Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel PG-13 15.luku 22.4. Valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 5. luku 28.1.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » La Helmi 01, 2014 9:33 pm

Mukavaa taas päästä lukemaan tätä leppoisaa ficciä. Oikeasti luen uuden luvun aina heti kun se ilmestyy, mutta kommentin kirjoittaminen näyttää aina viivästyvän. Mutta on pakko tunnustaa, että olen alkanut toivoa, että seurue pääsisi jo perille, koska matkaa on nyt tehty jo aika pitkään. ;)

Minulla kävi mielessä, että Éomer olisi voinut matkata siellä vaunuissa Lothírielin kanssa, eikä kukaan olisi välttämättä huomannut mitään. Vai olisiko kenties ollut liian uskaliasta laittaa nämä kaksi yhtä aikaa pieneen suljettuun tilaan? :mrgreen: Minusta olisi kyllä ollut mielenkiintoista nähdä, mitä siitä olisi seurannut. Mutta tuo karkaaminen Éomerin kanssa oli tietysti Lothírielille tavallaan yksi askel kohti vapaampaa elämää, ja siinä mielessä ymmärrän miksi halusit kirjoittaa noin.

Tuo suutelukohtaus ja ylipäänsä koko lounastaminen oli kyllä tosi suloisesti kuvattu. Ja Lothírielin hysteerinen suhtautuminen tapahtuneeseen oli söpöä. Sinänsä kyllä ihan ymmärrettävä reaktio. Onhan Éomer sentään kuningas, ja toisaalta Lothíriel hyvin kokematon ja tiettyyn säädyllisyyteen kasvatettu, niin varmasti tällainen tulee vähän shokkina.

En nyt kauheasti keksi sanottavaa tästä luvusta, koska tekstisi on tietysti yhtä laadukasta kuin aiemmissa luvuissa, eikä tässä kovin paljon tullut uusia juonenkäänteitä analysoitavaksi. On tietysti kiinnostavaa nähdä, miten Lothíriel toipuu tuosta suudelmasta, vai pilasiko Éomer tosiaan kaiken lähestymällä neitoa liian nopeasti. Eli jatkoa odotellessa. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 5. luku 28.1.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ma Helmi 10, 2014 6:20 pm

Aiwendil, kiitos! Hienoa, jos tämän tahti on sinusta sopiva - välillä tuntuu, että teksti ei etene millään ja että kaikki olisi liiankin hidasta, mutta olen tyytyväinen, jos lukijalle ei välity sama. Hyvä, että pidit luvusta muutenkin. Lothírielin reaktio taisi olla hänelle aika luonteenomainen, mutta toivoin kyllä, että se olisi hämmentänyt edes vähän :roll: Halusin, ettei tämä ole niitä ficcejä joissa asiat henkilöiden välillä kehittyvät helposti ja he vain ovat ihastuneita ja rakastuneita joka hetki.

Mithrellas, kiitos! Valitettavasti perille päästään vasta ensi viikolla, tämä matka söi ficin ihan kokonaan... Tuosta Éomerin matkaamisesta vaunuissa, itse näen suuriruhtinaan vaunut kattamattomina, jolloin niissä istuvat ovat kaikkien näkösällä. En ole tainnut sitä itse ficciin kirjoittaa o.O Ja olet ihan oikeassa siinä, että karatessaan Lothíriel saa tilaisuuden tehdä oman päänsä mukaan. Ja juuri näin, Lothíriel on kovin kokematon ja sääntöjä kunnioittava, joten hän ei ihan osannut ajatella mitään tapahtuvan.

A/N: Olen kamalan pahoillani, että viime viikko jäi välistä. Olin parantumassa flunssasta, koko ajan väsynyt enkä saanut aikaan yhtään mitään - lisäksi tämä luku vaati kamalan paljon editointia, eikä siltikään ole sitä mitä sen pitäisi olla. Toivottavasti annatte anteeksi, koitan päästä vähän paremmalle tasolle tulevaisuudessa tällaisen höpinän sijaan. Luvusta tuli editoinnissa aika Éomer-painotteinen, mutta ehkä se ei ole iso vahinko.


6. Luku: Yli rajan

”…Lothíriel edelleen huonovointinen?”
Éomer havahtui kuullessaan Lothírielin nimen kuningattaren suusta. Hän näki Imrahilin nyökkäävän Arwenille ilme vakavana.
”Kyllä, rouva. Hän sanoo sen olevan normaalia, mutta alan huolestua. Hän sanoi menevänsä aikaisin nukkumaan, eikä siksi halunnut tulla nuotiolle. Toivon, että hän olisi huomenna parempi.” Imrahil tuijotti tuleen ja Éomerin piti sulkea silmänsä. Tämä oli hänen aiheuttamaansa.
”Me kaikki toivomme niin, suuriruhtinas”, kuningatar Arwen sanoi lempeästi.

Oli kulunut kolme päivää siitä, kun Lothíriel oli karannut ratsastamaan Éomerin kanssa, eikä neitoa ollut sen jälkeen juuri näkynyt. Lothíriel oli pysynyt poissa kaikkialta, missä olisi voinut törmätä Éomeriin, ja se sattui. Éomer oli luullut, että Lothíriel oli tuntenut samoin kuin hän – Éomer oli luullut, että kaikki oli hyvin. Hän oli erehtynyt, eikä tämä erehdys ollut hänen ensimmäisensä. Seuraavana päivänä he ylittäisivät Rohanin rajan, ja Éomer oli toivonut, että olisi saanut tehdä sen Lothíriel seuranaan. Hänen toiveensa ei taitaisi kuitenkaan toteutua.

”Olet ollut kovin hiljainen viime päivinä, Éomer”, Aragorn virkkoi hiljaa hänen vierestään. ”Mikä mieltäsi painaa?”
Hetkeen Éomer ei osannut vastata. ”Jotakin tapahtui”, hän totesi lopulta. ”Enkä tiedä, mitä tehdä nyt.”
Aragornin harmaat silmät tutkailivat häntä tarkasti. ”Ei ole tapaistasi puhua arvoituksin.”
”On asioita, joista ei voi aina puhua suoraan.” Éomer käänsi katseensa toisaalle ja kohtasi vahingossa Arwenin seuraneidon katseen, ennen kuin tyttö laski silmänsä maahan. Aivan kuin neito olisi yrittänyt kuunnella.
”Liittyykö suuriruhtinaan tytär tähän jotenkin?” Aragornin ääni oli hiljainen tulen rätinän alla.
”Mitä?” Éomer kysyi terävästi.
”Sinä ratsastit hänen kanssaan yhtenä päivänä, ja näin teidän kävelevän yhdessä pari päivää sitten”, Aragorn selitti. ”Samoojan silmät. Älä huolehdi, uskon salaisuutesi olevan turvassa.”
Éomer ei saanut hymyä kasvoilleen. ”Toimin ennen kuin ajattelin, mikä taitaa olla suurin vikani”, hän tunnusti sitten.
”Älä soimaa itseäsi”, Aragorn sanoi. ”Itsensä syyttämisestä ei ole koskaan apua kenellekään.”
Se oli aivan totta, Éomer tajusi. Hän ei ollut oma itsensä.
”Minun täytyy puhua hänelle”, Éomer päätti sitten. Poissa pysyminen ei ollut enää vaihtoehto.
Aragorn nyökkäsi sanomatta sanaakaan. Éomer nousi ja lähti toivottamatta hyvää yötä.

Suuriruhtinaan vaunuja ympäröi hämärä. Taivas oli tummansininen, aurinko jo kadonnut länteen. Tuuli oli noussut, se suhisti ruohikkoa Éomerin jaloissa. Lothírielin veljeä tai vaunujen ajajaa ei näkynyt; hänellä oli onni myötä. Lothíriel näkyi istuvan vaunuissa. Päästessään lähemmäs Éomer tajusi, että neito nukkui. Lothíriel oli käpertynyt penkin nurkkaan puoli-istuvaan asentoon. Se näytti varsin epämukavalta, ja Lothíriel tuskin oli tarkoittanut nukahtaa niin. Neito näytti kovin nuorelta ja jollakin tavalla hauraalta, huulet hieman raollaan ja muutama hiussuortuva kampauksesta karanneena, kasvot avoimina. Éomerin teki mieli vetää toinen rintaansa vasten ja pitää ikuisesti lähellään. Se mahdollisuus saattoi nyt olla iäksi poissa, mutta ehkä Éomer voisi yrittää vielä.

”Lothíriel.” Éomer kurkotti silittämään neidon käsivartta varovasti. Hän ei halunnut pelästyttää toista liikaa.
Lothíriel hätkähti ja neidon silmät aukenivat. Tuijotettuaan hetken tyhjään Lothíriel huomasi Éomerin, avasi suunsa ja sulki sen taas. ”Éomer.”
”Hei. Haluaisin puhua kanssasi, mikäli se vain sopii”, Éomer sanoi rauhallisesti.
Lothíriel räpytteli silmiään ja hieraisi nenänvarttaan. ”Tule istumaan.”

Éomer hymyili kiivetessään vaunuihin. Hänellä oli tilaisuus, ja hän aikoi käyttää sen niin hyvin kuin taisi. Hän istui Lothírielia vastapäätä ja selvitti kurkkuaan.
”Minun kuuluisi kai pyytää anteeksi”, hän aloitti suoraan.
Lothíriel puri huultaan ja katsoi sitten häntä silmiin. ”Ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Minä… minä tässä taidan olla selityksen velkaa. En oikein tiedä, miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin, vaikka olen yrittänyt keksiä sille syitä kaiken aikaa.”
”Minä yllätin sinut, sinä säikähdit. Asiasta ei tarvitse tehdä sen vaikeampaa”, Éomer totesi yksinkertaisesti.
Lothíriel puuskahti turhautuneesti. ”Ei siinä taida olla koko totuus – vaikka koen oloni todella typeräksi, kun olen istunut täällä päiväkausia pohtimassa käytöstäni ja ajatuksiani, ja sitten sinä vain tulet sanomaan mitä tapahtui.”
”Olet aivan selvästi ajatellut liikaa”, Éomer sanoi lämpimästi. Lothírielin ärtymys hymyilytti häntä. ”Et sinä ole typerä, sinun pitää vain rauhoittua vähäsen.”
Lothíriel palautti hänen hymynsä, epävarmasti, mutta kuitenkin. ”Olen helpottunut, ettet ole vihainen.”
Éomer katseli neitoa hetken. ”Ei, Lothíriel, et ole antanut minulle mitään syytä sellaiseen. Vai oletko jättänyt kertomatta komeasta sulhasestasi kotona Dol Amrothissa?”
”Mitä?” Lothírielilta pääsi hämmentynyt nauru. ”Ei, ei sellaista ole.”
”Maailmassa ei siis ole ainuttakaan syytä olla sinulle vihainen”, Éomer sanoi leikilliseen sävyyn, mutta tarkoitti sitä tosissaan. Hän ei voisi olla vihainen Lothírielille, ei ainakaan tällaisen asian tähden.
”Se on hyvä”, Lothíriel sanoi arasti. ”Olisi kauheaa, jos olisit suuttunut.”
Éomer kallisti päätään napatakseen Lothírielin katseen. ”Miksi me puhumme tällaisesta? Lothíriel, sinun ei tarvitse pelätä sellaisia tunteita minun puoleltani. Minä pidän sinusta. Luulin, että olin tehnyt sen selväksi jo aiemmin.” Hän päätti ottaa riskin ja tarttui Lothírielin käsiin.
Lothíriel puristi hänen sormiaan, ei vetänyt käsiään pois. ”Se… minä… minäkin pidän sinusta”, neito sanoi hyvin, hyvin hiljaa.
Éomer antoi hymyn levitä kasvoilleen ja lämmön sisälleen.

*

Lothíriel ei ollut uskoa, että hän oli oikeasti saanut ne sanat suustaan. Éomer tiesi nyt. Ja niin taisi tietää hän itsekin – Éomer oli sanonut pitävänsä hänestä. Lothírielin ajatukset olivat yhtä mylläkkää niin kuin ne olivat olleet jo viimeiset kolme päivää. Hän oli syyttänyt itseään kaiken pilaamisesta ja pelkuruudesta, hän oli toivonut, että voisi elää kaiken uudelleen ja toimia toisin. Hän oli valvonut pitkään yöhön sisälmykset velloen, koska hänestä tuntui hyvältä ja pahalta samaan aikaan. Hän ei ollut uskaltanut kohdata Éomeria tai Erenieliä, hän oli mieluummin tukeutunut valheeseensa ja pysynyt piilossa. Häntä pelotti, häntä hirvitti, mutta Éomer oli suudellut häntä, se oli todella tapahtunut. Ja nyt mies oli siinä, piti häntä käsistä ja sanoi pitävänsä hänestä.
”Huomisiltapäivänä ylitämme Rohanin ja Gondorin rajan”, Éomer aloitti pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Aamulla saavumme Firienin metsään, jonka läpi Mering virtaa. Haluaisin, että ylittäisit joen kanssani – haluan olla se, joka sinut saattaa Rohaniin.” Tällä kertaa Éomer katseli toisaalle.
”Voi, se olisi hienoa”, Lothíriel sanoi. ”En vain pidä ajatuksesta, että minun pitäisi kadota taas. Isästä on tullut kamalan suojeleva tällä matkalla. Yleensä äiti on se, joka hermoilee asioista. Ja miksi isä ei voi olla huolissaan Amrothosista? Hän ratsastelee ties kenen kanssa ympäriinsä kaiken aikaa!”
”Sinä olet nainen”, Éomer tuumasi vino hymy huulillaan. ”Se herättää suojelunhalua.”
Lothíriel pyöritti silmiään. ”Aivan turhaa. Miksi minä olisin yhtään sen huonompi pitämään huolta itsestäni kuin veljeni? Sitä paitsi sinun sisaresi oli sodassa – missä silloin oli miesten suojelunhalu?”
Éomer vakavoitui ja iskosti häneen tulisen katseen. ”Kukaan ei tiennyt Éowynin olevan mukana. Théoden, minä, me kaikki oletimme, että hän olisi jäänyt Rohaniin niin kuin sopimus oli. Mutta Éowyn on itsepäinen ja tarpeen tullen varsin kekseliäs. En ole aivan vielä antanut hänelle anteeksi. Se ei kuitenkaan kuulu tähän – tehty mikä tehty. Älä sano, etten minä välitä. Tämä asia on, että minä haluan sinut mukaani huomenna.”
Lothíriel tuijotti miestä mykistyneenä. Éomerin äänessä oli uudenlaista terästä, hänen otteensa oli luja, mutta ei liian luja. Miehen ilme oli päättäväinen ja määrätietoinen. Kylmät väreet kulkivat alas Lothírielin selkää. ”Minä…” hän sopersi, ”minä tulen mukaasi. Ei kukaan välitä, jos olen yhden päivän poissa.”
Éomerin ilme pehmeni. ”Oletko varma?”
”Voin sanoa meneväni kuningattaren kanssa”, Lothíriel ilmoitti. ”Minua ei haittaa. Minä tulen sinun kanssasi.”
Éomer nyökkäsi hitaasti. ”Hyvä on. Tulen hakemaan sinua lounaan jälkeen.”
”Hienoa.” Lothíriel antoi miehelle sädehtivän hymyn.

*

Kuten Éomer oli luvannut, lounaan jälkeen hän talutti Tulijalan ja Talven suuriruhtinaan vaunujen luokse. Lothíriel odotti häntä puna poskillaan, silmät tuikkien. He ohjasivat hevosensa kohti metsää. Éomer oli todennut, että jos kerran pitäisi olla piilossa, heidän olisi parempi piilotella kunnolla. Metsässä oli vihreää ja valoisaa, puiden välistä mahtui ratsastamaan mainiosti, vaikka kulki tiestä sivussa. Puissa istuskeli lintuja.
”Lähellä tietä metsä ei ole kovin tiheä”, Éomer selitti. ”Ratsastamme muiden edelle, jotta ehdimme ylittää joten ennen kulkuetta – se pitää ylittää tien kohdalta. Olemme ensimmäiset Rohanissa.”
”Kuulostaa hyvältä”, Lothíriel hymyili.

He kiristivät tahtia päästäkseen muun saattueen ohitse. Lothíriel vaikutti hyväntuuliselta ja iloiselta, hevoset tuntuivat tavallista reippaammilta ja Éomer oli loistavalla tuulella. He puhuivat niitä näitä kulkiessaan, Edorasista ja Dol Amrothista, hevosista ja merestä. Lothírielin hymy oli tarttuvaa laatua. Éomer tunsi varovaisuuden haihtuvan heidän väliltään; Lothíriel tuntui taas olevan hänen ulottuvillaan, lähellä, rauhallisena ja jollakin tavalla tuttuna. Vaivaantuneisuus, joka oli eilisiltana painanut häntä, tuntui lähteneen. Tie oli tyhjä heidän jatkaessaan saattueen edellä, päivä oli kaunis. Muutama lintu visersi metsän puista, taivas oli puhtaan sininen. Päivä oli täydellinen. Éomer vilkaisi Lothírieliin. Neidon huulilla kareili pieni hymy, poskilla oli terve puna. Éomer toivoi, että hän olisi kyllin lähellä koskeakseen toista, hyväilläkseen selkää, silittääkseen hiuksia. Lothíriel tajusi hänen katseensa ja nosti kulmiaan kysyvästi. Éomer pudisti päätään käänsi katseensa eteenpäin.

Suunnilleen tunnin ratsastuksen jälkeen Éomer kuuli joen.
”Oletko ennen ylittänyt kahlaamoa?” hän kysyi vieressään ratsastavalta neidolta.
”En ratsain”, Lothíriel vastasi. ”Vaikka matkalla Dol Amrothista Minas Tirithiin on monia jokia, olen aina ylittänyt ne vaunuissa.”
”Sinulla ei pitäisi olla huolta. Mering ei virtaa kovin nopeasti ja Talvi tietää mitä tekee”, Éomer tuumasi rauhallisesti.
”Osaan kyllä ratsastaa”, Lothíriel huomautti hymyä äänessään.
Éomer virnisti. ”Tiedän.”

Mering oli suhteellisen pieni virta, joka kulki rauhallisesti matalassa ja kapeassa uomassaan Gondorin vuorilta yhtyäkseen lopulta Entinojaan. Se ei ollut hevosille edes haaste. Lothíriel heitti katseen Éomerin suuntaan, kun he olivat toisella puolella – Rohanissa.
”Oliko tuon tarkoitus olla vaikeaa?”
Éomer heitti päätään taakse ja nauroi. Hän usutti Tulijalan raviin ja kuuli Lothírielin seuraavan.

Kun he olivat tienmutkan takana, Éomer hymyili leveästi Lothírielille ennen kuin hyppäsi alas hevosensa selästä. ”Tervetuloa Rohaniin, minun maahani.” Hän levitti kätensä kuin esitelläkseen maisemaa. Markin Éomer oli kotona.

*

Lothíriel katsoi ympärilleen. Metsä ympäröi heitä edelleen, nyt joki vain kohisi heidän selkänsä takana sen sijaan, että se olisi virrannut heidän edestään. Linnut lauloivat edelleen, Éomerin kasvot säteilivät. Mies näytti kovin iloiselta katsellessaan Lothírielia. Lothíriel hymyili alas miehelle hevosensa selästä.
”Ei tämä kovin erilaiselta näytä”, hän kiusasi hyväntahtoisesti.
Éomer katsoi häntä ilkikurinen ilme kasvoillaan. ”Ei vielä. Illan tullen metsä loppuu, ja silloin näet Rohanin tasangot.” Mies kiersi hevosensa niin, että seisoi nyt Lothírielin jalan vieressä. ”Tule alas. Et ole vielä koskaan kävellyt Markin maalla.”
Lothíriel hymyili miehelle ja teki työtä käskettyä. Ennen kuin hänen jalkansa kuitenkaan ehtivät maahan asti, vahvat kädet tarttuivat häntä vyötäisiltä. Éomer veti hänet syliinsä ja pyöritti ympäri. Lothíriel päästi tahtomattaan pienen huudon. Mies oli kovin lähellä, vahva ja lämmin; liikaa.
”Päästä minut alas!” hän huudahti. Osa hänestä halusi nojata mieheen, jäädä tämän lämpöön ja hukkua siihen kevyeen tunteeseen, josta hän melkein oli saanut kiinni, mutta toinen osa huusi vastaan, halusi juosta pakoon, pelkäsi liikaa voidakseen nauttia kosketuksesta.

Éomer laski hänet jaloilleen, ja Lothíriel astui kiireesti kauemmaksi. Mies katsoi häntä hämmentyneen näköisenä, ja Lothíriel suoristi helmaansa. Hän tunsi kuuman punan poskillaan, hän halusi pois tilanteesta, ja samaan aikaan osa hänestä halusi takaisin Éomerin syliin. Lothíriel tunsi halkeavansa kahtia sisältä – hän halusi, mutta ei kyennyt. Hän tiesi miehen kaipaavan selitystä, jota hänellä ei ollut antaa. Talvi tarjosi pakotien. Hevonen oli vaeltanut tiensivuun maistelemaan korkeaa heinää. Lothíriel harppoi hakemaan eläimen ennen kuin se ehtisi kauemmas.
”Nyt olen kävellyt Markin maalla”, hän mutisi tietämättä, kuuliko Éomer hänen sanojaan.

*

Éomer ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Hän ei voinut käsittää, mikä Lothírielia oikein vaivasi. Neito ei selvästikään pahastunut hänen seurastaan, he saattoivat puhua ja kiusoitella toisiaan, mutta jos Éomer yritti koskea, Lothíriel karkasi pois. He seisoivat hevosineen keskellä tietä, sanomatta mitään. Hiljaisuus roikkui painavana heidän välillään. Lothíriel vältteli Éomerin katsetta. Éomer tyytyi tuijottamaan neidon profiilia, suostumatta katsomaan minnekään muualle. Heidän oli pakko saada tämä selväksi.
”Lothíriel, mitä sinä pelkäät?” Éomer kysyi lopulta.
Lothíriel hätkähti. ”Kuinka niin?”
”Sinä pakenet minua.”
”En… en ymmärrä. Tässähän minä olen”, Lothíriel sanoi. Neito yritti tavoitella kevyttä sävyä, mutta epäonnistui surkeasti.
Éomer pudisti päätään. ”Olen varma, että ymmärsit, mitä tarkoitan.”
Lothírielin ilme sulkeutui, huulet painuivat tiukaksi viivaksi. Éomer katsoi toisaalle. Häntä turhautti.
”Sinä sanot, että pidät minusta. Sinä suostut valehtelemaan ollaksesi kanssani. Silti sinä pakenet minua.”
”Mitä väärää siinä on?” Lothíriel tiuskaisi.
”Jos sinua pelottaa, sano se. Puheesi ja käytöksesi ovat eri maailmoista! Minä en enää tiedä, mitä ajatella.” Éomer huomasi puristavansa Tulijalan ohjia kädessään rystyset valkeina. Hän hellitti otettaan vähän ja koetti hengittää rauhallisesti.
”Hyvä on, minua pelottaa. Oletko nyt tyytyväinen?” Lothíriel tivasi.
”Et voi olla tosissasi!” Éomer puuskahti. Mihin hän vielä Lothírielin kanssa joutuisi?
”Mitä sinä oikein haluat?” Lothíriel kysyi väsyneesti.
”Sinut. Haluan, että sinä luottaisit minuun. Haluan, että sinä et pelkäisi minua, koska en mielestäni ole antanut siihen aihetta.” Éomer naulitsi neidon katseellaan. Tämän palmikosta oli jälleen karannut muutama itsepäinen suortuva, kasvot olivat punehtuneet ja hengitys kiihtynyttä. Lothíriel ei ollut milloinkaan ollut yhtä kaunis. Siniset silmät tuijottivat Éomeria.
”Et voi sanoa noin!” Lothíriel puuskahti lopulta.
”Miksi en voisi?” Éomer kohotti kulmiaan.
”Ei kukaan sano noin. Kohteliaisuuksia, pieniä kehuja, ehkä jopa vihjailua, mutta kukaan ei sano noin.”
”Minä taisin juuri sanoa, ja voin sanoa sen uudelleenkin”, Éomer totesi.
”Älä”, Lothíriel pyysi heikosti.
”Lothíriel, minä uskon totuuteen. Totuus pitää kohdata, sitä ei voi paeta ikuisesti.”

Ennen kuin Lothíriel ehti vastata, he kuulivat saattueen äänet takaansa. Éomer tiesi, mitä tapahtuisi silmänräpäystä ennen kuin se tapahtui. Lothíriel tyrkkäsi Talven ohjat hänelle ja ryntäsi pois, kohti saattuetta, jonka ensimmäiset vaunut olivat varmasti jo ylittäneet joen.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Aiwendil
Samooja
Viestit: 417
Liittynyt: Ma Maalis 04, 2013 3:57 pm
Paikkakunta: Ent'asumus

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 6. luku 10.2.)

Viesti Kirjoittaja Aiwendil » Ma Helmi 10, 2014 6:58 pm

Hei, ihanaa, jatkoa. :)

En nyt muista, kommentoinko edellistä osaa, ainakin piti... Mutta tässä nyt lisää kommenttia.

Rakentavaa en edelleenkään osaa antaa, mutta aina saa yrittää. Tämä kulkee niin rauhallisesti ja tätä on kiva lukea. Dialogi mukautuu mutkattomasti muuhun tekstiin, eikä tämä töksähtele missään. Lauseiden rakenne on hieno, ne eivät katkea kesken tai ole liian pitkiä. Ja osa lauseista on pidempiä, osa lyhyempiä, mikä tuo tekstiin mukavaa vaihtelua. Kuvailua on minun mielestäni ehkä vain hieman liian vähän, mutta toisaalta kuvailun lisääminen tähän tekstiin ei ole hyvä idea.

Tässä kappaleessa oli paljon Eomeria, ei haitannut ja hyvin kulki teksti edelleenkin. Eomer ja Lothiriel ratsastamassa kaksin Rohanin rajan yli - hieno asetelma. Eomer on kyllä jotenkin niin ihana tässä ficissä, etten voi muuta kuin ihailla kirjoitustaitoasi ja ylistää sitä Kuuhun asti. Pikkaisen kismittää, kun tapahtumat kulkevat näin hitaadti, mutta älä ihmeessä nopeuta tahtia. Tätö on kiva lukea aina välillä, kun nykyisin tapaa lähinnä ficlettejä...

Kuitenkin, main point, pidin tästä(kin) luvusta oikein paljon ja muuta mukavaa. Hieno ficci.
"I do not have a poetic bone in my body
and I don't want to say you left -
but my heart is no longer in my chest."

Kälätäti 2014 Kiitos kaunis!

