Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel PG-13 15.luku 22.4. Valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Beowulf
Örkki
Viestit: 68
Liittynyt: To Huhti 11, 2013 7:06 pm

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 1. luku 31.12.)

Viesti Kirjoittaja Beowulf » Ma Tammi 06, 2014 11:03 pm

Nerwen kirjoitti: Imrahilin pojat (joita en aluksi tiennyt olevankaan ja siten jätin heidät pois >.< onneksi on HoME 12 ja ehdin korjata virheeni) ovat tässä kyllä mukana, erityisesti Amrothos näkyilee Lothírielia veljellisesti kiusaamassa. En voinut jättää tilaisuutta käyttämättä ja jättää heitä kokonaan sivuun.
Haa, Excellent! :mrgreen: *Mr. Burns voice*

Google-haulla löytyi myös muutama sukupuu, josta noi Imrahilin lapset näkyy.

Ja jatkoa saatiin, hienoa! Kuvasit hienosti Éomerin tunteita ja ajatuksia enonsa saattamisesta viimeiselle matkalleen ja kuinka paljon hän kunnioittikaan Théodenin muistoa. Myös Lóthirielia kuvailit todella hyvin matkan aikana. Kieltämättä repesin aika pahasti lukiessani myöhemmin kommentin ompelutyön mukaan ottamisesta, yhdistin tämän niin hyvin yhteen Mithrellaksen ficciin. :lol: Lóthiriel ei toisaalta tunnu aivan sellaiselta neidolta, joka innostuisi kovasti ompelutöistä ja perinteisestä naisen asemasta, vaan naisellisuutensa ja ylhäisen asemansa säilyttäen haluaisi olla isänsä ja veljiensä mukana tapahtumien keskipisteessä. Mutta hän kuitenkin jää asemansa vaatimaan lokeroon. Tai ainakin tällainen mielikuva itselleni tulee naisesta, joka on kasvanut kolmen isoveljen kanssa.

Imrahil vaikutti mukavan isälliseltä tytärtään kohtaan eikä ollut yhtään sellainen jäykän oloinen (you know, hän oli sentään suuriruhtinas ja se asema asettaa tietynlaisia vaatimuksia ja käytösmalleja). Hienoa että hän kunnioittaa ja arvostaa myös ainoata tytärtään, ettei ajatella kuten täällä (jossain takapajulassa) IRL-maailmassa että vain pojat ovat perheelle ja suvulle kunniaksi, tytöt taas taakkana.
Mutta minneköhän ystävämme Amrothos olikaan matkan aikana kadonnut?

Itselläni hieman särähtää korkea-arvoisten tapa puhutella toisiaan kuin tavalliset tallaajat niin ikään. Ja eikös Aragornista käytetty kruunun saatuaan nimitystä Elessar vai muistanko aivan väärin? Toki tuo porukka tuli varmasti hyvin tutuiksi ja läheisiksi toisilleen sodan aikana, joten ehkä he eivät toistensa seurassa halua samanlaista herroittelua kuin omalta väeltään. Nämä nyt on tällaisia pieniä pilkunviilausjuttuja. Tarina kuitenkin toimii todella hyvin, ja se on pääasia. :) Harmi vaan kun luvut loppuvat liian pian, ei millään aina malttaisi jäädä odottamaan jatkoa tälle (haluan tietää kuinka se ratsastus sujuu neito Lóthirielilta).

Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 840
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 2. luku 6.1.)

Viesti Kirjoittaja Silidir » Ti Tammi 07, 2014 12:23 am

Khihii.
Mäkin vihdoin ja viimein pääsin lukemaan tätä läpi. Minusta on äärimmäisen kiehtovaa, että olet näin perillä näistä jutuista, sillä itse olen ihan ulkona ihmisten välisistä suhteista koko Tarun ajalta. Tai siis tottakai tiedän nämä perusjutut ja rakastuneet, mutta muuten koko sektori on uutta ja ihmeellistä. Haltiat on sitten enemmänkin niitä joiden suhteita taivuttelen...

Mutta siis. Mun oli vähän vaikea päästä jyvälle - juurikin tietämättömyyteni vuoksi - ja alku oli vähän "apuamistänenytpuhuu". Mutta hyvinhän sinne kärryille pääsi ja ihmisetkin avautuivat enemmän. Tekstiä on helppo lukea ja onhan tämä sellainen tietopankkikin. :D Mä tykkäisin eniten oikeastaan siitä kun Lothíriel törmäsin Éomeriin... Se oli jotenkin niin kliseistä, mutta toimivaa, eikä maistunut ollenkaan monesti purrulta. Tarkoitan siis, että idea on ehkä kliseinen, mutta olit onnistunut tekemään sen niin, että se yllätti ja toimi täydellisesti tekstissä.

Jään odottamaan jatkoa, vaikken ehkä ihan joka lukua ehdi kommentoimaan niin aika ajoin kuitenkin.
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.

Ezellohar
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Ma Marras 18, 2013 4:06 am
Paikkakunta: Minas Tirith

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 2. luku 6.1.)

Viesti Kirjoittaja Ezellohar » Ke Tammi 08, 2014 9:00 pm

Ihanaa, uusi luku!

Tätä oli jälleen mukava lukea, teksti pysyi edelleen sujuvana.

Lothírielista alkaa muodostua mulle lempparihahmo tän tarinan myötä! :) Hän on vaan niin ihana ja suloinen. Kuvaat hänen ajatuksiaan niiin hienosti, tuntuu kuin olisi ite paikalla
kuuntelemassa kun Lothíriel kertoo ajatuksiaan.
"The Ring! Is it not a strange fate that we should
suffer so much fear and doubt for so small thing?"

- Boromir

.::Vuoden Tulokas 2014::.

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 2. luku 6.1.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Ke Tammi 08, 2014 9:59 pm

(Nyt on taas palattu arkeen ja kamala univaje rassaa, mutta jospa saisin jokusen järjellisen lauseen muodostettua...) Minustakin olit kuvaillut Éomerin tunteet todella koskettavasti ja hyvin. Éomer ajatteli kauniisti enostaan, vaikka mietin itsekin sitä, ettei sisarten lasten ottaminen kasvatettavaksi ollut häneltä varmaankaan vain hyvän tahdon ele, vaan myös velvollisuus, varsinkin jos lapsilla ei ollut muita sukulaisia. Joo ja kuten Andunea, myös itseäni kiinnostaa aina jos joku raavas uros itkee ;) (mikä varmaan myös näkyi niissä muinaisissa ficeissäni – luin yhden ja kadun...). Tosiasiassa ne miehet kyllä näyttivät itkevän Keski-Maassa tuon tuostakin, nimittäin selailin juuri äsken TSH:sta niitä sotakohtauksia ja kyllähän siellä joku itki melkein joka toisella sivulla, ja Éomerkin ainakin kahdesti, joten minusta oli ihan osuvaa tuo miten olit hänen suruaan kuvannut. :) En osaisi kuvitella hänen reagoineen muulla tavalla.

Tuo Lothíriel on kyllä oikein englantilaisen aatelisneidon perikuva (juu, katsoin Downton Abbeyn eilen...) Jotenkin sitä toivoisi, että se jo alkaisi vähän repiä niitä kahleitaan mutta odottakaamme kärsivällisesti. Ehkäpä jotain vielä tapahtuu.

Tuo Imrahil on kanssa niin hieno mies... Ja vaikuttaa myös tosi mukavalta isältä tässä sinun ficissäsi, ainakin tähän asti olen saanut hyvin positiivisen vaikutelman. Tykkäsin kuinka muistutit siitä, miten hän oli huomannut Éowynin olevan elossa. Olin jo ehtinyt tämän unohtaa, ja oli pakko lukea se kohta kirjasta uudestaan.

Tuli tuossa mieleen, että ehkäpä Lothírielilla olisi voinut olla kamarineito tms. seuranaan tuolla matkalla, koska yleensähän näillä aatelisilla oli sellaiset, tai ainakin joku palvelijatar. Mutta on varmaan aika turhaa alkaa rinnastaa noiden keskimaalaisten elämää meidän maailman aatelisiin, ja eipä siellä Keski-Maassa mitään virallista aatelistoa kai ollutkaan samassa mielessä kuin täällä aikoinaan. Hyvä kuitenkin, että Éomer tarjoutui seuralaiseksi, ehkäpä loppumatka ei ole niin pitkäveteinen Lothírielille. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 2. luku 6.1.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ma Tammi 13, 2014 7:19 pm

Täällähän on paljon kommentteja O.o

Andune, kiitos! No niin, ei varmaan ollut niin kummallista, että Théoden otti Théodwyniltä jääneet lapset, mutta minusta on luonnollista, että se merkitsee Éomerille paljon. Minä vain näen päässäni sellaisen epätoivoa tihkuvan pikkupojan, joka saa kodin ja suojan ja ymmärtäjän, ja Éomer muutenkin hahmona on sellainen, joka tuntee intensiivisesti. Hyvä, että hän vastaa mielikuviasi! Ja joo, et ole ainoa, jolla on kieroutumia itkevien miesten suhteen, täällä on semmoinen myös. :roll: Hienoa, jos Lothírielin ajatukset toimivat; tuo, miten häntä kuvailit, on todella osuvaa. Repäisee tai ei, sen jätän myöhemmälle. :wink:

Aiwendil, kiitoksia. Ihanaa, että tykkäät tekstistä, sekä dialogista että muusta. Teksteilläni on tapana tulla ulos vähän dialogipainotteisina, olen yrittänyt nipistää kuvailuja sun muuta sälää sinne väliin tässä ihan kunnolla, mutta silti se ei aina tunnu onnistuvan. Ja hei, todella hyvä kuulla, että Éomer vastaa myös sinun mielikuviasi. Tätä voi jo pitää onnistumisena, kun tuon kuulee kahdelta! :D On kiva, että tykkäsit hänen tunteidensa kuvailusta, ja nuotiokohtaus nyt vain oli saatava. Niitä taitaa tulla vielä muutamia lisääkin.

Beowulf, kiitos. Noista sukupuista tuo keskimmäinen taitaa olla vähän fanfictionia, mutta kaksi muuta olivat kyllä ihan samat kuin se, minkä HoME 12 sisältää. Hyvä, jos pidät siitä, miten kuvaan hahmoja. Tuo sinun ajatuksesi Lothírielista on todella hyvä, hän vähän jää sinne, minne hänen normien mukaan kuuluu, vaikka se ei välttämättä olisi hänen tahtonsa mukaista. Kivaa, että pidät Imrahilista. Sellaiset yltiötarkat vanhemmat on nähty niin moneen kertaan, ja minusta tuntuu, että hänelle sopii olla vähän erilainen. Oma headcanonini tulee väliin, siinä Imrahil oli nuorempana vähän rasavilli. Amrothos oli nauttimassa ratsastamisesta, mutta älä huoli, tässä seuraavassa luvussa hän ilmestyy esiin. :wink:

Tuosta puhuttelusta sen verran, että pohdin aika kauan, laitanko Imrahilin ja Éomerin teitittelemään, mutta päädyin sitten lopulta sinutteluun kaiken sen jälkeen, mitä sodassa tapahtui. Aragorn toden totta oli kuninkaana nimenomaan Elessar, mutta Éomerille (ainakin minun versiolleni) hän tulee olemaan Aragorn, koska sillä nimellä Éomer miestä kutsui. He myös sinuttelevat, koska se mielestäni sinuttelivat kirjassakin, Aragorn kutsuu Éomeria veljeksi (meidän välillämme ei voi puhua ottamisesta ja antamisesta, sillä me olemme veljet). Lothírielin kyllä pitäisi kutsua Aragornia Elessariksi, mutta voi olla, että sinne on eksynyt ajatusvirhe, täytyykin tarkistaa.

Silidir, kiitos. Oli iloinen yllätys saada kommentti sinulta! Minusta lähinnä tuntuu, etten ole perillä mistään, koska Sormuksen sota on kerrottu kirjassa ja se on ainut Aragornin lisäksi, mistä minä mitään tiedän. :roll: Kaikki muut ovat perehtyneitä historiaan ja minä vaan junnaan nykyhetkessä tai lähitulevaisuudessa! Tuon kommenttisi myötä tajusin, että fanfictionissa sitä todella kirjoittaa aika suoraan, eikä käytä aikaa henkilöiden esittelyyn kuin aivan vähän, koska olettaa, että kaikki tietävät. Oliskohan ihan kummaa lukea ficci, jossa kerrottaisiin, keitä hahmot ovat... Hyvä, jos silti pääsit kärryille jutun edetessä. Ihanaa, että koit tuon törmäyskohdan noin, koska kliseehän se nimenomaan on - tosi hyvä, että se toimi.

