Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel PG-13 15.luku 22.4. Valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 7. luku 17.2.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

A/N: Tehdään nyt tuplaposti, olen liian laiska säätämään näiden kanssa. Uutta lukua jälleen tiedossa. Tästä lähtien jatkopäivä on tiistai lukujärjestysmuutosten takia, maanantaisin tuskin enää ehdin. Tämän luvun kursivoidut pätkät ovat suoraan TSH:sta, musta ratsastaja -leffakansipainoksen sivulta 846.

9. Luku: Meduseldin pidot

Éomer kulki salissa vieraiden keskellä, vastaanotti suruvalitteluja ja tervehti vasemmalle ja oikealle. Kaikki oli kunnossa, ruokaa näytti olevan enemmän kuin tarpeeksi ja juomaa sitäkin enemmän. Éomerin ei tehnyt mieli juhlia – mieluiten hän olisi nukahtanut sänkyynsä ja levännyt. Edellinen yö oli ollut uneton, ja tämä päivä varsin raskas. Kuningas Théoden oli kuitenkin saanut arvoisensa maahanpanijaiset, päässyt viimein oikeasti lepoon, ja se oli kaikkein tärkeintä. Sodan vaikein vamma, enon ja kasvattajan menetys, voisi viimein parantua lopullisesti. Éomer oli suorittanut viimeisen sotaa suoraan koskevan velvollisuutensa. Nyt hänen harteillaan olivat uudet tehtävät, kuninkaan tehtävät. Hän otti ne vastaan mielellään.

Se ei silti tarkoittanut, ettei hän olisi toivottanut pitkää lepoa tervetulleeksi. Éomer pysähtyi vaihtamaan pari sanaa Erkenbrandin kanssa Helmin Syvänteestä. Sodan tuhot oli saatu paikattua jo miltei kokonaan. Sitten Éowyn ilmestyi heidän luokseen valkeissa vaatteissaan.
”Erkenbrand, kuinka mukavaa nähdä teitä. Olen pahoillani, mutta saliin saapui juuri joku, joka minun veljeni pitäisi tavata.” Éowyn iskosti merkitsevän katseen Éomeriin ja vilkaisi sitten sisäovelle päin. Éomer seurasi sisarensa katseen suuntaa ja näki salin ovella Imrahilin ja Lothírielin.
”Lupaan puhua myöhemmin paremmalla ajalla, Erkenbrand”, Éomer sanoi päällikölleen ja loi kiitollisen katseen Éowyniin ennen kuin kiirehti ihmisten välistä kohti Lothírielia.

Neidon tummat hiukset oli kammattu ylös, ja tämän yllä oli pitkä, tummansininen puku. Lothíriel oli kaunis; kaunis miltei sillä samalla etäisen saavuttamattomalla tavalla kuin kuningatar Arwen. Lothíriel näytti kohteliaalta ja ystävälliseltä, kuin tarinasta astuneelta ylhäisöneidolta. Éomer kaipasi sitä Lothírielia, jonka kanssa oli ratsastanut aurinkoisen taivaan alla.
”Imrahil, neito Lothíriel, olette näköjään löytäneet paikalle”, hän tervehti.
”Tietenkin, Éomer hyvä; matka ei ollut pitkä.” Imrahil hymyili ja vakavoitui sitten. ”Osanottoni. Seremonia oli komea.”
”Kiitokseni”, Éomer nyökkäsi lyhyesti. ”Toivottavasti olette viihtyneet, vaikka minulla ei ole ollut aikaa olla kummoinen isäntä.” Hän uskalsi osoittaa viimeiset sanansa suoraan Lothírielin suuntaan. Neito hymyili hänelle sievästi, mutta pidättyneesti.
”Totta kai, sinulla on ollut kiireitä”, Imrahil vastasi. ”Kultainen kartano on kaunis, ja päivämme ovat kuluneet mainiosti. Amrothos on ilmeisesti saanut jo ystäviäkin.”
”Sitä paitsi sää on ollut edelleen niin kaunis, että ulkona on ollut miellyttävää”, Lothíriel pisti väliin ja katsoi silmänräpäyksen ajan Éomeria silmiin. Katseessa oli ilkikurisuutta ja jotain vain Éomeria varten. Neito ei enää näyttänyt ollenkaan niin etäiseltä. Éomer hymyili Lothírielille tietäen, että hänen kasvonsa paljastivat kaiken sen, minkä Lothírielin peittivät, mutta hän ei välittänyt. Hänen teki mieli jäädä vielä, mutta hänellä oli velvollisuuksia. Oli aika kohottaa malja Théodenille.
”On hyvä kuulla, että olette pitäneet ajastanne tällä. Nyt minun on kuitenkin mentävä – juhlien on päästävä alkamaan.”

*

Lothíriel jäi isänsä vierelle katsomaan Éomerin perään. Paikalle kokoontunut väki näytti tietävän, että pian tapahtuisi jotakin, sillä keskustelut alkoivat hiljetä Éomerin kulkiessa kohti salin toisen pään koroketta. Kun mies oli noussut valtaistuimen eteen, oli jo täysin hiljaista, ja kaikkien silmät kiinnittyneet pitkään, vaaleaan mieheen, tämän salin herraan.
”Kuuluu Rohanin tapoihin juoda menneitten kuninkaitten muistoksi”, isä selitti nopeasti, kun Éowyn ilmestyi salin sivusta suurta pikaria kantaen. Istuimeltaan läheltä Éomeria nousi vaalea Markin mies, joka alkoi matalalla, sointuvalla äänellä luetella Rohanin kuninkaiden nimiä. Väki oli hiljaa, Éomer seisoi salin edessä malja käsissään, kuninkaana. Mies näytti hyvältä ruskeissa housuissaan, takissaan ja liivissään, vaaleat hiukset selkään pudoten. Lothíriel ei saanut silmiään irti Éomerista.

Théodenin nimen kohdalla Éomer joi täyden pikarin tyhjäksi, ja palvelijat kiirehtivät täyttämään kaikkien pikarit. Lothíriel kiitti nuorta neitoa, joka kävi kaatamassa hänen ja hänen isänsä viinit. Ne, jotka istuivat, nousivat seisomaan, ja kaikki kohottivat maljansa Éomerin suuntaan. Kaikkien ohitse miehen silmät tavoittivat pieneksi hetkeksi Lothírielin katseen. Paikalle kokoontuneet kohottivat äänensä tervehtimään uutta kuningasta aivan kuten kuningas Elessarin kruunajaisissa kuukausia sitten, kun Lothíriel oli ensi kertaa nähnyt Éomerin. Nyt äänet kuitenkin tervehtivät toista, ne tervehtivät Éomeria, Markin herraa, Rohanin kuningasta. Väristys kulki Lothírielin selkää alas ja hän iloitsi Éomerin puolesta, tyhjensi pikarinsa yhdessä muiden kanssa.

”Meille on paikat pöydässä, Lothíriel”, isä sanoi sitten, herättäen Lothírielin takaisin siihen hetkeen. Hän seurasi isäänsä kohti pitkää pöytää lähellä kuninkaan koroketta muiden istuessa takaisin paikoilleen.
”Olet ilmeisesti sopinut asiat Éomerin kanssa”, isä sanoi matalalla äänellä.
”Niin olen”, Lothíriel vastasi ja toivoi, että hänen punastumisensa voisi laittaa viinin syyksi.
”Hyvä niin”, isä nyökkäsi. ”Luotan siihen, että pysyt järkevänä, vaikka mitä tapahtuisi, ymmärräthän?”
”Minä pysyn, isä”, Lothíriel vastasi, vaikka ei ollut aivan varma siitä, mitä isä tarkoitti.
”Älä hätiköi liikaa. Sivulla on kyllä aikaa”, isä sanoi vielä ennen kuin veti Lothírielille tuolin. Lothíriel istui eikä tiennyt, mitä isänsä sanoista ajatella.

Muutamaa tuntia myöhemmin Lothíriel havahtui ajatuksistaan kuullessaan taas Éomerin äänen. Hän oli istunut koko illan paikoillaan, keskustellut muutaman ihmisen kanssa, katsellut Éomeria ja kuunnellut elämää ympärillään. Nyt sali hiljeni taas.
”Nämä ovat kuningas Théodenin hautajaisjuhlat, mutta ennen kuin menemme, kerron teille iloisen uutisen, eikä hän panisi pahakseen että sen teen, sillä hän oli aina kuin isä sisarelleni Éowynille. Kuulkaa siis kaikki vieraani ja monien maiden kansalaiset jotka eivät koskaan ennen ole olleet koossa tässä salissa! Faramir, Gondorin Käskynhaltija ja Ithilienin suuriruhtinas pyytää Éowyniä Rohanin neitoa vaimokseen ja tämä suostuu siihen omasta tahdostaan. Sen tähden kihlaavat he toisensa kaikkien teidän edessä.”
Éowyn ja Faramir nousivat korokkeelle Éomerin rinnalle ja tarttuivat toisiaan kädestä. Lothíriel hymyili muistaen, miten Faramir oli kertonut hänelle rakastuneensa Éowyniin. Nyt mies näytti iloisemmalta kuin Lothíriel oli koskaan nähnyt. Joku kohotti maljansa, ja pian kaikki seurasivat esimerkkiä. Lothíriel joi oman viininsä serkkunsa ja tämän tulevan vaimon kunniaksi samaan aikaan isänsä kanssa.
”Niin vahvistuu Markin ja Gondorin ystävyys uudella siteellä”, Éomer sanoi ja antoi katseensa kulkea salissa ennen kuin pysähtyi Lothírieliin, ”ja sitä suurempi on iloni.”
Lothírielin sydän alkoi äkkiä hakata hänen korvissaan. Éomerin kasvoilla näkyi lupaus, jota hän ei uskaltanut uskoa näkevänsä. Hän laski kiireesti katseensa pöytään. Onneksi isä ei tuntunut huomaavan mitään. Sen sijaan Imrahil oli noussut tuolistaan.
”Meidän pitää onnitella kihlaparia”, isä sanoi Lothírielin hämmästykselle.

He kulkivat pöytien ohitse ja liittyivät onnentoivottajien joukkoon. Kuningas Elessar oli siellä, samoin kaksi puolituista ja joitakin rohanilaisia. Imrahil löi Faramiria olalle.
”Onnitteluni, sisarenpoika! Tämä on hyvä liitto.”
Faramir hymyili. ”Kiitos, niin on. Minä rakastan Éowyniä.”
Éowyn loi mieheen pitkän katseen, joka oli täynnä lämpöä. ”Me nostamme Ithilienin uuteen kukoistukseen.”
”Onnea teille molemmille”, Lothíriel toivotti katsoen ensin Faramiriin, sitten varovasti Éowyniin.
Rohanin neito hymyili hänelle. ”Kiitos. Te olette Lothíriel.”
”Niin olen, neito Éowyn”, Lothíriel vastasi nyökäten.
”On mukava viimein tavata kunnolla. Olen toki kuullut teistä paljon, ja nähnyt teidät täällä, mutta emme ole ehtineet puhua.” Éowyn tarkasteli hänen kasvojaan kiinnostunein silmin.
”Emme niin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”, Lothíriel vastasi kohteliaasti.
”Te ilmeisesti jäätte seuraksemme, kun Sormuksen Saattue lähtee eteenpäin?”
”Se on totta”, Lothíriel vahvisti.
”Hienoa! Sitten meillä on aikaa tutustua toisiimme. Olen jo pitkään halunnut puhua kanssanne”, Éowyn sanoi.
”Éowyn, älä pelottele vieraitamme”, Éomerin ääni puuttui puheeseen. Mies oli astunut lähemmäs Lothírielin huomaamatta. Lothíriel vilkaisi isäänsä, joka oli syventynyt keskustelemaan kuningas Elessarin ja Faramirin kanssa.
Éowyn nauroi veljensä sanoille. ”Minulla ei ole tapana pelotella ketään, veli. Puhun vain neito Lothírielin kanssa. En ole saanut siihen tilaisuutta aiemmin.”
Éomer hymyili ja pudisti päätään. ”Olisitte tavanneet joka tapauksessa pian, älä yritä syyllistää minua.”
”Miksi se olisi teidän syytänne?” Lothíriel puuttui puheeseen. Hänen oli kiinnitettävä erityistä huomiota teitittelyyn, he olivat muiden keskellä eikä ehkä ollut hyväksi näyttää, miten läheisiä he olivat. Ei sopinut olla liian tuttavallinen.
”Voi, minun veljeni on puhunut teistä kovasti sen jälkeen kun saavuitte. Olisin halunnut tavata teidät jo aiemmin, mutta Éomer tässä antoi minulle kaikenlaisia tehtäviä vähinä vapaahetkinäni.” Éowynin silmissä oli ilkikurinen pilke.
”Ehkä sille oli syynsä”, Éomer totesi tyynesti.
”Ehkä.” Sitten Éowyn kääntyi Lothírieliin päin. ”On hienoa lopultakin tavata se, joka saa veljeni tolaltaan. Lounastaisitteko huomenna kanssani?”
”Toki”, Lothíriel suostui ja päätti jättää huomiotta kommentin Éomerista.
”Tapaamme siis huomenna. Suokaa anteeksi, päivä on ollut pitkä.” Éowyn kääntyi poispäin, astui Faramirin viereen ja jätti Lothírielin ja Éomerin kahden.

