Tarina, jota ei koskaan ollut

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Laura, tämä on edelleen kaunis tunnelmaltaan ja jotenkin mukavan intensiivinen. Juuri sellainen kuin pitääkin. En osaa sanoa sitä sen paremmin.
Niénor
Samooja
Viestit: 481
Liittynyt: To Maalis 04, 2004 9:31 pm

Viesti Kirjoittaja Niénor »

Ihanaa..ihanaa..ihanaa..

tarinasi ovat mieltä kiehtovia..rakastan tarinoitasi! :D :D
kirjoitatko tällä tarinalle jatkoa?
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

A/N Kiitos kommenteista, niitä olisi kiva saada lisää.
Sirkku rakas, min tiesin itsekin tuon käytäväkohdan, mutta en vain osannut tehdä sille mitään.

Tulevaa kohtausta ei ole kirjassa tai elokuvassa, halusin vain tehdä siitä oman version (osa on, osa ei)
En tiedä onko tämä nyt niin kamalan erikoinen, mutta toivottavasti joku pitää tästä.


Théoden huusi niin, että sydäntäni raastoi kipu.
Vasta sitten velho käänsi katseensa pois, tuntui kuin hän olisi halunnut nähdä suruni, huoleni.
”Poistu, Saruman! Enää et tule hallitsemaan kuningasta ja punomaan häntä valheiden verkkoosi!”
Katsoin hiljaa kuinka hän nosti sauvansa ja osoitti sen päällä kuningasta, joka iskeytyi tuoliinsa.
Gondorin mies oli lähelläni, hän olisi milloin tahansa valmis estämään pääsyni enoni luokse.
Huoneessa oli jännitystä, outoa odotusta ja pelkoa.
Vartijat yrittivät päästä kuninkaansa luokse, mutta he pelkäsivät velhoa, he luulivat hänen tappavan kuninkaan.
Tiesin, että velho oli nyt Gandalf valkoinen, viisaampi ja kokeneempi, mutta minulle hän oli yhä Gandalf harmaa, auttaja ja pelastaja.
Otin muutaman askeleen eteenpäin kohti velhoa, halusin hänen lopettavan, mutta en luovuttavan.
Enoni nauroi kylmästi, ihmettelin hänen käytöstään, en ollut ikinä nähnyt häntä sellaisena.
”Luuletko tosiaan, että pystyt auttamaan häntä?”, enoni sanoi, mutta se ei ollut hänen äänensä.
Saruman puhui, petturi puhui.
Katsoin hiljaa enoani, hänen kiiltäviä silmiään ja inhottavaa katsettaan.
Velho nosti sauvansa ja osoitti sillä kuningasta, joka kavahti taaksepäin tuolissaan ja näytti tuskaiselta.
”Hiljaa!”, hän ärähti, mutta sanoi sitten kylmänrauhallisesti;
”Päästä hänet tai minä teen sen.”
”Luuletko tosiaan pystyväsi siihen? Tapat hänet yritykselläsi”, Saruman sanoi.
”Jätä hänet rauhaan”, velho sanoi ja nosti uhkaavasti sauvaansa.
”En!”
Gandalf nosti sauvaansa vielä viimeisen kerran ja sai kuninkaan huutamaan sydäntä särkevästi.
Katsoin hiljaa kuinka velho laski sauvansa, hän oli uupunut, vaikka hän ei siltä näyttänyt, mutta tiesin sen.
Juoksin enoni luokse, vaikka Gondorin mies olisi estellyt, olisin silti mennyt hänen luokseen.
Pidin kuninkaani tärisevää kättä omassani ja yritin katsoa häntä silmiin, mutta hän ei katsonut takaisin.
Laskin katseeni maahan, tämä taistelu oli hävitty, paha oli voittanut ja varjo oli langennut kartanon ylle lopullisesti.
Hiljaisuus oli tuskaa, syyllisyys painoi harteillani ja epätoivo täytti sydämeni, silmiini tulvivat kyyneleet.
Minut oli opetettu pitämään tunteeni vankan muurin takana, mutta nyt se oli mahdotonta, tunteet huokuivat muurin yli kuin laineet rantaan.
Olin itkenyt aamulla, vaikka tiesin, etten olisi saanut.
Nyt pystyin estämään kyyneleet sillä, että olin itkenyt liikaa, kyyneleitä ei ollut.
Oli hiljaista, edes tuuli ei hakannut lasia vasten, kukaan ei sanonut mitään, en kuullut kenenkään hengittävän.
”Katsokaa nyt mitä teitte, oi mahtava velho. Tapoitte kuninkaan”, Kärmekieli sanoi lipevästi.
En sanonut mitään Grímalle, sillä tiesin hänen puhuvan totta.
Kuningas tuskin hengitti, hänen päänsä nuokkui hänen rintakehäänsä vasten.
”Hiljaa, Käärme!”, velho ärähti ja Kärmekieli vinkaisi kuin häntä olisi satutettu, mutta kukaan ei koskenut häneen.
