Parannuksen puutarha

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Paula
Puolituinen
Viestit: 206
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:33 pm
Paikkakunta: Espoo

Viesti Kirjoittaja Paula »

Faramiria olisi kaivattu hieman enemmän, mutta erinomainen tämä on edelleen.^^ "Ihanaa luettavaa", sanoi Elenloth, ja oli oikeassa. Pidetään edelleen. *hymy*
'Thomas Covenant,' he said as if he were rising to a challenge, 'the Unbeliever.'

~The Chronicles of Thomas Covenant, the Unbeliever (Stephen Donaldson)
Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Laura kulta, tämä on edelleenkin niin ihanan kaunista ja surullista. Pidän elokuvan Éowynistä todella paljon, enemmän kuin elokuvan Faramirista, joka oli kovempi kuin mitä kirjassa ja jonka pehmeyttä ja viisautta juuri kirjassa rakastin.

Pliiis, jatka!
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

A/N Min en ole ylpeä itsestäni, en todellakaan. En tiennyt mitä ajattelin tätä tehdessäni. *halaa Eleniä takaisin*

_____________________________________________________________

Olin koko päivän huoneessani, makasin sängylläni.
Tunsin odottavani jotakin, katsoin ovelle toivoen Faramirin astuvan siitä.
Mutta tiesin totuuden.
Hän oli vain varjo, rikkonainen muisto, ei mitään muuta, mutta silti ajattelin häntä, vaikka tiesin että tämän halauksen lämpö oli ollut vain harhaa, ei kukaan voisi rakastaa Rohanin neitoa, säälistä vain.
Katsoin ylös kattoon, halusin pidätellä kyyneleitäni, tiesin pystyväni siihen.
Halusin olla vahva, kuten aina ennenkin, vahva sotilas muiden joukossa.
Kävelin yöllä puutarhassa, ilma ei ollut niin kylmä kuin aikaisemmin, oli lämmin.
Kuu loi surumieliset kasvonsa kohti, sekin sääli minua.
Käänsin pääni petturista, katsoin kukkia.
Silmäni loivat katseensa penkille, kukka oli tippunut hiuksistani kovalle puulle, mutta sitä kukkaa ei ikinä ollut, sitä turvan tunnettakaan ei ikinä ollut, rakkautta ei ikinä ollut, oli vain sääliä.
Katsoin tummalle seinälle, katsoin kauniita kukkia.
Hymyilin pienesti ja pyyhin nopeasti pienen kyyneleen poskeltani.
”Éowyn?” kuulin miehen kysyvän varovasti.
En vastannut, tiesin kuka kysyi.
Faramir käveli eteeni, hän laittoi kätensä käteeni, mutta nostin omani pois.
”Éowyn, onko teillä kaikki hyvin?” Faramir kysyi varoen, hän luultavasti luuli minun olevan vihainen.
En vastannut, katsoin poispäin, loin katseeni alas maahan, ja kun mies nosti leukaani, katsoin pois.
Hän huokaisi ja käveli penkille istuen sille.
En uskaltanut katsoa mieheen, tunsin suolaisten kyynelten vellovan silmissäni, kuin meren laineet.
”Tiedän miksi olette vihainen, minun olisi pitänyt kertoa aikaisemmin", hän sanoi hiljaa.
Istuin penkille välittämättä miehestä, hän oli vain harhaa.
”Te tiedätte, etten voi tarjota teille yhtä korkeaa asemaa kuin Aragorn, mutta rakkautta voin tarjota.
Rohanin Éowyn, minä rakastan teitä”, mies sanoi katsoen sinisillä silmillään minua.
Katsoin häntä, laitoin käteni hänen poskelleen ja kuiskasin:
”Rakastan vain varjoa ja ajatusta, kuollutta muistoa.”
Mies katsoi minua pettynyt ilme kasvoillaan, hän tarttui käteeni ja vei sen kasvoilleen.
”Onko tämä ajatusta? Olenko minä kuollut muisto? Luulin että meillä oli jotakin, mutta nyt se kaikki hupenee hiljaa pois. Enkö minä tosiaan muuta sinulle merkitse kuin varjoa?”, hän sanoi hätääntyneesti kuiskaten.
”Meitä ei koskaan ollut”, sanoin ja nousin penkiltä.
Kävelin portaita pitkin ylös ja käännyin pimeään käytävää kohden.
Katsoin vielä alas mieheen, hänen kasvonsa olivat tuskastuneet, kuin hän olisi juuri menettänyt henkensä.
”Éowyn, minä rakastan sinua. Pystytkö katsomaan silmiini ja sanomaan ettet hyväksy rakkauttani?”, mies sanoi lujempaa kuin olisi alun perin tarkoittanut.
Loin katseeni miehen silmiin, epäröin hetken.
”Sinä olet vain muisto”, sanoin ääni väristen, kyyneleet valuivat poskilleni, käännyin poispäin ja kävelin huoneeseeni.
Nojasin ovea vasten ja menin istumaan lattialle, painoin pääni käsiini ja itkin, en edes yrittänyt estää helmen kokoisia kyyneleitäni.
Faramir oli tuntunut niin aidolta, näin hänen silmänsä edessäni, ne olivat täynnä tuskaa.
Kuulin hänen hätääntyneen äänensä mielessäni.
Kuivasin kyyneleeni ja kävelin sängylleni, nukahdin suruuni joka vei voimiani.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Sorrow
Örkki
Viestit: 21
Liittynyt: Ke Tammi 14, 2004 2:56 pm