Ezellohar, kiitokset. Kivaa kuulla, että tekstiä on mukava lukea :) Ja tosi hienoa, että tykkäät Lothírielista ja hänen ajatuksistaan. Itse pelkään edelleen, että hän muuttuu rasittavaksi, mutta ehkä en pelottele sillä. Jokainen päättäköön itse.

Mithrellas, kiitoksia. Kuten tuossa Andunelle mainitsin, niin itse ajattelin tuon lähinnä Éomerin näkökulmasta. On varmaan ihan normaalia, että lähin sukulainen ottaa lapset huostaansa, mutta minä näen sen pikku-Éomerin joka on hukassa vanhempiensa kuoleman jälkeen ja koti ja lämpö ovat hänelle tosi iso juttu. Ja itkevät miehet, kyllä, tunnustaudun olevani samanlainen. :lol: Se on ihan totta, Tarussa miehet itkevät aika avoimesti ja minusta se on hienoa. Heh, kiva, että Lothíriel vaikuttaa aatelisneidolta, koska sellainen hänen piti vähän ollakin! Ehkäpä hän siitä vielä irrottautuu.

Hienoa, että tykkäät Imrahilista. Kuten Beowulfille sanoin, sellaiset tiukat vanhemmat on nähty, ja Imrahil mielestäni sopii tuollaiseksi välittäväksi isäksi. Hän tosiaan oli se, joka huomasi Éowynin vielä hengittävän - hänellä oli oikeastaan ihan mukavan kokoinen rooli noitten taistelujen kohdalla. Ja niinpä, miksei Lothírielilla olisi voinut olla neitoa mukanaan... En tiedä. En edes ajatellut moista (lähinnä siksi, että tällä tavalla on helppo saada pääpariskunta yhteen :wink: )


A/N: Ja uutta lukua taas. Päivityspäivä on tästä lähin maanantai-iltapäivä tai tiistaiaamupäivä, vähän omasta elämästäni riippuen. Tiistai-iltapäivänä luku kuitenkin tulee varmasti olemaan täällä, ellei mitään isoa kriisiä ilmaannu. Tästä luvusta sen verran disclaimeria, että en todellakaan ole mikään Keski-Maan maantiedon mestari, joten kaikki, mitä Éomer tässä puhuu, voi olla täyttä soopaa. Laskeskelin vähän kartasta ja katselin päivämääriä. Kuninkaan paluun luvussa Jäähyväisiä sanotaan, että Théodenin hautasaattue matkasi viistoista päivää, kun taas Liitteiden päivämäärien mukaan matkaan kului 19 päivää. Päätin mennä Liitteiden mukaan, ihan vain siksi, että katsoin sieltä ensin.

3. Luku: Matkalaiset

Kun Lothíriel seuraavana aamuna heräsi, hänen vatsansa oli solmussa. Isä hoputti häntä syömään jotakin ennen lähtöä, mutta hänellä oli vaikeuksia saada ruokaa alas. Lothíriel ei ollut saanut illalla sanottua, että hän menisi Éomerin kanssa, eikä hän vieläkään löytänyt oikeita sanoja. Hän oli pukeutunut kevyimpään matkapukuunsa, mutta sitäkään ei ollut tarkoitettu ratsastamista varten; päivästä saattaisi tulla epämukava. Hän ei ollut ajatellut ratsastavansa tällä matkalla, joten hän ei ollut pakannut sen mukaan. Lothíriel oli hermostunut ja kärsimätön.

”Lothíriel, miksi sinä seisot siinä?” Imrahil ihmetteli kiertäessään hänen luokseen vaunujen toiselta puolen. ”Meidän pitäisi lähteä aivan pian.”
Lothíriel väänteli käsiään ja veti henkeä. Hänen oli puhuttava, ei isä voinut suuttua hänelle, Éomer oli kuningas...”Isä…” Toisaalta, Lothíriel ei tiennyt, missä Éomer oli, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mistä hän saisi hevosen. Éomer oli sanonut, että hän taatusti saisi lainata hevosta, mutta keneltä? Olisiko Lothírielin pitänyt hoitaa asia itse?
”Lothíriel, meidän on lähdettävä. Veljesi meni jo aikaa sitten. Onko jokin hätänä?”
”Imrahil, tyttäresi varmaankin aikoo kertoa, ettei astu vaunuihin tänään, tai ainakaan aivan heti.” Éomer ilmestyi jostakin kahta hevosta taluttaen ja Lothírielin vatsasta putosi pohja. Mies oli kauhean komea. Lothíriel yritti epätoivoisesti pitää oman hymynsä aisoissa puremalla itseään lujaa kieleen.
”Éomer! Hyvää huomenta. Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitat?” isä ihmetteli katsoen pitkään hevosia.
”Tyttäresi suostui eilen ratsastamaan kanssani”, Éomer vastasi yksinkertaisesti ja Lothírielia nolotti. Isän kulmat olivat kurtussa ja silmät tutkivat häntä eri tavalla kuin koskaan ennen. Lothíriel pysyi hiljaa.
”Hyvä on”, isä sanoi sitten ja nyökkäsi pienesti. Lothíriel oli varma, että isä haluaisi puhua hänelle tästä myöhemmin, mutta nyt sillä ei saisi olla väliä. Tavallisesti Lothíriel ei tehnyt mitään tällaista, hänellä ei ollut tapana suostua moisiin pyyntöihin oikopäätä ja lupaa kysymättä; mutta kysyjä oli ollut Éomer ja Lothíriel ei kestäisi toista päivää yksin vaunuissa ilman minkäänlaista viihdykettä.
”Luotan, että pidät tyttärestäni huolta”, isä sanoi sitten Éomerille. ”Vaikka Lothíriel osaa ratsastaa mainiosti, hän ei ole sinun veroisesi hevosen käsittelijä.”
Éomer vain hymyili. ”Älä murehdi, Tarkoitukseni ei ole kaapata häntä mukaani ja laukata tieheni.” Miehen silmät tuikkivat ilkikurisesti ja Lothíriel tiesi, että hän olisi kyllä ollut valmis laukkaamaan tiehensä Éomerin kanssa, niin typerää kuin se olikin. Isä ei näyttänyt ilahtuneelta, hänen kasvoillaan oli järkyttynyt ilme.
”Vaikka kuinka olisit kuningas omassa maassasi, Lothíriel on minun tyttäreni, ja jos hänelle tapahtuu jotakin, sinä vastaat suoraan minulle. Voin sanoa, että olen käytellyt miekkaa paljon sinua kauemmin, ja osaan varmasti enemmän temppuja.” Sanojen sävystä huolimatta Lothíriel tiesi, että isä luotti Éomeriin.
Éomer nauroi, heitti päätään taakse ja nauroi niin, että hevoset liikehtivät levottomasti. Pitkät, vaaleat hiukset kiilsivät kesäaamun auringossa ja leveät hartiat hytkyivät. Mies oli komea, nuori, voimakas ja täynnä elämää – maanläheinen ja rento, niin erilainen kuin Gondorin rauhalliset, hyvätapaiset miehet, joiden kanssa Lothíriel oli koko ikänsä viettänyt – Lothírielin oli vaikea ajatella mitään muuta. Äkkiä oli vaikea hengittää.
”Kuten sanoin, älä murehdi turhista, Imrahil. Tyttäresi on turvassa, eikä hänen ainakaan tarvitse viettää koko päivää yksin. Tulkaa, Lothíriel, toin teille ratsun.”

Lothíriel astui lähemmäs miestä ja hevosia. Éomerin oman ratsun, kauniin, suuren ruunikon hän oli nähnyt jo edellisenä päivänä. Toinen miehen taluttama hevonen oli vähän pienempi, valkoinen ja tummaharjainen eläin.
”Tämä on Talvi. Se on Markin ratsuja, ja tottelee teitä varmasti”, Éomer esitteli lämpimästi ja ojensi ohjat Lothírielille.
”Kiitos”, Lothíriel hymyili. Hän tunsi äkkiä olonsa epävarmaksi. Totta, hän osasi ratsastaa, mutta kuten isä oli huomauttanut, Éomer oli Rohanista, syntynyt hevosen selkään. Lothíriel ei halunnut vaikuttaa huonolta ratsastajalta tai saada itseään näyttämään typerältä. Entä jos hän nyt nousisi selkään jotenkin aivan kummallisesti tai ei hallitsisi vierasta ratsua? Lothíriel seisoi ratsunsa vieressä ja taputti sitä kaulalle, kun Éomer nousi ratsaille vaivattomasti ja tyylikkäästi. Lothíriel oli varma, että hän tekisi itsensä jotenkin naurunalaiseksi.
”Pääsetkö itse selkään?” isä kysyi, ja Lothírielia alkoi siinä samassa ärsyttää tavattomasti. Hän ei ollut menossa ratsaille ensimmäistä kertaa, kyllä hän osasi hevosta käsitellä!
”Totta kai, isä”, hän vastasi vähän ylpeästi ja asetti jalkansa jalustimeen.

Hän ei ollut kuitenkaan laskenut sen varaan, että hevonen liikahtaisi juuri, kun hän oli nousemassa satulaan. Yhtäkkiä maailma liikkui aivan toiseen suuntaan kuin oli ollut tarkoitus ja Lothíriel löysi itsensä takamuksiltaan maasta. Häpeä poltti hänen poskiaan ja kiukun kyynelet olivat karata silmistä, mutta hän pakotti ne takaisin ennen kuin kukaan huomaisi. Sekä isä että Éomer olivat hänen vierellään, ja Lothírielin teki mieli kätkeä kasvot käsiinsä ja itkeä kuin pikkulapsi. Sen ei kuulunut mennä näin!
”Ei kai teihin sattunut pahasti?” Éomerin äänessä ei ollut pilkkaa, vain huolta.
”Olen kunnossa”, Lothíriel sanoi ja kapusi jaloilleen hyväksymättä auttamaan ojennettuja käsiä. Hän ei kyennyt katsomaan Éomeriin päinkään. Isän kasvoilla oli kummallinen ilme, jossa oli sekaisin anteeksipyyntöä ja säikähtänyttä huvittuneisuutta.
”Viimeksi kun Lothírielille kävi noin, hän oli kahdentoista”, isä totesi keskustelevaan sävyyn Éomerille ja Lothírielia hävetti entistä enemmän.
”Uusi hevonen ja uusi ihminen, ratsukon pitää vain tottua toisiinsa”, Éomer totesi vakavana. ”Lothíriel, haluatteko, että pidän Talvea paikoillaan?”
”Kiitos.” Lothíriel totesi, että oli parempi niellä ylpeytensä nyt kuin epäonnistua toistamiseen.
Éomer tarttui Talven suitsiin, ja tällä kertaa Lothíriel pääsi selkään ongelmitta. Kun Éomer ojensi ohjat hänelle, heidän sormensa osuivat toisiinsa. Miehen iho oli lämmin. Lothíriel säpsähti tahtomattaan.
”Eiköhän nyt ala sujua”, mies totesi ja nousi taas satulaan. ”Meillä ei ole kiirettä, edempänä pakattiin vielä leiriä kun lähdin.”
”Menkää te nuoret toki”, Imrahil sanoi kättään heilauttaen. ”Tavataan myöhemmin.”

*

Aamu oli kaunis ja aurinkoinen, kun Éomer ja Lothíriel lähtivät eteenpäin. Vain muutamia pilvenrepaleita seilasi sinisellä taivaalla, ja etelästä kävi vieno tuuli. Nuotiot oli jo sammutettu ja hajotettu, kulkue teki lähtöä; hevosia satuloitiin, ihmiset kantoivat viimeisiä tavaroita vaunuihin. Amon Dínin kokkokukkula jäi vasemmalle, oikealla aukesi tasanko.

