Sammakkoyö (Éowyn/Faramir, PG)
Lähetetty: La Kesä 12, 2010 4:43 pm
Title: Sammakkoyö
Author: Leida
Genre: Draama/romance
Pairing: Faramir/Éowyn (Gríma/Éowyn)
Rating: Olisiko vaikka PG? Sanotaan niin.
Disclaimer: Kaikki kuuluu Tolkienille minun sanailuani lukuunottamatta ja rahaa tällä ei tehdä.
Summary: Gríma on poissa silmistä, vaan ei mielestä.
A/N: Ja FF10-haaste jatkuu. Kahdeksas ficci elikkäs Sammakkoyö sanasta 05. rakastavaiset. Olen kirjoittanut Grímasta aika paljon niin, että uudet ficit ovat natsanneet vanhoihin, mutta tässä ficissä eletään sellaisessa todellisuudessa, että Éomer ei ole yllättänyt Grímaa ahdistelemasta Éowynia (kuten tapahtuu ficissäni Taistelu). Vaikeinta tässä ficissä oli 1. saada kiinni Faramirin hahmosta 2. päättää, että voivatko sammakot vaakkua vai kurnuttavatko ne vain ja 3. kirjoittaa runo hevosista ja vapaudesta. Elän kommenteista (ja jäätelöstä).
Sammakkoyö
Kultaisen kartanon salissa ei ollut enää muita kuin he kolme. Muut olivat toivottaneet hyvää yötä ja vetäytyneet yöpuulle. Pöydällä paloi yksi suuri kynttilä, joka heijasti valoaan pylväiden kullasta ja – Faramir olisi voinut vannoa – Éowynin oljenvaaleista hiuksista. He olivat istuneet jo pitkään pöydän ääressä ja jutelleet. Éomer ja Éowyn olivat kertoneet tarinoita lapsuutensa ajalta ja Faramir oli kuunnellut niitä ahnaasti kuin pieni lapsi iltasatua. Hän halusi kuulla siitä Éowynista, jota hän ei ollut tuntenut. Éowynista, joka oli sama kuin se neito, joka nyt istui hänen vierellään, mutta ei kuitenkaan sama. Ja hän halusi nähdä Éomerin ja Éowynin muistelevan yhdessä, nauravan yhdessä. Hän halusi nähdä Éowynin nauravan. Hän ei tuntenut itseään ulkopuoliseksi, vaikka ei ollutkaan elänyt tapahtumia, joista Éowyn ja Éomer kertoivat – pikemminkin sisarukset avasivat hänelle ikkunoita kuin sulkivat niitä.
Éomer oli asettunut pöydän toiselle puolelle. Hän oli heittänyt kruununsa pöydälle, mutta se oli jättänyt painauman hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Hän raaputti hajamielisesti puukollaan pois pöydälle valunutta kynttiläntalia. Hän vaikutti rentoutuneemmalta nyt, kun arvokkaimmat vieraat – Aragorn, Lórienin ja Rivendellin väki - olivat jatkaneet matkaansa. Faramir istui niin lähellä Éowynia, että heidän jalkansa koskettivat toisiaan ja hän tunsi jännitteen heidän välillään. Välillä heidän kätensä etsiytyivät toistensa luo. Faramirin koko ruumista kihelmöi, kun hän kosketti Éowynin kättä pöydän alla. Éowynin sormet olivat jäntevät ja ohuet, mutta vahvat, kun Éowyn puristi ne hänen kätensä ympärille.
”Se oli hieno päivä”, sanoi Éomer kertoessaan päivästä, jolloin hänet oli nimitetty Markin marsalkaksi. ”Eno tuntui olevan enemmän oma itsensä kuin pitkään aikaan. Muistan, että sanoin jotakin, luultavasti jotakin aivan liian mahtipontista, ja hän jopa nauroi ja taputti minua selkään. Mutta sitten Gríma tuli paikalle ja –” Éomerin lause katkesi. Éowyn näytti siltä kuin myrskypilvi olisi ajelehtinut poutataivaalle. Faramir katsoi sisaruksesta toiseen ja sitten ulos ikkunasta pimeälle yötaivaalle. Tämä ei ollut sen illan ensimmäinen eikä toinen tarina, joka oli keskeytynyt mainintaan Grímasta ja vajonnut synkkyyteen. Ei Éomer eikä Éowyn tuntunut olevan halukas keskustelemaan Gríma Kärmekielestä ja Faramir kunnioitti heidän tahtoaan. Mitä enemmän hän miehestä kuuli, sitä enemmän hän tunsi inhoa tätä kohtaan; Gríma tuntui varjostaneen Kultaisen kartanon ja Éowynin elämää aivan liian kauan ja aivan liian vahvasti.
”Kärmekieli tuntuu pilaavan tarinan kuin tarinan”, Faramir sanoi puhuen kevyesti mutta vakavasti. ”Mutta ei anneta hänen pilata tätä iltaa.”
”Kärmekielellä on sellainen vaikutus”, Éomer sanoi kiihkeästi ja tuli paloi hänen silmissään. Faramir muisti, mitä hänelle oli kerrottu Éomerin hurjuudesta Pelennorin taistelussa. Kun Éomer oli luullut sisarensa makaavan kuolleena tuolla kentällä, oli tämä ollut kuin kuoleman vasalli. Synkästä tulesta hänen silmissään oli puhuttu ja Faramir uskoi nyt näkevänsä heijastuksen juuri noista liekeistä Éomerin lausuessa Gríma Kärmekielen nimen.
