Tarina, jota ei koskaan ollut

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Kiitos teille *halaa kaikki neljä*

Liz, min korjasin sen kohdan sinun haluamallasi tavalla.

Tässä on nyt sitten jatkoa, olen saanut sitä jopa aikaiseksi, sillä olen ollut maanantaista lähtien kipeä ja minulla on ollut tylsää.
Tämän osan tein tosin hieman aikaisemmin.

Tämä on aika kökkö ja voin sanoa sen, että Èowyniltä taisi tuolloin jäädä pillerit ottamatta *nolostunutta mutinaa*


En tiennyt olisinko halunnut katsoa vielä hänen silmiinsä, tunteeni olivat niin ristiriitaisia.
Tiesin, että se ei olisi ollut sopivaa, mutta kuitenkin vain halusin jäädä katsomaan häntä, antaa hänen katseensa löytää tiensä mieleeni ja viipyä siellä ikuisesti.
Suljin oven ja suuntasin kulkuni kohti huonettani.
Yritin kävellä mahdollisimman nopeasti sillä pelkäsin kylmien kivien muuttavan minut jääksi, mutta tiesin, että niin ei tulisi käymään.
Kartano oli muuttunut viime päivien aikana kylmäksi ja etäiseksi, yölläkin saattoi nähdä hengityksen kohoavan valkoisena huuruna kohti kattoa ja häviävän sitten.
Tuntui kuin sota lähenisi, siirtyi aina vain askeleen lähemmäs eikä Edoras siirtyisi askeltakaan poispäin, Kärmekieli oli sittenkin oikeassa; Rohan olisi tuhoon tuomittu.
Kävelin yhä nopeammin pimeällä käytävällä, mutta mitä edemmäs kävelin, sitä kylmemmäksi ilma tuntui muuttuvan.
Tunsin hengitykseni höyrystyvän, se oli mahdotonta sillä oli vasta keskipäivä, ehkäpä muutama tunti sen jälkeen.
Katsahdin avoimesta ovesta sisään, sänky jolla makasi mies, kuollut mies, Théodred.
Lyyhistyin lattialle ja painoin käteni kasvoilleni; liian kauan olin piilottanut tunteeni, nyt en enää kestänyt sydämeni tuskaa.
Katsoin kuinka hän nukkui, ikuista unta, hän, kuninkaiden poika, oli menetetty.
Kyynelten loputon virta kasteli poskeni, ne tulvivat silmistäni, mutta en välittänyt.
Sieluni silmin näin kuinka mies nousi kuolinvuoteeltaan ja käveli luokseni.
”Miksi te itkette?”, hän kysyi ja laski kätensä harteilleni.
Säpsähdin; hänen kosketuksensa oli kylmä kuin jää.
”Minä en itke”, vastasin, mutta en katsonut häntä, en halunnut nähdä hänen kasvojaan ja muistaa kuinka joskus niin elottomilla kasvoilla oli viipynyt hymy.
”Älkää sitten itkekö, sillä siihen, kuten mihinkään muuhunkaan ei ole mitään syytä.”
”Pelkään”, sanoin hiljaa ja katsoin huomaamattani tyhjää sänkyä.