Tiesin sanomattakin mikä oli kuninkaan kohtalo, mutta en voinut uskoa.
Hänen piti auttaa, mutta hän ei osannut, ei vaikka hän oli viisas ja mahtava velho.
En kestäisi tätä menetystä, en kestänyt ensimmäisiäkään, enkä seuraavia.
Tämän jälkeen minulla olisi enää Éomer luonani, mutta en edes tiennyt oliko hän elossa, saatoin vain toivoa parasta.
Katsoin hiljaisuuden vallitessa velhoa, hän vain katsoi silmiään räpäyttämättä kuningasta.
Siirsin katseeni vaaleahiuksiseen mieheen, hänen silmissään oli vain sääliä, sääliä jota en kaivannut.
Katseeni harhaili Gondorin mieheen, hän katsoi silmiini, mutta ei säälivästi.
Hänen katseensa oli ymmärtävä, huolehtiva ja hieman surullinen.
Käänsin katseeni nopeasti pois, sillä tiesin, ettei minulla ollut oikeutta katsoa vierasta silmiin.
Katsoin hiljaa kuninkaan tärisevää kättä, ihonpinta oli vaalea ja siellä täällä risteili sinisiä linjoja.
En tiennyt, kauanko hän kestäisi, mutta tuskin edes päivääkään.
Katsoin katkerana velhoa, hän oli tehnyt kuninkaastani puolikuolleen loitsuillaan ja taioillaan.
Kärmekieli nousi seisomaan ja taputteli lattian pölyt vaatteistaan.
”Katsokaa nyt kuningasta, mitä olettekaan hänelle tehneet. Pian hänet kuolema korjaa”, Käärme sanoi.
Tunsin vastustamatonta halua hakea miekkani huoneestani ja survoa sen kiiltävä terä Kärmekielen sydämen läpi.
En kuitenkaan tehnyt niin, sillä velho ahdisti hänet seinää vasten ja sanoi hänelle jotain, mitä en kuullut.
Katsoin hiljaa kuninkaani kasvoja jotka olivat joskus olleet ylhäiset ja viisaat, mutta nyt vanhat ja ryppyiset.
Nousin seisomaan ja katsoin Käärmettä, hän loi katseensa minuun.
”Olette tulleet puhumaan, mutta sen sijaan saatoitte enoni, kuninkaani kuoleman porteille. Hän ei enää kuule kutsuanne jos yritätte kutsua, hän ei enää kuule tuulta heinikossa, ei sadetta kun se rummuttaa tasaisesti kattoa vasten. Ainoa, jonka kanssa voitte neuvotella, on Kärmekieli, Rohanin nykyinen herra”, sanoin katkerana.
Ääneni ei värissyt, ei edes silloin, kun tunnustin Gríman olevan nykyinen herrani.
Käärme lipoi tyytyväisenä huuliaan velhon katsoessa minua, kaikki katsoivat minua, vartijat, muukalaiset, Kärmekieli ja velho.
Kukaan ei tahtonut uskoa kuulemaansa, velho pudisti päätään.
”Olette väärässä, neito Éowyn. Enonne nimitti tietääkseni serkkunne tehtävään, joten hän on vastuussa kaikesta.”
Suru valtasi mieleni, viisas ei tiennyt.
”Serkkuni matkaa kuoleman kulkuteitä, hän on poissa. Hänen ruumiinsa makaa hänen huoneensa sängyllä”, sanoin ja katsoin velhoa.
Velho avasi suunsa sanoakseen nimen, mutta tiesin ketä hän tarkoitti.
”Éomer?”, sanoin ja katsoin muita muukalaisia.
”Hänet on Kärmekieli karkottanut”, sanoin ja katsoin kylmästi käärmettä joka hymyili tyytyväisenä.
”Ja te epäilemättä luulette hänen olevan menetetty”, velho totesi.
”En haluaisi ajatella asiaa niin”, sanoin, mutta sanoillani ei ollut mitään takeita.
”Näimme hänet matkaamassa poispäin Edorasista, muutaman virstan päässä täältä. Veljenne lahjoitti meille hevoset joiden entiset omistajat olivat kuolleet taistelussa”, Gondorin mies puhui ensi kertaa.
”Olemme matkanneet nopeasti”, hän totesi lopuksi.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Enkö minä muka kommentoinut jo tätä? Okei, en sitten. Sanon näin, että rakastan tapaa jolla saat tunnelman elämään. Muistan tuon leffan kohtauksen, jossa Saruman häädetään pois kuninkaan päästä ja pidin tästä enemmän. Siinä on enemmän kamppailun makua ja tuskaa. Ja Kärmekieli saa vallan? o.O, mielenkiintoinen käänne alkuperäiseen verrattuna!
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Oi oi...tämä on vielä parempi kuin Parannuksen Puutarha, ja se oli jo ficcien aatelia *yrittää koota itsensä kasaan ja pyydystää rakentavaa palautetta*