”En usko, että pystymme kertomaan yhtään iloista tarinaa Kärmekielestä”, Éomer jatkoi, mutta silloin Éowyn alkoi nauraa. Sekä Faramir että Éomer katsoivat häneen hämmästyneinä ja Faramirin sydän hypähti, kun Éowynin nauru helisi korkeaa kattoa kohti.
”Ehkä sittenkin pystymme”, Éowyn sanoi, ”muistin juuri... Muistatko, Éomer, kun piilotit sammakoita hänen vuoteeseensa?”
Éomer virnisti leveästi. ”Se on totta”, hän sanoi. ”Sitä en ollenkaan muistanut. Olin silloin ehkä... mitä, kahdentoista? Éowyn oli kahdeksan, mutta hän ei piilottanut sammakoita kenenkään vuoteeseen.”
”Vain koska en halunnut kiusata viattomia eläinparkoja”, Éowyn sanoi ja hymyili. Faramir rakasti sitä, miten hymy syttyi hänen kasvoilleen.
”Ne sammakkoparat olivat tuosta altaasta, johon virtaa vesi hevosenpäästä”, Éomer nyökäytti päällään ulko-ovea kohti. Hän tarkoitti allasta, johon suihkusi lähde hevosenpään muotoon kaiverretusta kivestä ja josta vesi sitten virtasi alas puroon. ”Silloin sieltä kuului aina sammakkojen vaakkumista iltaisin ja niitä loikki siellä niin paljon, ettei minulle tuottanut suurtakaan vaivaa pyydystää muutamaa. Harkitsin ensin vieväni ne Éowynin vuoteeseen... No, en harkinnut”, hän perääntyi, kun Éowyn heitti häneen salamoivan katseen. ”En olisi uskaltanut. Minä siis kauhoin taskuni täyteen sammakoita ja livahdin Gríman huoneeseen. Osan sammakoista livautin hänen lakanansa alle, osan tyynyn alle. Sitten hiippailin tieheni ja jäin jonkin matkan päähän odottamaan. Se oli melko pitkä odotus, koska Gríma tuli vasta myöhään huoneeseensa, mutta se palkittiin.” Éomer virnisti ilkikurisesti. ”Hetken päästä kuului kauheaa huutoa ja tömistystä, en ollutkaan tiennyt, että Grímasta saattoi lähteä sellainen ääni. Enkä ollut tiennyt, että hän pelästyy niin helposti. Tai sitten hän poti sammakkokauhua. Joka tapauksessa kepponen onnistui yli odotusten. Gríma säntäsi ulos huoneesta vaatteet nurinperin päällään ja kasvot valkoisina kuin lakana. Paha vain, että hän huomasi minut, koska olin hiipinyt oven lähelle kuuntelemaan. Enkä voinut juuri todistella syyttömyyttäni, koska minua nauratti niin paljon, etten saanut sanaa suustani. Tietysti hän kanteli enolle. Sain muistaakseni selkääni, mutta se oli sen arvoista. Gríma pelästyi niin.”
”Minäkin kuulin Gríman huudon”, Éowyn sanoi edelleen hymyillen. ”Ja se olin minä, joka pelastin ne sammakkoparat, joita Gríma ei ollut tallonut hengiltä ja kuljetin ne takaisin veden äärelle.”
Veli ja sisar virnistelivät toisilleen. Heidän ilmeensä olivat niin samanlaiset ja kuitenkin niin erilaiset. Faramirilla ei ollut vaikeuksia kuvitella heitä kahtena seikkailunhaluisena pikkulapsena – jotakin siitä hengestä heijastui edelleen heidän kasvoiltaan, vaikka kuluneiden vuosien murheet olivatkin kovettaneet niitä. Sota oli vienyt Éowynilta paljon, mutta isoveljensä hän oli saanut pitää. Faramir tunsi nykyisin niin tutun surun vihlaisun – hänellä ei ollut enää veljeä, jonka kanssa muistella lapsuutta.
”Minä taidan mennä nukkumaan”, Éowyn sanoi ja kiskotteli käsivarsiaan katonharjaa kohti. ”Yö tekee kohta tilaa aamulle.”
Hän oli oikeassa. Oli yön pimein aika, suden hetki, mutta pian itäisellä taivaalla alkaisi kajastaa valoa. He nousivat kaikki pöydästä, Éowyn toivotti hyvää yötä ja lähti huonettaan kohti. Faramir ajatteli, että se oli sama huone, johon tämä oli kahdeksanvuotiaana kuullut sammakoita säikähtäneen Gríman huudot ja hymyili ajatukselle.
”Faramir, aiotko sinäkin vetäytyä nukkumaan? Minä taidan pistäytyä ulkona, tarvitsen hiukan raitista ilmaa. Haluatko liittyä seuraani?” Éomer kysyi. Hän oli poiminut kruununsa pöydältä ja asetti sen päähänsä. Se jäi hiukan vinoon, mutta Faramirista tuntui, että Éomerin ilme muuttui sen myötä, vakavoitui hiukan.
”Minä liityn seuraasi”, Faramir sanoi.
Vartijat kivisillä istuimilla ryhdistäytyivät, kun heidän kuninkaansa ja hänen vieraansa ilmestyivät kivitasanteelle keskellä yötä. Yöilmassa oli purevuutta ja Faramir kaipasi viittaa. He kävelivät vesialtaan luo ja jäivät katsomaan mustaa vettä. Yksikään sammakko ei vaakkunut, mutta jossakin lauloi yksinäinen yölintu. Lähteen vesi solisi hiljaa taustalla.
