U-turn for better life!

Huumoria ja parodiaa yllin kyllin.

Valvojat: Andune, Ilona

Avatar
Thrior
Örkki
Viestit: 170
Liittynyt: Ke Heinä 06, 2005 6:47 pm
Paikkakunta: Mordor

U-turn for better life!

Viesti Kirjoittaja Thrior » Ke Heinä 06, 2005 8:22 pm

Title: U-turn for better life (ehkä vielä muutan tuon, koska ficci on kesken ja yleensä keksin otsikot vasta myöhemmin :roll:)
Rating: PG (saattaa nousta)
Genre: General/humor
Warnings: Kiroilua (varautukaa myös v-sanaan)
Disclaimer: Eli hahmot eivät (valitettavasti) kuulu mulle vaan Tolkienille
Summary: Mitäpä jos Sauron olisi voittanut sodan ja saanut ruumiinsa takaisin? Entä mitä tapahtuu kun hän huomaa muutamia vakavia ongelmia ja päättää keskellä kirkasta päivää tehdä "hienoisia" muutoksia?
A/N: Koska kyseessä on humoristinen ficci keskittyen pahispuolen hahmoihin, voittekin varmaan arvata, että esiintyy OOC hahmoja. Muutamia asiavirheitä saattaa myös esiintyä, mutta niistä en pahemmin ficin luonteen vuoksi jaksanut välittää.


Palautetta otetaan erittäin mielellään vastaan, sillä tämä on ensimmäinen kerta kun julkaisen kirjallisia tuotoksiani Internetissä. Postittelen tämän pätkittäin, sillä lukisin mieluusti palautetta ennen kuin pistän tulemaan lisää. Enjoy! :wink:


------------------------------------------------------------------------------

”Tämä juttu ei toimi.”

Sauronin alamaiset katsahtivat kummastuneina toisiinsa.

”Se ei vain toimi”, toisti Sauron vääntäytyen ylös valtaistuimeltaan ja laahustaen ikkunan ääreen.

Hän huokaisi antaen katseensa kiertää synkän Mordorin maan yllä, jonka pimeys laajeni yhä pidemmälle ja pidemmälle. Sormuksen sota oli ohi ja kääntynyt Mustan Ruhtinaan voittoon. Sauronin suunnitelmien mukaisesti kaikki vapaat kansat oli tapettu tai alistettu orjiksi lukuun ottamatta niitä harvoja, jotka piileskelivät vielä jäljellä olevissa koskemattomissa paikoissa. Nämä tosin tiesivät, että Sauronin käsi ylsi kauas ja tulisi tavoittamaan vielä heidätkin.

Sauron puraisi huultaan ja käännähti takaisin alamaistensa puoleen, jotka edelleen seisoivat kuuliaisesti rivissä hänen valtaistuimensa edessä.

”Näyttää siltä, että tällainen paska toimii vain elokuvissa ja kirjoissa”, hän ärähti kirvoittaen yhä hämmentyneempiä katseita.

Musta Ruhtinas marssi lähemmäksi ja tuijotti Noitakuningasta pistävästi silmiin vaikkei edes muistanut missä kohtaa tämän silmät sijaitsivat: ”Tiedätte kai mistä puhun?”

Noitakuningas ja muut pudistivat samanaikaisesti päätään.

”On siinä minulla alamaiset”, Musta Ruhtinas ärisi, ”Näette kai itsekin, että sen jälkeen kun voitimme sodan ja rupesimme terrrorisoimaan kaikkea elävää, ei mikään tässä kirotussa loukossa ole toiminut? Koemme kohta hyvin nolon lopun jollemme tee jotakin NYT HETI!”

”Öhm…voisitteko kenties tarkentaa?”, Sauronin Suu uskaltautui piipittämään jostakin Uvathan selän takaa.

Mustan Ruhtinaan silmät hehkuivat hänen kypäränsä raoista: ”Pässit! Olenko minä ainoa joka ymmärtää, että koittaa pian nälänhätä? Örkit tappavat eläimiä ja kasveja sitä mukaa kuin jaksavat syödä, mutta mikään ei uusiudu. Tulee vain lisää haisevia örkkejä, jotka jatkavat tätä pelleilyä ymmärtämättä lainkaan, että ovat menossa kohti omaa tuhoaan.”

Sauron tökkäsi Noitakuningasta rintaan sormellaan: ”Teitä aaveita tämä ei koske, sillä te onnelliset ette tarvitse mitään elääksenne.”

Hän silmäili kaikkia paikalla olijoita ja lausui entistä painokkaammin: ”Tulemme mitä luultavimmin todistamaan vielä joukkotappoja, kun typerät örkit alkavat syödä orjia ja toisiaan. Jos teillä on vähääkään järkeä päässänne, tiedätte mihin tämä noidankehä johtaa.”

Sauronin Suu raapi päätään mutisten: ”Kaikki potkaisevat tyhjää.”

”Aivan, ja kaikki vain siksi, koska me älykääpiöt emme tajua, että se kaikki ’Peitämme maan pimeyteen’ -löpinä on pelkkää satukirjoista lainattua paskaa. Totta hitossa minä haluan mieluummin olla Musta Ruhtinas kuin suutari, mutta näette kaikki itsekin, että se ei vain toimi. On yksinkertaisesti mahdotonta olla täyspahis.”

”Eli mitä siis ehdotatte?” Noitakuningas tiedusteli.

Sauron rojahti takaisin valtaistuimelleen jysäyttäen nyrkkinsä käsinojaan: ”Nyt loppui tuhoaminen ja tappaminen tähän paikkaan. Kyläläiset ja eläimet jätetään rauhaan ja aletaan keksiä keinoja millä edistää ruuan tuotantoa. Örkit lopettavat pelleilynsä heti ja opettelevat käyttämään kuokkaa. Niiden älykkyysosamäärä on tiettävästi samaa tasoa kuin kuolleella muulilla joten juuri siksi tarvitsemme muitakin kansoja.”

Hän käännähti Noitakuninkaan puoleen: ”Sinä saat jengisi kanssa mennä puhkomaan noita pahuksen pilviä. Jos aurinko ei paista, ei mikään myöskään kasva.”

Nazgûlit tekivät jäykän kumarruksen ja marssivat ulos valtaistuinsalista päätään raapivan Noitakuninkaan johdolla.

”Ja sinä…”, Sauron jylisi käännähtäen Sauronin Suun puoleen.

Tämä virnisti idioottimaisesti.

”Sinä painut kellareihin ja keksit orjille jotain parempaa tekemistä kuin hakattavana olemisen.”

”Kuten haluat”, Sauronin Suu kumarsi ja poistui.


~*~


Orjat seisoivat pitkässä rivissä Mordorin synkän taivaan alla ja tähyilivät kummissaan Nazgûleita, jotka sohivat pilviä haravoilla. Sauronin Suu ei vaivautunut vastaamaan muutamien orjien esittämiin uteluihin, vaan jatkoi näiden luokittelua ammattiryhmien ja erityistaitojen mukaan.

”Puutarhurit ja maanviljelijät asettuvat tuonne, karjankasvattajat tuonne sekä parantajat tuonne.”

Pitkä mies astui esiin jonosta pää ylväästi pystyssä: ”MINÄ olen Aragorn Arathonin poika ja osaan KAIKKIA edellä lueteltuja taitoja. Mihinkäs ryhmään minun tässä siis kuuluisi mennä?”

Joukosta kuului kohahdus Arathonin nimen mainitsemisesta ja Aragornin kapeille huulille nousi omahyväinen hymy hänen suorastaan paistatellessa muiden huomiossa. Sauronin Suu raapi jälleen kerran päätään silmäillen tuskastuneesti lehtiötään johon oli jakoperusteensa kirjoittanut.

Lopulta hän ärähti: ”Siihen mitä osaat parhaiten pöljä. Ja seuraava rehentelijä joutuu tarkka-ampujien harjoitusmaaliksi.”

~*~

Aragornin vaiettua jako sujui rauhallisesti ja sujuvasti. Sauronin Suu tuijotti mietteliäästi seisomaan jääneitä orjia, jotka eivät olleet siirtyneet mihinkään ryhmään. Näillekin tarvitsisi keksiä jokin tehtävä ja tarkoitus, sillä yhtäkään ei heitettäisi takaisin tyrmään homettamaan persettään. Mustan Ruhtinaan saapuminen paikalle keskeytti hänen pohdintansa.

”Mainiota!”, tämä kihersi silmäillen kiinnostuneena orjia, jotka koettivat parhaansa mukaan välttää hänen katsettaan.

Sauron siirtyi tarkastelemaan puutarhureiden ja maanviljelijöiden ryhmää. Hän liikkui hitaasti ja rauhallisesti, kuin vaanien, kunnes viimein pysähtyi erään hobitin eteen.Hobitti tuijotti keskittyneesti maahan ihaillen Mustan Ruhtinaan taidokkaasti taottuja saappaita. Sauronia tämä alkoi ärsyttää ja hän läimäytti hobittia kevyesti leuan alle.

”No perkule Samvais Gamgi. Lakkaa etsimästä matoja, vaan nosta pääsi pystyyn. Mitä se narri Frodokin oikein sanoisi jos näkisi sinut nyt?”

Sam pysyi vaiti, mutta ei siksi, että häntä olisi pelottanut vaan siksi, että läimäisy oli saanut hänet kalauttamaan hampaansa kieleensä. Hän tuijotti ylös Sauroniin, joka kaikkien yllätykseksi näytti olevan erittäin hyvällä tuulella eikä se tässä tapauksessa ollut sairaista veriteoista johtuvaa mielihyvää. Hän näytti aidosti iloiselta.

Musta Ruhtinas laski kätensä hobitin olkapäille puristaen kevyesti: ”Kuulehan sanojani hobitti, sillä sinä tulet saamaan kunniatehtävän josta kukaan käppänä ei ole osannut edes uneksia. Sinä rakennat minulle, Mordorin mustan maan ruhtinaalle, puutarhan.”

Samin silmät levisivät ja hän aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, mutta ulos tuli pelkkä ähkäisy.

Sauron siirsi kätensä vetääkseen hobitin kauluksesta pois muiden orjien läheisyydestä: ”Aivan niin. Olen kuullut, että Konnusta löytyvät parhaat puutarhurit ja minä satun haluamaan itselleni oman puutarhan. Sellaisen...ah…hyvin värikkään, jossa on paljon pieniä kukkasia.”

”Kukkia?”, Sam älähti voimatta uskoa korviaan. Hänen jalkansa olivat valahtaneet veteliksi ja ainoastaan Sauronin ote piti hänet enää pystyssä.

”Oikein paljon kukkia. Neilikoita ja orvokeita ja…mitäs kaikkea paskaa sitä ikinä löytyykään”, Sauron totesi haaveilevasti.

Puhuessaan hän oli kiskonut Samin yhä lähemmäs itseään ja nyt heidän nenänsä melkein koskettivat toisiaan. Sam tunsi itsensä erittäin pahoinvoivaksi, mutta onneksi Sauron tönäisi hänet kauemmas ja silmäili taivaalla hepuloivia Nazgûleita. Sam puolestaan kaatui raskaasti lässähtäen naamalleen.

Sauron hipelöi leukaansa tarkkaillen pilvienpuhkomis-operaatiota: ”Tämä puhe kukista…se on jostakin syystä oikein kiehtovaa. Taidan ruveta hipiksi.”

Kauempana seisova Sauronin Suu meinasi tukehtua omaan sylkeensä.

Musta Ruhtinas käänsi huomionsa takaisin hobittiin: ”Hyvä Samvais. Voit etsiä matojasi myöhemmin, sillä työt odottavat.”

Hän läimäytti kätensä kerran yhteen, kumartuen sitten kiskomaan hobitin jaloilleen.

Sam pudisteli päätään ja pyöritteli silmiään: ”Minä…ääh...”

Mutta Sauron ei löytänyt kärsivällisyyttä kuunnella mitä hobitilla oli sanottavanaan. Hän murahti, riuhtaisi hobitin kyynärkoukkuunsa ja viipotti pitkin askelin kohti palatsiaan. Muut orjat tuijottivat kauhistuneena, kun ilmiselvästi mielenvikainen Musta Ruhtinas katosi hobitin kanssa synkkään ja uhkaavaan rakennukseen. Näkisivätkö he enää koskaan Samia?

Sauronin Suu sulki auki unohtuneen suunsa, yskähti ja pyyhkäisi suutaan kämmenselällään: ”Ööh…joo…mihinkähän me… ai niin…siis…kaikki rakennustaitoiset voivatkin asettua tuonne.”
Viimeksi muokannut Thrior, To Heinä 07, 2005 5:48 pm. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Avatar-artti peräisin täältä: otisframpton.deviantart.com

Avatar
Jormungandr
Puolituinen
Viestit: 254
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:08 pm
Paikkakunta: godforsaken lunar hellscape

Viesti Kirjoittaja Jormungandr » To Heinä 07, 2005 12:14 am

Ahahaaa, kuolen nauruun. xD Juuri aiemmin tänään valitin ettei uusia TSH-ficcejä enää julkaista ja sitten sin pistät tänne tämmöisen ja melkein pissin housuuni kun luen. \o/

Kuitenkin. Ihanan vaihtoehtoinen ficci XDDD Pahiksetkin voivat joskus siis voittaa. Sauron oli kyllä aivan uskomattoman OOC, mutta ei se mitään, jos Sauron olisi IC niin tästä ficistä ei olisi tullut mitään... Sam ja Aragorn ovat ihan lutuisia *raiskaa ne* mutta rupesin vain miettimään, miksi Sauron on jättänyt ne vielä henkiin? o_O Eikö se olisi aika loogista että jos joku tapetaan, niin se on Gondorin kuningas? No, eipä tuo mitään, kai sinulla joku selitys siihenkin on (kuten vaikka se että Aragorn on oiva seksiorja Sauronille?) :333

Odotan innolla jatkoa, täm vaikuttaa hyvältä xD Kappalejako on tosin hieman outo, tuo teksti ponnahtelee dialogin kohdalla jotenkin, enosaaselittää.fi.
It's such a little thing to weep—
So short a thing to sigh—
And yet—by Trades—the size of these
We men and women die!


-- Emily Dickinson

Avatar
Thrior
Örkki
Viestit: 170
Liittynyt: Ke Heinä 06, 2005 6:47 pm
Paikkakunta: Mordor

Viesti Kirjoittaja Thrior » To Heinä 07, 2005 5:02 pm

Kiitosta. Ensimmäisenä kommentoijana saat palkinnoksi villin yön...öhm...vapaavalintaisen LOTR hahmon kanssa ^_^.

Aragorn seksiorjana? Hmm...itelläni oli kyllä mielessä hieman erilainen selitys XD. Joo...eli olin kyllä aatellut tuon jossakin vaiheessa selittää, mutta hyvä kun muistutit, sillä mulla on paha tapa unohtaa asioita kesken kirjoittamisen.

Anyways...öö...en kyllä tajunnut mitä tarkoitit tuolla tekstin ponnahtelulla :? muuutta, mutta...auttaisiko kenties tekstin pistäminen tällaiseen muotoon? Tässäpä siis seuraava luku...

Ja koooommentteja tulemaan...^^


------------------------------------------------------------------------------------


”Mitä sinä osaat?”, Sauronin Suu tivasi viattoman oloiselta hobitilta, joka edelleen seisoi niiden orjien joukossa, jotka eivät olleet siirtyneet mihinkään ryhmään. Lajittelu oli kestänyt jo varsin kauan ja Sauronin Suulla alkoi olla vaikeuksia keksiä jäljelle jääneille orjille jotakin hyödyllistä tehtävää.

”Öhm…”, hobitti tuumi, kunnes nosti katseensa vastaten pirteästi: ”Syödä, nukkua ja kertoa huonoja vitsejä.”

Suu kurtisti kulmiaan kypäränsä suojissa ja huomasi miettivänsä oliko hobitti tosissaan. Täytyi olla, sillä ei edes lyhyt tuijotuskilpailu saanut tämän hymyä kaikkoamaan.

”Kuulehan…”, Suu huokaisi, ”Tuollaisilla erityisominaisuuksilla et pitkälle pötki.”

”Enkö? No…osaanhan minä laulaakin…ja tanssia…ja tyhjentää olutkolpakon yhdellä kulauksella.”

Sauronin Suun ilme ei muuttunut mitenkään siitä ilmeettömästä tuijotuksesta johon se oli jähmettynyt.

”Eikö tee vaikutusta?” hobitti ihmetteli, ”No…osaan myös heiluttaa korviani ja iskeä molempia silmiä erikseen…ja…ja…osaan heiluttaa varpaitani.”

Sauronin Suu nosti kätensä hiljentääkseen hobitin puheripulin, mutta tämä jatkoi itsepintaisesti: ”Osaatko tehdä näin?”

Hobitti risti kätensä, väänteli sormiaan ja hypähti äkkiä ilmaan huudahtaen: ”Aah! Peukaloni on irti. Näetkö?”

Suu puraisi huultaan ja sihahti: ”Näen…ja kohta se lähtee irti oikeasti ellet tuki suutasi.”

Hobitti laski eteen ojennetut kätensä selvästi masentuneena mutisten hiljaa: ”Olen ainoa Konnussa, joka osaa tehdä tuon.”

Sauronin Suu huokaisi uudestaan päätään puistellen, mutta ei aikonut luovuttaa vielä. Yhtäkään orjaa ei sopisi tuhlata, vaan heistä kaikista oli hyödyttävä. Suu ei vain keksinyt keinoa miten tämän nuoren hobitin kaltaiset orjat voisivat hyödyttää ketään.

”Nimi?”

Hobitti katsoi häntä ällistyneenä.

”SINUN nimesi!”, Suu ärähti.

”Aijaa…No sehän on tietenkin Peregrin Took, mutta tuttavallisemmin vain…Pippin”, viimeisen sanan kohdalla hobitti iski veijarimaisesti silmää ja jostakin syystä Sauronin Suuta puistatti. Nimi tosin herätti hänen muistissaan jotakin, jota hän ei edes muistanut muistavansa.

”Pippin?” hän toisti, ”Etkös sinä sitten ollut siinä saattueessa?”

”Heh. Aivan oikein”, Pippin rehenteli siirtäen kätensä lanteilleen, ”Sormuksen saattue.”

”…joka epäonnistui surkeasti”, Suu tiuskaisi kumartuen lähemmäksi ja tuijottaen hobittia tiiviisti, ”Tiedätkö mitä? En huonoa menestystänne yhtään ihmettelekään. Jos sinutkin kelpuutettiin joukkoon, oli tason pakko olla varsin huono. Vai mitä ajattelet?”

Sauronin Suun tarkoituksena ei itse asiassa ollut kiusata hobittia. Hän vain oli varma siitä, että tämän oli pakko piilotella itsestään jotakin. Jos hobitti kerran oli ollut saattueen jäsen, uskoi hän, että tässä oli oltava jotakin erityistä. Kenties pieni härnääminen saisi hobitin puhumaan.

Hobitti näytti loukkaantuneelta ja oli vastaamaisillaan jotakin, mutta Suu painosti lisää: ”Mitä teit tai sanoit? Miten edes pääsit joukkoon? Huijasitko ja tekeydyit joksikin muuksi?”

”En minä tiedä!” hobitti lopulta kivahti ”Olen kai sitten niin hyvä puhumaan kaikki ympäri.”

Sauronin Suu napsautti sormiaan ja vääntäytyi takaisin koko pituuteensa: ”No niin. Siinähän se tuli. Tuo on ominaisuus jota minäkin arvostan.”

Pippin näytti hämmentyneeltä ja Sauronin Suu huokaisi jälleen napautellen hobittia kynällään päähän: ”Kohtaan työssäni vastahakoisia jatkuvasti joten sinulla Pippin on varsin arvokas taito hallussasi. Kenties olet fiksumpi kuin luulenkaan.”

”Häh?”

Sauronin Suu ei vaivautunut selittämään, vaan kirjoitti jotakin lehtiöönsä ja siirtyi seuraavaan orjaan.

”Voi helvetin helvetti…tämä on työläämpää kuin luulin”, hän mutisi.
Avatar-artti peräisin täältä: otisframpton.deviantart.com

Avatar
Thrior
Örkki
Viestit: 170
Liittynyt: Ke Heinä 06, 2005 6:47 pm
Paikkakunta: Mordor

Viesti Kirjoittaja Thrior » La Heinä 16, 2005 4:02 pm

Just. Päätin pistää jatkoa tarinalle vaikkei niitä kommentteja olekaan pahemmin tullut, mutta kaipa tämä jotakin silti kiinnostaa...


----------------------------------------------------------------------------


Noitakuningas kumarsi ja nosti katseensa Mustaan Ruhtinaaseen: ”Pilvienpuhkomisoperaatio etenee…öhm…hyvin. Pilvikerros on jo ohentunut, mutta kestää vielä…jonkin aikaa…ennen kuin ensimmäiset auringonsäteet pääsevät läpi.”

Sauron naputteli kynnellään leukaansa tuijottaen mietteliäästi ikkunaan: ”En ole ikinä erityisesti tykännyt auringosta.”

”Eihän meistä kukaan.”

”Ymmärtänette silti kaikki, että se on joskus tehtävä jos ylipäätään haluamme minkään kasvavan.”

”Totta kai”, Noitakuningas mutisi innottomasti ja pomppasi melkein puoli metriä ilmaan, kun valtaistuinsalin ovi lennähti rysähtäen auki ja hobitti ryntäsi sisään paperia heilutellen.

”Mulla on aivan upea suunnitelma”, Sam pärskäytti, mutta kalpeni nopeasti kun muisti keiden kanssa oli tekemisissä.

Kasvien parissa puuhastelu vain vaikutti hobittiin niin vahvasti, että tämä oli miltei unohtanut olevansa Mordorissa orjana eikä kotoisessa Konnussa. Sauron tuijotti Samia rauhallisesti valtaistuimeltaan.

”Äh…se taitaakin olla kesken”, hobitti vinkaisi ja ryntäsi salista yhtä äkkiä kuin oli sinne saapunutkin.

Noitakuningas katsoi herraansa kysyvästi: ”Juokseeko tuo täällä vapaana?”

”Ainoastaan tässä kerroksessa. Kahleet tappavat nopeasti luovuuden.”

Sauron siirsi katseensa jälleen mietteliäästi ikkunaan, kunnes vetäisi henkeään ja jysäytti nyrkkinsä käsinojaan: ”Siinä se. Puutarhatonttu!”

Noitakuningas pyöritteli silmiään huppunsa varjoissa: ”Anteeksi?”

”Haluan puutarhatontun!”

”Mutta…älkää viitsikö mestari. Puutarhatontut…ne varastetaan aina. Eivätkä ne ole edes kauniita”, Noitakuningas perusteli peläten mielessään jos Sauronille kehittyisi keräilyriippuvuus.

Puutarhatonttu synkän linnoituksen jokaisessa nurkassa kuulosti vähintäänkin naurettavalta.

”Ei sillä väliä”, Musta Ruhtinas ärähti. ”Haluan sellaisen pahuksen tontun. Käske Suuta hoitamaan asia.”

”Tuota… hänellä taitaa olla hieman kiire…”, Noitakuningas intti, mutta hiljeni nopeasti kun Sauronin silmät alkoivat hehkua vaarallisesti.

”Kyllä herra”, Noitakuningas mumisi, kumarsi jäykästi ja kääntyi lähteäkseen, mutta Sauronin ääni pysäytti hänet:
”Haluan sellaisen tontun, joka näyttää…hobitilta. Niin juuri. Siltä mulkosilmäiseltä idiootilta, joka yritti tuhota sormukseni…mikäs sen nimi taas oli…”

”Frodo?”

”Aivan niin. Frodolta.”, hän hymyili häijysti kypäränsä takana, ”Se on juuri sopivan nöyryyttävä voittoni symboli. Siten emme ikinä unohda Frodoa ja hänen surkeaa epäonnistumistaan.”

”Varsin nerokasta mestari”, Noitakuningas totesi ja poistui rivakasti salista.

”Pahuksen hullu”, hän mumisi itsekseen. ”Puutarhatonttuja…pyh. Ties mitä se vielä keksii.”

Hänen huomionsa kiinnittyi vasemmalta lähestyvään hahmoon, jonka hän tunnisti samaiseksi käppänäksi, joka oli hetki sitten rynnännyt saliin. Noitakuningas pudisti huomaamattaan päätään. Hobitti näytti niin ympäristöön kuulumattomalta, että hän löysi näkymän varsin hämmentävänä. Noitakuningas huokaisi hiljaa katsahtaen ylös kattoon ja tunsi juuri silloin hobitin läsnäolon erittäin lähellä itseään.

”Katso eteesi taukki”, hän sihahti käännähtäen kohti hobittia, joka hypähti säikähdyksestä karjuen ilmaan.

Tämän käsissä pidelty paperi leijaili syksyisen lehden lailla lattialle. Hobitti veti syvään henkeä pidellen sydänalaansa ja kumartui poimimaan paperin ylös.

”Anteeksi vain mister Sormusaave”, hän mutisi jokseenkin kireästi, ”...mutta teikäläiset sulautuvat niin hyvin ympäristöön, että olen meinannut saada sydänkohtauksen jo kolmesti.”

Se kuulosti Noitakuninkaasta järkevältä joten hän ei sättinyt hobittia enempää hajuraon kultaisen säännön rikkomisesta.

”Jos kaapunne olisivat valkoiset…”, hobitti aloitti.

”…näyttäisimme idiooteilta”, Noitakuningas lopetti äänellä, joka ei ollut pilkkaava, vaan yksinkertaisen toteava.

Sitten hän käännähti ja poistui täyttämään tehtäväänsä.

Sam harmitteli mielessään, mikseivät Sormusaaveet voineet olla edes hieman äänekkäämpiä. Hän tuskin kuuli Noitakuninkaan askeleita tämän kadotessa synkän käytävän pimeyteen.

”Milloinkohan ne keksivät ruveta peläyttelemään minua tahallaan?”, Sam tuumi toivoen hartaasti etteivät koskaan.

Hänen oma tulevaisuutensa tosin näytti vielä epävarmalta joten kenties ne eivät saisi edes tilaisuutta alkaa leikitellä.


~*~


Sauron taisteli hammastaan purren saadakseen kirjekyyhkynä toimivan korpin toimittaman pergamenttikäärön auki repimättä sitä silpuksi. Valtaistuinsalin ovi narahti ja Sauron vain murahti katsomatta tulijaan. Aikansa vielä näperrettyään Musta Ruhtinas rutisti käärön nyrkkiinsä ja pamautti toisella nyrkillään ties monennenko kerran käsinojaa.

”Perkeleen örkit eivät vieläkään osaa käyttää muuta kuin liimaa”, hän karjaisi kiinnittäen viimeinkin huomionsa saliin saapuneeseen hobittiin, joka seisoi olkapäät korvissa ovella.

”Mikseivät ne voi käyttää jotakin yksinkertaista narua tai jotakin? Pitääkö koko perkeleen käärö upottaa liimaämpäriin?” Sauron murahti ja nousi istuimeltaan jakaen hajamielisen silmäyksen käsinojaan ilmestyneeseen lommoon.

”Onko se sinun aivan upea suunnitelmasi nyt viimeinkin valmis?”, Musta Ruhtinas härnäsi tullen lähemmäksi.

”On. Tässähän se!”, Sam ojensi paperia hieman epävarmana, mutta näytti pian saavan itsevarmuutensa takaisin.

Sauron otti paperin vastaan ja tarkasteli sitä aikansa.

Pian hän kuitenkin laski sen ja katsoi merkitsevästi hobittiin: ”Tiedätkös…minä en ymmärrä tästä vittuakaan.”

Sam irvisti, mutta Musta Ruhtinas heilautti vähättelevästi kättään: ”Hällä väli. Sinähän tässä se puutarhuri olet.”

Hän roikotti paperia yhdestä kulmasta hobitin silmien edessä odottaen tämän ottavan sen takaisin. Sam kiskaisikin sen nopeasti itselleen kirvoittaen Mustasta Ruhtinaasta huvittuneen hymyn.

Hobitti silmäili hetken omia merkintöjään alkaen sitten änkyttämään: ”Öö…niin…tuossa keskellä olisi pyöreä suihkulähde, joka olisi ympäröity…”

Sauron painoi kämmenellään hobitin paperia pitelevän käden alas: ”Sovitaan, että teet sen mitä ikinä oletkaan suunnitellut ja minä karjun sinulle sitten myöhemmin.”

Sam aukoi ääliömäisesti suutaan saaden ulos vain ähkäisyn. Mielessään hän kirosi sitä, että kuulosti Sauronin läheisyydessä aina vajaalta taulapäältä, mutta ei vain voinut sille mitään.

”Siinä tapauksessa mikäli löydän siihen aihetta”, Musta Ruhtinas selvensi tyynesti käännähtäen takaisin kohti valtaistuintaan.

Hänen kasvoilleen kohosi jälleen haaveilevan kieroutunut ilme, mikä tosin pysyi Samilta salassa.

Sauron rojahti takaisin istumaan: ”Sinä olet Samvais nyt etuasemassa mistä monet muutkin käppänät olisivat varmasti kiinnostuneita, joten käytä ihmeessä mielikuvitustasi. Jahka saan tämän helvetin pergamentin auki voit ottaa tarkemmin selvää siitä minkä kasvien siemeniä tuolla nurkissa ylipäätään lojuu.”

Sauron irvisti pergamentille koettaen tökkiä kynttään liimaa tursuvan liitoksen väliin.

Samin mieleen oli kohonnut kysymys, jonka hän paloi halusta esittää, mutta ei vain ollut varma uskaltaisiko. Heti kun puhe oli kääntynyt pergamenttiin, Mustan Ruhtinaan silmät olivat alkaneet hehkua punaisina ja Sam ei halunnut kohdata loppuaan lentämällä Barad Dûrin tornin ikkunasta alas.

Hän oli aikeissa hiippailla vähin äänin ulos, kun Sauron samassa viskasikin pergamenttikäärön lattialle ja ojentautui nopeasti eteenpäin tarraten häntä kauluksesta.

Musta Ruhtinas riuhtaisi aameniaan mumisevan hobitin eteensä ja kailotti päin tämän naamaa: ”Nyt minä vasta vuosisadan idean sain! Chilipippuria kukkamaalle!”

Sam nielaisi. Hän ei ikinä tulisi tottumaan Sauronin äkillisiin kohtauksiin, sillä jälleen kerran hän huomasi jalkojensa valahtaneen veteliksi ja roikkuvansa vain lujan otteen varassa.

”Chili ei ole kukka”, hän kuuli mutisevansa ja toivoi samassa hartaasti, että katon läpi iskevä salama päättäisi hänen päivänsä ennen kuin Sauron saisi raivokohtauksen hänen viisastelustaan.

”Milloin muka sellaista olen väittänyt typerys?”, Musta Ruhtinas puuskahti ja hobitti virnisti idioottimaisesti.

”Mikään laki ei sano, ettei vihanneksia voisi änkeä kukkapenkkiin”, Sauron jatkoi hykerrellen ja vapautti hobitin raudanlujasta otteestaan.

Tämä kaatui selälleen ja jäi tuijottamaan kattoon kuin halvaantunut.

Musta Ruhtinas nojautui vasten istuimensa selkänojaa, hieroskeli käsiään ja huomautti ikään kuin ohimennen: ”Samvais! Älä pelleile!”

Hobitti nosti vaivalloisesti päätään, katsahtaen vatsansa yli Sauroniin, joka tuijotti jälleen keskittyneesti ikkunaan.

”Ei. Ei ikkunasta!”, Sam nyyhkäisi vaimeasti.

Musta Ruhtinas käänsi katseensa istuimensa edessä makaavaan hobittiin.

”Mitä ikkunasta?”, hän kysyi hyväntuulisena.

Sam paukautti päänsä takaisin lattiaan.

”Voitko pahoin?” Sauron tiedusteli menettämättä vieläkään hyvää tuultaan.

”Huimaa.”

”No onhan tämä sentään korkein kerros.”

”…plääh…”

Musta Ruhtinas hymyili entistä leveämmin löytäen hobitin omituiset äännähdykset huvittavina.

Hän jatkoi sormiensa hieroskelua: ”Näkyykö siellä jotakin kiinnostavaa?”

”Ööh?”

”Katossa. Näkyykö siellä jotakin?”

”Hmm…ei. Pari viirua ja jotain mikä näyttää…hämähäkinseitiltä.”

”No, mutta sehän on hienoa”, Sauron huudahti ojentautuen hobitin ylle, ”Minä rakastan hämähäkkejä. Erityisesti sellaisia isoja ja karvaisia. Sellaisia kuin Lukitar.”

Hobitin kasvot vääntyivät tuskaiseen irvistykseen.

Hän havaitsi Sauronin kallistavan päätään: ”Olette siis tavanneet?”

Sam nyökkäsi.

”Hienoa. Mitä pidit?”

”Menetteli lukuun ottamatta sitä, että se meinasi tappaa Frodon ja minut.”

”Ei se ketään tapa. Halusi vain leikkiä.”

Sam kohotti hieman päätään rypistäen kulmiaan: ”Vai leikkiä? Sitten sillä on varsin kieroutuneet käsitykset leikkimisestä. Siinä oli sille leikkiä hobittien malliin kun tökkäsin Frodon miekan sen sisuksiin.”

Hobitti kauhistui omia sanojaan ja valahti kalpeaksi, mutta Sauron vain pudisteli säälivästi päätään: ”Valitsi siis raukka leikkikalunsa huolimattomasti. Onneksi se on sentään oppivainen.”

Musta Ruhtinas istuutui takaisin, nosti kyynärpäänsä käsinojalle ja alkoi naputella leukaansa kynnellään. Sam oli pidättänyt hengitystään useiden sydämenlyöntien ajan ja päästi nyt kaiken ison huokauksen saattelemana ulos. Sauron katsahti ikkunaan huomaten illan olevan jo pitkällä. Noitakuninkaan olisi kuulunut jo toimittaa Suulle hänen käskynsä, ellei sitten ollut joutunut jälleen kerran salaperäisen valikoivan muistihukan uhriksi.

Mustan Ruhtinaan silmät huomasivat jotakin lattialla ja hän mutisi poskeensa: ”Kun poistut niin ota tuo pirun pergamentti mukaasi ja tutustu siihen.”

”Kyllä herra”, Sam vastasi nöyränä haluten kiivaasti vain nousta ja lähteä, mutta ei edelleenkään saanut raajojaan tottelemaan.

Sitten hän muisti pyynnön, jota oli hautonut mielessään jo pitkään ja päätti koettaa onneaan. Niin avuttomassa tilassa kuin olikin.

”Mestari Sauron?”

”Niin?”

”Kehtaanko esittää pienen pyynnön?”

Sauron silmäili hobittia laiskasti ja kun tämä ei itse jatkanut, murahti vastaukseksi: ”Antaa tulla.”

”Kun nyt olen rakentamassa puutarhaanne niin…henkisestä tuesta olisi suunnaton apu. Ehh…työmoraalini varmasti paranisi jos…saisin ystäväni Frodon takaisin rinnalleni.”

Sauron pyöritteli ajatusta aikansa muistaen puutarhatonttu-aikeensa. Veistäjän olisi todellakin helpompi taiteilla näköispatsas jos mulkosilmä itse toimisi mallina. Hän ei tosin ollut varma missä koko hobitti tätä nykyä lojui. Kenties jossakin paperipainona tai ovikiilana tai ehkä jopa elävänäkin jonkin sellin nurkassa.

”Katsotaan. Eiköhän se sinun kaverisi jostakin löydy”, Musta Ruhtinas vastasi nousten istuimeltaan ja jääden tuijottamaan liikkumatonta hobittia.

”Toivottavasti se huimauskohtauksesi menee pian ohi”, hän mutisi, astui hobitin yli ja poistui.
Avatar-artti peräisin täältä: otisframpton.deviantart.com

Avatar
Thrior
Örkki
Viestit: 170
Liittynyt: Ke Heinä 06, 2005 6:47 pm
Paikkakunta: Mordor

Viesti Kirjoittaja Thrior » Su Heinä 17, 2005 7:32 pm

”Mitäs sinä sitten osaat?” Sauronin Suu kysyi uupuneesti noin 10-vuotiaalta ihmistytöltä.

Tämä hymyili leveästi ilmeisen iloisena siitä, että pääsi esittelemään taitojaan jollekulle muulle kuin vankitovereilleen.

”Mä osaan tehdä näin”, tyttö veti suupielistään, työnsi kielensä ulos ja veti silmänsä kieroon.

Sauronin Suu joutui kokoamaan kaiken tahdonvoimansa estääkseen itseään lyömästä näsäviisasta kakaraa ympäri korvia.

Hän pakotti itsensä hymyilemään rauhallisesti: ”Tee tuo väärälle tyypille etkä näe seuraavaa syntymäpäivääsi.”

Sauronin Suu merkitsi jotakin lehtiöönsä ja viittasi kädellään kohti karjankasvattajien ryhmää: ”Painu tuonne muiden apulaiseksi.”

Tytön loikittua muiden orjien joukkoon, Sauronin Suu värähti puistatuksesta: ”Inhoan lapsia.”

”Miksi? Minusta se oli sitä paitsi varsin hauska temppu”, kommentoi hänen vierelleen pujahtanut hobitti.

Suu kohautti olkiaan jatkaen jälleen seuraavalle orjalle. Onneksi työ olisi pian ohi, sillä lähes kaikki olivat jo löytäneet paikkansa.

Hobitti seurasi perässä anelevan näköisenä: ”Tiesitkö, että pysyäkseen terveenä hobitin tarvitsee syödä kaksi aamiaista, päivällisen, iltapäiväteen, lounaan sekä jälkiruuan?”

Vastaukseksi Pippin sai pelkän happaman vilkaisun.

