Tarina, jota ei koskaan ollut

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Tarina, jota ei koskaan ollut

Viesti Kirjoittaja Laura »

Title: Tarina, jota ei koskaan ollut
Raiting: PG-13 tai pelkkä PG
Pairing: Éowyn/(vielä salaisuus)
Genre: Romancea, Draamaa ja Angstia (mietoa Angstia, min tungen sitä nykyään kaikkialle)
Beta: Saatana
Summary: Éowyn pelkää Kuninkaan ja Rohanin puolesta, mutta eräänä päivänä pelastajat saapuvat.
A/N Liz heitti haasteen, minä kirjoitin.
Tässä alussa ei tapahdu melkein mitään, mutta seuraavassa osassa sitäkin enemmän.
Tiedän, että tarina ei mennyt ihan näin, mutta kyllä tämä juontaa totuuteen.

_____________________________________________________________

Työnsin rakennuksen jykevän oven auki ja astuin ulos.
Ilma oli kylmä, tuuli puhalsi taukoamatta ja taivas oli pilvinen.
Tuuleen olin jo tottunut. Joskus se oli tuudittanut minut hiljalleen uneen ja toisinaan muistuttanut itsestään pöllyttämällä hiuksiani tai hakkaamalla vasten kasvojani.
Katsoin hiljaa Rohanin silmänkantamattomiin jatkuvia aroja, joilla tuuli matkasi päiviä, hiipumatta.
Värisin hieman. Minun oli kylmä. Tunsin, kuinka kylmyys levisi hiljalleen sydämeeni.
Kyynel vierähti poskelleni, mutta tuuli kuivasi sen. Aivan, kuten Théodred oli aikoinaan tehnyt.
Hän oli ollut kenties rakkain ihminen minulle, mutta nyt hän matkasi kuoleman teitä ja polkuja vailla valoa ja opastusta.
Olisin halunnut painaa pääni käsiini ja itkeä, mutta se ei olisi ollut sopivaa, ei varsinkaan aikana, jolloin toivoa ei ollut paljon jäljellä.
Käännyin ympäri ja katsoin vartijoita. He vartioivat Edorasin kultaista kartanoa, Meduseldia, jossa enoni istui valtaistuimellaan, tai ainakin hän luuli niin.
Käärme oli noussut johtamaan hänen huomaamattaan ja myrkyttänyt hänen mielensä sanoillaan.
Tiesin, mitä käärme himoitsi, mutta hän ei ikinä tulisi sitä saamaan, paikkaa sydämessäni.
Vartijat katsoivat vain suoraan eteenpäin, jonnekin kaukaisuuteen, jonnekin minkä päällä ei ollut varjoa.
He pitivät miekkojaan huotrissaan ja keihäitään käsissään. He olisivat hyvin voineet tappaa minut, vain yhdestä käskystä.
Vartijat olivat kuin patsaita, he vain seisoivat asemissaan odottaen jotakin, kenties sotaa.
Tiesin uhkasta, varjosta, joka oli peittänyt Rohanin ja kuninkaan pimeyteen. Sota olisi välttämätön.
Nyökkäsin vartijoille. He käänsivät kylmien silmiensä katseen minuun. Tuntui kuin jääpuikko olisi survoutunut sydämeni läpi, niin kylmä heidän katseensa oli.
Molemmat nyökkäsivät tavan mukaisesti, mutta muuten he tuskin olisivat tervehtineet kuninkaan sisarentytärtä.
Käännyin ympäri ja jätin vartijat hoitamaan työtään.
Tuntui kuin vartijat olisivat taas muuttuneet patsaiksi. Kun käännyin ympäri, he vain seisoivat ja katsoivat lasittunein silmin kaukaisuuteen.
Tunsin vastustamatonta halua kävellä heidän luokseen ja kokeilla, tuntisinko heidän sydämensä sykkeet, tuntisinko heidän hengittävän, mutta käännyin ja kävelin etäämmäs heistä.