Éomer tervehti niitä, joiden ohi he ratsastivat, ja antoi välillä katseensa lipua Lothírieliin. Hieman kömpelöstä alusta huolimatta neito näytti nyt viihtyvän ratsunsa selässä. He olivat kaikki vähän säikähtäneet Lothírielin pyllähdystä, mutta Éomer oli pysäyttänyt hämmentyneen naurahduksensa ajoissa. Hän ei halunnut nauraa Lothírielille, ja kenelle tahansa saattoi tapahtua, kun piti hypätä vieraan hevosen selkään. Éomer taputti puolihuolimattomasti Tulijalkansa kaulaa – hän olisi tuntenut olonsa varsin kummalliseksi toisen eläimen selässä.
”Aamu on kaunis”, Lothíriel aloitti.
Éomer kääntyi hymyilemään neidolle. ”Erityisen kaunis. Päivästä voi tulla hyvinkin lämmin näillä main. Te sanoitte, että ette ole käynyt Minas Tirithiä kauempana; miltä suuri maailma näyttää?”
”Ei kovin erilaiselta”, Lothíriel vastasi. ”Dol Amrothista on pitkä matka Minas Tirithiin, kukkuloiden ja jokien ylitse. Maisema ei ole vielä kovin erilainen.”
”Kuinka kaukana Minas Tirithistä on Dol Amroth?” Éomer kysyi. Hän tiesi vain, että Imrahilin kartano oli meren rannalla, jossakin kaukaisessa etelässä.
”Kolmisensataa virstaa, kutakuinkin.”
”Suunnilleen yhtä kaukana on Edoras”, Éomer huomioi ja veti hiuksia kasvoiltaan. ”Vauhdistamme riippuen parin päivän kuluessa tämä tie kääntyy länteen Gondorin vuoria seuraillen; ne ovat vasemmalla puolellamme koko matkan ajan. Kuljemme Gondorin Anórienissa pari viikkoa, rauhallista tahtia, kunnes saavumme Firienin metsään. Sen länsipuolella virtaa Mering, Gondorin ja Markin rajajoki, jonka takana aukeavat kansani tasangot. Sieltä ei ole enempää kuin muutaman päivän matka Edorasiin. Kuningas Théodenin hautajaispäiväksi on sovittu elokuun kymmenes, ja sitä ennen meidän pitäisi ehtiä perille.”
”Kovin kiire meillä ei siis ole”, Lothíriel tuumi.
”Ei ole. Tämän matkan tarkoitus ei ole kiiruhtaa”, Éomer myöntyi. He vajosivat tuttavalliseen, helppoon hiljaisuuteen. Koko saattue vaikutti olevan jo liikkeellä, Gondorin ja Rohanin liput liehuivat heidän edellään.

Oli mukavaa olla matkalla kotiin. Vaikka Éomer oli viettänyt miltei pari kuukautta Edorasissa sodan jälkeen, hän kaipasi jo takaisin. Osa hänestä halusi päästää irti sodasta ja kaikesta, mitä sen jälkeen oli – olisi suunnaton helpotus saattaa Théoden lepoon sinne, minne hän kuului, isiensä viereen, ja sitten asettua aloilleen pitkien, raskaiden kuukausien jälkeen. Mutta hän ei vieläkään voisi levätä, monet velvollisuudet kutsuivat uutta kuningasta. Hänen pitäisi järjestää rohirrim uudelleen; palkita taisteluissa menestyneet päälliköt ja sotilaat; avustaa niitä, jotka olivat jääneet sodan jalkoihin. Éomer sulki silmänsä hetkeksi ja päätti jättää moiset ajatukset myöhemmälle. Hän ei voisi tehdä asioille mitään juuri nyt, joten niitä oli turha huolehtia etukäteen.
”Vaikka matkamme tarkoitus on saattaa kaatunut lepoon, se ei tarkoita, ettei tästä matkasta voisi nauttia”, hän ajatteli ääneen Lothírielille.

*

Lothíriel oli silmäkulmastaan vilkuillut Éomeria heidän ratsastaessaan hidasta tahtia saattueen mukana. Mies istui hevosen selässä leveät hartiat rentoina, olemus rauhallisen ja tyytyväisen oloisena. Éomer näytti kuuluvan hevosen selkään. Miehen sanat havahduttivat Lothírielin päiväunesta.
”Te näytitte eilen varsin surulliselta”, hän kokeili varovasti, tietämättä, oliko kysymys liian rohkea. Hän ei voinut tietää, haluaisiko Éomer puhua aiheesta, mutta asia vaivasi häntä. Lothíriel halusi kuulla, että Éomer oli olosuhteisiin nähden kunnossa. Mies hymyili ilottomasti hänen sanoilleen ja tuhahti, katsoi poispäin.
”Eilinen ei ollut helppo päivä. Kannoin enoni, kasvattajani ja kuninkaani hänelle valmistettuihin vaunuihin, ja samalla jätin hänelle hyvästit omalla tavallani. Kuningas Théoden oli minulle monella tapaa kuin isä, ja nyt hän ei enää ole täällä.” Éomerin sanoissa oli surullinen kaiku.
”Jos haluatte puhua, kuuntelen mielelläni”, Lothíriel tarjosi lempeästi. Hän ei halunnut painostaa, mutta uteliaisuus kuitenkin kalvoi häntä, ja äiti oli usein sanonut, että pahan olon jakaminen helpotti. ”Isä… isä kertoi, että olette ikään kuin kuningas Théodenin kasvattipoika?”
Éomer nyökkäsi huulet tiukkana viivana. ”Se on totta. Isäni Éomund, Markin kolmas marsalkka, kuoli kun minä olin yhdentoista ja Éowyn yhdeksän vanha. Äitimme, joka oli Théodenin sisar, sairastui ja nukkui pois pian sen jälkeen. Théoden otti minut ja Éowynin Kultaiseen kartanoon, ja piti meitä kuin omiaan. Hänen oma poikansa Théodred kaatui helmikuussa Rautkymin Kahlaamoilla käydyssä taistelussa, ja hän teki minusta perijänsä. Minä olen nyt Rohanin kuningas.” Viimeisissä sanoissa ei ollut juuri ylpeyttä tai riemua, ne olivat toteamus, velvollisuus. Éomer ei ollut kopea, ja Lothíriel piti siitä. Hän näki, että mies tarkoitti, mitä sanoi, mutta oli myös valmis kantamaan vastuun, oli sinut itsensä ja asemansa kanssa.
”Olen pahoillani menetyksistänne, herrani”, Lothíriel sanoi hiljaa.

*

Éomer käänsi katseensa takaisin Lothírieliin neidon sanat kuullessaan. ”Ei, neito Lothíriel, ei. Minä en sanonut niin muistuttaakseni teitä asemastani tai vaatiakseni teiltä mitään. Taisin vain puhua ajatuksiani ääneen. Toivon, ettette kutsu minua herraksi, ainakaan silloin, kun seuramme ei sitä teiltä vaadi.”
Lothírielin ilme oli hieman säikähtänyt, ja neito käänsi katseensa hevosensa niskaan. ”Minä tiedän, että te ette tarkoittanut sitä niin.”
”Kutsukaa minua Éomeriksi, se on meille molemmille mukavampaa”, Éomer pyysi. Hän ehkä myös halusi kuulla nimensä Lothírielin huulilta.
”Hyvä on, Éomer.” Lothírielin kasvoille nousi se pieni, valloittava hymy, joka riivasi Éomerin ajatuksia aina, kun hän sattui herpaantumaan.

Keskustelu taukosi. Aurinko oli jo kivunnut hyvän matkaa korkeammalle, ja kuten Éomer oli ennustanut, lämpötila oli selvästi kohonnut. Vähätkin pilvet olivat kadonneet taivaalta, ja vain pieni tuulenvire suhisi ruohikossa. Jostain kuului keskustelun ääniä, hevosten kaviot tienpinnan kovaan hiekkaan. Äkkiä yhdet raviaskeleet lähestyivät, ja joku kutsui Lothírielia nimeltä.
”Mistä sinä hevosen sait?”
Lothíriel sulki silmänsä. ”Veljeni Amrothos.”
Nuori mies hiljensi vauhtinsa jääden heidän vierelleen. Yhdennäköisyys Lothírieliin oli yllättävä – molemmilla oli samat, selkeät piirteet, vaikka Lothíriel olikin veljeään sirompi, ja tummat, kiiltävät hiukset.
”Minä sain hevosen lainaksi, Amrothos. Kyllästyin vaunuihin”, Lothíriel vastasi. Äänensävy oli Éomerille varsin tuttu: se oli kyllästyneen pikkusisaren ääni. Éowyn tosin oli antanut kuulua hieman Lothírielia kovemmin ainakin silloin, kun he olivat olleet kahden.
”Tietääkö isä, että sinulla on seuraa?” Amrothos kysyi. ”Miksi et esittele minua?”
Lothíriel huokasi. ”Amrothos, tässä on Rohanin kuningas Éomer, Éomundin poika. Éomer, nuorin isoveljeni Amrothos.”
”Yhden veljenne olenkin ehtinyt jo tavata”, Éomer sanoi nyökäten Amrothosille. Imrahil oli esitellyt hänet toisiksi vanhimmalle pojalleen Erchirionille Pelennorin taistelun jälkeen. Amrothos oli tuolloin ollut toipumassa saamistaan vammoista. ”Te näytätte parantuneen loistavasti”, Éomer huomioi.
”Kiitos, niin olen. Käsivarteni on jo entisellään, ja pääni täysin kunnossa.”
”Siitä voidaan olla monta mieltä”, Lothíriel mutisi niin hiljaa, että Éomer tuskin kuuli. Amrothos ei kuullut tai ottanut kuullakseen, Éomeria hymyilytti.

*

Illalla he kokoontuivat jälleen nuotioille. Imrahil veti Lothírielin sivuun valopiirin reunalle kuitenkin varsin pian.
”Voin kaiketi puhua kanssasi hetken?” isän sanat saattoivat kysyä, äänensävy ei.
”Totta kai, isä”, Lothíriel vastasi. ”Haluat varmasti puhua Éomerista.”
”Niin haluan”, isä myönsi suoraan. ”Hän on hyvä mies, mutta sinulla on hieman liian kiire, tyttäreni. Ajattelin, että kulkisit hänen kanssaan tunnin tai pari, mutta sinä vietit ratsailla koko päivän!”
Se oli totta. Lothíriel oli ratsastanut Éomerin rinnalla iltaan ja pysähtymiseen asti, eikä hän katunut sitä, vaikka olikin saanut epämiellyttäviä satulahiertymiä ja käveleminen oli edelleen hieman jäykkää. Hän ei ollut tottunut ratsastamaan pitkiä aikoja kerrallaan, ja siitä oli aikaa, kun hän viimeksi oli ollut hevosen selässä ollenkaan. He olivat jalkautuneet päivän aikana vain kerran, lounaalle. Lothíriel ei ollut eläessään viettänyt kokonaista päivää hevosen selässä, mutta se oli tarkoittanut päivää Éomerin kanssa, eikä hän vaihtaisi kokemustaan pois mistään hinnasta. Hän oli tutustunut mieheen, nauranut tämän kanssa, eikä hänellä ollut milloinkaan ollut niin mukavaa toisen ihmisen seurassa.
”Niin vietin, isä. Ainakaan en ollut yksin.”
”Ei ole sopivaa sinunlaisellesi nuorelle neidolle antaa liikaa aikaa miehelle. Voin järjestää sinut kuningattaren vaunuihin, jos kaipaat seuraa. Se olisi paljon soveliaampaa.” Isä tutki pitkään Lothírielin kasvoja, ja Lothírielin teki mieli kääntyä pois. Hän ei ollut odottanut tätä isältään. Imrahil oli yleensä vapaamielisempi kuin vaimonsa – Lothíriel olisi voinut olettaa saavansa tämänkaltaisen saarnan äidiltään, mutta ei isältään.
”Jos sinusta on parempi, että matkustan kuningattaren kanssa, voin tuskin väittää vastaan”, hän sanoi ja pakotti pettymyksen jonnekin kauas, piiloon. Hän oli toivonut pääsevänsä Éomerin seuraan uudelleen, ei ehkä aivan koko päiväksi, koska hänen jalkojaan kolotti ja hiertymät sattuivat, mutta edes muutamaksi tunniksi. Lothíriel ei ollut koskaan puhunut kuningattaren kanssa juuri tervehdystä enempää, ja totta puhuen haltianainen pelotti häntä vähän. Kuningatar Arwen oli niin kovin kaunis, niin etäinen.
”Itse asiassa voisin järjestää sinulle matkan hänen kanssaan”, isä sanoi. ”Sinun pitäisi olla tyytyväinen, että tämä on mahdollista – pääset tutustumaan kuningattareemme. Sen kunnian sijaan haluaisit ratsastaa miehen kanssa? Lothíriel, minä en ole unohtanut, millaista on olla nuori, mutta myöhemmin tulet huomaamaan, että näin on parempi.”
Lothírielin oli vaikea uskoa isäänsä, kun tämä tarjosi käsivartensa johdattaakseen hänet kuningattaren ja kuninkaan eteen. Lothírielin ei auttanut kuin niiata ja nyökätä oikeissa kohdissa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 3. luku 13.1.)

