Täällähän on paljon kommentteja O.o
Andune, kiitos! No niin, ei varmaan ollut niin kummallista, että Théoden otti Théodwyniltä jääneet lapset, mutta minusta on luonnollista, että se merkitsee Éomerille paljon. Minä vain näen päässäni sellaisen epätoivoa tihkuvan pikkupojan, joka saa kodin ja suojan ja ymmärtäjän, ja Éomer muutenkin hahmona on sellainen, joka tuntee intensiivisesti. Hyvä, että hän vastaa mielikuviasi! Ja joo, et ole ainoa, jolla on kieroutumia itkevien miesten suhteen, täällä on semmoinen myös.
Hienoa, jos Lothírielin ajatukset toimivat; tuo, miten häntä kuvailit, on todella osuvaa. Repäisee tai ei, sen jätän myöhemmälle.
Aiwendil, kiitoksia. Ihanaa, että tykkäät tekstistä, sekä dialogista että muusta. Teksteilläni on tapana tulla ulos vähän dialogipainotteisina, olen yrittänyt nipistää kuvailuja sun muuta sälää sinne väliin tässä ihan kunnolla, mutta silti se ei aina tunnu onnistuvan. Ja hei, todella hyvä kuulla, että Éomer vastaa myös sinun mielikuviasi. Tätä voi jo pitää onnistumisena, kun tuon kuulee kahdelta!
On kiva, että tykkäsit hänen tunteidensa kuvailusta, ja nuotiokohtaus nyt vain oli saatava. Niitä taitaa tulla vielä muutamia lisääkin.
Beowulf, kiitos. Noista sukupuista tuo keskimmäinen taitaa olla vähän fanfictionia, mutta kaksi muuta olivat kyllä ihan samat kuin se, minkä HoME 12 sisältää. Hyvä, jos pidät siitä, miten kuvaan hahmoja. Tuo sinun ajatuksesi Lothírielista on todella hyvä, hän vähän jää sinne, minne hänen normien mukaan kuuluu, vaikka se ei välttämättä olisi hänen tahtonsa mukaista. Kivaa, että pidät Imrahilista. Sellaiset yltiötarkat vanhemmat on nähty niin moneen kertaan, ja minusta tuntuu, että hänelle sopii olla vähän erilainen. Oma headcanonini tulee väliin, siinä Imrahil oli nuorempana vähän rasavilli. Amrothos oli nauttimassa ratsastamisesta, mutta älä huoli, tässä seuraavassa luvussa hän ilmestyy esiin.
Tuosta puhuttelusta sen verran, että pohdin aika kauan, laitanko Imrahilin ja Éomerin teitittelemään, mutta päädyin sitten lopulta sinutteluun kaiken sen jälkeen, mitä sodassa tapahtui. Aragorn toden totta oli kuninkaana nimenomaan Elessar, mutta Éomerille (ainakin minun versiolleni) hän tulee olemaan Aragorn, koska sillä nimellä Éomer miestä kutsui. He myös sinuttelevat, koska se mielestäni sinuttelivat kirjassakin, Aragorn kutsuu Éomeria veljeksi (
meidän välillämme ei voi puhua ottamisesta ja antamisesta, sillä me olemme veljet). Lothírielin kyllä pitäisi kutsua Aragornia Elessariksi, mutta voi olla, että sinne on eksynyt ajatusvirhe, täytyykin tarkistaa.
Silidir, kiitos. Oli iloinen yllätys saada kommentti sinulta! Minusta lähinnä tuntuu, etten ole perillä mistään, koska Sormuksen sota on kerrottu kirjassa ja se on ainut Aragornin lisäksi, mistä minä mitään tiedän.
Kaikki muut ovat perehtyneitä historiaan ja minä vaan junnaan nykyhetkessä tai lähitulevaisuudessa! Tuon kommenttisi myötä tajusin, että fanfictionissa sitä todella kirjoittaa aika suoraan, eikä käytä aikaa henkilöiden esittelyyn kuin aivan vähän, koska olettaa, että kaikki tietävät. Oliskohan ihan kummaa lukea ficci, jossa kerrottaisiin, keitä hahmot ovat... Hyvä, jos silti pääsit kärryille jutun edetessä. Ihanaa, että koit tuon törmäyskohdan noin, koska kliseehän se nimenomaan on - tosi hyvä, että se toimi.
Ezellohar, kiitokset. Kivaa kuulla, että tekstiä on mukava lukea
Ja tosi hienoa, että tykkäät Lothírielista ja hänen ajatuksistaan. Itse pelkään edelleen, että hän muuttuu rasittavaksi, mutta ehkä en pelottele sillä. Jokainen päättäköön itse.
Mithrellas, kiitoksia. Kuten tuossa Andunelle mainitsin, niin itse ajattelin tuon lähinnä Éomerin näkökulmasta. On varmaan ihan normaalia, että lähin sukulainen ottaa lapset huostaansa, mutta minä näen sen pikku-Éomerin joka on hukassa vanhempiensa kuoleman jälkeen ja koti ja lämpö ovat hänelle tosi iso juttu. Ja itkevät miehet, kyllä, tunnustaudun olevani samanlainen.
Se on ihan totta, Tarussa miehet itkevät aika avoimesti ja minusta se on hienoa. Heh, kiva, että Lothíriel vaikuttaa aatelisneidolta, koska sellainen hänen piti vähän ollakin! Ehkäpä hän siitä vielä irrottautuu.
Hienoa, että tykkäät Imrahilista. Kuten Beowulfille sanoin, sellaiset tiukat vanhemmat on nähty, ja Imrahil mielestäni sopii tuollaiseksi välittäväksi isäksi. Hän tosiaan oli se, joka huomasi Éowynin vielä hengittävän - hänellä oli oikeastaan ihan mukavan kokoinen rooli noitten taistelujen kohdalla. Ja niinpä, miksei Lothírielilla olisi voinut olla neitoa mukanaan... En tiedä. En edes ajatellut moista (lähinnä siksi, että tällä tavalla on helppo saada pääpariskunta yhteen
)
A/N: Ja uutta lukua taas. Päivityspäivä on tästä lähin maanantai-iltapäivä tai tiistaiaamupäivä, vähän omasta elämästäni riippuen. Tiistai-iltapäivänä luku kuitenkin tulee varmasti olemaan täällä, ellei mitään isoa kriisiä ilmaannu. Tästä luvusta sen verran disclaimeria, että en todellakaan ole mikään Keski-Maan maantiedon mestari, joten kaikki, mitä Éomer tässä puhuu, voi olla täyttä soopaa. Laskeskelin vähän kartasta ja katselin päivämääriä. Kuninkaan paluun luvussa Jäähyväisiä sanotaan, että Théodenin hautasaattue matkasi viistoista päivää, kun taas Liitteiden päivämäärien mukaan matkaan kului 19 päivää. Päätin mennä Liitteiden mukaan, ihan vain siksi, että katsoin sieltä ensin.
3. Luku: Matkalaiset
Kun Lothíriel seuraavana aamuna heräsi, hänen vatsansa oli solmussa. Isä hoputti häntä syömään jotakin ennen lähtöä, mutta hänellä oli vaikeuksia saada ruokaa alas. Lothíriel ei ollut saanut illalla sanottua, että hän menisi Éomerin kanssa, eikä hän vieläkään löytänyt oikeita sanoja. Hän oli pukeutunut kevyimpään matkapukuunsa, mutta sitäkään ei ollut tarkoitettu ratsastamista varten; päivästä saattaisi tulla epämukava. Hän ei ollut ajatellut ratsastavansa tällä matkalla, joten hän ei ollut pakannut sen mukaan. Lothíriel oli hermostunut ja kärsimätön.
”Lothíriel, miksi sinä seisot siinä?” Imrahil ihmetteli kiertäessään hänen luokseen vaunujen toiselta puolen. ”Meidän pitäisi lähteä aivan pian.”
Lothíriel väänteli käsiään ja veti henkeä. Hänen oli puhuttava, ei isä voinut suuttua hänelle, Éomer oli kuningas...”Isä…” Toisaalta, Lothíriel ei tiennyt, missä Éomer oli, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mistä hän saisi hevosen. Éomer oli sanonut, että hän taatusti saisi lainata hevosta, mutta keneltä? Olisiko Lothírielin pitänyt hoitaa asia itse?
”Lothíriel, meidän on lähdettävä. Veljesi meni jo aikaa sitten. Onko jokin hätänä?”
”Imrahil, tyttäresi varmaankin aikoo kertoa, ettei astu vaunuihin tänään, tai ainakaan aivan heti.” Éomer ilmestyi jostakin kahta hevosta taluttaen ja Lothírielin vatsasta putosi pohja. Mies oli kauhean komea. Lothíriel yritti epätoivoisesti pitää oman hymynsä aisoissa puremalla itseään lujaa kieleen.
”Éomer! Hyvää huomenta. Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitat?” isä ihmetteli katsoen pitkään hevosia.
”Tyttäresi suostui eilen ratsastamaan kanssani”, Éomer vastasi yksinkertaisesti ja Lothírielia nolotti. Isän kulmat olivat kurtussa ja silmät tutkivat häntä eri tavalla kuin koskaan ennen. Lothíriel pysyi hiljaa.
”Hyvä on”, isä sanoi sitten ja nyökkäsi pienesti. Lothíriel oli varma, että isä haluaisi puhua hänelle tästä myöhemmin, mutta nyt sillä ei saisi olla väliä. Tavallisesti Lothíriel ei tehnyt mitään tällaista, hänellä ei ollut tapana suostua moisiin pyyntöihin oikopäätä ja lupaa kysymättä; mutta kysyjä oli ollut Éomer ja Lothíriel ei kestäisi toista päivää yksin vaunuissa ilman minkäänlaista viihdykettä.
”Luotan, että pidät tyttärestäni huolta”, isä sanoi sitten Éomerille. ”Vaikka Lothíriel osaa ratsastaa mainiosti, hän ei ole sinun veroisesi hevosen käsittelijä.”
Éomer vain hymyili. ”Älä murehdi, Tarkoitukseni ei ole kaapata häntä mukaani ja laukata tieheni.” Miehen silmät tuikkivat ilkikurisesti ja Lothíriel tiesi, että hän olisi kyllä ollut valmis laukkaamaan tiehensä Éomerin kanssa, niin typerää kuin se olikin. Isä ei näyttänyt ilahtuneelta, hänen kasvoillaan oli järkyttynyt ilme.
”Vaikka kuinka olisit kuningas omassa maassasi, Lothíriel on minun tyttäreni, ja jos hänelle tapahtuu jotakin, sinä vastaat suoraan minulle. Voin sanoa, että olen käytellyt miekkaa paljon sinua kauemmin, ja osaan varmasti enemmän temppuja.” Sanojen sävystä huolimatta Lothíriel tiesi, että isä luotti Éomeriin.
Éomer nauroi, heitti päätään taakse ja nauroi niin, että hevoset liikehtivät levottomasti. Pitkät, vaaleat hiukset kiilsivät kesäaamun auringossa ja leveät hartiat hytkyivät. Mies oli komea, nuori, voimakas ja täynnä elämää – maanläheinen ja rento, niin erilainen kuin Gondorin rauhalliset, hyvätapaiset miehet, joiden kanssa Lothíriel oli koko ikänsä viettänyt – Lothírielin oli vaikea ajatella mitään muuta. Äkkiä oli vaikea hengittää.
”Kuten sanoin, älä murehdi turhista, Imrahil. Tyttäresi on turvassa, eikä hänen ainakaan tarvitse viettää koko päivää yksin. Tulkaa, Lothíriel, toin teille ratsun.”
Lothíriel astui lähemmäs miestä ja hevosia. Éomerin oman ratsun, kauniin, suuren ruunikon hän oli nähnyt jo edellisenä päivänä. Toinen miehen taluttama hevonen oli vähän pienempi, valkoinen ja tummaharjainen eläin.
”Tämä on Talvi. Se on Markin ratsuja, ja tottelee teitä varmasti”, Éomer esitteli lämpimästi ja ojensi ohjat Lothírielille.
”Kiitos”, Lothíriel hymyili. Hän tunsi äkkiä olonsa epävarmaksi. Totta, hän osasi ratsastaa, mutta kuten isä oli huomauttanut, Éomer oli Rohanista, syntynyt hevosen selkään. Lothíriel ei halunnut vaikuttaa huonolta ratsastajalta tai saada itseään näyttämään typerältä. Entä jos hän nyt nousisi selkään jotenkin aivan kummallisesti tai ei hallitsisi vierasta ratsua? Lothíriel seisoi ratsunsa vieressä ja taputti sitä kaulalle, kun Éomer nousi ratsaille vaivattomasti ja tyylikkäästi. Lothíriel oli varma, että hän tekisi itsensä jotenkin naurunalaiseksi.
”Pääsetkö itse selkään?” isä kysyi, ja Lothírielia alkoi siinä samassa ärsyttää tavattomasti. Hän ei ollut menossa ratsaille ensimmäistä kertaa, kyllä hän osasi hevosta käsitellä!
”Totta kai, isä”, hän vastasi vähän ylpeästi ja asetti jalkansa jalustimeen.
Hän ei ollut kuitenkaan laskenut sen varaan, että hevonen liikahtaisi juuri, kun hän oli nousemassa satulaan. Yhtäkkiä maailma liikkui aivan toiseen suuntaan kuin oli ollut tarkoitus ja Lothíriel löysi itsensä takamuksiltaan maasta. Häpeä poltti hänen poskiaan ja kiukun kyynelet olivat karata silmistä, mutta hän pakotti ne takaisin ennen kuin kukaan huomaisi. Sekä isä että Éomer olivat hänen vierellään, ja Lothírielin teki mieli kätkeä kasvot käsiinsä ja itkeä kuin pikkulapsi. Sen ei kuulunut mennä näin!
”Ei kai teihin sattunut pahasti?” Éomerin äänessä ei ollut pilkkaa, vain huolta.
”Olen kunnossa”, Lothíriel sanoi ja kapusi jaloilleen hyväksymättä auttamaan ojennettuja käsiä. Hän ei kyennyt katsomaan Éomeriin päinkään. Isän kasvoilla oli kummallinen ilme, jossa oli sekaisin anteeksipyyntöä ja säikähtänyttä huvittuneisuutta.
”Viimeksi kun Lothírielille kävi noin, hän oli kahdentoista”, isä totesi keskustelevaan sävyyn Éomerille ja Lothírielia hävetti entistä enemmän.
”Uusi hevonen ja uusi ihminen, ratsukon pitää vain tottua toisiinsa”, Éomer totesi vakavana. ”Lothíriel, haluatteko, että pidän Talvea paikoillaan?”
”Kiitos.” Lothíriel totesi, että oli parempi niellä ylpeytensä nyt kuin epäonnistua toistamiseen.
Éomer tarttui Talven suitsiin, ja tällä kertaa Lothíriel pääsi selkään ongelmitta. Kun Éomer ojensi ohjat hänelle, heidän sormensa osuivat toisiinsa. Miehen iho oli lämmin. Lothíriel säpsähti tahtomattaan.
”Eiköhän nyt ala sujua”, mies totesi ja nousi taas satulaan. ”Meillä ei ole kiirettä, edempänä pakattiin vielä leiriä kun lähdin.”
”Menkää te nuoret toki”, Imrahil sanoi kättään heilauttaen. ”Tavataan myöhemmin.”
*
Aamu oli kaunis ja aurinkoinen, kun Éomer ja Lothíriel lähtivät eteenpäin. Vain muutamia pilvenrepaleita seilasi sinisellä taivaalla, ja etelästä kävi vieno tuuli. Nuotiot oli jo sammutettu ja hajotettu, kulkue teki lähtöä; hevosia satuloitiin, ihmiset kantoivat viimeisiä tavaroita vaunuihin. Amon Dínin kokkokukkula jäi vasemmalle, oikealla aukesi tasanko.
Éomer tervehti niitä, joiden ohi he ratsastivat, ja antoi välillä katseensa lipua Lothírieliin. Hieman kömpelöstä alusta huolimatta neito näytti nyt viihtyvän ratsunsa selässä. He olivat kaikki vähän säikähtäneet Lothírielin pyllähdystä, mutta Éomer oli pysäyttänyt hämmentyneen naurahduksensa ajoissa. Hän ei halunnut nauraa Lothírielille, ja kenelle tahansa saattoi tapahtua, kun piti hypätä vieraan hevosen selkään. Éomer taputti puolihuolimattomasti Tulijalkansa kaulaa – hän olisi tuntenut olonsa varsin kummalliseksi toisen eläimen selässä.
”Aamu on kaunis”, Lothíriel aloitti.
Éomer kääntyi hymyilemään neidolle. ”Erityisen kaunis. Päivästä voi tulla hyvinkin lämmin näillä main. Te sanoitte, että ette ole käynyt Minas Tirithiä kauempana; miltä suuri maailma näyttää?”
”Ei kovin erilaiselta”, Lothíriel vastasi. ”Dol Amrothista on pitkä matka Minas Tirithiin, kukkuloiden ja jokien ylitse. Maisema ei ole vielä kovin erilainen.”
”Kuinka kaukana Minas Tirithistä on Dol Amroth?” Éomer kysyi. Hän tiesi vain, että Imrahilin kartano oli meren rannalla, jossakin kaukaisessa etelässä.
”Kolmisensataa virstaa, kutakuinkin.”
”Suunnilleen yhtä kaukana on Edoras”, Éomer huomioi ja veti hiuksia kasvoiltaan. ”Vauhdistamme riippuen parin päivän kuluessa tämä tie kääntyy länteen Gondorin vuoria seuraillen; ne ovat vasemmalla puolellamme koko matkan ajan. Kuljemme Gondorin Anórienissa pari viikkoa, rauhallista tahtia, kunnes saavumme Firienin metsään. Sen länsipuolella virtaa Mering, Gondorin ja Markin rajajoki, jonka takana aukeavat kansani tasangot. Sieltä ei ole enempää kuin muutaman päivän matka Edorasiin. Kuningas Théodenin hautajaispäiväksi on sovittu elokuun kymmenes, ja sitä ennen meidän pitäisi ehtiä perille.”
”Kovin kiire meillä ei siis ole”, Lothíriel tuumi.
”Ei ole. Tämän matkan tarkoitus ei ole kiiruhtaa”, Éomer myöntyi. He vajosivat tuttavalliseen, helppoon hiljaisuuteen. Koko saattue vaikutti olevan jo liikkeellä, Gondorin ja Rohanin liput liehuivat heidän edellään.
Oli mukavaa olla matkalla kotiin. Vaikka Éomer oli viettänyt miltei pari kuukautta Edorasissa sodan jälkeen, hän kaipasi jo takaisin. Osa hänestä halusi päästää irti sodasta ja kaikesta, mitä sen jälkeen oli – olisi suunnaton helpotus saattaa Théoden lepoon sinne, minne hän kuului, isiensä viereen, ja sitten asettua aloilleen pitkien, raskaiden kuukausien jälkeen. Mutta hän ei vieläkään voisi levätä, monet velvollisuudet kutsuivat uutta kuningasta. Hänen pitäisi järjestää rohirrim uudelleen; palkita taisteluissa menestyneet päälliköt ja sotilaat; avustaa niitä, jotka olivat jääneet sodan jalkoihin. Éomer sulki silmänsä hetkeksi ja päätti jättää moiset ajatukset myöhemmälle. Hän ei voisi tehdä asioille mitään juuri nyt, joten niitä oli turha huolehtia etukäteen.
”Vaikka matkamme tarkoitus on saattaa kaatunut lepoon, se ei tarkoita, ettei tästä matkasta voisi nauttia”, hän ajatteli ääneen Lothírielille.
*
Lothíriel oli silmäkulmastaan vilkuillut Éomeria heidän ratsastaessaan hidasta tahtia saattueen mukana. Mies istui hevosen selässä leveät hartiat rentoina, olemus rauhallisen ja tyytyväisen oloisena. Éomer näytti kuuluvan hevosen selkään. Miehen sanat havahduttivat Lothírielin päiväunesta.
”Te näytitte eilen varsin surulliselta”, hän kokeili varovasti, tietämättä, oliko kysymys liian rohkea. Hän ei voinut tietää, haluaisiko Éomer puhua aiheesta, mutta asia vaivasi häntä. Lothíriel halusi kuulla, että Éomer oli olosuhteisiin nähden kunnossa. Mies hymyili ilottomasti hänen sanoilleen ja tuhahti, katsoi poispäin.
”Eilinen ei ollut helppo päivä. Kannoin enoni, kasvattajani ja kuninkaani hänelle valmistettuihin vaunuihin, ja samalla jätin hänelle hyvästit omalla tavallani. Kuningas Théoden oli minulle monella tapaa kuin isä, ja nyt hän ei enää ole täällä.” Éomerin sanoissa oli surullinen kaiku.
”Jos haluatte puhua, kuuntelen mielelläni”, Lothíriel tarjosi lempeästi. Hän ei halunnut painostaa, mutta uteliaisuus kuitenkin kalvoi häntä, ja äiti oli usein sanonut, että pahan olon jakaminen helpotti. ”Isä… isä kertoi, että olette ikään kuin kuningas Théodenin kasvattipoika?”
Éomer nyökkäsi huulet tiukkana viivana. ”Se on totta. Isäni Éomund, Markin kolmas marsalkka, kuoli kun minä olin yhdentoista ja Éowyn yhdeksän vanha. Äitimme, joka oli Théodenin sisar, sairastui ja nukkui pois pian sen jälkeen. Théoden otti minut ja Éowynin Kultaiseen kartanoon, ja piti meitä kuin omiaan. Hänen oma poikansa Théodred kaatui helmikuussa Rautkymin Kahlaamoilla käydyssä taistelussa, ja hän teki minusta perijänsä. Minä olen nyt Rohanin kuningas.” Viimeisissä sanoissa ei ollut juuri ylpeyttä tai riemua, ne olivat toteamus, velvollisuus. Éomer ei ollut kopea, ja Lothíriel piti siitä. Hän näki, että mies tarkoitti, mitä sanoi, mutta oli myös valmis kantamaan vastuun, oli sinut itsensä ja asemansa kanssa.
”Olen pahoillani menetyksistänne, herrani”, Lothíriel sanoi hiljaa.
*
Éomer käänsi katseensa takaisin Lothírieliin neidon sanat kuullessaan. ”Ei, neito Lothíriel, ei. Minä en sanonut niin muistuttaakseni teitä asemastani tai vaatiakseni teiltä mitään. Taisin vain puhua ajatuksiani ääneen. Toivon, ettette kutsu minua herraksi, ainakaan silloin, kun seuramme ei sitä teiltä vaadi.”
Lothírielin ilme oli hieman säikähtänyt, ja neito käänsi katseensa hevosensa niskaan. ”Minä tiedän, että te ette tarkoittanut sitä niin.”
”Kutsukaa minua Éomeriksi, se on meille molemmille mukavampaa”, Éomer pyysi. Hän ehkä myös halusi kuulla nimensä Lothírielin huulilta.
”Hyvä on, Éomer.” Lothírielin kasvoille nousi se pieni, valloittava hymy, joka riivasi Éomerin ajatuksia aina, kun hän sattui herpaantumaan.
Keskustelu taukosi. Aurinko oli jo kivunnut hyvän matkaa korkeammalle, ja kuten Éomer oli ennustanut, lämpötila oli selvästi kohonnut. Vähätkin pilvet olivat kadonneet taivaalta, ja vain pieni tuulenvire suhisi ruohikossa. Jostain kuului keskustelun ääniä, hevosten kaviot tienpinnan kovaan hiekkaan. Äkkiä yhdet raviaskeleet lähestyivät, ja joku kutsui Lothírielia nimeltä.
”Mistä sinä hevosen sait?”
Lothíriel sulki silmänsä. ”Veljeni Amrothos.”
Nuori mies hiljensi vauhtinsa jääden heidän vierelleen. Yhdennäköisyys Lothírieliin oli yllättävä – molemmilla oli samat, selkeät piirteet, vaikka Lothíriel olikin veljeään sirompi, ja tummat, kiiltävät hiukset.
”Minä sain hevosen lainaksi, Amrothos. Kyllästyin vaunuihin”, Lothíriel vastasi. Äänensävy oli Éomerille varsin tuttu: se oli kyllästyneen pikkusisaren ääni. Éowyn tosin oli antanut kuulua hieman Lothírielia kovemmin ainakin silloin, kun he olivat olleet kahden.
”Tietääkö isä, että sinulla on seuraa?” Amrothos kysyi. ”Miksi et esittele minua?”
Lothíriel huokasi. ”Amrothos, tässä on Rohanin kuningas Éomer, Éomundin poika. Éomer, nuorin isoveljeni Amrothos.”
”Yhden veljenne olenkin ehtinyt jo tavata”, Éomer sanoi nyökäten Amrothosille. Imrahil oli esitellyt hänet toisiksi vanhimmalle pojalleen Erchirionille Pelennorin taistelun jälkeen. Amrothos oli tuolloin ollut toipumassa saamistaan vammoista. ”Te näytätte parantuneen loistavasti”, Éomer huomioi.
”Kiitos, niin olen. Käsivarteni on jo entisellään, ja pääni täysin kunnossa.”
”Siitä voidaan olla monta mieltä”, Lothíriel mutisi niin hiljaa, että Éomer tuskin kuuli. Amrothos ei kuullut tai ottanut kuullakseen, Éomeria hymyilytti.
*
Illalla he kokoontuivat jälleen nuotioille. Imrahil veti Lothírielin sivuun valopiirin reunalle kuitenkin varsin pian.
”Voin kaiketi puhua kanssasi hetken?” isän sanat saattoivat kysyä, äänensävy ei.
”Totta kai, isä”, Lothíriel vastasi. ”Haluat varmasti puhua Éomerista.”
”Niin haluan”, isä myönsi suoraan. ”Hän on hyvä mies, mutta sinulla on hieman liian kiire, tyttäreni. Ajattelin, että kulkisit hänen kanssaan tunnin tai pari, mutta sinä vietit ratsailla koko päivän!”
Se oli totta. Lothíriel oli ratsastanut Éomerin rinnalla iltaan ja pysähtymiseen asti, eikä hän katunut sitä, vaikka olikin saanut epämiellyttäviä satulahiertymiä ja käveleminen oli edelleen hieman jäykkää. Hän ei ollut tottunut ratsastamaan pitkiä aikoja kerrallaan, ja siitä oli aikaa, kun hän viimeksi oli ollut hevosen selässä ollenkaan. He olivat jalkautuneet päivän aikana vain kerran, lounaalle. Lothíriel ei ollut eläessään viettänyt kokonaista päivää hevosen selässä, mutta se oli tarkoittanut päivää Éomerin kanssa, eikä hän vaihtaisi kokemustaan pois mistään hinnasta. Hän oli tutustunut mieheen, nauranut tämän kanssa, eikä hänellä ollut milloinkaan ollut niin mukavaa toisen ihmisen seurassa.
”Niin vietin, isä. Ainakaan en ollut yksin.”
”Ei ole sopivaa sinunlaisellesi nuorelle neidolle antaa liikaa aikaa miehelle. Voin järjestää sinut kuningattaren vaunuihin, jos kaipaat seuraa. Se olisi paljon soveliaampaa.” Isä tutki pitkään Lothírielin kasvoja, ja Lothírielin teki mieli kääntyä pois. Hän ei ollut odottanut tätä isältään. Imrahil oli yleensä vapaamielisempi kuin vaimonsa – Lothíriel olisi voinut olettaa saavansa tämänkaltaisen saarnan äidiltään, mutta ei isältään.
”Jos sinusta on parempi, että matkustan kuningattaren kanssa, voin tuskin väittää vastaan”, hän sanoi ja pakotti pettymyksen jonnekin kauas, piiloon. Hän oli toivonut pääsevänsä Éomerin seuraan uudelleen, ei ehkä aivan koko päiväksi, koska hänen jalkojaan kolotti ja hiertymät sattuivat, mutta edes muutamaksi tunniksi. Lothíriel ei ollut koskaan puhunut kuningattaren kanssa juuri tervehdystä enempää, ja totta puhuen haltianainen pelotti häntä vähän. Kuningatar Arwen oli niin kovin kaunis, niin etäinen.
”Itse asiassa voisin järjestää sinulle matkan hänen kanssaan”, isä sanoi. ”Sinun pitäisi olla tyytyväinen, että tämä on mahdollista – pääset tutustumaan kuningattareemme. Sen kunnian sijaan haluaisit ratsastaa miehen kanssa? Lothíriel, minä en ole unohtanut, millaista on olla nuori, mutta myöhemmin tulet huomaamaan, että näin on parempi.”
Lothírielin oli vaikea uskoa isäänsä, kun tämä tarjosi käsivartensa johdattaakseen hänet kuningattaren ja kuninkaan eteen. Lothírielin ei auttanut kuin niiata ja nyökätä oikeissa kohdissa.