Pysähdyin aivan korokkeen reunalle, katsoin kaukaisuuteen.
Halusin nähdä asioita, joita ei minulle ollut näytetty. Halusin tietää asioista, joista minulle ei ollut kerrottu.
Tiesin salaisuuksia, joita ei ollut kerrottu. Tiesin sodasta, jota ei uskottu koskaan tulevan.
Tunsin seisovani terävän miekan kärjellä. Toisella puolella oli epätoivo ja toisella toivo.
Olin kuitenkin kallistunut epätoivon puolelle. Olisi vain ajan kysymys, milloin putoaisin.
Erotin kaukaa kummun takaa kolme ratsua, mutta neljä matkaajaa.
Yksi hevonen oli hohtavan valkoinen ja liikkui kuin tuuli. Tiesin sen olevan yksi mearas, yksi kenties kauneimmista hevosista, joita maa sai päällään kantaa.
Tiesin, kuka hevosen oli halunnut ja ottanut, mutta en mennyt kertomaan kenellekään.
Halusin ratsastajan vapauttavan varjon kuninkaan ja Rohanin päältä.
Toivoin pääseväni vapaaksi, pois häkistä, mutta tiesin, että ratsastaja ei voisi auttaa, se olisi vain kiinni itsestäni.
Katsoin hiljaa ratsastajien lähenevän, tarkensin katseeni ja yllätyin, sillä tiesin heidän ratsujensa nimet. Ne olivat kasvatettu Edorasin talleissa.
Ratsujen nimet olivat Hasufel ja Arod.
Hevoset kantoivat tuntemattomia ratsastajia, eivät niitä, jotka olivat niillä lähteneet.
Suru kohtasi sydämeni ja kidutti sitä hiljaa.
Mieleeni nousi monta kysymystä, jotka tuskin ikinä saisivat vastauksia.
Seurasin ratsujen etenemistä loivassa maastossa. Seurasin katseellani niiden jokaista liikettä ja silmäilin ratsastajia.
Kuuntelin hiljaa tuulta, joka toi viestiä, sanomaa menneisyydestä, kuiskausta toivosta.
Suljin mieleni kuiskauksilta. Oli täysin turhaa uskoa asioihin, joita ei yksinkertaisesti ollut.
Katsoin seipäissä liehuvia viirejä, jotka oli koristettu Rohanin tunnuksin.
Valkoinen hevonen korskui keskellä tunnusta. Se eli vapaana.
Viiri repeytyi ja tuuli vei sen lähelle porttia kieputtaen sitä hetken aikaa ilmassa.
Viiri laskeutui maahan portin lähelle, juuri samaan aikaan, kun ratsastajat ratsastivat portista.
Ratsastaja katsoi viiriä, mutta jatkoi muiden mukana matkaansa.
Käännyin ympäri ja laskin katseeni maahan. Tiesin, että velho voisi vapauttaa Rohanin ja kuninkaan käärmeen ja sodan uhan alta, mutta sitä tulisi tuskin tapahtumaan.
Tuuli lakkasi puhaltamasta. Se oli harvinaista, mutta silloin hyvin useasti tapahtuvaa.
Kuiskaukset loppuivat. Nekin luovuttivat, peittyivät pimeyden harson alle.
Viimeksi muokannut Laura, Pe Helmi 27, 2004 3:00 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Sinä keksit sille hyvän nimen, Laura! Tämä on ihana alku ja odotan jatkoa :P
Tricardon
Pehmomato
Viestit: 489
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 11:46 am
Paikkakunta: Espoo

Viesti Kirjoittaja Tricardon »

Hyvää tekstiä, Laura, erittäin hyvää. Tosin kappalejaot olisivat voineet olla selkeämmin.
[i:7e0c8c9a3b]Aika kulkee, kellot laukkaa
monta raukkaa, hauta haukkaa
Ennen iltaa, siis kulje siltaa
mut varo murhamiesten kiltaa
Varo liittymästä heihin
jotka usko eivät enää mihinkään[/i:7e0c8c9a3b]