”Onko Éowyn puhunut Kärmekielestä?” Éomer kysyi äkisti. Hän tuijotti edelleen veteen.
Faramir rypisti kulmiaan. ”Ei kovin paljon.”
”Gríma, hän... hän himoitsi Éowynia. Jos hänen suunnitelmansa olisi onnistunut, olisivat kaikki Markin miehet kuolleet ja hän olisi saanut Éowynin omakseen. Vuosikaudet hän seuraili Éowynin jokaista askelta kiilto silmissään.” Éomerin ääni oli kivenkova.
”Eikä kukaan huomannut mitään?”
”Faramir, jokainen Markin mies katseli Éowynin perään. Ei ollut päätä, joka ei olisi kääntynyt, kun hän kulki ohi.” Éomer katsoi häntä syrjäkarein. ”Mutta minä kyllä huomasin, mitä Grímalla oli mielessään”, hän jatkoi. ”Jos se olisi ollut minun päätökseni, niin olisin häätänyt Gríman tiehensä jo kauan aikaa sitten. Tai päättänyt hänen kurjan elämänsä.” Hänen äänensä värähti vihasta. ”Sen lisäksi, että Gríma ajoi kuningas Théodenin turmioon, syyti hän myrkkyä myös Éowynin korviin. Varmasti harkittuja sanoja Rohanin kuningashuoneen menetetystä kunniasta ja senhetkisestä alennustilasta. Ja tietysti Éowynin omasta kurjasta kohtalosta ja siitä, että hän ei voinut ratsastaa tekemään urotekoja ja palauttamaan huoneemme kunniaa, hän saattoi vain katsella kaiken kuihtuvan. Kun sitten Aragorn tuli, hän oli kaikkea sitä, mitä... mitä Aragorn on ja mitä Rohanin hovi ei sitä nykyä ollut. Ei ole ihme, että Éowyn tunsi mitä tunsi.”
”Tiedän”, Faramir sanoi hitaasti. ”Minä tiedän. Siitä me olemme puhuneet.”
”Minä näin, miten Gríma katseli Éowynia, mutta en ymmärtänyt, kuinka hän vaikutti sisareeni. Silmäni avautuivat vasta, kun näin Éowynin makaavan Pelennorin kentällä. Kuolleena... tai niin minä silloin luulin.”
”Se mahtoi olla hirveä hetki”, Faramir sanoi hiljaa.
”Se oli kuin pahin painajaiseni todeksi tulleena.” Éomer katsoi poispäin. Faramir ei olisi halunnut ajatella näkyä, mutta se ajelehti väistämättä hänen mieleensä: Éowyn makaamassa maassa vihollisten ruumiiden keskellä kauniina ja surullisen kalpeana.
He katselivat puhumatta tummaa lampea. Viima hytisytti Faramiria. Hetken päästä Éomer avasi jälleen suunsa. ”Halusin sinun vain tietävän, kuinka arka aihe Gríma Éowynille on –”
”Mitä sinä siitä tiedät?” kysyi kärkevä ääni Faramirin ja Éomerin takaa. Faramir kääntyi nopeasti. Soliseva vesi oli peittänyt Éowynin askelten äänen. Neito seisoi muutaman askeleen päässä heistä, hänen pukunsa ja kullankeltaiset hiuksensa erottuivat vaaleina läikkinä yössä. Éowynin silmät olivat tiiviisti heissä ja vaikkei hänen ilmettään voinutkaan nähdä pimeässä, Faramir tunsi silti olonsa pikkupojaksi, joka oli tavattu pahanteosta. Éowyn vilkaisi veljeään ja katsoi sitten suoraan Faramiriin. ”Kävele minun kanssani, Faramir”, hän sanoi.
Faramirkin katsahti Éomeria, mutta kun mies ei sanonut mitään, hän asteli Éowynin vierelle. Läheltä katsottuna neidon kasvot näyttivät kalpeilta. He kävelivät vaiti lammen viertä, eivät kivettyä polkua, vaan ruohikossa sen vieressä. Yökaste pisaroi Éowynin puvun helman.
”Silloin Parannuksen tarhassa, kun tuli yö ja pimeää ja toivotonta, minä istuin vuoteeni reunalla ja toivoin, että olisin ollut vielä puutarhassa ja että olisin voinut kävellä siellä koko yön sinun kanssasi”, Éowyn sanoi. Hän katsoi Faramiriin ja vaikkei Faramir nähnyt kunnolla hänen silmiään, hän tunsi Éowynin katseen. ”Minun ajatukseni kulkivat silloin samoja polkuja”, hän sanoi. ”Vaikka epätietoisuus ei väistynyt, ei yöllä eikä päivällä, niin sydämeni keveni, kun pitkän yön perästä tuli vihdoin aamu ja saatoin taas tavata sinut.”
Éowyn nyökkäsi. ”Mitä minun suurisuinen veljeni sanoi sinulle?” hän kysyi.
Faramir epäröi. ”Hän puhui Grímasta.”
”Siitä käärmeestä puhutaan aivan liikaa”, Éowyn puuskahti.