Hömm. Erittäin hyvä tarina, vaikkakin joitakin kirjoitusvirheitä löytyy. "Ihon pintaa" ei kirjoiteta yhteen "ihonpinta" (oi voi, nyt minä rätkytän. Hyi minua.).
Etkös viittaillut Thèodredin suuntaan jo Parannuksen Puutarhassa? Tai sitten minä käsitin väärin.
Minä pidän tästä versiosta enemmän kuin elokuvasta tai kirjasta, koska tämä on kuvattu ensimmäisessä persoonasta katsoen ja olen aina pitänyt siitä. Lisäksi Èowyn on lempihenkilöni Galadrielin jälkeen, ja sinä kuvaat hänet todella hienosti ja Tolkienille uskollisesti.
Onko sinulla betaa?
Kuten Liz, pidän tästä "sarumaninkarkoituksesta" enemmän ja samoista syistä.
*Pyyhkii hikeä* En minä saa sitä rakentavaa millään aikaan. Olkoon, minä hiljennyn odottamaan nöyränä jatkoa.

Ai niin. Se Laura-laatu. Se on tavattoman koskettavaa angstia.

- Elen, joka palvoo sinua.
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Kiitos *yrittää sanoa jotain parempaa, mutta ei löydä sanoja*

Viittailin jo Théodredin ja Éowynin suuntaan parannuksessa, mutta se jäi siihen, tässä ehkäpä kerrotaan enemmän mitä Éowyn tunsi.

Olen kiitollinen kommenteistanne Elen ja Liz, toivottavasti tämä seuraava osa kelpaa.