”Älkää olko peloissanne, sota tulee, monet urheat miehet kohtaavat loppunsa, lapset jäävät ilman isäänsä ja naiset miehiään, mutta Rohan nousee uudelleen ja muuttuu entistä vahvemmaksi,” hän sanoi ja astui askeleen taaksepäin.
Kylmyys oli poissa, samoin sanat.
Serkkuni makasi yhä sängyllään, hänen vaatteensa oli vaihdettu, ne olivat nyt hyvin kuninkaalliset.
Tumma paita laskeutui komeasti hänen rintakehänsä ylitse ja hänen hiuksensa olivat kuin vesiputous joka laskeutui alas hänen olkapäiltänsä.
Nousin seisomaan, en halunnut kenenkään näkevän, että olin lannistunut, langennut epätoivoon.
Astuin sisälle huoneeseen; kylmyys oli poissa, sen oli korvannut tyhjyys.
Astelin varoen hänen sänkynsä luokse, mutta en kuitenkaan katsonut hänen kasvojaan.
Istahdin varoen tuolille, jolla olin aikaisemmin istunut ja odottanut ihmettä, joka ei ollut tapahtunut.
Otin kädelläni kiinni hänen kädestään ja puristin sitä hellästi, halusin lämmittää häntä, antaa oman elämäni virrata loputtomana virtana häneen, jotta hän saisi taas elää.
Olisin valmis menettämään henkeni pelastaessani häntä; häntä tarvittaisiin, minua ei.
Loin katseeni ylös, en halunnut helmen kokoisten kyyneleiden tulvivan silmistäni enää uudelleen.
Olin saanut tarpeekseni, en enää pystynyt jatkamaan, voimavarani olivat olemattomat.
Laskin serkkuni käden varoen takaisin paikalle, missä se oli aikaisemminkin ollut.
”Levätkää rauhassa, Théodred, kuninkaan ainut poika”, kuiskasin ja nousin tuoliltani.
Oven luona niiasin kunnioittavasti ja käännyin sitten oikealle, kohti huonettani.
Varjot olivat vaihtaneet asemaansa, ilta lähestyi, aurinko oli painunut osaksi taivaanrannan taa.
Kävelin hitaasti kohti omaa huonettani, vain muutamat auringonsäteet valuivat tasaisina vanoina ikkunoista.
Hameeni kahisi hieman, kuten aina, mutta sen sijasta kuulin meren, näin rantakalliot.
Horisontista vyöryivät tummat pilvet, kaukana satoi.
Yksinäinen salama halkoi ilmaa, jyrinä kuului kaukaa.
Saavuin huoneeni puiselle ovelle, mutta en kuitenkaan avannut sitä, seisoin vain hetken ja kuuntelin.
Salista kuului hiljaista puhetta, sitten joku puhui lujaa varsin hermostuneena.
Velhon kylmänrauhallinen ääni kuului vaimeasti, mutta enoni kova ääni kuului hyvin, tuntui, että hän puhuisi vieressäni vaikkakin hän oli salissa.
”Miten saada Rohanin kansa turvaan viholliselta? Ei ole tarpeeksi aikaa, se on täysin mahdotonta”, enoni ärähti, saatoin kuulla myrskyn lähestyvän, enää sade puuttuisi.