Viesti Kirjoittaja Andune » Ma Tammi 13, 2014 11:14 pm

Ah, uusi luku tuli täydelliseen aikaan, piti päästä hetkeksi pakoon omaa elämää.

Imrahililta tulee aika tiukkaa tekstiä vaikka hänen sanansa olivatkin varmasti tarkoitettu vähän pilke silmäkulmassa lausutuiksi. En ole kyllä ihan yhtä varma kuin Imrahil taistelun lopputuloksesta, jos hän joutuisi Éomeria vastaan...

Mutta joo. Ratsastaminen yhdessä oli übersöpöä. On kutkuttavaa lukea molempien ajatuksista, kun tuossa tilanteessa ei asema eikä ajankohta anna kummallekaan mahdollisuutta vain pamauttaa, että tiedätkö, tykkään susta. Isoveljen paikallesaapuminen luonnollisesti kruunasi kaiken.

Imrahilin kilarit vähän yllättivät. Ehkä mies näkee tyttärensä vielä liian lapsena miehiä ajatellen tai vastaavaa, yltiösuojelemista ilmassa. Sinänsä kiva, ettei Imrahil ole erinomainen avioliitto -kuvat silmissä, muuten kuvittelisi tämän myhäilevän tyytyväisenä, että Éomer osoittaa kiinnostusta. Eipä ole Arwenillakaan helppoa, jos kaikki suhtautuvat häneen yhtä pelonsekaisella kunnioituksella kuin Lothíriel :D Mutta edelleen, Imrahil voisi höllätä vähän. Tunnetustihan mitään jännää ei tapahdu, jos on ylimääräisiä silmäpareja vieressä. Tai korvia kuulemassa. Etenkään isän korvia.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Ezellohar
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Ma Marras 18, 2013 4:06 am
Paikkakunta: Minas Tirith

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 3. luku 13.1.)

Viesti Kirjoittaja Ezellohar » Ti Tammi 14, 2014 1:09 am

Kiitos taas uudesta luvusta :)

Tässä mentiin mukavan rauhallisella tempolla ja oli ihanaa kun nuoret pääsi ratsastamaan yhdessä.
Ja minulta ainakin meni ihan täydestä kaikki mitä Éomer sanoi, en siis kiinnittänyt huomiota, että paikat/etäisyydet/matkan pituus olis täysin väärin.
(okei, en mä niistä muutenkaan osais sanoa mitään ilman karttaa, liitteitä yms. faktatietoa mistä ne vois tarkistaa.) Joten luotan ihan täysin sun kirjotuksiin.

Voi höntti Lothíriel! Mä ainakin olisin innoissani jos pääsisin matkustaan Arwenin kanssa ja tenttailee sitä! Toisaalta kyllä ymmärränkin neitoa oikein hyvin. Jos olis ihastus jonka kanssa viettäis aikaa ni voisin olla aikamoisen päätöksenteon edessä. Mutta toisaalta, matka kestää pari viikkoa niin eiköhän siinä ehdi molempiin tutustuu. Paitsi jos nihkeä isä päättää, että pitää olla Arwenin kanssa koko loppumatka (edelleenkään se ei mua haittais, mutta voi Lothíriel-parka!).
Voin hyvin kuvitella, että ihmiset näkee Arwenin vähän pelottavana ja etäisenä hahmona. Mulla ei itelläni sen kaltaisia tuntemuksia oo, mutta se nyt johtuukin kirjasta ja leffoista. Meillä on sellaista tietoa mitä Lothírielilla ei oo.

Aivan ihanaa tekstiä, jatkoa taas odotellaan :) Miten pitkää tarinaa oot tästä muuten ajatellut, vai kirjoitatko vaan niin pitkälle kun juttua riittää?
"The Ring! Is it not a strange fate that we should
suffer so much fear and doubt for so small thing?"

- Boromir

.::Vuoden Tulokas 2014::.

Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 840
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 3. luku 13.1.)

Viesti Kirjoittaja Silidir » Ti Tammi 14, 2014 12:41 pm

Tirsk! Lothírielilla on fiksaatio leveisiin hartioihin. :D :D :D Pisti vaan silmään. ;)

Eipä silti, vois katsoo peiliin. :) Tässä pysyin paljon paremmin kärryillä ja nauroin isipapan äkäilyistä. Vähän ylisuojelevaa ja isoveljen esiliinailu oli ihan huippu kyllä. :D Luulisi, että isi olis vaan tosiaan ihan ylpeä jos kuningas osoittaa mielenkiintoa, mutta ei ilmeisesti.

Arwenia kyl käy sääliksi. Kaikki vaan on ihan ooooh ja aaah kun se on kaunis eikä kukaan edes uskalla mainita nimeltä. Jäin miettimään ihan Arwenin matkan tylsyyttä tässä kohdin. Tosin Lothírieliin verrattuna Arwenilla on jo kuninkaansa, mut aika yksinäistä on varmaan siltikin.

Mä tykkäsin ihan hirveesti siitä, et Lothíriel pyllähti. Aivan herkullinen visio, varsinkin kun se tapahtuu ihastuksen kohteen edessä. Ei mitään sanoissa takertelua tsm vaan just tollanen juttu jossa ehkä haluais vähän näyttää että osaan minäkin ja hupsiskeijaa! :P

Juu, kyl mä luen ja kommentoin aina kun ehdin ja pystyn. Mä en dissaa sinällään ihmisiä enkä kääpiöitä tai muita kansoja, mutta tietämys niistä on heikompaa kuitenkin.
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.

Avatar
Beowulf
Örkki
Viestit: 68
Liittynyt: To Huhti 11, 2013 7:06 pm

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 3. luku 13.1.)

Viesti Kirjoittaja Beowulf » To Tammi 16, 2014 12:20 pm

”Viimeksi kun Lothírielille kävi noin, hän oli kahdentoista”, isä totesi keskustelevaan sävyyn Éomerille ja Lothírielia hävetti entistä enemmän.
Voi ei!!! :mrgreen: Voin jakaa tuon häpeäntunteen Lothírielin kanssa (en tosin pudonnut hevosen selästä, vaan siskoni nolasi minut hänen miehensä vanhempien edessä). Yh, kuinkas Imrahil nyt tuollaista meni töksäyttämään.
”Minä sain hevosen lainaksi, Amrothos. Kyllästyin vaunuihin”, Lothíriel vastasi. Äänensävy oli Éomerille varsin tuttu: se oli kyllästyneen pikkusisaren ääni. Éowyn tosin oli antanut kuulua hieman Lothírielia kovemmin ainakin silloin, kun he olivat olleet kahden.
Tämä vertaus Eowyniin oli myös todella hyvä sivuhuomio. Sellainen pilke silmäkulmassa kirjoitettu, mutta antoi paljon ajatuksia lisää Éomerista, Éowynistä ja Lothírielista. Ehkä nämä kaksi naista ovatkin paljon enemmän samanlaisia luonteiltaan, mitä päällepäin näyttää, mutta Lothíriel on kasvatettu ns. "kiltin tytön" rooliin, ja on alkanut etsimään niitä omia rajojaan. Mielenkiintoista seurata kuinka tämä hahmo kehittyy tarinan aikana.

Imrahil taisi olla tässä vähän turhan tosikko tytärtään kohtaan, mutta yleensähän isät ovat aika (yli)suojelevaisia tyttäriään kohtaan. Ja Lothíriel oli sentään suuriruhtinaan ainoa tyttö, joten tuollainen ylisuojelevainen asenne on toisaalta ihan ymmärrettävää. Finduilasiin liittyviä ficceja lukiessa oon aina miettinyt kuinka sisaren menettäminen vaikutti Imrahiliin ja varsinkin siihen, että hän uskalsi (ei ehkä oikea sana tähän) päästää ainokaisensa vielä kauemmas kuin siskonsa aikanaan. Pelkäsikö hän koskaan, että omalle tyttärelle kävisi samoin kuin Finduilasille, kun tämä muuttaa kauas pois meren luota? Toki Finduilas ei kuollut sen takia, että kaipasi synnyinkotiaan ja merta, mutta varmaan joku ymmärtää mitä tässä nyt yritän selittää. :D

Ja mun on vaikea ymmärtää tuota keskiaikaista tapaa eriarvoistaa miehiä ja naisia, että naimattomien ja naimisissakin olevien naisten ei ollut muka kovin soveliasta viihtyä (vieraiden) miesten seurassa enemmän kuin kohteliaisuus vaati.

Jään odottelemaan lisää jatkoa ja kuinka näiden kahden välinen suhde tuossa pääsee kehittymään. Oliko Amrothos lyönyt päänsä taistelussa vai miksi Lothíriel piikitteli tätä?

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 3. luku 13.1.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Pe Tammi 17, 2014 9:34 pm

Vihdoin ehdin kommentoimaan. Mutta harmi kun kaikki ovat ehtineet jo sanoa sen, mitä minun piti!

Tuosta "kauhean komeasta" minun kuitenkin piti sanoa jotain... Opin koulussa (muinaisella esiajalla), ettei myönteisistä asioista puhuttaessa saa käyttää noita "kauhean, kamalan, hirveän" ym. tyyppisiä sanoja tehosteena, vaan pitää olla esim. "erittäin, todella, hyvin". Tosin mietin, että ehkäpä käytät tuota tarkoituksella, korostaaksesi sitä, että Lothírielia suorastaan kauhistutti Éomerin komeus. ;) Joka tapauksessa minun korvaani se kuitenkin kuulostaa vähän hassulta jos joku on "kamalan ihanaa" tms., tai jotenkin alan miettiä, että onko se nyt kamalaa vai ihanaa sitten. Mutta ymmärrän, että Lothírielista oli varmasti kauheaa, kun hän joutui hillitsemään ihastustaan Éomerin edessä.

En tiedä, mutta minulle tulee jatkuvasti mieleen Chris Hemsworth Thorina kun luen noita kuvailujasi Éomerista. :D Vasara vaan puuttuu. On tämä Éomer jotenkin jumalaisen oloinen mies kyllä.

Tuo Lothírielin epäonnistuminen satulaannousussa oli ihan hauska tapaus, ja melko odotettavissa. Nimittäin ainahan sitä käy noin, jos tekee jotain pikkuisenkin haastavaa ja joku tuijottaa vieressä, vaikka sen yksin tekee aina ongelmitta. Onneksi Éomer oli saanut tukahdutettua naurahduksensa. Olisi orastava romanssi voinut tyssätä heti alkuunsa. :)

Minä tykkäsin noista Éomerin ja Lothírielin keskusteluista, hyvin luontevan oloista. Tuosta Amrothosista täytyy saada tietää lisää. Kovin lämpöisiltä eivät hänen ja Lothírielin välit vaikuttaneet, mutta en nyt vielä saanut selvää, oliko tuo "normaalia" sisarusten välistä naljailua vai onko Lothíriel ärsyyntynyt veljeensä jostain muustakin syystä. Minusta Lothírielin asenne veljeään kohtaan vaikutti aika tylyltä, mutta ehkä hänellä oli siihen syynsä.

Minusta Imrahil oli tässä tosi hauska. Tuollaiset epäluuloiset ja ylisuojelevat isukit ovat niin hupaisia, siis kunhan eivät nyt kauheita raivareita saa. Varmaan vedin tuon ihan överiksi Faramirin kanssa silloin joskus niissä Neljäs Aika -ficeissäni. (Tai ainakin sellaista joskus suunnittelin, en enää muista mitä kaikkea kirjoitin...) Mutta Imrahil on tässä hauska ja söpö, eikä minusta mitenkään liian kontrolloiva. Hänhän vain haluaa, ettei Lothíriel näytä liian innokkaalta Éomerin silmissä, siis tytön pitäisi muistaa säädylliset tavat. Vaikka toisaalta... mitäpäs jos Imrahil tietääkin jotain synkkää Éomerista ja hän haluaa vain suojella tytärtään... hmm... No tähän varmaankin saamme vastauksen jossain vaiheessa. ;)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 3. luku 13.1.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ma Tammi 20, 2014 9:52 pm

Andune, kiitos! Minäkään en ole ihan varma mitä tapahtuisi, jos Imrahil ja Éomer laitettaisiin vastakkain. Imrahilita ainakin löytyy itseluottamusta. Tosi hienoa, jos tykkäsit yhdessä ratsastamisesta.

