Parannuksen puutarha

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Sorrow
Örkki
Viestit: 21
Liittynyt: Ke Tammi 14, 2004 2:56 pm

Viesti Kirjoittaja Sorrow »

Minä tosissani rakastan tätä ficciä. Kirjoitat mielettömän kauniisti, kuvailet tunteita, maisemaa ja kaikkea kamalan ihanasti, juoni on mielenkiintoinen ja kaunis. Onhan tähän tulossa vielä jatkoa?
Juttaa
Örkki
Viestit: 69
Liittynyt: Ti Tammi 06, 2004 4:49 pm
Paikkakunta: Gondor, keskellä ei mitään.

Viesti Kirjoittaja Juttaa »

Kuvailet tosi hienosti. Tykkään tästä todella.
Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Liittyy ylistyskerhoon! Voi Laura, sä ymmärräkään miten kaunista sun tekstisi oikeasti on!
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Kiitos paljon *kumartaa*
Nillittää saa, aivan vapaasti, mutta turhia "tämä on niin syvältä"-kommentteja en haluaisi saada.


”Théodred!”, huudahdin ja juoksin hänen syliinsä.
”Éowyn”, hän sanoi pehmeästi ja kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni, sitten hän nosti minut ilmaan ja pyöritti hetken.
Hymyilin enkä välittänyt pienistä kyyneleistä joita tipahteli poskilleni, katsoin hänen silmiinsä joista suorastaan loisti välittäminen.
”Ikävöin itseni sairaaksi”, sanoin ja otin serkkuni käden omaani.
”Tiedän”, hän kuiskasi ja hymyili.
Halasin häntä uudelleen, tunsin taas turvallisuudentunteen ja nautin siitä, mutta pian mies päästi minusta irti.
”Tule, näytän sinulle erään asian”, hän sanoi ja otti kädestäni kiinni.
Hän johdatti minut hevosensa luokse ja auttoi minut sen selkään, sitten hän nousi taakseni istumaan.
Hän käänsi hevosen kohti merta, pois vuorilta ja karautti sen laukkaan.
Hevonen laukkasi avomaalla kuin tuuli, sen askelmat olivat pehmeitä, kuin sen kaviot eivät olisi osuneet maahan ollenkaan.
Ummistin hetkeksi silmäni ja kuuntelin hiljaa kaukaa kuuluvaa sateen ropinaa, se oli ihmeellisen rauhoittavaa, tunsin häilyväni unen rajamailla.
”Lepää hetki Èowyn, tässä maailmassa ei ole painajaisia, vain suloisia unia ja onnellisia muistoja”, Théodred sanoi kuiskaten korvaani.
Painauduin tiiviimmin hänen lämmintä vartaloaan vasten, painoin pääni hänen rinnalleen ja nukahdin.
Heräsin kuiskauksiin, helliin sanoihin jotka ilmoittivat meidän olevan perillä, sanoihin jotka serkkuni sanoi.
Avasin silmäni ja katsoin serkkuni ruskeisiin silmiin, jopa hänen silmänsä hymyilivät.
Hän hypähti maahan ja nosti minut varoen hevosen selästä, hän piti lantiostani kiinni hellästi.
Vaikka Théodred olikin serkkuni, hän oli minulle hyvin rakas, olin elänyt hänen läheisyydessään melkein koko elämäni, tunsin hänet paremmin kuin hänen isänsä, setäni.
Hän oli aina ymmärtänyt, ollut luonani kun häntä eniten kaipasin, lohduttanut minua kun Rohanin ylle lankesi varjo ja uskoutunut minulle ja minä hänelle.
Olimme sielunveljiä, niin samanlaisia, mutta kuitenkin niin erilaisia.
Hän piti kädestäni kiinni kävellessämme merenrantaan, hän hymyili ja katsoi välillä minua.
Hymyilin itsekin, olin onnellinen, sain olla taas serkkuni kanssa, enää minun ei tarvitsisi menettää häntä.
Kävelimme merenrantaan ja katsoimme valkopäisiä laineita, jotka vyöryivät rantaan hiljalleen.
”Siitä on kauan”, Théodred sanoi ja katsoi hajamielisenä merelle, muistot olivat täyttäneet hänen mielensä.
”Aivan liian kauan”, sanoin ja katsoin häntä hymyillen.
Mies hymyili, mutta muuttui yhtäkkiä vakavaksi.
”Éowyn, olen ihmetellyt oloasi täällä, sinun aikasi ei ole vielä, joten miksi tulit tänne?”, hän kysyi ja katsoi merelle.
”Minulla ei ole enää mitään syytä elää, olen käynyt taisteluita, huolehtinut kuninkaasta joka on nyt kuollut, olen elänyt elämäni ja haluan kuolla nuorena ja voittajana, en vanhana ja sairaana.”
”Entä rakkaus?”, Théodred kysyi ja katsoi surullisesti silmiini.
Vatsassani muljahti, sydämeni jätti lyöntejä väliin, tunsin taas yhden muiston.
”Ei sitä ole, ei ole ketään”, sanoin ja pudistin päätäni.
”Miksi hän sitten on valvonut vuoteesi äärellä kaikki yöt ja päivät odottaen heräämistäsi?”, mies sanoi ja käänsi katseensa meren pinnalle.
”Hän on vain kuollut muisto, ajatus joka piinaa minua ja varjo, joka syöpyy mieleeni.”
”Ei Éowyn, sinä teet hänestä varjon, ajatuksen ja vanhan muiston. Hän rakastaa sinua, rakastaapa hyvinkin, mutta sinä et hyväksy ajatusta että joku saattaisi rakastaa sinua vilpittömästi.”
”Miksi hän aina hälveni pois, juuri silloin kuin olisin häntä eniten kaivannut?”, kysyin ja käännyin ympäri.
Théodred otti kädestäni kiinni ja esti lähtemiseni.
”Näit sen minkä halusit nähdä, mutta voit toteuttaa sen myös oikeasti”, hän sanoi ja katsoi silmiini.
”En voi, hän ei huoli minua”, sanoin ja pudistin päätäni.
”Älä viitsi Éowyn! Etkö näe selvästi? Sinä tapat tuon miehen suruun ja yksinäisyyteen”, hän huudahti.
”En voi mennä enää takaisin, olen nyt täällä”, sanoin ja pieni kyynel vierähti poskelleni.
Théodred astui lähemmäs ja pyyhki kyyneleeni.
”Kuten sanoin, aikasi ei ole vielä”, hän sanoi hymyillen.
”En halua lähteä pois luotasi”, kuiskasin ja halasin häntä.
Hän kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni ja halasi kauan.
”Olen aina luonasi”, hän kuiskasi korvaani ja perääntyi.
Katsoin häntä ihmeissäni, mutta huomasin liian myöhään.
Sumu täytti hitaasti maan, se kietoutui ympärilleni ja sai minut nukahtamaan.
”Tapaamme vielä”, kuulin Théodredin kuiskaavan, mutta sitten en kuullut enää mitään.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Voi Laura, tämä on niin kaunista. Paras koskaan lukemani ficci loftiksessa. Thèodred on aivan ihana, kudot taitavasti mukaan uusia hahmoja.

Anna heidän saada toisensa! Minä pyydän.
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Elenloth kirjoitti:Paras koskaan lukemani ficci loftiksessa.
Et voi olla tosissasi! Ei tämä nyt niin hyvä voi olla *punastuu*

Anna heidän saada toisensa? *myhäilyä* sen näkee sitten.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

A/N Delly, jumalatar, betasi. Kiitos siitä.
Kommenttia vain.