Hänen äänensä kumpusi avarassa salissa saaden sen kuulostamaan voimakkaalta ja ylväältä.
Tiesin sanomattakin, että hän oli ylhäinen ja viisas mies.
Pieni toivonliekki syttyi sisälläni, ja vaikka se paloikin heikosti, se paloi silti.
Yksi oli elossa, kaksi menetetty.
Hiljaisuus laskeutui taas kartanoon, mutta se ei ollut tuskallinen, sillä en voinut olla ajattelematta Éomeria, veljeäni joka oli sittenkin elossa.
”Emme saa veljeäni tarpeeksi aikaisin takaisin johtamaan kansaani turvaan”, sanoin lopulta.
”En usko, että se on tarpeellista”, velho sanoi vieno hymynkare huulillaan ja nyökkäsi kuninkaan suuntaan.
Käännyin ympäri ja katsoin hetken enoani, en ollut uskoa silmiäni.
Kuninkaani suorastaan nuoreni, näin aivan oikein, ellei jokin taika sumentanut näköäni.
Seisoin hetken aikaa hänen edessään kunnes ymmärsin mennä hänen tuekseen.
Pidin hänen kättään oman kämmeneni päällä.
Hänen ihonsa sileni, siniset linjat olivat nyt poissa näkyvistä, harmaa iho muuttui terveen punaiseksi.
Harmaista hiuksista tuli ruskeat, utuisista silmistä kiiltävät ja eloisat.
Hän ei enää ollut horroksessa, hän oli vapaa mies.
Hän käänsi katseensa minuun, hänen silmiensä katse sai kyyneleet vuotamaan silmistäni.
”Èowyn?” hän kysyi kuin ei olisi voinut uskoa silmiään.
Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä hellästi, nyökkäsin hymyillen.
Hänen katseensa harhaili ympäri salia ja kohtasi velhon katseen.
Velho hymyili vienosti, kuin taistelun voittaneena, ja niinhän hän olikin.
”Ylhäiset salinne ovat kaivanneet läsnäoloanne ja kansanne todellista johtajaa”, velho sanoi nojaten sauvaansa.
”Viimeksi tavatessamme olitte Gandalf Harmaa, viisas ja oppinut. Nyt olette Gandalf Valkoinen, viisas ja pelastaja,” enoni sanoi pieni väre äänessään, mutta se ei ollut pelkoa, vaan epäröintiä.
Velho hymyili hieman, mutta siirtyi sitten Kärmekielen edestä, jotta kuningas saattoi nähdä petturin.
”Sinä”, enoni sanoi kuin olisi juuri niellyt myrkkyä.
Théoden nousi tuoliltaan ja katsoi Käärmettä kuin olisi juuri nähnyt palavan kasan örkkejä, viileä inho kasvoillaan.
Kärmekieli ei perääntynyt askeltakaan, hän uskoi yhä pääsevänsä kuin koira veräjästä.
Katsoin häntä kuin sotilas uhriaan, viileä sääli silmissäni, sääli jota en itse kaivannut, mutta annoin niille, jotka sitä kerjäsivät.
Tiesin, että Käärme saisi ansionsa mukaan, mutta miksi hän ei pelännyt? Miksi hän ei liikahtanut, miksi hän ei edes värähtänytkään Kuninkaan puhuessa hänelle niin?
Hän tiesi jotain, näin sen hänen silmistään, tavastaan jolla hän katsoi minua, mutta tämä tapa ei ollut ihannoiva, ei haluava.
”Liian kauan olette myrkyttäneet mieltäni, Kärmekieli, liian kauan olette johtaneet kansaani väärään, liian kauan olette tehneet päätöksiä puolestani”, enoni korotti äänensä ja laskeutui korokkeelta alas.
Tuin häntä, mutta hän kieltäytyi tuestani, hän oli vahva, mutta silti niin heikko.
Tiesin, että enoni olisi niin viisas mies, ettei hän tappaisi Käärmettä heti, mutta itse olisin kylläkin sitä halunnut.
Velho katsoi kuningasta epäröivästi, mutta nyökkäsi sitten huomatessaan katseeni.
Se oli myöntyminen, ilmaisu siihen, että hän tiesi mitä ajattelin ja olin oikeassa.
Sota tulisi ja Rohan olisi tuhoon tuomittu.
Käärme saneli selityksiä, valkoisia valheita, mitä tahansa jotta ei tulisi tapetuksi.
Tiesin sen olevan hyödytöntä, sillä enoni viha oli suuri.
”Älkää valehdelko!”, kuningas ärähti ja ahdisti käärmeen nurkkaan.
Vartijat seisoivat kuninkaani takana, mutta osa heistä oli yhä varjoissa seinien vierillä.
Ne, jotka yhä seisoivat hänen takanaan, eivät olleet urheita, he olivat pelkureita ja pettureita, sillä kerran he olivat asettuneet Käärmeen puolelle, toisin kuin ne miehet, jotka yrittivät selvittää ajatuksiaan varjoissa, mutta tavallaan hekin olivat pettureita, sillä nyt he piilottelivat, häpesivät omia tekojaan.
Ainoat kuninkaan miehet matkasivat Rohanin aroilla matkalla jonnekin, matkalla pois.
Laskin huokaisten pääni alas ja annoin hiuksieni valahtaa kasvojeni eteen.
Eräs kuninkaan vartijoista ojensi hänelle miekan, jota hän ei ollut saanut pitää aikoihin.
Enoni osoitti miekan kiiltävänterävällä päällä Gríman kurkkua.
Käärme kompastui lopulta perääntyessään ja yritti turhaan haparoiden saada jotakin, kenties auttavaa kättä.
Näin kuinka kuningas kohotti miekkansa, kuinka sen kiiltävä terä leimusi auringon säteissä.
Tiesin, ettei Gríma olisi ansainnut tämänkaltaista kuolemaa, hän olisi ansainnut paljon kivuliaamman, sellaisen jonka petturin kuuluisi saada.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Niénor
Samooja
Viestit: 481
Liittynyt: To Maalis 04, 2004 9:31 pm