Imrahil taisi lopulta tajuta, että hänen ainoa tyttärensä on tosissaan miehen suhteen, ja päätti pistää jarrut päälle. Ja Arwenista en kyllä tiedä, mikä yleinen suhtautuminen häneen oli. Lothíriel nyt on vähän tuollainen.

Ezellohar, kiitos. Tosi hienoa, että Éomerin selitys kuulosti uskottavalta. Ja Lothíriel taitaa olla vähän turhan paljon Éomerin lumoissa osatakseen arvostaa kuningattaren seuraa, vaikka onkin suuri kunnia päästä Arwenin kanssa matkustamaan. Ja totta, Arwenin on täytynyt tuntua erikoiselta, koska hän oli haltia ja niin tavattoman kaunis. Jotenkin noin minä sen näen - kyllä Arwenin ulkoiset avut varmasti vaikuttivat yleiseen mielipiteeseen.

En tiedä vielä, miten pitkä tästä tarkalleen tulee, mutta tiedän kyllä minne tämä loppuu. Tällä hetkellä olen luvussa numero yhdeksän, että ei tämä ihan heti pääty (pituus on kuitenkin luultavasti paljon inhimillisempi kuin siinä muinaisessa ficissäni, joka oli 41 lukua pitkä).

Silidir, kiitos - niin Lothírielilla vissiin on, kun noihin Éomerin hartioihin niin kovasti haluaa kiinnittää huomiota.

Kiva kuulla, että Imrahilin reaktio huvitti. Joo, Imrahil taisi vain yhtäkkiä tajuta, että nuorin lapsi ja ainoa tytär on oikeasti miehen perään. Ja Arwen - minä jotenkin näen, että nuo ulkoiset seikat vaikuttivat yleiseen mielipiteeseen, kuten Ezelloharille sanoin. En toki tiedä, olivatko kaikki häntä kohtaan tuollaisia kuin Lothíriel. Ja matkan tylsyydestä - Arwenilla on neitoja seuraa pitämässä. Ja hei, tosi hienoa että pyllähdys viihdytti. Juuri tuota yritin hakea, että kun on yleisöä niin jokin menee pieleen!

Beowulf, kiitos. Tosi hyvä, että tuo häpeäntunne välittyi. Luultavasti jokaisella on jonkinlaista kokemusta siitä, kun joku läheinen puhuu liikaa. Ja juu, vaikka Lothíriel ja Éowyn ovat kovin erilaiset, heissä on jotakin samaa.

Ehkä Imrahil oli vähän tosikko, mutta Lothíriel tosiaan on hänen ainoa tyttärensä ja nuorin lapsensa. Tuo Finduilas-vertaus jonka otit esille on kyllä jännittävä - olen itse kirjoittanut Finduilasista ja kyllä hänen kohtalonsa varmasti vaikutti Imrahiliin. Koska meren kaipuu oli osa Finduilasin sairautta, ja hän Minas Tirith kuihdutti hänet - vaikka tosiasiassa se taisi olla Mordor, mutta joka tapauksessa. Voi olla, jos Finduilas ei olisikaan nainut Denethoria, hänen elämänsä olisi ehkä ollut pidempi. Tämä on miettimisen arvoinen asia, kiitos että nostit sen esiin!

Ja tuohon aikaanhan liittyy paljon sääntöjä miesten ja naisten kanssakäymiseen. Keski-maa ei varmaan ole edes sieltä tiukimmasta päästä.

Kyllä vain, Amrothos oli lyönyt päänsä taistelussa. Lothíriel oli hiukan kiukkuinen pikkusisko, kun isoveli ilmestyy pyytämättä seuraan.

Mithrellas, kiitos. Itse en ole koskaan törmännyt tuohon sääntöön :shock: Mutta nyt kun sanoit, se kyllä käy järkeen. En tiedä, tuo lause kävi läpi vähän eri vaiheita, se oli pidempi ja lyhyempi ja kaikkea siltä väliltä, että se nyt oli muutenkin sellainen.

Chris Hemsworth on kyllä melkoinen näky Thorina, vaikka en ole leffoja nähnytkään - tarpeeksi kuvia kylläkin. Lothíriel maalailee Éomerista aika jumalaista kuvaa, en edes tajunnut tuota ennen kuin nämä kommentit ja luin kirjoitukseni uudelleen >.< (Ja sehän on Lothíriel, en minä.) Kivaa, että Lothírielin satulaannousu huvitti. Tuota minä tässä hain, että kun joku katsoo, niin tietysti menee pieleen.

Ihanaa, että Éomerin ja Lothírielin keskustelut ovat luontevia. Ja Amrothos tulee heilumaan tuolla mukana kyllä. Hän on Lothírielin veljistä kaikkein raisuin, ja Lothíriel on usein saanut kuulla häneltä kaiken laista, eikä Lothírielia yhtään huvittanut se, että veli ilmestyi kun hän oli Éomerin kanssa.

Hienoa, että tykkäät Imrahilista. Hänellä alkaa suojeluvimma iskeä, kun Lothíriel yhtäkkiä on oikeasti kiinnostunut jostakusta. En minä ainakaan muista, että Faramir olisi mitenkään liiaksi suojellut :wink: Mutta hyvä, ettei kua Imrahilista ole liian kontrolloiva. Halusin hänen olevan kuitenkin osittain jalat maassa, ettei lähdetä mihinkään ihan hulluun.

A/N: Olen pahoillani lukujen toistuvasta rakenteesta, mutta en saanut näitä katkaistua oikein muuten :(

4. Luku: Keskusteluja

Kuningattaren vaunut matkasivat hitaasti eteenpäin aurinkoisen taivaan alla. Katetuissa vaunuissa oli tunkkaista ja kuumaa neljän matkustajan hengittäessä samaa ilmaa. Kuningattarella oli mukanaan kaksi seuraneitoa, Laurel ja Ereniel. Nämä vaikuttivat mukavilta, mutta Lothíriel ei tiennyt, mistä puhua. Kuningatar oli henkeäsalpaavan kaunis, hänen neitonsa äärimmäisen siistejä – Lothíriel tunsi olonsa jotenkin suttuiseksi, vaikka hän oli aamulla pannut ylleen paremmat vaatteet ja kammannut hiuksensa kunnolla ylös palmikoiden sijaan. Hän toivoi olevansa muualla, hevosen selässä Éomerin rinnalla eikä vaunujen tukahduttavassa kuumuudessa. Hänen hiertymiinsä koski aina kun hän liikahti niin, että alushameen kangas kulki ihoa vasten, eikä hiostavuus helpottanut oloa yhtään. Sade olisi sopinut Lothírielille, mutta avoimella taivaalla ei sinäkään päivänä näkynyt pilven pilveä.

”Neito Lothíriel, te olette ollut jo kauan poissa Dol Amrothista”, Ereniel sanoi aloittaakseen uuden keskustelun. Vielä hetki sitten tilaisuus tutustua kuningattareen olisi ollut upea mahdollisuus, mutta nyt Lothíriel kaipasi vain hevosen selkään, ja hänellä oli välillä vaikeuksia keskittyä siihen, mistä milloinkin oli puhe.
”Niin olen, me lähdimme Dol Amrothista huhtikuun puolivälin tienoilla. Vanhin veljeni jäi pitämään huolta asioista sodan ajaksi, mutta me kaikki muut olemme olleet poissa jo useita kuukausia.”
”Entä toiset veljenne?” Laurel tiedusteli.
”Erchirion, toisiksi vanhin veljeni, jäi äidin kanssa Minas Tirithiin. Nuorin isoveljeni Amrothos on täällä niin kuin minä ja isä.”
”On mukavaa, että perheenne päätti ottaa osaa tähän matkaan”, kuningatar sanoi vilpittömästi ja lämpimästi. Nainen oli paljon mukavampi kuin Lothíriel oli kuvitellut.
”On mukavaa olla täällä. En ole koskaan käynyt Minas Tirithiä kauempana”, Lothíriel vastasi ja kertasi syynsä olla mukana, hän halusi nähdä maailmaa ja kunnioittaa kaatunutta. Éomerista hän ei sanonut sanaakaan.
”Matkustaminen on mielenkiintoista. Nyt minäkin ehdin nähdä Edorasin. Tulimme toista tietä pohjoisesta alkukesällä, joten se jäi reitiltämme sivuun, eikä meillä muutenkaan olisi ollut aikaa nähdä kaupunkia”, Arwen totesi.
Keskustelu jatkui, kuningatar kertoi heille Imladrisista ja Lothlórienista, ja Lothíriel yritti kuunnella kohteliaasti.

*

Koska Imrahil oli järjestänyt tyttärelleen kyydin kuningattaren kanssa, Éomer ratsasti sinä päivänä miestensä rinnalla kaatuneen vaunujen takana. Lothíriel oli luultavasti väsynyt pitkästä päivästä ratsailla ja pyytänyt isältään matkaseuraa. Se oli järkevää, mutta Éomer oli silti pettynyt vähän Imrahilin puhuteltua kuningatarta edellisenä iltana. Ehkä hänen olisi pitänyt päästää neito lepäämään vaunuihin lounaan jälkeen, mutta he olivat viihtyneet yhdessä liian hyvin. Amrothos oli ratsastanut heidän kanssaan aina silloin tällöin, kuin tarkkailemassa tilannetta, mutta onneksi Éomer oli saanut hetkiä myös kahden Lothírielin kanssa. Hän kaipasi neitoa jo nyt – hän uskoi nähneensä todellisen Lothírielin edellisen päivän aikana. Lothíriel vaikutti huumorintajuiselta ja järkevältä neidolta, joka piilotti itsestään liikaa. Éomer tiesi tarvitsevansa lisää, hän halusi oppia kaiken mitä Lothírielista oli mahdollista tietää.

Lounasaikaan Éomer lyöttäytyi Merrin seuraan. Hobitti näytti väsyneeltä istuessaan maassa keittokulho käsissään.
”Herra Holdwine. Missä ystävänne ovat?” Éomer kysyi istahtaessaan puolituisen viereen.
Merri nosti katseensa hieman yllättyneen näköisenä. ”Éomer. En tiedä, missä Sam ja Frodo ovat; Pippin varmaankin lounastaa tänään Gondorin sotilaiden kanssa.
”Siinä tapauksessa otatte varmasti seurani mielihyvin vastaan”, Éomer tuumasi. Oli edelleen kummallista, miten pieniä nämä karvajalkaiset kulkijat olivat. Hän oli nähnyt pidempiä lapsia.
”Tervetuloa”, Merri sanoi ja kumarsi minkä pystyi kaatamatta keittoaan maahan.
”Näytätte kovin uupuneelta”, Éomer sanoi. Totta puhuen hän oli hieman huolissaan Rohanin aseenkantajapuolituisesta.
”Matka on ollut väsyttävä – vaikka en voi sanoa, että se olisi ollut väsyttävämpi kuin tulomatka oli. En vain voi olla ajattelematta kuningas Théodenia. Hän oli minulle hyvä, kun olin yksin ja erossa tovereistani.”
”Sellainen hän oli”, Éomer vastasi hiljaa. ”Hänellä oli hyvä sydän.”
Merri hymyili surullisesti. ”Hän halusi, että istuisin hänen vierellään Meduseldissä ja kertoisin hänelle Konnusta päivällisen äärellä. Nyt niin ei koskaan tapahdu.”
”On monia asioita, jotka eivät koskaan tapahdu”, Éomer sanoi. ”Voit silti pitää lupauksesi ja istua minun rinnallani Meduseldin kartanossa.”
”Kuulostaa mukavalta. Onko rohanilainen ruoka hyvää?” Merri kysäisi.
Éomer nauroi odottamattomalle kysymykselle. ”Totta kai! Meidän ruokamme on erinomaista.”