”Jollet tahdo puhua hänestä, Éowyn –”
”Minun täytyy”, Éowyn keskeytti, ”kyllä minun täytyy. On vain niin vaikeaa... Ne päivät, ne pimeät, synkät päivät. Gríma puhui kauheita asioita ja niinä synkkinä päivinä ne levisivät ajatuksiin kuin myrkky. Hän kuiskaili korviini, teki päivistä painajaisia ja öistä päiviäkin synkempiä. Missä päin kartanoa liikuinkin, hänen silmänsä löysivät minut aina. Minun oli pysyttävä lähellä enoa, en tohtinut jättää häntä pitkäksi aikaa yksin, ja silloin myös Gríma oli aina lähettyvillä.” Hänen äänensä sai samaa sävyä kuin ensimmäisinä päivinä hänen puhuessaan Faramirille ja se raastoi Faramirin sydäntä. Kuin halla olisi purrut kesäyönä. Hän hapuili Éowynin kättä, löysi sen ja puristi sitä lujasti. Éowynin sormet kietoutuivat Faramirin sormien lomaan.
”Hän suuteli minua kerran.”
Faramir oli kompastua ruohikkoon ja vetää Éowynin mukaansa. Hän vakautti askeleensa ja veti syvään henkeä. Éowyn seisahtui ja kääntyi häneen päin. ”Olin pysähtynyt nojaamaan käytävän seinään ja silmäni olivat suljetut. Oli ilta ja olin lopen väsynyt, mutten halunnut mennä nukkumaan. Tiedäthän, ne synkät yöt. Sitten hän... hän tuli ja suuteli minua ja minä... minä löin häntä. En kertonut Éomerille. Hän olisi tappanut Gríman ja vaikkei se ainakaan olisi tehnyt maailmasta huonompaa paikkaa, niin hän olisi rikkonut kuninkaan lakia. En voinut antaa sen tapahtua. Eno taas oli jo niin Gríman vallassa, että olisi ollut hyödytöntä puhua Grímaa vastaan.”
”Voi Éowyn.” Faramir silitti Éowynin pehmeitä hiuksia pois hänen otsaltaan. Suuttumus kupli hänen suonissaan.
”Mitä sinä ajattelet nyt, Faramir?” Éowyn nosti päänsä ja katsoi häneen.
”Ajattelen, että maailma on ollut sinulle liian kova. Ja ajattelen, että kaiken sen jälkeen, mitä Gríma teki, hänen annettiin silti elää. Ja että, jos tämän maailman hyvät ihmiset pystyvät sellaiseen anteeksiantoon, niin Gríman kaltaisten myrkyllä ei ole vaikutusta heidän suonissaan.”
”Niin”, Éowyn sanoi hiljaa ja puristi lujemmin Faramirin kättä. Jossakin alhaalla laitumella hirnahti hevonen, sen ääni kantoi heidän korviinsa, vaikkeivat he nähneet sitä. He katsoivat molemmat äänen suuntaan.
”Hevoset yöllä tuovat aina minun mieleeni erään laulun”, Éowyn sanoi hitaasti. ”Yhden suosikeistani. Théodredilla oli tapana laulaa sitä.” Hän alkoi laulaa ensin ääni väristen, mutta hiljalleen voimistuen:
Harmaa hevonen hävisi illan hämärään.
Yön harsomaisissa huuruissa se juoksi kuin tuuli,
hiljainen, hurja aave.
Ja kun aurinko syntyi taas uudelleen.
aamu-usvasta se ilmestyi kyljet kohoillen,
mutta vielä väsymättä laukaten
ja kaikki, jotka näkivät sen, sanoivat:
siinä menee vapaus.
”Se on kaunis laulu”, Faramir sanoi, ”ja ymmärrän, miksi pidät siitä niin paljon.”
Éowyn kohotti katseensa häneen. ”Niin, luulen, että ymmärrät”, hän sanoi hitaasti. Sitten hän värähti, kun tuuli pyöri heidän ympärillään.
”Sinä palelet”, Faramir sanoi. ”Ota minun viittani.” Hän kohotti kätensä antaakseen viittansa Éowynille, mutta hänen kätensä tapasivat vain tyhjää siinä missä viitan soljen olisi pitänyt olla. Viitta roikkui tuolinselkämyksellä hänen huoneessaan.
Éowyn naurahti. ”Lämmitä minua”, hän sanoi ja tuli lähemmäs. Faramir kietoi kätensä Éowynin kapean mutta vahvan varren ympärille. Veri sykki kuumana hänen suonissaan, kun hän puristi Éowynin syliinsä ja hautasi hetkeksi kasvonsa Éowynin hiuksiin, joita tuuli taivutti. Välittämättä siitä, että Éomer saattoi vielä olla ulkona ja katsella heitä, Faramir käänsi Éowynin päätä ja suuteli häntä pitkään.
Idässä punersi jo, kun he palasivat kartanoon. Éomer oli jo mennyt, mutta kun Faramir lopen uupuneena aikoi viimein kaatua vuoteeseensa, hänen sydämensä löi tyhjää, kun tyynyn alta ponkaisi sammakko. Se istui keskellä hänen vuodettaan ja kurnutti. Faramir antoi hengityksensä tasaantua – toisin kuin Gríma, hän ei pelännyt sammakoita. Hän pyydysti sammakon käsiinsä, käveli ulos ja vapautti eläimen lampeen, jonka pinnalla auringon ensimmäiset valonsäteet jo kimaltelivat. Hän istui ruohikkoon välittämättä sen kosteudesta ja katsoi aamunkajoa ja Éowynin laulun sanat soivat hänen mielessään.
Sammakon kurnutus kiiri kuorona taustalla.
Author: Leida
Genre: Draama/romance
Pairing: Faramir/Éowyn (Gríma/Éowyn)
Rating: Olisiko vaikka PG? Sanotaan niin.
Disclaimer: Kaikki kuuluu Tolkienille minun sanailuani lukuunottamatta ja rahaa tällä ei tehdä.
Summary: Gríma on poissa silmistä, vaan ei mielestä.
A/N: Ja FF10-haaste jatkuu. Kahdeksas ficci elikkäs Sammakkoyö sanasta 05. rakastavaiset. Olen kirjoittanut Grímasta aika paljon niin, että uudet ficit ovat natsanneet vanhoihin, mutta tässä ficissä eletään sellaisessa todellisuudessa, että Éomer ei ole yllättänyt Grímaa ahdistelemasta Éowynia (kuten tapahtuu ficissäni Taistelu). Vaikeinta tässä ficissä oli 1. saada kiinni Faramirin hahmosta 2. päättää, että voivatko sammakot vaakkua vai kurnuttavatko ne vain ja 3. kirjoittaa runo hevosista ja vapaudesta. Elän kommenteista (ja jäätelöstä).
Sammakkoyö
Kultaisen kartanon salissa ei ollut enää muita kuin he kolme. Muut olivat toivottaneet hyvää yötä ja vetäytyneet yöpuulle. Pöydällä paloi yksi suuri kynttilä, joka heijasti valoaan pylväiden kullasta ja – Faramir olisi voinut vannoa – Éowynin oljenvaaleista hiuksista. He olivat istuneet jo pitkään pöydän ääressä ja jutelleet. Éomer ja Éowyn olivat kertoneet tarinoita lapsuutensa ajalta ja Faramir oli kuunnellut niitä ahnaasti kuin pieni lapsi iltasatua. Hän halusi kuulla siitä Éowynista, jota hän ei ollut tuntenut. Éowynista, joka oli sama kuin se neito, joka nyt istui hänen vierellään, mutta ei kuitenkaan sama. Ja hän halusi nähdä Éomerin ja Éowynin muistelevan yhdessä, nauravan yhdessä. Hän halusi nähdä Éowynin nauravan. Hän ei tuntenut itseään ulkopuoliseksi, vaikka ei ollutkaan elänyt tapahtumia, joista Éowyn ja Éomer kertoivat – pikemminkin sisarukset avasivat hänelle ikkunoita kuin sulkivat niitä.
Éomer oli asettunut pöydän toiselle puolelle. Hän oli heittänyt kruununsa pöydälle, mutta se oli jättänyt painauman hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Hän raaputti hajamielisesti puukollaan pois pöydälle valunutta kynttiläntalia. Hän vaikutti rentoutuneemmalta nyt, kun arvokkaimmat vieraat – Aragorn, Lórienin ja Rivendellin väki - olivat jatkaneet matkaansa. Faramir istui niin lähellä Éowynia, että heidän jalkansa koskettivat toisiaan ja hän tunsi jännitteen heidän välillään. Välillä heidän kätensä etsiytyivät toistensa luo. Faramirin koko ruumista kihelmöi, kun hän kosketti Éowynin kättä pöydän alla. Éowynin sormet olivat jäntevät ja ohuet, mutta vahvat, kun Éowyn puristi ne hänen kätensä ympärille.
”Se oli hieno päivä”, sanoi Éomer kertoessaan päivästä, jolloin hänet oli nimitetty Markin marsalkaksi. ”Eno tuntui olevan enemmän oma itsensä kuin pitkään aikaan. Muistan, että sanoin jotakin, luultavasti jotakin aivan liian mahtipontista, ja hän jopa nauroi ja taputti minua selkään. Mutta sitten Gríma tuli paikalle ja –” Éomerin lause katkesi. Éowyn näytti siltä kuin myrskypilvi olisi ajelehtinut poutataivaalle. Faramir katsoi sisaruksesta toiseen ja sitten ulos ikkunasta pimeälle yötaivaalle. Tämä ei ollut sen illan ensimmäinen eikä toinen tarina, joka oli keskeytynyt mainintaan Grímasta ja vajonnut synkkyyteen. Ei Éomer eikä Éowyn tuntunut olevan halukas keskustelemaan Gríma Kärmekielestä ja Faramir kunnioitti heidän tahtoaan. Mitä enemmän hän miehestä kuuli, sitä enemmän hän tunsi inhoa tätä kohtaan; Gríma tuntui varjostaneen Kultaisen kartanon ja Éowynin elämää aivan liian kauan ja aivan liian vahvasti.
”Kärmekieli tuntuu pilaavan tarinan kuin tarinan”, Faramir sanoi puhuen kevyesti mutta vakavasti. ”Mutta ei anneta hänen pilata tätä iltaa.”
”Kärmekielellä on sellainen vaikutus”, Éomer sanoi kiihkeästi ja tuli paloi hänen silmissään. Faramir muisti, mitä hänelle oli kerrottu Éomerin hurjuudesta Pelennorin taistelussa. Kun Éomer oli luullut sisarensa makaavan kuolleena tuolla kentällä, oli tämä ollut kuin kuoleman vasalli. Synkästä tulesta hänen silmissään oli puhuttu ja Faramir uskoi nyt näkevänsä heijastuksen juuri noista liekeistä Éomerin lausuessa Gríma Kärmekielen nimen.