Viesti Kirjoittaja Sorrow »

Oi, tämä tosiaan on kaunis, kerrassaan ihana. Kirjoitat tosi kauniisti. Minä pidän tästä ihan mielettömästi (mikä on varmaan kyllä tullut selville jo aiemmissakin viesteissäni ;)). Tahdon lukea lisää tätä, ja kovasti haluankin. Kirjoitathan pian lisää?
Tricardon
Pehmomato
Viestit: 489
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 11:46 am
Paikkakunta: Espoo

Viesti Kirjoittaja Tricardon »

Upea ficci. Ei voi muuta sanoa.
[i:7e0c8c9a3b]Aika kulkee, kellot laukkaa
monta raukkaa, hauta haukkaa
Ennen iltaa, siis kulje siltaa
mut varo murhamiesten kiltaa
Varo liittymästä heihin
jotka usko eivät enää mihinkään[/i:7e0c8c9a3b]

CMX / Melankolia
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Kiitos teille rakkaat, mutta nyt on sattunut pieni ongelma joka johtuu omasta tyhmyydestäni.

Eli min olen vahingossa deletoinut sen viestin mihin beta oli pistänyt jatkot ja lopun.

Olen lähettänyt asiasta yksärin, mutta nyt pitää vain odottaa ja toivoa.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Sorrow
Örkki
Viestit: 21
Liittynyt: Ke Tammi 14, 2004 2:56 pm

Viesti Kirjoittaja Sorrow »

Voi eii!
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Ei se niin kamala menetys ole, se jatko ja lopetus olivatkin mielestäni vähän niin ja näin.

Voin kirjoittaa ne uudestaan, mutta siihen menee aikaa.

Sinulla on muuten ihana ava, varjis.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Sorrow
Örkki
Viestit: 21
Liittynyt: Ke Tammi 14, 2004 2:56 pm

Viesti Kirjoittaja Sorrow »

Kiitos, hindujumalat ovat sydäntäni lähellä, <3. Tuo nimenomainen kuva on muuten tulevasta ulkoasusta kotisivuillani, heh. Kaunis ja ihana on muuten sinunkin avasi!

Oi, minä niin kovasti tahtoisin lukea mielettömän paljon tätä lisää...
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Mielettömän paljon?
Ei tätä olisi kuin yksi luku, mutta voin kirjoittaa uudestaan, yrittää tehdä paremman, mutta odotetaan nyt ensin betan vastausta.

