Parannuksen puutarha

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Parannuksen puutarha

Viesti Kirjoittaja Laura »

Title: Parannuksen puutarha
Raiting: PG-13 tai pelkkä PG
Pairing: Éowyn/Faramir
Genre: Romance ja Draama
Beta: Saatana
Summary: Éowyn on toipilaana puutarhassa ja kohtaa miehen.
A/N Liz heitti haasteen, minä kirjoitin.
Tätä tarinaa on loftiksessa, mutta julkaisen nyt aiemmat osat kuitenkin.
Toivoisin kommenttia vaikka vanhassa loftiksessa onkin niitä, mutta tuntuu tyhjältä jos ei ole kommenttia. Kopioikaa vaikkapa ne samat kommentit.

__________________________________________________________


Huokaisin ja nojasin päälläni seinään, viileys rauhoitti hermojani.
Koskin kädelläni kipeää kättäni. Säpsähdin, sillä tunsin yhä kivun.
Tärisin hieman ja laskin käteni varovasti takaisin syliini.
Loin katseeni huoneen valkoiseen kattoon, se hohti öisin pimeydessä.
Pöydällä lepatti kynttilä, tuuli leikki sillä yrittäen sammuttaa sen.
Kuulin pöllön huhuilun, oli keskiyö.
Pistin silmäni kiinni ja mietin. Mieleeni tulvahti muisto taistelustani noitakuningasta vastaan.
Avasin silmäni, nojasin päälläni käsiini, mutta en itkenyt.
Ei Rohanin neidon, kuninkaan sisaren tyttären, miekankäsittelijän, kuulunut itkeä. Tunteet piilotettiin vankan muurin taakse, olin sen jo oppinut.
Nousin ylös sänkyni reunalta. Halusin kävellä rakennuksessa, parannuksen puutarhassa.
Kävelin ovelle. Lattialankut eivät narahdelleet, kuului vain kahisevan hameeni ääni.
Tunnustelin oven puuta, se oli horjumatonta, vanhaa ja vahvaa puuta.
Käänsin ovenkahvaa, puuovi avautui vanhat saranat naristen.
Astuin ulos viileään käytävään, hipaisin kaidetta terveellä kädelläni kulkiessani eteenpäin.
Katsoin alas puutarhaan. Oli pimeää, mutta kuunsäteet läpäisivät lasin ja loivat utuisen maiseman.
Seisahduin ja tuijotin lumoutuneena utua, jokin kiehtoi, kutsui luokseen.
Kävelin alas portaita ja hiivin hiljaa eteenpäin. Tunsin hengitykseni salpautuneen, hiljaisuus oli rikkomaton.
Kävelin hitaasti kohti kuunsäteitä, ikkunaa.
Nostin käteni. Halusin ottaa ne kiinni, pitää niitä ikuisesti siinä, vangita ne ja katsoa niitä.
Kosketin ikkunan kylmää lasia, painoin käteni sitä vasten ja nojasin päälläni seinään.
Kaikki tuntui niin täydelliseltä, mutta pahuus valvoi, se odotti oikeaa hetkeä ja oli valmis iskemään.
Muistin vielä enoni sanat ennen tämän kuolemaa. Muistin Aragornin kylmyyden leirissä.
Hän ei huolinut minua. Hänellä oli Arwen, nainen, joka rakasti häntä. Nainen, jota hän rakasti.
Tunsin äkkiä kylmyyden ja kivun, katsoin lattiaa, muistot valtasivat mieleni.
Parantaja oli kieltänyt muistamasta, se saattaisi tehdä sairaammaksi, haavat parantuisivat hitaasti,
mutta mieleni haavat eivät parantuisi koskaan.
Istuin penkille nurkkaan ja katsoin varjoja seinillä, tunsin piston kädessäni, vielä ne muistivat.
Kuuntelin hiljaa nukkuvaa kaupunkia, oli niin hiljaista ja rauhallista.
Kuulin laulua, se kuulosti haltiakieleltä. Kaunista ja koskettavaa.
Tunsin kaipuun sisälläni, laulu sai sen aikaan vaikkakin se oli hiljaista. Tuskastuttavan kiehtovaa.
Lauluun saattoi tempautua mukaan, se salpasi hengityksen ja pysäytti sydämen.
Unohdin hetkeksi huoleni ja lauloin mukana. En osannut sanoja mutta ne vain tulivat, kuin olisin aina osannut ne.
Näin Aragornin, hän käveli alas portaita eteeni. Hän kumarsi ja antoi kätensä. Otin siitä kiinni. Hän laittoi kätensä lantiolleni, pistin omani hänen olkapäälleen.
Hän hymyili hieman ja vei minut tanssin syövereihin, uuteen maailmaan. Tanssimme kuunvalossa, musiikin tahdissa.
Tanssi oli kevyttä, kuin olisimme pilvillä tanssineet. Vain me kaksi ja musiikki.
Hymyilimme molemmat ja katsoin miestä, hänen komeita kasvojaan, hänen tummia silmiään. Ne olivat tuttavalliset ja iloiset.
Musiikki hiljeni, Aragorn pysähtyi. Katsoin häntä hetken ja niiasin.
Hän painoi kätensä kasvoilleni ja suuteli otsaani.
Sitten hän hälventyi pois.
”Kenen kanssa tanssitte, Éowyn Rohanin neito?” kysyi miehen ääni.
Käännyin ympäri ja näin kuunsäteiden valaisemat miehen kasvot.

Kasvot olivat ylhäiset ja päättäväiset, mutta silti niistä heijastui pelko ja haavoittuvaisuus.
Katsoin hetken miehen sinisiä silmiä ja hiekanvärisiä hiuksia.
”Kenen kanssa tanssitte, Éowyn, Rohanin neito?” vieras toisti ja katsoi alas silmiini.
Hitaasti hän käveli alas portaita pysähtyen vain muutamien askelien päähän minusta.
Hän ei enää toistanut kysymystä, mutta katsoi kysyvästi.
Katsoimme hetken toisiamme silmiin. Kävin taistelua vastauksen suhteen.
”Tanssin menneisyyteni kanssa, herra…?” sanoin kysyvästi.
”Faramir”, hän sanoi nopeasti ilman ylellisyyksiä.
”Tanssin menneisyyteni kanssa, herra Faramir”, sanoin uudestaan ja korotin ääntäni.
”Menneisyytenne on epäilemättä teille hyvin rakas, oi Rohanin neito.”
Jokaisen sanan kohdalla kuului hellyys, vai voisiko sanoa sääli.
Katsoin hetken miehen sinisiä silmiä. Niistä näkyi vain huoli ja ystävällisyys.
”Menneisyyteni ei ole minulle rakas, koska sitä ei ole koskaan ollut”, sanoin ja pudistin päätäni.
”Jokaisella on menneisyys, hyvä tai huono”, mies sanoi hiljaisella äänellä.
”Onko teillä hyvä menneisyys?” kysyin ja katsoin miehen silmiä.
Hän käänsi katseensa maahan.
”Anteeksi tyhmä kysymykseni, en olisi saanut kysyä tuollaista, vaikka selvästi olette haavoittunut, kun täällä olette”, sanoin ja astuin askeleen eteenpäin.
Mies ei perääntynyt, mutta katsoi yhä maahan.
”Aina voi taistella”, kuiskasin ja otin miehen käden omaani.
Hän ei vetänyt sitä pois, mutta käsi oli kylmä, kuin se ei enää koskaan lämpenisi.
”Mutta toivo on poissa, miehiä on menetetty liikaa, pimeys peittää maan, aivan kuin se on jo peittänyt auringon.”
Mies käänsi katseensa minuun, hänen silmistään loisti nyt epätoivo.
”Vielä on toivoa”, kuiskasin ja laskin pääni, tunsin kyyneleet silmissäni, mutta en antanut niiden pudota poskilleni. Päästin miehen käden omastani.
”Toivo kulkee kahden puolituisen hahmossa, epäonnistumisen riski on suuri”, Faramir sanoi katsoen minua. Hän odotti vastausta, jota minulla ei ollut antaa. Hän odotti pelastusta, jota minä en voinut hänelle lahjoittaa.
”On vain uskottava”, kuiskasin ja astuin askeleen taaksepäin.
Kännyin ympäri ja kävelin penkille.
Istahdin kovalle puupenkille ja jätin miehen seisomaan ja seuraamaan katseellaan jok’ikistä liikettäni.
Hän käveli rauhallisesti penkille, istahti niin, että väliimme jäi vähän tilaa.
Hetken hän katsoi kaukaisuuteen, jonnekin kauas, kenties menneisyyteen.
Hän kumartui hieman, hänen hiekanväriset hiuksensa valahtivat hänen kasvojensa eteen. Kenties ne peittivät epätoivon tai kaipauksen.
Hän taittoi maasta kukan, katsoi sitä hetken selkä kumarassa, mutta sitten hän sanoi:
”Maailmassa on paljon pahaa, mutta jos vangitsee yhden iloisen tai muistamisen arvoisen hetken, pahuus väistyy hetkeksi.”
Katsoin hänen kädessään olevaa kukkaa, hän piti sitä niin varoen kämmenellään, kuin se olisi ollut jotakin häilyvää, herkästi rikkoontuvaa.
”Mutta jos on yksikin mieleen jäänyt paha hetki, ei näe enää valoa”, kuiskasin ja katsoin kuunsäteitä.
Mies käänsi katseensa kukasta ja katsoi minua. Hän siirtyi vähän lähemmäs ja sanoi rauhoittavalla äänellään:
”Aina voi tehdä iloisia muistoja.”
Hän hymyili hieman ja nosti kukan silmiensä kohdalle.
Nostin käteni, otin kukan käteeni ja katsoin samalla miehen silmiä. Ne loistivat kuin meren aallot, sinisinä tummalla taustalla.
Katsoimme hetken toisiamme, kumpikaan ei olisi halunnut irrottaa katsettaan.
Faramir nosti kätensä omani päälle. Hän hymyili hieman.
Hymyilin takaisin ja katsoin kukkaa; se oli minulle. Yksi hyvä muisto.
”Kiitos”, kuiskasin ja katsoin hymyillen miestä.
”Miten voitte olla kiitollinen? Sehän oli vain kukka”, hän sanoi ja katsoi minua hämmästyneenä.
”Joskus asiat ovat muuta kuin miltä ne näyttävät”, sanoin ja pidin kukkaa varoen kädessäni, yhtä hellästi kuin mieskin aikaisemmin.
”Minun pitää mennä, että saisin edes vähän nukuttua”, sanoin vaikka tiesin, ettei se ollut totta.
Nousin penkiltä, käännyin vielä ja katsoin nopeasti Faramiria.
Hän piti kädestäni kiinni, kunnes olin liian kaukana.
Kävelin hitaasti portaille, kuin olisin kävellyt sankan sumun läpi.
Otin kädelläni kaiteesta kiinni ja nousin ensimmäiset portaat.
Hameeni kahisi aina, kun nousin portaan.
Kun pääsin ylös, loin vielä katseeni alas puutarhaan, mutta mies ei istunut penkillä.
Etsin katseellani häntä varjoista, seinien vierestä, mutta häntä ei enää näkynyt.
Käännyin ympäri ja kävelin käytävässä, avasin huoneeni puisen oven ja katsoin kuunsäteiden valaisemaa sänkyni peittoa.
Keskellä sänkyä oli kukka.
Se makasi siinä kuunsäteiden valossa.
Kävelin kukan luokse ja nostin sen varovasti kädelleni. Se oli vielä kosketuksesta lämmin, kuin se olisi juuri tuotu siihen.
Hipaisin kukan terälehtiä, yksi niistä irtosi ja tippui lattialle.

Kumarruin ja nostin sen hellästi kämmenelleni.
Kävelin hitaasti ikkunalle, avasin sen säpistä ja työnsin auki.
Tuuli pöllytti hiuksiani. Laitoin käteni ulos ikkunasta ja annoin tuulen viedä yhden terälehdistä
Hetken aikaa se keinui hiljaa nousten ylemmäs.
Sitten en enää nähnyt sitä.
Katsoin haltioituneena ulos taistelukentille, jotka kylpivät aamu-usvassa. Kastepisarat kimmelsivät ruohikossa, tunnelma oli utuinen, vaikkakin hyvin surullinen.
Katsoin kauan maisemaa, en halunnut päästää irti, en halunnut antaa ensimmäisten auringonsäteiden viedä sen ihanuutta pois.
Havahduin kuitenkin käytävältä kuuluviin askeleisiin, kiskaisin ikkunan kiinni ja pistin sen säppiin.
Menin sängylle makaamaan, nojasin päälläni pehmeään tyynyyn ja katsoin kattoa. Sen valkoinen pinta hohti pimeydessä.
Ummistin silmäni ja käänsin pääni.
Katsoin hetken kukkaa, joka lepäsi rikkoutuneena peiton päällä.
Olin rikkonut sen, yhden hyvän muiston.

*****

Heräsin aamulla auringonsäteisiin, jotka leikkivät silmieni päällä, kuin ne olisivat tahtoneet saada minut hereille.
Nousin istumaan ja peräännyin seinää vasten.
Saatoin tuntea seinän viileyden ohuen pukuni lävitse, mutta se ei tuntunut niin rauhoittavalta kuin ennen.
Tunsin sisälläni jonkin uuden tunteen, jollaista en ollut ikinä ennen tuntenut.
Se kupli sisälläni ja odotti oikeaa aikaa, se kupli vain vaimeasti, mutta tiesin sen voimistuvan.
Hymyilin iloisesti, vaikka en tiennyt, oliko tunne hyvä vai paha.
Tuntui, kuin lukemattomat perhoset olisivat leyhytelleet siipiään vatsassani. Se oli jotakin iloista, puhdasta ja viatonta.
Nousin sängystä ja vaihdoin pukuni tuolin selkämyksellä olevaan laskostettuun vaaleanvihreään, perhosilla kirjailtuun, nyöriteltyyn pukuun, jonka hihat olivat lyhyet, mutta kauniisti muotoutuvat.
Katsoin hetken itseäni peilistä: vaaleat hiukseni laskeutuivat olkapäitteni yli, pieni koru loisti kaula-aukon paljaaksi jättämällä alueella ja puku toi lantioni muodot hyvin esiin.
Hymyilin hieman, mutta sitten kävelin ovelle ja avasin sen.
Astuin ulos ja työnsin sen varovasti kiinni, se ei pitänyt enää narinaa, eivätkä vanhat saranat kirskuneet uomissaan.
Kävelin käytävää pitkin samoille portaille, hipaisin kädelläni samaa kaidetta, kävelin samat portaat alas.
Katsoin puutarhaa laskeutuessani portaita, se ei näyttänyt niin utuiselta tai kauniilta kuin yöllä. Lasin lävitse eivät tulvineet kuun-, vaan auringonsäteet.
Kukat kukkivat ja perhoset lensivät, päivällä oli erilaista.
Yöllä kukat hohtivat valoa udun läpi, se oli kaunista. Oli tämäkin kaunista, mutta erilaista.
Kuulin vaimeasti kaupungin hälinän, tunsin ahdistuneisuuden, pelon.
Tunsin piston rinnassani, olisin halunnut olla taistelemassa rakkaitteni puolesta, olla yhtä sotilaiden kanssa.
Inhosin olla toimettomana, inhosin olla tietämätön voitoista tai häviöistä, menetyksistä tai saavutuksista.
Halusin tuntea tekeväni jotakin tärkeää, enkä istua katselemassa kukkia ja olla joutilaana, olinhan aivan terve.
Painoin kättäni hieman, säpsähdin ja valitin hetken aikaa.
”Älkää nyt kipeätä kättänne alkako kiusaamaan, se kipeytyy vain uudelleen”, sanoi tuttu ääni selkäni takana.
Käännyin ympäri ja katsoin miestä silmiin.
”Ei se ole enää kipeä”, sanoin, mutta en voinut valehdella ja katsoa miestä silmiin.
”Emmeköhän me kumpikin tiedä, että se ei ole totta”, hän sanoi hiljaa ja hymyili.
Viimeksi muokannut Laura, Ke Helmi 11, 2004 8:23 pm. Yhteensä muokattu 5 kertaa.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Avatar
Paula
Puolituinen
Viestit: 206
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:33 pm
Paikkakunta: Espoo

Viesti Kirjoittaja Paula »

Tämä on upea. Luin vasta äsken, ja taustalla soi TTT:n soundtrack.

Kirjoitat ihanasti, ja henkilöt on kuvailtu upeasti. Faramir on juuri... Faramir. Mahtavaa, Laura.

Jatkoa odotellaan innokkaana
'Thomas Covenant,' he said as if he were rising to a challenge, 'the Unbeliever.'

~The Chronicles of Thomas Covenant, the Unbeliever (Stephen Donaldson)
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Kiitos Paula *halaa*
Lähetin jo jatkoa betalle, pitää nyt sitten odotella.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Vieras

Viesti Kirjoittaja Vieras »

*tuijottaa näyttöä suu auki* Tää oli mahtava! *halipusuttaa Lauran*
sä olet kehittynyt ihan valtavasti! Henkilöhahmot oli upeat, keronta oli koskettavaa ja vuoropuhelut oli sujuvia ja realistisia. Henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia oli kuvailtu hyvin, menemättä silti historianirjatekstiin :)
Ihanaa, kerrassaan mahtavaa. :roll: Mii lavs tis.
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Kiitos kultarakas, mutta betan piti kai eilen lähettää uusi jatko, mutta ei ole sähköpostia tullut.
Tänään tai huomenna tulee lisää.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Legoliina kirjoitti:
Kai tämä jatkuu vielä?

Tähän tosiaan sopisi joku LotR soundtrack taustalle...
Jatkuu, tottakai.
Min aion vääristellä kirjan tapahtumia vielä monta kertaa.

Min tosiaan itse suosittelisin taustamusiikiksi LotR:in soundtrackeja, min kirjoitan aina musiikin kanssa ja yleensä kuuntelen LotR musiikkia.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

A/N Uusi luku. Olisi mahtavaa saada kommenttia.

___________________________________________________________

Katsoin kummissani miestä, sitten kummastuneisuus vaihtui hymyksi.
Faramir katsoi hetken silmiini, hänen katseessaan oli jotakin kiehtovaa, niin kuin siinä laulussakin.
Hänen silmänsä loistivat hymyn voimasta, hänen kasvonsa olivat hyvin komeat ja ylväs olemus huokui hänestä, kuin laineet merenrantaan.
Hän nosti kätensä tarjoten sitä minulle.
Pistin käteni miehen kyynärpään ali ja katsoin häntä hymyillen.
Kävelimme aikamme puutarhassa, ihastelimme kukkien väriloistoa ja perhosten tanssia ruohikossa.
Huomaamattani laskin käteni alas, mutta sitten havahduin Faramirin lämpimän käden kosketukseen.
Hän piti kädestäni kiinni varovasti, ei halunnut satuttaa minua.
Tunsin punan hiipivän kasvoilleni, tunsin perhosten leyhyttelevän siipiään vatsassani. Hymyilin katsoessani maahan.
Faramir kertoi menneisyydestään: miten hän oli menettänyt veljensä ja kuinka hän oli meinannut itse kuolla isänsä sytyttäessä kokon, jossa hän oli seisonut Faramirin yrittäessä kamppailla samalla elämästään.
Hän kertoi Gondorin elämästä ja historiasta.
Naurahdin Faramirin kertomille tarinoille, joita hän oli kuullut ollessaan lapsi.
Kun hän oli lopettanut, kerroin oman tarinani veljeni haavoittumisesta, Griman ahdisteluista, enoni parantumisesta, Aragornin vierailusta sekä tulostani puutarhaan.
Kerroin Aragornin vierailusta kaiken, minkä muistin. Kuvailin kaiken, minkä tiesin hänestä.
Saatoin nähdä hänet edessäni, kuulla hänen ihanan äänensä mielessäni, tuntea hänen kätensä omieni päällä.
Kun lopetin, Faramir oli hiljaa. Hän ei sanonut mitään. Kertomiseni aikana hän oli irrottanut otteensa kädestäni.
Seisahduin ikkunan eteen ja katsoin ulos.
Maisema oli lohduton. Aurinkoa ei näkynyt, se oli jossakin kaukana pilvien, jotka kerääntyivät taivaalle, peitossa.
”Te kerrotte minulle miehestä, jota hädin tuskin tunnen. Te puhutte hänestä kuin olisitte rakastunut”, Faramir sanoi yhtäkkiä äänellä, joka oli kylmä kuin rauta.
”Aragorn on sidottu toiseen, enkä voi asialle mitään”, sanoin, pistin käteni vatsani päälle ristiin ja katsoin ikkunasta ulos.
”En voi koskaan saada häntä omakseni.”
Pieni, yksinäinen kyynel vierähti poskelleni ja tippui maahan.
Käännyin ympäri, kävelin miehen luokse ja nojasin päälläni hänen rintaansa vasten.
Varovasti hän kietoi vahvat kätensä ympärilleni ja halasi lämpimästi.
Kyyneleet vierivät poskilleni ja miehen paidalle.
Mies kuiskasi lohduttavia sanoja ja silitti hiuksiani. Tunsin olevani turvassa miehen lämpimässä syleilyssä.
”Anteeksi”, kuiskasin, pyyhin kyyneleitäni ja katsoin miestä anteeksipyytävästi.
Hän ei sanonut mitään, vain hymyili ja painoi pääni takaisin rintaansa vasten.
Painoin hitaasti silmäni kiinni, oli niin hiljaista.
Hetki tuntui täydelliseltä. Yksi hyvä muisto vanhojen, rikkoutuneiden tilalle.
Ei pahuutta, ei kuolemaa, varjoa tai pelkoa. Vain me kaksi hallitsimme aikaa.
Pieni tuulenvire kulki puutarhassa. Se nosti kulkiessaan lehtiä ilmaan, leikki niillä.
Se riepotteli kukkia, niistä irtosi terälehtiä. Vire pöllytti hiuksiani, myös miehen hiuksia.
Tuulenvire oli jäätävän kylmä. Nostin käteni miehen rinnalle ja puristin tämän paitaa. Painauduin samalla tiiviimmin häntä vasten.
Hän kietoi kätensä lujemmin ympärilleni. Värisin hieman, sillä tunsin miehen kosketuksen.
Seisoimme kauan paikoillamme, olimme edelleen kiinni toisissamme, vaikka tuuli oli jo kauan sitten mennyt.
Nostin pääni Faramirin rinnalta ja katsoin häntä hymyillen.
Hän silitti poskeani ja hymyili vienosti. Hän katsoi sinisillä silmillään silmiini, hänen katseensa löysi tiensä mieleeni ja jäi sinne, en enää voinut unohtaa sitä katsetta.
Irrottauduin miehestä ja otin hänen kädestään kiinni.
Kävelimme vielä hetken puutarhassa. Niin kauan, että kuunsäteet tulvivat ikkunan lävitse.
Kukat alkoivat hohtaa taas utua. Se oli kaunista.
Katsoin Faramirin kasvoja kävellessämme. Kuunsäteet leikkivät niillä, hänen hiekanväriset hiuksensa ja siniset silmänsä olivat jotakin uskomatonta.
Katsoin hänen selkäänsä, jonka uurteet näkyivät paidan läpi.
Katsoin hänen kättään, joka piti omastani kiinni: käsi oli vahva.
Olisin halunnut olla vielä kerran samojen vahvojen käsien syleilyssä, mutta en kehdannut tehdä mitään sen suuntaista, en enää tänään.
Istuimme samalla puupenkillä, jolla istuimme aikaisemmin, mutta nyt istuimme vierekkäin.
Pidimme toisiamme kädestä, katsoimme hiljaa kuunsäteiden tanssia seinällä, kukkien utuista valoa.
Katsoimme toisiamme, katsoin miehen huulia, silmiä, otsaa, poskia.
Hän tuntui täydelliseltä. Olisin melkeinpä halunnut suudella hänen huuliaan, hyväillä hänen kasvojaan, silittää hänen hiuksiaan, mutta en hennonut tehdä sitä, tunsin yhä kaipuun Aragornia kohtaan.
Hän oli niin vahva, mutta kuitenkin niin heikko ja haavoittuvainen.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Avatar
Paula
Puolituinen
Viestit: 206
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:33 pm
Paikkakunta: Espoo

Viesti Kirjoittaja Paula »

Kommenttia saapuu. :) Nyt soi taustalla Kuninkaan paluu.^^ (Minas Tirith on aivan upea kappale, on.)

Faramir on edelleenkin kuvattu todella ihanasti, sellaiseksi kuin olen itskin hänet kuvitellut. Muutenkin, Faramirista on aivan liian vähän ficcejä, tai hänellä on liian pieni osa niissä. Voin hyvin kuvitella Faramirin kertoilemassa Gondorin historiassta Eowynille. Enkä Eownistäkään valita, hän on yksi suosikkihahmojani kirjassa, ja kuvattu hienosti. Pidän kirjoitustyylistäsi tässäkin.
'Thomas Covenant,' he said as if he were rising to a challenge, 'the Unbeliever.'

~The Chronicles of Thomas Covenant, the Unbeliever (Stephen Donaldson)
Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Vieläkö saataisiin jatkoa, Laura? Tämä ficci saa minut uudestaan innostumaan hetistä, vaikka tunnustaudun edelleen slässäriksi. Sinä kirjoitat kauniisti tunteella.

Ehkä se, että het-ficeissä on yleensä Legolas pääosassa on haitannut minua liiaksi. Faramir on toisenlainen, miehekkäämpi. Taitaa olla kokonaan elokuvien ja Orlin vika, että pidän Legolasia liian poikamaisena, koska kirjassa minä rakastin Legolasia ja pidin hahmoa nimenomaan vanhana ja viisaana, toisin kuin nyt.
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

*punastuu* Kiitos vain.
Jatkoa tulee kunhan beta ehtii kiireiltään lisää lähettää.

Min en aikaisemmin Faramirista pitänyt, en elokuvassa enkä niinkään kirjassa, mutta vähitellen ymmärrän miten mahtava hahmo Faramir todellisuudessa on.
Elokuvassa Faramirista on tehty ns. roisto. Ainakin TTT:ssä, mutta RotK:issa hän oli erilainen.

Mutta min olen todella kiitollinen Lizille että sain tämän haasteen.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Älkää unohtako tätä!
Lisää tulee, vaihdoin juuri betaa, enkä viitsi pakottaa häntä tai painostaa betaamaan, koska se ei olisi oikein hänelle.

Kyllä tähän jatkoa tulee.
Milloin?
Toivottavasti pian.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Sorrow
Örkki
Viestit: 21
Liittynyt: Ke Tammi 14, 2004 2:56 pm

Viesti Kirjoittaja Sorrow »

Voi luoja. Tämä on aivan mahtavaa tekstiä! Faramir on vieläpä yksi suosikeistani LotRissa ja olin karmaisevan katkera kun hänen ja Éowynin romanssia (heheh) ei ollutkaan elokuvassa. Mutta takaisin ficciin... tämä on ihana, kaunis, mielenkiintoinen ja minä pidän tästä hirmuisen kovasti. Jatkoa odottelen innolla.
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Kiitos varjis ja muut! *punastuu* Kommenttinne ovat elämäni, ne ovat niin tärkeitä minulle, ne auttavat kirjoittamaan lisää.

Minuakin ärsytti suunnattomasti elokuvasta puuttuva Éowynin ja Faramirin rakkaus, mutta muuten se oli kyllä hieno.

A/N Tässä jatkoa, beta vaihtui, kiitos Dellylle *halaa rusinaksi*

_____________________________________________________________

Katsoimme toisiamme, mutta lopulta laskin katseeni maahan.
Mies nosti kädellään leukaani ja katsoi silmiini, ja hänen katseessaan oli huolta ja välittämistä.

Otin miehen kädestä kiinni ja katsoin sitä hetken.
Kuinka hellästi tämä pitikään omasta kädestäni kiinni.
”Herra, minun täytyy mennä vaikka haluaisinkin kovin jäädä”, kuiskasin ja laskin miehen käden varovasti kovalle puupenkille.
”Kutsukaa vain Faramiriksi”, mies sanoi ja katsoi minua, mutta en kuitenkaan katsonut takaisin.
Nousin seisomaan ja kävelin hitaasti portaita kohden.
”Näemmehän vielä huomenna?” mies kysyi ja jäi odottamaan vastausta.
Pysähdyin portaikon puolivälissä, käännyin ja sanoin:
”Toivoisin niin.”
Mies hymyili valloittavasti ja kääntyi lähteäkseen.
”Hyvää yötä, Faramir”, kuiskasin ja katsoin miehen loittonevaa selkää.
”Hyvää yötä, Éowyn”, kuulin kuiskauksen hiljaisessa puutarhassa.
Se oli kuiskaus jolla kuiskaillaan hentoja rakkauden sanoja rakkaansa korvaan, ei kuiskaus jolla toivotettiin hyvää yötä.
Katsoin vielä vähän aikaa kuinka miehen selkä loittoni pimeyteen, sitten kävelin huoneeseeni.

*****

Aamulla herätessäni Faramir ei ollut puutarhassa, hän ei ilmestynyt koko päivänä luokseni, huoneessani ei ollut mitään merkkiä käynnistä tai selitystä poissaololle.
Valvoin koko kylmän yön puutarhassa, mutta turhaan, hän ei tullut.
Heräsin aamulla Parantajan herätykseen. Hän katsoi minua huolestuneena.
”Teidän ei pitäisi nukkua ulkona”, hän sanoi ja antoi minulle kupin höyryävää juomaa.
”Minä odotan…” sanoin, mutta jätin lauseen kesken, en voinut kertoa hänelle, Parantajalle.
”Jatkakaa”, Parantaja kehotti, mutta pudistin päätäni ja join pahanmakuisen juoman.
En suostunut menemään toisenakaan päivänä huoneeseeni, halusin odottaa, sillä tiesin sen olevan sen arvoista.
Halaukset, sanat sekä yhdessä oleminen olivat odottamisen arvoista.
Päivällä istuin penkillä ja pidin käsiäni polvieni ympärillä, olin huolissani Faramirista, en tiennyt oliko hän sairas vai eikö hän vain halunnut tulla.
Kysyessäni Parantajilta, nämä eivät kertoneet minulle mitään, vain kulkivat ohitseni kuin olisin ollut ilmaa.
Tiedottomana oleminen oli tuskaa, oloni oli kuin olisin ollut taistelussa tietämättä oliko minulla aseita, pelkäsin.
Tunsin kylmän viiman alkavan puhaltaa vuorilta, yö teki tuloaan.
Hytisin kylmällä penkillä ja ajattelin Faramiria, katsoin kuunsäteiden saavuttamattomissa olevaa puuta.
Puuhun nojasi miehen hahmo.
Heitin peiton harteiltani ja kävelin puun luokse, mies ei liikahtanut, hän odotti minua.
Kävelin aivan hänen eteensä ja katsoin häntä, hänen komeita kasvojaan, katsoin Faramirin silmiä.
”Missä te olette olleet? Olin huolissani teis-” Lauseeni jäi kesken kun mies vaiensi minut nostamalla sormensa huulieni päälle, hän tarttui käteeni ja johdatti minut ikkunan luokse.
”Mitä te teette?” kysyin kun mies kumartui maahan.
Hitaasti hän nousi ylös, katsoin hänen kättään, hän piteli kukkaa.
Hän nousi kokonaan seisomaan ja pisti kukan korvani taakse, hymyili ja sanoi:
”Olette kovin kaunis.”
”Kii-” Olin sanomassa, mutta hän kumartui eteenpäin ja suuteli huuliani omillaan.
Painoin käteni hänen poskilleen, en halunnut antaa suudelman aiheuttaman tunteen lähteä.
Halusin pitää hänet siinä ikuisesti, pitää häntä kädestä ja tuntea hänen vahvat kätensä ympärilläni.
Kuitenkin hän hälveni pois, kuunvalo hajotti hänet, aivan kuten oikeastikin.
Lysähdin itkien maahan ja katsoin kuunsäteitä, ne eivät olleet enää kauniita, ne olivat vain pettureita.
Kuivasin kyyneleeni ja kävelin huoneeseeni, en enää jaksanut odottaa, kolme päivää alkoi vaatia veronsa.
Pääsin vaivoin sängylle, nukahdin heti, kyyneleet silmissäni.

____

Eih!!
Tämä jakso oli jostakin hyvin syvältä. *hakkaa päätään seinään niin että se murenee*
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Sorrow
Örkki
Viestit: 21
Liittynyt: Ke Tammi 14, 2004 2:56 pm

Viesti Kirjoittaja Sorrow »

Laura kirjoitti:*hakkaa päätään seinään niin että se murenee*
Kumpi murenee, pää vai seinä? ;)

Eikä todellakaan ollut huono! Tykkäsin tästäkin osasta kovasti. Milloin kirjoitat lisää? pian, toivon mukaan.
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Tämä on ihana, kaunis ja surullisen sävyinen tarina, ihanaa luettavaa :) *halittaa Lauran*
Vastaa Viestiin