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 6. luku 10.2.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » La Helmi 15, 2014 11:09 pm

Vihdoin ehdin kommentoimaan. Kyllähän minä ehdin tätä jatkoa jo odottaa mutta hyvä, ettei jäänyt kuin yksi viikko välistä. Vähän mietinkin, että oletko ehkä ollut kipeä.

En muuten tullut ajatelleeksi, että vaunut voi olla avonaiset. Minä olen aina ajatellut, että vaunut on sellainen koppero pyörien päällä, mutta kyllähän niitä taitaa avonaisiakin olla. Tämä on kyllä yksi niitä asioista, joiden suhteen Tolkien oli epäselvä. Hän kun yleensä kirjoitti miehistä, jotka joko marssi, ratsasti tai seilasi laivalla päästäkseen pisteestä A pisteeseen B, joten on vähän vaikea kuvitella, että millä hienot naiset sitten matkusti (tosin pisti silmään tuossa yksi päivä KTK:ta selatessa, että ainakin Erendis näytti ratsastavan hevosella siinä missä miehensäkin).

Tuo Aragorn oli taas aivan mahtava. Juuri sellainen viisas ja kuninkaallinen kuin pitääkin. Oikeastaan kaikki mitä hän sanoi, olisi voinut olla suoria lainauksia Tolkienilta, varsinkin "ei ole tapaistasi puhua arvoituksin", "itsensä syyttämisestä ei ole koskaan apua kenellekään". Myös "samoojan silmistä" tykkäsin.

En kauheasti keksi sanottavaa noista ihmissuhdepohdinnoista... On kuitenkin hyvä, että Éomer ja Lothíriel pystyvät keskustelemaan asioista, vaikka siihen ehkä menikin muutama päivä. Mutta Lothíriel tuntuu kyllä analysoivan itseään vähän liikaa, mutta suotakoon se hänelle, koska ei hänellä varmaan paljon muitakaan huolia tai murehdittavaa elämässään ole.

Viittaus Éowyniin sekä Éomerin veljelliseen suojelunhaluun oli kiva. Toivoisin, että Lothíriel pääsisi ystävystymään Éowynin kanssa. Se voisi ehkä vähän avata Lothírielin silmiä. Kuvailua tässä ficissä on minusta juuri sopivasti. Ihanan kesäinen tunnelma tuli tuosta Éomerin ja Lothírielin ratsastuksesta. En ymmärrä kuinka pystyt kuvailemaan kesää tähän aikaan vuodesta noin uskottavasti. ;)

Luulen kyllä, että tuo Lothírielin pelko Éomerin läheisyyttä kohtaan voisi juontaa juurensa myös heidän erilaisista luonteistaan ja erilaisesta kasvatuksesta. Voisin kuvitella että Rohanissa ihmiset eivät välttelisi fyysistä kosketusta yhtä paljon kuin Gondorissa, koska miellän rohanilaiset sellaisiksi välittömiksi ja avoimiksi persooniksi. Jos tekee mieli halata, niin sitten halataan eikä ihmetellä, että miksiköhän minun tekee mieli halata tuota ja mitähän sekin ajattelisi jos tietäisi. :) Joka tapauksessa, kovin hankalaksi tämä Éomerin ja Lothírielin suhde nyt on kyllä menossa. Mielenkiinnolla odotan, miten nämä ongelmat ratkaiset. Vetäydyn siis jälleen odottamaan jatkoa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Ezellohar
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Ma Marras 18, 2013 4:06 am
Paikkakunta: Minas Tirith

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 6. luku 10.2.)

Viesti Kirjoittaja Ezellohar » Su Helmi 16, 2014 3:25 am

Noniin, sainpas vihdoinkin itseäni niskasta kiinni ja tulin kommentoimaan! Viime lukua en tainnutkaan muistaa kommentoida :oops:

Pidin sinun kirjoittamasta Aragornista kovasti! Mithrellaskin jo kehui häntä ja sanoi kaiken oleellisen, joten ei siitä sen enempää.

Tykkäsin myös Éomerin pohdinnoista. Mahtaa olla hämmentävää, kun ihastuksen kohde "antaa ymmärtää muttei ymmärrä antaa"; jos nyt voidaan
tällaista karkeaa ilmaisua käyttää. En nyt siis tarkoita tätä ihan kirjaimellisesti, mutta toivottavasti ymmärrät minua. X)

Lothíriel on myös suloinen, nuori ja kokematon. Mikähän näiden kahden ikäero mahtaa olla? (Pakko oli tarkistaa niin 8 vuotta, eli ei kovin paljoa.)
Mutta sen verran kuitenkin, että tekee Lothírielista paljon kokemattomamman tällaisissa asoissa. Toisaalta ymmärrän Lothírielin reaktion Éomerin
kosketukseen ja toisaalta tekisi ravistella tyttöä hartioista ja käskeä olemaan rohkeampi X) Nooh, eiköhän tyttö siitä piristy!

Mua ei oo yhtään haitannut tää "hitaampi" eteneminen, koska siinä annat Éomerin ja Lothírielien suhteelle aikaa kehittyä. Eikä olla ryntäämässä suin
päin naimisiin. Vaikkakin Éomer jo ehti sanomaan, että haluaa Lothírielien omakseen. Hyvin, hyvin Éomerin tyylistä. Éomer kun tuntuu hyvin
äkkipikaiselta ja kärsimättömältä siinä suhteessa.. Niin kun miehet yleensäkin ;)

Mulla ei valitettavasti ole antaa mitään korjausehdotuksia, kun en löytänyt tekstistä mitään korjattavaa.. :)
"The Ring! Is it not a strange fate that we should
suffer so much fear and doubt for so small thing?"

- Boromir

.::Vuoden Tulokas 2014::.

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 6. luku 10.2.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ma Helmi 17, 2014 5:25 pm

Aiwendil, kiitos kommentista. Hyvä, että tekstiä on edelleen kiva lukea. Mainitsemasi kuvailuongelma on minulle tuttu jo vuosien takaa - minulla on paha tapa kirjoittaa dialogia ja hahmojen mielenliikkeitä sen sijaan, että antaisin hengitystaukoja kuvailun merkeissä. Hyvä että muistutit, koska aina unohdan kiinnittää tuohon huomiota, täytyy katsoa miten se tulevaisuudessa toimii. Kivaa, että tykkäät Éomerista. :) Tahti on kyllä oikeasti hidas, mutta katsotaan jospa saisin vähän jotain actionia johonkin väliin kanssa...

Mithrellas, kiitos. Leffoissa näkyy ainakin enemmän avonaisia kuin umpivaunuja, mutta Keski-Maasta on paha sanoa totuutta. Eipä tuosta naisten matkustamisesta paljon ole alkuperäistä Tolkienin tekstiä... Ihana kuulla, että Aragorn toimii! Olisi kyllä aika noloa, jos ei toimisi, on minulla kuitenkin sen verran historiaa hänen kanssaan (vaikka siitä on tosi kauan kun hänen näkökulmastaan viimeksi kirjoitin). :roll: Lothíriel todellakin analysoi itseään vähän turhan tarkkaan, kuten tässä seuraavassa luvussa ehkä näkyy edellistäkin paremmin; ja Éomerin suojelunhalu oli pakko ottaa tähän mukaan, minua koskettaa joka kerta yhtä paljon hänen reaktionsa Pelennorilla, kun hän tajuaa Éowynin makaavan siellä sotilaiden joukossa. Ja tuo vuodenaika, minä tässä jo pohdin että minulla on varmaan joku syndrooma. Kirjoitan paukkupakkasista kuumimman kesän aikaan ja nyt kaunista kesää kun on märkää ja harmaata...

Minä näen rohanilaiset aika samalla tavalla, nimenomaan välittömämpinä ja suorempina kaiken suhteen kuin gondorilaiset. En tiedä, onko tuo ero vain headcanonia, mutta se tuntuu luontevalta. Aika suorapuheisiahan he kirjassakin ovat, miksi sama ei pätisi kosketukseen.

Ezellohar, kiitos. Hienoa, että sinäkin tykkäsit Aragornista. Hän on minulle tosi läheinen hahmo, vaikka tässä ficissä onkin todella pienessä roolissa, joten on kiva kuulla että se vähän mitä hän tekee on luontevaa. Ja joo, tajuan kyllä mitä tarkoitat, koska juuri tuota minä hain - Éomer tahtoisi jo päästä lähemmäs, kun taas Lothíriel on vähän hukassa itsensä ja halujensa suhteen. Lothírielin halusin pitää nimenomaan kokemattomana ja vähän tynnyrissä kasvaneena, mielestäni se sopii siihen, että hän oli nuori, kun epävarmuuden ja tulevan sodan varjo oli jo pitkä. Ja kiva kuulla, ettei hidas tahti tylsistytä kaikkia niin paljon kuin minua. :D Éomerista annettiin kirjassa minusta vähän kärsimätön ja kuumapäinenkin kuva, itse asiassa Théoden sanoo jotain aika suoraan siihen suuntaan, ja olen yrittänyt rakentaa hänen hahmoaan tuolle perustalle.

A/N: Ja uutta lukua. Éowynista haluan sanoa sen verran, että hän ei ehkä ihan ole IC, mutta en voinut vastustaa kiusausta kun hän ilmestyi paperille tuollaisena... :roll:


7. Luku: Tahoillaan

Lothíriel ei välittänyt, kuka hänet näkisi juostessaan vaunujen ja hevosten välistä kunnes tavoitti omansa.
Hän taisteli kiihtyneisyyden kyyneliä vastaan huutaessaan ajuria pysähtymään. Mies näytti hämmästyneeltä, mutta totteli kiireesti. Lothíriel ei vaivautunut kiittämään vaan kiipesi vaunuihin ja yritti tasata hengityksensä.

Hän ei ollut valmis tähän. Éomer oli osunut oikeaan sanoessaan, että häntä pelotti. Lothíriel halusi viettää aikaa miehen kanssa, hän todella piti miehestä, mutta hän ei ollut valmis kohtaamaan sitä, minkä jo todeksi tiesi. Jos asioista ei puhunut, ne eivät muuttuneet todeksi. Jos jotakin ei ajatellut, se ei ollut totta. Éomer oli päässyt liian lähelle liian nopeasti, Lothírielin huomaamatta. He tarvitsivat aikaa, he tarvitsivat etäisyyttä, Lothíriel tarvitsi tilaa. Hänen piti saada itsensä kuriin, ajatuksensa järjestykseen, typerä ruumiinsa kuuntelemaan häntä sen sijaan, että se ajoi häntä miehen seuraan.

Lothíriel pyyhki poskille karanneet kyyneleet vihaisesti pois. Hän ei itkisi miehen takia. Éomer oli kaikkea mitä toivoa saattoi, ja enemmän – mutta Lothíriel ei ollut miehen arvoinen. Hän ei halunnut olla ajanviete tai silmänilo, ja se oli kaikki, mihin hän kelpaisi. Éomer oli kuningas, nuori, komea ja hyvätapainen. Hänellä oli varmasti jonossa morsianehdokkaita ympäri Rohania ja Gondoria; parempia ehdokkaita kuin Lothíriel. Lothíriel oli suuriruhtinaan tytär etelän Dol Amrothista, hän ei tuntenut Rohania, sen tapoja tai ihmisiä. Hän oli nuori ja veljiensä kiusaama, hiukan yksinäinen ja yksinkertainen. Hän oli kiltti ja tottelevainen, ja nyt hän oli rikkonut isänsä tahtoa jo useammin kuin kerran. Hän oli karannut valheen turvin miehen luokse. Kun äiti saisi kuulla, Lothíriel saisi saarnan siitä, miten aina piti totella ja olla vastuussa teoistaan.

Äkkiä Lothíriel kuitenkin tajusi, että tämän vastuun hän voisi olla valmis kantamaan. Ehkä hän voisi kohdata pettyneet, vihaiset katseet ja sanat, jotka hänen huikentelevaisuutensa toisi tullessaan, koska Éomer oli sen kaiken arvoinen. Niin typerää, hullua ja pelottavaa kuin se olikin, Lothíriel oli edelleen valmis uhraamaan paljon Éomerin vuoksi. Olisi ollut turvallisempaa jäädä Minas Tirithiin, unohtaa vaalea rohanilainen, mutta Lothíriel oli lähtenyt matkalle isänsä ja veljensä kanssa. Hän oli jo silloin antanut itselleen luvan päästää irti rajoista. Se pelotti häntä enemmän kuin mikään koskaan ennen, se teki hänestä haavoittuvan. Maailma on paha paikka, oli äiti toistellut monta kertaa. Itsehillintä ja hyvä käytös auttaisivat elämässä. Nyt Lothíriel ei ollut kuitenkaan hallinnut itseään enää pitkään aikaan. Rajat alkoivat kuitenkin tulla vastaan. Hän ei voinut antaa Éomerin suudella itseään, vaikka kuinka sitä halusikin. Se ei ollut sopivaa. Hänen pitäisi pitää etäisyytensä, viileytensä ja muistaa järkensä. Hän ei saisi antaa itsensä hukkua miehen lämpimiin katseisiin, koska tuo mies ei koskaan olisi hänen.

Lothíriel ei halunnut ajatella olevansa pelkuri, hän oli yleensä valmis kohtaamaan asiat kun ne tulivat vastaan. Hän ei pelännyt suuttua, hän oli sentään kasvanut kolmen isoveljen kanssa. Hän ei pelännyt ihmisiä, hän luotti itseensä. Lothíriel ei pelännyt eläimiä, sillä Dol Amrothissa oli aina ollut hevosia ja koiria. Haasteet eivät pelottaneet Lothírielia nekään, mutta hän usein kieltäytyi tekemästä mitään täysin typerää tai liian vaarallista vain siksi, ettei nähnyt sille syytä. Éomer oli kuitenkin jotain aivan muuta. Lothíriel ei pelännyt miestä, vaan sitä, minkä tämä sai aikaan. Lothíriel pelkäsi itseään, omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Hän ei ollut valmis antamaan miehelle niin paljon valtaa itsensä yli – hän ei ollut valmis särkymään.

”Lothíriel!” Amrothos kapusi vaunuihin, jotka olivat Lothírielin huomaamatta pysähtyneet. ”Miksi sinä juoksit hevosten seassa puolihulluna? Eikö sinun pitänyt olla kuningattaren kanssa?”
Tämä tästä vielä puuttui, Lothíriel totesi itselleen. Jos Amrothos oli kuullut, sitten oli isäkin, ja hänen oli turha esittää ainoatakaan tekosyytä. ”Minun piti olla kuningattaren kanssa, mutta olinkin kuninkaan kanssa”, Lothíriel totesi pelaten aikaa. Hän tarvitsi aseekseen sanakäänteen, joka hämmentäisi veljeä ainakin pienen hetken.
”Mitä sinä olisit kuninkaan seurassa tehnyt? Sinä valehtelet. Kuningas ratsasti vain vähän matkan päässä minusta, enkä nähnyt sinua hänen seurassaan, ellet sitten osaa muuttua puolituiseksi.” Amrothos näytti kiukkuiselta. Lothírielin nuorin isoveli oli aina ollut perheen äkkipikaisin.
”Sanoinko minä olleeni kuningas Elessarin seurassa, Amrothos? Tässä seurueessa on enemmän kuin yksi kuningas.” Veljen ärsyttäminen sai Lothírielin ajatukset rauhoittumaan, hän sai aikaa koota itsensä.
”Sinä puhut kuningas Éomerista. Karkasitko sinä taas sen hevosherran matkaan?” Amrothos tivasi.
”Miksi sinä kutsuit häntä?” Lothíriel kysyi loukkaantuneena.
”Hevosherraksi. Tottahan se on.”
”Hän on kuningas, vaikka kuinka olisi muualta! Osoita vähän kunnioitusta.”
Amrothos pyöritti silmiään. ”Vaikka hän olisi kuka, hän kosiskelee minun pikkusisartani ja ansaitsee jokaisen sanani.”
”Tekee mitä?” Lothíriel ei kyennyt piilotettua hysteeristä sävyä äänestään. Amrothos ei voinut olla tosissaan.
”Et sinä ole noin typerä”, Amrothos nauroi päin Lothírielin kasvoja. ”Rohanin kuningashan kulkee perässäsi kuin vainun saanut koira, totta kai hän kosiskelee sinua.”
Nyt Lothíriel suuttui. ”Amrothos, minä en aio kuunnella sinua, jos puhut hänestä tuolla tavalla.”
”Sinä puolustat häntä”, Amrothos totesi ilmiselvän asian.
Lothíriel tuhahti. ”Minä puolustaisin ketä tahansa hyvää miestä sinun typeryyksiäsi vastaan”, hän sanoi, mutta tunsi punastuvansa tahtomattaan.
”Ha!” Amrothos ei tälläkään kertaa jättänyt Lothírielin punastumista rauhaan. Tilanne oli turhan tuttu vuosien varrelta. ”Sinä et taida aivan olla Rohanin kuninkaan aikeita vastaan. Sinä pidät hänestä.”
”Lopeta, Amrothos”, Lothíriel yritti, vaikka tiesi yrityksensä turhaksi. Veli ei voisi päästää irti tällaisesta asiasta niin helpolla.
”Sinä pidät hänestä. Kiellätkö?”
”En aio vastata sinulle”, Lothíriel sanoi. Hänen teki mieli peittää kasvonsa, mutta sen jälkeen Amrothosin riemulla ei olisi rajoja.
”Sinä tarkoitat, ettet aio kieltää”, Amrothos korjasi ja näytti raivostuttavan tyytyväiseltä.
Lothíriel laittoi kätensä puuskaan ja sulki suunsa.

Neljä päivää myöhemmin Rohanin tasangot jatkuivat edelleen silmänkantamattomiin. Vihreä ruohomeri suhisi tuulessa ja aaltoili miltei kuin vesi. Näky sai Lothírielin kaipaamaan kotiin. Hän olisi halunnut juosta rantaan, uittaa varpaitaan vedessä, katsella ulapalle missä ehkä seilaisi laivoja. Lokit lentäisivät taivaalla ja aurinko lämmittäisi hiekkaa. Dol Amroth oli kuitenkin kaukana etelässä, eikä hänen matkansa kääntyisi takaisin päin vielä moneen viikkoon.

Isä oli todella kuullut Lothírielin ryntäilystä, ja vaatinut selitystä. Lothíriel oli tyytynyt nostamaan leukansa ja kertomaan totuuden. Imrahil ei ollut näyttänyt kovin vihaiselta Lothírielin kerrottua kaiken muutamaa yksityiskohtaa lukuun ottamatta. Pikemminkin isä oli näyttänyt väsyneeltä ja turhautuneelta.
”Olisit sanonut, että menet Éomerin kanssa, sitä minä vain toivon”, isä oli sanonut. ”Tästä lähtien kerrot minulle, missä ja miten aiot matkustaa.”

Se ei ollut ongelma. Lothíriel ei ollut halunnut kuningattaren vaunuihin Erenielin tutkivien silmien ja kysymysten eteen, eikä hänen oikeastaan tehnyt mieli kohdata Éomeria aivan vielä. Oli helpompaa vetäytyä omiin oloihinsa omiin vaunuihin ja ajatella miestä, kuin oikeasti puhua tälle. Nyt yksinäisyys ei enää häirinnyt Lothírielia niin kuin matkan alussa, vaan hän toivotti hiljaisuuden tervetulleeksi.

*

”Éomer, voimmeko puhua hetken?” Faramir harppoi Éomerin luokse saattueen pysähdyttyä lounaalle.
”Toki”, Éomer vastasi kääntyessään miehen puoleen. ”Missä nyt palaa?”
Faramir naurahti. ”Ei missään pala. Minulla olisi sinulle kysymys.”
Éomer loi mieheen odottavan katseen.
”Totta puhuen olisin mieluummin puhunut sinulle aiemmin, jo ennen kuin lähdimme Minas Tirithistä, mutta äkkiä minulla oli aivan liikaa tehtävää. Sisaresi Éowyn…”
”Jos luulet, että voit pyytää minulta hänen kättään, olet erehtynyt”, Éomer pisti väliin. ”Éowynin käsi on kiinni hänessä, eikä minulla taida olla paljon valtaa hänen ylitseen, oli vanha tapa mikä tahansa, sodassa tai rakkaudessa.”
”Tiedän sen”, Faramir vastasi, ”ja Éowyn on jo suostunut.”
Éomer oli hieman hämmästynyt. Hän ei ollut tiennyt Éowynin jo suostuneen, vaikka kaikki oli toki ollut nähtävillä. Hän oli arvannut tämän hetken tulevan, mutta milloin Faramir oikein oli ehtinyt kosia? ”Mitä sinä sitten minusta tahdot, mies? Sinulla on jo kaikki, mitä tarvitset!”
”Ei, ei minulla ole. Tahtoisin, että julistaisit kihlauksemme omassa salissanne, kun sopiva hetki tulee.” Faramir katsoi häntä kirkkain silmin.
”Totta kai”, Éomer sanoi heti. ”Saan olla ensimmäinen, joka teitä onnittelee.”
Faramir hymyili. ”Éowyn ilahtuu.”
”Ilo on kokonaan minun puolellani, lanko.” Éomer löi Faramiria selkään. ”Syö nyt, en halua että Éowyn käy kimppuuni, koska matka on riuduttanut hänen sulhasensa.”
”Riuduttanut? Ei tämä matka minua ole riuduttanut, Éomer. Sinä sen sijaan olet ollut muissa maailmoissa viime päivät.”
”Kuinka niin?”
”Olet syönyt vain vähän ja viihtynyt omassa seurassasi siitä asti kun saavuimme Rohaniin. Toki me olemme lähempänä matkamme päätä ja tiedän, että sinä suret, mutta surusta huolimatta sinun on elettävä. Kansasi tarvitsee sinua toipuakseen sodasta.”
Éomer katsoi toisaalle eikä puhunut hetkeen. Faramirin silmät olivat tarkat. Sen jälkeen, kun Éomer oli riidellyt Lothírielin kanssa, hän oli ratsastanut Théodenin vaunujen vierellä eikä ollut juuri puhunut. Hänellä oli ollut liikaa aikaa ajatella. Éomer oli toiminnan mies. Hän piti siitä, että hänellä oli mahdollisuus ratsastaa ja taistella, keskustella ja laskea leikkiä. Viimeisten päivien aikana hän oli viettänyt liikaa aikaa yksin tekemättä juuri mitään – tässä vauhdissa ratsastamista saattoi tuskin kutsua muuksi kuin hevosen selässä matkustamiseksi.
”Taidat olla oikeassa, Faramir”, hän sanoi lopulta. ”Mutta suru enoni tähden ei ole koko totuus.”
Faramirin harmaat silmät kehottivat häntä jatkamaan.
”Toivottavasti et ajattele minusta vähempää, kun sanon, että suurin suru on jo mennyt. Kuningas Théoden oli kuin isä minulle, ja hyvin rakas ihminen, mutta tapanani ei ole jäädä paikoilleni suruun tai menetyksen tuskaan. Minä kaipaan häntä, mutta hän eli hyvän, täyden elämän ja kaatui kunniansa huipulla, aivan niin kuin sotilaan on tarkoitus. Hänellä on nyt rauha.”
”Jokainen suree tavallaan”, Faramir totesi, kun Éomer piti tauon. ”Surun kesto tai suremisen tapa ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa.”
Éomer naurahti. ”Mutta kuten sanoin, siinä ei ole kaikki. Saattaessani enoani hautaan olen antanut mieleni kulkea muualla; tässä saattueessa matkustaa eräs neito, jota en saa mielestäni. En tarkoita häpäistä Théodenin kunniaa, mutta en voi itselleni mitään.”
Faramir näytti lievästi yllättyneeltä. ”Lothíriel on siis saanut sinutkin pauloihinsa?”
”Minutkin?” Éomer hätkähti. ”Hetkinen. Miten sinä tästä tiedät?” hän ihmetteli sitten. Éomer ei ollut uskonut olleensa niin näkyvä, vaikka hän ja Lothíriel eivät olleetkaan alkuun olleet kovin piilossa.
”Éomer, tämä saattue ei ole suuren suuri eikä mukana ole kovin montaa neitoa. Lisäksi minulla on silmät päässäni”, Faramir sanoi lempeästi.
Éomer kohautti olkiaan. Häntä ei haitannut, että ihmiset tiesivät, hän oli rehellinen tunteilleen. ”Mitä tarkoitit, kun sanoit minutkin? Onko… onko muita miehiä…?” Pelkästään sen sanominen sai kuuman kiukun vellomaan Éomerin sisällä.
”Voit olla rauhassa. Lothíriel ei tee sitä tahallaan, enkä usko että hän edes ymmärtää, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Lothíriel… ei tavallaan näe miehiä, jotka haluavat hänen seuraansa. Hän tanssi monen kanssa niin kruunajaisissa kuin häissäkin, mutta ei luonut kehenkään toista silmäystä tanssin päätyttyä. Kuulin myös yhden erittäin valaisevan keskustelun hääjuhlissa.” Faramir vaihtoi katseen Éomerin kanssa.
”Millaisen keskustelun?” Éomer kysyi.
”Eräs nuori mies, luultavasti hän oli jostain päin Lossarnachia, valitti toverilleen Lothírielin käytöksestä. Kutsui häntä kylmäksi ja sanoi, että Lothírielin kanssa keskusteleminen oli mahdotonta. Kyseinen mies vaikutti todella tuohtuneelta.”
”Ei kuulosta siltä Lothírielilta, jonka olen oppinut tuntemaan”, Éomer tuumasi. ”Hän puhuu, paljonkin. Hän vain pelkää jotakin, ja vetäytyy aina pois.”
”Jos hän puhuu sinulle, tilanteesi ei varmasti ole täysin vailla toivoa”, Faramir huomautti.

*

Aamupäivän aurinko valaisi kukkulan jonka viertä virtasi joki, aivan kuten Éomer oli Lothírielille kertonut. Kukkulan takaa kiersi muuri, mutta sen ylitse erottui talojen kattoja, joista yksi kimalteli auringossa. Edoras. He olivat perillä. Jännittyneenä eteenpäin katsellessaan Lothíriel kaipasi äkkiä Éomeria kertomaan hänelle kaiken siitä, mitä hän näki. Mies olisi jakanut jonkin tarinan, kuvaillut hänelle Meduseldiä, toivottanut hänet tervetulleeksi.

He eivät olleet puhuneet toisilleen viiteen päivään. Lothírielilla oli edelleen paha mieli siitä, miten asiat olivat kääntyneet, mutta hän ei ollut uskaltanut etsiä Éomeria käsiinsä, eikä mies ollut tullut hänen luokseen, vaikka Lothíriel oli muutamana heikkona hetkenä sitä ehtinyt toivoa. Hän ei osannut selittää, mikä häntä vaivasi. Vaikka Lothíriel kaipasi miehen seuraa, naurua ja miellyttävää ääntä, hän toisti itselleen yhä uudelleen miten asiat olivat paremmin näin. Lothíriel painoi Amrothosin pilailun jonnekin mielensä perukoille, koska se oli selvästi ollut vain veljen tapa kiusoitella häntä. He lähtisivät parin viikon kuluttua takaisin Dol Amrothiin, ja sen jälkeen Lothíriel tuskin näkisi Éomeria. Oli turha antaa itsensä kuvitella liikoja. Minkä takia Éomerin kaltainen mies oikeasti kosiskelisi Lothírielia? Oli parempi näin, Lothíriel hoki itselleen yhä uudelleen. Hän hallitsi itsensä, hän ei enää käyttäytyisi typerästi. Isä oli tyytyväinen tietäessään, missä hän oli, vaikka ei sanonut mitään; Amrothosilla ei ollut aihetta yrittää saada Lothíriel punastumaan, kaikki oli hyvin.

Sinä päivänä saattue pysähtyi lounaalle vain hyvin lyhyeksi hetkeksi. Kaikki halusivat päästä perille pian, ja matka jatkui kohti kukkulaa. Tien vasemmalla puolella kohosi seitsemän kumpua, valkeiden kukkien peittämiä. Tien oikealla puolella kumpuja oli yhdeksän. Lothíriel katseli niitä hiljaisen kunnioituksen vallassa vaunujen kulkiessa ohitse. Ne olivat Rohanin kuninkaiden hautakummut. Éomer olisi osannut kertoa, kenelle mikäkin kumpu kuului.

Kaupungin portilla oli ihmisiä ihmettelemässä tulijoita ja toivottamassa kaatunutta kuningasta kotiin. Moinen hautajaissaatto oli varmasti erikoinen näky. Kovin usein eivät haltiat Edorasiin saapuneet, ja kun mukana oli myös Gondorin uusi kuningas, uteliaisuus oli taattu. Väki oli kuitenkin hiljaa, eikä kukaan voinut unohtaa, mikä matkan tarkoitus oli. Kuningas Théoden oli tullut kotiin pitkän matkansa päätteeksi. Hautajaisia vietettäisiin pian. Edelleen hiljaisten kasvojen ohitse saattue nousi kukkulaa ylös ja saapui lopulta Meduseldin pihaan. Ratsastajat jalkautuivat, hevosia alettiin taluttaa talleihin. Lothíriel erotti Éomerin pitkän hahmon jonkin matkan päässä ja hänen sydäntään pisti. Kuningas Éomer oli myös tullut kotiin; Éomer, jonka nauruun oli pakko yhtyä, Rohanin Éomer, joka rakasti hevosia ja vapautta, ja joka oli sanonut pitävänsä Lothírielista. Lothírielin oli pakko katsoa pois. Oliko hän todella luopunut tuosta miehestä? Oliko hän antanut sääntöjen viedä häneltä onnellisimmat hetket, jotka hän oli pitkään aikaan viettänyt? Kuuma tuli pääsi irti Lothírielin sisällä. Hän oli ollut hullu, niin typerä – hänen onnensa oli tärkeämpää kuin sääntöjen totteleminen. Olisiko hän ikuisesti se kiltti tyttö, joka teki niin kuin käskettiin, kiltti tyttö, joka vain haaveili suurista asioista mutta oli liian kiltti ottaakseen riskejä.

Ei, Lothíriel päätti ja antoi katseensa lipua takaisin Éomeriin, pitkiin, vaaleisiin hiuksiin ja hymyyn.

*

Éomer jäi tallipihalle huolehtimaan Tulijalasta, kun palvelusväki tuli saattamaan vieraita sisälle ja heitä varten varattuihin huoneisiin ja pieniin taloihin Meduseldin vierellä. Kuningas Théoden oli viety viileään kamariin odottamaan hautajaispäivää, miehet olivat hiljalleen lähdössä kotiin.

Éowyn käveli rinnettä alas talleja kohti vaaleat hiukset valtoimenaan, hymy kasvoillaan. Éomer jäi odottamaan sisartaan hevosensa viereen. Éowyn vaikutti tervehtyneen kokemuksistaan, eikä hänen olemuksessaan näkynyt enää merkkejä siitä varjosta, jonka alle hän oli miltei kaatunut. Taistelun arvet eivät koskaan katoaisi kokonaan, ja pahimpia arpia jokainen kantoi mielessään, mutta Éowyn näytti onnelliselta ja tyytyväiseltä. Éomer oli ylpeä sisarestaan, vaikka häntä edelleen suututti tämän karkaaminen sotaan mieheksi sonnustautuneena.
”Éowyn”, Éomer tervehti levittäen kätensä, mutta sisar kiiruhti suoraan hänen ohitseen vilkaisemattakaan hänen suuntaansa. Hetken Éomer seisoi hämmentyneenä paikoillaan ennen kuin kääntyi ympäri katsomaan sisartaan, joka oli hypännyt Faramirin kaulaan. Pitihän se arvata.
”Etkö sinä tervehdi veljeäsi enää ollenkaan?” Éomer kohotti ääntään muka tuohtuneena ja laittoi kätensä puuskaan.
Éowyn irrotti kätensä Faramirin ympäriltä ja kääntyi hitaasti veljeensä päin. ”Millainen nainen tervehtii ensin veljeään, ja vasta sen jälkeen rakastaan? Odota vuoroasi!”
Éomer katsoi Faramiriin silmät suurina. ”Minä voin edelleen estää teitä menemästä naimisiin.”
Éowyn pyöräytti silmiään. ”Ei, en usko että voit. Tuskin haluat elättää talossasi vanhaa piikaa, joka piinaa sinua lopun elämääsi vain koska et päästänyt häntä naimisiin.” Sitten sisar pudisti päätään, vaihtoi katseen Faramirin kanssa ja asteli Éomerin luokse. Éowynin silmissä oli vaarallisen rauhallinen katse.
”Nyt alkaa näyttää kunnolliselta”, Éomer totesi.
”Tervetuloa kotiin, veljeni. Toivottavasti matka sujui hyvin.”
Kun Éomer oli vastaamassa, Éowyn nousi varpailleen ja painoi tahallisen märän suukon Éomerin poskelle. ”Ole hyvä. Saanko nyt mennä?”
Éomer pyyhki poskeaan osaamatta olla vihainen.
Viimeksi muokannut Nerwen, Ma Helmi 17, 2014 7:06 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Ezellohar
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Ma Marras 18, 2013 4:06 am
Paikkakunta: Minas Tirith

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 7. luku 17.2.)

Viesti Kirjoittaja Ezellohar » Ma Helmi 17, 2014 7:02 pm

Ihanaa, ollaan perillä! :)

Amrothos.. vaikutti todella rasittavalta veljeltä :D Ja pakko myöntää, että minäkin näin punaista kun hän kutsui Éomeria hevosherraksi! Murr!
Voisin läimäistä.. Ja tää kohta, nauroin ihan vedet silmissä:
”Sanoinko minä olleeni kuningas Elessarin seurassa, Amrothos? Tässä seurueessa on enemmän kuin yksi kuningas.”
Go Lothíriel! XD

Mulle on alkanu muodostuu joku fiksaatio Lothírielien veljiä kohtaan, vaikken aikasemmin oo juurikaan ajatellu heitä. Ehkä just siks kun heitä ei paljoa näy missään niin kiinnostais kuulla heistä enemmän.
Neljä päivää myöhemmin Rohanin tasangot jatkuivat edelleen silmänkantamattomiin. Vihreä ruohomeri suhisi tuulessa ja aaltoili miltei kuin vesi. Näky sai Lothírielin kaipaamaan kotiin. Hän olisi halunnut juosta rantaan, uittaa varpaitaan vedessä, katsella ulapalle missä ehkä seilaisi laivoja. Lokit lentäisivät taivaalla ja aurinko lämmittäisi hiekkaa. Dol Amroth oli kuitenkin kaukana etelässä, eikä hänen matkansa kääntyisi takaisin päin vielä moneen viikkoon.
Tää oli hienosti kuvailtu. Mitenhän mä nyt osaisin pukea ajatukseni sanoiksi.. Siis tässä on ihan käsin kosketeltavina se tunne, jota kaikki Dol Amrothin naiset varmasti tunsi, kun joutuivat jättämään lapsuuskotinsa mennessään naimisiin. Tuskin kenelläkään muulla naisella oli edessään niin suurta elinympäristön muutosta kuin heillä. Paitsi tietysti sitten niillä, jotka menivät Dol Amrothin miesten kanssa naimisiin. Mutta jotenkin nään sen isompana asiana (koska ite rakastan merta yli kaiken enkä vois asua missään josta pidempi matka kuin muutama kilsa meren rantaan), että on eläny koko elämänsä meren rannalla ja sitten joutuukin muuttamaan jonnekin missä on pelkkää ruohikkomerta tai kiveä. Joo, sovitaanko, että jätän nää pohdinnat jollekin joka sen taitaa..

Faramir oli todella hellyyttävä ja viisas, niin kuin aina! :) Ja hänen ja Éowynin jälleennäkeminen oli suloista! ^^
Ja jälleen nauroin ääneen:
”Millainen nainen tervehtii ensin veljeään, ja vasta sen jälkeen rakastaan? Odota vuoroasi!”
Tästä Éowynista pidän!

Nämä naisten piikittelyt veljilleen oli vaan niin hauskaa luettavaa, että odotan niitä jatkossa lisää!

Sitten oli muutama kohta:
"kutsui häntä kylmäksi ja sanoi, että Lothírielin kanssa keskusteleminen oli mahdotonta"
"Olisiko hän ikuisesti se kiltti tyttö, joka teki niin kuin käskettiin, kiltti tyttö, joka vain haaveili suurista asioista mutta oli liian kiltti ottaakseen riskejä."
Nää sai mut ajattelemaan Frozenia ja Let it go-biisiä. Lothíriel taitaa hieman muistuttaa Elsaa. :) "Et voi mennä naimisiin miehen kanssa jonka olet juuri tavannut.." ;)

Tuosta lopusta oli näköjään unohtunut piste, enkä tiedä johtuiko se sitten siitä, mutta mulle tuli vähän olo, että tää nyt jotenkin jäi kesken..
Ehkä tuo viimeinen lause olisi voinut olla hieman pidempi, niin ei tulisi sellaista töks oloa kun se loppuukin. :)

Mutta taas taattua laatua tämä teksti, jatkoa odottelen! ;)
"The Ring! Is it not a strange fate that we should
suffer so much fear and doubt for so small thing?"

- Boromir

.::Vuoden Tulokas 2014::.

Aiwendil
Samooja
Viestit: 417
Liittynyt: Ma Maalis 04, 2013 3:57 pm
Paikkakunta: Ent'asumus

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 7. luku 17.2.)

Viesti Kirjoittaja Aiwendil » Ma Helmi 17, 2014 7:30 pm

Tämä on ihana ficci! :D En pääse yli ihastuksestani tähän...

Éomer on jälleen ihana, keskustelu Faramirin kanssa oli aivan mahtava. Tämä kuitenkin sai melkein nauramaan ääneen:
Nerwen kirjoitti:”Jos luulet, että voit pyytää minulta hänen kättään, olet erehtynyt”, Éomer pisti väliin. ”Éowynin käsi on kiinni hänessä, eikä minulla taida olla paljon valtaa hänen ylitseen, oli vanha tapa mikä tahansa, sodassa tai rakkaudessa.”
Niin ihana. Éomer on niin Éomer ja Eówynin käsi kiinni Éowynissa on niin Éowyn. (Yrittäkää ymmärtää, hukkasin aivoni matkalla.)

Amrothos on ärsyttävä veli, tuo keskustelun loppupuoli tuntui ihmeen tutulta. Lothíriel käyttäytyi erittäin hyvin siskona, tekstissä oli aitoutta. Ja se, että seurueessa on enemmänkin kuin yksi kuningas, loistavasti sanottu. Nämä tällaiset kekseliäät pikkuhuomautukset tms. saa aina hymyn huulille. Loppuficci oli ihan yhtä hyvälaatuinen kuin aiemminkin, en nyt taida keksiä mitään muuta sanottavaa... Hienoa kuvailua ja Éowyn on hyvin kirjoitettu hahmo. Lopetus hieman... töksähti, mutta olkoot. Jatkoa odotellessa! :)
"I do not have a poetic bone in my body
and I don't want to say you left -
but my heart is no longer in my chest."

Kälätäti 2014 Kiitos kaunis!

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 7. luku 17.2.)

Viesti Kirjoittaja Andune » Ma Helmi 17, 2014 9:18 pm

Pahoittelut kommentimattomuudesta! Olen kyllä lukenut luvut heti niiden ilmestyttyä, mutta kommentti on jäänyt kirjoittamatta joko ajanpuutteen tai väsymyksen takia.

Lothírielin pohdinnoissa ja sisäisessä taistelussa on paljon tutunoloisia elementtejä, joita tunnistan osittain myös itsessäni. Siksi hänen ajatustensa kuvauksia on todella mielenkiintoista lukea. Välillä nimittäin tulee flashbackeja omista kokemuksista.

Éomer on niin ihana ja mahtava ja ah, en kestä -mies, että, no, mä en kestä! Sinänsä hauska saada pitkästä aikaa Keskimaahan liittyvä fanihypemieskuola päälle. Koska siinä on sitä jotain. Pidän siitä, miten mies pitää pikkusaarnoja totuuden puhumisesta. Muistuu mieleen TSH:n kohta, jossa taisi peräti Éomer julistaa, etteivät rohanilaiset valehtele. Tekisi mieli käydä ravistelemassa Lothírielia olkapäistä ja ilmoittaa, että nyt ei kuulu murehtia kun on tuollainen mies.

Okei, olen vähän väsynyt edelleen ja Éomer-fiiliksissä. Odotan aina uutta lukua innolla ja lukiessa uppoudun tekstiisi sen verran syvällisesti, että jälkeenpäin on vaikea muodostaa järkevää kommenttia. Koska lukiessa vaan haluaa lukea eteenpäin ja tietää lisää sen sijaan, että alkaisi sen kummemmin pohtimaan yksityiskohtaisesti ilmaisuja yms. Eli joo, tässä tapauksessa kyvyttömyyteni kunnon kommenttiin menee hyvän tekstin piikkiin. Vähän sama kuin hyvien keikkojen jälkeen, kun ei muista juuri mitään muuta kuin et hitto oli hienoa!

Eli joo. Olen pitänyt paljon tästä ficistä ja odotan innolla jatkoa :) Ja ehkä jatkossa itsekin pystyn muodostamaan vähän järkevämpiä kommentteja.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 7. luku 17.2.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Ke Helmi 19, 2014 9:50 pm

Kiinnostava luku. Amrothos on aika hauska tyyppi. Siis varmasti hyvin ärsyttävä Lothírielin mielestä mutta minä tykkään. Tuo viittaus kahteen kuninkaaseen oli kyllä nokkela, varsinkin kun ajattelee, että Amrothosin päässä tietysti vain Elessar on oikeasti kuningas, ja Éomer vain jokin epämääräinen hevosten kasvattaja, alempiarvoista kansaa. ;) Siis minusta on kiinnostavaa nähdä, miten Amrothos reagoi sitten, kun nämä kaksi menevät naimisiin. Ylipäänsä tykkäsin paljon tuosta hänen ja Lothírielin välisestä sanailusta. (Ja samalla minua surettaa, etten pysty kirjoittamaan tuollaista samanlaista veli-sisar kinastelua omaan ficciini, kun Isildurilla on pelkkiä poikia.)

Faramirista minä tietysti aina luen erityisen mielelläni. Minusta oikeastaan kuuluu hyviin tapoihin (siis ainakin noihin aikoihin), että Faramir pyytää myös Éomerin suostumusta avioliitolle. Mutta ilmeisesti Éomer ei pitänyt sitä kovin tarpeellisena (ymmärrettävää, koska eipä hänellä siihen mitään sanavaltaa olisi kuitenkaan ollut). Niin ja minusta oli hauska tuo, kun Faramir viittasi siihen, kuinka muutkin miehet on iskeneet silmänsä Lothírieliin ja toisaalta sitten se, että Éomerilla sentään on toivoa, koska Lothíriel suostuu puhumaan hänelle. Hyvin valaiseva huomio. :)

Juu ja hieno juttu, että saattue pääsi viimein perille. Olit kuvaillut hyvin tuon saapumisen ja kansan reaktiot. Ja näköjään Lothírielin päätös luovuttaa Éomerin suhteen ei sitten kestänyt kovin kauan. ;) Ja minä saatoin niin nähdä silmissäni tuon, kuinka halausta odottava Éomer-parka jätetään seisomaan tyhjänpanttina. :D Voi voi, no Éomerin on parasta tottua siihen, ettei hän ole enää ykkösmies Éowynin elämässä.

Tämä oli taas ihanaa luettavaa, ja tämän lukeminen aina inspiroi minuakin kirjoittamaan (ainakin ajatuksen tasolla, eri juttu sitten, että ehdinkö ikinä saamaan tekstiä koneelle asti). Odottelen jatkoa, on hauska nähdä mihin suuntaan asiat lähtevät kehittymään nyt, kun kaikki ovat Edorasissa. Btw, osaatko jo sanoa kuinka monta lukua tähän on tulossa? Yrittäisin sitten sen perusteella arvailla kuinka paljon kiemuroita tuohon Éomer/Lothírieliin vielä tulee. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 7. luku 17.2.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ma Helmi 24, 2014 7:11 pm

Ezellohar, kiitos. :) Amrothosin on tarkoituskin olla ärsyttävä. Häntä ainakin nähdään tämän ficin kuluessa vielä lisää, mutta kahden muun veljen rooleista en osaa sanoa. Kirjoittaminen on vähän tökkinyt viime aikoina, enkä ole ihan satavarma siitä, kuinka paljon he haluavat olla äänessä. Ja meri, olen halunnut ottaa tähän juuri siitä syystä, että ensinnäkin se yhdistää Lothírielin Finduilasiin, ja toiseksi, koska minäkin rakastan merta. Asuin yli puolet elämästäni alle kilometrin päässä rannasta, ja nyt on on tullut jo useampi vuosi lusittua täällä järvien keskellä niin meri tuoksuu tavattoman hyvältä kotona käydessä. Sitä on ikävä. :roll: Tosi heinoa, että tykkäsit Faramirista ja Éowynista! Ja oho. Ehkä olen sisäistänyt Let It Gon vähän turhan hyvin, koska itse en tajunnut koko vastaavuutta alkuunkaan... Ja tuo loppu taisi olla pikkuisen töksähtävä, sitä olisi todella voinut pehmentää.

Aiwendil, kiitos. :D Hienoa, jos Faramirin kanssa keskustelu toimi. Ja Amrothosin todella on tarkoituskin olla ärsyttävä - olen tosi iloinen kuullessani, että tuo oli aitoa. Minulla ei ole veljiä, joten pitää yrittää säveltää päästä. :lol: Kiva, että tykkäät noista pikkuhuomautuksista, niitä on tosi hauska kirjoittaa. Sitten sitä vain kirjoittaessaan pohtii, miksi ei itse ole koskaan niin sanavalmis kuin hahmonsa...

Andune, kiitos. :D Hyvä, että Lothírielin ajatukset ovat samastuttavia, ja vielä parempi jos Éomer toimii! Olen siis onnistunut esittämään kuolattavan miehen uskottavasti :lol: Kyllä Éomer siellä jossain taitaa rehellisyyttä peräänkuuluttaa. On ihana kuulla, että tähän uppoaa mukaan, koska minulla on välillä ollut epäilykseni siitä, onko tässä mitään ideaa. Kiva, että kerroit tykkääväsi, se auttaa jaksamaan kun ei jaksa uskoa tekstiinsä.

Mithrellas, kiitos. :) Tosi kivaa, että Amrothos ja hänen & Lothírielin keskustelut toimii. Kuten jo Aiwendilille totesin, minulla ei ole omakohtaista kokemusta veljistä, joten pitää sitten vaan mennä mututuntumalla. Ja joo, olen samaa mieltä siitä, että totta kai Faramirin kuului saada Éomerilta suostumus (Aragorn puhuu tästä Éowynille, kun tämä haluaa lähteä mukaan: pitäisi olla miessukulaisen suostumus, joten kai se pätisi avioliiton kohdalla aika isosti myös), mutta jotenkin teksti vain vääntyi noin enkä halunnut sitä muuttaa. Éomer olkoon nyt sitten turhan moderni. :roll: Hienoa, että tykkäsit Faramirin huomioista. Lothírielin mieli ei kauaa samana tunnu pysyvän, ja Éomerin tosiaan täytyy tottua siihen, että Éowyn katsoo jotakuta muuta ensin. Lukuja tähän on tulossa enää vaan muutama, en osaa tarkkaan sanoa mutta luultavasti jotain neljän ja kuuden väliltä - tästä ei tule sellaista romaania kuin nuo aiemmat :roll:


A/N: Tässä sitten taas uutta lukua. Enpä tiedä mitä tästä sanoa. Paitsi sen, että tämän ficin jälkeen tiedän, etten enää koskaan missään nimeä lukuja. Se on täyttä tuskaa!


8. Luku: Peloton

Éowyn oli järjestänyt saapuneille tervetulojuhlan. Meduseldin kuninkaan sali oli koristeltu hienommaksi kuin koskaan. Tervetulojuhla ei ollut pitkä, sillä kaikki halusivat vain levätä pitkän matkansa jälkeen. Suurin osa näytti väsyneeltä. Éomer oli käynyt kiireellisimmät uutiset läpi sisarensa kanssa ennen ateriaa. Kaikki oli hyvin, tietojen mukaan sodan jälkiä siivottiin kaikkialla. Éomer oli tyytyväinen. Mitä nopeammin elämä asettuisi paikoilleen, sen parempi.

Ruoka maistui erinomaisen hyvältä. Vaikka matkallakin oli ollut aivan kylliksi syötävää, se oli silti ollut matkaruokaa eikä kovin maukasta tähän verrattuna – paistettua lintua, kasviksia ja viiniä, pöytä pullollaan. Aterioivien ilmeet kertoivat samaa kuin Éomerin vatsa. Vieraat näyttivät tyytyväisiltä ja iloisilta. Éomer antoi katseensa kiertää salissa, ja hänen silmänsä osuivat vähän matkan päässä istuvaan Imrahiliin. Tämän tytär istui totta kai isänsä vierellä.

Lothírielin hiukset oli jälleen koottu ylös ja hänen yllään oli tummanpunainen ja ruskea puku. Neito näytti kauniilta salin pehmeässä valossa; tuli heitteli varjoja hänen kasvoilleen ja korosti piirteitä. Éomeriin sattui. Hän ei ymmärtänyt, miksi Lothíriel pidätteli itseään, miksi neito valitsi vaikeamman tien. Heidän liittonsa ei olisi missään nimessä typerä, sillä he olivat kumpikin korkeaa sukua. Kukaan ei voisi väittää suhdetta mahdottomaksi, kukaan ei voisi heitä kieltää. Éomer oli Rohanin kuningas, Lothíriel suuriruhtinaan tytär. Hullumpiakin liittoja oli todistettu. Éomer tunsi Imrahilin ja tuli toimeen miehen kanssa loistavasti, joten sekään ei ollut este. Lothíriel loi itselleen kahleita, joita kukaan muu ei voinut nähdä. Se oli surullista ja väärin, koska heillä ei ollut mitään salattavaa, ei mitään hävettävää.

Éomer oli nähnyt kauniita naisia ennenkin, varastanut aikanaan suudelmia useammin kuin kerran, mutta Lothírielin ujo nuoruus veti häntä puoleensa. Éomer oli päässyt kurkistamaan Lothírielin tarkkaan varjellun kuoren alle, ja se vähä minkä hän oli nähnyt, oli jättänyt häneen tukahduttamattoman kaipuun saada tietää lisää. Neito oli huolitellun, ystävällisen mutta kaukaisen pinnan alla ihminen, joka tunsi paljon ja ajatteli liikaa. Éomer piti neidon huumorintajusta ja tiesi, että tämä osasi pitää puolensa. Éomer oli kuin hunajasta juopunut hyönteinen, eikä hän edes halunnut asioiden olevan toisin. Hänen pitäisi olla mielipuoli, jotta hän voisi päästää irti nyt.

*

Meduseldin suuri sali oli hämmästyttänyt Lothírielin, kun hän oli ensi kerran astunut kynnyksen ylitse. Puinen sali oli hieman hämärä, sillä sen ikkunat olivat korkealla. Katto kohosi jonnekin ylös korkeiden pylväiden kannattelemana, ja jopa salin lattia oli koristeltu. Lattian kivet olivat erivärisiä ja niiden lomassa kulki riimuja. Seiniä peittivät painavat ja kirjaillut vaatteet. Toisessa päässä pitkää salia olivat suuret pariovet, toisessa kuninkaan istuin. Keskeltä suuren salin halkaisi valtava tulisija, ja vieraita varten oli pöytiä tuon tulen kummallakin puolella.

Lothíriel oli sijoitettu isänsä ja Amrothosin väliin siihen pöytään, jonka päässä Éomer istui. Samassa pöydässä olivat myös Gondorin kuningaspari, Faramir ja Éowyn, puolituiset sekä kääpiö Gimli ja haltia Legolas. Lothíriel vilkuili silmäkulmastaan Éomeria. Mies näytti hyvältä valkeassa, puhtaassa paidassaan ja ruskeassa liivissä, rauhallinen ilme kasvoillaan. Vielä tänä iltana Lothíriel puhuisi miehelle. Mikäli sopivaa tilaisuutta ei muuten tulisi, Lothíriel tekisi itselleen tilaisuuden. Hän ei tiennyt, mitä aikoisi sanoa, eikä hän tiennyt, tahtoisiko Éomer kuunnella. Lothírielia hirvitti, hänen kätensä hikosivat ja hänen vatsassaan tuntui epämukavalta vain pelkkä ajatus miehen kohtaamisesta. Hän ei tiennyt mitä odottaa. Hän ei ollut milloinkaan ollut niin hermostunut kuin nyt, niin peloissaan kuin nyt.

Lothírielin ei ollut enää ollenkaan nälkä.

Illallinen tuntui jatkuvan ikuisuuden. Vain yksittäiset vieraat lähtivät salista muutama kerrallaan. Lothíriel ei uskaltanut mennä puhuttelemaan Éomeria niin kauan kuin läsnä oli paljon väkeä – niin kauan kuin läsnä oli Amrothos, joka edelleen hyvällä halulla lopetteli ateriaansa. Lopulta kuningas Elessar nousi ja toivotti hyvää yötä; se tuntui olevan merkki siitä, että sai lähteä. Sali alkoi tyhjentyä varsin nopeasti. Lothíriel piti silmänsä Éomerissa, sillä hän ei halunnu,t että mies ehtisi lähteä hänen huomaamattaan. Lothíriel ei ehkä pystyisi keräämään rohkeuttaan toista kertaa. Kun isä sitten vihdoin kysyi, lähtisikö Lothíriel jo nukkumaan, hän kieltäytyi, sanoi jäävänsä vielä hetkeksi ja osoitti lautastaan. Hänen ruokansa oli jo jäähtynyt, mutta kelpasi syyksi. Amrothos loi häneen katseen lähtiessään Imrahilin perässä, mutta ei onneksi sanonut mitään. Kun isä ja veli olivat kadonneet salista, Lothíriel nousi ja suuntasi askeleensa Éomeria kohti. Puolituiset olivat lähteneet, samoin haltia ja kääpiö; paikalla olivat vain Éowyn ja Faramir.
”Kuningas Éomer, olisiko teillä hetki aikaa?” Lothíriel kysyi. Sydän hakkasi hänen korvissaan niin, että hän hädin tuskin kuuli omaa ääntään.
Éomer käänsi katseensa häneen päin hieman yllättyneen oloisena, mutta ilme vaihtui silmänräpäyksessä sokaisevaksi hymyksi. Lothíriel tunsi Faramirin ja neito Éowynin katseet itsessään, mutta koetti olla välittämättä. Vain Éomerilla oli merkitystä.
”Tietenkin minulla on aikaa. Suonette anteeksi”, Éomer nyökkäsi sisarensa ja Gondorin käskynhaltijan puoleen ennen kuin nousi tuolistaan. Lothíriel seisoi paikoillaan ja yritti olla purematta huultaan. Hänen kätensä vapisivat.
”Tulkaahan”, Éomer sanoi ja tarjosi käsivarttaan. Lothíriel hyväksyi sen ja päästi äänettömän henkäyksen laskiessaan kätensä Éomerin käsivarrelle. Mies oli lämmin ja vahva hänen vierellään, eikä hengittäminen ollut enää ollenkaan yksinkertaista.

Éomer ohjasi heidät pois salista hämärään käytävään. Salin äänet hiljenivät jonnekin taka-alalle niin kuin tulen kajokin. Sitten Éomer pysähtyi, otti Lothírielin käden omiensa väliin ja kohotti kulmiaan kysyvästi. Hetken Lothíriel vain tuijotti miestä osaamatta edes ajatella. Éomer oli siinä, niin lähellä, ystävälliset silmät hänen omissaan. Lothíriel veti väristen henkeä.
”Minä… halusin vain sanoa, että olen pahoillani.”
”Mistä?” Éomer kysyi yksinkertaisesti päästämättä hänen kättään tai katsettaan.
”En olisi saanut suuttua. Minä vain menin pois tolaltani. Sinä… et ole tehnyt mitään väärää.” Lothíriel aneli katseellaan miestä ymmärtämään.
”Lothíriel. Ymmärrän kyllä, että säikäytin sinut ja tiedän, että puhuin ohi suuni.”
Lothíriel pudisti päätään. Éomer ei ymmärtänyt. ”Minä sanon sinulle, Rohanin Éomer, minä pidin siitä! Pidän siitä, että teet niin kuin tahdot, puhut niin kuin puhut. Olen pahoillani, että pakenin sinua – minua pelottaa edelleen, pelottaa niin paljon, mutta pelkään vielä enemmän, etten enää koskaan saisi puhua kanssasi, viettää aikaa seurassasi.” Lothíriel etsi miehen silmistä jotakin, jotakin, vastausta häntä polttaviin kysymyksiin, rauhoittelua, mitä tahansa. Miehen harmaat silmät eivät kuitenkaan antaneet hänelle vihjettä. ”En voi luvata, että minun ei edelleen tekisi mieli paeta, mutta en voi lähteä luotasi. Sano jotakin!”
Éomerin kasvoille levisi hymy. Mies kumartui Lothírielin puoleen, otsa otsaa vasten. ”Totta kai sinua pelottaa”, mies sanoi hiljaa. ”Luuletko, ettei minua pelota se, miten paljon valtaa sinulla on ylitseni? Totta kai se pelottaa. Mutta pelot ovat olemassa siksi, että ne kohdataan.”
Lothíriel sulki silmänsä ja yritti saada henkeä. Hän tärisi päästä varpaisiin, lukuun ottamatta sitä kättä, josta Éomer piti kiinni. Häntä hirvitti edelleen, mutta Éomerin sanat hellittivät solmua hänen rinnassaan.
”Aiotko sinä paeta nyt?” Éomer kysyi hiljaa, lempeästi, ääni aavistuksen karheana. Lothíriel tunsi miehen hengittämän ilman huulillaan ja pudisti päätään aivan vähän.

Éomer sulki viimeisen matkan heidän väliltään, painoi huulensa pehmeästi Lothírielin huulia vasten – eikä Lothíriel tällä kertaa vetäytynyt pois, vaan nosti vapaan kätensä Éomerin olalle ja piti kiinni. Éomer päästi irti hänen kädestään kiertääkseen käsivartensa hänen ympärilleen, pitääkseen häntä aivan liki. Lopulta Lothíriel irrottautui suudelmasta vain painautuakseen miehen rintaa vasten. Hän hautasi kasvonsa lämmintä liiviä vasten ja hengitti. Éomer ei päästänyt häntä tuumaakaan kauemmas, vaan piti häntä lähellään, silitti hänen selkäänsä ja painoi poskensa hänen päätään vasten.
”Seuraavat pari päivää lienevät kovin kiireisiä”, mies sanoi hiljaa, ”mutta hautajaisten jälkeen minulla on aikaa. Haluan esitellä sinulle Meduseldin.”
”En malta odottaa”, Lothíriel sanoi ja nojasi taaksepäin katsomaan Éomeria silmiin. Mies hymyili hänelle, ja Lothíriel vastasi hymyyn. Hän ei vapissut enää.

*

Seuraavat päivät olivat täynnä tekemistä. Éomer ja Éowyn tekivät osansa hautajaisten järjestämisessä ja Éomerin piti puhua päälliköilleen, kuunnella uutisia, lähettää kiitoksia ja suruvalitteluja sekä keksiä jostain tilaa valkoisille hevosille, joita oli tuotu hautajaisia varten kaupunkiin. Vähät joutilaat hetket Éomerin mieli vietti ajattelemalla Lothírielia. Neidon rehellinen tunnustus oli lämmittänyt Éomeria, ja hän oli suunnattoman iloinen siitä, että Lothíriel itse oli hakeutunut hänen luokseen. Neito oli rohkeampi kuin itse ymmärsikään. Éomer toivoi, että hänellä olisi ollut edes puoli tuntia, jonka hän olisi voinut varastaa Lothírielin ajasta, mutta se oli tyhjä toivo. Tehtävää oli liikaa, hänen piti valita ruokia ja keskustella lukemattomien ihmisten kanssa lukemattomista asioista. Hän oli ollut poissa monta viikkoa, ja nyt piti ottaa vastaan kaikki tuona aikana hänen huomiotaan vaatinut työ.

Éomer tunsi ratkeavansa, kun tultiin hautajaisten aaton iltaan. Hän ei ollut nukkunut järin hyvin, jokaisella vastaan sattuvalla tuntui olevan hänelle jotakin asiaa, eikä hän ollut vaihtanut sanaakaan Lothírielin kanssa sitten ensimmäisen illan. Éowyn oli kyllä osoittanut huomanneensa, minne hänen katseensa karkaili aina aterioilla, ja halunnut tietää, miksi Lothíriel oli halunnut puhua hänelle saapumisiltana. Éomer oli väistellyt parhaansa mukaan, ja tässä kohdin kiireestä oli ollut vain apua. Hänellä ei ollut ollut aikaa Lothírielille, mutta ei myöskään sisaren kysymyksille. Istuessaan illallispöytään Éomer oli lopen uupunut. Hän toivoi, että seuraava päivä tulisi pian. Kun Théoden olisi laskettu kumpuun, asiat rauhoittuisivat. Kaikessa kiireessään Éomer oli hädin tuskin ehtinyt muistaa suruaan. Hautajaispäivästä ei tulisi helppo, vaikka kaikki olikin saatu järjestettyä suhteellisen vaivattomasti. Menetys kurkki nurkan takana, odotti sopivaa hetkeä hukuttaa hänet suruun.

Vieraat vaikuttivat viihtyvän siitä huolimatta, että Éomer oli joutunut pitäytymään omiin askareisiinsa. Hän oli tarjoutunut esittelemään Meduseldiä Gondorin kuningasparille, mutta Aragorn oli vakuuttanut tuntevansa kartanon. Éomer oli piilottanut helpotuksensa, sillä hänellä ei olisi ollut aikaa kunnolliseen kierrokseen. Aragorn oli vienyt vaimonsa itse kulkemaan ympäri Kultaista kartanoa. Puolituiset Éomer oli nähnyt vain päivällispöydässä. Nämä olivat vaikuttaneet varsin tyytyväisiltä Rohanin ruokaan, ja Merri oli saanut istua eilen Éomerin rinnalla kertomassa Konnusta ystäviensä säestämänä. Éomer oli saanut hetkeksi unohtaa huolensa kuunnellessaan Konnun kansan huolettoman yksinkertaista elämää. Sitä paitsi oli kovin hankala muistaa, kenen matkalaisen serkku oli mennyt naimisiin kenen pikkuserkun kanssa.

Meduseld oli täynnä elämää hautajaisten edellä, eikä Éomer muistanut milloinkaan nähneensä kartanossa niin paljon väkeä. Äänet kaikuivat käytävillä. Jälleen saattoi selvästi nähdä, että sota ja epävarmuuden ajat olivat jääneet taakse. Éomer vaihtoi katseen samassa pöydässä istuvan Lothírielin kanssa ja hymyili. Neito laski katseensa lautaseen ja punastui, Éomer hymyili itsekseen. Huominen vielä, hän sanoi itselleen. Hänen pitäisi vain selvitä Théodenin maahanpanijaisista, ja hän olisi hieman vahvempi mies.

*

Lothíriel ei voinut lakata katselemasta ympärilleen. Hautajaisväki oli kerääntynyt Edorasiin johtavalle tielle, Théoden kannettu kahdeksanteen kumpuun. Rohanin Ratsastajat lauloivat karhealla kielellään hidasta, kaunista laulua valkoisten ratsujensa selästä. Vaikka Lothíriel ei ymmärtänyt sanoja, hänen henkensä oli salpautua. Kylmät väreet juoksivat hänen selässään, kun hän seisoi veljensä rinnalla muun väen joukossa. Monen kasvoilla oli kyyneliä. Vakavat kasvot oli painettu kohti maata. Viileä tuuli pyyhki pohjoisesta, tarttui helmoihin ja hiuksiin, tuntui sopivan hetkeen täydellisesti. Lothíriel vaistosi yhteisen surun, ja se tarttui häneenkin Ratsastajien laulun edelleen jatkuessa. Hän ei tiennyt paljon kuningas Théodenista, mutta kansa oli selvästi pitänyt kuninkaastaan.

Kun laulu päättyi, ihmiset alkoivat hiljalleen liikehtiä. Amrothos tarttui Lothírielin käsivarteen heidän kääntyessään takaisin kohti Edorasia.
”Onko kaikki hyvin?” veli kysyi, kun väki lähti kulkemaan tietä pitkin kukkulaa ylös.
Lothíriel räpytteli hetken silmiään hämmentyneenä ja tajusi poskelleen vierineen kyyneleen. Hän pyyhkäisi sen pois. ”Totta kai on, älä ole typerä.”
Amrothos puuskahti. ”Minä yritin olla ystävällinen, ja sinä kutsut typeräksi. Miksi edes vaivaudun?”
Lothíriel ei vastannut.

Hiljalleen he kulkivat muun mäen mukana kohti Edorasia ja Meduseldiä. Kultainen kartano odotti vieraitaan – siellä järjestettäisiin illalla juhlat Théodenin muistoksi ja uuden kuninkaan kunniaksi. Éomerin kunniaksi. Lothíriel oli nähnyt miehen vain aterioilla viimeisten päivien aikana, ja jokainen hetki oli tuntunut kammottavan pitkältä. Nyt, kun Lothíriel oli lopulta antanut itselleen periksi, hän kaipasi Éomeria valtavasti. Hänen teki mieli nopeuttaa askeltaan, kiirehtiä ihmisten ohitse, mutta se ei nopeuttaisi ajan kulumista eikä helpottaisi hänen vatsassaan pyörivää jännityksensekaista onnea. Sitä paitsi tie oli niin täynnä ihmisiä, että oli mukauduttava muun joukon vauhtiin. Lothíriel tuijotti isänsä selkää ja keskittyi hengittämään. Ilta tulisi aikanaan, ja sen jälkeen seuraava aamu. Ehkä Lothíriel onnistuisi varastamaan Éomerin hetkeksi jo sinä iltana, vaikka mies oli luvannut vasta huomisen.

Kun he lopulta pääsivät takaisin Meduseldiin ja huoneisiinsa, Lothíriel kaivoi vaatearkustaan parhaat mukaan ottamansa puvut. Hänellä oli kaksi parempaa vaatekokonaisuutta, ja ne hän levitti vierekkäin sängylleen. Hän halusi olla kaunis, mutta piti myös muistaa juhlan tarkoitus. Kyseessä olivat jäähyväiset kuningas Théodenille, eikä mikä tahansa vaateparsi olisi sopiva. Lothíriel silitti punaista kangasta ja huokasi. Hän ei voisi pukeutua siihen, ei tänään. Hän laskosti punaisen puvun, jonka miehustaan oli kirjailtu helmiä ja siirsi katseensa toiseen, tummansiniseen. Se ei ollut yhtä koristeellinen.

Lothíriel riisui ruskean mekon, jota oli pitänyt yllään aamupäivän ja varsinaisen hautajaisseremonian ajan, kiristi korsettinsa ja veti ylleen uuden puvun. Kotona juhlia varten tuli aina palvelusneito avustamaan pukemisessa, mutta ei täällä. Hänen neitonsa oli jäänyt Minas Tirithiin huolehtimaan äidin tarpeista. Se ei Lothírielia haitannut, sillä hän osasi pukeutua itse, eikä hän ollut koskaan pitänyt vieraasta kosketuksesta. Toisten kädet liian lähellä – äidin käsiä lukuun ottamatta – olivat aina ahdistaneet häntä. Lothíriel nyöritti pukunsa miehustan ja silitti helman paikoilleen. Se kelpaisi.

Hän istui pienen pöydän ääreen kampaamaan hiuksiaan. Pöytään kuului pieni peili, josta Lothíriel näki, mitä oli tekemässä. Kampauksien tekemisestä Lothíriel ei pitänyt. Se oli aikaa vievää puuhaa, joka väsytti hänen käsivartensa ja kiukutti häntä. Suortuvat eivät koskaan taipuneet hänen tahtoonsa ensimmäisellä yrittämällä. Lothíriel olisi toki voinut pyytää apua joltakin palvelusneidolta, sillä heille oli sanottu, että Meduseldin palvelusväki auttaisi kaikin tavoin. Hän ei kuitenkaan halunnut ventovierasta koskemaan hiuksiinsa. Hän tekisi sen itse, vaikka siihen menisi aikaa. Lothíriel alkoi kiinnittää hiusneuloja päähänsä ja keskittyi työhön.

Lopulta, kyynärpäät ja käsivarret väsyneinä, Lothíriel katsoi peiliin ja oli tyytyväinen tulokseen. Pian olisi jo aika mennä saliin, aika kohdata ihmiset. Ehkä Lothíriel saisi tilaisuuden puhua Éomerin kanssa. Hän näki peilikuvansa punehtuneet posket ja kirosi kiivaasti hakkaavan sydämensä. Vain ajatus miehestä sai hänet tolaltaan.

Ovelta kuului koputus. Isä oli tullut hakemaan Lothírielia; oli juhlan aika.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Beowulf
Örkki
Viestit: 68
Liittynyt: To Huhti 11, 2013 7:06 pm

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 7. luku 17.2.)

Viesti Kirjoittaja Beowulf » Ti Helmi 25, 2014 9:25 pm

Multakin jäänyt kommentointi kokonaan, vaikka stalkkaan tätä melkeimpä joka päivä jatkon toivossa ja luen aina uuden luvun kaikella hartaudella, mutta en vain tunnu saavan mitään järkevän puoleista kommenttia aikaiseksi. Tykkään yhä todella paljon ficcistä, hahmot ovat todella luonnollisen oloisia kaikenkaikkiaan ja tarina kulkee muutenkin aika kivasti. Olen pannut merkille tässä, että jokainen luku sisältää todella paljon asiaa ja tarinan etenemisen kannalta pienia ja isompiakin juttuja (en nyt keksi parempaakaan sanaa), mutta aina viimeisimmän luvun loppuun päästessä tulee sellainen olo että nytkö tää jo loppui ja kokonaisuutta ajatellen tuntuu ettei tässä olla ajallisesti edetty juuri lainkaan - vaikka tosiaan sisällöllisesti edetäänkin hyvin paljon. Tietty toivois saavansa uutta luettavaa mahdollisimman pian edellisen loputtua ja mielenkiinnolla odotan jatkoa ja kuinka tämän parin suhde tästä rupeaa muuttumaan.

Pakko vielä antaa erikseen kehuja tuosta edellisen luvun lopusta Eomerin ja Eowynin osalta. Sisarusten välinen keskustelu ja sulhasen huomioiminen ennen veljeään (vaikka tämä onkin nyt kuningas) sopi aivan täydellisesti Eowynille, ja oli hyvää jatkoa tämän hyvin määrätietoiselle luonteelle, kuin jos vertaa vaikkapa hyvin maltilliseen ja etikettiorjalliseen Lothirieliin.

Mutta kirjoittele kaikessa rauhassa, äläkä ota mitään paineita jatkamisen kanssa. Hyvää tarinaa malttaa odottaa. :)

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 7. luku 17.2.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Ke Helmi 26, 2014 9:31 pm

Tässä luvussa oli ihana tunnelma. :) Ymmärrän tuskan, minkä lukujen nimeäminen aiheuttaa. Olen itse optimistisesti ajatellut nimeäväni Isildur-ficcini luvut, mutta en kyllä tiedä tuleeko siitä mitään.

Éomer on kyllä varmasti ihan oikeassa siitä, ettei hänen ja Lothírielin liitto olisi yhtään hassumpi järjestely. Hyvin sopiva, myös poliittisessa mielessä (tosin uskon että myös Tolkien ajatteli sen perustuvan ainakin osittain rakkauteen). Ymmärrän niin hyvin tuon Lothírielin jännittyneisyyden, kun hän halusi ilmoittaa Éomerille olevansa yhä "saatavilla" (vai miten tuon nyt ilmaisisi :D). Mutta Éomer oli tietysti ymmärrettävästi pelkästään ilahtunut, että siinä mielessä pelko oli turhaa. Ja nuo Faramirin ja Éowynin juorunnälkäiset katseet pystyin hyvin näkemään mielessäni. :D

Ajattelin tässä kyllä sellaistakin, että Éomer olisi voinut antaa Lothírielille enemmän aikaa ennen kuin ryhtyy halailemaan yms. kun Lothíriel ei selvästikään ole/ollut tottunut miehen kosketukseen. Paljolta olisi vältytty, jos Éomer olisi vain tyytynyt keskustelemaan henkeviä ja rakentamaan sitä kautta luottamusta. Eli yritän sanoa, että ei tämä hässäkkä minusta mitenkään yksistään Lothírielin syytä ole. Mutta sinänsä kyllä tykkäsin tuosta kohtauksesta, jossa Éomer piteli Lottista lähellään, hyvin suloinen tilanne.

Mahtoiko Éomer muuten tietää että Aragorn oli aikanaan palvellut Thengeliä Rohanissa ja tunsi sen vuoksi paikat... (sarjassamme satunnaisia mietteitä)? Théodenin hautajaiset oli tässä minusta hyvin kuvattu. Théodenin kuolema on tavallaan kulkenut tässä ficissä koko ajan taustalla, joten minusta tuollainen lyhyt kuvaus riitti hyvin. Tykkäsin tuosta miten kuvailit Lothírielin valmistautumista. Itse en vieläkään osaa päättää mitä mieltä olla korseteista, mutta kaipa ne naiset niitä käyttivät Keski-Maassakin. On todella harmi, ettei Tolkienia kiinnostanut vaatteiden kuvailu ollenkaan, jää taas puuttumaan paljon sellaista tietoa, josta olisi ollut hyötyä ficcaillessa.

Sääli ettei ficciä siis ole jäljellä kuin muutama luku enää. Toivottavasti kirjoitat sitten jotain uutta, koska muuten tulen kärsimään vieroitusoireista. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Ezellohar
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Ma Marras 18, 2013 4:06 am
Paikkakunta: Minas Tirith

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 7. luku 17.2.)

Viesti Kirjoittaja Ezellohar » Ti Maalis 04, 2014 3:45 am

Älä huoli lukujen nimeämistä, tähän asti olet ainakin onnistunut mainiosti! : ) Ja oon ite kiinnittäny huomiota, et kun yrittää nimetä omia kirjoituksiaan, tuntuu, ettei mikään oo hyvä tai kuvaava tai sopiva. Ja sit kuitenkin kun joku toinen sen lukee niin sille kelpaa tyyliin se minkä oot ensimmäisenä puoli huolimattomasti keksiny.

Minua jotenkin "huvittaa" Lothírielin ja Éomerin touhu, he kiertävät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa (vai miten se sanonta meni?).
Ihan uskomatonta, miten vaikeaa asioista voi saada, vaikka ilmiselvästi molemmilla on tunteita toisiaan kohtaan.
Mutta sellaista se on olla "kaikkitietävän-lukijan" asemassa, sillä eiväthän tarinan hahmot tiedä läheskään samoja asioita kuin lukija.
: DD olen siis huvittunut. Ja hyvin sekava enkä saa mitään järkevää kommenttia aikaiseksi, my apologies.

Pitäisikö huolestua, kun minä alan pikkuhiljaa jopa sietämään Éowynia... Teet hänestä todella pidettävän persoonan : )

Tykkään kun kuvailet kaikkea tarkasti, niin lukija pystyy hyvin kuvittelemaan tapahtumat mielessään.
Minuakin kiinnostaa nuo sen ajan vaatetukset. En osaa itsekään ottaa kantaa, että korsetti vai ei..
Toisaalta se kuulostaa ihan loogiselta, mutta koska en ole asiantuntija niin en sano siitä enempää.

Tällä kertaa lopetus oli oikein mukava ja sulava, tykkäsin! : )
"The Ring! Is it not a strange fate that we should
suffer so much fear and doubt for so small thing?"

- Boromir

.::Vuoden Tulokas 2014::.

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 7. luku 17.2.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ti Maalis 04, 2014 3:31 pm

Kiitoksia kommenteista! Kerron tässä samalla, etten ole kadonnut vaikka olenkin ollut hiljaa - kaivauduin esiin esseiden alta kiittämään teitä, mutta jatkoa en tällä viikolla valitettavasti ehdi postata. Ensi viikoksi pitäisi kirjoittaa seitsemän lyhyttä esseetä jotka ikävä kyllä syövät kirjoitusaikani. Mutta viikon päästä jatkoa taas.

Beowulf, kiitos että kerrot lukeneesi. On kiva kuulla, että tykkäät tästä ja jaksat odottaa jatkoa. Hienoa, että Éomerin ja Éowynin keskustelu toimi! Sitä oli hauska kirjoittaa.

Mithrellas, kiitos. Lukujen nimeäminen on tuskien taival :lol: Nimen pitäisi kai aina antaa jotakin lisää itse tarinaan, mutta hitot, nuo minun lukujeni nimet ovat pitkään olleet olemassa vain näön vuoksi. Tosi kiva kuulla, että hahmojen ajatuksenjuoksussa on järkeä! Éomerilla taitaa olla vähän kiire asioiden suhteen, olet ihan oikeassa siinä, ettei Lothíriel yksin ole sotkun aiheuttaja. Lottis. Tuosta lempinimestä en pääse yli, ihana :D Minä mietin ihan samaa, mahtoiko Éomer olla tietoinen Aragornin taustasta, mutta tuli tässä nyt tätä kirjoittaessa mieleen että hitto, eikös Aragorn itse kertonut siitä? En ole nyt ihan satavarma, mutta muistelisin hänen sanoneen jotain siitä, että oli ollut Rohanissa. Pitänee tarkistaa kun pääsen yliopistolta johonkin, missä on TSH. (ja tässähän olisi oneshotin ainesta...) Ajattelin, että Théodenin hautajaisista pääsee helpoimmalla, kun kuvaa lyhyesti - kirjassakaan kohtaus ei ole kovin pitkä, ja sen voi aina lukea sieltä, joten keskityin tuohon Lothírielin mielentilaan tuodakseni esiin jotain uutta. Korsetti, koska olen itse löytänyt niiden ihanuuden puolisen vuotta sitten, oli pakko mainita tässäkin. Olen syvästi murheellinen siitä, ettei Tolkienin maailman vaatteista ole tietoa, minulla on vaikeuksia näiden kuvausten kanssa (oli kyse sitten miehestä tai naisesta). Ja nyt, kun kirjoitusputki on edes jotenkin auki, ajattelin että kesällä voisin postata originaaliani. Ehkä. :roll:

Ezellohar, kiitos. Kiva, jos nuo mielikuvituksettomat nimet eivät häiritse! Ja niinhän se usein on, nimeäminen on aina vaikein juttu. Nimen kun pitäisi tuoda tekstiin jotain lisää, jokin uusi näkökulma tai jotain, mutta tässä ficissä, kuten Mithrellakselle sanoin, ne ovat olemassa vain näön vuoksi. Kiertää kuin kissa kuumaa puuroa, niinhän sitä sanotaan. :lol: On hauska kirjoittaa näitä kahta, koska he ovat niin ihastuneita eivätkä vain voi antaa sille periksi. Ja hah, hienoa, Éowyn-siedätyksestä on apua. :lol: Tämä oli varsin mukava kuulla. Tuo korsetti on vähän kiistanalainen, mutta olen itse ihan rakastunut kyseisiin vaatekappaleisiin, joten päätyi sitten yksi korsetti tännekin... Jotenkin ihmisillä osaan nähdä korsetin, mutta haltioilla en. Tiedä tuota, miten asiat oikeasti olivat.

Puuh, nyt takaisin esseiden maailmaan. Kiitos vielä, että jaksatte lukea ja kommentoida!
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Vastaa Viestiin