CMX / Melankolia
Avatar
Lyyti
Puolituinen
Viestit: 310
Liittynyt: Ma Helmi 02, 2004 10:13 pm
Paikkakunta: Kokkola

Viesti Kirjoittaja Lyyti »

Tää alkoi hyvin.. Millokohan tulis jatkoa?
~ Vuoden 2009 Runoilija ~
Celebaelin
Puolituinen
Viestit: 275
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2004 8:45 pm

Viesti Kirjoittaja Celebaelin »

Ja minähän en osaa kommentoida, varoitukseksi vaan....
Tällä oli lupaava alku ja Éowynin tunteita oli kuvailtu uskottavan vahvasti. Toivottavasti jatkoa seuraa pian.
All you need is love...
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Uuhh :shock: . Hieno alku, taattua Laura-laatua.
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

A/N Olen pahoillani etten ole saanut jatkoa aikaiseksi.

Laura-laatua?
Onko minulla oma laatu? *shokissa*

Kommentteja olisi ihanaa saada.

_____________________________________________________________

Kävelin hyvin hitaasti jykevää puuovea kohti, minkä päällä kiemurtelivat nopeasti laukkaavien hevosien laumat.
Katsoin erästä hevosta, se toi mieleeni Théodredin hevosen.
”Tuolla hevosella minä matkaan, Éowyn ja tulen takaisin luoksenne ennen kuin pimeys peittää maan”, hän oli luvannut lähtiessään osoittaen kaiverruksen laukkaavaa hevosta, mutta hän ei tullut.
Odotin kauan ja tähysin suuntaan, johon hän oli lähtenyt, mutta hän ei tullut.
Muistin yhä sen aamun jona hän oli lähtenyt.
Aamuaurinko oli loistanut hänen haarniskastaan, hänen keihäänkärkensä leimusi tulta sekä hänen silmänsä, ne olivat täynnä iloa, kiihkoa ja voimaa.
”Tulkaa ehjänä takaisin”, olin sanonut.
Hänen mukaansa lähteneet miehet olivat innoissaan, he tuskin malttoivat yhtäkään viivytystä.
”Älkää huolehtiko turhista, minä tulen ja kerron teille lisää tarinoita”, hän sanoi ratsastaen luokseni.
Hetken katsoimme toisiamme silmiin, emme sanoneet mitään, sanoja ei tarvittu.
Olimme niin samanlaisia, mutta kuitenkin niin erilaisia, sielunsisarukset.
Olin laskenut katseeni maahan, mutta mies oli kohottanut leukaani ja katsonut silmiini.
”Palaan ennen pimeyttä, Éowyn, saatte lupaukseni.”
”Älkää pelätkö”, hän oli sanonut ja karauttanut hevosensa laukkaan.
Katsoin vielä kauan miesten auringossa välkehtiviä keihäidenkärkiä ja haarniskoita kunnes menin takaisin pimeään kartanoon.
Hän tuli takaisin, mutta ei ehjänä, ei täynnä iloa, kiihkoa tai voimaa.
Hän oli sairas, vakavasti haavoittunut.
Muistin yhä sen hetken jolloin Éomer saapui ratsastaen kartanon pihaan Théodred mukanaan.
Éomer kantoi miehen kartanoon, vuoteeseen.
Olin itkun partaalla, hän näytti niin levolliselta, aivan kuten kuolleet näyttävät.
Olin hoitanut häntä niin hyvin kuin pystyin, annoin hänelle rakkautta ja omia voimiani, mutta hän oli kuollut, nukkunut pois yön aikana, viime yönä.
Vasta aamun sarastaessa sain tietää menetyksestä.
Voi kuinka se kirveli mielessäni, kylmäsi mieleni ja hukutti minut suolaisiin kyyneliin.
Itkin hänen kuolinvuoteensa vieressä, pitelin hänen kuolon kylmettämää kättään omassani.
Odotin, että hän heräisi, täyttäisi hiljaisen huoneen äänellään, naurullaan ja tarinoillaan.
Halusin, että hän pitelisi minua sylissään, katsoisi silmiini ja hymyilisi, mutta hän oli poissa.
Oli siirryttävä eteenpäin ja kohdata uudet esteet, ajan kummitukset.
Havahduin huomatessani silittäväni kaiverruksen hevosta.
Käänsin katseeni pois ja kohtasin ratsastajan katseen, hän oli nähnyt.
Hänen katseensa oli ymmärtävä, ei suinkaan säälivä.