Kiitos, minkin pidän avastani ja rakastan hindujumalia.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Saamarin loftis *manausta*
Meni poistamaan 2 lukua (vai yhden?), mutta tässä ne kuitenkin ovat.

”Miksi te teette tämän sydämelleni?” kuulin kuiskauksen.
Tunsin äänen, se oli täynnä tuskaa, täynnä menetystä.
”Te ette ole oikea.” kuiskasin ja katsoin miehen silmiin.
Tunsin taas saman katseen kuin aikaisemmin, katseen joka oli täynnä epätoivoa, surua.
”Kuka on teille oikea?” hän kuiskasi tuskastuneesti.
Kyyneleet vierivät poskilleni, halusin uskoa, mutta en voinut.
”Hän, joka on aina luonani.” kuiskasin ääni väristen. Katsoin miehen silmiin, mutta hän käänsi katseensa hetkeksi pois, aivan kuin minäkin aikaisemmin.
”Minä olisin aina luonanne, loppuun asti.” hän sanoi ja käänsi kasvonsa takaisin omiani kohti.
”En voi rakastaa olematonta.” Kuiskasin ja pistin käteni hänen lämpimän kätensä päälle, puristin sitä vielä viimeisen kerran.
”Te lävistitte sydämeni miekallanne ja nyt te väännätte sitä haavassani. Eikö rakkauteni teitä kohtaan riitä? Sanokaa mitä haluatte!” hän huusi selälleni kävellessäni pois, pois valosta, pimeyteen.
Heräsin omaan huutooni, omaan tuskaani.
Päässäni kaikuivat yhä Faramirin kuiskaukset, hänen huutonsa oli syöpynyt mieleeni.
Painoin pääni seinään, se ei ollut viileä vaan lämmin, aivan kuten Faramirin käsi oli ollut.
Katsoin ulos ikkunasta, suuret tähdet loivat utuisen valon paksujen pilvien takaa.
Tiesin, että toivoa ei enää ollut, kaksi puolituista oli luultavasti eksynyt matkallaan. Tai he olivat jääneet kiinni ja nyt heitä kidutettaisiin.

Olin kerran kokenut sen, olin kokenut menetyksen.
Kuinka tuoreena se olikaan mielessäni, kirveli ikuisesti eikä jättänyt rauhaan.
”Me teemme omat ratkaisumme, mutta mitä niistä seuraakin, sitä emme tiedä, voimme vain toivoa.”
Ne olivat setäni sanat, jotka hän sanoi Helmin syvänteessä. Hän piteli käsiäni omissaan, painoi otsani omaansa vasten ja kuiskasi ne sanat.
Ne olivat viisauden sanoja, sanoja, jotka isät sanoivat pojilleen ennen kuin nämä lähtivät taisteluun.
He uhrasivat omat poikansa toivon tähden, mutta toivoa ei enää ollut.
Puutarhaan kannettiin joka päivä uusia haavoittuneita, kentillä kohosivat joukkohaudat, mutta silti useimmat ruumiit makasivat edelleen usvaisilla kentillä saamatta lepoa.
Yöt olivat tuskaa, jos oli oikein hiljaa, pystyi kuulemaan jonkun miehen kärsimykset, hänen huutonsa hänen nähdessään painajaisia.

Olisin yhtä hyvin voinut lähteä, jättää kaiken taakseni ja kohdata vihollisen joukot monien muiden tavoin, olisin voinut korvata kaikkien rakkaitteni kärsimykset, mutta jokin esti minua.
En ollut saanut harhaa mielestäni, kuinka ne sanat olivatkaan sattuneet, kuin nuolet olisivat lävistäneet sydämeni, nuolet, joita oli tuhansia.
Saatoin yhä muistaa noitakuninkaan, mutta muisto eli vain painajaisissani.
Faramir, hän oli mennyttä, yksi rikkonainen muisto, muisto joka kuului unohtaa.
En ymmärtänyt, miksen lähtenyt, täällä minulla ei ollut mitään, vain surua ja kärsimystä.
Tunsin olevani kahlittu, kuin olisin vetänyt raskaita ketjuja perässäni.
Halusin taistella, kohdata kuoleman ja voittaa sen, aivan kuten viimeksikin.
Nousin sängyltäni ja kävelin ovelle. Nostin käteni ovenkahvan yläpuolelle, mutta en koskettanut sitä.

Epäröin, mietin tulevaa, elämääni sotilaana, Rohanin kylmänä miekankäsittelijäneitona.
Mitä elämäni tulisi olemaan jos perääntyisin?
Kärsimystä, pettymyksiä ja kahleita, sitäkö todella halusin? Heräisin joka aamu ja katsoisin taistelukentille, satoja ruumiita, kymmeniä joukkohautoja, palavia kasoja. Yöllä kuulisin muiden kärsimykset ja tuntisin tuskan. Avasin oven, olin tehnyt päätökseni. Kohtaan kuoleman silmästä silmään, kestän loppuun saakka.
Laskeutuessani portaita tunsin kylmyyden, tunsin pelon, joka etsi tietä mieleeni, mutta en antanut sen kohdata suruani, koska yhdessä ne olisivat voittamattomat.
Kävelin kiireesti kohti talleja, tiesin missä ne olivat, olin nähnyt ne kivun sumentamin silmin.
Hevoset hirnahtelivat, mutta kuiskasin niille rauhallisesti, ettei olisi mitään hätää.
Satuloin lähimmän hevosen, otin miekkani huotrasta ja katsoin sitä.
Sen kiiltävä pinta muistutti minua liikaa Aragornin silmistä, hän oli sentään todellinen, mutta hän rakasti toista.
Muistin yhä sen illan joka oli täynnä pelkoa ja odotusta, Aragorn kertoi minulle sodasta, miekkailusta.
Olin pyytänyt häntä kertomaan jotakin itsestään, mutta hän oli muuttunut omituiseksi.
Hän oli ottanut käteni omiinsa ja sanonut kuuluvansa toiselle. Hän oli tiennyt tunteistani.
Olisin rakastanut, mutta hän hylkäsi rakkauteni toisen, luultavasti kauniimman takia. En ollut riittänyt hänelle.
Riitin vain vanhoille muistoille, ne leikkivät kanssani, tekivät pilkkaa ja satuttivat tahallaan.
Pistin miekan takaisin huotraansa ja kävelin hevosen luo, silitin sen turpaa ja painoin pääni sen kiiltävää ihoa vasten.