*

Pari päivää kului, eikä Lothíriel nähnyt Éomeria muuten kuin iltanuotiolla. Silloinkaan hänelle ei tarjoutunut tilaisuutta jutella miehen kanssa, ja tilanne alkoi hiljalleen käydä sietämättömäksi. Sinä iltana paikalla oli koko Sormuksen saattue; kuningas Elessar, neljä puolituista, velho Mithrandir, haltia Legolas sekä kääpiö Gimli. Éomer puhui paljon kuningas Elessarin ja puolituisten kanssa, ja Lothíriel oli jumissa kuningattaren neitojen välissä. Ulkona ei sentään ollut ahdasta tai tunkkaista! Jo viilentynyt tuuli pyyhki seurueen ylitse ja taivaalle oli syttynyt tähtiä. Lothíriel muistutti itseään kaikesta siitä, mikä oli paremmin kuin hän voisi kuvitella, ja yritti unohtaa Éomerin. Matkapäivät todella kuluivat nopeammin, kun oli seuraa, kuningatar ja hänen neitonsa olivat mukavampia kuin Lothíriel oli osannut odottaa. Éomer ei kuitenkaan jättänyt hänen ajatuksiaan rauhaan. Öisin mies oli hänen unissaan, ja joka aamu Lothíriel heräsi toivomaan, että saisi puhua miehen kanssa. Jonkin loitsun Éomer oli hänen ylleen langettanut.
”Mitä ajattelette, Lothíriel?” Ereniel kuiskasi Lothírielille.
Lothíriel hätkähti. ”En… en mitään.”
”Silmänne seuraavat Rohanin nuorta kuningasta.”
”Se ei ole mitään”, Lothíriel kielsi. ”Saa kai neito nyt katsoa?” Hän oli tutustunut Erenieliin jonkin verran, mutta ei vielä luottanut tähän. Hän ei halunnut puhua Éomerista kenenkään kanssa.
”Aina kun hän on lähellä, ette näe ketään muuta. Ette ehkä ole niin varovainen kuin kuvittelette olevanne”, Ereniel sanoi.
”Mistä oikein puhutte?” Lothíriel yritti olla kiivastumatta. Hän ei pitänyt tästä.
”Hän katsoo teitä, tiedättekös.”
Lothíriel ei tiennyt mitä sanoa. Éomer katsoi häntä? Se tuntui pieneltä voitolta, mutta hän ei halunnut puhua asiasta Erenielille, ja neito ikään kuin vaati häntä avautumaan.
”Toivon vain, ettei seurueessa tapahdu mitään säädytöntä tai arveluttavaa. Se ei olisi oikein kaatunutta kohtaan, eikä todellakaan täällä matkustavien arvolle sopivaa”, Ereniel kuiskutti.
”Mitä? Te ette voi vihjata noin.” Lothíriel nousi seisomaan ennen kuin alkaisi huutaa. ”Olen väsynyt, minä lähden nyt nukkumaan.” Niine sanoineen hän käveli pois vastausta odottamatta, mutta huomasi Erenielin levinneet silmät. Nyt neito kai oletti Lothírielin tehneen jotain ihan kamalaa. Raivosta täristen Lothíriel harppoi kohti isänsä vaunuja. Kuinka moni oli nähnyt hänen katseensa? Kuinka moni arveli samaa kuin Ereniel? Hän ei voinut tehdä mitään, ja pelkkä vihje moisista epäilyistä oli liikaa. Jos isän korviin kantautuisi sanakin, Lothíriel luultavasti pakattaisiin Amrothosin hevosen selkään ja lähetettäisiin takaisin Minas Tirithiin äidin saarnan eteen. Jos typerä, perätön huhu alkaisi levitä, hänen maineensa olisi mennyttä. Lohtíriel oli luullut olevansa varovainen ja huomaamaton. Hän kiirehti askeliaan purkaakseen ahdistuksensa ja kiukkunsa johonkin. Tämä oli sietämätöntä.

*

Éomer toivotti muille hyvät yöt pian sen jälkeen, kun Lothíriel oli äkillisesti lähtenyt. Kolme päivää oli kulunut siitä, kun hän oli viimeksi puhunut neidon kanssa tervehdystä enempää, ja se tuntui ikuisuudelta. Jokin Lothírielissa oli saanut Éomerin pauloihinsa eikä hän ollut ollenkaan varma, halusiko irti. Hänen olisi saatava puhua Lothírielin kanssa. Hän halusi oppia tuntemaan toisen paremmin – se oli enemmän kuin pelkkä toive tai halu, se oli tarve. Éomerin piti saada viettää aikaa Lothírielin kanssa. Hän halusi nähdä, mitä hymyn takana oli, halusi koskea vaaleaa ihoa ja pitää toisen lähellään. Pelkkä Lothírielin ajatteleminen sytytti loimun Éomerin sisälle, loimun, jota mies ei tahtonut sammuttaa, vaan puhaltaa ilmiliekkiin.

Lothíriel ei ollut ehtinyt kovin kauas, ja Éomer sai neidon kiinni nopeasti.
”Hyvää iltaa, Lothíriel”, Éomer virkkoi hämärään.
Lothíriel seisahtui niille sijoilleen ja kääntyi ympäri. ”Éomer! Ei, ei nyt…”
Éomer ei ymmärtänyt neidon reaktiota ollenkaan. ”Tarkoitukseni ei ollut säikyttää.”
”Tämä ei ole hyvä asia, ei ollenkaan hyvä asia”, Lothíriel sanoi kiivaasti, silmät suurina ja pudisti päätään. ”Teidän pitää mennä takaisin, teidän ei sovi olla minun kanssani näin!”
”Mutta me emme ole puhuneet kolmeen päivään. Halusin vain puhua sinun kanssasi.” Éomer katsoi neitoa silmiin, etsien syytä toisen ahdingolle – sinutellen tahallaan.
”Se ei taida olla sopivaa juuri nyt!” Lothíriel voihkaisi.
”Mitä se tarkoittaa, Lothíriel?”
”Meistä puhutaan! Kuningattaren neito vihjasi siihen suuntaan äsken, että meidän oletetaan tekevän… säädyttömyyksiä! Sellaiset puheet eivät ole hyväksi kummallekaan meistä, eivät nyt eivätkä koskaan.”
Éomer tuijotti neitoa hetken aivan ymmällään. ”Jos moisia puhuttaisiin avoimesti, olisin kuullut siitä. Sotilaani eivät voisi vastustaa tilaisuutta piikitellä minua”, hän rauhoitteli sitten. ”Kukaan ei puhu meistä avoimesti.”
”Et voi tietää sitä!” Lothíriel sihahti epätoivoinen ilme kasvoillaan.
”Luota minuun. Tämänkö takia olet pakoillut minua?” Éomer kysyi. Se, että Lothíriel oli seurannut hänen esimerkkiään ja sinutteli myös, oli varmasti hyvä asia, mutta tämä sotku vaati selvittämistä. Neidon halu olla puhumatta hänelle oli ilmeisesti ollut vain pinnallista. Lothíriel oli jo antanut periksi, eikä näyttänyt enää siltä että saattaisi juosta tiehensä minä hetkenä hyvänsä.
”Ei – isäni järjesti minut kuningattaren vaunuihin, koska ei halunnut meidän viettävän niin paljon aikaa kahden”, Lothíriel sanoi ja katseli jonnekin jalkoihinsa. ”Hänestä ei ollut sopivaa, että ratsastin kanssasi koko päivän.”
Éomerista tuntui, että viimeinkin he saattoivat todella puhua, ilman jäykkää muodollisuutta joka heidät oli aiemmin erottanut. ”En ymmärrä, miksi isäsi tekee näin. Olimme kaiken aikaa jokaisen nähtävillä, ja veljesi oli läsnä suurimman osan ajasta. En kutsuisi sitä kahden olemiseksi.”
”Ehkä isä aavisti tämän – ehkä isä aavisti puheet! Hän ei ole ennen juuri välittänyt, jos olen tanssinut jonkun kanssa tai käynyt kävelyllä puutarhassa, vaikka olenkin hänen ainoa tyttärensä. Äiti on ollut se, joka on ollut harmissaan tai asettanut minulle rajoja. Isä on aina ollut minun puolellani tähän asti, hän ei ole estänyt minua puhumasta miesten kanssa. Tosin, kukaan…” Lothíriel hiljeni äkkiä ja puri huultaan.
”Herätit uteliaisuuteni”, Éomer sanoi, kun neito ei jatkanut. ”Kukaan?”
Lothíriel näytti kamppailevan itsensä kanssa. Neito vilkaisi kummallekin sivulleen ja puristi sormensa nyrkkiin. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Sitten Lothíriel katsoi Éomeria silmiin päättäväisen ja ujon näköisenä samaan aikaan. ”Kukaan niistä miehistä ei ollut sinä.”

Muutaman sydämenlyönnin ajan oli täydellisen hiljaista. Kaikki tuntui pysähtyneen, ja Éomer vain katsoi Lothírielia silmiin miettien, mitä kaikkea neidon sanat kätkivät sisäänsä. ”Mitä se tarkoittaa?” Éomer kysyi lopulta. Hän toivoi tietävänsä vastauksen jo, mutta hänen oli saatava kuulla se Lothírielilta itseltään.
”En tiedä”, Lothíriel puuskahti. ”Ajattelen sinua kaiken aikaa.”
Sanat nostivat leveän hymyn Éomerin huulille. ”En siis ole ainoa, jonka mietteet tuppaavat harhailemaan. Minäkin olen ajatellut sinua.”
Lothíriel näytti iloiselta ja järkyttyneeltä, kapea suu tapaili sanoja, mutta ääntä ei tullut. Éomer harppasi pitkän askeleen aivan Lothírielin viereen ja tarttui tätä olkavarsista. ”Tule kanssani huomenna. Vaikka vain pariksi tunniksi, mutta sinun on tultava kanssani.”
”En voi vain kadota. Sitten vasta kaikki alkaisivatkin puhua!” Lothírielin kulmat kurtistuivat.
Éomer tuijotti kauniita kasvoja tietämättä, mitä tehdä. Hän ei kestäisi enää päivääkään erossa Lothírielista, mutta neidon huoli oli tosi.
”Paitsi… jos minä sanon aamulla, että voin huonosti ja haluan jäädä vaunuihin”, Lothíriel ehdotti arasti.
”Minä en voi antaa sinun valehdella takiani”, Éomer kauhistui. ”Vaikka en olisi mitään muuta, niin rehellinen minä olen, sanoissa ja teoissa. Markin miehet eivät ole petoksen ystäviä.” Mutta milloinkaan, milloinkaan ei ollut valhe kuulostanut yhtä hyvältä Éomerin korviin.
”Minä olenkin Gondorista, ja olen valmis valehtelemaan ollakseni kanssasi. Ei voi olla väärin viettää aikaa yhdessä, jos me molemmat sitä haluamme”, Lothíriel sanoi.
Éomer hiljensi vaivoin äänen, joka muistutti Imrahilista ja rehellisyydestä. Dol Amrothin suuriruhtinas ei taatusti ilahtuisi tyttärensä karkailusta, eikä valheeseen osallistuminen asettaisi Éomeria kenenkään suosioon, kaikkein vähiten Lothírielin isän. Valehtelijoilla oli tapana jäädä kiinni. Éomer kuitenkin painoi kaikki järjen sanat mielensä perukoille.
”Hyvä on. Tulen hakemaan sinua aamulla.” Tarve viettää aikaa Lothírielin kanssa oli liian voimakas vastustettavaksi.
Lothírielin kasvoille levisi riemu. ”Me näemme siis aamulla.”
”Me näemme aamulla”, Éomer lupasi, puristi kevyesti neidon käsivarsia ja astui kauemmas. Lothíriel heitti hänelle säteilevän hymyn ennen kuin kääntyi ja kiirehti pimeyteen.

*

Lothíriel tuijotti taivaalle vatsa ilonsekaisesta jännityksestä solmussa. Éomer oli tullut hänen peräänsä, Éomer oli puhunut hänelle, Éomer oli kaivannut häntä! Ja he ratsastaisivat taas yhdessä aamun tullen. Lothíriel hymyili pimeydelle ja pidätti onnellisen naurun. Hän ei välittänyt siitä, että hänen piti valehdella tiensä Éomerin seuraan; tärkeintä oli se, että mies oli etsinyt hänet käsiinsä. Lothíriel ei malttanut odottaa aamua.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Ezellohar
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Ma Marras 18, 2013 4:06 am
Paikkakunta: Minas Tirith

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 3. luku 13.1.)

Viesti Kirjoittaja Ezellohar » Ti Tammi 21, 2014 4:00 am

Wuhuu, uusi luku!
Pakko sanoa, että hieman nauratti kun kommenttien kommentoimiset alkaa olee lähes yhtä pitkiä ku itse luvut. XD
No, ei siinä mitään, niitäkin on kiva lukea.

Uuu, draamaa peliin! Vaikuttipas tuo Arwenin seuraneiti ilkeältä. Tais olla kateellinen. Ja no, naiset yleensä huomaa tollaset asiat, vaikka mitään
kummallista ei olis vielä ehtiny tapahtua. Miehet ei vaan tajua. :lol: Mut toisaalta, jos on ykskin kateellinen naikkonen ja se alkaa levittää jotain juorua niin.. Ei hyvää seuraa. Toivottavasti Éomer ja Lothíriel ei saa mitään juoruja osakseen!
Nerwen kirjoitti: ”Minä olenkin Gondorista, ja olen valmis valehtelemaan ollakseni kanssasi. Ei voi olla väärin viettää aikaa yhdessä, jos me molemmat sitä haluamme”, Lothíriel sanoi.
Hehe, tää oli mun lempparikohta! Just hyvä! Mä oon ajatellukin aina, et Rohanin ja Gondorin ihmiset eroaa toisistaan aika tavalla ja toi lause on kyllä sen ajatuksen ruumiillistuma. Hyvä, Gondorin naiset tekee mitä vaan saadakseen sen mitä haluaa, way to go girl!
"The Ring! Is it not a strange fate that we should
suffer so much fear and doubt for so small thing?"

- Boromir

.::Vuoden Tulokas 2014::.

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 4. luku 20.1.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » To Tammi 23, 2014 10:00 pm

Minä aina niin odotan tätä, on mukavaa että päivität säännöllisesti. Ja on oikeastaan onni, että täällä on tämä jatkoficci menossa, koska se auttaa minua pysymään sillä tasolla mukana Keski-Maassa, että pystyn kirjoittamaan omaa ficciäni (edes hitaasti).

Pidän Arwenistasi. Hänestä saa sellaisen arvokkaan vaikutelman, mutta ei liian, ja olisin itse asiassa mielelläni kuunnellut hänen juttujaan Lorienista ja Imladrisista, mutta ilmeisesti Lothírielia ei sitten kiinnostanut niin paljon. Sitä se rakkaus teettää. ;) Ja nuo seuraneidit ovat kyllä hyvä lisä tähän. Olen joskus ajatellut, että pitäisi tehdä sellainen Downton Abbey -tyyppinen ficci, jossa puolet tapahtumista kuvataan palvelusväen näkökulmasta.

Tuo Merrin guest appearance oli ihana. :) Ja tämä Erinel sitten, hänpä uskalsi puhua suuriruhtinaan tyttärelle aika tylysti. Tuli mieleen, että varmaan oli itsekin tsiigaillut Éomeria ja oli mustasukkainen. Mutta ihan hauska ja kiinnostava käänne kuitenkin. Kyllähän tuollaiset huhut voisivat pilata neidon maineen, siis jos tosiaan vielä kuvitellaan hieman enemmän kuin mitä todellisuudessa on tapahtunut. Vaikea niitä on vääriksikään todistaa. Mutta sen perusteella, mitä Éomer kertoi, vaikuttaisi siltä, ettei mitään juoruja oikeasti ollut liikkeellä, ja että tuo Erinel halusi vain kiusata, ja ehkä saada Lothírielin luovuttamaan Éomerin suhteen.

Tuo kohta jonka Ezellohar lainasi oli kyllä mielenkiintoinen. Itse en pidä gondorilaisia sen epärehellisempinä kuin rohanilaisia, mutta kenties vähemmän suorasukaisina. Sen voi tietysti tulkita niin, että gondorilaiset ovat valmiimpia taivuttamaan totuutta silloin kun tarve vaatii. Minulle ei kuitenkaan ihan avautunut, kuinka sairauden teeskenteleminen ja vaunuihin jääminen auttaisi Lothírielia ratsastamaan Éomerin kanssa salaa. Ilmeisesti näin Lothíriel välttäisi kuningattaren vaunut, mutta kai joku kuitenkin näkee, kun hän lähtee ratsastamaan Éomerin kanssa... (Ääh, pääni on kyllä ollut jo pitkään ihan tukkeessa, kiitos Armitage-yliannostuksen, josta olisi pitänyt varoittaa Hobitti blu-rayn kannessa! Nyt tahdon vain lisää, lisää, lisää...) Joka tapauksessa, tämä jäi kiinnostavaan kohtaan. Jään odottelemaan, mihin suuntaan tilanne kehittyy. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 4. luku 20.1.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ti Tammi 28, 2014 12:47 pm

Ezellohar, kiitos! Minulla on paha tapa vastata kommentteihin pitkästi, ehkä joskus jopa liian pitkästi. Pitäisi varmaan rajoittaa vähän. Mutta Erenielin suhteen osut aika oikeaan, tämä taitaa olla kateellinen. Tuo lainaamasi lause on sellainen, mitä pohdin aika pitkään, koska gondorilaiset tuskin häviävät rehellisyydessä rohanilaisille. Tuo idea siinä kuitenkin oli, Lothíriel halusi olla Éomerin kanssa ja oli valmis tekemään jotain sen eteen.

Mithrellas, kiitos. Minäkin tykkään säännöllisesti päivittämisestä. Sitä saa jotakin aikaan, kun on deadline. Tosi kivaa, jos tykkäät Arwenista ja Merristä! Merri nyt varsinkin oli vähän sellainen random cameo tuolla, ei varsinaisesti vienyt tarinaa mitenkään eteenpäin, mutta halusin silti laittaa hänet sinne, kun aikaa jotenkin piti kuluttaa. :roll: Ja Ereniel taitaa olla nimenomaan kateellinen, tuo juttu nyt ainakin vielä on ihan hänen omassa päässään.

Kuten jo Ezelloharille tuosta kohdasta sanoin, pohdin sitä aika kauan. Gondorissa tuskin ollaan yhtään sen valehtelevampia kuin Rohanissa, mutta siinä oli tausta-ajatuksena enemmän se, että Lothíriel halusi olla Éomerin kanssa ja oli valmis valehtelemaan sen takia, ei niinkään tuo kansojen ero. Se ei ehkä tullut ulos ihan niin kuin sen piti. Ja juu, tuossa vaunuhommassa ei ole ihan niin paljon logiikkaa kuin siinä voisi olla. :?

A/N: Olen ollut kipeänä tässä pari päivää, joten jos täällä on kummallisia virheitä, jotka eivät ole omiin silmiini sattuneet, ne johtuvat siitä, että minulla on pää täynnä räkää eikä aivotoiminta välttämättä kaikkein parhaimmillaan.

5. Luku: Karkulaiset

Lothírielin oli yllättävän helppo kertoa isälle voivansa huonosti. Hän oli hermostuksesta ja odotuksesta tuskissaan, hänen vatsansa oli epämukava pallo ja hänen kätensä hikosivat. Isä katsoi häntä hetken ja nyökkäsi, kehotti lepäämään. Lothíriel huokasi, sulki silmänsä ja nojasi vaununpenkin selkämykseen odottamaan, että Amrothos ja isä lähtisivät matkoihinsa. Amrothos toivottikin mukavaa päivää ja ratsasti tiehensä varsin pian – kai jonnekin nuorempien Gondoria edustavien sotilaiden luokse. Veli oli saanut sodassa ystäviä, tai niin Lothíriel oli isältään kuullut.

Lothírielista tuntui, että isä sen sijaan kuhnaili vaunujen luona paljon tavallista kauemmin.
”Pärjäätkö nyt varmasti?” isä tuli vielä kysymään.
”Kyllä, isä. En ole tässä ensimmäistä kertaa”, Lothíriel sanoi ja toivoi, että isä menisi jo pois.
Imrahil nyökkäsi tyttärelleen. ”Hyvä on. Koeta levätä.”
”Koetan. Voisitko välittää viestin kuningatar Arwenille?” Lothíriel kysyi ja pelkäsi jo hoputtaneensa liikaa.
”Minä kerron hänelle, älä huolehdi siitä”, isä sanoi vain, nousi ratsaille ja lähti matkoihinsa. Lothíriel huokasi helpotuksesta ja toivoi, että Éomer tulisi pian. Hänen ajurinsa ei ollut vielä tullut takaisin sieltä, minne ikinä olikaan hetki sitten lähtenyt, ja Éomerin pitäisi ilmestyä ennen ajurin paluuta.

Lopulta mies tuli, koputti rystysillään vaunun laitaan. Lothíriel suoristi helmansa – hän oli pitkään sinä aamuna yrittänyt valita käytännöllisen ja kauniin väliltä, ja päätynyt lopulta käytännölliseen – ennen kuin laskeutui vaunuista Éomerin vierelle jännitystä täynnä.
”Uskoiko isäsi sinua?” Éomer kysyi tervehdittyään.
”Uskoi. Mennään, ennen kuin kukaan huomaa!” Lothíriel kiirehti. Hän halusi pois vaunujen luota. Isä ei saisi tietää hänen karkailustaan.
”Hevoset odottavat vähän matkan päässä”, Éomer sanoi. ”Tulehan.”

Éomer johti Lothírielin muutamien, vielä tyhjien vaunujen välistä, pois saattueesta ja tieltä. Jonkin matkan päässä seisoi Rohanin Ratsastaja, mies, jolla oli pitkä, vaalea parta, ja joka piteli kahta hevosta – Éomerin ruunikkoa ja Talvea.
”Kiitos, Fréa”, Éomer sanoi ottaessaan mieheltä ohjat. Fréaksi kutsuttu mies nyökkäsi ja lähti takaisin vaunujen suuntaan sanaakaan sanomatta. Lothíriel tuijotti miehen perään.
”Hän tietää?”
Éomer nyökkäsi. ”Mutta ei puhu. Fréa on hyvä mies, uskollinen.”
Éomer piteli kiinni Talvesta, ja katsoi Lothírielia odottavasti. Lothíriel totesi, että joskus oli parempi niellä ylpeytensä kuin nolata itsensä. Hän nousi satulaan ja hymyili miehelle. ”Valmis.”
”Hienoa. Ajattelin, että meidän on parempi kulkea täällä sivussa, poissa saattueesta. Pääset iltapäiväksi takaisin”, Éomer sanoi noustessaan ratsaille. ”Siellä on joka tapauksessa liikaa silmiä, joten on parempi, ettei meistä kumpikaan katoa koko päiväksi.”
”Kuulostaa varsin järkevältä”, Lothíriel vastasi.

He lähtivät liikkeelle. Tie jäi heidän oikealle puolelleen, vasemmalla kohosivat Gondorin vuoret, korkeina taivasta vasten. Pilviä oli hieman enemmän kuin edellisinä päivinä, mutta sää oli silti kaunis. Pilvet heittivät varjoja vuorten rinteisiin, muutama lintu kaarteli jossakin kaukana. Lothíriel tunsi riemun kuplivan sisimmässään. Hän oli karannut, eikä mikään teko ollut koskaan tuntunut yhtä hyvältä. Hän oli Éomerin kanssa, päivä oli täydellinen ja isä ei voisi ottaa tätä häneltä pois. Kielletyn asian tekeminen sai Lothírielin tuntemaan olonsa vapaaksi, voimakkaaksi.

”Vieläkö meillä on pitkä matka sinun maahasi?” Lothíriel kysyi, kun he olivat ratsastaneet jonkin aikaa helpossa hiljaisuudessa.
”Muutamia päiviä. Tuo tuolla vasemmalla on Erelas, yksi kokkohuipuista – sen jälkeen niitä on vielä kolme ennen kuin tulemme rajalle.” Éomer osoitti vasemmalle kohti vuoria. ”On mukavaa päästä kotiin.”
”Varmasti”, Lothíriel totesi. ”Minä en ole käynyt kotona sen jälkeen, kun huhtikuussa lähdimme Minas Tirithiin kuningas Elessarin kruunajaisia varten. Isä, Amrothos ja Erchirion ovat olleet poissa kotoa sitäkin kauemmin.” Äkillinen koti-ikävä yllätti Lothírielin. Hän ei ollut kertaakaan uinut lämpimässä kesämeressä tänä vuonna. Vuosi alkoi jo kääntyä kohti syksyä, ja ilma olisi jo viilennyt kun hän seuraavan kerran näkisi kotirannan vaahtopäät.
”Se on pitkä aika. Olet siis ollut matkalla jo kolme kuukautta?” Éomer laski.
”Niin olen. Se tuntuu kovin pitkältä ajalta, kun on tapahtunut niin paljon.” Eniten Lothírielia hämmensi se, että hän oli nähnyt Éomerin ensi kerran yli kaksi kuunkiertoa sitten.
”Millaista on Dol Amrothissa?” Éomer kysyi. ”En ole koskaan käynyt meren rannalla.”
”Etkö todella?” Lothíriel ei osannut edes kuvitella, millaista oli, kun ei ollut koskaan nähnyt merta. ”Dol Amroth on kaunis. Kaupunki on valkoinen niin kuin Minas Tirith, mutta eri tavalla. Meidän talomme on lähellä rantaa, niin että ylempien kerrosten ikkunoista näkee meren. Lokkeja ja merikotkia on paljon, ihmiset kalastavat, satama on vilkas. Rannoilla on vaaleaa hiekkaa, ja meri on suunnaton.”
”Kuulostaa siltä, että jonakin päivänä minun on tultava näkemään kaikki itse”, Éomer sanoi.
”Ehdottomasti!” Lothíriel innostui. ”Jokaisen pitäisi nähdä valtameri edes kerran elämässään.”