Viesti Kirjoittaja Niénor »

Laura,sinulla kyky kirjoittaa melikuvitusta kiehtovaa tekstiä joka vie lukijan syvälle tarina pyörteisiin. tarina oli kerrottu..okei, nyt jo tässä vaiheessa lopetan..tarinat ovat ihania.. :D
jatkoa..?
Avatar
Balacenia
Puolituinen
Viestit: 354
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 12:51 pm
Paikkakunta: Black Pearl, jossain päin Caribian merta

Viesti Kirjoittaja Balacenia »

Edelleen aivan upeasti kirjoitettu, toivottavasti jatkat :D
Do you like me now?

Pilipili-pom

Zaria kastoi itsensä Balaceniaksi.
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Olisi kovin mukavaa saada myös kommenttia Liziltä, haastajalta vaikka se taitaa olla liikaa pyydetty *huokaa*

Olen pahoillani ettei jatkoa ole tullut, kokeita on ollut mielettömästi joten minun on ollut pakko myöskin lukea niihin.
Inspistä ei juuri nyt ole, jatkoa olen kirjoittanut, mutta ihan liian vähän.

Jatkoa tulee lisää huhtikuun aikana, lupaan sen *kumartaa*
Toivottavasti tällä on vielä lukijoita.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Kertaalleen jo kommentoin tätä, mutta minut logattiin äkkiä ulos. Sori, Laura, että olen laiminlyönyt velvollisuuteni, vaikka olen lukenut tämän uuden osan jo aikaa sitten. :oops: Pistätkö kuninkaan tappamaan Kärmekielen? *laita, laita* Minusta olisi kiva, että se liero kuolisi tai joutuisi tyrmään. *hyvä idea*

Kaunista edelleen ja sopivan tunteellista/tunnelmallista. Suosikkikohtani oli tuo kun kuningas nuortui ja Éowyn piti häntä kädestä. Odottelen jo kovasti Aragornin ja Éowynin pientä...romanssia.

Voitko lähettää tekstaria tai yksäriä kun tulee jatkoa? Olen nykyään sokea.
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Palautetta *pyytää polvillaan*