Heräsin yöllä huoneeni sängystä, tuijotin hiljaa valkoista kattoa joka hohti himmeästi.
Katseeni kiersi huoneen ympäri, lopulta katsoin sängyn vierelle.
Faramir nukkui, hänen päänsä nojasi hänen käsiinsä, jotka olivat sängyn laidalla.
Katsoin häntä hymyillen, hän oli sittenkin luonani.
Katsoin kuinka hän hengitti, katsoin hänen hiekanvärisiä hiuksiaan, jotka olivat valahtaneet hänen kasvojensa eteen.
Nousin istumaan, mutta Faramir ei herännyt, hän oli valvonut liikaa takiani.
Silitin hymyillen hänen hiuksiaan, yhtä hellästi kuin äiti lapsensa hiuksia tämän nukkuessa.
Hyvin hitaasti hän avasi siniset silmänsä ja hymyili väsyneesti.
”Olette hereillä”, hän sanoi haukotellen.
”Niinpä taidan olla”, sanoin hymyillen ja otin hänen kädestään kiinni.
Emme puhuneet mitään hetkeen, kenties sanoja ei tarvittu.
”Faramir, minä..”, aloitin, mutta hän pisti sormensa huulilleni.
”Älkää puhuko, nukkukaa tämä yö”, hän kuiskasi hymyillen.
”Oletteko luonani herätessäni?”, kysyin ja painoin pääni tyynylleni.
”Olen”, hän kuiskasi ja painoi huulensa kämmenselkääni vasten.
”Nukkukaa Éowyn Rohanin neito, nukkukaa”, hän kuiskasi ja silitti poskeani hellästi.
Painoin kädelläni hänen kätensä poskeani vasten ja suljin silmäni.
Kuulin kuinka hän painoi päänsä kätensä päälle, kuulin hänen hengityksensä ja tunsin hänen katseensa vielä kauan ennen kuin vajosin uneen.