Hän hivuttautui lähemmäksi vääntäytyen koko pituuteensa ja kysyi kujertaen: ”Kuuletko kurinaa?”

”En.”

”Se on vatsani ja se on jatkanut tätä koko päivän.”

”Hmh.”

”KUOLEN NÄLKÄÄN!” Pippin ulvoi hyppien tasajalkaa vatsaansa pidellen.

Sauronin Suu tuijotti hobittia torjuvasti: ”Älä sinä siinä valita. Minä en ole syönyt tänään mitään, mutta te kaikki olette jo nauttineet leipää ja keittoa.”

”Leipä oli täynnä sahanpuruja ja keitto…siitä ei kannata edes puhua”, Pippin mutisi koettaen lannistaa Sauronin Suun katseellaan.

Tämä huokaisi ja nosti kätensä taputtaakseen hobittia nopeasti päähän.

”Keskustellaan ruuan lisäyksestä myöhemmin jahka kaverisi onnistuvat ensin tuottamaankin jotakin”, hän totesi silmäillen hetken hobitin hiuksissa käväissyttä kättään ja pyyhkäisten sen sitten muutaman kerran mustaan kaapuunsa.

”Arvaa kestänkö siihen saakka”, Pippin irvisti tuskaisen näköisenä, ”Herkkä ruuansulatukseni kärsii niin, että tuskin pysyn tolpillani.”

”Onko pakko teeskennellä?”

”Onko pakko kiusata?”

Sauronin Suun kasvoilla käväisi merkki pehmenemisestä, mutta se kesti vain hetken ja korvaantui perinteisellä tiukkuudella.

”Olet tosiaan hyvä”, hän huomautti silmät kaventuen, ”Parempi, että pidän varani.”

Sauronin Suun käännettyä selkänsä, Pippin puraisi ärtyneenä huultaan.

”Pahus. Olin vähällä onnistua”, hän murisi itsekseen, siirtyen sitten takaisin omalle paikalleen lähelle Merriä, joka näytti paljon masentuneemmalta kuin ystävänsä.

Tämä pälyili synkkänä ympärilleen kohdistaen suurimman paheksuntansa Pippiniin.

”Lahopää! Sinuna lakkaisin ärsyttämästä häntä”, Merri tiuskaisi ystävänsä korvaan, ”Joskus hän vielä määrää jonkun noista örkkivartijoista vaientamaan sinut.”

Pippin silmäili lähintä örkkiä, joka sormeili kärsimättömän näköisenä piiskaansa ja tarkkaili orjien rivistöjä. Yksikään örkki ei jaon aikana ollut päässyt pieksemispuuhiin ja niiden tarkoituksena olikin lähinnä toimia pelkkänä pelotuksena mahdollisten pako- ja kapinointiyritysten varalta. Sauronin Suu tosin oli muutaman kerran jo joutunut karjumaan keuhkonsa pihalle, jotta vähä-älyiset örkit eivät olisi heittäytyneet turhan ”leikkisiksi” ja saattaneet työkykyisiä orjia raajarikoiksi. Pippiniä puistatti, sillä jostakin syystä piiskaansa hyväilevä örkki näytti hänestä varsin perverssiltä. Hän yritti hukuttaa pelottavat ajatukset milläs muullakaan kuin ruuasta puhumalla.

”Merri! Tietääköhän kukaan täällä toisesta aamiaisesta?” Pippin uteli pirteästi, mutta hänen närkästyksekseen tämä ei selvästikään halunnut kuunnella, sillä polkaisi häntä kipeästi varpaille sähähtäen: ”Shht Pip.”

Pippin oli aikeissa vastata samalla mitalla, kun hänen korvansa tavoittivat matalan äänen karjuvan:
”Puutarhatontun? Minulla on kädet täynnä töitä ja sinä haluat, että järjestän jostakin puutarhatontun? En minä mikään hemmetin ihmemies ole joten painu takaisin puhkomaan pilviäsi ja…”

”Ei”, oikaisi Noitakuningas, ”Tarvitaan vain veistäjä, joka tietää miltä Frodo Reppuli näyttää.”

Sauronin Suun huulet vetäytyivät entistä kammottavampaan irvistykseen, kun hänen mielensä täyttyivät murhanhimoisista ajatuksista.

Noitakuningas ei kuitenkaan antanut mielipuolisen irvistelyn häiritä, vaan hymyili katalasti huppunsa pimennossa: ”Haluan myös ilmoittaa, että käsky tulee itse herraltamme Sauronilta eikä hän varmasti arvosta tuollaista asennetta.”

Mustan Ruhtinaan nimen mainitseminen sai Suun hylkäämään väkivaltaiset aikeensa ja hetken tuijotuskilpailun jälkeen hän käänsi Noitakuninkaalle selkänsä mutisten kireästi: ”Hyvä on sitten...mokomakin nuoleskelija.”

Noitakuninkaan hymy vain leveni. Hän piti toki itsekin Sauronin tuoreimpia päähänpistoja varsin kilahtaneina, mutta Suuta oli siitä huolimatta aina viihdyttävä härnätä. Mustan Ruhtinaan kaksi arvostetuinta alamaista eivät olleet ikinä tulleet toimeen ja sujuvan yhteistyön sijaan he pyrkivät vain kaikin keinoin ärsyttämään toisiaan.

Sauronin Suu seurasi syrjäkarein Noitakuninkaan poistumista, kääntyen sitten tutkimaan lehtiötään.

”Pitikö tuon perkeleen raakkujan juuri nyt tulla sotkemaan?” hän jupisi kuljettaen sormeaan ammattinimikkeiden listalla.

”Tarvitaanko täällä veistäjiä?”

Sauronin Suu säpsähti nostaen katseensa. Kaksi hobittia seisoivat vieretysten hänen edessään näyttäen varsin vilpillisiltä. Kaiken lisäksi hän tunsi entuudestaan molemmat, toisen erityisen hyvin.

”Uutiset kulkeutuvat nähtävästi nopeasti”, Suu huomautti purevasti, mutta laski kuitenkin lehtiönsä tutustuakseen hobittien aikeisiin paremmin.

Merri risti käsivartensa rinnalleen ja nosti ylväästi leukaansa: ”Minä osaan veistää -puutarhatonttuja erityisesti- ja tiedän miltä Frodo Reppuli näyttää.”

”Aah…no sehän on mielenkiintoista”, Sauronin Suu totesi koettaen kätkeä ivallisen hymynsä, ”Hassua, että muistelen sinun aiemmin sanoneen olevasi ammattimainen sormusten takoja. Ja vielä valtasormusten.”

”Niin olenkin, mutta…se on pikemminkin…äh…vapaa-ajan harrastukseni.”

”Hmmh….ihailtavia ominaisuuksia”, Suu kujersi, ”Taidat tosiaan valehdella ihan mitä vain päästäksesi vihreämmille oksille.”

Merri näytti syvästi loukkaantuneelta, mutta ei ennättänyt inttämään mitään, kun Sauronin Suu jo huitaisi kädellään: ”Selvä! Minun tehtäväni oli löytää joku joka olisi veistäjä, mutta laatuluokituksesta ei sanottu mitään. Paskaako minä siis siitä, vaikka Sauron tyytymättömänä tuikkaisi sinut vartaaseen. Mene tekemään kaveristasi näköispatsas.”

Sauronin Suu käännähti tyytyväisenä siitä, että onnistui täyttämään tehtävänsä näinkin nopeasti ja viittasi lähintä örkkiä tulemaan luokseen.

Nyt kun Suun selkä oli käännettynä, Merri virnisti ovelasti ystävälleen: ”No niin. Onnistuimme.”

”Oletko hullu?” Pippin ähkäisi, ”Sauron pistää sinut vartaaseen ja hihkut onnistumisesta?”

Merri nojautui lähemmäksi supattaen ystävänsä korvaan: ”Eikä pistä. Keksin kyllä keinon selviytyä Sauronista, mutta näin me voimme auttaa Samia ja kenties muitakin ystäviämme.”

”Anteeksi, että keskeytän juonittelunne…”, Sauronin Suu murahti äkisti saaden molemmat hobitit karjaisemaan säikähdyksestä.
Suu kurtisti kulmiaan kypäränsä takana kääntäen katseensa kohti Merriä, ”…mutta kaverisi jää tänne. Ja ei: mikään löpinä henkisestä tuesta ei mene läpi.”

Merrin silmät levisivät ja hän katsahti tukea etsien ystäväänsä kammoksuen ajatusta siitä, että joutuisi eroamaan tästä.

Kun Pippin ei tehnyt mitään puolustaakseen asemiaan, Merri otti kasvoilleen tärkeän ilmeen ja koetti porautua Sauronin Suun vastustuksen läpi: ”Ei henkiseksi tueksi, vaan apumieheksi ja…neuvonantajaksi ja…öh…henkilökohtaiseksi orjaksi. Niin juuri.”

Suu pudisti ilkikurisesti hymyillen päätään ilmeisesti nauttien hobitin kasvavasta ahdingosta. Mitään sanomatta hän nyökkäsi luokseen kutsumalle kookkaalle örkille, joka suuremmitta seremonioitta tarrasi Merriä jaloista, heilautti tämän olalleen ja lähti marssimaan kohti palatsia oksennusääniä päästelevän taakkansa kanssa. Sauronin Suu käännähti kohti tyrmistynyttä Pippiniä valmistautuen ottamaan vastaan kirouksia tai anelua.

Hobitti oli jälleen kerran ajatellut vain vatsallaan: ”Voi miksi tämän teit? Miksi? Koko tämä puhe vartaista sai minut entistä nälkäisemmäksi ja ennätin jo toivoa, että…”

”Juuri siksi. Sanoinhan pitäväni varani, ettet pääse yllättämään ja palatsissa oleskelu olisi luultavasti vienyt sinut lähemmäs ruokakomeroita. Siihenhän sinä kokoajan pyrit, vai kuinka?”

”On sanoinkuvaamattoman julmaa kiduttaa hobittia nälällä”, Pippin kivahti ja risti käsivartensa rinnalleen laittaen mökötysvaihteensa päälle, ”Kolme ateriaa päivässä on minimi.”

Sauronin Suun leuka oli pudota maahan. Luuliko tuo hobitti edelleen pystyvänsä vaikuttamaan asiaan? Luuliko se mokoma tosissaan kykenevänsä uhmaamaan häntä, itse Sauronin Suuta? Miten se edes kehtasi? Miten hän itse edes jaksoi kuunnella moista?

”Voi pyhä yksinkertaisuus”, Suu ulvahti tuskastuneena ja tarttui raudanlujalla otteella hobitin olkapäihin alkaen ravistelemaan tätä kuin räsynukkea, ”Missä sinä idiootti oikein luulet olevasi? Teekutsuilla vai? Vaiko kenties orjana Mordorissa? Kiistelemässä ruuasta henkilön kanssa, joka voi -ja kenties aikookin- kieltää sinulta syömisen kokonaan? Häh?”

Pippin, jonka pää pomppi ravistelun voimasta kuin sähköshokin saaneella kanilla, onnistui vinkumaan takaisin: ”Juuri nyt tiedän vain, että vatsani kurnii, olkapäihini sattuu ja joku ummehtuneelta linnunpöntöltä lemuava tyyppi hönkii suoraan kasvoilleni.”

”Vai ummehtunut linnunpönttö!” Suu ärähti viskaten hobitin perseelleen maahan.

Pippin, jonka silmät pyörivät vieläkin kuin marmorikuulat, hymyili typerästi, ikään kuin anteeksipyytäen. Sauronin Suu puristi kätensä nyrkkiin sellaisella voimalla, että upotti kyntensä kämmeniinsä.

Hänen kasvonsa olivat kuin vihan naamio hänen lausuessaan hiljaista uhkaa huokuen: ”Minun…hengitykseni…EI…lemua! Minä oikeasti omistan hammasharjan ja osaan myös käyttää sitä! Miksei kukaan teistä saatanan tolloista usko sitä?”

Pippin, jolla edelleen oli vaikeuksia kohdistaa kunnolla katsettaan, osoitti sormellaan sinne missä kuvitteli Suun kasvojen sijaitsevan.

”Jospa unohdit katsoa peiliin aamulla?” hän kysyi viattomasti ja irvisti, kun Sauronin Suusta alkoi kantautua pihinää.

Kaikki orjat sekä örkit seurasivat kauhusta kankeina tilanteen kehittymistä eikä kukaan heistä uskaltanut tulla väliin.

Suu kumartui hyvin hitaasti tuijottaen hobittia piinallisen hiljaisuuden vallitessa.

”Sanakin vielä…”, hän sihahti, ”…JA RUPEAN ITKEMÄÄN!”

Pippin pyöräytti silmänsä kerran ympäri, alkaen sitten kiljua: ”Ai ai ai!”

Hobitti tarrasi Sauronin Suun käteen, joka oli iskenyt kyntensä hänen korvaansa kuin lastaan kurittava vanhempi.

”Eikö äitisi opettanut käytöstapoja? Saatan olla paha, mutta jopa minulla on tunteet senkin ilkeä nilviäinen.”

Sitten Suu vapautti hobitin, nakkeli hyvin loukkaantuneena niskojaan ja marssi suorittamaan tehtävänsä loppuun.

Pippin tunnusteli jomottavaa korvaansa: ”Kiesus! Jätkä taitaa kärsiä vakavista ulkonäköpaineista.”


~*~



Viikot vierähtivät. Noitakuninkaan poppoon oli viimeinkin onnistunut saada pilvikerros rakoilemaan ja niin ensimmäiset auringon säteet lankesivat Mordorin synkkään ja raiskattuun maahan puhaltaen kaikkeen elävään uutta voimaa. Siinä sivussa tosin kivettyi parikymmentä peikkoa. Musta Ruhtinas kuittasi tapahtuneen pelkällä olan kohautuksella.

Auringonsäteiden myötä orjat saivat lähes ravinteettoman maan kuin ihmeen kaupalla tuottamaan ja Sauron oli solminut myös erinäisiä kauppasopimuksia kauempana asuvien kansojen kanssa. Nämä olivat ryhtyneet innokkaasti yhteistyöhön, sillä muutoin Musta Ruhtinas olisi tapansa mukaan saanut tahtonsa läpi hieman vähemmän rauhanomaisin keinoin. Örkkien ja muiden lihan ystävien riemuksi myös karjankasvatus sujui varsin onnistuneesti ja ympäristöön kohosi yhä uusia aitauksia. Kaiken kaikkiaan elämänlaatu Keski-Maassa oli kohonnut tuntuvasti lukuun ottamatta niitä väistämättömiä kahnauksia kapinamielisten kansojen kanssa.

Musta Ruhtinas sai omituisia päähänpistoja lähes päivittäin ja olikin suurimmaksi osaksi hyvin ailahteleva. Hänen mielentilansa vaihteli lempeydestä ja leikkimielisyydestä puhtaaseen vihaan ja raivoon, mutta orjien onneksi nämä raivokohtaukset oli useimmiten suunnattu örkkeihin tai muihin Mustan Ruhtinaan alamaisiin. Sauron halusi monien muiden muutosten ohella myös uudistaa täydellä tohinalla palatsiaan. Hän oli kesken kaiken viskannut älyttömät puutarhatonttu-aikeensa hiiteen ja halusikin seinälle suuren taulun, joka ylistäisi hänen voittoaan sormuksen sodasta.

Palatsiin raahatun Merrin onni oli, ettei hänen tarvinnut ruveta veistäjäksi sen enempää kuin maalariksikaan, vaan hänet määrättiin Samin avuksi puutarhaan. Riemu oli suunnaton ystävysten tavatessa taas toisensa. Merri oli tietenkin täysi nakkisormi kaikessa istuttamiseen liittyvässä, mutta Samin kärsivällisessä ohjauksessa sisäpihaan sijoitettu puutarha alkoi osoittaa valmistumisen merkkejä. Se oli suoranainen ihme. Kukaan ei ollut kuvitellut Samin onnistuvan saamaan pienintäkään elämää lähes kuolleeseen maahan.

Lisää iloa hobittien elämään saapui myös kuolleeksi luullun Frodon muodossa. Hobitti oli löydetty jostakin pohjimmaisen sellin alle kaivetusta luolastosta, jossa oli viime kuukaudet elänyt luolapeikkojen kakarakorvikkeena. Frodon kidnapannut peikkopariskunta sai kunnon läksytyksen ja ankaran kehotuksen adoptoida mieluummin oman lajinsa edustajia. Nöyryytetyn hobitin kesti toipua ankarasta kokemuksestaan, mutta vähitellen tämä sai elämänhalunsa takaisin ja määrättiin Samin toivomuksesta töihin puutarhaan. Kokemus oli kuitenkin jättänyt jälkensä: sanakin luolapeikoista ja hobitti sai mielipuolisen kohtauksen.

Sauron oli lähes tyystin unohtanut Frodoa kohtaan tuntemansa kaunan ja liikuskeli suuremman osan aikaa aivan omissa maailmoissaan. Hänen komeita piirteitään ylistävän taulun maalaajaksi käskettiin valittava haltia nimeltä Legolas, jonka ensimmäisen työn Sauron kuitenkin hylkäsi, koska hän ei omasta mielestään näyttänyt siinä tarpeeksi seksikkäältä. Seuraava taulu puolestaan oli liian rivo ja haltia sai kivuliaan selkäsaunan kaksimielisyydestään.



Viimein koitti kuitenkin päivä, jota Sam oli alusta alkaen pelännyt. Päivä jolloin puutarhan oli määrä olla valmis. Päivä jolloin Musta Ruhtinas itse saapuisi tarkastuskierrokselle langettamaan tuomionsa. Sam oli saanut elää melko turvattua elämää, mutta nyt kun hänen työnsä oli tehty... mitä sitten? Mitä jos Musta Ruhtinas olisi tyytymätön?

Sam pyyhkäisi otsalleen kohonneen hien kämmenselkäänsä seuratessaan kuinka Sauron kierteli valmiissa puutarhassa rauhallisin, miettivin liikkein pysähtyen silloin tällöin toteuttamaan omituisia päähänpistojaan. Hobitit seisoivat tiukassa rivissä sisäpihalle johtavan oven tuntumassa ja vilkuilivat välillä epävarmasti toisiaan. Sauron ei ollut kierroksen aikana sanonut vielä sanaakaan eivätkä hobitit kyenneet päättelemään hänen mielenliikkeistään mitään. Kiitos kypärän. Musta Ruhtinas kumartui ja silmäili chilipippureita, jotka hobitti tosiaan oli hänen mielikseen istuttanut. Hän nyhtäisi yhden chilipaprikan irti, nuuhkaisi sitä ja ojentautui takaisin koko pituuteensa. Hän käännähti musta viitta hulmahtaen ympäri ja harppoi nieleskelevien hobittien eteen kohoten korkealle heidän päidensä yläpuolelle. Sam koetti kipittää varpaillaan kauemmaksi, mutta samassa Musta Ruhtinas toi rautaisen hansikkaan peittämän kätensä hobitin leuan alle ja pakotti tämän katsomaan itseään. Sauron tarkkaili hetken hobitin hikisiä kasvoja ja kiinni puristettuja silmiä. Sitten käsi liikahti taputtamaan hobittia hellittelevästi poskelle.

”No voi hellanlettas sentään. On meillä täällä ujo puutarhuri”, Sauron kiekaisi ja nauroi omaperäiseen raakkuvaan tapaansa, ”Aivan loistavaa Samvais.”

Käsi jatkoi hajamielistä läiskimistään, mutta hobitin onnettomuudeksi Musta Ruhtinas vain ei osannut arvioida voimiaan ja pian Sam jo keinahtelikin hallitsemattomasti silmien pyrkiessä jatkuvasti kieroon. Hobitti oli juuri aikeissa antaa ylen kun käsi samassa vetäytyi ja Sauron käännähti jakamaan vielä yhden silmäyksen valmiiseen puutarhaan.

Musta Ruhtinas nosti kätensä lanteilleen ja kallisteli päätään puolelta toiselle: ”Hyvää työtä tosiaan.”

”Göööh…kiva ku kelpaa…”, Sam mongersi koettaen sinnikkäästi saada silmänsä keskittymään yhteen pisteeseen.

Merri ojentautui äänettömästi lähemmäksi ja kumautti Samia takaraivoon. Hobitti vavahti, kun käsitti omaksi häpeäkseen tuijottaneensa epähuomiossa Sauronin solakkaa persettä ja äännähdelleensä kuin kiimainen sonni.

”Kyllä Mordorin mustan maan Ruhtinas on nyt saanut jotakin arvolleen sopivaa”, Sauron hykerteli chilipaprikaa kourassaan hypistellen ja katsahti olkansa yli hobittia, joka kiitteli hiljaa mielessään Merriä tämän nopeista reflekseistä, ”Palkitsen vielä vaivannäkösi hyvä Samvais, mutta nyt lähden asioille.”

Niin Musta Ruhtinas harppoi tiehensä, läimäyttäen ohimennessään hobittia leikkisästi päähän. Sisäpihan musta portti läjähti kiinni ja kaksi hobittia oli silmänräpäyksessä polvistunut auttamaan ystäväänsä, joka oli läimäyksen voimasta lentänyt nokalleen.

”Voi Sam…”, aloitti Frodo tavanomaisen lässyttävään tapaansa, mutta Sam vaiensi hobitin sylkäisemällä ison ruohotukon tämän kasvoille.

Välittämättä ystävänsä happamasta ilmeestä, hän painoi otsansa takaisin maahan ja mutisi voimattomasti ruohikkoon: ” Sauron riepottelee minut henkihieveriin, vaikkei ole edes vihainen. Päinvastoin. Mitä sitten tapahtuu, kun hän on oikeasti raivoissaan?”, Samin äänensävy kävi epätoivoisemmaksi, ” Mitä hän silloin tekee? Jos yksi ystävällinen läpsäisy saa minut menettämään tasapainoni, mitä tapahtuu kun hän kohottaa kätensä rangaistakseen? Mitä tapahtuu, kun hän puristaa kouransa nyrkkiin lyödäkseen voimiensa takaa? Kaverit, silloin tältä hobitilta lähtee pää. Silloin kuolen eikä hän edes tajua sitä. Yksi lyönti ja olen...”

”KÄRSÄ KIINNI!”

”Kiitos Merri…”

Samassa portti narahti ja tumma pitkä hahmo pujahti näkyviin.

”Hoi te pienet ja suloiset karvakasat”, hihhuloi sisäpihalle tanssahdellut henkilö ja sylkäisi samassa irvistäen jalkoihinsa.

”Otetaanpas uusiksi”, hän mutisi ja mylväisi, ”Hei te haisevat, ällöttävät kääpiöt.”

Frodo ja Merri katsahtivat toisiaan. Sam näytti aivokuolleelta.

Solakkarakenteinen tulokas keikautti päänsä taaksepäin ja remahti paholaismaiseen nauruun, jota ei kuitenkaan kestänyt kuin hetken. Seuraavaksi tämän kasvot jo kiristyivät ja hän tuijotti kumpaistakin hobittia kavennein silmin kypäränsä raoista. Merri ja Frodo olivat tehneet äänettömän sopimuksen: tyyppi oli mielenvikainen.

Kuin aavistaen heidän ajatuksensa, Sauronin Suu ravisteli päätään ja rykäisi äänekkäästi ennen kuin totesi melkeinpä lempeästi: ”Ei. En ole hullu. En ainakaan vielä, mutta jos joudun vielä kauan kuuntelemaan hobittia nimeltä Pippin niin…”, Sauronin Suu piti juhlallisen tauon, tarrasi käsillään kypäräänsä ja karjaisi, ”…PIMAHDAN!”

”Pippin!”, Merri huudahti loikaten jaloilleen.

Hänen rakas ystävänsä oli siis edelleen hengissä. Merri tunsi helpottuneen hymyn leviävän likaisille kasvoilleen, mutta samassa hänen mielensä kuitenkin täytti synkkyys ja kiukku. Sauronin Suun puheista päätellen Pippinin aika oli luultavasti lopussa. Merri kiristeli hampaitaan, huulien pusertuessa kapeaksi viivaksi. Hän oli varoittanut Pippiniä ärsyttämästä Sauronin Suuta, varoittanut seuraamuksista, mutta oliko tämä uskonut? Typerä pieni Pippin.

Edes käsittämättä mitä teki, Merri oli jo sännännyt Sauronin Suun luo ja tarrannut tämän mustaan kaapuun, puristaen kangasta rystyset valkeina ja hokien: ”Ei! Älkää tappako Pippiniä. Koettakaa ymmärtää…hän on vähä-älyinen. Niin juuri. Vähä-älyinen. Hänet pudotettiin lapsena päälleen. Ei hän ymmärrä olevansa ärsyttävä. Koettakaa ymmärtää…”

Sauronin Suu nyökytteli hajamielisesti päätään mumisten jotakin epäselvää täistä ja bakteereista.

Sitten hän vavahti: ”AEEERGH! Se sekosi. Vesikauhuinen kääpiö sekosi. Irrottakaa se minusta heti paikalla!”

Syntyi hetken sekamelska, kun Sauronin Suun avunhuudot, Merrin anelu, Frodon kauhistuneet kiljaisut ja Samin kuorsaus viilsivät ilmaa.