Olisin halunnut sanoa jotain vastaan, mutta se ei olisi ollut sopivaa ja Käärme olisi luultavasti kääntänyt sanani niin, että olisin ollut hänen puolellaan.
Minun ei tarvinnut pelätä, että sanoisin sanani, sillä velho sanoi ne puolestani.
”Laskekaa miekkanne kuningas, ette tarvitse sitä. Tarvitsette vain ymmärrystä ja viisautta.”
Théoden laski miekkansa ja katsoi ihmeissään Gandalfia.
”En voi armahtaa petturia, joka johdatti kansani jyrkänteelle sanoen, että pohjalla on uusi tulevaisuus”, enoni sanoi ja katsahti Grímaan, joka edelleen makasi kylmällä lattialla.
”En pyydä teitä armahtamaan, vain miettimään asiaa kunnolla, aivan kuten isänne olisi tehnyt.”
”En ymmärrä mihin pyritte sanoillanne”, kuninkaani sanoi ja katsoi epäröiden velhoa, kuin oppilas joka oli juuri epäonnistunut opettajansa edessä.
”Antakaa petturin päättää oma kohtalonsa”, velho vastasi pienen tauon jälkeen, kuin olisi kamppaillut omaa tahtoaan vastaan, sillä luultavasti hänkin halusi Käärmeen kuolevan.
Théoden katsoi velhoa hämmästyneenä, aivan kuten lyhyt mieskin, jolla oli pitkä ruskea parta.
”Ette voi olla tosissanne”, lyhyt mies sanoi epäröiden, mutta silti hänen äänensä kumisi suuressa salissa kuin kaikki neuvoston jäsenet olisivat sanoneet sanansa yhtä aikaa.
Sanat eivät tuntuneet vaikuttavan velhoon mitenkään, hän katsoi yhä kuningasta silmät välkehtien.
”Tuo mies, joka lattialla makaa on lähes tuhonnut kansani, lukuun ottaen sen, mitä on tehnyt Théodredille tai Éomerille ja te pyydätte minua antamaan hänelle sen, mitä hän tahtoo?”, enoni ärähti.
Kiitin sydämessäni sitä, ettei hän tiennyt sitä mitä Kärmekieli todella halusi, mutta tiesin mitä hän tekisi jos saisi sen tietoonsa.
”Jättämällä hänet eloon teette suuremman palveluksen itsellenne kuin ymmärrättekään”, velho sanoi kylmänrauhallisesti ja suoristi selkänsä hetkeksi.
Hetken oli aivan hiljaista, kukaan ei puhunut, sillä kaikki tiesivät, että päätös olisi kuninkaan eikä hänen mietteitään tulisi häiritä.
Lopulta kuningas kuitenkin teki päätöksensä, huokaisten syvään hän sanoi:
”Jääköön hän eloon ja päättäköön ketä hän tulee seuraamaan; Kuningasta vai Sarumania.”
Kärmekieli nousi pikaisesti jaloilleen ja katsahti velhoon, joka oli aivan tyyni.
”Ettekö näe mitä hän todella tahtoo? Hänen taikansa on sumentanut silmänne”, Käärme sanoi ja katsoi kuningasta säälien.
”Teidän sananne ne vasta ovatkin sumentaneet silmäni ja mieleni, en kaipaa enää neuvoja petturilta”, enoni sanoi ja katsoi Käärmettä kuin kapista rakkia.
Käärme sylkäisi maahan kuninkaan jalkojen eteen, hän osoitti halveksuntaa jonkalaista hänellä ei ollut varaa esittää.
Vartijat kuninkaan takana liikahtivat, ilmapiiri oli painostava, kuin juuri ennen ukkosta.
”Olette tuhoon tuomittu, ellette suostu Sarumanin ehtoihin”, Käärme sihisi.
”Minä en neuvottele pettureiden kanssa”, kuninkaani vastasi ja katsahti Käärmettä silmiin.
”Siinä tapauksessa Rohan olkoon tuhoon tuomittu”, Kärmekieli sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
”Kertokaa Sarumanille, että Rohan taistelee aina viimeiseen mieheen asti”, velho sanoi, mutta hänen äänessään kuului ukkosen jyrinä, sodan ensi iskut.
Käärme käveli ripeästi ovelle, hänen nahkaisten saappaidensa askeleet kuuluivat hiljaisessa salissa ukkosen jyrinältä, mutta sade puuttui.
”Antakaa hänelle hevonen, jotta hän pääsee nopeasti pois, sillä jos hänet vielä tapaan, pääsee hän hengestään!”, kuningas huudahti vartijoille, joista muutamat lähtivät juosten Käärmeen perään.
”Jos joku hevonen edes suostuu häntä kantamaan”, velho totesi ja kohensi asentoaan nojaten yhä sauvaansa.
Kuningas kääntyi katsomaan velhoa ja nyökkäsi hiljaa.
Enoni katsoi minua hetken ja nyökkäsi sitten; oli minun vuoroni lähteä, tukeani ei enää tarvittu.
Siirryin vaieten ja mahdollisimman huomaamattomasti kohti ovea, joka johti käytävään, jonka kautta olin tullut.
Toivoin kuitenkin saavani yhä osallistua keskusteluun, olin utelias vaikkakin en olisi saanut olla.
Avasin huokaisten raskaan puuoven, jonka saranat eivät kirskuneet kuten tavallista.
Huokaukseni oli yhtä syvä kuin meri, yhtä aaltoileva kuin laineet, jotka osuvat rantakallioihin, mutta silti kukaan ei huomioinut sitä.
Pistäessäni ovea kiinni, katsoin vielä viimeisen kerran salia, kukaan ei puhunut, kaikki katsoivat jonnekin muualle; Gondorin mies katsoi minua.
Hänen katseensa oli viipyvä kuin tuuli heinikossa tai aurinko taivaalla, mutta kuitenkin käänsin katseeni pois.
Viimeksi muokannut Laura, Ke Huhti 07, 2004 4:43 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Delly
Lady Antiangst
Viestit: 1082
Liittynyt: Ti Tammi 06, 2004 2:07 pm
Paikkakunta: Vantaa