*

”Sisareni sitten ehti ensin”, Éomer tuumasi. ”Minun piti kutsua sinut syömään lounasta kanssani.”
Neito punastui ja katsoi muualle. ”Olen pahoillani.”
”Ei, älä ole. Minä aion pitää sinut koko muun päivän ajan”, Éomer lupasi virnistäen. ”Esittelen sinulle Meduseldin, niin kuin lupasin.”
Lothírielin kasvot sulivat hymyyn, joka muistutti Éomeria siitä neidosta, joka oli matkustanut yksinkertaisissa vaatteissa, hiukset palmikoilta pakoillen. Lothírielin ilme oli avoimempi, hän vaikutti vähemmän varautuneelta kuin juhlan alussa.
”Toivottavasti aikasi täällä on kulunut mukavasti, vaikka olenkin ollut kiireinen”, Éomer sanoi sitten. Seikka häiritsi häntä enemmän kuin hän halusi myöntää edes itselleen.
”Kyllä vain, enkö minä niin sanonut jo alkuillasta? Täällä on kaunista, ja olen nauttinut siitä, ettei tarvitse matkustaa minnekään. Sinulla on kai ollut kiire kaiken tämän järjestämisessä? …Minä en ole tainnut esittää osanottoani. Olen pahoillani menetyksestäsi”, Lothíriel purskautti yhtäkkiä.
Éomer ei voinut estää naurahdustaan. ”On niin kummallista tavata tällä tavoin! Minun kasvattajani on juuri haudattu, mutta minusta tuntuu kuin olisin jo suruni surrut. Haluan olla iloinen, koska sinä olet siinä.” Vasta sanojen karattua ilmoille Éomer tajusi ajatella niitä. Hän vilkaisi ympärilleen. Imrahil, Aragorn, Faramir ja Éowyn seisoivat edelleen lähellä, mutta kukaan ei katsonut häneen päin tai vaikuttanut kuulleen hänen varomattomia sanojaan.

Lothíriel tarttui äkkiarvaamatta hänen käteensä. ”Eivät he huomaa. Minusta meillä on oikeus iloita tästä hetkestä, Éomer.”
Éomer tuijotti hetken kättään, josta Lothíriel piti kiinni. Neito ei ollut ikinä tarttunut häneen ensin. Sitten Éomer nosti katseensa kohdatakseen Lothírielin silmät.
”Taidat olla oikeassa”, hän sanoi ja hymyili. Théoden ymmärtäisi – Théoden iloitsisi hänen kanssaan.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 7. luku 11.3.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Ehdin taas jo odotella jatkoa, mutta mukavaa että ilmoitit tauosta. Odottelen tähän jatkoa näköjään vähän samaan tapaan kuin jonkun tv-sarjan uutta jaksoa. :)

Kiva että muistit Erkenbrandin. En tiedä mikä noissa Tolkienin keksimissä sivuhahmoissa on, mutta minun tekee aina mieli tietää heistä lisää. Tuntuu, ettei Tolkien keksinyt mitään turhaan ja että kaikilla hahmoilla on oma elämänsä ja tarkoituksensa. Jotkut ovat esittäneet, että Éowyn olisi ehkä naitettu Erkenbrandille, jos hän ei olisi haksahtanut ulkomaalaiseen, mutta tiedä häntä, minä olen enemmän Elfhelmin kannalla.

Éomer hymyili Lothírielille tietäen, että hänen kasvonsa paljastivat kaiken sen, minkä Lothírielin peittivät, mutta hän ei välittänyt. Mahtava lause! Jos samantyyppinen lause ilmestyy minun ficciini, se ei ole plagiointia vaan sitä, että kuulemani hienot lauseet jäävät päähäni kummittelemaan ja päätyvät sitten odottamattomiin paikkoihin, ilman että ymmärrän, mistä ne tulivat. ;)

Tätä maljanjuontia ja kihlausuutista ehdinkin jo odottaa. Kun luin sen ensimmäistä kertaa, tästä taisi vielä puuttua nuo kursiivit tai sitten onnistuin olemaan näkemättä niitä, mutta en oikeasti ollut varma, että mitkä Éomerin repliikeistä oli suoraan kirjasta ja mitä olit keksinyt itse. Että hyvin olet saanut tekstisi hiottua sellaiseen Tolkienmaiseen muotoon. Ja tuo oli kyllä kanssa hieno oivallus, kun Éomer katsoi Lothírieliä samalla kun puhui Gondorin ja Rohanin välisen siteen vahvistumisesta… Pikkuisen jäin kaipaamaan sitä Aragornin kommenttia "Etpä ole kitsas mies, Éomer…"

No niin, sitten ei muuta kuin odottelemaan Lothírielin ja Éowyn lounastapaamista. Ja hyvää syntymäpäivää myös minulta. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 7. luku 11.3.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitos. Ihanaa, että tätäkin tekelettä joku vielä jaksaa lukea/kommentoida. :D Tolkienin sivuhahmot ovat kamalan mielenkiintoisia! Siksi onkin ihana täyttää ficcien cameot heillä. Kun kerran on hahmoja jo valmiiksi, miksi turhaan kehitellä uusia. En olekaan tuota teoriaa Éowynistä ja Erkenbrandista kuullut. Jännää. Tosi kiva, että tykkäsit tuosta lauseesta. :D Hienoilla sanankäänteillä on tapana kummitella, ei huolta.

Joo, kirjoitin että kursiivit ja sitten vasta liian pitkän ajan päästä tajusin että hitot minä mitään sitten kursivoinutkaan... :roll: Mutta vau, jos niitä ei oikeasti sieltä erottamaan pystynyt. Itse stressaan aina väillä tuosta dialogin autenttisuudesta aika lailla. Koska minua ärsyttää lainata kirjaa, jos sanoihin ei saa ujutettua mitään uutta (niin kuin tuolla tuon Lothírieliin katsomisen), en lainannut tuota Aragornin replaa. Se olisi ollut kiva siellä, mutta en olisi saanut siihen mitään itse tarinan kannalta relevanttia ja kaikki ovat tuon keskustelun jo kirjasta lukeneet, joten se jäi sitten pois.

Kiitokset vielä onnitteluista :)

A/N: Ja jatkoa jälleen. Kirjoittaminen alkoi taas sujua vähän mukavammin, kun sain kouluhommia alta pois. Tässä on aika paljon dialogia, mutta ensi viikon luku toivottavasti tasapainottaa tätä keskusteluvirtaa mikä minulla on menossa. ...tuntuu, että jotain piti sanoa mutta ei kai mitään kamalan tärkeää, kun en muista.

10. Luku: Suunnitelmia

Aamiaisen jälkeen Lothíriel liittyi Éomerin seuraan. Mies vaikutti levänneeltä ja hyväntuuliselta, eikä Lothírielin oma hymy kalvennut miehen virneelle.
”Meduseldin sali. Mitä tahdot kuulla?” Éomer kysy heidän seistessään erään seinävaatteen edessä suuressa salissa.
”Niin paljon kuin jaksat kertoa. Minä pidän tarinoista”, Lothíriel nauroi.
Éomer tuhahti. ”Minä en sitten tiedä läheskään tarpeeksi. Mutta kerron, minkä muistan, ja jonakin päivänä saat keskustella taruntuntijan kanssa – saat kuulla kaiken minkä vain keksit haluta tietää.”
”Lupaat paljon”, Lothíriel kiusasi. Hän nautti Éomerin läsnäolon herättämästä lämmöstä sisällään, hän ei saanut silmiään irti miehestä. Katonrajan ikkunasta loistava aurinko teki pesän vaaleisiin hiuksiin ja hymy herätti komeat kasvot eloon aivan uudella tavalla. Mikään maailman aika Éomerin kanssa ei olisi tarpeeksi, Lothíriel tajusi äkkiä.
”Tarkoitan jokaista sanaani”, Éomer totesi vain puoliksi leikillään.
”Sinä olet rehellinen; miksi odottaisin muuta”, Lothíriel totesi ennen kuin ehtisi hämmentyä miehen sanoista liikaa.
Éomer nyökkäsi pilke silmissään.
”Kerro jo tästä salista ja ihmisistä!” Lothíriel vaati sitten hymyssä suin.
Éomer nauroi hänen innostukselleen ja osoitti sitten seinävaatetta heidän vierellään. ”Tuossa on Éorl Nuori, joka toi kansamme pohjoisesta.”

Lothíriel käänsi vastentahtoisesti katseensa Éomerista seinävaatteeseen. Se kuvasi nuorta miestä, joka ratsasti suurella, valkoisella hevosella torveen puhaltaen. Miehen hiukset olivat pitkät ja vaaleat, hevosen jaloissa pyörteili vesi. Lothíriel muisti hyvin tarinan Éorlin valasta käskynhaltija Cirionille.
”Éorlin minä tiedän”, hän sanoi Éomerille. ”Hän ratsasti pohjoisesta Gondoria auttamaan, kun viholliset uhkasivat joka suunnalta. Éorlin ja hänen ratsumiestensä ansiosta Celebrantin taistelu voitettiin, viholliset ajettiin pois, ja Cirion antoi Éorlille Rohanin.”
”Aivan niin.” Éomerin kasvoilla oli yllättynyttä ylpeyttä. Miehen arvostus heitti mielihyvän aallon Lothírielin ylitse. Hän oli tehnyt vaikutuksen historiantuntemuksellaan.
”Éorl oli Markin ensimmäinen kuningas”, Éomer jatkoi sitten. ”Hänen jälkeensä hallitsi Brego, jonka aikana Meduseld saatiin valmiiksi. Salin valmistumisen kunniaksi järjestettiin suuret juhlat, ja Bregon vanhin poika, Baldor, vannoi lähtevänsä Kuolleiden Kulkuteille. Niin hän lähtikin, eikä koskaan palannut. Siksi kolmas kuningas on Bregon toinen poika, Aldor – Aldor Vanha, joka hallitsi 75 vuotta.”
”Miksi ihmeessä Baldor halusi lähteä?” Lothíriel ihmetteli.
”Monet ovat sitä miettineet, eikä kukaan varmasti tiedä vastausta”, Éomer vastasi kasvot vakavina. ”Théoden kertoi keväällä eräästä mielenkiintoisesta tarinasta. Sen mukaan Brego ja Baldor olisivat etsineet Lumivuon yläjuoksulta turvapaikkoja. He löysivät oven ja oven edestä vanhan miehen. Tuo vanha mies sanoi heille, että tie oli suljettu ja kuului vainajille, kunnes aika tulisi. Baldor kysyi, milloin tuo aika tulisi, mutta mies kuoli ennen kuin ehti vastata. Minä luulen, että nuo sanat jäivät vaivaamaan Bregon poikaa; liika olut ja viini kenties saivat hänet lupaamaan liikaa.”
”Ja Rohanin miehet eivät peru sanojaan”, Lothíriel tuumasi kauhistuneena. Tarina karmi häntä. ”Puhutaan jostakin mukavammasta”, hän pyysi sitten.
”Mennään ulos aurinkoon. Voimme käydä kävelyllä”, Éomer vastasi ja tarjosi käsivartensa, johon Lothíriel mielellään tarttui.

*

Kesä oli kauniimpi kuin vuosiin. Kevyt tuuli pyyhki lännestä ja muutama pilvi kulki pitkin taivasta laiskan hitaasti, kun Éomer ja Lothíriel kävelivät ulos Meduseldin ovista. Éomer tervehti vartijoita ja suuntasi sitten askeleensa kohti talleja.
”Voimme käydä Edorasissa hieman myöhemmin, Meduseld riittänee tänään”, Éomer sanoi. ”Aion myös viedä sinut ratsastamaan kaupungin ulkopuolelle.”
”Kuulostaa hyvältä”, Lothíriel vastasi. Neidon hymy oli avoin ja aurinkoa lämpimämpi. ”On ihanaa tietää, että meillä on paljon aikaa.”
Éomer vastasi hymyyn. Jos asia riippuisi hänestä, heillä olisi kaikki maailman aika. ”Olen samaa mieltä. Kuluu vähintään kaksi viikkoa ennen kuin suuntaatte takaisin Gondoriin.”
”Olet siis suunnitellut käyntiä Edorasissa ja ratsastamista kaupungin ulkopuolella. Oletko ajatellut muuta?” Lothíriel kysyi.
”Haluan syödä päivällistä kanssasi, mutta se tapahtuisi joka tapauksessa”, Éomer tuumasi. ”Olet kovin kärsimätön!”
”Ei, olen vain innoissani. Haluan nähdä kaiken, tehdä paljon – unohtaa, että olen lähdössä pois.”
”Me teemme, mitä milloinkin keksimme”, Éomer sanoi, ”ja lupaan tehdä parhaani, ettei meidän kummankaan tarvitse ajatella lähtöäsi.”

He kävelivät päivänpaisteessa edelleen kohti talleja. Niiden takaa pääsi torniin, josta näki kauas pohjoiseen levittäytyville tasangoille, Rohanin ruohomerelle. Éomer halusi Lothírielin näkevän sen; näkevän, miten maailma katosi horisonttiin ja ihminen tunsi olonsa pieneksi.
”Menemmekö me sittenkin ratsastamaan jo nyt?” Lothíriel ihmetteli heidän saapuessaan talleille.
”Ei”, Éomer naurahti. ”Meillä ei ole aikaa, muuten myöhästyisit lounaaltasi sisareni kanssa. Odota, niin näet, minne olemme menossa.”
Lothíriel katsoi häntä uteliaana ja hiljeni. He kiersivät tallit ja saapuivat tornin ovelle. Éomer veti Lothírielin eteensä ja viittasi portaisiin. ”Sinun jälkeesi”, hän sanoi ja antoi kätensä hyväillä toisen selkää kevyesti.

Kun he pääsivät ylätasanteelle, Lothíriel seisahtui niille sijoilleen tuijottamaan kaukaisuuteen ihmetys sinisissä silmissään; Éomer tyytyi katselemaan neitoa. Tämä katseli maisemaa ja hengitti tuulta, joka ylhäällä kävi kovempana. Pilvet heittivät varjoja maahan jossakin kaukana. Tiellä näkyi muutamia kulkijoita, kaupungista kantautui elämän ääniä. Lumivuo kimalteli virratessaan kohti pohjoista ja itää.
”Täältä näkee todella kauas”, Lothíriel henkäisi ja asteli kaiteen luokse nojatakseen siihen, uhmaten korkeutta.
”Minun maani levittäytyy edessäsi niin kauas kuin näet, ja kauemmas”, Éomer vastasi astuen Lothírielin rinnalle. Hän laski kätensä neidon olalle. Nyt, kun he olivat kahden, hän ei voinut olla koskettamatta. Aurinko sai Lothírielin hiukset kiiltämään, tuuli irrotti suortuvia kampauksesta ja nosti punan neidon poskille. Lothírielin silmät loistivat.
”Sinun maasi on kaunis”, neito totesi yksinkertaisesti. Kun tämä kääntyi hymyilemään Éomerille olkansa yli, Éomer tarttui tilanteeseen ja varasti lyhyen suudelman. Éomerin yllätykseksi Lothíriel haki toista, kääntyi kokonaan häneen päin ja laski kätensä hänen rintaansa vasten. Éomer veti Lothírielin lähelleen, unohtui tämän läheisyyteen ja pehmeiden huulten kosketukseen. Hän saattoi olla kuningas, hän saattoi olla päällikkö, mutta sillä hetkellä hän oli vain mies, joka lopulta sai pitää lähellään rakastamaansa naista. Lothíriel ei enää paennut häntä, vaan hakeutui lähemmäs; se tuntui käsittämättömän hyvältä. Näin asioiden kuuluikin olla.

Éomer oli lopulta se, joka ensin vetäytyi kauemmas hymyilläkseen Lothírielille leveämmin kuin koskaan. Lothíriel palautti hänen hymynsä. Neidon siniset silmät säteilivät – muuta sanaa sille ei ollut: Lothíriel näytti onnelliselta. He eivät tarvinneet sanoja, oli aivan kylliksi seistä siinä, lähellä toista, vapaan taivaan alla tuulen puhaltaessa, maassa jossa viimein oli rauha.

He pysyivät tornissa jonkin aikaa, katselleen ympärilleen. Lothíriel nojasi luottavaisesti Éomerin rintaan heidän katsoessaan korkealla kaartelevaa kotkaa. Liian pian oli kuitenkin aika palata alas, todellisuuteen. Éomer ei halunnut antaa Éowynille yhtään enempää aseita kuin tällä jo Lothírielin suhteen oli, ja oli parasta olla lounaalla ajoissa.

Oli äärimmäisen tyydyttävää kulkea ihmisten ohitse Lothíriel käsipuolessaan, näyttää kaikille, kenen seurassa Éomer oli.

*

Éowyn pyöritteli silmiään, kun Éomer koetti istua Lothírielin viereen heidän saavuttuaan saliin.
”Luuletko, että voimme puhua rauhassa, jos sinä istut siinä?” Éowyn kysyi. ”Täällä on tilaa muuallakin.”
Éomer loi Lothírielin suuntaan paljonpuhuvan katseen jättäessään heidät kahden. Lothíriel seurasi miestä silmillään tämän kävellessä toiseen pöytään kuningas Elessarin ja kuningatar Arwenin luokse.
”Olkaa hyvä, keittoa”, Éowyn tarjosi.
Lothíriel hymyili kiitokseksi ja kauhoi keittoa lautaselleen. Hän antoi itselleen luvan katsoa Éowyniä kunnolla. Neito oli kaunis, mutta samalla tavalla kuin muutkin neidot. Éowynin kasvot olivat rauhalliset, olemus vahva ja tyytyväinen, eikä Lothíriel olisi voinut uskoa tämän ratsastaneen sotaan mieheksi pukeutuneena, jos hän ei olisi tiennyt. Éowyn näytti aivan tavalliselta naiselta murtaessaan leipää keittonsa seuraksi.
”Mitä te katsotte, Lothíriel?” Éowyn kysyi yllättäen.
”Minä.” Lothíriel häkeltyi. ”Minä.. ajattelin sotaa.”
Éowyn hymyili. ”Totta kai. Minun olisi pitänyt arvata se.”
”Olen pahoillani…”
”Ei, arvostan rehellisyyttänne. Minusta ei varmasti päältä katsoen arvaisi, että olen kaikkien sivistyneiden naisten kauhistus.”
Lothíriel ei tiennyt, mitä sanoa. Hän tuijotti eteensä osaamatta tehdä mitään.
”Mutta älkää huolestuko. En aio tekeytyä mieheksi tai lähteä sotaan etsimään kuolemaa. Olen parantunut vaivasta, joka pitkään oli taakkani. En enää etsi vapauttani aseista, vaan parantamisesta.” Éowyn kohtasi hänen katseensa.
”Ihailen rohkeuttanne”, Lothíriel sanoi. ”Teette, mitä tahdotte tehdä.”
Éowyn naurahti ja ojensi hänelle leivän. ”Kiitos. Pitkään olin katkera siitä, mitä olin – minä olin se, joka jäi kotiin kun muut lähtivät; minä olin se, joka palveli sen sijaan että olisi käskenyt. Mutta nyt olen vapaampi kuin koskaan. Lothíriel, naiseus ei ole kahle.”
Lothírielin teki mieli sanoa, että naiset olivat tietynlaisia ja heidän piti sen vuoksi tyytyä osaansa, mutta sulki suunsa. Neito Éowyn ei ollut se henkilö, jolle niin saattoi sanoa. Lothíriel tiesi, että hänen äitinsä ei olisi pitänyt suutaan supussa. Lothíriel ei kuitenkaan ollut äitinsä. Hän tyytyi lusikoimaan keittoa suuhunsa.
”Nainen on vapaa tekemään niin kuin haluaa siinä missä mieskin”, Éowyn jatkoi. ”Mutta en halunnut lounastaa kanssanne puhuakseni itsestäni. Haluan kuulla teistä. Haluan tietää, kuka saa veljeni pään näin sekaisin.”
Lothíriel punastui. ”Minä olen vain tavallinen nuori nainen Gondorin Dol Amrothista.”
”Luottakaa minuun, jos olisitte missään määrin tavallinen, en olisi kuullut teistä niin paljon kuin olen. Éomerin katse löytää teidät joka kerta, kun samaan huoneeseen satutte. Hän vilkuilee tänne nytkin.”
”Todellako?” Lothíriel yritti estää hymyn, joka valtasi hänen kasvonsa väkisin, ja epäonnistui. Éowyn virnisti hänen ilmeelleen ja näytti hetken kovasti veljeltään.
”Kyllä vain. Veljeni pitää teistä hyvin paljon.”
”Minun on edelleen toisinaan vaikea uskoa sitä, vaikka hän on sanonut sen minulle itse”, Lothíriel tunnusti. ”Näin hänet ensi kerran kuningas Elessarin kruunajaisissa, enkä ole sen jälkeen saanut häntä ajatuksistani.”
”Tapasitteko te jo silloin?” Éowyn ihmetteli.
”Ei”, Lothíriel kielsi, ”emme vielä silloin. Tapasimme vasta, kun veljenne tuli Minas Tirithiin saattaakseen kuningas Théodenia.”
Éowyn nyökkäsi hitaasti. ”Aivan. Mitä ihmettä oikein teitte, että saitte hänet pauloihinne? En ole koskaan nähnyt Éomeria tällaisena.”
”En tehnyt mitään. Minä vain… puhuin hänen kanssaan, ja karkasin useammin kuin kerran muualle, koska pelkäsin.” Lothíriel ei tiennyt, miksi Éowynille oli niin helppo puhua, mutta hän otti tilaisuuden vastaan.
Vaalea nainen hymyili hänelle ymmärtäväisesti. ”Rakkaus voi olla pelottavaa. Sitä on vain luotettava itseensä, luotettava toiseen, annettava itselleen lupa tuntea.”
”Rakkaus?” Lothíriel kauhistui.
”Rakkaus.” Éowyn katsoi häntä silmiin.

Lothírielin oli äkkiä kova kiire syödä.

*

Keskustellessaan Aragornin kanssa Éomer antoi katseensa vaeltaa Lothírielin suuntaan. Neito näytti tulevan toimeen Éowynin kanssa, mutta silti Éomeria hermostutti jostakin tuntemattomasta syystä.
”Éomer, rauhoitu. Sisaresi ei tarkoita pahaa”, Aragorn huomautti ystävällisesti.
”Sitä ei aina tiedä, mitä Éowyn seuraavaksi aikoo”, Éomer puuskahti ja pakotti silmänsä irti Lothírielin selästä.
”Siinä olet aivan oikeassa, mutta huolehdit syyttä. Éowyn tietää, että Lothíriel on sinulle tärkeä, ja hän käyttäytyy varmasti sen mukaan.”
Éomer nyökkäsi. ”Te aiotte siis lähteä ylihuomenna?”
Aragorn hyväksyi aiheenvaihdon. ”Kyllä vain. Hobiteilla on vielä pitkä kotimatka edessään. Ne, jotka palaavat etelään, jäävät tänne muutamia lukuun ottamatta. Olen kiitollinen vieraanvaraisuudestasi, Éomer.”
”Ilo on minun puolellani. Tarjoan yösijan ja ruokaa mielelläni. Me olemme kaikki kokeneet paljon, ja kenties on hyvä viettää aikaa yhdessä nyt, kun on rauha.”
”Oletan, että tulet vierailemaan Gondoriin pian”, Aragorn sanoi.
Éomer hymyili. ”Luultavasti.” Hän varmasti vierailisi Gondorissa, mutta kuinka paljon aikaa hän viettäisi pääkaupungissa, sitä hän ei tiennyt. Hän suunnitteli matkustavansa Dol Amrothiin, kenties jo ennen talvea.
”Älä unohda minua, vaikka varsinainen matkasi suuntautuukin etelämmäs”, Aragorn sanoi, ja Éomeria nauratti.
”Näet lävitseni, ystäväni. Kuljen kuitenkin Minas Tirithin kautta, joten huolesi on turha.”
Viimeksi muokannut Nerwen, Pe Maalis 28, 2014 10:51 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 10. luku 18.3.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Minua ei dialogipainotteisuus haittaa. En varmaan olisi edes huomannut asiaa, ellet olisi maininnut, kun itsellänikin ficit tuntuu koostuvan suurelta osin dialogista. Minusta ne ovat ihan hyvä tapa kuljettaa tarinaa eteenpäin.

Millainen muuten on auringon tekemä pesä hiuksissa? :D (Pesä hiuksissa -vertaus tuo mieleeni nykyään aina Jacksonin Radagastin. :lol: Mutta yritän olla kuvittelematta linnunpesää Éomerin tukkaan.)

Historian oppitunti oli kiva. Varsinkin kun olen itse joutunut perehtymään Keski-Maan varhaisvaiheisiin ficcini vuoksi. Tuo Cirionin ja Eorlin vala oli kyllä niin hieno... Ja Aragorn ja Éomer sitten uusivat sen. Ja tuo Baldorin lähtö Kuolleiden kulkuteille on kyllä kanssa yksi sellainen kiehtova anekdootti, joka ansaitsisi oman ficcinsä.

Erittäin kauniisti kuvailtu tuo koko tornikohtaus. En muista, oliko siellä tosiaan tuollainen torni? Kuitenkin, hyvin toimivaa kerrontaa, ja mielessä kävi että Éomer taisi siinä jo vähän ylpeillen esitellä, millainen maa hänellä on tarjota tulevalle vaimolle.

En ihan tiedä, mitä ajatella tuosta Éowynistä. Hän oli minusta tässä vähän sellainen opettajamainen puhuessaan Lothírielille. Siis jotenkin paljon itsevarmemman ja kokeneemman oloinen, vaikkei hän tainnut olla kuin nelisen vuotta Lottista vanhempi. Ehkä odotin, että Éowyn olisi ollut tietyllä tavalla henkisesti vähän lähempänä Lothírielia ja että se olisi näkynyt keskustelussa. Mutta tämä on vain näitä minun pohdintojani... Hyvä kuitenkin että tämä keskustelu saatiin! Olen nimittäin nykyään sitä mieltä, että pidempiin ficceihin pitäisi aina saada naisten välinen keskustelu, jossa ei puhuta miehistä, Bechdelin testin (http://en.wikipedia.org/wiki/Bechdel_test) hengessä siis. Isildur-ficcini on tällä hetkellä melkein 60 sivua pitkä ja vieläkin se reputtaa tuon testin, mutta sinun ficissäsi tämä ei ole enää ongelma. ;)

Mutta ovat nuo miesten väliset toverilliset keskustelutkin mukavaa luettavaa. Tykkään että tässä on myös tuota Éomerin ja Aragornin välistä bromancea! :)

Toivottavasti muutkin innostuvat taas kommentoimaan tätä, koska tämä ficci kyllä ansaitsisi enemmän kommentteja. Mutta nyt on minun aika vetäytyä odottamaan seuraavaa lukua.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Ezellohar
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Ma Marras 18, 2013 4:06 am
Paikkakunta: Minas Tirith

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 10. luku 18.3.)

Viesti Kirjoittaja Ezellohar »

Hyi kauhea minua, kun olen ollut taas laiska kommentoimaan! Olen kyllä lukenut kaikki osat ja yleensä teen niin, että luen tekstin ensin ja annan sen muhia päässä hetken aikaa ja sitten pitäisi tulla kommentoimaan sitä (ja sitten unohdan kommentoida).

Molemmat luvut olivat taattua Nerweniä ;) helppolukuista, laadukasta ja sujuvaa kerrontaa.

Minuakaan ei tuo dialogipainotteisuus haittaa, oikeastaan tykkään siitä. Siinä kun selviää yleensä monenlaisia asioista ja päästään eri tavalla eteenpäin kun vaan tavallisessa kerronnassa. Ja minusta on mukava lukea Éomerin ja Lottiksen (nyt mäkin alan käyttää tätä lempinimeä x)) keskusteluja.
Tykkäsin myös Éowynin ja Lottiksen keskustelusta!

Minusta Éowynille sopii hyvin tuo isosiskomainen rooli ja se tekee hänestä ihan siedettävän mukavan. En tiedä pitäisikö olla vihainen vai iloinen siitä, että useimmiten ficcien kirjottajat onnistuu tekemään Éowynistä siedettävän :D

Lopun Éomerin ja Aragornin välinen keskustelu oli ihana! Aragorn hyvin muistuttaa, että ei saa unohtaa ystäviään, vaikka rakastuukin.
Yhden lauseen loppuun oli kyllä jääny lainausmerkit eikä ne minusta sinne kuulu. 'kenties jo ennen talvea.”' <<-- tuohon siis, mutta muuta huomautettavaa en löytänyt.

En mä kyllä mitään tän järkevämpää kommentointia oikeen saa aikaseks, mut lupaan petrata ens lukuun mennessä kommentointitaitoja! :)
"The Ring! Is it not a strange fate that we should
suffer so much fear and doubt for so small thing?"

- Boromir

.::Vuoden Tulokas 2014::.
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 10. luku 18.3.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitos! Hyvä, jos tuo dialogin määrä ei häiritse. Tuo auringon tekemä pesä oli liian kauas karanneen luovuuden tulos, pitäisi vissiin hillitä vähän. Kyllästyin kirjoittamaan miljoona kertaa kiiltävät hiukset, ja taisin eksyä vähän turhan kauaksi :lol: Tosi kiva, että tykkäsit tuosta historiaosuudesta. Alun pesin mietin, että sisällyttäisinkö tuohon vielä enemmän, mutta en saanut sitä järkevästi kokoon. Ehkä tuo oli muutenkin sopiva mitta asialle, jonka voi itse käydä Liitteistä lukemassa, jos innostuu. Cirionin ja Eorlin vala oli kyllä pakko mainita jotenkin. Ja totta, Baldorista voisi joku kirjustaa ficin! Tuo torni on omaa kehitelmääni, tosin se sai kovasti vaikutteita Kuninkaan Paluusta, missä Merri ja Aragorn katsovat pois ratsastavien Gandalfin ja Pippinin perään, siinähän on torni. Se jotenkin sopi kohtauksen kehykseksi.

Mietin kirjoittaessani, että sanoikohan Éowyn vähän turhan suoraan, että tuliko hänestä liian opettajamainen fiilis. Jos olisi ollut enemmän aikaa (tai siis, jos en olisi jättänyt tämän kirjoittamista sille tolalle millä se nyt on) olisin varmaan muuttanut hänen sanojaan enemmän. Hän olisi voinut kyllä näyttäytyä enemmän kaverina kuin auktoriteettina, mutta tuo tasaveroisuusasia tuntui olevan tämän ficin Éowynille nyt niin tärkeä asia, että se tuli ulos noin. Ja hei, hienoa, en edes tiennyt tuollaisesta testistä mutta sitähän pitää ehdottomasti kokeilla.

Ezellohar, kiitos! Hyvä, että tykkäät kerronnasta ja siitä, että dialogia riittää. Tosi kiva kuulla, että tuo Éowynin ja Lothírielin keskustelu toimi - ja olet ihan oikeassa, Lottis on ihana lempinimi :D Kivaa myös, että Éowyn toimi sinulle. Itse olisin ehkä kirjoittanut hänet vähän eri tavalla, jos olisi ollut enemmän aikaa. Ja hei, ei kannata olla vihainen siitä, että joku hahmo näkyy eri valossa - se on ficcien suola. Minä olen oppinut jopa ajoittain tykkäämään Denethorista fanfictionin kautta, ja on vain hyvä, jos pystyy näkemään hahmoista enemmän kuin yhden puolen. :wink: Kiitos kun huomautit noista lainausmerkeistä, täytyy käydä poistamassa ne sieltä.

A/N: Anteeksi ihan kamalasti, että tämä tulee näin päivän myöhässä. Minulla oli eilen helvetillinen päänsärky, enkä pystynyt edes ajattelemaan kirjoittamista sen jälkeen, kun pakotin ulos viitisen sivua oppimispäiväkirjaa aamupäivällä.

11. Luku: Yllätys

Neljäntenätoista päivänä elokuuta tuli eron hetki Minas Tirithistä yhdessä lähteneille. Osa jatkoi matkaa länteen ja pohjoiseen, osa jäi Edorasiin odottamaan kotiinpaluuta. Lothíriel jäisi, samoin hänen isänsä ja veljensä, niin tekisivät myös Faramir ja kuningatar Arwen. Éomer vietti sen päivän aamun hyvästellen hobitit, Gandalfin, Gimlin sekä haltiavieraat. Vaunut ja hevoset järjestettiin Meduseldin pihaan. Päivä oli pilvinen ja tuulinen, ilma tuntui huokuvan haikeutta. Monet hyvät ystävät sanoivat hyvästi joko pitkäksi aikaa, tai ikuisesti. Kuningatar Arwen näytti hiljaiselta ja kalpealta hyvästellessään veljensä ja isänsä, toivottaessaan hyvää matkaa miehelleen.

Kun kaikki oli saatu järjestettyä lähtöä varten, Éomer ja Éowyn menivät vielä hyvästelemään Merrin. Éomer ei voisi ikinä kylliksi kiittää siitä, että joku oli ollut hänen sisarensa rinnalla. Hän oli tarjonnut Konnun Meriadocille lahjoja, mutta mitään hobitti ei halunnut; tämä oli kieltäytynyt kaikesta ystävällisesti ja monisanaisesti. Nyt Éowyn sai kuitenkin suostuteltua Merrin ottamaan pienen hopeatorven, joka oli kauan sitten saatu lohikäärme Scathan aarteesta. He syleilivät hobittia ja lupasivat tavata myöhemmin. Markin Holdwine olisi edelleen heille tärkeä pitkästä välimatkasta huolimatta.

Hyvästien jättäminen tuntui vaikealta, vaikka Éomer tiesi tapaavansa vielä monet. He kaikki eivät kuitenkaan enää kokoontuisi yhteen, ja sodassa muodostuneet siteet jäisivät vain muistoksi liian monen osalta. Uusien ystävien jättäminen tuntui pahalta, mutta kaikkien oli aika palata kotiin; oli aika jättää sota taakse ja aloittaa rauhan aika.

Kauan seurueen lähdön jälkeen Éomer seisoi Meduseldin portailla. Ainoa, joka jäi pidemmäksi aikaa kuin hän, oli kuningatar Arwen. Éomer tarjosi naiselle ystävällisen hymyn kääntyessään sisään. Hymy, jonka hän sai takaisin, oli kalpea ja pakotettu varjo siitä, jonka hän oli noilla kasvoilla muutaman kerran nähnyt. Éomeriin sattui Arwenin puolesta. Nainen oli hyvästellyt isänsä ikiajoiksi.

*
Lothíriel nautti ajastaan Edorasissa. Éomer oli hänen kanssaan niin paljon kuin ehti, he kulkivat Meduseldissä ja aterioivat yhdessä. He varastivat suudelmia käytävien hämärissä nurkissa, kun ketään ei kulkenut ohitse. Éomer täytti lupauksensa ja vei Lothírielin tutustumaan Edorasiin. Siitä päivästä Lothíriel oli pitänyt tavattoman paljon, he olivat käyneet torilla, ja kansa oli tervehtinyt kuningastaan hymyillen. Iltapäivällä aurinko oli mennyt pilveen ja ilma kylmennyt, joten he olivat palanneet takaisin Kultaiseen kartanoon päivälliselle.

Isän hymy oli turhan tietäväinen, ja Éowynin sanat rakkaudesta ilmestyivät Lothírielin mieleen tämän tästä. Kaikki tuntuivat jo iloisesti odottavan kihlajaisuutista, kaikki olivat varmoja että he olivat rakastuneet. Lohtíriel ei tiennyt, miksi asia vaivasi häntä niin paljon. Häntä hermostutti olla kaikkien nähtävillä, ihmisten ilmeet ja eleet ahdistivat häntä. Miksi hän ei saanut vain olla rauhassa, tuntea niin kuin tunsi?

Lothíriel makasi selällään sängyssään ja tuijotti katon puuparruja muistellen suudelmaa, jonka hän ja Éomer olivat jakaneet aiemmin sinä päivänä, silmänräpäystä ennen kuin Amrothos oli ilmestynyt nurkan takaa ja katsonut heitä hämmentyneenä. Tilanne oli saanut Lothírielin sydämen hakkaamaan ja kummallisen mielihyvän nousemaan esiin. Oli jännittävää piilotella kaikkien nenän alla, vaikka toiset huomioivatkin hänen ja Éomerin lähentymisen.

Amrothos oli onneksi pitänyt suunsa kiinni. Lothírielia ei huvittanut alkaa sanailla veljensä kanssa, hän halusi keskittyä Éomeriin. Vaikka kuningas Elessarin seurueen palaamiseen kuluisi vielä aikaa, hän oli jatkuvasti tietoinen siitä, että yhteinen aika oli rajallinen. Ennen kesän loppua olisi aika lähteä takaisin Dol Amrothiin. Kummallista oli, että Edorasissa Lothíriel ei tuntenut koti-ikävää. Meduseld oli lämmin ja viihtyisä, Lothíriel piti paikasta ja ihmisistä. Dol Amrothiin lähtö tuntui joltakin suurelta pahalta, joka odotti lähitulevaisuudessa; se tarkoitti eroa Éomerista.

Seuraavana päivänä mies veisi Lothírielin ratsastamaan; Éowyn oli jopa lainannut Lothírielille ratsastukseen sopivammat vaatteet sitä varten aiemmin. Lothíriel ei malttanut odottaa, sillä tasangolla he olisivat enemmän kahden kuin missään pitkään aikaan. Hän ei enää pelännyt miehen läheisyyttä, hän janosi sitä. Mikään kosketus ei ollut tarpeeksi, hetket miehen sylissä olivat aina liian lyhyitä. Sitä ajatusta hän ei kuitenkaan ollut valmis viemään yhtään sen pidemmälle. Hän oli päättänyt, että joskus oli parempi vain tuntea ja unohtaa liika ajattelu.

*

Päivä oli aiempia pilvisempi, mutta se ei estänyt Éomeria toteuttamasta suunnitelmaansa ratsastusretkestä. Aamiaisen jälkeen hän haki Lothírielin mukaansa. Neito oli huoneessaan valmiina lähtöön. Vaikka Lothíriel oli hieman Éowyniä lyhyempi, lainatut vaatteet istuivat hyvin. Éomer tarjosi neidolle käsivartensa, ja tämä hyväksyi sen hymyillen. Lothíriel oli ottanut tavakseen kävellä varsin lähellä Éomeria viime päivien aikana. Se ei haitannut Éomeria, mutta he saivat välillä osakseen katseita.

Pian he ratsastivat tietä alas kaupungin läpi ja edelleen porteista ulos. Éomer oli saanut luvan lainata taas Talvea Lothírielille, joten neidon ei tarvinnut nousta täysin vieraan ratsun selkään. Hevoset vaikuttivat tyytyväisiltä päästessään ulos, Tulijalan askel oli kevyt. Ilma oli tyyni, mutta taivas oli harmaa peitto heidän yllään. Kun he pääsivät kukkulan juurelle, Éomer huikkasi Lothírielille.
”Haluatko laukata? Hevoset ainakin olisivat mielellään menossa.”
Lothíriel vilkaisi häneen. ”Tarvitsen etumatkaa. Sinä olet paljon parempi ratsailla, ja sinulla on isompi hevonen.”
Éomer nauroi. ”Mene sitten! Katsotaan, saanko sinut kiinni.”
Lothíriel pyöräytti silmiään. ”Aivan kuin sitä voisi edes kysyä!”
”Anna itsellesi periksi, Lothíriel. Olet parempi ratsastaja kuin uskotkaan.”
”Ehkä, mutta en silti kasvanut hevosen selässä!” Niine sanoineen Lothíriel usutti Talven vauhtiin. Éomer piti Tulijalan paikoillaan, vaikka hevosen selvästi teki mieli lajitoverin perään. Talvi erottui valkoisena tumman ruohon ja harmaan taivaan välissä, ja lopulta Éomer anoit Tulijalalle luvan mennä.

Hevonen kiihdytti nopeasti täyteen vauhtiinsa. Ilmavirta löi Éomeria kasvoihin ja tarttui hänen hiuksiinsa. Tätä tunnetta hän rakasti – tätä oli vapaus. Pikkupojasta asti hän oli nauttinut hevosen tuomasta vauhdista ja voimasta, siitä, miten maa vilisi jalkojen alla ja matka taittui nopsaan. He alkoivat saavuttaa Lothírielia ja Talvea. Jonkin aikaa he laukkasivat rinta rinnan, kunnes Éomer antoi Tulijalan hiljentää raviin. Lothíriel seurasi esimerkkiä. He puhuivat vasta hiljennettyään vauhtinsa kävelyyn.
”Minähän sanoin, että saisit minut kiinni”, Lothíriel tuumasi. Neito tasasi edelleen hengitystään, ja vauhdin riemu paistoi tämän kasvoilta.
”Totta kai. Halusin ratsastaa sinun kanssasi, siis minun piti saada sinut kiinni”, Éomer ilmoitti ja ansaitsi hymyn.

Sitten hän tunsi poskellaan pisaran.

”Alkaa sataa”, Lothíriel huomioi.
Éomer vilkaisi taivaalle. Pilvet näyttivät tummemmilta kuin hetki sitten. ”On parasta kääntyä takaisin, ellemme halua kastua.”
”Jääpä retki lyhyeksi”, Lothíriel sanoi ja kuulosti pettyneeltä.
”Meidän täytyy tulla uudelleen jonakin toisena päivänä”, Éomer lupasi kääntäessään Tulijalan takaisin kohti kotia.
”Tulimmeko oikeasti jo näin kauas?” Lothíriel kysyi sitten, katsoen silmät suurina Edorasin kukkulaa.
”Tasanko ja vauhti voivat hämätä”, Éomer vastasi. Totta puhuen he olivat kauempana kuin hänkään oli ajatellut.

Pisarat alkoivat pudota aina vain nopeammin heidän ratsastaessaan ensin kohti tietä, sitten tietä pitkin eteenpäin. Éomer hoputti Tulijalan raviin, eikä hänen tarvinnut kehottaa Lothírielia tekemään samoin. Tuuli oli noussut, ja sää alkoi käydä viileäksi.

Koko taivas putosi heidän niskaansa juuri, kun he saapuivat Meduseldin tallipihalle. Hetken maailma muuttui harmaaksi, ja oli vaikea nähdä eteensä. Tallin ovella seisovat poika juoksi heidän luokseen ottamaan Lothírielilta hevosen. Neidon kädet olivat punaiset ja hiukset liimaantuneet päätä pitkin.
”Herrani, minä pidän huolen hevosista”, tallipoika sanoi katsellen hytisevää Lothírielia. ”Teidän on parempi mennä sisään lämmittelemään ja kuivattelemaan.”
”Taidat olla oikeassa”, Éomer sanoi. Hänenkin alkoi tulla vilu. Hän luovutti Tulijalan tallipojan huomaan, vaikka hänen mielensä teki huolehtia hevosesta ensin. Nyt hänellä oli kuitenkin Lothíriel, joka oli hevosta tärkeämpi.
”Tule”, Éomer kehotti ja kiersi käsivartensa Lothírielin harteille. Yhdessä he juoksivat sisään saliin. Joku oli sytyttänyt tulen suureen tulisijaan, ja lämpö löi heitä vastaan heti ovella. Lothíriel huokasi tyytyväisenä.
”Olen pahoillani”, Éomer sanoi hiljaa heidän jäädessään lämmittämään käsiään.
”Ei sää ole sinun syytäsi”, Lothíriel vastasi pieni hymy huulillaan.

*

Salin lämpö tuntui käsittämättömän ihanalta kylmän sateen jälkeen. Lothíriel asettui niin lähelle tulta kuin uskalsi ja ojensi kätensä saadakseen ne lämpimiksi.
”Tuo retki ei varmasti ihan heti unohdu”, Éomer totesi hänen viereltään. Miehen hiuksista ja nenänpäästä tippui vettä.
Lothíriel naurahti ja pudisti päätään. ”Ei varmasti!”

”Lothíriel! Mitä ihmettä tapahtui?” Amrothos ilmestyi jostakin kasvot järkyttyneinä. Ilmeisesti veli ei pitänyt Lothírielin kastunutta olemusta kovin hyvänä asiana. Lothíriel kohotti kulmiaan veljelleen; hän olikin jo ehtinyt odottaa tällaista hetkeä.
”Sade yllätti meidät, kun olimme ratsastamassa”, hän vastasi tyynesti.
”Ette sitten mitään muuta päivää voineet valita? Sinun täytyy mennä vaihtamaan kuivat vaatteet yllesi!”
”Amrothos, aamun pilvet eivät kertoneet haluavansa sataa alas”, Éomer puuttui puheeseen ja Lothíriel oli miehelle suunnattoman kiitollinen. Häntä väsytti Amrothosin tarve käyttäytyä niin hyökkäävästi. Nyt veli joutui kuitenkin etsimään sanoja – ilmeisesti Rohanin kuninkaalla oli jotakin arvovaltaa Amrothosin yli, vaikka tämä ei sitä tahtonutkaan myöntää.
”Toivon, että pidätte tulevaisuudessa parempaa huolta sisarestani, korkea herra”, Amrothos sanoi lopulta ja harppoi pois.
”Kerrohan minulle, onko veljesi aina tuollainen?” Éomer tiedusteli katsellen Amrothosin perään.
”Enemmän tai vähemmän, päivästä riippuen”, Lothíriel vastasi olkiaan kohauttaen.
”Minkä ihmeen takia?”
”En tiedä. Se on ollut näin jo vuosia, en oikein tiedä mistä se alkoi. Se hetki, kun olemme ystävällisiä toisillemme, hämmentää molempia”, Lothíriel pohti. Hän ei ollut koskaan oikein ajatellut asiaa, mutta hän muisti lapsuudestaan Amrothosin, joka ei ollut kitkerä.
”Teidän pitäisi tehdä asialle jotakin”, Éomer sanoi huolestuneen näköisenä.
”Älä huoli. Kun Amrothos löytää vaimon, hän varmasti rauhoittuu, ja voimme käyttäytyä normaalisti.”
Éomer loi Lothírieliin pitkän katseen. ”Ehkä ei ole minun asiani puuttua väleihinne. Tuntuu vain niin kummalliselta katsoa moista sivusta.”
Lothíriel hymyili miehelle. ”En pahastunut. Sanot tuon vain, koska välität.”
Éomer vastasi hänen hymyynsä. ”Olet aivan oikeassa.”
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 11. luku 26.3.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Mukava luku, jossa Lothírielin ja Éomerin suhde näytti taas hieman etenevän. Koskas me saadaan se kosinta sitten? ;) Ainakin nuo tuolla Edorasissa näyttävät jo haukkana odottavan sitä.

Tässä alussa oli taas mukavasti tuota historiaa. Nimittäin tuo hopeatorvi ja lohikäärme Scatha. Niitähän oli siis muitakin kuin Smaug ja se 1. ajan lohis jonka nimen olen unohtanut... Minulla on vielä mietintämyssyssä pitäisikö minun ottaa jokin lohikäärme mukaan Viimeisen liiton sotaan. Pitäisi tarkistaa mitä Tolkien kirjoitti aiheesta.

Lothírielin tunteet näyttävät kyllä muuttuneen, kun nyt se Éomerin läheisyys kelpaisi paremmin kuin hyvin... Kuitenkin jäin vähän miettimään, että miksi rakkaus sanana jotenkin häiritsee häntä. Että ehkä hän ei ole vielä ihan siinä vaiheessa, että haluaisi puhua rakkaudesta tai jotain...

Éomerille tämä kaikki on varmaan ollut paljon yksinkertaisempaa. Tuossa hänen ratsastellessaan tuli sellainen fiilis, että siinä on sellainen mutkaton mies, jolle riittää hevonen, nainen ja tukeva ateria pari kertaa päivässä (en puutu siihen, mikä on näiden tärkeysjärjestys). Ja vähän sellaisiksi kyllä miellänkin nuo Rohanin ihmiset.

Tuon äkillisen sadekuuron yllättäessä melkein odotin, että nuoret rakastavaiset olisivat löytäneet jonkun luolan suojakseen ja siinä sitten sadetta pidellessä yksi asia johtaa toiseen... noin perinteisesti. Mutta toisaalta, eipä tuolta Rohanin ruohotasangoilta paljon varmaan mitään luolia löydy. ;)

Sitten taas tämä Amrothos, hän kyllä herättää kiinnostuksen. Ajattelin ensin että hän on vain tavallinen ylisuojeleva veli, mutta ehkä siinä on jotain muutakin. On hieman turhauttavaa, ettemme pääse katselemaan tapahtumia hänen päänsä sisästä. Toivottavasti luot vähän valoa hänen aivoituksiinsa ennen kuin ficci loppuu.

Nyt vetäydyn hetkeksi odottamaan jatkoa oman ficcini pariin. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 11. luku 26.3.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitos! Kosintaa saadaan vielä vähän aikaa odotella :wink: Kivaa, että historia toimii edelleen. Tuo pätkä tosin on aika suoraan TSH:sta; Scatha kyllä alkoi kiinnostaa lisää kun lueskelin noita Rohan-juttuja liitteistä. Lohikäärmeet on jänniä. Tuo Lothíriel ja rakkaus - hän taitaa edelleen pidätellä itseään kuitenkin, eikä välttämättä uskalla ajatellakaan asioita isoilla nimillä. Ja hei, ihanaa jos Éomer näyttäytyy tuollaisena, koska juuri sellaisena itse hänet näen (ja yritän myös hänet sellaisena esittää). Tuo sade on kamalan kliseinen elementti, josta olisi voinut kehittää vaikka mitä jännää, mutta minä taisin päätyä siihen tylsimpään mahdolliseen ratkaisuun... :oops: Tuollainen luola olisi voinut olla jännä, mutta en kyllä tiedä miestä sellaisen olisi Rohaniin taikonut. Ja Amrothos on suunnitelmissa selittää kyllä. :)

A/N: Tässä kohtaa olisi varmaan hyvä ilmoittaa, että tätä ficciä ei ole enää monta lukua jäljellä. En ole ihan varma siitä, mikä tuo määrä tulee olemaan (tämänkin yksilön pätkäisin vähän eri kohdasta kuin suunnittelin, kun hahmot äityivät villeiksi). Kaksi tai kolme lukua voisin uskaltaa arvioida, elleivät nuo saa päähänsä kehittää jotain ihmeellistä vielä ihan lopussa.

12. Luku: Aika käy vähiin

Lothíriel oli rakastunut. Hän oli rakastunut korviaan myöten Edorasiin ja Meduseldiin. Ihmisten suoruus tuntui hyvältä, puiset seinät olivat lämpimämmät kuin kiviset. Aurinko ja tuuli tuntuivat ystävällisemmiltä ruohotasankojen yllä, kun meri ei ollut tuomassa niille terää. Oma osansa Lothírielin tunteisiin oli tietysti kartanon omistajalla ja maan hallitsijalla. Éomer vietti paljon aikaa Lothírielin kanssa, he kävivät uudelleen ratsastamassa ja Lothíriel oppi tuntemaan Meduseldin jokaisen sopen. Éomer ei kiinnittänyt juuri huomiota muihin, ja se tuntui uskomattoman hyvältä. Lothíriel unohti kaiken muun, ja antoi itsensä hukkua miehen lämpimiin katseisiin, säteilevään hymyyn ja läsnäoloon, joka yhtä aikaa rauhoitti ja jännitti. Nyt, kun Lothíriel oli antanut itselleen luvan päästää irti turhista huolista, ne tuntuivat kadonneen kokonaan.

Siksi olikin järkytys, kun elokuun lopun iltana kuningas Elessar palasi Edorasiin.

*

”Aragorn!” Éomer riensi ystäväänsä vastaan tallipihalle saatuaan tiedon tämän saapumisesta.
”Éomer. Oletan, että olet pitänyt Arwenia hyvin sillä välin, kun olin poissa?” Aragorn näytti hivenen väsyneeltä, mutta yhtä kaikki tyytyväiseltä.
”Olen varma, että kuningattaresi on viihtynyt. Tosin Éowyn on tainnut viettää enemmän aikaa hänen kanssaan kuin minä.”
”Siinä tapauksessa minun tulee kiittää sisartasi.” Aragorn tarkasteli Éomeria hetken. ”Sinun ajatuksesi ovat tainneet olla muualla?”
Éomer tyytyi nyökkäämään. ”Pääsivätkö hobitit hyvin jatkamaan?”
”Kyllä vain. Uskon, että heidän kotimatkansa sujuu hyvin; Gandalf ja Elrond ovat heidän kanssaan”, Aragorn vastasi. ”Puolituisista puheen ollen, olen nälkäinen kuin ilman toista aamiaista jäänyt hobitti. Vieläkö talossasi riittää ruokaa?”
Éomer nauroi. ”Onhan sitä! Käskin laittaa aterian valmiiksi heti, kun kuulin seurueesi palanneen.”

*

Éomer oli kadonnut jonnekin. Lothíriel oli nähnyt miehen illastamassa kuningas Elessarin kanssa, eikä hän ollut halunnut häiritä miesten ateriaa. Nyt hänen kuitenkin täytyi saada puhua miehelle, eikä tätä ollut missään. Éomer ei ollut enää salissaan, eikä hänen ovensa ollut auennut Lothírielin siihen koputtaessa. Kuningas Elessarin seurassa Éomer ei enää ollut, sillä Lothíriel oli nähnyt kuningasparin lähtevän ulos. Alkoi tulla myöhä, ja Lothírielin piti saada puhua Éomerin kanssa. Siispä, kun Éowyn käveli häntä vastaan käytävällä, Lothíriel ei malttanut olla pysäyttämättä tätä.
”Anteeksi – tiedättekö, missä Éomer on?”
Éowyn katsoi häntä hetken. ”En. Rehellisesti puhuen, oletin että hän olisi teidän kanssanne. En ole nähnyt häntä illallisen jälkeen.”
”Haluaisin puhua veljellenne, mutta en löydä häntä”, Lothíriel valitti.
”Hän on varmaankin sitten huoneessaan”, Éowyn totesi.
”Kävin jo siellä”, Lothíriel sanoi. Hän alkoi olla epätoivoinen.
Éowyn näytti hetken miettiväiseltä. ”Mennäänpä uudelleen katsomaan.” Rohanin neito kääntyi kannoillaan ja Lothíriel seurasi perässä.

Éomerin huone oli aivan kulman takana. Éowyn pysähtyi oven eteen ja koputti napakasti. Lothíriel pureskeli huultaan odottaessaan, mutta ovi ei auennut.
”Éomer! Minä tiedän että sinä olet siellä, avaa ovi tai tulen sisälle muuten”, Éowyn ilmoitti ovelle ja virnisti Lothírielille. ”Ei olisi ensimmäinen kerta.”
Ennen kuin Lothíriel ehti keksiä sopivaa vastausta, ovi aukesi ja paljasti paitasillaan seisovan Éomerin, jonka märät hiukset tiputtivat vettä ja silmät leiskuivat. ”Mikä maailman mahti sinut on riivannut, kun mies ei saa rauhassa enää edes peseytyä?”
Lothíriel tuijotti suu raollaan. Paidan kaulus jätti näkyviin pitkän kaistaleen miehen rintaa, ja Éomerin jalat olivat paljaat. Sitten Éomer huomasi hänen olevan paikalla.
”Tulen aivan heti”, mies sanoi ja sulki oven.

”Pahoittelen veljeni puolesta”, Éowyn sanoi suupielet nykien. Sitten nainen antoi periksi naurulleen, heitti päätään taakse aivan kuin veljensä ja puristi kätensä yhteen.
”Minäkin nauraisin, jos omalle veljelleni kävisi noin”, Lothíriel totesi heikosti. Puolipukeinen Éomer kummitteli hänen silmiensä takana.
”Teillä on useampia veljiä, eikö totta?” Éowyn kysyi keskustelevaan sävyyn.
”Kyllä vain”, Lothíriel tarttui hanakasti aiheeseen. Keskustelu oli jotakin tavallista, jotakin järkevää. ”Minulla on kolme isoveljeä. Elphir, Erchirion ja Amrothos, joka on täällä myös.”
”Kolme isoveljeä – minulle kyllä riittää yksi! Isänne esittelikin Amrothosin muutama päivä sitten. Hän taitaa olla palvelustyttöjen suosiossa.”
Lothíriel hymähti. ”Ainahan hän on.”

Éomerin huoneen ovi aukesi ja mies astui käytävään, tällä kertaa täysissä pukeissa: vyötettynä, liivissä ja takissa, housut ja kengät jalassaan. Éomer iskosti tiukan katseen sisareensa. ”Kiitos, että saatoit Lothírielin tänne. Nyt voit mennä takaisin omiin toimiisi.”
”Totta kai”, Éowyn sanoi kevyesti, ystävällinen hymy kasvoillaan, ja meni jättäen jälkeensä vaivaantuneen hiljaisuuden.

*

Éomer kirosi mielessään. Éowyn oli tiennyt, mitä teki, sillä sisar tunsi Éomerin tavat varsin hyvin. Hänen olisi pitänyt jättää Éowynin sanat huomiotta tai ilmoittaa, että ei ehtinyt avata juuri silloin. Tosin Éowyn oli kyllä löytänyt tiensä lukitun oven läpi useammin kuin kerran; Éomer tiesi, ettei hänen kannattanut aliarvioida sisartaan.
”Olen pahoillani äskeisestä”, hän sanoi sitten, painaen oman nolostuksensa jonnekin syvälle, piiloon.
Lothíriel punastui eikä katsonut häntä silmiin. ”Ei huolta.”
”Oletan, että halusit tavata minut?”
”Niin halusin”, Lothíriel myönsi ja tuijotteli lattiaan. ”Kuningas Elessar palasi, ja minä…”
”Saattue Gondoriin lähtee syyskuun toisena”, Éomer sanoi, kun Lothíriel ei jatkanut. Heidän aikansa oli käymässä vähiin.
”Siihen on kaksi päivää”, neito sanoi totisena ja lopultakin nosti kasvonsa. Éomer kohtasi siniset silmät, joiden katse oli äkkiä pelokas.
”Siihen on kaksi päivää”, hän toisti hiljaa.
”En halua lähteä”, Lothíriel purskautti ja näytti tavattoman surkealta. Éomerin oli pakko astua heitä erottavat askeleet ja vetää Lothíriel rintaansa vasten. Sillä hetkellä tosiasia iski häneen lyönnin lailla. Lothíriel oli lähdössä pois, pois Edorasista, palatakseen Dol Amrothiin kahden kokonaisen päivän ja kolmen yön kuluttua. Neito painautui lähemmäksi ja hautasi kasvonsa Éomerin olkapäätä vasten. Éomer silitti toisen selkää sanattomana.

Kun Lothíriel pienen ikuisuuden päästä nojasi vähän kauemmas katsoakseen Éomeriin, neidon silmät kiilsivät. Éomeriin sattui.
”Lothíriel rakkaani, älä itke. Ne eivät ole jäähyväiset. Minä teen kaikkeni, jotta tapaamme mahdollisimman pian uudelleen.” Éomer painoi huulensa Lothírielin otsalle, sitten huulille. Hän ei välittänyt, vaikka joku näkisi heidät nyt. Lothíriel vastasi hänen suudelmaansa, kiersi kätensä hänen niskaansa. Parin päivän kuluttua Éomer ei enää voisi pitää toista sylissään sillä tavoin. Ajatus loputtomista virstoista Edorasin ja Dol Amrothin välillä tuntui musertavalta.
”Meillä on vielä kaksi päivää”, Éomer kuiskasi Lothírielin suuta vasten.

Heistä kumpikin tiesi, ettei kaksi päivää olisi mitenkään tarpeeksi.

*

Aamu valkeni, ja Lothíriel avasi silmänsä vastentahtoisesti. Oli hänen viimeinen kokonainen päivänsä Edorasissa, sillä seuraavana aamuna oli määrä lähteä kohti Gondoria. Kotiin. Ajatus ei houkutellut. Lothírielin ei tehnyt mieli tavata äitiään tai palata elämään, jossa mitään ei koskaan tapahtunut, elämään, jossa kaikki piti tehdä niin kuin äiti halusi. Hänen teki mieli jäädä vuoteeseen, jotta päivä ei koskaan alkaisi. Siitä ei kuitenkaan ollut hyötyä – päivä alkaisi ilman häntä, jos hän ei nousisi. Huokaisten Lothíriel nousi istumaan ja hieroi silmiään.

Éomer oli viettänyt edellisen iltapäivän hänen kanssaan. He eivät olleet puhuneet paljon, lähinnä vain istuneet vierekkäin salin tuleen katsellen. Nyt Lothírielista tuntui, että he olivat hukanneet arvokkaita tunteja tekemättä mitään.

Aamiaisen Lothíriel söi isänsä vieressä, kuunnellen miten tämä keskusteli kuningas Elessarin ja Éomerin kanssa, uskaltamatta puuttua puheeseen, johon hänellä ei ollut asiaa. Aterian jälkeen Faramir kaappasi Éomerin mukaansa, eikä Lothíriel ehtinyt vaihtaa edes yhtä katsetta miehen kanssa. Hän tyytyi kohtaloonsa ja lähti pakkaamaan saadakseen jotakin tekemistä käsilleen.

Vasta päivällisen lopuksi Éomer etsi hänet käsiinsä.
”Lothíriel. Olen pahoillani.” Miehen sanat tulivat suoraan sydämestä. ”Tuntuu, että kaikilla on minulle kovasti asiaa nyt, kun eron hetki lähestyy. En ole silti unohtanut sinua.”
Lothíriel vilkaisi kiireesti ympärilleen, kun Éomer tarttui hänen käteensä. Salissa oli liikaa ihmisiä. ”Voimmeko mennä jonnekin, missä ei ole muita?” hän pyysi hiljaa.
”Tietysti.” Éomer ei irrottanut hänen kädestään lähtiessään käytävään. Lothíriel hymyili pienelle kosketukselle, joka tuntui niin kovin paljon suuremmalta. Éomer katsoi häneen ja hymyili myös. Jokin miehen katseessa sai Lothírielin sydämen hakkaamaan lujempaa. He eivät kuitenkaan puhuneet, ennen kuin Éomer sulki huoneensa oven takanaan ja he olivat kahden.

Lothíriel hyppäsi Éomerin kaulaan. ”Minä en tahdo lähteä pois! Haluan jäädä tänne sinun kanssasi.” Hän tiesi kuulostavansa itsepäiseltä pikkulapselta, mutta ei välittänyt.
”Tiedän”, Éomer sanoi. Miehen käsivarret olivat vahvat, mutta hellät Lothírielin ympärillä. Lothíriel painautui lähemmäs. Hän ei halunnut Éomerin koskaan päästävän irti.
”Saanko… vain olla tässä hetken?” hän kysyi ja hengitti syvään miehen tuoksua; hevosta, savua ja jotakin, mikä oli vain Éomeria.
Éomer nauroi hänen hiuksiaan vasten. ”Sinun ei tarvitse kysyä tuollaista.”
Lothíriel solmi sormensa miehen hiuksiin ja etsi tämän katseen. Harmaat silmät olivat täynnä lämpöä. Lothíriel nousi varpailleen suudellakseen miestä. Éomer hymyili hänen huuliaan vasten ennen kuin vastasi suudelmaan. Omistavat kädet kulkivat pitkin Lothírielin selkää ja saivat hänet värisemään. Éomer astui askeleen, sitten toisen, ja painoi Lothírielin hitaasti seinää vasten irrottamatta huuliaan Lothírielin huulilta. Mies oli niin lämmin ja niin lähellä. Lothírielilta pääsi hämmentynyt nauru.
”Minä en saa sinusta tarpeekseni”, Éomer mutisi Lothírielin suuhun. Lothíriel tarttui tiukasti miehen hartioihin ja suuteli miestä jälleen. Éomerin toinen käsi löysi tiensä hänen hiuksiinsa, muutama suortuva karkasi Lothírielin poskea vasten.
”Minä…” Lothíriel yritti suudelmien väliin, ”tämä…” Hän ei ollut aivan varma siitä, mitä hän halusi sanoa.

Vastentahtoinen ilme kasvoillaan Éomer vetäytyi kauemmaksi, nojaten toisella kädellään seinään Lothírielin pään vieressä. Lothíriel oli yhtäkkiä tietoinen siitä, miten hänen helmansa olivat kasassa hänen ja seinän välissä. Hänen poskiaan poltti ja hänen hiuksensa olivat sekaisin, oli vaikea hengittää. Lothíriel kohtasi Éomerin tummuneet silmät ja tiesi äkkiä, että tätä tarkoitti haluta miestä. Hän kurkotti sormillaan koskemaan Éomerin poskea, mies sulki silmänsä ja hengitti syvään.
”Lothíriel…” Éomer avasi silmänsä, joissa oli tuskainen katse. ”Sinun on mentävä nyt, tai en kykene pidättelemään itseäni. Minä… minä tulen hyvästelemään sinut aamulla, ennen kuin saattue lähtee.”
”Mitä sinä puhut?” Lothíriel hämmentyi, kun Éomer otti pari askelta taaksepäin, irrotti otteensa hänestä kokonaan. Lothíriel tunsi olonsa tyhjäksi ja ärtyneeksi.
”En halua tehdä mitään, mistä olisi haittaa sinulle. On… niin paljon asioita… Lothíriel. Mene nyt vain. Minä tulen aamulla, ennen kuin saattue lähtee, minä lupaan. Mene nyt. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Lothíriel vastasi typertyneenä. Hän astui irti seinästä ja oikoi helmaansa yrittäen päästä eroon yhtäkkisestä torjutuksi tulleen tunteesta. Vedettyään pari kertaa henkeä hän vilkaisi kerran Éomeriin, joka oli kääntänyt selkänsä, ja meni. Hän ei ollut aivan varma, mitä juuri oli tapahtunut.

*

Éomer hengitti syvään kuullessaan oven sulkeutuvan. Lothíriel teki hänet hulluksi. Neidon tuoksu tuntui edelleen leijuvan hänen ympärillään, eikä se juuri helpottanut rauhoittumista. Éomer asteli ikkunalle ja nojasi ikkunalautaan, tuijotti ulos mitään näkemättömin silmin.

Lothíriel lähtisi huomenna. Tieto veti Éomeria kahteen suuntaan. Hänen teki mieli ottaa lyhyestä ajasta kaikki irti, mutta toisaalta Lothírielin lähtö ei ollut syy tehdä typeryyksiä, joilla saattaisi olla liian suuret seuraukset. Tosin, mikäli kaikki olisi Éomerista kiinni, seuraukset eivät satuttaisi Lothírielia. Sääntöjä oli silti olemassa. Éomer oli kunnian mies, eikä hän ottaisi yhdeltäkään naiselta tämän kunniaa, vaikka kuinka aikoikin pyytää kyseistä naista myöhemmin vaimokseen. Ei. Joitakin sääntöjä piti kunnioittaa. Nyt Éomerin piti vain uskotella itselleen, että asiat olivat paremmin näin. Täyden turhautumisen ohitse asia oli helpommin sanottu kuin tehty.


A/N2: Tuli tuossa kirjoittaessani mieleen, että näköjään minun Éomerillani on enemmän itsehillintää kuin minun Aragornillani. :lol: On hassua saada flashbackejä omiin vanhoihin ficceihinsä.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Ezellohar
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Ma Marras 18, 2013 4:06 am
Paikkakunta: Minas Tirith

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 12. luku 1.4.)

Viesti Kirjoittaja Ezellohar »

Kylläpä koimmekin jännittäviä hetkiä! Ihan sai pidättää hengitystä, että tapahtuuko nyt jotain! ;) mutta Eomer olikin ihan herrasmies. Vaikka mitäpä muuta olisimmekaan voineet odottaa ;)
Ja voi ei, eron hetki lähestyy uhkaavasti! :( voi nuoria rakastavaisia! Ihan sääliksi käy!
Mutta pidetään peukkuja, että saamme piakkoin sen kosinnan!
Taisin aikasemmin mainitakin, mutta Lottiksen veljet kiinnostavat minua kovasti, joten innolla odotan kuulevani lisää yhdestä heistä!
Tää on tähän mennessä ehkä mun lemppariluku, kun on jännitystä ja vähän epätoivoakin mukana!
"The Ring! Is it not a strange fate that we should
suffer so much fear and doubt for so small thing?"

- Boromir

.::Vuoden Tulokas 2014::.
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 12. luku 1.4.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tämä oli mukava luku. Ymmärrän että Lothírielista on haikeaa kun eron hetki lähestyy mutta kun tietää lopputulokset, minun on kyllä vähän vaikea samastua hänen huoleensa. ;) Relaa, kyllä se sua kosii ennemmin tai myöhemmin!

Ensimmäisestä kappaleesta silmiin osui pari hyvin Tolkien-tyylistä lausetta: Ihmisten suoruus tuntui hyvältä, puiset seinät olivat lämpimämmät kuin kiviset. Aurinko ja tuuli tuntuivat ystävällisemmiltä ruohotasankojen yllä, kun meri ei ollut tuomassa niille terää. Kaunista ja osuvaa Rohanin kuvailua. Luen (tai yritän lukea) juuri Sormuksen ritareita uudestaan niin tällaisiin tulee kiinnitettyä huomiota.

Ja tykkäsin taas tuosta kohtaamisesta Éomerin ja Aragornin välillä. "Ilman toista aamiaista jäänyt hobitti". :D Eli onko tuo nyt sitten kovaa vai tosi kovaa nälkää, luulisin kyllä että ilman päivällistä jäänyt hobitti olisi vielä nälkäisempi. ;) Joo ja tuntui vähän harmilliselta, ettei Aragorn osannut odottaa että Konnussa olisi asiat muuttuneet vuoden aikana ja että hobitit joutuivat vielä taistelemaankin siellä.

Kylpevä Éomer. :D Tämä oli mukavan humoristinen kohtaus. Uskon kyllä että Éomer paitasillaan ja märkänä oli melkoinen näky… hmm tuli jotain flashbackeja muinaisiin ficceihini, että se Éomer olisi jossakin niistä huidellut puolipukeissa. Minulla on varmaan jonkinlainen obsessio vähäpukeiseen Éomeriin… Mutta olisihan se Éomer toisaalta voinut huutaa olevansa kylvyssä, niin ehkä leidit olisivat jättäneet hänet rauhaan…? No, kohtaus olisi kyllä voinut vähän lässähtää siihen.

Minuakin kyllä kiinnostaa tuo Amrothos edelleen… vai palvelustyttöjen suosiossa… hmm... Toisaalta hän tuntuu olevan hyvinkin tarkka sisarensa tekemisien suhteen, mutta mahdollisesti hän ei ajattele samojen sääntöjen koskevan myös itseään…

Ja Éomer on kyllä herrasmies. Kenties hänen pitäisi antaa pari moraalisaarnaa sinun Aragornillesi. ;) Mutta minä tosiaan pidin siitä, että hän pystyi hillitsemään itsensä. Olen saanut hänestä hyvinkin kunniallisen ja rehellisen vaikutelman tässä ficissä, ja tuo itsehillintä sopi siihen kuvaan.

Viimeisiä lukuja odotellessa. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Aiwendil
Samooja
Viestit: 417
Liittynyt: Ma Maalis 04, 2013 3:57 pm
Paikkakunta: Ent'asumus

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 12. luku 1.4.)

Viesti Kirjoittaja Aiwendil »

Ensinnäkin, anteeksi Nerwen, unohdin kommentoinnit ja luin itseasiassa kaksi tai kolme viimeistä lukua vasta nyt...

Hymyilin muutamaan otteeseen... Éomer puolialastomana varsinkin huvitti ja Éowynin tapa mennä suljetuista ovista läpi. Lothírielin ja Éomerin pitäisi nyt saada vähän rohkeutta kasaan ja mennä kihloihin, mutta minusta kuvailit erittäin hyvin tätä salailua. Ratsastusretki oli hieno pätkä, kuvailit ympäristöä ja muuta oikein ihanasti. Sen jälkeen tuli tähän mennessä paras repliikki, rakastan tätä:
Nerwen kirjoitti:”Amrothos, aamun pilvet eivät kertoneet haluavansa sataa alas”, Éomer puuttui puheeseen...
Jotenkin tuo kuulostaa niin huvittavalta. ^^ Joltain, mitä min ehkä sanoisin veljelleni kun se valittaa vesisateesta. Mutta hieno repliikki.
Éomer on kyllä hieno herrasmies, miksei ihmiset nykyään ole herrasmiesmäisiä? No jaa, rakastan sinun Éomeriasi ja ficciäsi, ja sitten harmittaa, jos (kun) se loppuu.
"I do not have a poetic bone in my body
and I don't want to say you left -
but my heart is no longer in my chest."

Kälätäti 2014 Kiitos kaunis!
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 12. luku 1.4.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ezellohar, kiitos! Éomer nyt näköjään halusi pysyä kunniallisella tiellä :lol: Tosi hienoa kuulla, että luku oli mieleinen. Ja Amrothos palailee kuvioihin luultavasti ensi viikolla.

Mithrellas, kiitos! Tuo on ficeissä vähän välillä tunnelmantappaja, että kaikki tietävät lopputuloksen (ainakin näissä canoniin pohjaavissa). Ja oi, parempaa kehua tämmöiseen tekstiin tuskin voi saada kuin se, että teksti sopii Tolkienin tyyliin! Jaa-a, ehkä yhdellä aamiaisella pärjäämään joutunut hobitti on vain äreä siitä, ettei ole saanut sitä toista aamiaista :lol: Ja hei, mikä siinä on, että Éomer on tuollainen puolinudisti? Sinulla, tässä, ja sitten joskus oli semmoinen huumorificciprojekti kaverin kanssa missä Éomer nukkui alasti... En tullut edes ajatelleeksi, hän vain ilmaantui tuollaisena tuohon. Ehkä mies olisi voinut ilmoittaa, ettei juuri nyt pääse avaamaan ovea, mutta leikin että Éowynin uhkaus teki tehtävänsä eikä tämä ajatellut sen enempää. Ja Amrothosista varmaankin ensi viikon luvussa lisää. Voi ei, et tiedä miten kikattelin tuolle moraalisaarna-ajatukselle. Jos tämä Éomer tietäisi, miten hämäriä juttuja Aragorn Thorongilina sai aikaiseksi, siitä voisi tulla melkoisen mielenkiintoinen keskustelu. Pitääkö nyt kirjoittaa headcanon-ficci näistä kahdesta, Aragornin menneisyydestä ja moraalista naisten suhteen... :lol:

Aiwendil, tosi kiva että jaksoit taas kommentoida. :D Hienoa, jos tämä sai hymyn huulille. Ja totta, ehkä se olisi ihan järkevää vain nyt saada ne kihlat aikaiseksi, mutta tämä on paljon jännempää näin. Totta kai Éomerista tuli herrasmies. Saisivat kyllä nykyäänkin olla (ja mistä sitä tietää vaikka joku olisikin). On mukava kuulla, että tykkäät tästä tekeleestä.

A/N: Koska kirjoittamistahtini on ollut jo monta viikkoa luku tai puolitoista/viikko, en vieläkään tiedä, milloin tämä loppuu. Voi olla, että järkytän kaikkia ensi viikolla kertomalla, että lopetusluku tulee silloin, tai sitten niitä on vielä kaksi. Tällä hetkellä luulen, että noita lukuja on kaksi. Tämän piti alun perin olla osa viime lukua, mutta koska meininki vähän karkasi käsistä, tämä on nyt yksinään tällaisena vähän lyhyempänä.

13. Luku: Ero

Lothíriel ei saanut unta. Hän oli maannut hereillä sängyssään jo tunteja, mieli lentäen asiasta toiseen vailla mitään merkkejä pysähtymisestä. Tuntui, että asioita tapahtui aivan liikaa. Aamulla edessä olisi lähtö kotiin, takaisin Dol Amrothiin tylsyyteen, äidin kurin alle – kurin, jota hän ei ollut ennen tätä matkaa pitänyt ollenkaan pahana. Ja aamulla hänen pitäisi hyvästellä Éomer, joka oli illalla torjunut hänet.

Vaikka Lothíriel ymmärsi, miehen äkkinäinen askel pois hänen luotaan ja käännetty selkä olivat tuntuneet pahalta. Ei sopinut tehdä aivan mitä tahansa, Lothíriel tiesi sen, hänen järkevä puolensa näki kaikki ne syyt, joiden takia Éomer oli tehnyt tilaa heidän väliinsä ja käskenyt Lothírielin mennä. Silti hän tökki kipeää kohtaa, jonka koko tilanne oli jättänyt. Entä, jos Éomer ei halunnut häntä? Entä, jos Éomer oli todennut, ettei Lothíriel ollut sitä, mitä mies tarvitsi? Lothíriel kuuli omien ajatustensa päättömyyden, mutta ei osannut päästää niistä irti. Ne kalvoivat häntä sisältä ja saivat hänet pelkäämään huomista. Hän ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi. ”On niin paljon asioita”, oli Éomer sanonut. Lothírielia sanat olivat jääneet vaivaamaan. Mitä asioita Éomer tarkoitti? Jostakin syystä ne sanat Lothíriel muisti kirkkaasti, vaikka suurin osa tapahtumista olikin epämääräisen sumeaa.

Dol Amroth oli hyvinkin kuukauden matkan päässä Edorasista. Éomer voisi yhtä hyvin olla meren takana. Yhteydenpidosta tulisi vaikeaa. Odottiko Éomer, että Lothíriel kirjoittaisi? Kirjoittaisiko Éomer Lothírielille? Kuluisi väistämättä pitkä aika, ennen kuin he voisivat tavata uudelleen. Välimatka oli armoton erottaja. Lothíriel ei tiennyt, miten hän selviäisi ilman miehen päivittäistä seuraa. Äkkiä hänellä oli edessään kuukausia ilman Éomeria, kuukausia, jotka näyttivät kovin pitkiltä ja surkeilta hänen edessään.

Lopulta aamuyön pimeydessä Lothíriel vajosi levottomaan uneen.

*

Aamiaisella tunnelma oli haikea. Keskustelu oli vilkasta ja ruokailu venyi venymistään – ”Pitäähän sitä syödä hyvin ennen matkaa”, Imrahil totesi – mutta lopulta oli pakko nousta pöydästä. Éomer otti vastaan monet kiitokset vieraanvaraisuudesta, kun ihmiset hävisivät muutama kerrallaan tarkistamaan matkatavaroidensa pakkaamista ja hyvästelemään muita. Imrahil vei Lothírielin mukanaan, eikä Éomer saanut tilaisuutta lähteä heidän peräänsä.
”Oletko jo suunnitellut seuraavaa matkaasi Gondoriin?” Aragorn kysyi hänen viereltään.
”Taidat tietää, että haluan tulla niin pian kuin voin”, Éomer naurahti. ”Haluan päästä Dol Amrothiin ennen talvea, joten voit hyvinkin odottaa minua jo lokakuun puolella.”
Aragorn katsoi häneen hymy kasvoillaan. ”On mukavaa, jos tapaamme todella niin pian.”
”Älä nyt käsitä minua väärin”, Éomer sanoi luoden katseen ystäväänsä, ”mutta toisaalta toivon, ettei sota olisi ohitse. Olen viime kevään jälkeen saanut monia ystäviä, joita en tohtisi ollenkaan hyvästellä.”
”Eroaminen ei koskaan ole helppoa”, Aragorn totesi. ”Rakkaiden ystävien taakseen jättäminen tuntuu aina pahalta.”
Éomer tiesi täsmälleen, mitä Aragorn tarkoitti. Hän tiesi myös, että vanhempi mies ymmärsi häntä. ”Onneksi matkustaminen sentään on turvallisempaa nyt”, hän puuskahti ilottomasti.
”Olet oikeassa. Ja kun saavut Minas Tirithiin, sinua odottaa juhla-ateria. Olet aina tervetullut, veljeni”, Aragorn sanoi.
Éomer hymyili. ”Kiitokseni.”

”Anteeksi, korkeat herrat”, nuori palvelija keskeytti. ”Lähtijöiden vaunut on nyt järjestetty tallipihalle.”
”Hienoa, kiitos”, Éomer nyökkäsi raskain sydämin. Palvelija kumarsi ja lähti.
”Taitaa olla aika suunnata ulos”, Aragorn totesi seuraten katseellaan palvelijan menoa.
”Minä seuraan hetken kuluttua. Vaikka viralliset hyvästini olenkin jo jättänyt, aion tulla katsomaan lähtöänne”, Éomer sanoi. Hän toivoi ehtivänsä Lothírielin luokse ennen kuin tämä pääsisi ulos asti.
”Hyvä on. Näkemiin, ystäväni”, Aragorn sanoi ennen kuin meni.
Éomer lähti kohti huonetta, johon Lothíriel oli majoitettu, ja yritti olla kiiruhtamatta liian näkyvästi.

*

Lothíriel istui aloillaan matkapuvussaan ja haukotteli. Matkasta takaisin tulisi suunnattoman pitkäveteinen, mutta sille ei voinut mitään. Ehkä hän voisi taas matkustaa kuningatar Arwenin kanssa. Kuningattaren neitojen seura ei häntä juuri kiinnostanut, sillä hän ei ollut unohtanut Erenielin sanoja. Hän tiesi, että neito haluaisi kommentoida hänen ja Éomerin välejä jotenkin. Seura kuitenkin saisi matkan kulumaan joutuisammin, ja ehkä Ereniel pitäisi suunsa kuningattaren läsnä ollessa.

Lothíriel oli puoliksi odottanut, että Éomer tulisi ennen aamiaista, mutta miestä ei ollut kuulunut. Aamiaisella mies oli ollut muiden ympäröimä, ja kun isä oli taluttanut Lothírielin pois, mies oli edelleen puhunut kuningas Elessarin kanssa. Lothírielia väsytti yöllisen valvomisen jäljiltä, ja hän halusi puhua Éomerille ennen lähtöään, hän halusi kuulla jotakin todellista, jonka hän voisi viedä mukanaan. Lupauksen kirjeestä tai vierailusta, jotakin.

Miestä ei vain näkynyt. Kultaisen kartanon ovet aukesivat tämän tästä, mutta Éomer ei tullut ulos. Vaunut olivat jo järjestäytyneet, valmiina aloittamaan matkan, ajuri istui myös Dol Amrothin vaunujen kuskipukilla. Lothíriel istui kärsimättömänä vaunuissa, odotti katse kiinni kartanon ovissa. Matka Gondoriin alkaisi pian, mutta Éomer ei ollut hyvästellyt. Mies oli luvannut tulla, eikä Éomerilla ollut tapana rikkoa lupauksiaan, Lothíriel yritti rauhoitella itseään. Mies tulisi vielä.

*

Lothíriel ei ollut huoneessa. Muutaman koputuksen jälkeen Éomer oli avannut oven löytääkseen tyhjän ja siistin huoneen, jossa ei ollut merkkiäkään Lothírielin läsnäolosta. Neito oli siis jo ehtinyt vaunuihin. Éomer kirosi itsekseen lähtiessään takaisin käytävään; nyt hyvästit eivät voisi olla muuta kuin ystävällisen tuttavalliset. Hän oli toivonut, että olisi saanut pitää Lothírielia lähellään vielä yhden kerran.

Salissa tallipoika kiirehti häntä vastaan.
”Herrani Éomer…”
”Ei nyt, minulla on kiire”, Éomer keskeytti ja jatkoi matkaansa. Tavallisesti hän ei tiuskinut alemmilleen, mutta hänen oli saatava nähdä Lothíriel.
”Mutta herrani, Tulijalka…”
Se sai Éomerin pysähtymään. ”Mitä?”
”Tulijalka on loukannut jalkansa, herrani. Näin, kun se ontui laitumella, ja ajattelin tuoda sen sisään tarkistettavaksi. Totesin, että haluaisitte tietää.”
Pelko täytti Éomerin. ”Mitä minun hevoselleni on tapahtunut?”
”En tiedä, herrani.” Tallipoika näytti kauhistuneelta.
Éomer teki päätöksensä. ”Mennään katsomaan.”

He harppoivat talleille. Éomer ei edes ajatellut pihaan muodostunutta vaunujonoa, vaan kiirehti pihan poikki Tulijalan karsinalle. Hevonen seisoi aloillaan toista etujalkaansa lepuuttaen. Jalka oli selvästi turvoksissa. Éomer taputti hevosta kaulalle ja polvistui sitten sen jalan viereen. Huoli täytti hänen mielensä – Tulijalka oli ollut hänellä kuusi vuotta, varsasta asti. Olisi hirveää menettää hevonen tällaisen takia. Jos jalka oli murtunut, toivoa ei olisi.
”Kaikki selviää”, hän sanoi yhtä paljon itselleen kuin hevoselle.

*

”Lothíriel, miksi et ole vaunuissa?” isä ihmetteli ratsastaessaan vaunujen luokse. ”On aika lähteä.” Lothíriel seisoi vaunujen vieressä, sillä hän ei ollut kestänyt paikoillaan istumista enää. Éomeria ei vain näkynyt. Mies oli luvannut, Éomer tulisi vielä, he eivät voisi lähteä ennen sitä. ”Ei vielä!”
”Lothíriel, nouse vaunuihin. Me lähdemme aivan kohta.”
”Mutta Éomer…”
”Kuningas Éomer hyvästeli meidät jo aamiaisella, hänellä on varmasti paljon tehtävää. Lothíriel, nouse vaunuihin”, isä sanoi ystävälliseen sävyyn.
”Isä, sinä et ymmärrä! Éomer lupasi, hän lupasi minulle että hän tulisi hyvästelemään ennen kuin lähdemme.” Lothíriel irrotti silmänsä Kultaisen kartanon ovista sen verran, että katsoi isäänsä anellen.
”Osa ratsukoista, mukaan lukien veljesi, on jo liikkeellä. Kuningattaren vaunut ovat varmasti jo lähteneet. Emme voi odottaa enää.” Isän ilme oli myötätuntoinen, mutta siitä ei ollut apua. Lothíriel tunsi kyynelten kerääntyvän luomiensa alle.
”Isä, ei. Hän lupasi tulla! Hän sanoi sen minulle kahdesti; hän sanoi tulevansa hyvästelemään. En voi lähteä sanomatta sanaakaan, en vain voi!” Lothíriel tiesi anelevansa, mutta hän ei välittänyt. Hän halusi nähdä Éomerin vielä kerran, hänen oli pakko saada lupaus tulevasta. Kultaisen kartanon ovi pysyi kiinni nyt, kun kaikki matkaan lähtijät ja saattajat olivat tulleet ulos. Lothírielin kädet tärisivät ja kyyneleet uhkasivat vuotaa yli. Éomeria ei näkynyt ihmisten joukossa, ei missään. Lothíriel kuuli, miten vaunut lähtivät liikkeelle pihan kiveyksellä. ”Ei!”
”Lothíriel, me emme voi odottaa enää.”
”Missä Éomer on?” Lothíriel kysyi ääneen. Epätoivo täytti hänet. Ei ollut mahdollista, että Éomer pettäisi lupauksensa. Ellei… ellei Lothíriel ollut mennyt liian pitkälle edellisenä iltana. Entä jos Éomer oli suuttunut häneen, eikä siksi tullut hyvästelemään?
”Minä en tiedä, Lothíriel. Ehkä hänelle tuli jotakin tärkeämpää, joka pitää hoitaa heti.”
Isän sanat vapauttivat Lothírielin kyyneleet virtaamaan kasvoja alas. ”Mikä voisi olla tärkeämpää kuin hyvästit? Minä rakastan häntä!” Lothíriel tuijotti kohti kartanoa, vaikka ei nähnyt kunnolla itkunsa takaa. Hän ei välittänyt siitä, mitä kukaan ajattelisi hänet nähtyään. Éomer ei tullut.

Imrahil laskeutui hevosensa selästä tyttärensä viereen. ”Olen pahoillani. Todella, todella pahoillani, mutta me emme voi odottaa enää. Kaikki muut ovat jo liikkeellä.” Isän äänessä oli lämpöä ja ymmärrystä, mutta sanoja ei käynyt kieltäminen. Lothíriel luovutti, laski kasvonsa kohti maata ja nyyhkytti. Isä laski kätensä hänen olalleen ja ohjasi vaunuihin. Lothíriel istahti penkille voimattomana, kyyneltensä sokaisemana. Häneen sattui, hän ei voinut hengittää. Éomer ei ollut tullut, vaikka oli luvannut, eikä hän tiennyt, tapaisiko miestä pitkään aikaan. Vaunut nytkähtivät liikkeelle ja Lothíriel hautasi kasvot käsiinsä. Hän ei kyennyt hallitsemaan nyyhkytystään, joka karkasi ilmoille väkisin. Hän itki, eikä enää katsonut taakseen.

Éomer ei ollut tullut.

*

Tarkastettuaan Tulijalan jalan perin pohjin Éomer oli lopulta varma, että hevonen toipuisi entiselleen. Jalka ei vaikuttanut murtuneelta, turvotus oli jo hellittänyt vähän. Éomer nousi seisomaan ja rapsutti hevosensa otsaa. Hän oli helpottunut huomatessaan, että se ei näyttänyt olevan kovin tuskissaan. Nyt, kun Tulijalalla oli kaikki hyvin, hän tajusi äkkiä, että hänellä oli kiire. Hänen pitäisi puhua Lothírielille. Éomer kiiruhti ulos tallipihalle, joka oli tyhjä.

Hetken Éomer seisoi niillä sijoillaan, tyrmistyneenä. Saattue oli lähtenyt. Hän ei ollut ehtinyt vaihtaa sanaakaan Lothírielin kanssa koko aamuna. Mistään välittämättä Éomer pinkaisi juoksuun. Hän ei saisi enää vaunuja kiinni, mutta se ei haitannut. Lothíriel oli lähtenyt, jäänyt ilman hyvästejä. Éomer päätyi pysähtymään, haukkomaan epätoivoisesti henkeään. Lothíriel oli lähtenyt, lähtenyt kotiin. Éomerin olisi pitänyt sanoa vielä niin monia asioita – tämä ei voinut olla totta.

Kaukana Edorasin kukkulan alapuolella näkyi nauhana tie, jota poispäin kulki rihma pieniä hahmoja.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Aiwendil
Samooja
Viestit: 417
Liittynyt: Ma Maalis 04, 2013 3:57 pm
Paikkakunta: Ent'asumus

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 13. luku 8.4.)

Viesti Kirjoittaja Aiwendil »

Tämä oli surullinen pätkä. Olin niin varma, että Éomer ehtii juuri ja juuri saada ne kiinni tai Lothíriel tyyliin hyppää vaunuista Éomeriin syliin, mutta ei sitten... Pieni draama ja surulliset kohtaukset ovat aina tarpeellisia. En löytänyt ollenkaan kirjoitusvirheitä tai mitään, tekstin laatu oli yhtä hyvä kuin aiemmin. En oikeastaan keksi mitään sanottavaa, en edes osaa ylistää tätä ficciä enää. Mutta ainakin yritin kommentoida...
"I do not have a poetic bone in my body
and I don't want to say you left -
but my heart is no longer in my chest."

Kälätäti 2014 Kiitos kaunis!
Ezellohar
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Ma Marras 18, 2013 4:06 am
Paikkakunta: Minas Tirith

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 13. luku 8.4.)

Viesti Kirjoittaja Ezellohar »

Eiiiiiiiiiiiiiiiiii!! Voi Lottis! Voi Eomer! *niisk*
Että minä sitten rakastan surra surullisia kohtauksia! En tiedä muista, mutta mulle ainakin Eomerista ja Lottiksesta on tullu tän ficin myöä eräänlaisia ystäviä, joiden elämää seuraa sivusta. Elän kaikki ilot ja surut heidän kanssaan (olenpas runollinen). <3 :D
Voi pieni Lottis, kyllä se Eomer sinua rakastaa! Tietäisit vaan mitä on käynyt!
Lottiksen tuska oli kyllä käsin kosketeltavaa ja olit saanut sen hienosti kirjoitettua.
Jään odottamaan jatkoa, jossa toivottavasti kaikki kääntyy parhain päin :)
"The Ring! Is it not a strange fate that we should
suffer so much fear and doubt for so small thing?"

- Boromir

.::Vuoden Tulokas 2014::.
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 13. luku 8.4.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tämä oli hyvä luku, tietysti vähän haikea sellainen, mutta enpä nyt kuitenkaan ole kovin huolestunut. ;) Noh, jos oikein ilkeästi ajattelisi, niin Lottis voisi kyllä myöhempinä aikoina palata tähän vaikka riitojen aikana ja muistuttaa Éomeria, kuinka hevonen oli hänelle kerran tärkeämpi kuin tuleva vaimonsa. Mutta kuvitelkaamme, että Lothíriel antaa tämän vielä anteeksi.

Nyt kun Lothíriel tuossa ajatteli sitä Éomerin lausahdusta "On niin paljon asioita…" rupesin miettimään, oliko sillä jotain syvempää merkitystä. En kyllä kiinnittänyt siihen huomiota silloin viime luvussa. Mutta nyt se alkoi herättää kysymyksiä. Ehkäpä niihin tulee vielä vastaus.

Kuvittelisin muuten, että Dol Amrothiin pääsisi nykyisellään nopeammin kuin kuukaudessa. Nimittäin Kuolleitten kulkuteiden kautta, nyt kun siitä on tullut turvallisempi reitti. Tosin mitään kunnon tietähän siellä ei mene, mutta kuvittelisin, ettei se ainakaan Éomeriä estäisi. Ja laivalla vaan Morthondia alas, niin eihän siinä menisi montaakaan päivää. ;) (Nimim. viettänyt liikaa aikaa Keski-Maan kartan kanssa viime aikoina.)

Arska ja Éomer ne yhteen soppii… Mutta samalla käy sääliksi, kun ne ovat jättäneet Faramirin ihan täysin klikkinsä ulkopuolelle. Tahtoo Faramirillekin ystävän.

Mutta on tuo Éomer kyllä aika pässi, kun sille ei tullut mieleen katsoa, olisiko Lothíriel mahdollisesti jo mennyt ulos. Mutta suotakoon se hänelle anteeksi, kiireiselle sattuu ja tapahtuu. Mutta sitä minä en jaksa ymmärtää, että hän meni katsomaan hevostaan ensin. Että tavallaan väkisinkin ajattelee, että hevonen on sille tärkeämpi kuin Lothíriel. No, ehkä minä en vaan ole tarpeeksi hevosrakas, että jaksaisin ymmärtää. ;)

Lothírielin kannalta siis tosi ikävää. Ja sitten kun hän tietysti jäi ajattelemaan, että sillä edellisen illan jutulla voisi olla jotain tekemistä asian kanssa. Huoh. Noh, onneksi tiedämme, että kaikki kääntyy hyväksi. Nyt jään vain odottelemaan, että miten se tapahtuu. Ja onnea ficin valmistumisen johdosta. :) Minun Isildur-ficcini on sen verran sekava tapaus, että joudun kirjoittamaan sen valmiiksi ennen kuin uskallan lähteä postaamaan. Toivon hartaasti, että se tapahtuisi kesään mennessä.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin