Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel PG-13 15.luku 22.4. Valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel PG-13 15.luku 22.4. Valmis)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Author: Nerwen
Rating: PG-13
Pairing: Éomer/Lothíriel, sivussa myös Faramir/Éowyn ja Aragorn/Arwen
Genre: Romance, drama
Warnings: Ihmissuhdedraamaa, pikkuisen väkivaltaa - katsotaan, mitä tästä tulee.
Disclaimer: Kaikki hahmot ovat kunnioitettavan professori Tolkienin luomia, ja itse vain pidän hieman hauskaa hahmojen kustannuksella.
Summary: Suuriruhtinaan tytär ei saa mielestään Rohanin nuorta kuningasta, mutta ei ole varma, mitä tältä haluaa.
Feedback: Jos viitsisitte kirjoitella, niin arvostaisin kovasti. :wink:
A/N: Nerwen on palannut nyt ihan kunnolla ja kokonaan - en uskonut että tämä päivä enää koittaisi, luulin jo etten ikinä saisi fanficciä aikaiseksi. Tässä tämä nyt kuitenkin on, niin kuin lupasin. On ollut ihanaa kirjoittaa taas, aloitin vasta reilu viikko sitten ja jo nyt kasassa on yli 20 sivua. Tästä siis tulee pitkä, koska en ole kunnolla päässyt alkua pidemmälle! :oops: Mutta tekeleilleni on käynyt niin ennenkin, että ei siinä kai mitään. Toivon mukaan tulen postaamaan tätä kerran viikossa, mutta päivän saan määritettyä vasta ensi vuoden puolella kun tiedän omat aikatauluni ja sen, miten hyvin saan tekstiä aikaiseksi. Ja nyt kun tämä hermostusromaani on kirjoitettu tähän alkuun, niin olkaapa hyvät (voi hitto, en muistanut että ficin postaaminen tuntuisi tältä - kamalaa, melkein tärisen!).

Älä päästä irti

Prologi: Kuninkaan paluu

Minas Tirith, toukokuu 3019

Se päivä jäisi historiaan päivänä, jona kuningas palasi Gondoriin.

Minas Tirithiin oli saapunut väkeä kaikkialta valtakunnasta muutaman viimeisen viikon aikana. Tungos suuren portin raunioiden luona ahdisti Dol Amrothin Lothírielia. Hän ei ollut ikänään nähnyt niin paljon ihmisiä samassa paikassa yhtä aikaa. Kadut olivat tukossa portin sisäpuolella, ja ulkopuolella Pelennorin kentällä oli vielä lisää ihmisiä, lähinnä sotilaita. Aurinko oli noussut hetki sitten, ja kaupungin kellot soittaneet ilosanomaa. Lothíriel seisoi äitinsä kanssa aivan portin ulkopuolella, odottamassa niin kuin kaikki muutkin. He olivat heränneet aikaisin, ja isän nimen avulla he olivat saaneet tietä ja päässeet parhaille paikoille todistamaan aamun tapahtumia. Väkijoukko sorisi kiihtyneesti, jännittyneesti ja hieman ihmeissään. Viimeisten muutamien viikkojen aikana oli tapahtunut kovin paljon.

Vähän matkan päässä seisoi käskynhaltija Faramir, Lothírielin serkku, joka oli muuttunut paljon sitten viime näkemän. Mies näytti väsyneeltä, mutta hänen kasvoillaan lepäsi hymy. Hänen rinnallaan oli Gondorin ja Rohanin päälliköitä – isä, Dol Amrothin suuriruhtinas Imrahil, ei ollut heidän joukossaan. Faramirin vierellä seisoi myös nuori nainen vaaleat hiukset valtoimenaan.
”Äiti, kuka tuo neito Faramirin kanssa on?” Lothíriel kysyi. Neito oli pukeutunut yksinkertaisiin, mutta kauniisiin vaatteisiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hän piti päätään ylväästi pystyssä.
”Rohanin neito Éowyn. Olet kyllä kuullut hänestä”, äiti vastasi.
Lothírielin kulmat kohosivat. Tässäkö oli se nainen, joka oli ratsastanut mieheksi pukeutuneena sotaan ja surmannut Vihollisen palvelijan? Lothíriel ei tiennyt, mitä oli odottanut, mutta neito Éowyn näytti kovin tavalliselta nuorelta naiselta; ei ollenkaan sellaiselta, joka voisi tehdä jotakin niin järjetöntä.
Äkkiä väkijoukkoon levisi hiljaisuus, innokkaat suut suljettiin ja kaikkien katse kääntyi sotajoukosta erkaantuneeseen ryhmään – he olivat hopeaan ja harmaaseen puetut pohjoisen dúnedain, joista kaupungissa oli myös puhuttu paljon. He olivat saapuneet viime hetkellä Pelennorille mustilla laivoilla ja tuoneet uuden toivon mukanaan. Mutta heidän edellään asteli kaikkia muita pidempi mies mustassa sotisovassa ja valkeassa viitassa, tähti otsallaan. Hänen kanssaan olivat velho Mithrandir ja monesti ylistetyt ja ihmetellyt puolituiset, sekä Lothírielille kaikkein tärkein: isä. Dol Amrothin sinisissä ja taistelusta vammoitta selvinneenä isä seurasi tuota pitkää, tummaa pohjoisen miestä. Lothíriel hymyili. Hän ja äiti olivat saapuneet vasta edellisenä aamuna, eivätkä he olleet ehtineet nähdä isää. Viestit olivat kertoneet hänen olevan kunnossa, mutta oli hyvä nähdä se omin silmin. Lothírielin nuorin isoveli Amrothos oli loukkaantunut Pelennorilla, mutta onneksi parantunut hyvin; se oli ollut säikähdystä kylliksi.

Suuriruhtinas Imrahilin vasemmalla puolella kulki vielä yksi mies, jota Lothíriel ei tuntenut. Nuorukainen oli varsin pitkä ja harteikas, ja hänellä oli samanlaiset vaaleat hiukset kuin neito Éowynillä. Lothíriel päätteli miehen olevan Rohanista. Hänellä oli miellyttävät kasvot; suora nenä ja korkeat poskipäät. Hänen ryhtinsä oli suora ja ylpeä, vaatepartensa koristellumpi kuin tavallisen sotilaan. Miehen täytyi olla Rohanin nuori kuningas.

Uudelleen alkanut, kiihtynyt puheensorina oli vallata paikalle kokoontuneet katsojat. Tällaista päivää Minas Tirith ei ollut koskaan saanut todistaa. Lothíriel kuuli äitinsä keskustelevan heidän vieressään seisovan naisen kanssa, mutta ei liittynyt puheeseen. Hän katseli edelleen Rohanin kuningasta, jonka nimeä ei kyennyt sillä hetkellä muistamaan – kaupungissa oli puhuttu niin monesta hänelle vieraasta ihmisestä, että hän oli hyvin pian mennyt nimissä sekaisin. Vaikka Gondorin uusi kuningas oli kaikkien katseiden arvoinen, oli Rohanin kuninkaassa jotakin enemmän. Lothíriel oli tottunut Dol Amrothin tummahiuksisiin, ylväisiin miehiin, jotka olivat ystävällisiä mutta hillittyjä, aina hallittuja ja jotenkin etäisiä, mutta rohanilaisen olemuksessa oli jotakin villiä, jotakin erilaista. Miehen ilme ei ollut huolellisen etäinen, vaan läsnä ja elämäniloinen.

Kun yksinäinen torvi vaati kaikkien huomiota, väen ylle laskeutui taas hiljaisuus, tällä kertaa täydellisen rikkumaton. Faramir puhui kuninkaan kanssa, luovutti käskynhaltijan valkean sauvan, jonka kuningas kuitenkin palautti. Serkku pitäisi virkansa.

Faramirin ääni kantoi kauas hänen kysyessään kansalta, oliko heidän edessään seisova mies kuningas. Lothíriel yhtyi huutoon, joka nousi taivaisiin ja säikäytti kaikki kaupungin linnut lentoon – kansa hyväksyi kuninkaansa paluun ja toivotti hänet tervetulleeksi kotiin. Rohanin nuori kuningas seisoi uuden kuninkaan rinnalla leveä, avoin hymy kasvoillaan ja Lothíriel unohti kuunnella Faramirin seuraavia sanoja hänen silmiensä liimautuessa vaaleaan mieheen.
”Katsokaa, kuningas!” Faramir huusi kovalla äänellä ihmisten hälinän ylitse. Portin virkaa toimittanut puomi siirrettiin ja soittajat alkoivat soittaa. Lothíriel kuuli muun metelin ja musiikin seasta Dol Amrothin harput. Kuningas tovereineen astui Valkeaan Kaupunkiin. Rohanin kuningas kulki aivan Lothírielin nenän edestä pitkänä ja komeana, ja Lothírielin sydän löi äkkiä nopeammin. Nuori mies todella oli komeampi kuin kukaan Dol Amrothissa. Sitten hetki oli ohitse, miehet olivat kaupungin muurien sisäpuolella ja väki alkoi tungeksia heidän peräänsä seuratakseen uutta kuningastaan kaupungin läpi.

Sinä iltana Minas Tirithin ylimmällä tasolla juhlittiin. Lothíriel sai tietää, että vaalea mies kuninkaan rinnalla todella oli Rohanin kuningas, nimeltään Éomer, mutta hän ei päässyt puheisiin miehen kanssa. Hän tanssi muutaman tanssin, puhui pitkään isänsä kanssa ja piti silmänsä auki Éomerin varalta. Mies näkyi välillä kuningas Elessarin vierellä, mutta suurimman osan ajasta tuntui piilottelevan jossakin. Lothíriel antoi vastentahtoisesti periksi – hän ei tapaisi miestä sinä iltana.
Viimeksi muokannut Nerwen, Ti Huhti 22, 2014 7:48 pm. Yhteensä muokattu 14 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Ezellohar
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Ma Marras 18, 2013 4:06 am
Paikkakunta: Minas Tirith

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13)

Viesti Kirjoittaja Ezellohar »

Nerwen kirjoitti:(voi hitto, en muistanut että ficin postaaminen tuntuisi tältä - kamalaa, melkein tärisen!)
Mulla oli samat fiilikset viime yönä kun postasin oman ekan ficcini. Olin ihan hermostunut enkä meinannut uskaltaa painaa "lähetä" -nappia. Mutta tässä sitä ollaan molemmat, voittajina, kun ollaan postattu ficcimme! ^^

Hitsit miten hyvin kuvasit tuota kuninkaan paluuta. Ihmisjoukkoa, tapahtumia, hurraamista, musiikkia, ihan kaikkea.
Ja erityisesti tykkäsin Aragornin kuvailusta, miten se on muita pidempi ja ah, niin ylväs. Mikä mies. <3

Mutta sitten itse pääasiaan, eli Lothírieliin ja Éomeriin. Lothíriel oli niin suloinen ihmetellessään kaikkea ja kun ei muistanut kaikkien nimiä. :) Ja se miten hän huomasi juuri Éomerin sieltä, vaikka moni varmasti ihaili vaan Aragornia eikä kiinnittänyt huomiota juurikaan muihin. Ja se fiilis siitä kun Lothíriel seuraa kauempaa Éomeria, eikä miehellä ole hajuakaan siitä, et häntä tarkkailtais (niinkun silleen, you know).

Mulle tää Éomer/Lothíriel -juttu on jotenki aina ollu tosi etäinen ja epäselvä juttu (en vissiin ees tienny ennen loftista et sillä oli joku.. Miksköhän se on mulla menny aina ihan ohi?) ja on nyt tosi ihana lukea näitä ficcejä missä he on pääosassa.

Tykkään muutenkin ficeistä jossa täytetään tyhjäksi jääneitä kohtia.

Joten jäikö epäselväksi, että tykkäsin tästä? Hyvä, kirjoitathan siis lisää! ^^
"The Ring! Is it not a strange fate that we should
suffer so much fear and doubt for so small thing?"

- Boromir

.::Vuoden Tulokas 2014::.
Aiwendil
Samooja
Viestit: 417
Liittynyt: Ma Maalis 04, 2013 3:57 pm
Paikkakunta: Ent'asumus

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13)

Viesti Kirjoittaja Aiwendil »

No niin, ehdin minäkin lukea tämän läpi. Ensinnäkin, tulen erittäin tod. näk. seuraamaan tätä ficciä silmä tarkkana, koska pitkiä tekstejä on kiva lukea ja toiseksi, et luultavasti saa minulta mitenkään järkeviä kommentteja, koska fanityttöily saattaa ottaa vallan. :)
Kuvailit hyvin Lothírielin tuntemuksia. Ja ai autuutta, miten ihanan teit Éomerista. Olen aina pitänyt siitä miehestä, juurikin noista syistä joista Lothíriel tuntui olevan kiinnostunut. Illan tapahtumat oli kerätty hyvin kasaan (siis se tanssiminen jne.), mutta minnekäs se Éomer katosi? Onkos Rohanin uusi kuningas ujonpuoleinen?
Se siitä, kirjoitathan lisää? Tai siis, tottahan kirjoitat lisää, mutta julkaisetkos kohtapuolin? Pidin tästä. -Aiwen
"I do not have a poetic bone in my body
and I don't want to say you left -
but my heart is no longer in my chest."

Kälätäti 2014 Kiitos kaunis!
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Ihanaa, että pääsit aloittamaan tämän näin pian, Nerwen. Olen jotenkin löytänyt Keski-Maan uudestaan tässä joululomalla, ja syytän siitä osaksi tätä ficin alkua. :) Kirjoja ei ole mukana, joten muistin ja Googlen varassa mennään, mutta on vaan niin hauskaa, kun alkaa pikkuhiljaa muistaa kaikkia juttuja. Tolkien ei tainnut varsinaisesti kirjoittaa mitään Éomerista ja Lothírielista itse kirjaan. Olisiko liitteissä ollut jotain pientä? No kuitenkin, ainakin silloin aikanaan kuvittelin aina, että he tapasivat nimenomaan näissä Aragornin kruunajaisissa. Oliko siellä kirjassa peräti jokin kohta, jossa Éomer katselee niitä naisia siellä juhlissa? Olen aina jotenkin kuvitellut, että se olisi silloin bongannut Lothírielin sieltä, vaikkei sitä suoraan kirjassa mainittukaan.

No asiaan. Tämä aloitusluku oli kyllä ihan mahtavaa muistinvirkistystä. Noinhan se taisi mennä kirjankin mukaan, joskin kuvaat tapahtumia tässä Lothírielin näkökulmasta. Tietysti tyttöä kiinnostavat eniten tutut ihmiset ja mitä heille on tapahtunut sodassa, ja vieraammat jäävät vähemmälle huomiolle. Hauskaa kuitenkin, että hän bongasi sieltä tuon Éomerin. No, epäilen kyllä, ettei hän ollut ainoa nuori neito, joka huomasi nuoren kuninkaan, joka on sattumoisin vielä sinkku. ;)

Tykkäsin tuosta kuinka kaikki huusivat "JAA!" uudelle kuninkaalle (siis en kyllä muista mitä ne kirjan mukaan oikeasti tarkalleen ottaen huusivat) ja linnut lennähtivät pelästyneenä pakoon. Mutta en ole koskaan tajunnut tuota "Katsokaa, kuningas!" Sehän on suoraan kirjasta, enkä voi ymmärtää, miksi Faramir niin sanoi. Kyllähän se Aragorn oli jo nähty. :D

Okei no tämä kommentti on ihan ala-arvoinen, mutta en nyt vaan keksi mitään rakentavaa. Tämä lukuhan oli vasta alkusoittoa. Maltan tuskin odottaa millaisen jatkon olet näiden kyyhkyläisten tarinalle kehitellyt.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vendince
Puolituinen
Viestit: 309
Liittynyt: Ma Kesä 03, 2013 9:01 pm
Paikkakunta: Mielikuvitusmaassa haltioiden kanssa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13)

Viesti Kirjoittaja Vendince »

Hienoa tekstiä. Olet kuvaillut tuon kohtauksen aidon tuntuisesti. Tätä paritusta en olekaan ennen lukenut. Mielenkiintoiselta vaikuttaa, eli jään todellakin odottamaan jatkoa. c-:
Elämä on liian tärkeää otettavaksi vakavasti.

..., mutta jospa olenkin vain oman mielikuvitukseni luomus.

Herätetään loftis henkiin Vuoden Aragorn 2014
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Isot kiitokset kommenteista!

Ezellohar, hienoa, jos pidit aloituksesta. Kuninkaan paluu on oikeastaan vain kirjan tapahtumien toistamista Lothírielin näkökulmasta, mutta kiva, että se toimi. :) Ja Aragorn, noh. Häntä ei voi koskaan kuvailla liikaa. Ja on myös hyvä, jos pidät Lothírielista. Pelkään, että hän muuttuu tämän edetessä ärsyttäväksi, mutta katsotaan...

Éomer/Lothíriel on varmasti tosi helposti etäinen paritus, koska liitto mainitaan yhdessä lauseessa Sormusten Herran liitteissä Rohanin kuninkaitten annaaleissa, siinä Éomerin kohdalla - ja löytyy Lothíriel myös jostakin sukupuusta, samoin kuin heidän poikansa Elfwine. Mutta tämä ei todellakaan taida olla mikään kovin yleisesti tunnettu paritus.

Aiwendil, totta kai pitkiä tekstejä on kiva lukea! Joskus oli aika, jolloin Loftiksessa ilmestyi viikoittain useampi uusi luku pitkään ficciin. Se oli hienoa. Hyvä, jos pidit Lothírielista ja siitä, miten kuvasin Éomeria - se mies on ollut jotenkin selkeä kirjoittaa ja helppo saada paperille. Sinä iltana oli melkoisesti ihmisiä juhlimassa, Éomer varmaan vain katosi väen sekaan :wink:

Mithrellas, olen otettu jos tämä tarina on saanut sinut kiinnostumaan Keski-Maasta uudestaan. Itselleni se aiheutti saman, mutta ehkä hiukan selvemmistä syistä. Ja joo, tästä parituksesta ei paljon tekstiä ole, liitteissä sanotaan sen verran että he menivät naimisiin Kolmannen Ajan viimeisenä vuonna ja saivat pojan nimeltä Elfwine. Kirjassa on myös kohta, jossa Éomer katselee naisia juhlissa, kuten muistit, mutta se ei ollut kruunajaisissa - tämä seuraava osa valottaa tuota tapahtumaa enemmän. :wink:

Tuo prologi on suoraan kirjasta kirjoitettu, mutta vain Lothírielin näkökulmasta. Ja tuskinpa Lothíriel oli ainut, joka Éomerin siellä huomasi, onhan tuo mies nyt sentään komea, nuori, naimaton ja kaiken päälle kuningaskin :lol: Kyllä hänelle varmasti ottajia olisi.

Katsokaa, kuningas - minä jotenkin koen sen semmoisena rituaalisena juttuna, että kun kuningas saa kruununsa niin sitten häntä ikään kuin ensi kerran katsotaan kuninkaana? En tiedä.

Eikä mikään kommentti ole ala-arvoinen, hienoa että luit ja jätit mietteitä!

Vendince, hyvä, jos tämä herätti mielenkiinnon. Tällä parituksella ei kai ole paljon kirjoitettu. Tässäpä sitä jatkoa sitten!

A/N: Tässä tämä jatko nyt olisi. Kirjoittaminen sujuu, mutta kakkosvaihe ei tekstin saaminen vihosta koneelle & editointi on hidasta. Pitäisi päästä parempaan tahtiin siinä... No, ehkä se tästä. Ja en edelleenkään osaa kirjoittaa Faramiria, mutta toivottavasti en tehnyt miehelle kamalasti hallaa. :roll:

1. Luku: Juhlia Minas Tirithissä

Rohanin Éomer lähti takaisin kotimaahansa vietettyään Minas Tirithissä vain viikon päivät. Lothíriel ei tavannut miestä, vaikka isä kaikesta päätellen oli ystävystynyt tämän kanssa, ja tapasikin Éomeria niiden muutaman päivän aikana. Lothíriel ei vain ikinä sattunut oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

Dol Amrothin väki viipyi Minas Tirithissä koko touko- ja kesäkuun ajan. Keskivuoden päivänä Lothíriel sai todistaa haltioiden vierailua, kun juhlittiin kuningas Elessarin ja Arwen Iltatähden häitä. Merethrondin juhlasalissa syötiin ateria, jonka veroista Lothíriel ei ollut koskaan kokenut, ja illallisen jälkeen tanssittiin. Vieraita tuntui olevan kaikkialta. Imrahil esitteli hänet monille, myös joillekin nuorille miehille, mutta nuo miehet olivat samanlaisia kuin ennen. Lothíriel teki niin kuin oli aina tehnyt; jutteli, hymyili, tanssi ja lähti. Se oli tuttua ja helppoa.

Lothíriel huomasi ajattelevansa Éomeria varsin usein. Hän ei tiennyt, minkä takia Éomer oli vallannut hänen ajatuksensa niin täysin. Lothíriel oli jopa nähnyt unta miehestä – unta, joka oli liian samanlaista kuin todellisuus kruunajaisten jälkeen oli ollut: hän näki Éomerin käytävällä, mutta kun Lothíriel lähti miestä kohti, tämä katosi nurkan taakse. Oli tavallista herätä noista unista turhautuneena ja kiukkuisena itselleen.

Hän oli suostunut tanssimaan erään Lossarnachista paikalle saapuneen nuorukaisen kanssa, jonka nimeä hän ei enää muistanut. Kun kappale loppui, hän kiitti tanssista ja lähti istumaan salin toiseen päähän. Oikeastaan Lothírielia ei kiinnostanut tanssia juuri nyt. Hetken juhlijoiden seassa kuljettuaan hän löysi vapaan paikan Faramirin viereltä.
”Hyvää iltaa, serkku”, Faramir tervehti.
”Iltaa. Juhlat ovat erittäin onnistuneet”, Lothíriel tuumasi. Oli mukavaa pitkästä aikaa puhua Faramirin kanssa. Lothíriel piti serkustaan kovasti, ja he olivat aina tulleet hyvin toimeen, vaikka Faramir olikin häntä kuusitoista vuotta vanhempi. Faramir ei ollut hänen veljensä, joten miehellä ei ollut suunnatonta tarvetta ärsyttää Lothírielia jokaisen tilaisuuden tullen. ”Miksi et ole tanssimassa?”
Faramirin kasvoille nousi pieni hymy. ”Se, jonka kanssa tahdon tanssia, ei ole täällä.”
Lothíriel kääntyi katsomaan Faramiria. Hän ei ollut koskaan nähnyt miehen kasvoilla sellaista ilmettä kuin nyt. ”Oletko sinä rakastunut?”
Faramir katsoi toisaalle. ”Lothíriel…”
”Kuka se on?” Lothíriel kysyi uteliaana.
”Rohanin neito Éowyn. Me tutustuimme, kun olimme kumpikin Parannuksen Tarhassa.”
Miehen sanat hiljensivät Lothírielin. ”Neito Éowyn, joka lähti taistelemaan?” hän sai lopulta sanotuksi.
”Sinä tunnet vain tarinat, Lothíriel. Älä tuomitse, ennen kuin tiedät mistä puhut.” Faramirin ääni oli kovista sanoista huolimatta rauhallinen.
”Minä en tarkoittanut… Minä vain hämmästyin.” Se oli totta. Kaupungissa kyllä puhuttiin Rohanin Éowynin teoista ja rohkeudesta, mutta muutamat pahansuovat kielet levittivät mielellään myös ilkeyksiä paremmistaan. Kaupungissa oli liikkunut kuulopuheita Rohanin tappajanaisesta, mieheksi pukeutuneesta neidosta. Sellainen ei ollut normaalia eikä kaikkien mielestä hyväksyttävää, ja koska naisväki tiesi vain vähän siitä mitä kentällä oli oikeasti tapahtunut, Lothíriel ei ollut aina ollut varma mitä uskoa.
”Korviini on kantautunut palasia siitä, mitä hänestä on puhuttu. Tietämättömän on helppo ivata, ja totta puhuen ilman Éowynin urheutta meidän olisi voinut käydä paljon huonommin”, Faramir totesi asialliseen sävyyn. ”Ihmisten tulisi kiittää häntä sen sijaan, että hänestä puhutaan pahaa.”
”Niin kai”, Lothíriel myöntyi. ”On vain vaikea tietää, mitä ajatella.”
Faramir loi häneen pitkän katseen ennen kuin puhui. ”Éowyn on erilainen. Hän ei halua hyväksyä niitä rajoja, jotka hänen kaltaisilleen on asetettu – mutta taisteluun hän ei lähtenyt sen itsepäisyyden takia, taistelun hän valitsi epätoivosta. Mutta hän selvisi.” Mies tuijotti hetken käsiään. ”Älkäämme kuitenkaan puhuko moisista, nyt on juhlan aika.”
Lothírielin oli kuitenkin vaikea löytää juhlatuultaan sen jälkeen.

*

”Éomer! Tervetuloa takaisin!” Aragorn toivotti ennen kuin Éomer oli kunnolla ehtinyt alas ratsunsa selästä. Hän oli palannut Minas Tirithiin Markin kunniakkain eored mukanaan – hän oli tullut hakemaan enonsa ja kuninkaansa kotiin.

Häntä ja hänen miehiään vastaanottamaan oli saapunut koko joukko väkeä. Aragornin rinnalla seisoi uskomattoman kaunis nainen hopeapanta tummilla hiuksillaan. Puolituiset olivat siellä; Éomer hymyili Merrille, joka palautti hymyn entistä leveämpänä.
”Paljon kiitoksia, ystäväni”, Éomer vastasi vetäen Aragornin halaukseen. Tämän illan hän voisi rentoutua, lopettaa ajattelemisen vähäksi aikaa. Sillä hetkellä hän ei olisi voinut toivoa parempaa.

Paluu Rohaniin oli sujunut suhteellisen mukavasti, mutta hän oli silti väsynyt. Viestit voitosta ja kuningas Théodenin kaatumisesta olivat kulkeneet hänen edellään, mutta se ei ollut juuri odottavan työtaakan määrää pienentänyt. Paljon aikaa kuluisi, ennen kuin elämä asettuisi uusiin uomiinsa, ja paljon oli vielä tekemättä.
”Saanen esitellä sinulle kuningattareni?” Aragorn hymyili. Mies näytti nuoremmalta kuin kertaakaan sinä aikana, jonka Éomer oli hänet tuntenut.
”Totta kai! Parhaimmat onnitteluni; on harmi, etten voinut olla häissänne. Sanotaan, ettei niin suuria juhlia ole Keski-Maassa kuunaan nähty.”
Aragorn veti vierellään seisovan kauniin naisen kylkeään vasten. ”Eivät juhlat vielä ole aivan ohitse, useat vieraat ovat edelleen täällä. Éomer, tässä on vaimoni Arwen Undómiel, Elrond Puolhaltian tytär. Arwen, Rohanin Éomer Éomundin poika.”
Éomer kumarsi. ”Olette todella niin kaunis kuin tarinat kertovat”, hän sanoi.
Arwen hymyili valkeaa, loistavaa hymyä. ”Terve tavattuamme, Rohanin Éomer.”
”Terve todella!” Éomer nauroi. ”Milloin matkalaiset mahtavat saada ruokaa? Olemme ratsastaneet koko päivän.”
”Olet selvästi viettänyt liikaa aikaa hobittiystäviemme kanssa”, Aragorn naurahti. ”Teitä varten on valmistettu ateria juhlasaliin, kunhan vain olette pesseet matkan pölyt yltänne.”

Juhlasali näytti siltä kuin myös tänä iltana olisi ollut tarkoitus pitää suuret juhlat. Éomer esiteltiin Kultaisen Metsän Valtiattarelle, jota hän oli kutsunut noidaksi saaden kääpiön vihat ylleen. Gimli oli sanonut käyttävänsä kirvestään, mikäli Éomer voisi vielä Valtiattaren tavattuaan olla eri mieltä kääpiön kanssa. Valtiatar Galadriel oli kyllä tavattoman kaunis, mutta Rohan oli täynnä vaaleita naisia, jotka olivat vähemmän etäisiä, ylhäisiä ja ehdottomasti vähemmän pelottavia. Sillä haltianaisessa oli piilotettua voimaa, jonka Éomer vaistosi, ja joka teki hänet hermostuneeksi. Galadrielin silmät näkivät liian syvälle. Kuningatar Arwen sen sijaan huokui rauhaa, kauneutta ja haltioiden iättömyyttä aivan toisella tavalla. Éomer tiesi nyt tarkalleen, mitä sanoisi Gimlille.

Salissa oli myös paljon muita. Éomer tervehti lämpimästi hobitteja, erityisesti Merriä, ja välitti tälle sisarensa terveiset. Puolituiset näyttivät varsin tyytyväisiltä kukkuraiset lautaset edessään. Suuriruhtinas Imrahilille Éomer puhui jonkin aikaa heti aterian alkaessa, ja lupasi tulla esittäytymään tämän tyttärelle myöhemmin, kun neito saapuisi saliin. Lopulta Éomer istahti Faramirin viereen. Éowyn oli lähettänyt muutamia sanoja myös käskynhaltijalle. Viestit saadessaan Éomer olikin kysynyt, milloin hänestä oli tullut kuninkaallinen lähetti. Éowyn oli vain katsonut häntä hetken ja todennut, että sanat eivät paljon painaneet ja Éomer jaksaisi ne kyllä kantaa.
”Éowyn lähetti sinulle terveisiä. Hän ei lähtenyt tänne näin lyhyeksi aikaa, ja kotona on paljon tehtävää, joten hän jäi odottamaan saapumistamme. En tosin tiedä, odottaako hän kovin erityisesti muita kuin sinua.”
Faramirin kasvot pysyivät rauhallisina, mutta hänen silmänsä kirkastuivat. ”Kiitos, että kerroit minulle. Huomennako me lähdemme?”
”Sinulle taisi tulla kiire?” Éomer kiusasi. ”Huomenna me lähdemme.” Hän ei ollut vielä ehtinyt tutustua Faramiriin kovin hyvin, mutta koska mies oli jotakin erikoista Éowynin silmissä, tämä ansaitsi osakseen vähän piikittelyä.
”Minua odotetaan, Éomer, totta kai minulla on kiire”, Faramir vastasi hymy äänessään.
”Hyvä vastaus! Minä pidän sinusta”, Éomer tokaisi ja kohotti lasinsa miehelle, joka sisaren puheista päätellen oli hänen tuleva lankonsa.

Syödessään Éomer katseli ympärilleen ja tutki ihmisiä ja haltioita niin ikään. Paikalla oli paljon Gondorin neitoja, ja he kaikki näyttivät Éomerin silmissä kovin kauniilta. Vaikka Rohan ja Gondor olivat lähellä toisiaan, tuntui että kuningaskuntien ihmiset erosivat toisistaan melko lailla. Puheet historian suurimmista häistä eivät olleet taatusti liioiteltuja, sillä vieraita oli nytkin salin täydeltä; vain muutamia paikkoja oli tyhjänä. Ruoka oli erinomaista, sillä kuluva kesä oli jo tuottanut hyviä satoja. Pula ja puute tuntuivat täysin kadonneen, pöydän ympärille kerääntyneiden kasvot olivat iloiset ja avoimet. Vuosien piina ja pelko olivat todella nyt päättyneet.

Kun ateria alkoi olla ohitse ja vieraat alkoivat hiljalleen lähteä yöpuulle, Éomer nousi ja etsi käsiinsä Gimlin. Hänellä oli sana sanottavanaan tämän uhkauksiin.

*

Lothíriel ei ollut koko aterian aikana saanut silmiään irti Éomerista. Isä oli sanonut miehen luvanneen tulla esittäytymään, mutta ilta kului. Éomer vain istui paikoillaan ja puhui Faramirin kanssa. Mies oli uskomattoman komea ruskeassa paidassa ja tummassa liivissään, vaaleat hiukset kehystivät kasvoja. Lothíriel yritti rauhoitella itseään, hänen ei pitäisi olla näin poissa tolaltaan täysin tuntemattoman miehen takia. Silti illan vain vanhetessa hän kävi hermostuneemmaksi, eikä miestä kuulunut.
”Lothíriel, äitisi ja minä lähdemme nukkumaan.” Isä katsoi häntä tutkivasti, ja Lothírielin teki mieli mennä piiloon.
”Hyvä on. Minä jään vielä hetkeksi.” Lothíriel hymyili ja toivoi sen näyttävän normaalilta. ”Hyvää yötä.”
”Minä takaan, että esittelen Éomerin sinulle huomenna”, isä lupasi. ”Täällä on luultavasti liikaa ihmisiä, jotka hänen piti tavata.”
”Ei sen niin väliä”, Lothíriel sanoi ja yritti olla punastumatta. Oliko hän todella ollut noin selkeä? Hän oli kai kysynyt isältä Éomerista kerran liikaa kesän aikana. Hän tuijotti tarkasti johonkin lautasensa viereen. Isä taputti häntä olalle ennen kuin meni.

Väki alkoi vähetä salista muutenkin, ja pettymyksekseen Lothíriel huomasi Éomerin tuolin olevan tyhjillään. Parit ja perhekunnat kerrallaan toivottivat toisilleen hyvät yöt ja lähtivät salista, eikä Rohanin nuorta kuningasta näkynyt missään. Lothírielin ei tehnyt mieli lähteä vielä, hän ei halunnut myöntää tappiotaan jälleen kerran, vaikka Éomer oli luultavasti jo lähtenyt. Huokaisten Lothíriel nousi tuolistaan. Hänenkin pitäisi mennä nukkumaan, sillä seuraavana päivänä pitäisi matkustaa. Hän oli saanut äidiltään luvan lähteä isänsä ja veljensä kanssa Rohaniin. Elphir oli kotona perheensä kanssa huolehtimassa asioista, äiti ja Erchirion jäisivät vielä Minas Tirithiin, ja Lothíriel matkustaisi isänsä ja Amrothosin kanssa Rohanin Edorasiin kuningas Théodenin hautajaissaattueessa. Kun isä ja äiti olivat suostuneet siihen, että Lothíriel ei jäisikään Valkeaan Kaupunkiin, Lothíriel oli ollut tavattoman innoissaan. Kesän aikana Rohan oli alkanut kiinnostaa häntä yhä vain enemmän.

Päätään pudistaen Lothíriel lähti kohti salin ovia. Hän ei ymmärtänyt itseään enää ollenkaan. Oli aivan järjetöntä ajatella kaiken aikaa miestä, jonka kanssa hän ei ollut koskaan edes puhunut. Hän oli ollut merenrannan tyttö, nauttinut enemmän ratsastus- ja kävelyretkistä rannalla tai iltapäiväteestä puutarhassa kuin tansseista miesten kanssa. Hän oli 20-vuotias, ja käynyt juhlissa jo parin vuoden ajan, tanssinut useiden nuorten miesten kanssa, joskus jopa lähtenyt kävelylle tai viettänyt illan puhuen heidän kanssaan. Sodan takia juhlia ei ollut järjestetty aivan niin usein kuin silloin, kun Lothíriel oli pieni, mutta niitä oli ollut silloin tällöin. Lothíriel oli tehnyt niin kuin hänen oli odotettu tekevän. Juhlat tai miesten tapaaminen eivät olleet merkinneet hänelle kovinkaan paljon. Miehet – tai kukaan yksi mies – ei ollut koskaan ennen vienyt suurta osaa hänen huomiostaan. Éomerissa vain oli jotakin. Oli pelottavaa, miten tuntematon ihminen vaikutti häneen niin. Onneksi isä oli kertonut miehestä jonkin verran, ja totta puhuen se helpotti Lothírielin oloa. Hän koki tietävänsä miehestä edes jotakin, tämä ei ollut vain hahmo hänen unistaan. Isä piti Éomeria arvossa, mikä oli vain hyvä asia.

Lothíriel oli niin vajonnut ajatuksiinsa, ettei katsonut eteensä, ja yhtäkkiä hän tajusi kävelevänsä jonkun leveää rintaa päin. Hän pysähtyi kahden tuuman päähän miehestä ja nosti katseensa tämän kasvoihin – mies oli Éomer.
”Anteeksi”, Lothíriel henkäisi ja astui askeleen taaksepäin. Hän tunsi häpeän kuumotuksen poskillaan ja toivoi voivansa kadota. Miksi hänen piti tavata Éomer juuri näin?
Éomer vain nauroi hyväntahtoisesti päätään pudistaen. ”Älkää suotta, kaikki hyvin. En tainnut katsoa eteeni. Oletteko te kunnossa?”
”Olen, totta kai. Taisin… olla ajatuksissani”, Lothíriel sanoi heikosti. Hänen sydämensä hakkasi hänen korvissaan. Éomer hymyili hänelle edelleen.
”Minä olen Éomer Éomundin poika, Rohanista.”
”Tiedän”, Lothíriel sanoi, vastoin kaikkia käyttäytymissääntöjä. Hänen päänsä oli vähän sekaisin. ”Te olitte kruunajaisissa”, hän pehmensi töksähdystään.
”Niinhän minä olin”, Éomer vastasi, ”mutta en edelleenkään tiedä, kuka te olette.”
”Dol Amrothin Lothíriel”, Lothíriel vastasi yrittäen niellä häpeänsä. ”Isäni on Dol Amrothin suuriruhtinas Imrahil, hänet taidattekin jo tuntea.”
”Kyllä vain. Teidät minun siis piti tämän illan aikana tavata! Puhuin isänne kanssa, mutta muut asiat veivät sen mielestäni. Onneksi kuitenkin tapasimme nyt.” Éomerin silmät tuikkivat. ”En tullut rikkoneeksi lupaustani.”
Lothíriel hymyili. ”Isäni tuskin olisi ajatellut teistä pahaa, vaikka emme olisi tavanneet tänään, enkä minäkään olisi siitä pahastunut.” Viimeinen oli täysi valhe, mutta Lothíriel ei voinut kertoa miehelle totuutta olematta äärimmäisen tungetteleva.
”Se on hyvä kuulla, vaikka olisi ollut suuri vahinko olla tapaamatta teitä.” Jokin Éomerin ilmeessä ja äänessä kertoi, että mies tarkoitti sanojaan; ne eivät olleet vain tyhjä kohteliaisuus.
”Me olisimme tavanneet varmasti myöhemmin”, Lothíriel vakuutti.
”Emme kovin pian”, Éomer totesi. ”Lähden huomenna takaisin Edorasiin.”
”Isäni, veljeni ja minä olemme myös lähdössä saattamaan kuningas Théodenia”, Lothíriel kertoi. Leveä hymy palasi Éomerin kasvoille.
”Lähdette isänne mukaan? Kuinka hienoa. Arvostan elettänne enemmän kuin voisin koskaan sanoa”, mies sanoi vilpittömästi.
”Olen mielelläni lähdössä mukaan. Haluan osoittaa kunnioitusta kaatuneelle ja pitää seuraa isälleni. En ole koskaan käynyt Minas Tirithiä kauempana, joten on kovin mielenkiintoista matkustaa Rohaniin.”
”Toivottavasti viivytte Edorasissa niin, että ehdin esitellä teille paikkoja”, Éomer sanoi sitten saaden Lothírielin ihon kihelmöimään. Mies halusi tavata hänet uudelleen!
”Uskoisin niin. En tiedä tarkasti, mitkä isäni suunnitelmat ovat, mutta ymmärsin, että viipyisimme jonkin aikaa”, Lothíriel sanoi yrittäen pitää itsensä kurissa.
”Me tapaamme siis uudelleen”, Éomer totesi ja kuulosti ilahtuneelta. ”Luultavasti jo matkan aikana.”
”Toivon niin”, Lothíriel uskalsi.
”Kuin myös, Dol Amrothin Lothíriel. Nyt minun täytyy toivottaa teille hyvää yötä, sillä tie odottaa meitä aamulla.” Éomer kumarsi pienesti.
”Hyvää yötä, Rohanin Éomer, ja näkemiin.” Tuntui epätodelliselta kuulla oma nimensä Éomerin suusta. Lothíriel niiasi tervehdyksensä ja hetken he seisoivat vaiti siinä, vastatusten. Éomer naurahti pienesti. ”Näkemiin.” Vielä yksi säteilevä hymy ennen kuin mies ohitti Lothírielin.

Kädet täristen Lothíriel lähti salista kohti huonettaan kykenemättä täysin uskomaan, mitä juuri oli tapahtunut. Hän oli tavannut Éomerin, puhunut miehen kanssa – Éomer oli hymyillyt hänelle ja tahtonut tavata hänet uudelleen! Lothíriel oli pakahtua intoonsa. Hän kiirehti käytävää eteenpäin kunnes pääsi huoneensa ovelle. Hän oli saanut oman pienen kamarin vanhempiensa huoneen vierestä. Hänen piti hapuilla lukkoa hetki ennen kuin ovi aukesi, mutta lopulta hän pääsi sisään. Hän istahti sänkynsä laidalle ja piilotti naurunsa kämmeneen. Sitten Lothíriel tajusi, mitä oli tekemässä.

Hän ei ollut hupakko, hän ei juossut miesten perässä eikä elänyt tansseja varten. Hän oli pitänyt itseään hallitumpana ja rauhallisempana kuin niitä ikäisiään, jotka kikattivat kämmeniinsä salin reunoilla. Nyt hän kuitenkin käyttäytyi aivan samoin. Eikä hän edes tuntenut Éomeria! Mieli sekaisin hän laittautui vuoteeseen.

*

Éomerin melkein teki mieli vetää takaisin sanansa siitä, että Arwen Undómiel oli kaunein nainen maan päällä, mutta hänelle varmasti annettaisiin virhe anteeksi – Gimlille puhuessaan hän ei ollut vielä tavannut Dol Amrothin suuriruhtinaan tytärtä.

Lothíriel oli vähemmän etäinen ja vakava kuin kuningatar, Lothíriel oli nuori ja eläväinen. Hänen piirteissään oli samaa puhtautta kuin haltianaisten kasvoilla – selkeät poskipäät, siniset, iloiset silmät ja ilmeikkäät kulmat sekä kapea, hymyyn kääntyvä suu. Tummat hiukset pään päälle koottuna neito oli vetänyt vertoja kaikille muille naisille, jotka Éomer oli elämässään nähnyt, ketään väheksymättä. Lothíriel vaikutti lämpimältä ja ystävälliseltä, ja Éomer todellakin halusi puhua neidon kanssa uudelleen.

Hän riisuutui ja laski vaatteensa rahille sängyn päätyyn. Aamusta tulisi raskas – hän ja Aragorn hakisivat Théodenin auringon noustessa ja kantaisivat kaatuneen kuninkaan vaunuihin, joissa tämä kulkisi viimeisen matkansa kotiin. Éomerilla ei ollut vielä ollut sopivaa aikaa surra; seuraava päivä tulisi vaatimaan osansa. Hän kävi pitkäkseen ja sulki silmänsä. Huominen tulisi huomenna, ja nyt hänen pitäisi nukkua sitä varten. Päivä oli ollut varsin pitkä, ja Éomer oli väsynyt. Hän tarvitsi kaiken mahdollisen unen lähteäkseen taas matkaan. Oli parempi antaa ajatusten mennä, nukahtaa vain ja kohdata asiat silloin kun ne tulivat eteen.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Fangwen
Puolituinen
Viestit: 306
Liittynyt: La Loka 05, 2013 4:44 pm
Paikkakunta: *raapii päätään* sen ku tietäis...

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 1. luku 31.12.)

Viesti Kirjoittaja Fangwen »

Tää on niitä ficcejä, jotka pitäisi saada lukea kokonaan yhdellä kertaa eikä sitä vauhtia mitä luvut ilmestyvät, koska ainakin meikäläinen oli tuon luvun loppuessa ihan 'joko se loppui? Eiih, tahtoo lisää hetinyt!' Hirveän koukuttavaa tekstiä, en malta odottaa seuraavan luvun ilmestymistä. Tää ficci on myös herättänyt meikän uinuvan hetficcinälän, joka vetää meikää kovaa vauhtia tuonne Rivendellin suuntaan...
Joo mutta jos nyt saisin kasaan jotain järkevääkin. Olet saanut hahmoista hyvin IC:itä, kaikki olivat ihan omia itsejään, tai siis he jotka olivat esiintyneet jo Tarussa olivat ihan samanlaisia kuin sielläkin ja Lothíriel oli ihan sellainen miksi olisin voinut hänet kuvitella. Hahmojen vuoropuhelu oli myös todella sujuvaa, melkein kuin suoraan Tolkienin kynästä. Hienoa työtä kerrassaan. Olit myös saanut linkitettyä tekstisi hyvin alkuperäiseen teokseen, tämä oli luonnollisen tuntuista jatkoa Tarulle, ja kuvailet kaikkea todella toden tuntuisesti.
Lempi kohtani tähän mennessä (joojoo, on ilmestynyt vasta prologi ja ensimmäinen luku mutta silti) oli tuo Lothírielin ja Éomerin keskustelu. Ajatuksissaan törmääminen on ehkä vähän klisee, mutta mitäpä sitä pienistä. Mielikuva Éomerista nauramassa oli aika sulattavaa. Tästä miekkosesta on mukava lukea, hän kun sattuu olemaan yksi lempihahmoistani Tarussa <3 Lothírielin sekoileminen oli lutuista ja erittäin ymmärrettävää. Kyllä sitä vähemmästäkin unohtaa vähäksi aikaa käytöstavat jos sattuu käytävällä törmäämään mieheen jonka tapaamista on odottanut jo pidemmän aikaa :mrgreen: Luulen tykkääväni tästä parista melkoisesti, kuten myös tästä ficistä vaikkei tämä vielä pitkälle olekaan ehtinyt :'D Jatkoa odottelen innolla.
"...But as for me, my heart is with the Sea, and I will dwell by the grey shores until the last ship sails. I will await you."

― Círdan the Shipwright

Hukka vieköön, mörkö syököön ja piru periköön!
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 1. luku 31.12.)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Ihanaa, ihanaa. Odotin tätä jatkoa kuin hullu puuroa, joka päivä kävin toiveikkaana katsomassa. En tajua, miten olen yhtäkkiä niin täydellisesti hurahtanut takaisin tähän Tolkienin maailmaan. En ole tässä joululomalla paljon muuta pystynyt ajattelemaankaan.

Älä turhaan huolehdi siitä Faramirista, minä en ainakaan nähnyt mitään vikaa tuossa versiossasi. Ja uskon, että jatkossakin olet tulkinnut häntä hyvin. Yllätyin kuitenkin siitä, että Lothíriel ei tiennyt että Faramir ja Èowyn ovat yhdessä, nimittäin minusta (sen verran sentään kirjasta muistan) he eivät varsinaisesti salailleet rakkauttaan… Että luulisin sen olleen yleinen juorun aihe Gondorissa noihin aikoihin. Mutta tuo, että Gondorissa juoruttiin nimenomaan Éowynistä, eikä kovin myönteiseen sävyyn, oli hyvä oivallus. Se, että Éowynin miehekästä toimintaa paheksuttiin ainakin Gondorin (aatelis)naisten keskuudessa, oli täysin uskottavaa, ja ajatuksena mielenkiintoinen. Sain kuitenkin myös sellaisen vaikutelman, että Lothíriel voisi ehkä oppia jotain Éowynin rajoja rikkovasta toiminnasta. Hän tuntuu aika perinteiseltä aatelisneitokaiselta tämän alun perusteella.

Minulla on tosiaan mennyt päässä ihan sekaisin nuo juhlat mitä Gondorissa sodan jälkeen vietettiin. Tavallaan tuo, missä Éomer ja Gimli vaihtoivat mielipiteitään haltianaisista oli siis vielä niitä häitä. Minusta oli kivaa, että olit maininnut sen tässä, koska ne Éomerin ja Gimlin sananvaihdot oli yksi parhaita kohtia Tarussa. Ylipäänsä pidän siitä, miten tämä ficci mukailee kirjaa, vain noita aukkoja täydentäen. Perustelit tässä myös hyvin sen, miksi Arwen oli Éomerista kauniimpi.

Lothíriel on suorastaan liikuttavan ihastunut Éomeriin! ;) Odottelen, koska se huomaa että se mies on muutakin kuin komea kroppa. Tuo kohtaaminen oli suloinen. Oikeastaan minä odotinkin, että ne törmäävät vielä toisiinsa sinä iltana.

Minua itse asiassa aina häiritsi se, että Éomerista Arwen oli kaunein nainen maailmassa. Se tuntui jotenkin väärältä Lothírielia kohtaan. On mukavaa, että selitit sen tässä niin, ettei Éomer ollut vielä silloin nähnyt Lothírielia. Niinhän sen tietysti täytyi olla. :)

Tämä alku on ollut kovin ruusuinen noiden kahden osalta, näyttävät kovasti pitävän toisistaan. Mutta ilmeisesti sitä draamaakin on jossain vaiheessa tulossa…? :lol: Toivottavasti en joudu odottamaan jatkoa pitkään!
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 1. luku 31.12.)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Voi sydän!

Hihkuin ääneen innosta kun parin kiireisen päivän jälkeen pääsin vihdoin käymään Loftiksessa ja huomasin, että olet aloittanut uuden ficin. Ja prologin ja ensimmäisen luvun perusteella vaikuttaa erittäin lupaavalta. Pidän siitä, että Lothíriel on noinkin ihastunut Éomeriin heti alusta alkaen. Siinä on jotain hauskaa ja suloista. Ja tapa, millä kuvailet Lothírielin ajatuksia ja hermostuneisuutta, tuntuu erittäin realistiselta (tuo "miksi ajattelen sitä näin paljon vaikka en edes tunne koko tyyppiä"-kuvio kuulostaa liiankin tutulta...).

Éomer ei vielä päässyt kunnolla ääneen, mutta hän vaikuttaa yhtä rennolta ja lupsakalta kuin millaiseksi olen hänet kuvitellutkin. Eikä Faramirissakaan mitään vikaa ole, joten pelko pois :)

En ole hetkeen kommentoinut ficcejä ja sen kyllä huomaa. Ehkä sekin taito taas muistuu mieleen tässä uusien lukujen myötä. Eli jään odottamaan innolla jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Ezellohar
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Ma Marras 18, 2013 4:06 am
Paikkakunta: Minas Tirith

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 1. luku 31.12.)

Viesti Kirjoittaja Ezellohar »

Ihanaa, jatkoa! <3

Tä on ihan uskomattoman sujuvaa ja helposti luettavaa tekstiä, se vaan soljuu eteenpäin täydellisesti. (Olenpas runollinen tänään.)
Kaikki tapahtumat etenee sopivassa järjestyksessä ja sopivassa tahdissa.
Éomer ja Lothíriel on aivan ihania ja söpöjä! ^^

Ja tä on uskottavaa, voin ihan oikeasti kuvitella et just näin kaikki on menny. ^^

Lisää, kiitos!
"The Ring! Is it not a strange fate that we should
suffer so much fear and doubt for so small thing?"

- Boromir

.::Vuoden Tulokas 2014::.
Avatar
Beowulf
Örkki
Viestit: 68
Liittynyt: To Huhti 11, 2013 7:06 pm

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 1. luku 31.12.)

Viesti Kirjoittaja Beowulf »

Tämä on todella lupaavanoloinen ficci, ja suorastaan vaadin tälle jatkoa pikimiten! :) Pidän muutenkin Dol Amrothin suuriruhtinaan perheeseen liittyvistä ficceistä, ja Èomerin ja Lóthirielin tarina on ikävä kyllä jäänyt vähemmälle näissä. Oli myös kiva lukea hieman Imrahilin pojista, ja jatkoa ajatellen toivoisin kuulevan heiltä edes muutaman kommentin tarinan aikana, vaikka jäisivätkin vähäisemmiksi sivuhahmoiksi taustalle.
Aiwendil
Samooja
Viestit: 417
Liittynyt: Ma Maalis 04, 2013 3:57 pm
Paikkakunta: Ent'asumus

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 1. luku 31.12.)

Viesti Kirjoittaja Aiwendil »

Miekin pääsin tämän lukemaan.
Edelleen, pidän tästä tavattoman paljon. Jo tuo otsikko ihan itsestään (siis Älä päästä irti) on ihana.
Tuolla oli yksi lause, joka oli minusta aivan tavattoman ihana.
Éomer hymyili Merrille, joka palautti hymyn entistä leveämpänä.
Jotenkin niin iloinen ajatus. :)
Lothírielin törmääminen Éomeriin, hyvin kirjoitettu. Pidin siitä kohdasta. Ja sitten se, kun Lothíriel peitti naurunsa kädellään, tuntui jotenkin niin aidolta. Hienoa hienoa, jatkoa odotellaan. -Aiwen
"I do not have a poetic bone in my body
and I don't want to say you left -
but my heart is no longer in my chest."

Kälätäti 2014 Kiitos kaunis!
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 1. luku 31.12.)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ihania kommentteja teiltä taas on tullut! :D

Fangwen, kiitos. On tosi mukava kuulla, että tämä koukuttaa. Voin kuitenkin lohduttaa sillä, että jatkan tätä aika usein, ja kesken tämä ei tule jäämään (koputetaan puuta).

Hienoa, jos hahmot tuntuvat pysyvän omina itseinään. Se on minunlaiselleni canon-natsille tärkeä juttu. Ja voi, en nyt tiedä onko dialogini ihan Tolkienin luokkaa, mutta kiitos! :D Ajatuksissaan törmääminen on todella klisee, mutta nuo eivät vain voineet tavata niin, että Éomer saapastelee esittäytymään Imrahilin käskystä - minun piti viivyttää sitä tapaamista jotenkin niin, että sain Éomerin näkemään Lothírielin vasta Gimlin kanssa puhumisen jälkeen, koska ei Éomer nyt voi ajatella Arwenia kauneimpana naisena Lothírielin tapaamisen jälkeen!

Mithrellas, kiitos. Tämä joulu on kyllä minullakin mennyt Tolkienin merkeissä. On vähän uskomatonta, että tämä saa sinut odottamaan jatkoa noin kovasti, mutta... tässähän sitä ihan nolostuu. :oops: Hyvä, että Faramir toimi, en ole koskaan luottanut itseeni mitä hänen kirjoittamiseensa tulee (enkä vieläkään ole päässyt yli Thorongil-ficcini Faramirista ja juoruista huolestumisesta, mikä ei minusta ole lainkaan IC, ja argh).

Olen niin onnellinen että luet tätä, koska sinä aina löydät logiikka-aukot joita en itse edes huomaa! Totta, Faramirin ja Éowynin juttu olisi varmaan ollut aika iso puheenaihe tuohon aikaan. Jotenkin se oli kai sitten mennyt Lothírielilta ohi, ehkä hän lakkasi kuuntelemasta sen jälkeen kun Éowynia dissattiin... Kiva, jos pidit tuosta Éowynin miesmäisyyden paheksumisesta.

Éomerin ja Gimlin sananvaihtoa ei vain voinut jättää tästä pois, on se sen verran legendaarinen. Piti myös korjata sinne tuo oma headcanon, minäkään en tykännyt siitä miten Éomer piti Arwenia kauneimpana. :roll: Ja tosi hienoa, jos perustelut toimivat! Sen jälkeen, kun ihmettelit sitä, mitä Arwen näki Aragornissa, olen jotenkin kiinnittänyt enemmän huomiota tuollaisiin perusteluihin. Kivaa, jos tykkäät Lothírielista!

Ja totta kai tässä on draamaa tulossa, eihän sitä ficciä muuten saisi aikaankaan :wink:

Andune, kiitoksia. Hienoa, että pidät tätä lupaavana. :) Lothírielin ajatukset ovat enemmän tai vähemmän tosielämästä, joten tosi hyvä että ne näyttäytyvät tässäkin realistisina. Sama ajatus on itselleni kiusallisen tuttu.

Ihanaa, että miehet toimivat myös :lol: Éomer on ollut yllättävän helppo saada paperille sellaisena kuin hänet haluan esittää, toivottavasti hän ei ala hangata vastaan missään vaiheessa. Faramirin kirjoittamisessa en luota itseeni yhtään, on huojentavaa kuulla, ettei hänessä ole vikaa. Kuten Mithrellakselle totesin, en pääse irti siitä Faramirista, joka Thorongil-ficin alussa ja lopussa niitä jouruja ihmetteli, ja se Faramir ei ole kaikkein eniten kirjan hahmon kaltainen...

Ezellohar, kiitos. Hienoa, jos tahti tuntuu sopivalta - itselleni nimenomaan tekstin jaksotus on lukiessa kovin tärkeää, ja mikään ei saisi tapahtua liian nopeasti tai hitaasti. Kivaa, että tykkäät hahmoista, ja on upeaa kuulla että tämä on uskottava.

Beowulf, kiitos. Dol Amrothista ei ole kauhen paljon ainakaan täällä tekstiä, ja se on kyllä paikka mistä sopisi kirjoittaa, samoin kuin siellä olevat ihmisetkin. Olen iloinen, että saan kirjoittaa tähän ficciin vähän tuota perheen historiaakin, kunhan tämä tästä vähän etenee. Imrahilin pojat (joita en aluksi tiennyt olevankaan ja siten jätin heidät pois >.< onneksi on HoME 12 ja ehdin korjata virheeni) ovat tässä kyllä mukana, erityisesti Amrothos näkyilee Lothírielia veljellisesti kiusaamassa. En voinut jättää tilaisuutta käyttämättä ja jättää heitä kokonaan sivuun.

Aiwendil, kiitos. Hienoa, että tykkäät. Otsikosta voin sanoa sen verran, että tarinan edetessä se saa lisämerkityksiä :wink:

Hyvä että pidit Lothírielin ja Éomerin kohtaamisesta!



A/N: No niin. Luulen, että saatte etsiä jatkoa Loftiksesta tulevaisuudessakin maanantaisin, se vaikuttaa sopivimmalta päivältä - mutta annan varman jatkopäivän ensi viikolla, kun tiedän, pääsenkö kaikille kursseille (yliopisto ja kurssijonot!). Nyt kuitenkin jatkoa.

2. Luku: Kuninkaan hautajaissaattue

Éomer tiesi, ettei voisi ikinä kiittää Aragornia kylliksi kaikesta siitä, mitä tämä oli tehnyt hänen hyväkseen. Théoden oli saanut levätä Gondorin kuninkaiden seurassa, ja nyt Aragorn oli itse tarjonnut seuraansa kantamaan kaatunutta Rath Díneniltä kuninkaalle valmistettuihin vaunuihin. He kulkivat hitaasti kaupungin läpi kantaen Éomerin enon ja kuninkaan ruumista. Jokainen askel tuntui vaikealta astua, Éomerin jalat tuntuivat painavilta, taakka hänen käsissään painavammalta. Silti se oli taakka, jonka hän tahtoi antaa, jota hän ei luovuttaisi kenenkään muun käsiin. Kullatuilla paareilla makasi mies, joka oli ollut hänelle kuin isä. Théoden oli ottanut hänet ja Éowynin hoiviinsa, kun heidän vanhempansa olivat kuolleet. Éomer oli ollut yhdentoista, surun ja kiukun täyttämä, sisaresta huolissaan. Théoden oli pelastanut heidät, ottanut heidät siipiensä suojaan, opastanut ja kantanut heidän surun läpi. He olivat saaneet kodin kuninkaan luota, he olivat olleet turvassa. Se oli muuttanut Éomerin elämän silloin, ja edelleen tuo yksinkertainen hyväntahdon ele merkitsi Éomerille paljon.

Hän ei yrittänyt hillitä kyyneliään, jotka olivat aika ajoin sokaista hänet. Hän kutsuttiin kuumapäiseksi ja suorasukaiseksi, mutta totuus oli, ettei Éomer uskonut itsensä pidättelyyn. Hän oli rehellinen vihassa ja rehellinen rakkaudessa, hän oli valmis ja halukas puolustamaan niitä asioita, jotka olivat hänelle tärkeitä. Hän oli rakastanut Théodenia, joten hänellä oli oikeus surra. Hänellä oli oikeus tuntea kasvattajan jälkeensä jättämä tyhjyys ja helpottaa kipua kyynelin. Kukaan ei paheksuisi hänen suruaan, ja jos hänen kyynelensä jotakuta loukkasivat, Éomerille sillä ei ollut merkitystä.

Saattue oli suurimmaksi osaksi järjestäytynyt kun Éomer ja Aragorn saapuivat kuninkaan vaunujen luokse. He laskivat Théodenin vaunuihin. Paikalla olevat Rohanin Ratsastajat seisoivat hevosineen vaunujen ympärillä silmät surullisina ja kosteina, ilmeet vakavina. Kukaan ei sanonut mitään. Myös Merri oli paikalla, istui kuninkaan vaunuissa – Théodenin aseenkantaja suoritti viimeistä palvelustaan kasvot kalpeina, silmät punareunaisina. Aragorn oli Éomerin rinnalla, lämmin käsi hänen olallaan lohtuna.
”Sure rauhassa, veljeni. Hän oli hieno mies.” Aragorn puristi hänen olkaansa.
”Kiitos”, Éomer sanoi tukahtuneesti ja luotti Aragornin ymmärtävän, että hän kiitti enemmästä kuin vain miehen hiljaisista sanoista.

Éomerin hevonen oli laitettu valmiiksi häntä varten, ja oli suunnaton helpotus päästä satulaan. Ratsastaminen oli tuttua ja turvallista, rakas eläin toi sanatonta lohtua. Éomer koetti keskittyä siihen, että pian he olisivat liikkeellä ja hän saisi ratsastaa omassa rauhassaan, surra surunsa ja jatkaa eteenpäin. Hänen enonsa oli kuollut kunniakkaasti niin kuin hänelle oli ollut sopivaa, eivätkä laulut koskaan unohtaisi tätä kuningasta. Se ei lieventänyt surua tai menetyksen aiheuttamaa kipua, mutta se teki kivusta arvokkaamman. Théoden oli lähtenyt urheana, joukkojensa kärjessä, ratsastanut aamunkoiton ensi säteillä vihollisen niskaan. Éomer pyyhki kyynelet hihaansa. Hän olisi vielä Théodenin arvoinen perijä, eikä hän antaisi kenenkään unohtaa hyväsydämistä enoaan, joka oli joutunut kokemaan elämässään paljon.

Hitaasti kulkue alkoi liikkua, Gondorin ja Rohanin liput edellä. Päivä oli aurinkoinen ja kevyt etelätuuli pyyhki matkalaisten selkää. Paikalle oli kerääntynyt katsojia, mutta suurin osa heistä oli hiljaa. Oli hyvä päivä olla matkalla. Éomer maiskautti hevosensa liikkeelle. Kuningas Théoden oli aloittanut viimeisen matkansa.

*

Lothíriel oli kyllästynyt matkantekoon jo muutaman tunnin jälkeen. Isä oli mennyt ratsain kuninkaan ja Faramirin kanssa, ja Amrothos oli jossakin omilla teillään. Lothíriel istui yksinään vaunuissa ja tuijotti hitaasti liikkuvaa maisemaa. Hänestä tuntui, ettei kulkue edennyt minnekään, vaikka Pelennorin muuri oli kauan sitten hävinnyt näkyvistä.

Hän halusi edelleen nähdä Edorasin, ja Éomer oli hänen ajatuksissaan kaiken aikaa. Lothíriel yritti kieltää ajatukset itseltään, päästä itsensä herraksi, mutta se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Hän ei saanut mielestään Éomerin aamuisia kyyneliä. Hän oli nähnyt miehen aamulla tuomassa Théodenin ruumista saattueeseen ja miehen kasvoilta loistanut suru oli sattunut häneenkin. Lothíriel ei uskonut, että voisi koskaan unohtaa Éomerin ilmettä. Hän oli hetken toivonut voivansa tehdä jotakin, mutta tullut sitten järkiinsä. Hän oli puhunut miehen kanssa yhden lyhyen hetken, ei hän voinut ajatella näin. Sen pitäisi loppua. Lothíriel kirosi itsensä kolmasti ja keskittyi sitten tuijottamaan maisemia. Vasemmalla kohosivat Gondorin vuoret, oikealla aukesi tasanko, ja kaukana saattoi juuri erottaa Anduinin kimaltavan auringossa.

Äiti sanoi aina, että neidon tuli hallita itsensä, käyttäytyä siivosti ja kunnioittavasti, olla kohtelias ja kuuliainen. Nyt Lothíriel ei kuitenkaan enää hallinnut itseään, ja se häiritsi häntä suunnattomasti. Éomer sai hänet menettämään kaiken hallinnan, rikkoi rajoja vain olemalla olemassa. Se oli melkein pelottavaa. Lothíriel yritti tasoittaa mielensä keskittymällä hengittämään niin kuin äiti oli opettanut. Hän uskoi edelleen äitinsä sanoihin siitä, että neidon tuli käyttäytyä aina arvolleen sopivasti, mutta ajatus ärsytti häntä samalla. Hän oli kyllästynyt omaan soveliaisuuteensa; hän teki mitä piti eikä yhtään enempää tai vähempää. Olisiko niin paha, jos hän kerrankin antaisi itselleen luvan olla välittämättä? Niin kuin neito Éowyn, joka rohkeasti ja peittelemättä teki niin kuin tahtoi, vaikka salaa. Lothíriel tiesi, että kahleet, jotka hän itselleen oli asettanut, ja käytös, jonka hän oli omaksunut, eivät kuitenkaan sallisi hänelle varomattomuutta tai huikentelevaisuutta. Hän rankaisisi itse itseään, jos tekisi jotakin hullua – pelkät kummalliset ajatukset saivat hänet toisinaan katumaan itseään.

Illansuussa kulkue pysähtyi kokonaan. Aurinko oli kadonnut vuorten taakse, mutta taivas ei ollut vielä tummunut. He olivat metsänreunassa, tummat puut suhisivat kevyesti. Lothíriel päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen ja verrytellä jalkojaan.
”Emme kai me vielä yöksi pysähdy?” hän kysyi ajurilta. Mies oli Dol Amrothin väkeä ja Lothíriel tunsi hänen kasvonsa, mutta nimeä miehelle hänellä ei ollut.
”Tuskinpa, arvon neito. Kuulin lounaalla puhetta metsänihmisistä, ehkä kuningas pitää neuvoa heidän kanssaan.”
”Hyvä on, kiitoksia.” Lothíriel käveli kerran vaunujen ympäri ja nousi sitten takaisin istumaan. Hänelle matkanteko olisi kyllä jo riittänyt.

He lähtivät liikkeelle varsin pian sen jälkeen, kun Lothíriel oli asettunut vaunuihin. Matka jatkui, kunnes he olivat ohittaneet metsän; sitten vaunut pysähtyivät taas ja tällä kertaa Imrahil ilmestyi niiden vierelle. He leiriytyisivät yön ajaksi ja jatkaisivat matkaansa jälleen aamun tullen.
”Anteeksi, että olen ollut muualla koko päivän”, isä sanoi kun Lothíriel oli laskeutunut vaunuista.
”Ei se mitään. Tiedän kyllä, että sinulla on paljon puhuttavaa muiden kanssa”, Lothíriel vastasi.
”Se ei ole syy unohtaa tyttäreni kokonaan. Tuolla pystytetään tulia yötä ja ateriaa varten Tulehan.” Isä jätti hevosensa ajurin huomaan ja tarjosi käsivartensa Lothírielille.
”Toivottavasti päiväsi ei ollut kamalan pitkästyttävä.”
Lothíriel hymyili. ”Taisi se hieman olla. Minun olisi pitänyt ottaa mukaani ompelutyö, niin kuin silloin kun tulimme Minas Tirithiin. Älä huoli minusta, isä. Itsehän minä mukaan halusin.”
”Olen iloinen, että päätit lähteä. Saat tilaisuuden nähdä maailmaa ja todistaa historiaa, ja minulla on seuraa.”
”Sinulla olisi seuraa joka tapauksessa, ja Amrothoskin on täällä”, Lothíriel huomautti lempeästi. ”Saan kyllä aikani kulumaan.”
”Sinun kanssasi taitaa olla turha väitellä tästä”, isä nauroi, kun he saapuivat suurimman nuotion luokse.

Matalilla matkatuoleilla nuotion vierellä istuivat kuningas Elessar ja kuningatar Arwen seuranaan Faramir, Elrond Puolhaltia sekä tietysti Éomer. Lothíriel ehti jo huolestua ulkonäöstään, mutta päätti sitten, ettei moisella saisi olla merkitystä. He olivat kaikki matkalla, vaikka kuningatar Arwenia katsova ei sitä olisi voinutkaan arvata. Éomer huomasi heidän saapumisensa ensimmäisenä.
”Suuriruhtinas Imrahil! Neito Lothíriel. Hyvää iltaa.” Mies näytti väsyneeltä ja hänen silmiensä reunat punersivat. Lothíriel niiasi seurueelle. Éomer kiirehti nousemaan istuimeltaan.
”Älä suotta nouse, Éomer – me viivymme vain hetken”, Imrahil sanoi, mutta Éomer ei totellut.
”Istukaa toki”, mies sanoi Lothírielille tarjoten tuoliaan. Lothíriel hyväksyi istuimen hymyillen.

*

Päivä oli ollut Éomerille pitkä. Hän oli ratsastanut suurimman osan matkasta Théodenin vaunujen jäljessä puhumatta juuri kenenkään kanssa. Maisemat olivat kulkeneet ohi hänen niitä kunnolla näkemättä, sillä hän oli ollut muualla, menneissä vuosissa, kaikessa siinä, mikä oli nyt toisin.

Illan tullen hän oli lopulta löytänyt tiensä muiden seuraan, sillä hän ei ollut mies joka viihtyi liian kauan tekemättä mitään yksin. Éomer tunsi olonsa puhdistuneeksi, suru oli helpompi kantaa kun hän oli saanut antaa sen hyökyä ylitseen. Se osa hänestä, joka huusi tuskaansa kovimmalla äänellä, oli saanut jonkinlaisen rauhan hitaan ratsastuksen aikana. Nuotiolla istuessaan Éomerin olo oli jo verrattain hyvä, ja päivä vain parani kun Imrahil toi tyttärensä paikalle.

Lothíriel oli pukeutunut ruskeaa matka-asuun, joka ei ollut läheskään niin korea kuin se puku, jossa neito häneen oli törmännyt vasta edellisenä iltana. Neidon hiukset olivat yötä mustemmat, ja kasvoilla ystävällinen ilme. Éomerin teki mieli varastaa neito jonnekin vain saadakseen hetken kahdestaan tämän kanssa. Se olisi kuitenkin ollut aivan liian epäsoveliasta, varsinkin suoraan Lothírielin isän nenän alla. Lisäksi Éomer kutsui Imrahilia ystäväkseen ja koki olevansa miehelle velassa; Imrahil oli ollut se, joka oli huomannut Éowynin vielä hengittävän. Dol Amrothin suuriruhtinaan ansiosta Éowyn oli kiireesti kuljetettu pois kentältä, ja Éomerin sisar oli selvinnyt. Hän itsekin oli luullut sisarensa kuolleen, mutta Imrahilin tarkat silmät olivat pelastaneet Éowynin hengen. Sellaiset teot lähensivät ihmisiä.

Jostain tuotiin lisää tuoleja, ja Éomer ja Imrahil pääsivät istumaan. Aragorn oli syventynyt keskusteluun Elrond Puolhaltian kanssa, Faramir taas oli alkanut kysellä Imrahililta serkuistaan. Lothíriel istui hiljaa paikoillaan ja tulen loimu heijastui neidon silmistä.
”Kuinka matkanne sujui tänään?” Éomer aloitti.
”Mitään suuria sattumuksia päivän aikana ei ollut; se kai tarkoittaa, että matka sujui hyvin”, Lothíriel vastasi.
”Mutta te ette ole sitä mieltä?” Éomer johdatteli. Lothíriel vilkaisi häneen ja sitten taas pois. Syntyi hetken hiljaisuus.
”Hyvä matka on muutakin kuin mutkatonta etenemistä”, Lothíriel sanoi lopulta. ”Ja tänään ei ollut juuri muuta kuin sitä etenemistä. Koska äitini jäi Minas Tirithiin, sain viettää päivän omassa seurassani.”
”Te pitkästyitte”, Éomer huomioi. ”Se on ikävä, mutta kovin tavallinen vaiva matkustettaessa. Ehkä voisimme kuitenkin tehdä asialle jotakin – ratsastatteko kanssani huomenna?”
Éomer tunsi Lothírielin katsovan häntä, mutta ei itse kääntynyt katsomaan, oliko neito hyvillään, hämillään vai pöyristynyt hänen rohkeasta ja odottamattomasta kysymyksestään. Pitkään aikaan Lothíriel ei sanonut mitään, ja Éomer tuijotti tuleen, odottaen.
”Se… se olisi mukavaa, mutta minulla ei ole hevosta”, Lothíriel kuiskasi lopulta.
Nyt Éomer kohtasi siniset silmät suoraan. ”Tässä saattueessa on paljon hevosia, neito Lothíriel. Olen varma, että saisitte lainata yhtä niistä.” Vaikka tulen kajossa ei voinut olla aivan varma, Éomerista näytti että Lothíriel punastui.
”Siinä tapauksessa… Ilo olisi minun puolellani”, neito sanoi ja korjasi ryhtiään.
Éomer naurahti ja pudisti päätään. ”Ilo tulee olemaan meidän molempien.”
Lothíriel hymyili hänelle ja puri huultaan. Painavan hiljaisuuden rikkoi pian Imrahil, joka veti tyttärensä mukaan keskusteluun Faramirin kanssa. Éomer nousi seisomaan ja venytteli.
”Minä taidan vetäytyä nukkumaan. Aragorn, kuningatar, ruhtinas Elrond – hyvää yötä. Faramir, Imrahil, neito Lothíriel, näkemiin huomenna.” Hän antoi katseensa viipyä pienen hetken Lothírielissa ennen lähtöään.

Éomer meni éoredinsa luokse. Osa miehistä olisi vartiossa aina pari tuntia kerrallaan. Vaikka sota oli ohi ja rauha tullut, oli silti hyvä, että joku pitäisi silmänsä auki. Éomer tervehti miehiään tuttavallisesti. Hän oli tuntenut nämä ihmiset kauan, taistellut heidän rinnallaan. Nyt hän oli itseään vanhempien miesten päällikkö, mutta hän ei halunnut käyttäytyä alentavasti. Hän vietti aikaa miestensä kanssa, halusi osoittaa edelleen olevansa sama kuin ennenkin. Hän ei ollut kuningas, joka vetäytyi kammioonsa – hän halusi tuntea ihmiset, joita hän hallitsi. Miehet esittivät vastalauseita sille, että hän osallistuisi vartioon myös, mutta Éomer ei ollut kuulevinaan. Hänen ei tehnyt mieli nukkua – hän saisi viettää seuraavan päivän Lothírielin kanssa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 2. luku 6.1.)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Jatkoa, kerrassaan mahtavaa!

Alusta kävi selväksi, kuinka paljon Éomer enoaan arvosti. Jossain vaiheessa toisaalta mietin, että oliko tuo loppujen lopuksi niin ihmeellistä, että Théoden ryhtyi huolehtimaan sisarensa lapsista näiden vanhempien kuoltua. Itse olen jotenkin aina kuvitellut, että Théoden oli läheisissä väleissä Théodwynin kanssa ja näin ollen Éomerista ja Éowynista huolehtimen tuli selviönä. Ja sitten toisaalta sisaruksethan olivat sen verran nuoria, ettei Éomer ehkä aikanaan ottanut asiaa itsestäänselvyytenä. Olipa sekavasti selitetty. Mutta niin, Éomerin ajatukset olivat aika koskettavaa luettavaa, pidin kovasti.

Éomerisi on juuri sellainen joksi hänet kuvittelin. Pidin tuosta kuvailusta, miten hän haluaa tuntea rehellisesti ja näyttää sen. Olen aina vähän kieroutuneen innostunut, kun mies itkee. Varsinkin Éomerin kaltainen ratsuviikinkikuningashunk. Näin vähän esineellistäen.

Muutenkin hyvä, että Éomer pelasti Lothírielin tylsän matkan. Edelleen pidän tavasta, miten kuvailet neidon ajatuksia. Pidän tuosta asetelmasta, missä Lothíriel tavallaan haluaa käyttäytyä arvonsa ja kasvatuksensa vaatimalla tavalla ja kuitenkin haluaisi kokeilla rajojaan ja tehdä asioita. Toisin sanoen ei mikään ihan selkärangaton nainen, vaikka nyt vielä ei olekaan päässyt repäisemään. Jään odottamaan, josko sekin tässä jossain vaiheessa tapahtuu.

Jään odottamaan seuraavaa lukua :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Aiwendil
Samooja
Viestit: 417
Liittynyt: Ma Maalis 04, 2013 3:57 pm
Paikkakunta: Ent'asumus

Re: Älä päästä irti (Éomer/Lothíriel, PG-13 2. luku 6.1.)

Viesti Kirjoittaja Aiwendil »

Jei, jatkoa. :D (Koetan väkertää pidemmän, järkevän kommentin. Aina saa yrittää...)

Kerronta sujuu jotenkin niin... helposti. Se on kuvaileva ja antaa ainakin minulle tarkan kuvan tapahtumista. Dialogi taasen on hienoa, se sujuu jouhevasti ja kuulostaa... oikealta. Siis se sopii tuohon aikaan, tuntuu kuuluvan sinne. Kuvailet tapahtumia hienosti.
Toinen kappale tuolta alusta on aivan ehdottomasti tämän luvun paras. Siis se, joka alkaa "Hän ei yrittänyt hillitä kyyneliään..." Sen kerronta on ihanaa, kuvailet Éomeria sellaiseksi, minkälaiseksi olen hänet aina kuvitellut. Hieno mies, se Éomer.
Nuotiokohtaus med Éomer ja Lothíriel, loistava. Voin niin nähdä Éomerin istumassa nuotion äärellä ja kattomassa sinne liekkeihin. Sitäpaitsi, se varmasti korostaa Éomerin piirteitä hienosti, se tulen loimu. ;)
Myös viimeinen kappale on hieno, pidän Éomerista tavattomasti. (Kuten olette varmastikin huomanneet...)
Ja jee, otsikko saa lisämerkityksiä. Olen utelias selvittämään, mitä merkityksiä. Se on kuitenkin kaunis otsikko ja tarinasta tulee varmasti kaunis. -Aiwen
"I do not have a poetic bone in my body
and I don't want to say you left -
but my heart is no longer in my chest."

Kälätäti 2014 Kiitos kaunis!
Vastaa Viestiin