kuukausi sen jälkeen kun Thorongil jätti Gondorin. :roll: Tosin se ei ole minun vikani, vaan Vuosien kirjassa se menee niin. Ja tuo ääni on nimenomaan Rohanista, mutta jätin tarkemmat selittelyt pois (kohdan saa tulkita oman mielensä mukaan, jos tahtoo). Tunnelma saattoi ehkä tosiaan vähän kärsiä niistä menneistä vuosista, sillä ei niitä voinut olla ajattelematta. Ehkä siksi nuo muutamat replat oli aivan pakko kuvata Arwenin näkökulmasta (vaikka totta kai hänen näkökulmastaan oli pakko kertoa myös Aragornin näkeminen...), jotta saattoi keskittyä kuvaamaan Aragornin hienoista ulkoista horjuntaa sen sijaan että olisi pitänyt kertoa, mitä herralle kaikesta tuli mieleen...

Kivaa, jos löysit Lórienin tunnelman sieltä. Minä pelkäsin sitä, koska haltiat eivät ole oikein se vahva ala... Ajattelin, että Arwenin on ollut pakko asua talanilla (vaikka sitä ei mainita erikseen), jos hän kerran Lothlórienissa asui.

Ujoja heidän piti ollakin, sillä ei ole mitään todisteita siitä, kuinka monta kertaa he olivat edes tavanneet ennen kuin Aragorn lähti Rivendellistä.

Hienoa, jos tämä sinusta toimi. :D Itse en edelleenkään tykkää tuosta keskustelusta tarpeeksi, mutta sa luvan kelvata.

Andune, kiitos. Olisi toden totta ollut harvinaisen epäuskottavaa, että Arwen ja Aragorn heti tavatessaan tuntevat toisensa täysin ja niin edelleen, mutta silti tuon keskustelun kirjoittaminen oli hankalaa. Jostain syystä (hmm? mikäköhän...) heidät mieltää heti jotenkin läheisiksi, tuo teitittely ainakin tuotti vaikeuksia. Ja jostain syystä olen aina kirjoittamassa Arwenin ajattelemaan/sanomaan Estel... Hyvä, jos silti saatoit käyttää siitä sanaa "hauska" :)

Ilmeisesti minä olen pahimman sortin perfektionisti, koska minä en tykkää tästä luvusta juuri siksi, että se ei tunnu toimivan... Mutta A/A on kyllä aina ihkutuksen arvoinen asia :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Ada

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 1. luku 20.6.)

Viesti Kirjoittaja Ada »

Heti alussa saat lukijan valppaaksi. Kuvailet mallorneja, joista voi päätellä että nyt ollaan Lórienin mailla - juu juu, se lukee jo kahta riviä ylempänä - ja kertomalla että Aragorn ei lajia tunne. Lukija tietää, että luvassa on kohtaamisia, mutta Aragorn ei - kivaa. ^^
On jotenkin lohdullista tietää, että jopa suurimillakin rakkaustarinoilla on ollut alkukankeutensa, ettei puhuminen ole sujunut kuin vettä vaan. Mutta niin sen täytyykin olla. Ei kaksi toisilleen lähes ventovierasta voi kommunikoida kuin olisivat olleet ystäviä jo vuosien ajan, tunsivat he toisiaan kohtaan minkälaista intohimoa tai vetoa tahansa.

Taas tulen mutkuttamaan sinulle ficcisi lopusta.
"Ja silti, Aragorn oli jo omasta puolestaan valmis sitoutumaan Arweniin.
Hän halusi, enemmän kuin mitään muuta, tutustua tähän haltianeitoon."

Jälleen, olin ensimmäisen lukukerran jälkeen vankasti sitä mieltä, että viimeisen lauseen olisi saanut jättää pois. Se ei vain tuntunut sopivan paikkaansa. Mutta toisen lukukerran myötä tulinkin siihen tulokseen, jotta kyllähän se siihen sopii. Vieläpä, kun kysessä on jatkuva ficci, lause tuo juuri sitä jatkuvuuden tuntua. (Tämän huomautukseni arvon paino on pyöreät nolla, mutta halusin nyt silti kertoa, mitä irti sain.)
Jäi taasen odottava fiilis, tekisi jo mieli lukea koko ficci! Onneksi täällä otettiin kunnolla esiin varhaisempi (/varhaisemmat?) ficcisi, saa jonkinlaista lievitystä hätään.
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 1. luku 20.6.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ada, kiitos. :) Kiva, jos pidit tuosta alun jutusta. Joskus mietin, mitä järkeä on kirjoittaa sellaisia ficcejä joiden lopun lukija tietää, mutta ei se taida niin paljon haitata, ja tuohan se mukanaan sitä omaa juttuaan kun lukiessa voi ajatella "minäpä tiedän, kuinka tässä käy, mutta henkilö ei!"

Tuo keskustelu on minun murheenkryynini, en tykkää siitä vieläkään, mutta kai se paikkansa palvelee. Mutta ihan totta, ei tuossa vaiheessa voi puhua niin kuin he tuntisivat toisensa.

Aluksi tuo viimeinen lause ei ollut yksinään, mutta siirsin sen siihen kumminkin. Hyvä, jos se tuntuu toimivalta edes toisen lukukerran jälkeen :wink: Ehkä sen tarkoitus tosiaan oli muistuttaa siitä, että tämä jatkuu ja tutustumista on luvassa tai jotain.

Ihanaa, jos tästä tulee sellainen olo, että haluaa lukea lisää. :D Kaksi edellistä ficciäni (Thorongilista kumpainenkin) taitavat jossain määrin liittyä tähän, ensimmäinen fic ei juuri tuota yhtä huomautusta suuremmin tule esille, mutta se toinen liittyy tähän. Minulla on jokin kummallinen tarve yhdistellä ficcejäni ja se saattaa olla hankalaa lukijalle (en tietenkään voi pakottaa ketään lukemaan kaikkia ficcejäni! vaikka siltä tämä saattaa tuntua kun kaikki liittyy kaikkeen... *huokaus*).
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 1. luku 20.6.)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiva jatko. Minäkin olen sitä mieltä, että kyllä tämä hyvin toimi. :) Pidin Aragornista ja Arwenista tässä ja jostakin syystä minulle eivät tulleet ollenkaan mieleen Aragornin aikaisemmat naisseikkailut sinun ficeissäsi. Nyt kun se otettiin kommenteissa esiin, niin tietysti sitä ei voi olla ajattelematta, mutta ensilukemalla minusta tuossa oli vain sellainen niin "haltiamainen" tunnelma, ettei tullut mieleen ajatella Aragornin aikaisempia seikkailuja. Ja kursivoitu alku oli todella kaunis ja ajatuksia herättävä ja sopi minusta hyvin tuohon luvun alkuun. Olen kauhean viehättynyt tuollaisiin kursivoituihin pätkiin ennen varsinaista tekstiä. Tällaisessa useampiosaisessa ficissä olisi hienoa, jos jokainen osa alkaisi tuollaisella Aragornin ajatuksella, mutta sehän ei sinulla kyllä tainnut olla tarkoituksena. Eihän se tietysti haittaa, että se on vain ensimmäisessa luvussa.

Lyhyen, välähdyksenomaisen hetken ajan Arwen tiesi, ettei yksikään haltia voisi saada häntä tuntemaan niin kuin hän nyt tunsi.
Kaunis lause. Tykkäsin muutenkin kovasti sinun Arwenistasi tässä, kuten taisin jo mainita ja tuo lause kuvasi hänen tunteitaan Aragornia kohtaan todella hyvin. Luvussa tuli myös mielestäni sellaisilla pienillä jutuilla luonnollisesti esiin se, että Arwen oli haltia ja Aragorn ihminen. Siis tottakai me tiedämme sen, mutta tarkoitan, että se ikään kuin välittyi tekstistä. Tai sellaisen kuvan minä olin saavinani.

Luonnon kuvailusi olivat taas kerran erittäin hienoja. Tekee mieli sanoa niistäkin, että haltiamaisia, tietysti kun Lothlórienista on kysymys. Kaikki tuo kuitenkin loi sellaista vähän taianomaista tunnelmaa.

Eikä keskustelussa mitään vikaa ollut. Ehkä minä voisin kuvitella Aragornin ja Arwenin keskustelemaan hieman arvokkaammin, mutta on kyllä realistisempaa, että keskustelu on vähän vaivautunutta, kun ei tunne toista kunnolla, mutta se tietty jännite leijailee kuitenkin ilmassa. Ja tuosta tuulen mukana kysymisestä minullekin kyllä tuli mieleen sinun aikaisempi ficcisi, mikä varmaan oli tarkoituskin, niin suora viittaus se oli. Se on kyllä kaunis oivallus.

Jatkoa odottelen. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Lothlórienin kevät (FF-10 -ficci, 1. luku 20.6.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitos. :D

En enää osaa luottaa itseeni yhtään, jos te tykkäätte siitä mistä minä en... Mutta haltiamainen tunnelma? Minulla? :D Jei, jos se onnistui. En koe tuntevani haltioita kyllin hyvin tehdäkseni heille oikeutta, mutta ihanaa, jos tämä oli sinusta haltiamainen! Ja hyvä, jos kaikki eivät heti muistele niitä kamaluuksia, jotka olen Aragornin tekemään laittanut. KIva myös, jos pidit tuosta alkujutusta. Ei ollut suunnitelmissa laittaa sellaista joka lukuun, mutta nyt kun sanoit, se voisi toimia ihan kivasti. Tuota voisi ehkä käyttää myöhemmin, jos tässä ei toimi.

Ihanaa, jos tykkäsit Arwenista, ja vielä hienompaa, jos tästä välittyi se, että he ovat eri rotua. Kyllä sen ainakin pitäisi näkyä jotenkin...

Kivaa, jos tykkäsit kuvailusta. Tuntuu taas kerran, että sitä on aivan liian vähän ja minä vaan jumitan dialogeissa, mutta ilmeisesti ainakin tässä osassa sitä oli, jos sen kerran voi mainita noin erikseen. :) Ja haltiamaista, minä en usko tätä, jos se on onnistunut.

Arvokkuus tuosta keskustelusta tosiaan taisi puuttua, tappelin liikaa sen vaivaantuneisuuden tai jonkun kanssa... Ja hienoa, jos tuo tuulijuttu muistetaan. :)

*******

No niin, pitkän tauon jälkeen voisin jatkaa taas. Itse asiassa tämä osa on ollut valmiina aika kauan, mutta olen pantannut sitä, koska seuraava ei luonnistu. Mutta tähän lukuun - siihen olen jostain syystä aika tyytyväinen. Kirjoittaessa tuntui, että minä sittenkin tiedän hahmoista jotain. :roll: Ja nimi kertoo, että sanani on sade.

2. Luku: Sade

Lothlórienissa sadekin oli erilainen. Se oli raikas, puhdistava, kuin kesän lämpimin. Aragorn oli nyt ollut Lothlórienissa viikon ajan, ja maa oli edelleen hänestä ihmeellinen. Haltiat siellä elivät rauhallista, omaa elämäänsä.

Hän oli viettänyt paljon aikaa Arwenin kanssa. Alun vaivaantuneisuus oli nyt poissa, he pystyivät puhumaan kuin vanhat toverit. Se tuntui suunnattomalta onnelta. Hän ei ollut joinakin aikoina edes uskonut tapaavansa Arwenia enää, ja nyt… Kaikki, jokainen päivä, oli enemmän kuin hän oli uskaltanut toivoakaan.
”Eikö sade häiritse sinua?” Aragorn kysyi. He istuivat eräällä talanilla hiljaisten pisaroiden putoillessa ympärille ja kultaisten kukkien välistä heidän päälleen.
”Ei ollenkaan. Minä pidän sateesta”, Arwen sanoi hymyillen. Sille hymylle ei voinut muuta kuin vastata. ”Eikä täällä edes pääse kastumaan, kun on puiden alla kaiken aikaa.”

Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen, mutta se ei ollut vaivaantunut, sanaton hiljaisuus, vaan rauhallinen hiljaisuus joka ei tarvinnut sanoja täyttyäkseen. Se oli vain toisen vierellä olemista ilman puhetta, sanat olivat sillä hetkellä tarpeettomia.

*

Sateen ääni puiden lomassa kuulosti jostain syystä kauniimmalta kuin pitkään aikaan. Ehkä se kuitenkin johtui enemmän seurasta kuin mistään muusta. Arwen ei ollut ikinä viihtynyt kenenkään ihailijansa seurassa samoin kuin nyt Aragornin kanssa. Ihminen oli kuitenkin erilainen kuin haltia, ja ihmetyksekseen hän oli huomannut viihtyvänsä ihmisen kanssa.

”Sinä siis kasvoit Imladrisissa isäni luona?” Arwen kysyi. Tästä he eivät olleet vielä ehtineet puhua. Arwen tiesi asiasta jotakin, mutta halusi kuulla mieheltä itseltään.
”Kyllä vain. Äitini lähti hakemaan apua isäsi luota, kun isäni kuoli ollessani kahden.” Aragorn katseli jonnekin kauas. ”En muista muuta kotia kuin Imladrisin.”
”Mutta sinä et tiennyt, kuka olet?”
”En tiennyt, ennen kuin olin kahdenkymmenen. Minua kutsuttiin nimellä Estel, kuten sinulle kerroin.” Nyt Aragorn katsoi häneen.
”Estel.” Arwen muisti, mitä mies oli sanonut hänelle, kun he tapasivat ensi kerran. ”Minä pidän siitä.”
Aragorn naurahti vaimeasti. ”Se oli jotenkin kummallista, olla ihminen kaikkien haltioiden joukossa, ainoana lapsena. Ihmettelin sitä äidilleni, mutta hän sanoi vain, että joskus tietäisin, miksi.”
”Nyt tiedät, miksi”, Arwen totesi yksinkertaisesti. ”Ehkä oli helpompaa olla lapsena joku muu kuin sinä.”
”He kutsuivat minua Esteliksi, ettei Vihollinen saisi tietää minusta. Lapsi olisi ollut helppo uhri. Mutta niin”, Aragorn naurahti jälleen, ”ehkä tosiaan olisi ollut liian vaikea ymmärtää, mitä olin. Kuulin tarut taruina, ja pystyin ymmärtämään sitten, kun asia minulle luotettiin.”
”Olit kuullut sen juuri ennen kuin tapasit minut”, Arwen muisteli.
”Niin olin. Ja varmasti sait heti huomata, että tarut olivat jääneet mieleeni. Tinúviel.” Aragorn pudisti päätään hymy huulillaan.
Arwen hymyili. ”Olit ensimmäinen, joka kutsui minua häneksi, vaikka vertauksia olen kyllä kuullut. Ehkä se…” hän huomasi ajattelevansa ääneen, ”se… sai minut todella pysähtymään.”

Ehkä se oli tehnyt tämän kaiken, ehkä se oli liikuttanut hänen sisintään. Hän oli monesti kysynyt itseltään, miksi hän ajatteli näin kuolevaisesta. Mutta kerrankin oli ollut joku, joka ei ollut vain verrannut Lúthieniin, rinnastanut haltioista kauneimpaan, yrittänyt imarrella sillä. Aragorn oli luullut, että hän, Arwen, oli Lúthien Tinúviel, eikä yrittänyt miellyttää Arwenia kehumalla hänen kauneuttaan. Kuolevainen oli ainoa, joka saattoi katsoa Arweniin sillä tavoin. Se katse oli ehkä muuttunut vuosien kuluttua ohi, mutta silmien ilmeessä, niiden syvissä vesissä oli jotain samaa kuin silloin. Tuo katse oli Arwenille kuin sade liian usein nähdyn, näivettävän auringon jälkeen. Sade, joka virkisti.