Avasin oven, tyhjän salin täyttivät narisevien saranoiden äänet.
Sulkiessani ovea, katsoin sen raosta miestä, mutta hän ei huomannut.
Työnsin lopulta oven kiinni ja kiirehdin seinän viertä kohti huonettani.
”Mihin teillä on noin kiire?”, kuulin mairittelevan äänen sanovan.
Käärme puhui, tunnistin hänet hänen äänestään jolla hän puhui minulle, ääni sai minut suorastaan värisemään inhosta.
”Menemiseni ja tulemiseni eivät kuulu teille”, sanoin välinpitämättömästi.
”Väärin, neito, ne kuuluvat minulle. Saattaisitte kehitellä juonianne ja valheitanne kuningasta vastaan”
”Te olette ainoa täällä, joka niitä kehittelee”, sanoin ja kävelin hänen ohitseen.
Kärmekieli tarttui ranteestani ja katsoi silmiini, saatoin jopa nähdä hänen kaksihaaraisen kielensä sihisevän hänen hampaittensa välistä.
”Älkää koskeko minuun, Käärme”, sanoin kylmästi.
Gríma irrotti otteensa kädestäni ja lähdin kävelemään pois seinän vieriltä lankeavien varjojen peitossa.
Saatoin yhä kuulla hänen pihisevän hengityksensä ja sähisevän äänensä korvissani.
Tiesin, että hän katsoi kävelyäni, mutta en voinut tehdä mitään, en sen jälkeen mitä hän oli tehnyt Éomerille.
Kärmekieli oli karkottanut veljeni kuoleman uhalla, enkä voinut tehdä asialle mitään.
Kaikki uskoivat Kärmekieltä, mitäpä muutakaan he olisivat voineet.
Hiljensin vauhtiani saapuessani enoni luokse.
Hän oli niin vanha ja väsynyt.
Hän oli vanhentunut kuukausien aikana enemmän kuin koko elämänsä aikana.
Hänen harmaat hiuksensa laskeutuivat hänen hartioittensa ylitse kuin vuolas virta putouksessa.
Hänen utuiset silmänsä katsoivat jonnekin kauas, hänen eli ajatuksissaan, kuin eräänlaisessa horroksessa.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

A/N Saisinko millään kommenttia? Edes vähän?