Heräsin aamulla siihen, että Faramir kiusoitteli kuljettamalla ruohonkortta kasvoillani.
Hymyilin ja avasin silmäni, kohtasin miehen katseen, hän hymyili ja kutitti nenänpäätäni ruohonkorrella.
”Huomenta”, sanoin ja nousin istumaan sängylleni.
”Puutarhassa on kaunista, mutta kauniimpaa olisi, jos olisitte siellä”, Faramir sanoi hymyillen.
Tunsin vienon punan kohoavan kasvoilleni, laskin käteni peitolle ja katsoin huoneenovea.
”Onko teillä kaikki hyvin?”, mies kysyi huolestuneena.
Käänsin kasvoni hänen kasvojansa päin ja hymyilin vienosti.
”Kaikki on nyt hyvin”, sanoin ja laitoin käteni hänen poskelleen hetkeksi, mutta sitten laskin sen peiton päälle.
Valehtelin, kaikki ei ollut hyvin.
Tunsin olevani taas häkissä, tunsin taas pitäväni raskaita ketjuja käsissäni ja jaloissani.
Pieni, yksinäinen kyynel vierähti poskelleni kun katsoin ovea, en pääsisi pois, tuskin ikinä.
Faramir pyyhkäisi kyyneleeni pois ja halasi minua pitkään.
Hän suuteli pehmeillä huulillaan otsaani ja kuiskasi korvaani helliä sanoja.
Puristin hänen paitaansa käsieni välissä, tunsin jonkun kiskovan minua pois hänen luotaan, mutta en halunnut mennä, en vielä.
”Kertokaa mitä niin kovasti pelkäätte, voin ymmärtää ja kenties auttaa”, hän kuiskasi hiljaa ja katsoi silmiini joissa tulvivat kyyneleet.
”Ette te voisi ymmärtää”, sanoin ja pudistin päätäni.
Kuivasin kyyneleeni kasvoiltani ja katsoin hiljaa ovea.
”Ehkä en, mutta voin aina yrittää”, mies sanoi pitäen kädestäni kiinni.
”Näettekö tuon oven?”, kysyin ja katsoin sitä hiljaa.
Faramir nyökkäsi ja katsoi ovea, mutta käänsi pian katseensa takaisin minuun.
”Näen sen, mutta en ymmärrä mitä tarkoitatte puhuessanne siitä”, hän sanoi ja katsoi silmiini.
”Tuo ovi pitää minua täällä, eikä päästä ulos. Näkymättömät kahleet puristuvat jalkojeni ja käsieni ympärille ja estävät pääsyni ulkomaailmaan. Tuo ovi sulkee minut sisäänsä kuin häkkilinnun.”
”Te pelkäätte häkkiä, olette kuin taivaan lintu jolta on riistetty vapaus. Te haluatte ulos”, mies sanoi kysyvästi.
Nyökkäsin ja katsoin häntä silmiin, hän hymyili vienosti ja katsoi ovea.
”Te voitte päästä ulos ja pääsettekin”, hän sanoi ja katsoi hymyillen silmiini.
Pudistin päätäni ja sanoin:
”En ole vielä löytänyt keinoa lentää kaltereiden välistä.”
Hän naurahti ja katsoi hymyillen ovea.
”En ymmärrä miksi nauratte”, sanoin ja irrotin käteni hänen kädestään.
”Ketjut ovat vain mielenne tuotetta, voitte päästää irti jos todella haluaisitte”, hän sanoi ja puristi hellästi kättäni.
Olin hiljaa, en pystynyt sanomaan mitään vastaan, en jaksanut.
Siirryin istumaan sängyn reunalle ja katsoin puisia lautoja.
Kosketin varpaillani lattiaa, se oli kylmä, yhtä kylmä kuin Rohanin tuulet jotka matkaavat päiviä hiipumatta tasangoilla.
Nousin hitaasti ylös, Faramir tarttui kädestäni kiinni, etten kaatuisi.
Kävelin hyvin hitaasti eteenpäin, kohti ovea.
Katsoin ovea, tunsin palavani sisältäpäin, tunsin vihan joka vain kasvoi.
Katsoin sitä kuin vihollista, silmästä silmään, haluten vain kostoa.
Suoristin selkäni ja kävelin nopeammin, päästin Faramirin kädestä irti.
Puolessavälissä matkaa kuitenkin kaaduin, mutta Faramir otti vartalostani vahvoilla käsillään kiinni ja piti minua hetken käsillään.
Katsoin hänen sinisiä silmiään, saatoin hukkua hänen silmiinsä, tunsin humaltuvan hänen katseesta.
Hän nosti minut varovasti takaisin jaloilleni, mutta katsoin häntä yhä.
Hän astui askeleen lähemmäs ja silitti hellästi poskeani.
”Yrittäkää toki uudelleen, kyllä te osaatte rikkoa kalterit”, hän kuiskasi ja nyökkäsi ovelle päin.
Käännyin ympäri ja tunsin lämpimän kosketuksen kädessäni, Faramir piti kädestäni kiinni.
Kävelin hitaasti eteenpäin, en halunnut kaatua, vaikka halusinkin tuntea Faramirin pitävän minua sylissään.
Pääsin vihdoin oven luokse ja nostin käteni kahvan yläpuolelle, mutta en uskaltanut avata sitä.
Katsoin Faramiria, joka oli vieressäni, hän puristi kättäni hellästi ja hymyili.
Hymyilin takaisin ja painoin käteni kylmän kahvan rautaiselle pinnalle.
Pinta oli kylmä, aivan kuten lattiat tai Rohanin tuulet, liian kylmä.
Avasin oven ja kävelin ulos, kevyt tuulenvire tervehti minua portaiden luona.
Kuljetin kättäni puisen kaiteen pinnalla, se oli yhä samanlainen, sileä ja viileä.
Faramir käveli portaat alas kanssani, hän pelkäsi minun kaatuvan.
Alhaalle päästyäni katsoin puutarhaa, katsoin kukkia ja köynnöksiä jotka kiemurtelivat seinillä, kaikki oli niin kuin muistinkin.
Käännyin ympäri ja katsoin Faramiria, hän katsoi takaisin hymyillen.
Kävelin hänen luokseen ja seisoin aivan hänen vierellään.
”Pääsin ulos”, sanoin ja katsoin hänen silmiinsä.
Hän nosti minut hetkeksi ilmaan ja pyöritti, sitten hän päästi minusta irti ja katsoi silmiini.
Hiljaisuus oli rikkumaton, saatoin jopa kuulla hänen sydämensä sykkivän, hänen hengityksensä.
Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja hän kietoi käsivartensa ympärilleni.
”Kiitos”, kuiskasin ja katsoin hänen silmiään.
Hän hymyili ja suuteli käteni selkämystä.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Juttaa
Örkki
Viestit: 69
Liittynyt: Ti Tammi 06, 2004 4:49 pm
Paikkakunta: Gondor, keskellä ei mitään.

Viesti Kirjoittaja Juttaa »

Ehdottomasti yksi parhaista ficteistä joita olen lukenut. Tämä on mahtava.
Delly
Lady Antiangst
Viestit: 1082
Liittynyt: Ti Tammi 06, 2004 2:07 pm
Paikkakunta: Vantaa

Viesti Kirjoittaja Delly »

*jumalatar palvoo omaa jumalatartaan*

Gaah. Mee rakastan tätä ficciä. Ja sain tästä inspiraatiota Kulkusiin, siihen siun ja Faramirin kohtaukseen. Jos en olisi betannut tätä ficciä juuri ennen kuin kirjoitin sen, siinä olisi lukenut "Laura virnisti, pudotti veitsensä, suukotti pikaisesti Faramiria ja juoksi nauraen tiehensä jättäen Faramirin tuijottamaan ikionnellisena jälkeensä" sen nykyisen sijasta. X)

Ihk. Meikä saa jatkaa betaamista.
And so they lived happily ever after.
- The End -

Vuoden Loftisficcaaja '04, '05 ja '06 + Suloinen '07 ja '09 + Pippin '10 \o/
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Aivan ihanaa...onnellinen loppu tai jatko ainakin! Hurjan kaunista. Minä en osaa sanoa muuta, sillä rakenteleva palaute on huumaantunut tekstisi laadusta ja visertelee rakkauslauluja pääni päällä (tällä yksilöllä on siivet).
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

A/N tähän tämä nyt sitten loppuu.
Jos saisin vielä kommentteja tähän, olisin iloinen.

Kävelimme hetken puutarhassa, katsoimme kukkia ja pidimme toisiamme kädestä.
Katsoimme aina välillä hymyillen toisiamme, Faramir kertoi minulle itsestään aina vain enemmän.
Halusin kuulla hänen puhuvan ihanalla äänellään, halusin tuntea kuinka hänen sanansa saivat minut värisemään.
Istahdimme puupenkille, se oli sama penkki jolla olin joskus kertonut Faramirille, etten hyväksyisi hänen rakkauttaan, koska hän ei ollut oikea, vain varjo.
Katsoin maahan, hiukseni olivat valahtaneet kasvojeni eteen, ne peittivät tuskan, joka johtui muistosta.
Olimme aivan hiljaa, ulkoa kuului vain vaimeasti kaupungin päivittäinen melu.
Faramir oli kumartunut nojaamaan kyynärpäillään polviinsa, hän katsoi jonnekin kauas, ilmeisesti hänkin muisti.
”Faramir, minä...”, aloitin, mutta en pystynyt sanomaan mitään, en edes pyytämään anteeksi.
Mies käänsi kysyvän katseensa minuun, katsoin hänen silmiään, ne olivat sameat, sameat epätoivosta.
Avasin suuni, mutta suljin sen sitten, en osannut sanoa mitään.
Faramir katsoi minua, hänen katseessaan oli niin paljon epätoivoa, tuskaa ja menetyksen surua.
Häneen katsominen teki minut vielä sairaammaksi, en halunnut nähdä häntä tuollaisena.
Käänsin katseeni pois, katsoin köynnöksien peittämää seinää.
Katsoin hiljaa kuinka auringon pieni säde vaihtoi paikkaansa seinällä, kohta sekin ehtyisi pilvien alle.
Katsoin Faramiria, hänen hiuksensa olivat valahtaneet hänen kasvojensa eteen, hän mietti jotain, ehkä veljeään joka oli kuollut.
Hän näytti niin surulliselta, toivonsa menettäneeltä, olisin tehnyt mitä vain jotta hän hymyilisi taas.
”Sureminen ei tuo häntä takaisin”, sanoin ja katsoin suoraan eteeni.
Mies kohotti katseensa ja katsoi minua ihmetellen, mutta sitten hän katsoi maahan.
”Hän oli hyvä veli”, hän sanoi ja huokaisi.
”Tiedän”, sanoin ja laskin käteni hänen kätensä päälle.
Hiljaisuus oli tuskaa, tiesin mitä sanoisin, mutta sanat vain katosivat mielestäni.
Hyvin hiljaa pieni auringonsäde ehtyi, melu kaupungissa voimistui, pimeys oli saanut vallan.
Kuuntelin hiljaa kaupungin ääniä, lasten itkua, naisten rukouksia ja vanhusten hätääntynyttä puhetta.
Nousin seisomaan ja kävelin hiljaa ikkunan luokse, katsoin kaupunkia, sen kivisiä katuja ja seiniä.
Äkkiä säpsähdin, tunsin lämpimän kosketuksen vyötäisilläni, Faramir oli tullut taakseni ja kietonut käsivartensa ympärilleni.
”Minä pelkään, Faramir”, sanoin ja kiedoin omat käteni hänen käsivarsiensa päälle.
”Sitten meitä on kaksi”, hän kuiskasi hiljaa ja katsoi ulos ikkunasta.
Seisoimme ikkunan luona kauan, tunsimme toistemme lämmön, kohtasimme yhdessä pelon.
Haukottelin ja värisin hieman, olin niin väsynyt, että olisin voinut nukkua heräämättä ollenkaan.
Sivelin sormellani hänen kättään, nojasin päälläni hänen rintaansa ja katsoin hiljaa ulos.
Hiljalleen pienet sadepisarat aloittivat tanssinsa kivikatuja ja ikkunaa vasten.
Puutarhaankin satoi, mutta vain vähän.
Poskelleni tippui sadepisaroita, mutta Faramir huomasi ne ja pyyhki ne kädellään pois.
”Pitäisiköhän meidän mennä sisälle, sade yltyy pian”, Faramir kuiskasi hellästi korvaani.
Suljin silmäni ja kuuntelin sateen ropinaa ikkunaa vasten, se oli rauhoittavaa, mutta en voinut kieltäytyä lämpimästä huoneesta ja peitosta.
Nyökkäsin ja Faramir nosti kätensä vyötäisiltäni, mutta ei silti irrottanut otettaan kädestäni.
Kävelimme hitaasti portaat ylös ja sitten huoneeseeni.
Minua epäilytti avata taas häkinovi, mutta ajatus, että Faramir olisi luonani, helpotti oloani.
Avasin huoneenoven, huoneessa oli pimeää ja siellä oli viileää.
Painauduin Faramiria vasten, minun tuli yhtäkkiä kylmä.
Hän tarttui hellästi olkapäihini ja kuiskaili hiljaa lämmittäviä sanoja.
Kävelin sisälle huoneeseen, sytytin kynttilöitä ja katsoin hiljaa ikkunasta ulos.
Suuret sadepisarat hakkasivat ikkunaa, seinät hohkasivat kylmyyttä ja lattia oli viileä.
Istuuduin sängylle ja katsoin ulos, mies käveli tuolille ja veti sen lähemmäs sängynreunaa.
Hän istuutui tuolille, täsmälleen minua vastapäätä ja piti käsiäni omiensa välissä.
Vedin peittoa hartioilleni ja katsoin hänen käsiään, silitin niitä hellästi omillani.
Hän hymyili, rakastin sitä kuinka hän hymyili saaden minutkin hymyilemään.
Katsoin lattiaa ja mietin, mietin sanoja jotka seuraavaksi sanoisin.
”Faramir, tiedättehän miten lähellä olin kuolemaa”, sanoin ja katsoin lattiaan.
”Tiedän, mutta olette onneksi vielä täällä”, hän sanoi ja hymyili hieman.
”Tiedättekö miksi olen yhä täällä?”, kysyin ja nostin katseeni, katsoin hänen silmiinsä.
”En tiedä”, hän sanoi pudistaen varovasti päätään.
”Te pidätte minua yhä täällä, pidätte käsiäni omissanne, kiedotte vahvat kätenne ympärilleni ja suojaatte minua pelolta. Joskus teette asioita joita ette huomaa, mutta ne merkitsevät paljon. Yhden elämän verran”, sanoin ja katsoin häntä.
Pieni kyynel vierähti poskelleni, mutta käänsin kasvoni ja katsoin tummaa lattiaa.
Faramir otti kasvoni käsiensä väliin ja suuteli hellästi otsaani.
Katsoin hänen silmiinsä, siniseen mereen johon olin hukkumassa.
”Rakastan teitä”, hän kuiskasi ja nojasi hitaasti päätään omaani kohti.
Suljin hitaasti silmäni ja näin taas meren, sen vaahtopäiset laineet jotka hakkasivat rantakivikkoa.
Hän painoi pehmeät huulensa hyvin varovasti omiani vasten.
Suudelma huumasi minut, en voinut lopettaa, halusin vain tuntea hänen huulensa omillani.
Nousin sängyltä, katsoin hiljaa miestä, joka nousi tuoliltaan ja työnsi sen kauemmas.
Nostin käteni hänen kasvojensa sivuille ja painauduin hänen vartaloaan vasten.
Hän hohkasi lämpöä jota en itse tuntenut, mutta jota itse tarvitsin.
Painoin hellän suudelman hänen huulilleen ja sivelin toisella kädelläni hänen selkäänsä.
Saatoin tuntea joka ikisen lihaksen ja painauman kämmentäni vasten.
Jossain kaukana ukkosti, kuulin vaimeat salamat ja aistin kipinät, myös sade rummutti hiljaa kattoa ja ikkunaa.
”Voiko maailmassa olla mitään lumoavampaa kuin rakkaus?”, sanoin ja painauduin miehen lämmintä vartaloa vasten.
”Voi”, hän vastasi ja painoi huulensa otsalleni. ”Te.”
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

*itkee hiljaa* Voi miten kaunis ficci ja kaunis lopetus! Minä palvon sinua, Laura..olet mestari kuvaamaan tunteita.
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!
Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Vau! Sillä ajalla, kun olin poissa, sinä olet saattanut tämän ihanaan, kauniiseen loppuun! Minä taltioin tämän ficin levykkeelle. En osaa selittää sitä, mutta tämän tunnelma on käsinkosketeltava ja saa ihoni kananlihalle. Faramir ja Éowyn ovat myös niin hyviä hahmoja, että ansaitsevat tulla kirjoitetuksi hyvään ficciin.

Kiitos, Laura!
Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Viesti Kirjoittaja Laura »

Kiitos Elen ja Liz.

Toivottavasti tämä oli tarpeeksi hyvä sinulle, Liz.

Minusta tämä meni jossakin vaiheessa aivan mössöksi, mutta en tiedä.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Juttaa
Örkki
Viestit: 69
Liittynyt: Ti Tammi 06, 2004 4:49 pm
Paikkakunta: Gondor, keskellä ei mitään.

Viesti Kirjoittaja Juttaa »

Osaat upeasti kuvailla tunteita ja tapahtumia. Todella hieno ja koskettava. Kun tätä lukee pysyy todella hyvin tunnelmassa.
Vastaa Viestiin