”Matka tulee olemaan pitkä ystäväiseni”, kuiskasin ja siirryin hevosen viereen, pistin jalkani jalustimelle ja ponnistin itseni ylös.
Hevonen hirnahti, kuiskasin sille, ettei olisi mitään hätää, mutta yhtäkkiä kuulin puhetta.
Kaksi miestä puhui tallin ulkopuolella. He puhuivat sodasta, menetyksistä.
”Kentillä kuolleita on tuhansia”, sanoi möreä-ääninen mies melkein kuiskaten.
”Tuhansia ellei kymmeniätuhansia ja lisää uhreja tulee koko ajan”, sanoi toinen mies, jonka ääni oli kuin silkkiä, kuin hän olisi leikkinyt sanoilla ja saanut ne kuulostamaan iloisilta.
Tunsin kivun, se pyyhkäisi ylitseni saaden minut voimaan pahoin.
Kaikki murheeni tuntuivat yrittävän hukuttaa minut, en saanut henkeä ja minua huimasi.
Olin salannut tuskani jonka olin kokenut, piilottanut sen vahvan muurin toiselle puolelle tietämättä, että vielä joskus se saattaisi murtaa muurin ja päästä vapaaksi.
Laskeuduin alas hevosen selästä, tunsin maan suorastaan keinuvan jalkojeni alla.
Kuulin kuinka miesten askeleet seisahtuivat oven eteen, kuulin kuinka ovi narisi kun se avattiin.
Pidin terveellä kädelläni palkista kiinni, yritin tarkentaa katsettani lattiaan, mutta kyyneleet samensivat silmäni.
Miehet astuivat sisään, he lopettivat puhumisen heti kun näkivät minut.
”Onko teillä kaikki hyvin?”, möreä-ääninen mies kysyi huolestuneena.
”Kaikki on hyvin, olen vain väsynyt”, sanoin.
Yritin pitää ääneni tasaisena, mutta se tärisi, samoin käteni.
”Voimme viedä teidät parannuksen puutarhaan, parantajat osaavat helpottaa oloanne”, toinen sanoi.
”Olen ollut siellä jo, kiitos vain”, sanoin, mutta en maininnut, että lähdin sieltä ennen kuin olisin saanut.
Päästin irti palkista ja yritin seistä pystyssä omin voimin, mutta en pystynyt.
Horjahdin hieman, toinen mies syöksyi luokseni ja piti vahvoilla käsillään kuihtuneesta vartalostani kiinni.
”Menen hakemaan parantajan, pidä häntä sen aikaa hereillä, Gleomyr”, möreä-ääninen mies sanoi kääntyen saman tien poispäin.
Kuulin hänen askeleensa kivisillä kaduilla.
Toinen mies puhui pehmeällä äänellään, hän yritti pitää minua hereillä, mutta väsymys painoi harteillani.
Ääni löysi tiensä mieleeni ja kuiskutteli sille suloisia sanojaan, aivan kuten kuolema joskus aiemmin, mutta silloin en ollut vastannut kutsuun, en vaikka se oli kuinka viettelevä.
Nyt ääni kuitenkin sai minut uskomaan, mitä se ikinä sanoikin. Olin luovuttanut, en jaksanut enää pyristellä vastaan, en enää kaikkien näiden vuosien jälkeen.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Hyvä, että sulla pysyi nuo tallessa, Laura. Mun A/É ficcini hävisi bittitaivaaseen, koska mun tuurillani kovalevyllä oli virus, joka vaati radikaalin operaation eli tyhjennyksen (kiitos vuokraemäntäni pojalle, joka sattui olemaan paikalla ja joka on tietokonenero). Kaikki mitä olin D-asemalle tallentanut meni eilen sen sileän tien ja toivoin, että ne pysyisivät edes täällä tallessa. Eivät tietenkään pysyneet! *sniff* No, vielä on toivoa, että levykkeillä on tallella edes osia.
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Eikä! *itkee*

Se oli ihana ficci ja sain siitä inspiraatiota, mutta nyt se on tiessään
*lyö nyrkkinsä seinän läpi ja kiroilee samalla*
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

A/N Delly jaksoi betata, ylistäkää häntä.


Suljin silmäni ja vajosin pimeyteen, kuulin vielä Gleomyriksi kutsutun miehen hätäiset huudahdukset, mutta ne kuuluivat jostain kaukaa.
Tunsin kuoleman levittyvän päälleni, tunsin sen kylmän kosketuksen sydämessäni, mutta en välittänyt.
Enää muutama kivun ja muistojen täyttämä hetki niin olisin kuollut, unohdettu.
Elin uudelleen kaikki hetket jolloin toivo oli menetetty, tunsin kivun, tunsin ja näin kaiken aina vain uudelleen.
Huusin, mutta ketään ei ollut kuulemassa tuskaani, itkin, mutta ketään ei ollut pyyhkimässä kyyneleitäni pois.
Vaelsin yksin autioilla mailla, kuihduin hetki hetkeltä enemmän, kohta minua ei olisi.
Kohtasin menneisyyteni varjot yksi kerrallaan, tunsin taas kuinka ne olivat vieneet osan saaliistaan, osan sydämestäni.
Istahdin simbelmyniën peittämälle kummulle, katsoin jonnekin kauas, oletin näkeväni hahmon, mutta tuuli vei sen mukanaan.
”Théodred”, kuiskasin, mutta tuuli vei sanani, se vei ne kenties vuorten yli pohjoiseen.
Pistin käteni polvieni ympärille, nojasin päälläni polviini ja katsoin sivulleni.
Jostain kaukaa oli tulossa tummia pilviä, ne vyöryivät vuorten yli kuin laineet merenrantaan.
Pilvet olivat harmaita, ne peittivät pienen metsän alleen luoden ankean näkymän.
Jos katsoi tarkasti, saattoi huomata että metsän yläpuolella satoi pieniä kiiltäviä sadepisaroita, saatoin melkein kuulla niiden osuvan lehtiin.
Katsoin hiljaa kuinka aurinko peittyi paksujen pilvien alle, olin tehnyt niin koko elämäni, olin vain katsonut kuinka Rohanin ylle muodostui varjo, aivan kuten mieleenikin.
Nousin seisomaan, ravistin kaikki valkoiset kukat tummasta puvustani ja silmäilin maisemaa.
Korviini kantautui meren kohinaa, se kuului takaani.
Haistoin meren suolaisen tuoksun, ummistin silmäni ja kuvittelin itseni meren äärelle.
Kerran olin nähnyt sen, kuullut kohinan ja nähnyt valkopäiset laineet, mutta se oli silloin kuin olin lapsi, nuori ja ymmärtämätön.
Avasin silmäni, katsoin vuoria, avaraa maata, ikuisuutta.
Kävelin eteenpäin, pois meren luota, vuorille.
Tuuli heilutti kuolleita ruohonkorsia ja pöllytti hiuksiani, kohensin huivin paikkaa harteillani, tuulenvire oli kylmä.
Kävelin rauhallisin askelin kohti vuoria, saatoin kuulla yhä meren kohinan ja laineiden liplatuksen, mutta en välittänyt, kotini olisi vuorien luona, ei merenrannalla.
Katsoin määränpäähäni, niin kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä.
Vilkaisin sivulleni, katsoin aurinkoa joka oli jo melkein paksujen pilvien peitossa, laskin pääni ja katsoin maahan, mutta jatkoin kulkuani.
Mustan pukuni helma liehui tuulessa joka oli yltynyt pilvien peittäessä auringon.
Nostin mustan huivini pois harteiltani ja katsoin kuinka tuuli riepotteli sitä pitäessäni sitä kädessäni.
Lopulta tuuli vei huivini, se leikki sillä ja johdatti sen merelle, sinne minne minäkin kuuluisin.
Katsoin surullisesti kuinka tuuli kidutti mustaa huivia, mutta käännyin lopulta ympäri ja jatkoin matkaani.
Kävelin kauan, melkein ikuisuudelta tuntuvan ajan, mutta todellisuudessa olin kävellyt liian vähän.
Vuoret lähenivät, olin melkein metsän laidalla, mutta pysähdyin.
Erotin yksinäisen ratsastajan jonka hevonen kantoi Rohanin tunnuksin somistettua satulaa.
Hän kehotti ratsunsa laukkaan ja suuntasi kulkunsa luokseni.
Katsoin hetken ratsun sulavia liikkeitä, sen lihasten työtä ja sen kiiltäviä mustia silmiä.
Ratsastaja ja ratsu lähenivät, mutta vasta muutamien metrien päässä minusta ratsastaja pysäytti hevosen ja hyppäsi sen selästä maahan.
Ratsastaja käveli luokseni, mutta pysähtyi askeleen päähän, hän riisui kypäränsä.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Tricardon
Pehmomato
Viestit: 489
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 11:46 am
Paikkakunta: Espoo

Viesti Kirjoittaja Tricardon »

Kaunis luku. Tosin, saako nillittää?
[i:7e0c8c9a3b]Aika kulkee, kellot laukkaa
monta raukkaa, hauta haukkaa
Ennen iltaa, siis kulje siltaa
mut varo murhamiesten kiltaa
Varo liittymästä heihin
jotka usko eivät enää mihinkään[/i:7e0c8c9a3b]

CMX / Melankolia
Vastaa Viestiin