Kävelin varoen hänen istuimensa luokse ja istuin alemmalle portaalle hänen oikealle puolelleen.
”Kuninkaani, tuon suru-uutisia”, sanoin ja katsoin häntä.
Setäni sanoi jotain, kuiskasi hiljaa sanoja, joita en kuullut.
Hän keskitti sameiden silmiensä katseen omiini, mutta todellisuudessa hän katsoi jonnekin muualle.
En tiennyt mitä hän ajatteli, oliko hän utelias vai välinpitämätön.
”Poikanne, Théodred, hän on...”, sanoin, mutta en osannut kertoa uutista, en halunnut myöntää menetystä, toivoin yhä, että Théodred olisi täällä.
”Hän on -”, sanoin uudelleen, mutta mairitteleva ääni keskeytti puheeni.
”Kuinka te kehtaatte vaivata Kuningasta asioillanne ja pyynnöillänne tälläisinä aikoina? Ettekö yhtään häpeä?”
Kärmekieli astui varjoista sormeillen viittansa solkia, aivan kuin olisi yrittänyt vapautua jonkun kuristuksesta.
Katsoin katkerana hänen etenemistään setäni luokse.
Hän katsoi minua lipoen sinertäviä huuliaan, mittaillen minua katseellaan.
”Tuon uutista, en pyyntöä”, sanoin ja nousin seisomaan.
”Mutta silti te haluatte jotakin”, hän sanoi ja istahti setäni viereen.
”Niin haluan”, sanoin ja kävelin kylmien kivilaattojen poikki käytävään johtavan oven luokse.
Seisahduin ennen ovea ja käännyin katsomaan käärmettä.
Tuijotin häntä, silmissäni ja mielessäni paloi viha, ainoastaan puhdas viha varjoa ja Kärmekieltä kohtaan.
”Haluan nähdä päänne seivästettynä ja ruumiinne liekeissä.”
Avasin oven ja katosin käytävän varjoihin, annoin niiden peittää mieleni.
Käytävän vasenta seinustaa koristavat ikkunat loivat ohuet valokeilat käytävän poikki.
Muistin kuinka olin lapsena leikkinyt, että valonsäteet yrittivät siepata minut joten jouduin aina hyppäämään niiden yli kun kuljin käytävällä.
Seisahduin hetkeksi muiston vallatessa mieleni, se oli iloinen muisto, mutta samalla niin surullinen.
Muistin kuinka olin kerran hyppinyt säteiden yli, olin kuullut puhetta takaani.
Olin pelännyt ja piiloutunut varjoihin.
Miehet olivat jutelleet ja nauraneet, mutta heidän äänistään oli kuulunut pelko, pieni värinä.
Théodred oli ollut heidän mukanaan, olin kuullut hänen äänensä vaikka en ollut nähnyt häntä.
Katsoin häntä hiljaa varjoista, hän oli ollut nuori ja komea kun minä olin vasta lapsi.
Olin ihaillut häntä, olin vakoillut häntä joskus, katsonut pitkään kun hän ei huomannut.
Toivoin joskus salaa hänen huomaavan, ehkä hän huomasikin, mutta ei ikinä sanonut mitään.
Tiesin, että hän oli serkkuni, mutta ehkäpä siksi rakkauteni häntä kohtaan oli niin suuri.
Nyt olin yksin suuressa kartanossa, Kärmekielen ulottuvilla ilman ketään.
Hyppäsin kevyesti yhden säteen ylitse, sitten seuraavan, mutta lopetin, sillä se oli lapsellista.
Kävelin kiirehtien huoneeseeni, joka sijaitsi lähellä kuninkaan omaa huonetta.
Avasin puisen oven ja astuin huoneeseen, joka oli kylmä.
Kiirehdin sulkemaan ikkunan, mutta sulkiessani sitä katsahdin kartanon jykevää ovea.
Oven edessä seisoivat ratsastajat, kolme muukalaista ja yksi velho.
Velholla oli harmaa kaapu ja valkoinen sauva jolla hän teki taikojaan.
Vihreisiin pukeutunut mies, jolla oli vaaleat hiukset ja suippokärkiset korvat, lyhyt, tukeva mies jolla oli pitkä parta ja kirves, sekä mies joka ei paljoa eronnut Gondorin miehistä.
He olivat kaikki erilaisia, mutta nähtävästi samalla asialla, he halusivat kuninkaan puheille.
Katsoin huomaamattani Gondorin miestä, hänen tummia hiuksiaan, olin nähnyt hänet joskus aiemmin, joskus kauan sitten.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Mulle ei koskaan tullut mieleenkään, että Éowynillä voisi olla sellaisia tunteita Theodredia kohtaan, mutta nyt kun sen mainitsit niin miksikäs ei. Hänhän oli käsittääkseni nuori mies...se lisää sopivasti Éowynin angstia.

Edelleen ihanaa, Laura! Miksen minä huomannut, että tämä oli saanut jatkoa? Logatessani sisään tämä kansio näytti harmaata ihan niin kuin uusia viestejä ei olisi tullut.
Avatar
Balacenia
Puolituinen
Viestit: 354
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 12:51 pm
Paikkakunta: Black Pearl, jossain päin Caribian merta

Viesti Kirjoittaja Balacenia »

Tämä on tosi hyvä :D
Do you like me now?

Pilipili-pom

Zaria kastoi itsensä Balaceniaksi.
Roxana
Örkki
Viestit: 57
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 11:36 am
Paikkakunta: Unelma kujani <3
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Roxana »

Voi Laura! Minä sitten rakastan sinun ficcejäsi :D Ihanaa! *roikkuu Lauran jalassa ja rukoilee nopeasti jatkoa*
Miksi juoksisin haltiapojujen perässä kun kerran polkupyörä on keksitty?
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Min olen imarreltu, että sain teiltä kommenttia.
Kiitos.

Ja Liz, min ajattelin, että kun Éowyn oli nuorempi kuin Théodred niin miksi tämä ei voisi tuntea jotakin syvällisempää tätä kohtaan.
On sitten ihan eri asia, että mitä Théodred tuntee.
Sitä asiaa ei ole missään kirjoitettu, joten ajattelin sitten siitä hieman kirjoittaa.

Tämä jatko ei ole mikään niin kamalan hyvä, mutta kommenttia haluaisin silti.

Havahduin tuulen pyyhkäistessä vasten kasvojani, suljin ikkunan ja kävelin hitaasti lipastolleni.
Katsoin hetken piirongin päällä makaavaan peiliin, se ei heijastanut omia kasvojani vaan jonkun muun kasvot.
Peilistä heijastuvien kasvojen pinta oli tasainen, mutta näkymättömät arvet peittivät pinnan.
Silmistä kajasti epätoivo, jota ei saisi olla, mutta oli kuitenkin.
Sivelin kädelläni lipaston puista pintaa, en kohdannut yhtään tikkua tai painaumaa, puu ja pinta olivat täydelliset.
Tuuli rummutti hiljaa ikkunaa yrittäen löytää tien sisään, mutta vihdoin se luovutti ja jatkoi matkaansa tasangoilla.
Katsoin hiljaa huonettani, joka oli iso ja tilava, mutta silti tunsin olevani ahtaassa häkissä kuin lintu.
Tunsin itseni ahdistuneeksi ja epävarmaksi kulkiessani seinien vierustoja.
Halusin ulos, ulos huoneesta, ulos kartanosta, kauas pois.
En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä kun sota syttyisi, osasin taistella, mutta suurin osa kylän kaikista vahvoista miehistä oli lähtenyt Éomerin mukana pois.
Éomer.
Oma veljeni, joka kenties matkasi tasangoilla tai kulki kuolemanteitä.
En halunnut ajatella häntä menetettynä, epätoivo sisälläni kasvaisi, kuolisin ikävään.
Ryntäsin ovelle ja avasin sen, juoksin käytävää pitkin huoneeseen, missä setäni valtaistuin sijaitsi.
Olin juuri riuhtaisemassa ovea auki, mutta kuulin puhetta ja taistelun ääniä.
Nojasin vaitonaisena oveen, halusin kuulla sanat vaikka tiesin, etten saisi kuulla niitä.
Taistelun äänet hiljenivät, mutta en tiennyt kumpi oli voittanut, muukalaiset vai vartijat.
Avasin varovasti oven ja jäin odottamaan varjoihin.
Muukalaiset seisoivat huoneen keskellä vartioiden maatessa lattialla tai seisoen seinien vierillä.
Painauduin tiiviimmin ovea vasten, en halunnut tulla nähdyksi.
Puvustani kuuluva kahina lamaannutti minut, en tiennyt oliko vaaleahiuksinen vihreisiin ja ruskeisiin pukeutunut mies kuullut minut, mutta hän tuntui katsovan suoraan lävitseni.
Mies liikahti hieman ja kuiskasi Gondorin miehelle jotain, mutta tämä ei kääntynyt katsomaan minua vaan nyökkäsi vaaleahiuksiselle ja keskitti taas katseensa suoraan eteensä.
Valtaistuimen luota, aivan vierestäni kuului huutoa, setäni huusi, mutta velho puhui tyynen rauhallisesti.
En kestänyt kuulla huutoa, vaan juoksin varjoista.
”Älkää kiduttako häntä, hän on vanha ja sairas”, huusin.
Gondorin mies pysäytti juoksuni ottamalla ranteestani kiinni.
Olin juossut niin lujaa, että tuntui kuin hän olisi yrittänyt repiä rannettani irti.
”Älkää koskeko minuun”, sähähdin ja katsoin miestä hänen silmiinsä.
Hetken aikaa katsoimme toisiamme, mutta sitten riuhdoin käteni irti ja kävelin muutaman askeleen eteenpäin.
”Olkaa armollinen, hän on vanha ja sairas, älkää satuttako häntä”, sanoin kovaa ja katsoin velhon selkää.
”Hän on sairas ja vanha ruumiltaan, ei mieleltään, neito Éowyn”, velho sanoi ja käänsi katseensa hetkeksi pois kuninkaasta ja katsoi minuun.
Katsoin hiljaa kuinka velho sai kuninkaan kiemurtelemaan tuolissaan.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Elfie
Puolituinen
Viestit: 215
Liittynyt: Ma Helmi 09, 2004 5:20 pm
Paikkakunta: Helsinki

Viesti Kirjoittaja Elfie »

Tämä on tosi ihana! Hyvin kaunis ficci... En ole ikinä ajatellut että Éowyn tuntisi noin Théodredia kohtaan, eihän se mahdotonta ole... ^^
Göran
Örkki
Viestit: 15
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:33 pm
Paikkakunta: Helsinki

Viesti Kirjoittaja Göran »

Kuten Tricardon sanoi (olihan se Tricardon?), kappaleet olisivat mukavia. Tulisi ehkä enemmän tarinan oloinen, eikä yksittäisistä lausesista koostuva.

Sisältö oli mukavaa. Kuvailua oli ihan hyvin. Tosin, kun kävellään esim käytävillä, minulle jäi ne kohdat hieman sumuisiksi. Tai käytäviä ja niillä kävelyä olisi voinut kuvailla. Joku tällainen kohta oli:
"Menin huoneeseeni, joka sijaitsi lähellä kuninkaan huonetta."
Olisi voinut kuvailla kävelyä ja kääntymistä ja sellaista. Olisin pysynyt hieman paremmin mukana.

Mutta tätä oli mukavaa lukea. Laita lisää ihmeessä.

En nyt tiedä, onko minun kommenteistani sinulle iloa vai surua enemmän...
Perhaps having the courage to find a better path is having the courage to risk making new mistakes.
Delly
Lady Antiangst
Viestit: 1082
Liittynyt: Ti Tammi 06, 2004 2:07 pm
Paikkakunta: Vantaa

Viesti Kirjoittaja Delly »

Minä rakastan sinun kirjoituksiasi ja sin tiedät sen, vaikka väitätkin vastaan, ruoja. En osaa sanoa tähän mitään järkevää, olen sanonut jo kaiken yksäreissä.

Ihanan nimen olet todellakin tälle keksinyt.

*palvoo*
And so they lived happily ever after.
- The End -

Vuoden Loftisficcaaja '04, '05 ja '06 + Suloinen '07 ja '09 + Pippin '10 \o/
Vastaa Viestiin