”En usko, että pystymme kertomaan yhtään iloista tarinaa Kärmekielestä”, Éomer jatkoi, mutta silloin Éowyn alkoi nauraa. Sekä Faramir että Éomer katsoivat häneen hämmästyneinä ja Faramirin sydän hypähti, kun Éowynin nauru helisi korkeaa kattoa kohti.
”Ehkä sittenkin pystymme”, Éowyn sanoi, ”muistin juuri... Muistatko, Éomer, kun piilotit sammakoita hänen vuoteeseensa?”
Éomer virnisti leveästi. ”Se on totta”, hän sanoi. ”Sitä en ollenkaan muistanut. Olin silloin ehkä... mitä, kahdentoista? Éowyn oli kahdeksan, mutta hän ei piilottanut sammakoita kenenkään vuoteeseen.”
”Vain koska en halunnut kiusata viattomia eläinparkoja”, Éowyn sanoi ja hymyili. Faramir rakasti sitä, miten hymy syttyi hänen kasvoilleen.
”Ne sammakkoparat olivat tuosta altaasta, johon virtaa vesi hevosenpäästä”, Éomer nyökäytti päällään ulko-ovea kohti. Hän tarkoitti allasta, johon suihkusi lähde hevosenpään muotoon kaiverretusta kivestä ja josta vesi sitten virtasi alas puroon. ”Silloin sieltä kuului aina sammakkojen vaakkumista iltaisin ja niitä loikki siellä niin paljon, ettei minulle tuottanut suurtakaan vaivaa pyydystää muutamaa. Harkitsin ensin vieväni ne Éowynin vuoteeseen... No, en harkinnut”, hän perääntyi, kun Éowyn heitti häneen salamoivan katseen. ”En olisi uskaltanut. Minä siis kauhoin taskuni täyteen sammakoita ja livahdin Gríman huoneeseen. Osan sammakoista livautin hänen lakanansa alle, osan tyynyn alle. Sitten hiippailin tieheni ja jäin jonkin matkan päähän odottamaan. Se oli melko pitkä odotus, koska Gríma tuli vasta myöhään huoneeseensa, mutta se palkittiin.” Éomer virnisti ilkikurisesti. ”Hetken päästä kuului kauheaa huutoa ja tömistystä, en ollutkaan tiennyt, että Grímasta saattoi lähteä sellainen ääni. Enkä ollut tiennyt, että hän pelästyy niin helposti. Tai sitten hän poti sammakkokauhua. Joka tapauksessa kepponen onnistui yli odotusten. Gríma säntäsi ulos huoneesta vaatteet nurinperin päällään ja kasvot valkoisina kuin lakana. Paha vain, että hän huomasi minut, koska olin hiipinyt oven lähelle kuuntelemaan. Enkä voinut juuri todistella syyttömyyttäni, koska minua nauratti niin paljon, etten saanut sanaa suustani. Tietysti hän kanteli enolle. Sain muistaakseni selkääni, mutta se oli sen arvoista. Gríma pelästyi niin.”
”Minäkin kuulin Gríman huudon”, Éowyn sanoi edelleen hymyillen. ”Ja se olin minä, joka pelastin ne sammakkoparat, joita Gríma ei ollut tallonut hengiltä ja kuljetin ne takaisin veden äärelle.”
Veli ja sisar virnistelivät toisilleen. Heidän ilmeensä olivat niin samanlaiset ja kuitenkin niin erilaiset. Faramirilla ei ollut vaikeuksia kuvitella heitä kahtena seikkailunhaluisena pikkulapsena – jotakin siitä hengestä heijastui edelleen heidän kasvoiltaan, vaikka kuluneiden vuosien murheet olivatkin kovettaneet niitä. Sota oli vienyt Éowynilta paljon, mutta isoveljensä hän oli saanut pitää. Faramir tunsi nykyisin niin tutun surun vihlaisun – hänellä ei ollut enää veljeä, jonka kanssa muistella lapsuutta.
”Minä taidan mennä nukkumaan”, Éowyn sanoi ja kiskotteli käsivarsiaan katonharjaa kohti. ”Yö tekee kohta tilaa aamulle.”
Hän oli oikeassa. Oli yön pimein aika, suden hetki, mutta pian itäisellä taivaalla alkaisi kajastaa valoa. He nousivat kaikki pöydästä, Éowyn toivotti hyvää yötä ja lähti huonettaan kohti. Faramir ajatteli, että se oli sama huone, johon tämä oli kahdeksanvuotiaana kuullut sammakoita säikähtäneen Gríman huudot ja hymyili ajatukselle.
”Faramir, aiotko sinäkin vetäytyä nukkumaan? Minä taidan pistäytyä ulkona, tarvitsen hiukan raitista ilmaa. Haluatko liittyä seuraani?” Éomer kysyi. Hän oli poiminut kruununsa pöydältä ja asetti sen päähänsä. Se jäi hiukan vinoon, mutta Faramirista tuntui, että Éomerin ilme muuttui sen myötä, vakavoitui hiukan.
”Minä liityn seuraasi”, Faramir sanoi.
Vartijat kivisillä istuimilla ryhdistäytyivät, kun heidän kuninkaansa ja hänen vieraansa ilmestyivät kivitasanteelle keskellä yötä. Yöilmassa oli purevuutta ja Faramir kaipasi viittaa. He kävelivät vesialtaan luo ja jäivät katsomaan mustaa vettä. Yksikään sammakko ei vaakkunut, mutta jossakin lauloi yksinäinen yölintu. Lähteen vesi solisi hiljaa taustalla.
”Onko Éowyn puhunut Kärmekielestä?” Éomer kysyi äkisti. Hän tuijotti edelleen veteen.
Faramir rypisti kulmiaan. ”Ei kovin paljon.”
”Gríma, hän... hän himoitsi Éowynia. Jos hänen suunnitelmansa olisi onnistunut, olisivat kaikki Markin miehet kuolleet ja hän olisi saanut Éowynin omakseen. Vuosikaudet hän seuraili Éowynin jokaista askelta kiilto silmissään.” Éomerin ääni oli kivenkova.
”Eikä kukaan huomannut mitään?”
”Faramir, jokainen Markin mies katseli Éowynin perään. Ei ollut päätä, joka ei olisi kääntynyt, kun hän kulki ohi.” Éomer katsoi häntä syrjäkarein. ”Mutta minä kyllä huomasin, mitä Grímalla oli mielessään”, hän jatkoi. ”Jos se olisi ollut minun päätökseni, niin olisin häätänyt Gríman tiehensä jo kauan aikaa sitten. Tai päättänyt hänen kurjan elämänsä.” Hänen äänensä värähti vihasta. ”Sen lisäksi, että Gríma ajoi kuningas Théodenin turmioon, syyti hän myrkkyä myös Éowynin korviin. Varmasti harkittuja sanoja Rohanin kuningashuoneen menetetystä kunniasta ja senhetkisestä alennustilasta. Ja tietysti Éowynin omasta kurjasta kohtalosta ja siitä, että hän ei voinut ratsastaa tekemään urotekoja ja palauttamaan huoneemme kunniaa, hän saattoi vain katsella kaiken kuihtuvan. Kun sitten Aragorn tuli, hän oli kaikkea sitä, mitä... mitä Aragorn on ja mitä Rohanin hovi ei sitä nykyä ollut. Ei ole ihme, että Éowyn tunsi mitä tunsi.”
”Tiedän”, Faramir sanoi hitaasti. ”Minä tiedän. Siitä me olemme puhuneet.”
”Minä näin, miten Gríma katseli Éowynia, mutta en ymmärtänyt, kuinka hän vaikutti sisareeni. Silmäni avautuivat vasta, kun näin Éowynin makaavan Pelennorin kentällä. Kuolleena... tai niin minä silloin luulin.”
”Se mahtoi olla hirveä hetki”, Faramir sanoi hiljaa.
”Se oli kuin pahin painajaiseni todeksi tulleena.” Éomer katsoi poispäin. Faramir ei olisi halunnut ajatella näkyä, mutta se ajelehti väistämättä hänen mieleensä: Éowyn makaamassa maassa vihollisten ruumiiden keskellä kauniina ja surullisen kalpeana.
He katselivat puhumatta tummaa lampea. Viima hytisytti Faramiria. Hetken päästä Éomer avasi jälleen suunsa. ”Halusin sinun vain tietävän, kuinka arka aihe Gríma Éowynille on –”
”Mitä sinä siitä tiedät?” kysyi kärkevä ääni Faramirin ja Éomerin takaa. Faramir kääntyi nopeasti. Soliseva vesi oli peittänyt Éowynin askelten äänen. Neito seisoi muutaman askeleen päässä heistä, hänen pukunsa ja kullankeltaiset hiuksensa erottuivat vaaleina läikkinä yössä. Éowynin silmät olivat tiiviisti heissä ja vaikkei hänen ilmettään voinutkaan nähdä pimeässä, Faramir tunsi silti olonsa pikkupojaksi, joka oli tavattu pahanteosta. Éowyn vilkaisi veljeään ja katsoi sitten suoraan Faramiriin. ”Kävele minun kanssani, Faramir”, hän sanoi.
Faramirkin katsahti Éomeria, mutta kun mies ei sanonut mitään, hän asteli Éowynin vierelle. Läheltä katsottuna neidon kasvot näyttivät kalpeilta. He kävelivät vaiti lammen viertä, eivät kivettyä polkua, vaan ruohikossa sen vieressä. Yökaste pisaroi Éowynin puvun helman.
”Silloin Parannuksen tarhassa, kun tuli yö ja pimeää ja toivotonta, minä istuin vuoteeni reunalla ja toivoin, että olisin ollut vielä puutarhassa ja että olisin voinut kävellä siellä koko yön sinun kanssasi”, Éowyn sanoi. Hän katsoi Faramiriin ja vaikkei Faramir nähnyt kunnolla hänen silmiään, hän tunsi Éowynin katseen. ”Minun ajatukseni kulkivat silloin samoja polkuja”, hän sanoi. ”Vaikka epätietoisuus ei väistynyt, ei yöllä eikä päivällä, niin sydämeni keveni, kun pitkän yön perästä tuli vihdoin aamu ja saatoin taas tavata sinut.”
Éowyn nyökkäsi. ”Mitä minun suurisuinen veljeni sanoi sinulle?” hän kysyi.
Faramir epäröi. ”Hän puhui Grímasta.”
”Siitä käärmeestä puhutaan aivan liikaa”, Éowyn puuskahti.