Palautetta rakkaat ihmiset?
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .

Niénor
Samooja
Viestit: 481
Liittynyt: To Maalis 04, 2004 9:31 pm

Viesti Kirjoittaja Niénor »

vau.. :shock:
Kirjoitat kuin oikea kirjailia,niin kuin Tolkien..teksti niin sujuvaa,ei ole kirjotusvirheitä.teksti on kaunista.
Näitä tarinoita voisi aina lueskella..

anteeksi,en nyt keksi mitään muuta..

*taputtaa innoissaan ja pyytää varalta nimmarin*
Kohtalon valtias

"How do you pick up
the threads of an old life?
How do you go on
when in your heart
you begin to understand
there is no going back"


Ken Follett - TAIVAAN PILARIT

Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

*punastuu* Voi kiitos Niénor, mutta tuskin min kirjoitan kuin oikea kirjailija, en ainakaan niin kuin Tolkien *hymy*
*raapustaa punaisena nimmarin*

Palautetta rakkaat? *pyytää polvillaan*

"Aivan, se olisi täysin mahdotonta”, kuiskasin ja laskin käteni ovenkahvalle.
Avasin oven ja astuin viileään huoneeseen; olin taas eksyksissä omassa mielessäni.
Jätin oven tarkoituksella auki, halusin jonkun näkevän, pysähtyvän hetkeksi ja huomaavan kytevän epätoivon ja ne monet salaisuudet joita ei ikinä tulisi kertoa.
Katsahdin ulos avoimesta ikkunasta; enää muutama tunti kunnes aurinkoa ei olisi.
Suljin ikkunan ja katsahdin taivaanrantaan, yksinäinen ratsastaja hoputti ratsuaan Rautapihan suuntaan; Kärmekieli oli sittenkin Sarumanin kätyri.
Muutamien päivien aikana örkkiarmeija ehtisi hyökätä Edorasiin ja tuhota kaiken, minkä maa päällään kantaa, kuin heinäsirkat, ne söisivät kaiken, tallaisivat pienet muurahaisetkin jalkoihinsa.
Inhosin tapaa, jolla ne hävittivät kaiken jonka maa olin antanut ihmisille ja eläimille.
Ne olivat petoja, välinpitämättömiä ja julmia hirviöitä, jotka eivät kunnioittaneet mitään; pelkäsivät korkeampaa voimaa ja tottelivat pahaa.
Vain muutama päivä, kuinka vähän aikaa toteuttaa unelmansa ja matkata pois, kauas turvaan.
Suljin ikkunan, ennen kuin kylmä viima ehti saavuttaa vartaloni.
Kuljetin kättäni varoen ikkunan karmissa, puu oli sileä, kivi kylmä kuin rauta; kylmyys uppoaisi luihin ja ytimiin kuin veri.
Otin tukea karmista, joka jaksoi kannatella heikkoa ruumistani hetken aikaa kunnes joutuisin taas kantamaan huolet ja murheet itse.
Tunsin voimakkaan vihan joka ailahteli heikossa vartalossani kuin merenaallot.
Tunsin myös jotain muuta, jotain vierasta ja outoa; ennen kokematonta.
En löytänyt sanoja kuvaamaan tunnetta, mutta kuitenkin tiesin mitä se oli.
Ymmärrys; sitä se oli.
En enää pakoillut totuutta, saatoin katsoa sitä suoraan silmiin.
Sota tulisi, mutta kaikki ei olisi menetetty.
Huokaisin vaimeasti ja nojasin täristen seinään.
”Kerro tarinat kyyneleillä, täytä meri pienillä helmillä, laula laulut haikeudella, pelota menneen ajan henget pois rakkaudella”, lauloin hiljaa.
Ääneni en kantanut viimeisten sanojen kohdalla, mutta silti tiesin ne; ”unhoita menehtyneet lauluin ja tarinoin, ikuisten säkeistöjen tahdissa kunnes ne kyyneleillä on tuleva sinetöimään.”
Kuulin laulun mielessäni, aina sen viimeisiin säkeistöiin asti.
Kasasin mietteeni sekä salaisuuteni ja kävelin sänkyni viereen.
Nojasin varoen sängynlaitaan ja istahdin kovalle pinnalle.
Katsoin odottaen ulos avonaisesta ovesta, toivoin jonkun astuvan oven ulkopuolelle ja katsahtavan minua.
Toivoin, että katsoja olisi Gondorin mies.
Huomasin ajattelevani häntä, mutta en suinkaan havahtunut mietteistäni.
Tunsin hänen läsnäolonsa vahvasti, hän oli lähellä, mielessäni sekä sydämessäni.
En silti halunnut avata sydäntäni hänelle, vaikka tunsinkin, että jollekin minun olisi lopulta pakko kertoa, tai kuolisin suruuni.
Mutta se aika ei olisi vielä, ei nyt, ei koskaan.
Hymyilin hieman, se oli oma pieni salaisuuteni, oma pieni näytelmäni.
Kuulin käytävällä kaikuvat askelet, ne lähenivät ja miehiä oli monta.
He puhuivat, eivät vaivautuneet pitämään ääntään matalina, siksi kuulin kaiken.
”Mihin asti ne ovat päässeet?”, möreä-ääninen mies kysyi toiselta.
”Ne ovat kiertäneet vuoret etelästä ja ylittäneet Rautkymin kahlaamot, toinen ryhmä matkaa Mordorista, ne ovat jo Itämannussa”, mies vastasi hätäännys äänessään.
Miehet olivat jo aivan huoneeni vieressä.
Ensimmäinen, möreä-ääninen ja hieman lihava mies meni oven ohi, samoin seuraavat, mutta viimeinen, lihaksikkaampi mies pysähtyi ja katsoi minua, heikkoa naista.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .

Niénor
Samooja
Viestit: 481
Liittynyt: To Maalis 04, 2004 9:31 pm

Viesti Kirjoittaja Niénor »

*ottaa innoissaan nimmarin ja laittaa sen talteen*
Kiitos kaunis taas sinulle! Oli ilo taas kerran lukea tarinaasi. tällä hetkellä olen todella varma että tulevaisuutesi ammatti voisi olla(sinusta riippuen) kirjailia..

En voi oikein sanoin kuvailla sinun tarinaasi,se on kaunis ja..ööh..juuh..lopetan nyt..muuten koko homma menee saippusarjaksi!

tässä kommentissa ei ole edelleenkään mitään rakentavaa kommentia..todella hieno tarina *palvoo* :oops:
Kohtalon valtias

"How do you pick up
the threads of an old life?
How do you go on
when in your heart
you begin to understand
there is no going back"


Ken Follett - TAIVAAN PILARIT

Newra
Hassu pieni otus
Viestit: 1347
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 9:31 pm
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Newra »

Voi taivas.
Tämä on ihan järkyttävän upea.

Yksinkertaisesti upeaa tekstiä, miksen minä ole tätä aiemmin lukenut?
Pidin ensimmäisestä osasta eniten.
Kaunista.
Lisää, lisää? Minä lupaan lukea ja kommentoida. Varmasti.
Ja hän otti Frodon käden omaansa ja lähti Cerin Amrothin kukkulalta eikä milloinkaan enää elävänä palannut sinne.

Runoilija 05 Valvoja 06 Loftisficcaaja 07 08


långsamt genom rummen går hon ut

Sansku
Porojen Ylijuttu
Viestit: 1226
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:59 pm
Paikkakunta: peräkylä nimeltä Kirkkonummi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Sansku »

Tää on oikee hyvä. Ihmettelin vaa, et en oo kommentoinu tätä ennen vaikka oonki lukenu tän aikasemminkin, mutta pidän tästä oikein paljon, osaat kirjoittaa todella hyvin, Laura. ^^ Hyvä.
ava; Yash.

Tunnustautuu vuosien 2004, 2006-2008, 2010 Samiksi ja vuoden 2005 Betaksi.

Pönkki 1996-2009

Olit maailman paras koira, rakas suojelusenkelini. Ilman sinua en olisi jaksanut läpi myrskyjen. Kaipaan sinua.

Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Tolkien itse on amatööri sinun rinnallasi, Laura. Hänen tekstissään on paljon ideaa, mutta kovin vähän tunnetta, toisin kuin sinulla. Tämän ficin tunnelma on omalaatuinen ja ihana, pistää kylmät väreet niskaan. En tiedä miten sitä paremmin kuvailisi ja kyllästyttää toistaa samoja sanoja, mutta juuri nuo tekijät tekevät tekstistäsi hyvin elävän ja kauniin. Siihen imeytyy mukaan. Éowynin hahmo on hyvin uskottava, samalla vahva ja heikko nainen. Minä pidän Éowynistä tuollaisena.

"Kerro tarinat kyyneleillä, täytä meri pienillä helmillä, laula laulut haikeudella, pelota menneen ajan henget pois rakkaudella”, lauloin hiljaa."

En osaa sanoa miksi, mutta tuo sai samaan aikaan hymyn ja kyyneleet silmiini.

Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

*kumartaa syvään*
Kiitos, olen elämäni velkaa teille, jotka olette uhranneet sanojanne sekä mietteitänne kommentteihinne sekä lukemiseenne, arvostan sitä todella.