Sade, joka oli juuri sitä, mitä hän kaipasi.

”Sinä et tiedä, mitä teet sanoessasi noin”, Aragorn sanoi hiljaa ja Arwenin piti miettiä, mitä hän oli viimeksi sanonut. Niin, pysähtymisestä. Ehkä Aragornin huulilta kuulunut ”Tinúviel” oli saanut hänet pysähtymään.
”Minä alan katua niitä hetkiä, joina uskoin sinun unohtaneen ja ettei minusta ole mihinkään, saati sitten täyttämään sitä kohtaloa, joka minulla on.” Arwen kuuli, ettei mies sanonut aivan kaikkea, mutta luotti siihen, että se ei ollut tärkeää. Ja jos oli, Estel kyllä kertoisi hänelle joskus. Estel. Jostain syystä Arwen piti tuosta nimestä. Toivo sopi tähän mieheen varsin hyvin. Aragornista näki, ettei elämä ollut kohdellut häntä liian hyvin, mutta toivostaan mies ei silti ollut irrottanut. Se oli kunnioitettavaa.
”Kyllä sinä asemasi arvoinen olet”, hän sanoi koskettaen varovasti miehen olkaa.
”Toivon niin”, Aragorn vastasi katsoen häneen.

*

”Toivo. Se antaa monia mahdollisuuksia”, Arwen vastasi Aragornin sanoihin.
”Niin antaa. Myös mahdollisuuden sellaiseen, mikä ei ole mahdollista. Aina voi toivoa, mutta se ei silti tee asiaa mahdolliseksi.” Aragorn toivoi, että Arwen ei ainakaan heti arvaisi, mistä hän puhui, ja käänsi kasvonsa poispäin.
”Kukaan ei silti kiellä toivomasta. Ehkä mahdotonkin voi muuttua joskus mahdolliseksi”, Arwen vastasi hymyä äänessään. Aragorn ei osannut tulkita, oliko neito ehkä nähnyt sen, mitä hänen sanojensa takana oli ollut; Arwen itse. Toivo mahdollisti typerät ajatukset Arwenin suhteen, vaikka Aragorn tiesi sen olevan mahdotonta.
”Olet oikeassa. En kuitenkaan kaikkina aikoina jaksa toivoa sitä”, Aragorn totesi.
Arwen hivuttautui lähemmäs saaden Aragornin kääntämään katseensa hämmästyneenä.
”Se, mikä on sinusta mahdotonta, ei ehkä ole sitä minusta.” Arwen tarttui hänen käteensä ja hymyili. Aragorn tiesi nyt neidon huomanneen, mistä hän oli puhunut.
”Mahdatko nyt tietää, mistä puhut?” hän kysyi silti.
”Tiedän”, Arwen sanoi yksinkertaisesti. ”Älä ajattele isää. Hän ei ehkä ole tyytyväinen, mutta et sinä häntä katselekaan.”
Aragorn naurahti tahtomattaan. Hän tunsi olonsa hivenen nolostuneeksi kuullessaan Arwenin tietävän niinkin paljon. Hän ei tiennyt, mitä oli ajatellut neidon tietävän tai arvaavan, mutta joka tapauksessa nyt se tuntui kiusalliselta ymmärtää.

Sade jatkui vielä illallakin, mutta edelleen heikkona ja virkistävänä. Arwen oli jokin aika sitten lähtenyt yöpuulle, mutta Aragorn seisoskeli yksinään erään mallornin vierellä. Hän ei ollut väsynyt; miten hän voisikaan olla totuttuaan viime aikoina kulkemaan niin pitkään kuin valo riitti, ja kauemminkin. Tämä oli hänelle lepoa kaiken aikaa, rauhallinen käyskentely Lórienin ruohomatolla oli oikeastaan kaikki, mitä hän teki päivien mittaan. Tällaista lepoa hän tiesi kaivanneensa.