”Jollet tahdo puhua hänestä, Éowyn –”
”Minun täytyy”, Éowyn keskeytti, ”kyllä minun täytyy. On vain niin vaikeaa... Ne päivät, ne pimeät, synkät päivät. Gríma puhui kauheita asioita ja niinä synkkinä päivinä ne levisivät ajatuksiin kuin myrkky. Hän kuiskaili korviini, teki päivistä painajaisia ja öistä päiviäkin synkempiä. Missä päin kartanoa liikuinkin, hänen silmänsä löysivät minut aina. Minun oli pysyttävä lähellä enoa, en tohtinut jättää häntä pitkäksi aikaa yksin, ja silloin myös Gríma oli aina lähettyvillä.” Hänen äänensä sai samaa sävyä kuin ensimmäisinä päivinä hänen puhuessaan Faramirille ja se raastoi Faramirin sydäntä. Kuin halla olisi purrut kesäyönä. Hän hapuili Éowynin kättä, löysi sen ja puristi sitä lujasti. Éowynin sormet kietoutuivat Faramirin sormien lomaan.
”Hän suuteli minua kerran.”
Faramir oli kompastua ruohikkoon ja vetää Éowynin mukaansa. Hän vakautti askeleensa ja veti syvään henkeä. Éowyn seisahtui ja kääntyi häneen päin. ”Olin pysähtynyt nojaamaan käytävän seinään ja silmäni olivat suljetut. Oli ilta ja olin lopen väsynyt, mutten halunnut mennä nukkumaan. Tiedäthän, ne synkät yöt. Sitten hän... hän tuli ja suuteli minua ja minä... minä löin häntä. En kertonut Éomerille. Hän olisi tappanut Gríman ja vaikkei se ainakaan olisi tehnyt maailmasta huonompaa paikkaa, niin hän olisi rikkonut kuninkaan lakia. En voinut antaa sen tapahtua. Eno taas oli jo niin Gríman vallassa, että olisi ollut hyödytöntä puhua Grímaa vastaan.”
”Voi Éowyn.” Faramir silitti Éowynin pehmeitä hiuksia pois hänen otsaltaan. Suuttumus kupli hänen suonissaan.
”Mitä sinä ajattelet nyt, Faramir?” Éowyn nosti päänsä ja katsoi häneen.
”Ajattelen, että maailma on ollut sinulle liian kova. Ja ajattelen, että kaiken sen jälkeen, mitä Gríma teki, hänen annettiin silti elää. Ja että, jos tämän maailman hyvät ihmiset pystyvät sellaiseen anteeksiantoon, niin Gríman kaltaisten myrkyllä ei ole vaikutusta heidän suonissaan.”
”Niin”, Éowyn sanoi hiljaa ja puristi lujemmin Faramirin kättä. Jossakin alhaalla laitumella hirnahti hevonen, sen ääni kantoi heidän korviinsa, vaikkeivat he nähneet sitä. He katsoivat molemmat äänen suuntaan.
”Hevoset yöllä tuovat aina minun mieleeni erään laulun”, Éowyn sanoi hitaasti. ”Yhden suosikeistani. Théodredilla oli tapana laulaa sitä.” Hän alkoi laulaa ensin ääni väristen, mutta hiljalleen voimistuen:
Harmaa hevonen hävisi illan hämärään.
Yön harsomaisissa huuruissa se juoksi kuin tuuli,
hiljainen, hurja aave.
Ja kun aurinko syntyi taas uudelleen.
aamu-usvasta se ilmestyi kyljet kohoillen,
mutta vielä väsymättä laukaten
ja kaikki, jotka näkivät sen, sanoivat:
siinä menee vapaus.
”Se on kaunis laulu”, Faramir sanoi, ”ja ymmärrän, miksi pidät siitä niin paljon.”
Éowyn kohotti katseensa häneen. ”Niin, luulen, että ymmärrät”, hän sanoi hitaasti. Sitten hän värähti, kun tuuli pyöri heidän ympärillään.
”Sinä palelet”, Faramir sanoi. ”Ota minun viittani.” Hän kohotti kätensä antaakseen viittansa Éowynille, mutta hänen kätensä tapasivat vain tyhjää siinä missä viitan soljen olisi pitänyt olla. Viitta roikkui tuolinselkämyksellä hänen huoneessaan.
Éowyn naurahti. ”Lämmitä minua”, hän sanoi ja tuli lähemmäs. Faramir kietoi kätensä Éowynin kapean mutta vahvan varren ympärille. Veri sykki kuumana hänen suonissaan, kun hän puristi Éowynin syliinsä ja hautasi hetkeksi kasvonsa Éowynin hiuksiin, joita tuuli taivutti. Välittämättä siitä, että Éomer saattoi vielä olla ulkona ja katsella heitä, Faramir käänsi Éowynin päätä ja suuteli häntä pitkään.
Idässä punersi jo, kun he palasivat kartanoon. Éomer oli jo mennyt, mutta kun Faramir lopen uupuneena aikoi viimein kaatua vuoteeseensa, hänen sydämensä löi tyhjää, kun tyynyn alta ponkaisi sammakko. Se istui keskellä hänen vuodettaan ja kurnutti. Faramir antoi hengityksensä tasaantua – toisin kuin Gríma, hän ei pelännyt sammakoita. Hän pyydysti sammakon käsiinsä, käveli ulos ja vapautti eläimen lampeen, jonka pinnalla auringon ensimmäiset valonsäteet jo kimaltelivat. Hän istui ruohikkoon välittämättä sen kosteudesta ja katsoi aamunkajoa ja Éowynin laulun sanat soivat hänen mielessään.
Sammakon kurnutus kiiri kuorona taustalla.