*

Oli vangitsevaa katsoa, miten Lothírielin kasvot syttyivät neidon puhuessa kodistaan. Éomer huomasi hymyilevänsä toisen innolle, ja antoi hymyn jäädä kasvoilleen. Lothíriel jatkoi elävää kuvaustaan paikasta, joka selvästi oli neidolle rakas ja tärkeä. Siniset silmät loistivat, suupielet olivat taipuneet hymyyn ja jokainen tunne kuului neidon äänestä. Tämä kertoi Dol Amrothin lähellä sijaitsevista maataloista ja kartanon puutarhasta, suihkulähteestä ja polusta merenrannan poukamaan. Jälleen kerran Éomer unohti kaiken muun Lothírielin täyttäessä hänen korvansa, silmänsä ja mielensä.
”Entä Edoras? Voi, kerro minulle Edorasista!” Lothíriel pyysi.
”Näet Edorasin pian”, Éomer sanoi. ”Sekin on kaunis kaupunki, mutta varmasti hyvin eri tavalla kuin sinun Dol Amrothisi. Edoras on kukkulalla Lumivuon itärannalla. Se on puusta rakennettu linnake – kaupunkia ympäröi muuri ja vallihauta. Kaupunki on helppo puolustettava. Kaiken keskellä on Meduseld, kuninkaiden kullalla katettu sali. Edorasista ei näe merta, mutta aavat ruohotasangot levittäytyvät kaupungista pohjoiseen.” Parin viikon kuluessa he olisivat Edorasissa. Éomer odotti kotiinpaluuta, hän näkisi sisarensa jälleen, Théoden saisi arvolleen sopivat maahanpanijaiset, ja Éomer saisi tilaisuuden esitellä kartanoa Lothírielille.
”Edoras kuulostaa niin kovin erilaiselta. On jännittävää päästä näkemään kaikki omin silmin”, Lothíriel totesi katse kaukaisuudessa.
”En malta odottaa, että pääsen esittelemään sinulle paikkoja”, Éomer tunnusti saamatta silmiään irti Lothírielista.

Pari tuntia kului nopeasti ja heidän keskustelunsa virtasi aiheesta toiseen. Heidän päiväksi jättämänsä saattue kulki edelleen tietä pitkin eteenpäin, ja Éomer varmisti aina silloin tällöin, etteivät he jääneet kovasti saattueesta jälkeen. Kun aurinko oli keskipäivän aikoihin korkeimmillaan, hän ja Lothíriel jalkautuivat syömään eväitä, jotka Éomer oli aamulla satulalaukkuihinsa pakannut. Lothíriel vaikutti ilahtuvan kovasti.
”Nyt meidän ei tarvitse mennä muiden luokse lounastamaan”, neito sanoi silmät tuikkien.
”Se oli tarkoitukseni”, Éomer naurahti levittäessään maahan huovan, jolle he voisivat istua. ”Muut eivät ole vielä pysähtyneet. Ajattelin, että olisi parasta palata hieman ennen lounasta, koska isäsi saattaa tulla katsomaan sinua lounasajan tullen.”

Lothíriel istahti alas ja katsoi tyytyväisesti Éomerin kiireessä pakkaamia voileipiä, juustoa ja muutamaa omenaa. Ruokaa ei ollut läheskään niin paljon kuin mitä heille olisi saattueessa tarjottu, mutta se ei näyttänyt haittaavan. Éomer liittyi Lothírielin seuraan huovalle löysättyään hevosten satuloita. He söivät toverillisessa hiljaisuudessa auringon paisteessa. Éomerin mielestä vaatimaton ateria veti vertoja monelle juhlalle.

Syötyään Lothíriel kohotti kasvonsa taivaalle ja sulki silmänsä antaen auringon lämmittää poskiaan. Sinä päivänä neidon tummat hiukset olivat paksulla palmikolla, jonka pää putosi Lothírielin lantion tienoille. Éomer antoi itselleen luvan katsella. Hänen silmänsä kulkivat selkeää leukalinjaa alas juuri erottuville solisluille, tumman kankaan verhoamille rinnoille ja kapealle uumalle. Lothíriel oli kaunis, haltiavaltiatarta kauniimpi, istuessaan nurmella yksinkertaisessa puvussaan.
”Sinä katselet minua”, Lothíriel virkkoi hiljaa. Neidon posket olivat punehtuneet, siniset silmät kohtasivat Éomerin katseen ujoina.
”Totta kai katson. Sinä olet kaunis.”
Lothíriel käänsi katseensa pois. ”Imartelet.”
”En”, Éomer kielsi ja tarttui Lothírielia lempeästi leuasta kääntääkseen neidon kasvot takaisin kohti omiaan. ”Sanon vain, mitä ajattelen.”
Lothíriel räpytteli silmiään ja hengitti kiihtyneesti.

*

Éomerin harmaa katse oli avoin ja rehellinen, Lothírielin oli vaikea hengittää. Hän tunsi punan poskillaan ja toivoi, ettei punastuisi niin herkästi, se oli noloa. Hän ei tiennyt mitä ajatella – koskaan, koskaan ei mies ollut puhunut hänelle noin suoraan. Éomer oli niin lähellä, miehen sormet lämpimät ja hellät hänen ihollaan. Kosketus lähetti vilunväreitä Lothírielin selkää alas. Miehen vaaleat hiukset kiilsivät auringossa, leukaan oli kasvanut sänkeä. Myös miehen poskille oli kohonnut hento puna. Éomer nojasi lähemmäksi, ja äkkiä Lothíriel tajusi itsekin liikkuneensa miestä kohti. Hän sulki silmänsä ja koetti epätoivoisesti hiljentää villisti hakkaavan sydämensä, jonka ääni täytti hänen korvansa hukuttaen kaiken muun.

Sitten Lothíriel tunsi miehen hengityksen huulillaan, ja kevyen, pehmeän kosketuksen. Puolivahingossa Lothíriel raotti huuliaan. Suudelma syveni nopeasti; Lothíriel tunsi miehen kielen alahuulellaan ja vetäytyi kiireesti pois.

Lothíriel tuijotti miestä tietämättä mitä sanoa nyt, tietämättä, mitä tehdä. Mies oli juuri suudellut häntä! Sen enempää pohtimatta Lothíriel pomppasi pystyyn ja suoristi helmojaan tärisevin käsin, selkä miestä kohti.
”Lothíriel…” Éomerkin nousi seisomaan.
”Olisi… olisi ehkä parempi, jos veisit minut nyt takaisin muiden luokse”, Lothíriel sai sanottua. Hän vapisi päästä varpaisiin, eikä hän kyennyt lopettamaan. Éomer oli juuri suudellut häntä! Lothírielia heikotti, hänen oli kuuma. Rohanin nuori, uskomattoman komea ja niin ystävällinen kuningas oli juuri suudellut häntä, eikä hän tiennyt mitä seuraavaksi kuuluisi tehdä. Hän tarvitsi aikaa, hän ei ollut valmis tähän. Éomer… Éomer varmaankin oli pelästynyt hänen äkillistä hermostumistaan.
”Tietysti, jos haluat takaisin, minä vien sinut takaisin”, Éomer vastasi Lothírielin selän takaa. Lothíriel kuuli, miten mies keräsi huovan maasta.
”Éomer, minä…” Lothíriel kääntyi ja uskaltautui kohtaamaan miehen. Hän kohotti täriseviä käsiään ilmaan miehen nähtäville. Éomer katsoi häntä hetken ennen kuin astui hitaasti hänen viereensä.
”Oletko sinä kunnossa?”
Lothíriel nyökytteli kiivaasti pystymättä puhumaan.
”Rauhoitu. Kaikki on siis hyvin.” Éomer otti Lothírielin kädet omiinsa hitaasti mutta varmasti, ääni matalana kuin Lothíriel olisi ollut pelästynyt eläin. Lothíriel saattoi hengittää jo vähän vapaammin. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja keskittyi hengittämään sisään, ulos, sisään, ulos. Se auttoi, hänen hakkaava sydämensä tuntui hidastavan tahtia. Éomerin lämpimät kädet pitelivät edelleen hänen omiaan.
”Minun ei ollut tarkoitus säikyttää sinua noin”, Éomer sanoi hiljaa.
”Tarkoitukseni ei ollut säikähtää noin”, Lothíriel vastasi ja nielaisi kurkkuunsa nousseen palan.
Éomer naurahti lämpimästi. ”Haluatko vielä takaisin saattueeseen?”
”Luulen, että niin olisi parempi”, Lothíriel sanoi. Pettymys Éomerin kasvoilla sattui häneen, mutta hän tarvitsi aikaa.
”Hyvä on”, mies sanoi vain.
”Éomer, älä ole vihainen minulle. Tarvitsen aikaa. Haluan vain selvittää ajatukseni.”
”Hyvä on, Lothíriel. Älä huolehdi.” Lothíriel oli varma, että hänellä oli syytä huoleen, mutta antoi asian olla. Jos hän yrittäisi selittää, hän saisi asiat vain entistä pahemmin solmuun.

*

Matka takaisin toisten luo oli hiljainen. Éomer oli kiukkuinen itselleen; hänen olisi pitänyt tehdä jotakin toisin. Lothíriel vaikutti olevansa ajatuksissaan jossakin kaukana poissa, eikä Éomer ollut varma, miten suhtautua. Hän ei voinut katua tekoaan, mutta hän ei ollut osannut aavistaa tällaisia seurauksia. Hän oli luullut, että Lothíriel ymmärsi, mitä hän ajoi takaa – hän oli luullut Lothírielin haluavan samaa. Äkkiä he olivat kauempana toisistaan kuin kertaakaan tapaamisensa jälkeen, ja se tuntui pahalta.

He saavuttivat saattueen varsin nopeasti. Dol Amrothin vaunujen ajuri näytti kummastuneelta, mutta pysähtyi kun sitä häneltä pyydettiin. Lothíriel nousi vaunuihin ja hymyili hätäisesti Éomerille ennen kuin käänsi katseensa eteenpäin ja pyysi ajuria lähtemään liikkeelle. Éomer huokasi ja ratsasti itse kuninkaan vaunujen luokse palauttamaan Talven Fréalle.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Aiwendil
Samooja
Viestit: 417
Liittynyt: Ma Maalis 04, 2013 3:57 pm
Paikkakunta: Ent'asumus

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 5. luku 28.1.)

Viesti Kirjoittaja Aiwendil » Ti Tammi 28, 2014 6:29 pm

Ooh, tämähän käy mielenkiintoiseksi! (Tai siis sehän oli alusta lähtien kiinnostava, mutta you know what I mean.)

Edelleen, kuvailu ja kerronta ovat ihania. Kirjoitat todella hyvin. Tapahtumat ei tapahdu liian nopeasti eikä liian hitaasti, kaikki tuntuu kulkevan juuri oikeaan tahtiin. Koko tämä luku oli hieno. Tunnelma on ihana, kerronta on ihanaa, henkilöt (varsinkin Éomer ^^) on ihania. Suutelu-kohtaus oli erittäin hyvin kirjoitettu, Lothírielin reaktio oli jotenkin puoliksi arvattavissa. Vaikka min olisin kyllä toivonut pidempää suutelu-kohtausta, mutta eiköhän me sellainen myöhemmin saada. Enpä taida keksiä muuta sanottavaa. Pidän tästä päivä päivältä enemmän. :) -Aiwen
"I do not have a poetic bone in my body
and I don't want to say you left -
but my heart is no longer in my chest."

Kälätäti 2014 Kiitos kaunis!

Vastaa Viestiin