Hän sai olla oma itsensä, hän oli haltioiden luona, hänen ei tarvinnut keskittyä salailemaan mitään, ja Arwen oli hänen luonaan – tai oikeammin toisin päin. Menneet vuodet saattoi unohtaa hetkeksi, niiden salailun, roolit, vaikeudet… virheet, jotka hän oli tehnyt.

Hän ei ollut vielä päättänyt, milloin kertoisi Arwenille. Sen pitäisi tapahtua, Aragorn tiesi sen, mutta hän ei halunnut särkeä sitä sidettä, luottamuksen versoa, joka oli kasvanut heidän välilleen varsin nopeasti. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Asian unohtaminen olisi voinut käydä helposti, tai pikemminkin sen kertomisen unohtaminen, mutta Aragorn ei halunnut salata asioita. Salaisuudet vetivät pois pohjan jalkojen alta. Hän ei voisi vedota siihen, että Arwen ei kysynyt, kun neito ei voinut edes arvata mitään sellaista. Hän halusi, että Arwen tietäisi. Vasta kuultuaan hänen pahimmasta virheestään Arwen voisi nähdä hänet todella. Nyt kaikki vielä rakentui kuvajaisten varaan, muistojen, kuvitelmien ja sen, mitä toisesta oli kuullut muilta; he eivät vieläkään tunteneet toisiaan täysin.

He eivät vielä nähneet toisiaan siltä kuvalta, jonka olivat itselleen toisesta luoneet.

*

Arwen istui paikoillaan tuijotellen kaukaisuuteen. Tänään oli tapahtunut jotain. Hän oli tajunnut asioita, eikä nyt tiennyt, mitä niille tehdä. Hän oli nähnyt Aragornin ihailun, mutta nyt kertonut siitä miehelle itselleen, ja löytänyt itsekin jotain sisältään. Aragorn oli hänen sateensa, muutos. Kuin sade yllättäen katseli kaiken saaden sen jälkeenpäin kukoistamaan, Aragorn oli yllättäen saapunut Lothlórieniin ja… Arwen ei tiennyt, mitä mies oli tehnyt. Joka tapauksessa muuttanut jotain hänen sisimmässään.

Mitä hän olikaan sanonut aikaisemmin? ”Se, mikä on sinusta mahdotonta, ei ehkä ole sitä minusta.” Oliko se ollut liian rohkeaa? Hän oli kyllä ymmärtänyt, mitä mies oli tarkoittanut mahdottomasta puhuessaan. Arwen katui sanojaan; hän ei tuntenut miestä kunnolla, tunsi vain tämän maineen ja sen, mitä isä oli hänelle suostunut kertomaan. Se oli ollut ehdottomasti liian rohkeaa, mutta sanojaan ei saanut takaisin. Mitä ihmettä Aragorn oli mahtanut ajatella, kun hän oli sanonut niin? Ei ollut Arwenin tapaista puhua noin ajattelemattomasti. Jos isä olisi kuullut sen… Arwen pudisti päätään itsekseen. Ei, hän ei saisi ajatella noin. Isän ei kuulunut tietää tyttärestään kaikkea, Arwen sai sanoa niin kuin hänestä hyvältä tuntui. Tosin tuo yksi lause ei jälkeenpäin enää tuntunut hyvältä tai ainakaan järkevältä.

Arwen pudisti ajatuksen mielestään. Sille ei voinut enää mitään, oli siis turha pohtia. Tuskin Aragorn edes muisti enää tuota lipsahdusta. Seuraavana aamuna he tapaisivat taas, ja ehkä Arwen sitten olisi jo saanut ajatuksensa jonkinlaiseen järjestykseen.
Viimeksi muokannut Nerwen, Su Heinä 19, 2009 6:26 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin