Vain pimeässä näkee tähtiä (Éowyn/Faramir)
Lähetetty: Pe Kesä 13, 2014 9:32 pm
Title: Vain pimeässä näkee tähtiä
Author: Aiwendil
Beta: sagitta
Genre: Romance, fluffy, het, (lievä) angst, oneshot
Pairing: Éowyn/Faramir
Rating: Sallittu
Warnings: Lievä angstaus?
Disclaimer: Kaikki kuuluu Tolkienille, enkä minä saa tästä rahallista korvausta.
Summary: "Mitä sinä pelkäät?" Faramir kuiskasi.
Feedback: Kaikki käy; risut, ruusut ja muut vastaavat.
A/N: Pitäähän sitä suomenkielen taitoa hioa aina välillä jollain tekstillä, right? Tää on lyhyt eikä saa jatkoa, syntynyt hetken inspiraatiosta. Also, siellä voi olla lievä epäkohta yhdessä vaiheessa, mutta älkää viilatko liikaa pilkkua, jooko? (Epäkohta koskee Éowynin vanhempia.) Sen enempää jaarittelematta, olkaatten hyvät.
***
VAIN PIMEÄSSÄ NÄKEE TÄHTIÄ
"Éowyn...", Faramir kutsui hiljaa. Éowyn ei vastannut, ei edes kääntänyt päätään. Hän istui ikkunan vierellä, ulos yöhön tuijottaen, ja hän oli vetänyt polvet rintaansa vasten kietoen kädet jalkojensa ympärille. Hän oli pukeutunut valkeaan yöpukuun, joka näytti loistavan himmeästi kynttilöiden valossa. Éowynin oljenvaaleat hiukset olivat pörrössä.
"Éowyn. Rakas", Faramir sanoi uudestaan ja laski käden vaimonsa olkapäälle. Éowyn värähti ja kääntyi katsomaan Faramiria. Rohanin neidon silmät olivat kirkkaat ja vihreät, mutta pelko hohti niissä ilon sijasta. Hänen kasvonsa olivat yhtä kauniit ja ylväät kuin aina, mutta hänen ihonsa oli kalpea.
"Niin?" Éowyn kysyi, ääni väristen ja räpytellen kyyneliä silmistään. Hänen katseensa harhaili takaisin yöhön, takaisin kylmyyteen, takaisin tyhjyyteen.
"Mitä sinä pelkäät?" Faramir kuiskasi. Éowyn sulki silmänsä ja nojasi Faramiria vasten. Miehen kosketus oli rauhoittava ja hänen kehostaan hohkaava lämpö lievensi Éowynin pelkoa.
"Pimeää", Éowyn sanoi lopulta. Faramir veti hänet seisomaan ja kietoi kädet hänen ympärilleen. Éowyn antoi Faramirin sulkea hänet tiukkaan syleilyyn ja hengitti syvään miehen tuoksua.
"Miksi?" Faramir kysyi hiljaa. Éowyn katsoi häneen lasittunein silmin ja sanoi:
"Faramir, minä olen nähnyt vanhempieni kuolevan. Minä olen nähnyt Théodredin kuolevan. Minä olen nähnyt Théodenin kuihtuvan, Kaiken sen olen nähnyt ja kokenut Éomerin varjossa ja Gríman valheet seuranani. Olen nähnyt toivon palaavan ja katoavan. Olen nähnyt Théodenin kuolevan ja olen katsonut Vihollisen armeijan komentajaa silmiin, ja selvinnyt. Mutta pimeys... Se ei koskaan mennyt pois."
Kyynel vierähti Éowynin poskelle. Faramir suuteli kyyneleen pois ja piteli Éowynia sylissään.
"Ei pimeää tarvitse pelätä. Sitä paitsi, vain pimeässä näkee tähtiä", Faramir sanoi hymyillen, katsahtaen ulos ikkunasta hopeisten jalokivien täplittämälle taivaalle. Éowyn naurahti hieman ja seurasi miehensä katsetta.
"Vain pimeässä näkee tähtiä", hän toisti kuin vakuuttaakseen itsenä. Hän kurottautui suutelemaan Faramiria ja Faramirin huulien koskettaessa hänen omiaan, hän antoi pelkonsa lipua pois. Ei pimeää tarvitse pelätä. Vain pimeässä näkee tähtiä.
***
Author: Aiwendil
Beta: sagitta
Genre: Romance, fluffy, het, (lievä) angst, oneshot
Pairing: Éowyn/Faramir
Rating: Sallittu
Warnings: Lievä angstaus?
Disclaimer: Kaikki kuuluu Tolkienille, enkä minä saa tästä rahallista korvausta.
Summary: "Mitä sinä pelkäät?" Faramir kuiskasi.
Feedback: Kaikki käy; risut, ruusut ja muut vastaavat.
A/N: Pitäähän sitä suomenkielen taitoa hioa aina välillä jollain tekstillä, right? Tää on lyhyt eikä saa jatkoa, syntynyt hetken inspiraatiosta. Also, siellä voi olla lievä epäkohta yhdessä vaiheessa, mutta älkää viilatko liikaa pilkkua, jooko? (Epäkohta koskee Éowynin vanhempia.) Sen enempää jaarittelematta, olkaatten hyvät.
***
VAIN PIMEÄSSÄ NÄKEE TÄHTIÄ
"Éowyn...", Faramir kutsui hiljaa. Éowyn ei vastannut, ei edes kääntänyt päätään. Hän istui ikkunan vierellä, ulos yöhön tuijottaen, ja hän oli vetänyt polvet rintaansa vasten kietoen kädet jalkojensa ympärille. Hän oli pukeutunut valkeaan yöpukuun, joka näytti loistavan himmeästi kynttilöiden valossa. Éowynin oljenvaaleat hiukset olivat pörrössä.
"Éowyn. Rakas", Faramir sanoi uudestaan ja laski käden vaimonsa olkapäälle. Éowyn värähti ja kääntyi katsomaan Faramiria. Rohanin neidon silmät olivat kirkkaat ja vihreät, mutta pelko hohti niissä ilon sijasta. Hänen kasvonsa olivat yhtä kauniit ja ylväät kuin aina, mutta hänen ihonsa oli kalpea.
"Niin?" Éowyn kysyi, ääni väristen ja räpytellen kyyneliä silmistään. Hänen katseensa harhaili takaisin yöhön, takaisin kylmyyteen, takaisin tyhjyyteen.
"Mitä sinä pelkäät?" Faramir kuiskasi. Éowyn sulki silmänsä ja nojasi Faramiria vasten. Miehen kosketus oli rauhoittava ja hänen kehostaan hohkaava lämpö lievensi Éowynin pelkoa.
"Pimeää", Éowyn sanoi lopulta. Faramir veti hänet seisomaan ja kietoi kädet hänen ympärilleen. Éowyn antoi Faramirin sulkea hänet tiukkaan syleilyyn ja hengitti syvään miehen tuoksua.
"Miksi?" Faramir kysyi hiljaa. Éowyn katsoi häneen lasittunein silmin ja sanoi:
"Faramir, minä olen nähnyt vanhempieni kuolevan. Minä olen nähnyt Théodredin kuolevan. Minä olen nähnyt Théodenin kuihtuvan, Kaiken sen olen nähnyt ja kokenut Éomerin varjossa ja Gríman valheet seuranani. Olen nähnyt toivon palaavan ja katoavan. Olen nähnyt Théodenin kuolevan ja olen katsonut Vihollisen armeijan komentajaa silmiin, ja selvinnyt. Mutta pimeys... Se ei koskaan mennyt pois."
Kyynel vierähti Éowynin poskelle. Faramir suuteli kyyneleen pois ja piteli Éowynia sylissään.
"Ei pimeää tarvitse pelätä. Sitä paitsi, vain pimeässä näkee tähtiä", Faramir sanoi hymyillen, katsahtaen ulos ikkunasta hopeisten jalokivien täplittämälle taivaalle. Éowyn naurahti hieman ja seurasi miehensä katsetta.
"Vain pimeässä näkee tähtiä", hän toisti kuin vakuuttaakseen itsenä. Hän kurottautui suutelemaan Faramiria ja Faramirin huulien koskettaessa hänen omiaan, hän antoi pelkonsa lipua pois. Ei pimeää tarvitse pelätä. Vain pimeässä näkee tähtiä.
***