Viesti Kirjoittaja Delly »

*niiskutusta* Tämä on. Niin ihana. *räpyttelee kyyneleitä silmistään* Tiedän, tämä osa ei edes ollut mikään maailman surullisin, mutta sinun kaunis kirjoitustapasi yhdistettynä siihen että hyräilin jotain liikuttavaa kappaletta... *kohauttaa nolosti virnistäen olkapäitään*

Sinulla on näitä ihania vertauksia ja lauseita täällä. Niinkuin nyt se... *etsii* En voi armahtaa petturia, joka johdatti kansani jyrkänteelle sanoen, että pohjalla on uusi tulevaisuus ja katsoi epäröiden velhoa, kuin oppilas joka oli juuri epäonnistunut opettajansa edessä. Ne ovat upeita.

Ja... tuo viimeinen kohta oli myös hyvin suloinen. *pyyhkii kyyneleet ja virnistää* Jatkathan, kulta?
And so they lived happily ever after.
- The End -

Vuoden Loftisficcaaja '04, '05 ja '06 + Suloinen '07 ja '09 + Pippin '10 \o/
Niénor
Samooja
Viestit: 481
Liittynyt: To Maalis 04, 2004 9:31 pm

vau..

Viesti Kirjoittaja Niénor »

varoitus!

[(ei kehittäviä kommentteja!!!)]

*katsoo silmät pyöreänä ja toivoo että osaisi kirjoittaa yhtä hyvin*
:shock: vau..
Kohtalon valtias

"How do you pick up
the threads of an old life?
How do you go on
when in your heart
you begin to understand
there is no going back"


Ken Follett - TAIVAAN PILARIT
Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Laura, Laura, minä odotin jotain omituisuuksia, mutta kohtasinkin normaaliutta ja ihanaa jännitystä! Tunnelma oli käsinkosketeltavan tiivis. Yksi korjattava asia kenties löytyi

"Käärme käveli ripeästi ovelle, hänen nahkaisten saappaidensa askelmat kuuluivat hiljaisessa salissa ukkosen jyrinältä, mutta sade puuttui."

Saappaiden askelmat kuulostaa vieraalta, askeleet olisi kaiketi parempi. Muuten en huomannut mitään outoa, tämä jatkuu hyvänä ja tunnelmallisena. Jotenkin synkkänä. Siitä saa käsityksen siitä, että ajat ovat epätoivoiset. Kyllä tämä tyylilaji sopii sinulle. Jatka! Jatka! Odotan sitä romanttisempaa osuutta.


Onkos kellään ollut ongelmia osastoille pääsemisen kanssa? Eilen en päässyt tänne tai tuonne vieraalle maaperälle.
Avatar
Balacenia
Puolituinen
Viestit: 354
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 12:51 pm
Paikkakunta: Black Pearl, jossain päin Caribian merta

Viesti Kirjoittaja Balacenia »

Sinä kirjoitat todella kauniisti, ja upeita ficcejä *ei keksi mitään muuta sanottavaa*
Do you like me now?

Pilipili-pom

Zaria kastoi itsensä Balaceniaksi.
Vastaa Viestiin