Liz, min olin halunnut siitä kohdasta jotenkin surullisen, kai olin siinä jotenkin onnistunut *vieno hymy*

*ruttaa kaikki*

”Onko teillä kaikki hyvin?”, hän kysyi varoen kuin peläten rikkovansa minut pieniksi palasiksi.
Kun en vastannut mitään, hän otti askeleen kohti minua ja katsoi hieman epäröiden.
Sillä aikaa muut miehet olivat pysähtyneet ja kävelleet takaisin huoneeni ovelle.
Halusin sanoa jotain, mutta en tiennyt kykenisinkö vastaamaan miehille, olinhan nainen; alempi arvoisempi.
”Ne yrittävät murskata jalon kansamme väliinsä”, sanoin varoen, mutta en nostanut katsettani lattiasta.
”Anteeksi, mitä sanoitte?”, mies kysyi ja astui lähemmäs.
”Ne yrittävät murskata meidät, ne odottavat johtajansa käskyä, siihen asti ne ovat paikoillaan. Jos ehtisimme Ämyrin linnoitukseen, olisimme turvassa, sillä se on ennenkin pelastanut kansamme”, sanoin ja nousin seisomaan välittämättä miesten hämmästyneisyydestä.
Hetken oli aivan hiljaista, kunnes hiljaisuuden raastavan olemuksen rikkoi samainen, möreä-ääninen mies;
”Ja millä keinolla te, kunnianarvoisa neito, luulette, että suunnitelmanne toimisi?”
”Älkää puhuko joutavia, Gamling, sillä tiedätte varsin hyvin, että se on ainoa keino”, sanoi mies, joka oli yhä muutaman askeleen päässä minusta.
Hän katsahti kunnioittavasti silmiini, mutta kääntyi sitten Gamlingiksi kutsutun miehen suuntaan.
”Otamme siis neuvomme naiselta?”, Gamling sanoi sarkastisesti.
Puhdas viha valtasi mieleni, eivätkö nuo saastaiset miehet osanneet kunnioittaa naisia, jotka olivat heidät maailmaan saattaneet ja ruokkineet?
”Nainen on sinutkin kasvattanut ja maailmaan saattanut joten sietäisit kunnioittaa ja kuunnella hänen kaltaistaan”, mies sanoi ja piti toista kättään miekkansa kahvassa, mutta ei kuitenkaan vetänyt sitä huotrasta.
Olin hämmästynyt, sillä hän sanoi täsmälleen sen, minkä olisin itsekin sanonut.
”Älkää turhaan kohottako miekkaanne sen leposijasta, Dúnhere. Vihamielisyys tuskin pelastaa kansaamme”, sanoi hieman nuorempi mies Gamlingin takaa.
”Tämä on minun ja Dúnheren välinen asia, älkää te sotkeutuko siihen, Ceorl nuorempi”, Gamling sanoi ja katsahti tyynesti taaksensa.
”Ei se ole vain teidän välinenne asia, siihen liittyy koko Rohanin kansan turvallisuus. Kehotan teitä patoamaan tunteenne ja siirtymään muualle keskustelemaan strategioista ja suunnitelmista. Sillä en usko, että neito olisi kovinkaan tyytyväinen siihen, että te kaksi riitelette hänen huoneessaan. Sillä uskon hänellä olevan jo tarpeeksi murheita ilman teidän kiistojanne”, sanoi vanhempi mies joka nojasi ovenkarmiin.
”Taidatte olla oikeassa, Harding”, Dúnhere totesi sekä Gamling nyökytteli ollakseen samaa mieltä.
”Luulenpa, että anteeksipyyntö saattaisi olla juuri nyt paikallaan”, Hardiniksi kutsuttu mies sanoi hymyn karehtien hänen huulillaan.
Kaikki miehet kumarsivat, jotkut enemmän ja toiset vähemmän, mutta ainoastaan Dúnhere katsoi minua samalla silmiin.
Häkellyin hieman siitä kuinka suorasukainen hän oli, yleensä kukaan ei olisi tohtinut katsoa kuninkaan sisarentytärtä silmiin, mutta yksi poikkeus silti löytyi; Gondorin mies.

Ajatukseni ailahtelivat Gondorin miehen ja Dúnheren välillä.
Vastasin miehen katseeseen vienolla hymyllä, mutta olin silti hieman yllättynyt.
Miehet lähtivät vähin äänin, yksi toisensa jälkeen he katosivat ovesta pimeään käytävään.
Dúnhere kuitenkin seisahtui hetkeksi ovenkarmin luona.
”Pahoittelen käytöstäni, arvon neito”, hän sanoi, mutta hänen mielensä ei ollut läsnä, hänen lasittuneet silmänsä katsoivat maahan.
”Älkää turhaan olko pahoillanne, se vain heikentää mieltäni”, sanoin ja katsoin häntä hieman pää kallellani, hymyilin yhä samaa, kilttiä ja ymmärtäväistä hymyäni.
Hän kumarsi ja poistui.
Hänen saappaidensa askeleet kaikuivat käytävässä, hän kiirehti pois.
Suljin oven varoen sekä nojasin päälläni sen puiseen pintaan.
Mieleni rauhoittui, kantamukseni vähenivät.
Hyräilin hieman tuttua laulua, nostin käteni puun pinnalle ja sivelin sen sileää pintaa.
”Voi kunpa hän olisi vielä täällä”, kuiskasin puulle ja painoin poskeni sen pintaa vasten; kyynel kasteli hetkeksi pinnan, sitten se imeytyi puuhun.
Kuuntelin hiljaa, ei ääniä, vain vallitseva tyhjyys.
Kävelin takaisin sängylleni ja istuin sille.
Kumarruin alemmas kunnes lopulta makasin sängyllä tuijottaen hiljaisena kattoon.
Unen kaunis maailma veti minua puoleensa, mutta en ollut vielä valmis.
Suljin silmäni, niiden avaaminen oli vaikeaa.
Suljin ne toisen kerran, avaaminen oli paljon vaikeampaa.
Luovutin mieleni unelle, sen suloisille sanoille sekä kauniille kuville.


Kommenttia, rakkaat?
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .

Newra
Hassu pieni otus
Viestit: 1347
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 9:31 pm
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Newra »

Oooh. *huokaa*
Ihana, varsinkin tuo loppu, tuo uni-juttu (: Ihana.
Ja sin olet osannut todella hyvin kirjoittaa nuo puheenvuorot, ne on täydelliset! Siis... Hahmot puhuvat juuri niin kuin min niiden ajattelin, tyyli on sama... [ :roll: ]

Upeaa.
Ja hän otti Frodon käden omaansa ja lähti Cerin Amrothin kukkulalta eikä milloinkaan enää elävänä palannut sinne.

Runoilija 05 Valvoja 06 Loftisficcaaja 07 08


långsamt genom rummen går hon ut

Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Hmm...olenko väärässä vai saammeko todellisia viritteitä kolmiodraamasta? Aina vain paranee, jos niin on. Tunnelma pysyy edelleen kasassa, sopivan intensiivisenä ja kuvauksellisen kauniina. Minä pidän edelleen Éowynistä. Hänessä on sopivasti herkkyyttä, ryhtiä ja rohkeutta.

Jatkoa pitäisi saada, ja odottelen sitä kiihkeätä romanssia... :wink:

Noradriel
Yksinäinen susi
Viestit: 1134
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 8:53 am
Paikkakunta: Lothlórien

Viesti Kirjoittaja Noradriel »

Minulta on turha odottaa rakentavaa palautetta.

Eli tämä on kanis ja koskettava. Pystyn kuvittelemaan tämän todella hyvin. Tämä EI mene liiottelun puolella niinkuin joskus menee (minulla ainakin).
Jatkoa haluaisin. *pyyttää nimmaria*
Let me forget all of the hate, all of the sadness.

Pervoin -05
HP- ficcaaja -06
Aragorn 2009

Niénor
Samooja
Viestit: 481
Liittynyt: To Maalis 04, 2004 9:31 pm

Viesti Kirjoittaja Niénor »

”Voi kunpa hän olisi vielä täällä”, kuiskasin puulle ja painoin poskeni sen pintaa vasten; kyynel kasteli hetkeksi pinnan, sitten se imeytyi puuhun.
Kuuntelin hiljaa, ei ääniä, vain vallitseva tyhjyys.

:D :D :D upeaa..

ihanaa tekstiä. aina lukiessa tuntuu siltä että Éowyn seisoin vieressä hiukset liehuen, uljaana ja rohkeana. jotenkin mieli rauhoittuu näitä tarinoita lukiessa kaiken kiireen keskellä..kiitos,Laura! olet pelastajani karussa todellisuudessa.
Kohtalon valtias

"How do you pick up
the threads of an old life?
How do you go on
when in your heart
you begin to understand
there is no going back"


Ken Follett - TAIVAAN PILARIT

Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Tosi elävästi kirjotettu, ja pidän siitä miten Eowynin tunteita kuvataan minä-muodossa - se antaa tarinalle enemmän henkilökohtaisen tunteen. Yksi mukavimmista Eowynista kertovista tarinoista mitä olen lukenut.
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.

Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

*kumartaa ja antaa Noradrielille nimmarin*
Tuskin sin sillä nimikirjoituksella mitään teet *vieno hymy*

Kiitos kaikille kommentoijille *halaa kaikki*
Olette ihania kun jaksatte kommentoida tähän minun ficciin.
Ja Liz, kyllä sin saat vielä sen romanssisi.
Min en tarkoittanut, että tästä tulisi kolmiodraama, mutta kai sitäkin sitten mukaan tuli.

Tämä seuraava on Éowynin unta, jos joku ei kestä verta niin ei kannata lukea tätä osaa. Ei tässä kylläkään niin kamalasti sitä ole, mutta ihan vain varoitukseksi sanon. Raakaa angstia on myös tässä jaksossa.

En tiedä olisiko tämä jakso PG-13 vai R, kuitenkin jotain siltä väliltä.


Katsoin Edorasin kartanoa, tai sitä mitä siitä oli jäljellä.
Kävelin talojen raunioissa ja tuhkassa, joka peitti maan.
Ilma oli sakeana noesta ja savusta, oli vaikea hengittää.
Kaaduin melkein jokaisella askeleella, mutta nousin aina jaloilleni.
Kompuroin raunioiden ylitse ja kävelin loivaa kumpua ylös Kultaiselle Kartanolle.
Rohanin lippu makasi maassa, aivan jalkojeni vieressä.
Nostin ja taittelin sen varoen.
Katsahdin kyteviä raunioita, mihin olivat tuulet menneet?
Miksi olivat aikanaan niin vahvat henget lähteneet, eikö Rohanin kunniallista maata enää siunattu tuulilla ja niiden tarinoilla?
Aurinko oli paksun pilviharson peitossa, sitä ei ollut näkynyt kuukausiin, jokaisen kuunkierron aikana tuli vain entistä pimeämpää.
Käänsin katseeni takaisin maahan ja kartanoon, enää eivät auringonsäteet lankeaisi päälleni, ei olisi mitään minkä takia herätä ikuisesta pimeydestä; kaikkialla oli pimeyttä ja vallitseva tyhjyys.
Huokasin vaieten, mutta en saanut henkeä, yskin.
Katsoin kartanoa, joku istui kytevissä raunioissa.
Kävelin ensin, sitten juoksin.
Hahmo liikkui poispäin, jonnekin kauas mistä en häntä ikinä löytäisi uudelleen.
Kompuroin ja kaaduin, vuosin verta, mutta en välittänyt.
Hahmo ei juossut, eteni vain rauhallisesti.
Saavutin häntä, tuttua hahmoa, mutta en muistanut kuka hän oli.
”Ymmärrättekö nyt, Éowyn?” hän kysyi kylmällä äänellä, joka ei kuulut sille ihmiselle, jonka olin joskus tuntenut.
”Ymmärränkö mitä?” kysyin ja kävelin hänen vierellään.
”Jos ette olisi koskaan syntynyt, Rohan olisi ollut turvassa. Ymmärrättehän sen?” hän sanoi ja katsahti minua välinpitämättömästi, puhui äänellä jota inhosin yli kaiken.
Seisahduin, ilma pakeni keuhkoistani, sydämeni lakkasi lyömästä.
”Oliko tuo muka yllätys?” hahmo kysyi naurahtaen kolkosti.
En sanonut mitään, en saanut pienintäkään huokausta aikaiseksi.
”Totuus on, että ette olleet koskaan tervetullut Meduseldiin, kuningas vihasi teitä kun olitte lapsi, kirosi teidät kuolemaan”, hän sanoi ja hymyili.
Sanat olivat kuin miekan isku, kuolettava.
Lyyhistyin polvilleni maahan, en enää ollutkaan se vahva nainen, vaan heikko ja mitätön, aina inhottu ja halveksittu.
Puristin käsilläni ihoani, joka oli sydämeni päällä, pienikin sana aiheutti suunnatonta tuskaa.
Katsoin häntä toiveikkaana, odotin, että hän peruisi kaiken sanomansa, että saisin elää asiat toisin.
”Ja tiedättekö mitä?”, hän kysyi ja kumartui kuiskaamaan jotain korvaani.
”En koskaan tuntenut mitään teitä kohtaan, ette merkinnyt minulle mitään. Saitte minut voimaan pahoin joka kerta kuin langetitte katseen puoleeni.”
Tunsin polttavan kivun, sitten jotain lämmintä valui vatsaani pitkin alas.
Katsoin hänen ohitseen, kauas jonnekin, missä tiesin jonkun minua kerran rakastaneen.
Pieni kivunkyynel vieri alas poskeani, mutta en vaikeroinut.
Hän piti selästäni kiinni ja survaisi miekkansa vielä syvemmälle.
”Théodred”, kuiskasin ja puristin hänen kättään, joka lepäsi vatsaani työnnetyn miekan päällä.
”Minä rakastin teitä, mutta tämä kipu on liian vähäistä verrattuna siihen, kun sain tietää, että olitte kuollut”, päästin sanat suustani ja yskin.
Kämmeneeni ilmestyi pieniä veripisaroita, mutta ne eivät olleet vielä tarpeeksi.
Hän väänsi miekkaansa vatsassani, kipu oli suunnaton, hetken päästä en enää tuntenut sitä, en tuntenut enää mitään.
”Olette vahva, mutta kuinka kauan vielä kestätte?”, hän kysyi, ääni oli kylmä kuin miekka vatsassani.
Olin katkera, halusin hänen näkevän, että olin vahvempi kuin hän.
Huohotin, keuhkoni hukkuivat hiljalleen punaiseen nesteeseen, yskin verta.
Katsahdin häntä, mutta hänen ääriviivansa eivät olleet selkeät, silmissäni sumeni, kuolemanharso laskeutui hiljaa, kuin rauhoitellen, päälleni.
Hän nauroi kun kaaduin maahan, lopulta veti vereni tahriman miekkansa pois vatsastani.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .

Niénor
Samooja
Viestit: 481
Liittynyt: To Maalis 04, 2004 9:31 pm

Viesti Kirjoittaja Niénor »

ooh,vaikuttavaa tekstiä..tässä on jo sitä synkyyttä. kylmät väreet meni pitkin selkää...todella upeaa ja tuskaa sisältävää tekstiä!
hienoa, jatkoa pyydän?
Kohtalon valtias

"How do you pick up
the threads of an old life?
How do you go on
when in your heart
you begin to understand
there is no going back"


Ken Follett - TAIVAAN PILARIT

Vastaa Viestiin