Suu koetti Frodon avulla kiskoa ”vesikauhuisen” hobitin irti, mutta Merri oli pelon, huolen ja vihan sumentama eikä suostunut luovuttamaan ennen kuin saisi Suulta jonkinlaisen varmistuksen siitä, että Pippin saisi elää. Pian huutojen sävy muuttui.

”Johan on perkele!” lipsahti Frodolta, kun Merri jälleen kerran potkaisi hänet kimpustaan.

Sauronin Suu puolestaan syyti ilmoille Mordorin kielisiä kirouksia.

Kaikki huuto ja tömistely katkesi yllättäen, kun sisäpihan portti jysähti äänekkäästi helisten auki.

”MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU?” karjaisi Khamul, yksi yhdeksästä Nazgûlista, seisoessaan siinä synkkänä ja uhkaavana, ”Miten tässä voi muka nauttia kylvystä kun te vain huudatte ja mekastatte?”

Hetken Sauronin Suu, Merri, Frodo, jopa Sam, vain tuijottivat ilmeettöminä sormusaavetta. Kaikkien mielen oli täyttänyt äänetön kysymys.

Khamul väänteli teräväkyntisiä sormiaan, synkkä huppu kääntyili Nazgûlin pälyillessä murhanhimoisesti ympärilleen. Sormusaaveelta karkasi koiramainen ärähdys ennen kuin käännähti kaapu hulmahtaen ympäri ja marssi tiehensä jysäyttäen portin väkivaltaisesti kiinni.

Nelikko jakoi keskenään hyvin hämmentyneitä katseita täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Sitten kaaos käynnistyi uudelleen.

Sitä olisi kenties jatkunut vielä pitkään, ellei Sauronin Suu olisi viimein käsittänyt mitä häneltä vaadittiin. Frodo oli jo menettämäisillään viimeisetkin hienotunteisuuden rippeet, mutta luopui ajatuksestaan iskeä hampaansa Merrin alati potkiviin jalkoihin, kun Suu kohotti toisen kätensä tyynesti ilmaan. Sauronin Suu veti syvään henkeä, irrotti toisen kätensä Merrin hiuksista joista oli hobittia hetki sitten riuhtonut ja koetti muodostaa jonkinlaista katsekontaktia ”vesikauhuiseen kääpiöön”, joka oli keskittynyt takomaan päätään hänen rintakehäänsä mutisten jatkuvasti pienestä pöljästä Pippinistä.

”Käsitit väärin senkin aivo-”, Sauronin Suu aloitti tyynesti, mutta hiljeni Frodon mulkaisun pakottamana.

Hän rykäisi niellen samalla kaikki ulos pyrkineet haukkumasanat ja kokeili uudestaan: ”Käsitit väärin, sillä enhän minä sanonut sanaakaan tappamisesta. Kaikenlisäksi tarkoituksenani ei edes ollut tulla puhumaan teille Pippinistä, vaan jostakin ihan muusta. Voin myös todeta, että kaveriasi ei uhkaa mikään vaara, vaikka se varsin miellyt… sillä sehän olisi meistä kaikista todella epämiellyttävää, jos hänelle sattuisi jotakin.”

Sauronin Suu irvisti puistatuksesta, mutta Frodo sen sijaan iski silmäänsä ja kohotti rohkaisevasti peukaloaan.

Merri kohotti katseensa, tuijotti Sauronin Suuta silmät puoliummessa ja totesi lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Ai!”

Sitten hobitin kasvoille kohosi leveä virnistys: ”Heh. My mistake!”

Kädet hellittivät otteensa Sauronin Suusta, joka välittömästi loikkasi mahdollisimman kauas Merristä.

Hän kohotti tärisevän sormen osoittamaan kohti hobittia ja raakkui pidätellystä raivosta: ”Ettäs kehtasit. Minä en tee sinulle mitään ja sinä mielipuoli karkaat heti päälle. Sanokoon mitä sanovat, mutta te hobitit olette hulluja ja arvaamattomia… ja uskomattoman likaisia. Katso nyt kaapuani! Kuinka usein peset kätesi senkin pikku rotta?”

Suu silmäili tuskastuneena kaapunsa rinnusta, johon oli ilmestynyt kuraiset sormenjäljet. Mitä kieroutuneita harhaluuloja Sauronkin saisi jos huomaisi ne?

”Yhtä usein kuin eräs pesee hampaansa”, Merri murahti ilmeettömänä, mutta katui välittömästi, sillä Sauronin Suu kohotti kylmän katseensa ja kallisti päätään kuin hyökkäämään valmistautuva härkä.

Merri oli aikeissa koettaa huumorin vapauttavaa vaikutusta kiekaisemalla ”Óle!” mutta härkä ei kuitenkaan hyökännyt.

Sen sijaan Sauronin Suu huokaisi ja mutisi väsyneesti: ”Minun piti alusta alkaen ilmoittaa, että te kaikki saatte nyt painua makuutiloihinne ja pysyä siellä. Huomenna teille jaetaan uudet tehtävät…jos jaetaan.”

Sam oli viimeinkin kohottanut katseensa ruohikosta. Eikö puutarha olisikaan hänen viimeinen työurakkansa? Saisiko hänkin uutta tehtävää?

Sauronin Suu aisti monien kysymyksien risteilevän hobittien mielessä, mutta hän oli saanut tarpeekseen haisevista hobiteista yhdelle päivälle eikä vastaisi enää yhteenkään uteluun. Hän vaikka kuristaisi omin käsin seuraavan häiritsijän päästäkseen takaisin omaan rauhaansa.

Hobitit pitivät viisaasti turpansa tukossa, kun raivotautisuuden ja mielenvikaisuuden kynnyksellä painiskeleva Barad Dûrin komentaja marssi sadatellen tiehensä.
Viimeksi muokannut Thrior, To Joulu 22, 2005 12:34 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Avatar-artti peräisin täältä: otisframpton.deviantart.com

Celebriel
Pipari
Viestit: 967
Liittynyt: Ma Loka 11, 2004 12:45 pm
Paikkakunta: Vantaa

Viesti Kirjoittaja Celebriel » Ma Elo 01, 2005 3:21 pm

*repsis*

Siis tuo oli viihdettä! :D hehee kerrassaan mainio idea! ^^ En nyt aivokuolleisuuteni takia voi sanoa muuta m,utta todella nerokas fikki! :)
Kuva
Vuoden taiteilija est. 2007
Katsokaa myös:
http://dragonsoul2.deviantart.com ^^
Rekisteröidy ja kouluta oma dino! Autat samalla omaa dinoani. http://www.dinoparc.com/?ref=Dragorel

Avatar
Kurttuviikuna
Puolituinen
Viestit: 293
Liittynyt: La Helmi 07, 2004 9:26 am
Paikkakunta: Dojon katonraja

Viesti Kirjoittaja Kurttuviikuna » Ma Elo 01, 2005 4:09 pm

Hahhaa. Vihdoinkin löysin loistavan LotR huumorifikin. Kiitoksia paljon. Virnuilin hyvin useassa kohtaa ja parissa kohtaa nauroin pahasti ääneen. Sauron ja Sauronin suu ovat loistavia. En tiedä miksi, mutta tulee mieleen Kuolonsyöjä Kalkaros ja AD/HD:tä sairastava Voldemort. :D

En rupea kopioimaan mitään erityisen hauskoja kohtia, sillä niitä oli aika monta, lievästi sanottuna. Eniten nauroin varmaan sille, kun Sauron käski Nazgûleiden mennä puhkomaan pilviä haravalla. Yksinkertaista mutta äärimmäisen toimivaa huumoria. *taputtaa käsiään ihastuneena yhteen*

Huumorisi on jotenkin hauskalla tapaa neutraalia. Mutta ei siis todellakaan huonolla tavalla. *miettii miten sen selittäisi* Kun sitä on mielestäni nerokkaasti kätketty melkein jokaiseen lauseeseen, vaikka sitä ei päälle päin heti huomaisi. Tai sitten se on vain minun kiero mieleni, joka tästä vääntää sellaisen. :D *rupesi miettimään, onko sekoittanut hieman sanoja keskenään ja tuli siihen tulokseen, että on hyvin paljon mahdollista, että niin on käynyt mutta olkoot*

Kiitos hyvästä lukukokemuksesta. Kirjoita lisää. ^__^
Welcome to the Caribbean, love.

Elíniel
Puolituinen
Viestit: 277
Liittynyt: La Elo 21, 2004 9:27 am
Paikkakunta: Estelin syli.

Viesti Kirjoittaja Elíniel » Ma Elo 01, 2005 11:57 pm

Oikein hyvä. :D

Huumori on toimivaa eikä vaikuta siltä, että se on tungettu väkisin mukaan. Pidin kovasti. Idea oli hyvä ja toimiva. Sauronista pidän erityisesti, hän on jotenkin ihana. Suloinen. *rakastui Sauroniin*

En saa mitään järkevää aikaiseksi nyt. Mutta oli vain pakko sanoa että pidin.

Tuleeko vielä jatkoa?
-Vuoden 2005 ja 2006 Aragorn.

Avatar
Thrior
Örkki
Viestit: 170
Liittynyt: Ke Heinä 06, 2005 6:47 pm
Paikkakunta: Mordor

Viesti Kirjoittaja Thrior » Ti Elo 02, 2005 7:46 pm

Kiitokset kaikille kommentoijille. Erityisesti Kurttuviikunan seikkaperäistä kommenttia oli mielenkiintoista lukea ^^

Oo...ja mitä mitä...sain jonkun rakastumaan Sauroniin XD.

Juups...jatkoa on kyllä luvassa ja olen sitä hieman jo kirjoittanut, mutta pätkä on vain mielestäni turhan lyhyt julkaistavaksi. Odottelenkin tässä taas inspiraation heräämistä =P.
Avatar-artti peräisin täältä: otisframpton.deviantart.com

Celebriel
Pipari
Viestit: 967
Liittynyt: Ma Loka 11, 2004 12:45 pm
Paikkakunta: Vantaa

Viesti Kirjoittaja Celebriel » Ti Elo 02, 2005 9:43 pm

Tulin vaan lisäämään sen että tuo oli paras koskaan lukemani humor-ficci (noh eihän niitä ole monta mutta hehee..)
Kuva
Vuoden taiteilija est. 2007
Katsokaa myös:
http://dragonsoul2.deviantart.com ^^
Rekisteröidy ja kouluta oma dino! Autat samalla omaa dinoani. http://www.dinoparc.com/?ref=Dragorel

Avatar
Thrior
Örkki
Viestit: 170
Liittynyt: Ke Heinä 06, 2005 6:47 pm
Paikkakunta: Mordor

Viesti Kirjoittaja Thrior » Ke Elo 03, 2005 12:18 pm

Celebriel kirjoitti:Tulin vaan lisäämään sen että tuo oli paras koskaan lukemani humor-ficci (noh eihän niitä ole monta mutta hehee..)
Todellako? Ehhh *punastuu*. Hienoa kuulla näin mukavaa palautetta ensimmäisestä netissä julkaisemastaan stoorista :D.
Avatar-artti peräisin täältä: otisframpton.deviantart.com

Avatar
Thrior
Örkki
Viestit: 170
Liittynyt: Ke Heinä 06, 2005 6:47 pm
Paikkakunta: Mordor

Viesti Kirjoittaja Thrior » Su Elo 07, 2005 2:42 am

Pistinpä jatkaen. En todellakaan tiedä mihin tämä ficci on menossa :roll:


----------------------------------------------------------------------------------

Sauronin Suun jupinan sävyttämä matka jatkui läpi Barad Dûrin linnoituksen synkkien käytävien.

”Yhtä usein kuin eräs pesee hampaansa”, hän märisi pilkallisesti, ”Pyh!”

Kolkossa käytävässä kaikui toinenkin valittava ääni, jonka lähteen Sauronin Suu tiesi oitis. Kyseessä oli valittava haltia nimeltä Legolas. Tämä istui taulutelineensä edessä ja liikutteli vihaisin liikkein pensseliään ryydittäen työtään jatkuvalla kiukuttelulla.

”Pahus sentään, kun on sottaista! Voi ei. Kauniit käteni. Tarvitsen tämän jälkeen manikyyrin. Hiuksenikin kärsivät liian kuivasta ilmasta. Voih. Tarvitsen aurinkoa. Rusketukseni kärsii. Liika istuminen ei tee hyvä kiinteille pakaralihaksilleni. Minulle tässä pitäisi taulu tehdä. Kälä kälä kälä…”

Sauronin Suu painoi päänsä kumaraan lähestyessään ja madalsi ääntään, jotta haltia ei kuulisi hänen jupinaansa ja alkaisi kysellä tyhmiä.

Legolas hätkähti ja tuijotti kiinteästi Suuta, joka mumisi aiottua kovemmin: ”Vai muka ummehtunut linnunpönttö.”

Haltia räpäytti silmiään ja äkkiä tumma hahmo oli hänen edessään ja ärjäisi päin hänen naamaansa: ”Olen ainakin 10 kertaa seksikkäämpi kuin tuollainen pahuksen hinttimäinen kultakutri!”

Legolas räpäytti jälleen silmiään. Sauronin Suu tuhahti, keikautti neitimäisesti lanteitaan ja jatkoi kiukutellen matkaansa.

”Mitä mää tein?” karkasi Legolasilta.


~*~


Pippinillä oli jalo taito olla väärässä paikassa väärään aikaan. Kukaan ei tiennyt miten hän siinä onnistui tai miten edes kykeni elämään vikansa kanssa. Mordor ei ollut järin terveellinen paikka.

Kun Pippin oli viimeksi törmännyt Sauronin Suuhun, oli tämä välikohtauksen lopuksi määrännyt hänet niinkin turhaan työhön kuin hakkuutyömaalle suuria lohkareita halkomaan. Pippin arveli, että Suu oli tehnyt sen pelkkää vittumaisuuttaan. Kiviä ei näytetty edes tarvitsevan mihinkään, sillä suunnitelmissa ei ollut linnoituksia tai muureja tai mitään muuta vastaavaa. Tämä taisi olla vain tuorein keino pitää Pippin kaukana palatsista; erossa ystävistään ja etenkin ruokakomerosta.

Sitten hobitti oli epäonnekseen osunut erään hyvin ilkeämielisen Uruk Hai -örkin tielle, joka ilmoittautui saman tien vapaaehtoiseksi Pippinin ryhmän vartijaksi. Örkki oli pahin diktaattori jonka hobitti oli eläissään tavannut ja näytti kaikenlisäksi ottaneen juuri hänet silmätikukseen. Otuksen joka ikinen piirre kammotti hobittia. Se oli kookas ja lihaksikas kuten kaikki muutkin Uruk Hait, mutta sen hiukset olivat lyhyemmät, värjätty kirkkaan vihreiksi ja muotoiltu jollakin omituisella liisterillä sojottamaan villisti kohti taivasta. Sen molemmat korvat olivat täynnä lävistyksiä, toisesta kulki jopa ketju sieraimessa olevaan hopearenkaaseen. Sen kävelytapa oli töksähtelevän ja jäykän näköistä, se kulki nokka pystyssä, löi kantapäitään maahan ja heilutti käsivarsiaan tiukassa tahdissa. Lisäksi se oli hankkinut itselleen erikoisvalmisteiset rautasaappaat, jotka eivät milloinkaan olleet kiillottamattomat. Kiillotustyöhön se määräsi aina jonkun epäonnisen orjan ja auta armias mikäli niistä työn jälkeen löytyi pienikin tahra. Örkki keksi aina lukemattomia simputtamisen muotoja jotka olivat kuitenkin sen verran väkivallattomia, ettei diktaattori joutunut syytteeseen orjien turhanpäiväisestä pahoinpitelemisestä. Vaikkeivät rangaistukset järin tuskallisia olleetkaan, olivat ne sitäkin nöyryyttävimpiä ja henkisellä tasolla musertavia. Pippin sen tiesi jos kuka.

Hobitti huokaisi, pyyhkäisi otsaansa ja kohotti hakkua lyödäkseen edessään kököttävää kiusallisen kookasta lohkaretta, mutta kaatuikin työkalun painosta selälleen tomuiseen maahan. Hiki valui alas Pippinin selkää ja hän huohotti hengästyksestä ja kuumuudesta. Hän toivoi, ettei hänen tarvitsisi nousta enää. Kunpa joku lempeä sielu työntäisi pehmeän tyynyn hänen päänsä alle, toisi hänelle tarjottimellisen ruokaa ja juomaa ja kertoisi, että hän oli vain uneksinut kaiken ja makasi oikeasti Elrondin kylpylässä. Hän tuijotti lasittunein, haaveilevin silmin ylös taivaaseen. Yläpuolella liihotteli lihava käristetty kalkkuna. Nälkä sai hobitin näkemään jo harhoja.

Mistään ei kuulunut tyynyä tarjoavaa hellää kettä. Sen sijaan tumma, jykeväkyntinen koura tarttui hänen kihariin hiuksiinsa ja riuhtaisi hänet raa’asti pystyyn.

Hän tunsi Uruk Hai -diktaattorin kuuman, mädältä lihalta löyhkäävän hengityksen kasvoillaan tämän karjuessa: ”Ruokaa ei tipu taivaalle töllistelystä Konturotta!”

”Mutta entä jos”, Pippin ähkäisi pökerryksissä, ”…jos heitän kalkkunaa hakulla, voitanko sen itselleni?”

Diktaattori vaikutti hetken hämmentyneeltä, mutta vain hetken. Sitten sen kasvot vääristyivät irvistykseen.

”POKKUROINTIA!”, se ärjäisi ravistaen hobittia tämän hiuksista, ”Mielenvikaiseksi tekeytymisestä seuraa sotaoikeus ja kuolemantuomio. Minun komppaniassani ei sallita niskurointia.”

”Mutta tämä on orjatyömaa, ei armeija”, Pippin änkytti tukahtuneesti.

Örkin keltaiset silmät kapenivat. Se työnsi ruman naamansa aivan hobitin kasvojen eteen ja Pippin teki parhaansa, ettei väistäisi sen katsetta.

”Mitä kuulenkaan? Vaivainen rivimies vastustaa päällikköään? Minua, joka on Mordorin voitokkain sotapäällikkö? Tiesitkö sinä onneton rotta, että minut tunnetaan myös lisänimellä Häikäilemätön? Miten olisin saavuttanut voiton vihollisarmeijoista jos riveissäni olisi maleksinut kaltaisesi vetelys? Sellaiset kelpaavat vain toisten ruuaksi.”

Örkki näytti tällä kertaa täysin mielipuoliselta, mutta Pippin ei kääntänyt katsettaan, sillä siitä seuraisi vain uusi rangaistus. Diktaattori tulkitsisi sen pelkuruudeksi. Hobitti nielaisi koettaen pitää vapinansa kurissa.

”Haluat olla hyödyksi vai?” örkki kähisi hullumaisesti virnistellen, ”Haluat näyttää, että sinua tarvitaan? Voi, kyllä sinua tarvitaankin. Kaverini ovat kauan toivoneet ruokalistalle hobittia.”

Äkkiä partaveitsen terävä ääni viilsi ilmaa: ”Nyt riittää!”

Diktaattori päästi silmänräpäyksessä irti hobitista, käännähti puhujaan päin ja kalautti kantapäänsä yhteen.

Sauronin Suu kyräili asennossa patsastelevaa örkkiä erittäin oudoksuen kunnes täräytti: ”Mitäs minä sanoinkaan orjien kohtelusta?”

”Orjia ei saa tappaa tai saattaa työkyvyttömiksi ilman asianmukaista lupaa”, diktaattori vastasi konemaisesti, ”Ja ilmoitankin mitä nöyrimmin, että äskeinen oli pelkkää uhkailua, jota järjestyssäännöissä ei ole kielletty.”

Sauronin Suun kasvot vääntyivät sellaiseen ilmeeseen, joka sai örkin rouskuttamaan kieltään. Suu oli siis kyennyt näkemään valheen läpi. Pahus soikoon.

”Muistutan vielä kerran, että sinä et ole täällä vallassa”, Sauronin Suu totesi hyytävästi, ”Millä hitolla saan sen taottua paksuun kalloosi?”

Suu selvästi nautti pienestä esityksestään. Hän hymyili kolhosti, ylimielisesti. Hän paistatteli vallan tunteessa, tunsi itsensä suunnattoman voimakkaaksi. Sitten kaikki räjähti.

Hobitti oli paiskautunut häntä päin jonkinlaiseen halausta tavoittelevaan otteeseen ja kailotti suunnattoman riemuissaan: ”Juuri oikea ajoitus kaveri. Juuri oikea ajoitus. Aivan täydellinen ajoitus.”

”Minä EN ole mikään kaveri!”

”No ehkä et…mutta täydellinen ajoitus. Pelastit minut!” Pippin hörähti ja pyyhkäisi liikuttuneena silmäkulmiaan.

Sauronin Suu työnsi hobitin kauemmaksi ja irvisti murhaavasti örkille jolloin tämä ymmärsi painua hihitellen matkoihinsa. Suu alkoi jo epäillä, että Noitakuningas oli ruiskuttanut häneen salaa jotain hobitteja houkuttelevaa tuoksua. Jo toinen kerta samalla viikolla, kun hobitti karkasi noin vain hänen kimppuunsa.

Hän pyyhkäisi kaapuaan ja kimitti närkästyneesti: ”No miltä tuntuu joutua ummehtuneen linnunpöntön pelastamaksi arvon herra Peregrin Took?”

Pippin näytti tuskastuneelta, mutta hymyili vaisusti: ”Hei kamoon kaveri…”

”SAURONIN SUU!”

”Whatever…se oli kuule pelkkää leikkiä. En minä oikeasti halunnut kiusata.”

Sauronin Suu tyytyi vain tuhahtamaan.

Pippin hymyili lupsakasti: ”Katsos kun sinä olet ainoa joka edes jotenkin juttelee kanssani. Meillä on vuorovaikutusta enkä minä halua rikkoa sitä. Muuten olisin aivan yksin.”

”Mikä kunnia. Olen siis arvon herra Peregrin Tookin paras kaveri”, Sauronin Suu pihisi koettaessaan estää mielensä romahtamisen.

Lopulta hän heilautti kätensä ilmaan ja parkaisi kohti taivasta: ”Voi elämä! Olen hobitin paras kaveri eikä minulta edes kysytä mitään!”

”Ystävistä tulikin mieleeni”, Pippin säteili, ”Sinä kävit palatsissa? Eikö?”

Sauronin Suu nyökkäsi poissaolevasti ja toivoi samassa, että ei olisi sillä Pippin vinkaisi innostuksesta: ”Aiai! Näitkö Merriä? Näitkö? Entä Samia? Frodoa? Miten Merri voi? Ikävöikö minua? Entä Sam? Onko hän vieläkin läski? Maistuuko ruoka? Onko puutarha valmis? Kyselivätkö ne minusta? Onko palatsissa hyvää ruokaa? Pääsenkö palatsiin? Ovatko Frodon silmät yhä suuret? Onko siellä kylmä? Tykkääkö Sauron kukkasista? Legolas? Missä on Legolas? Valittaako se? Onko se päässyt manikyyriin? Tai Gimli? Tai…”

”VAITI! Käyn nykyään terapiassa”, Sauronin Suu tuikkasi väliin toivoen ohjaavansa hobitin ajatukset muualle ja estävänsä samalla raivotautisen kohtauksen, joka suorastaan huusi häntä käymään hobittiin käsiksi ja taittavan tämän niskat nurin.

Pippin vaikeni, mutta näytti kuitenkin erittäin kiinnostuneelta: ”Ai jaa. Miksi?”

”Minä olen viime aikoina ollut hieman…ylistressaantunut”, Sauronin Suu vastasi myrkyllisesti hymyillen, ”Tietyt nimeltä mainitsemattomat henkilöt herättävät minussa…lähes pitelemätöntä murhanhimoa.”

Hän nojasi lähemmäs hobittia luoden hyvin merkitsevän, hyvin kylmän katseen: ”Saatan räjähtää jos minua ärsytetään.”

Mutta Pippin vain nyökkäili: ”Joo. Örkit ovat tosi raivostuttavia.”

”En puhu örkeistä”, Suu sihahti hampaidensa raosta.

Hänen tosin oli myönnettävä, että hänellä oli sisäistä kaunaa myös örkkejä kohtaan. Juuri örkki oli aiheuttanut hänen lopullisen romahduksensa. Tuona päivänä kun oli joutunut Merrin hyökkäyksen kohteeksi, Sauronin Suu oli omaan huoneeseensa tärähdettyään kohdannut koukkunenäisen örkin, joka maalasi oksettavan pinkkejä kukkasia hänen upean synkän soppensa seiniin. Suu oli tuolloin seonnut lopullisesti, kiskonut örkin alas maalausjalustaltaan ja alkanut kuristaa tätä, mutta otuksen oli onnistunut pihistä, että oli Sauronin asialla. Musta Ruhtinas näytti olleen hieman huolissaan alamaisestaan ja oli päättänyt piristää tätä pienellä huoneuudistuksella. Sauronin Suu olisi voinut itkeä.
Niinpä hän oli itse päättänyt kävellä terapeutin pakeille rauhoittumaan.

”Kuka on terapeutti?”

Sauronin Suu säpsähti ajatuksistaan tuijottaen hetken hobitin ällöttävän pirteitä kasvoja.

”Joku tauno Riwendelistä”, hän mumisi vastaukseksi, ”Taisi olla kaikenlisäksi puolihaltia.”

”ELROND!” Pippin hihkaisi, ”Minä tunnen hänet. Hän on loistotyyppi, mutta hänen kulmakarvansa ovat pelottavat ja hän käyttää Arwenin pukuja.”

Sauronin Suu rypisti otsaansa.

”Ei se sitä tietenkään itse myönnä”, Pippin jatkoi hymyillen, ”No onko se hyvä?”

”Perseestä…kaheli, puolimielinen…”

”No niin ne jotkut sanovat… No mitäs varten sinä Elrondia tarvitset?”

”Enkös sen jo sanonut?” Suu murahti kolhosti.

”Tota…joo”, Pippin supisi painaen jokseenkin mietteliäästi katseensa.

Sitten hobitin päässä kilahti. Ainakin Sauronin Suun mielestä.

”Älä välitä kiusaajista! Mä oon sun kaveri!” Pippin hihkaisi ja heilautti käsivartensa Sauronin Suun ympäri.

Suu oli järkyttynyt. Hän kimitti jotakin kuin käheä korppi ja lopulta hänen aivoissaan kiehahti, vaikka hän oli sinnikkäästi yrittänyt pitää Elrondin neuvot mielessään.

Hän hapuili tärisevillä käsillään hobitin kurkkua, mutta samassa jonkun pilkkaava ääni tunkeutui hänen tajuntaansa: ”Jaaha! Ja jotakuta tarvitsee nähtävästi muistuttaa omista säännöistään.”

Sauronin Suu unohti hobitin siinä silmänräpäyksessä, sillä hän tiesi kenelle tuo raakkuva ääni kuului. Pippinkin kohotti katseensa huomatakseen, että hänen äkillinen pelastajansa oli Noitakuningas. Sormusaave harppoi musta kaapu hulmahdellen lähemmäksi ja pysähtyi kaksikon lähelle, kuitenkin turvallisen matkan päähän Suusta. Noitakuningas oli hyvällä tuulella.

”On tämäkin näky. Hobittihan näyttää vallan ihastuneelta sinuun, hmm?”

Suu puraisi huultaan. Pippin ei ymmärtänyt mitään.

Noitakuningas naurahti ja keikautti päänsä taaksepäin. Hän hymyili voitonriemuisesti huppunsa pimennossa pyöritellen samalla käteensä unohtunutta haravaa.

”No se siitä. Pitänee kuitenkin huomauttaa orjien kohtelusta. Mitenkäs se menikään? Orjia ei saa saattaa työkyvyttömäksi eikä surmata, hmm?”

”Ja kuka laatikaan säännöt?” Sauronin Suu kysyi vaanivasti, ”Kenellä onkaan valta niitä muuttaa?”

”Ah…sinähän ne tietenkin laadit, mutta muista, että vastaat niistä aina Mustalle Ruhtinaalle. Sinä saat ideat. Hän tekee päätökset.”

Sauronin Suulta karkasi pelkkä puhahdus. Samassa molempien korviin kantautui epämääräistä puuskutusta ja he luopuivat ideasta käydä toistensa kimppuun. Pippin oli Suun huomaamatta irrottanut otteensa ja laahusti nyt hakku kohotettuna kohti Noitakuninkaan siivekästä ratsua, joka oli parkkeerattu pystyyn kuolleen puun viereen.

”Se on se kalkkuna. Minä näin sen lentävän taivaalla”, Pippin läähätti täysin järjettömästi syöksähtäessään eteenpäin.

Siivekäs peto näytti ensimmäistä kertaa elämässään hyvin hämmentyneeltä. Sen silmät paisuivat.

Noitakuningas toimi nopeasti. Hän heitti haravansa maahan, loikkasi eteenpäin, riuhtaisi hakun takaapäin itselleen ja paiskasi sen pois hobitin ulottuvilta. Hän ei huomioinut takanaan pihisevää Sauronin Suuta, joka oli saanut hakun varpailleen, vaan tarttui hobittia hartioista ja pyöräytti tämän ympäri. Kohdattuaan huppupäisen kammotuksen jäätävän tuijotuksen, hobitti ei yllättäen vajonnutkaan täriseväksi kasaksi, vaan hymyili ja mumisi jotakin lähestyvästä Kiitospäivästä. Noitakuningas painoi kätensä hobitin otsalle.

Tämä näytti nauttivan kylmästä kädestä kuumottavaa ihoaan vasten ja oli ilmiselvästi pettynyt, kun Noitakuningas siirsi kouransa pois ja katsahti edelleen pihisevään Suuhun: ”Sillä on kuumetta.”

”No älä?”

”Kyllä vain ja sillä näyttää olevan kiljuva nälkäkin. Siksi se siis hourailee kalkkunoista. Tsk tsk.”

”Älä minua tuijota.”

”Sinä sen tähän työhön määräsit. Luulisi sinun tietävän, että se on aivan liian kovaa hommaa hobittien kaltaisille rääpäleille. Ainakin jos työnjohtajana oli se pahuksen punkkariörkki.”

”Mistä lähtien sinä olet alkanut välittää orjista?”

”Siitä lähtien kun Sauron ryhtyi hipiksi”, Noitakuningas tokaisi ykskantaan, ”Jos nyt ilmoittaisimme, että yksi orja kuoli aliravitsemukseen ja työstä johtuneeseen kuumeeseen juuri kun nimenomaan on päätetty, ettei yksikään saa kuolla niin….”

Noitakuningas piti pienen miettimistauon ja kiteytti lopuksi: ”Mustalla Ruhtinaalla taitaa olla joku kriisi.”

Sauronin Suun kasvoilla oli hapan ilme: ”Kriisi tässä taitaa olla yhdellä sun toisella.”

Noitakuningas nyökkäsi, mutta veti samassa henkeään kuin jonkin hyvän idean saaneena ja kääntyi katsomaan hobittia, joka näytti jo luopuneen kulkkunakuvitelmistaan.

Painavan hakun nostaminen näytti imaisseen hobitin energian lähes tyystin, mutta Noitakuningas piteli hobittia yllättävän lempeästi aloillaan sanoessaan: ”Taisin keksiä sinulle paremman duunin. Olenkin tässä kaipaillut Möykylle hoitajaa.”

”Möykky?”

Noitakuningas jakoi äkäisen silmäyksen Sauronin Suuhun: ”Et sitten vaivautunut opettelemaan edes ratsuni nimeä?”

Suu pyöräytti silmiään mutisten itsekseen: ”Möykky, Pörri … ei helvetti. Mikä kissatarha tämä on?” (A/N: Pörri on ficeissäni Uvathan ratsu ^^)

Noitakuningas kumartui heilauttamaan Pippinin olalleen, nouti haravansa ja harppoi sitten kohti ratsuaan. Möykky jakoi pari epäilevää silmäystä mestarinsa olalla örähtelevään hobittiin, mutta salli molempien kavuta selkäänsä. Noitakuningas asetti nuokkuvan hobitin eteensä ja työnsi haravan johonkin omituiseen pidikkeeseen. Ei hän tällä hetkellä edes tarvinnut haravaansa mihinkään, mutta ei nähtävästi halunnut heittää sitä menemäänkään.

Sauronin Suu seurasi poissaolevasti kuinka sormusaave keräsi ohjakset käsiinsä ja koetti samalla kömpelösti estää hobittia koskemasta mihinkään tai luiskahtamasta hänen käsivartensa alitse. Kun Noitakuningas viimein sai peruutettua kauemmaksi puusta, Suu huomasi samassa, ettei hänen mielipidettään oltu kysytty lainkaan.

Hän ei totta puhuen liiemmin välittänyt, mutta katsoi kuitenkin parhaaksi huomauttaa: ”Jos sillä kuumetta on, niin pitäisi kai mokoma kärrätä ensin sairaalasiipeen?”

Maailmankirjat olivat todellakin sekaisin. Mordorissa aiottaisiin hoitaa pahaisen hobitin kuumetta? Mustalla Ruhtinaalla tosin näytti olevan pehmeä paikkansa hobiteista puhuttaessa joten ei kai olisi järin hyvä idea jättää sitä hoitamattakaan. Positiivista sentään oli, että nyt saataisiin joku orja pois jaloista lääkäriä leikkimään. Mordorin asukit kun eivät ikinä itse pahemmin terveydenhoitoon olleet perustaneet.
Avatar-artti peräisin täältä: otisframpton.deviantart.com

Hömötiainen
Örkki
Viestit: 110
Liittynyt: To Touko 26, 2005 8:44 pm
Paikkakunta: Vaikka missä.

Viesti Kirjoittaja Hömötiainen » Su Elo 07, 2005 11:25 am

Legolas räpäytti jälleen silmiään. Sauronin Suu tuhahti, keikautti neitimäisesti lanteitaan ja jatkoi kiukutellen matkaansa.

”Mitä mää tein?” karkasi Legolasilta.
Et mitään teidän neitimäinen homoutenne :lol: Lopetin tämän ficin lukemisen (jälleen kerran) vedet silmä kulmissa.
Sauronin Suu nyökkäsi poissaolevasti ja toivoi samassa, että ei olisi sillä Pippin vinkaisi innostuksesta: ”Aiai! Näitkö Merriä? Näitkö? Entä Samia? Frodoa? Miten Merri voi? Ikävöikö minua? Entä Sam? Onko hän vieläkin läski? Maistuuko ruoka? Onko puutarha valmis? Kyselivätkö ne minusta? Onko palatsissa hyvää ruokaa? Pääsenkö palatsiin? Ovatko Frodon silmät yhä suuret? Onko siellä kylmä? Tykkääkö Sauron kukkasista? Legolas? Missä on Legolas? Valittaako se? Onko se päässyt manikyyriin? Tai Gimli? Tai…”
Niin Pippiniä! Ja onhan se vähän vaihtelua, kun sinun ficcisi taitavat olla ainoat, joista näitä pahiksia löytyy. Heh heh, Sauron on ryhtyny hipiksi, heh heh...Nah, kirjoitusvirheitä ei löytynyt ja odottelen jatkoa. *rakentava palaute viettää kesälomaansa Karibian auringossa.*
Mryi <3 Pointittoman viestin tarjosi Hömötiainen!
Kuva

Avatar
Thrior
Örkki
Viestit: 170
Liittynyt: Ke Heinä 06, 2005 6:47 pm
Paikkakunta: Mordor

Viesti Kirjoittaja Thrior » Su Syys 25, 2005 8:23 pm

Phew... Sainpas jatkettua. Kärsin hyyyyvin vakavasta inspiksen puutteesta joten ei tarvitse ihmetellä jos olen näin pitkässä ajassa saanut näin vähän tekstiä. Tämänkin kirjoittaminen oli yhtä tuskaa :roll:.

Palautetta kiitos. Jos teksti vaikuttaa kauhean kankealta niin koetan myöhemmin sitä parannella.

Ai niin...ja kiitos Hömötiainen kommentistasi :D

-------------------------------------------------------------------------------


Kun Pippin viimein alkoi palailla kunnolla tolkkuihinsa, hän tunsi kuinka jokin kostea valui verkalleen alas hänen poskeaan. Se jokin lähestyi uhkaavasti hänen korvaansa ja sekunnin ajan hobitin päässä välähti naurettava kauhukuva tökerön näköisestä tappajamadosta, joka tunkeutuisi korvakäytävän kautta ruumiiseen. Pippinillä oli tunnetusti ollut aina vilkas mielikuvitus.

Kauhukuvaelman kaikotessa, hobitti vajosi takaisin siihen horrosmaiseen välinpitämättömyyteen ja tuijotti silmät puoliummessa ylös mustaan kattoon. Oli niin omituisen hiljaista. Yleensä Mordorissa ei vaikuttanut olevan ainuttakaan rauhallista paikkaa. Jokapuolelta sai aina kuunnella örkkien märinää ja karjuntaa sekä kaikenmaailman paukutusta ja mäiskettä.

Pippin tunsi olonsa sanoinkuvaamattoman voipuneeksi ja oli juuri aikeissa sulkea silmänsä, kun hänen oikealta puoleltaan kajahti rahiseva vinkaisu: ”YÄÄÄK! Se kuolaa!”

Pippin singahti istualleen kuin nuoli ollen vähällä kierähtää alas sängystä. Hänen katseensa pomppi hysteerisesti ympäriinsä puhujaa etsien, kunnes hän viimein paikallisti tämän. Hobitti kurtisti kysyvästi kulmiaan. Viereisessä pedissä makasi Sormusaave jota ei edes meinannut erottaa mustien sänkyvaatteiden keskeltä. Vaikka Pippin ei tätä tietenkään nimeltä tuntenut saatikka erottanut toisista, kyseessä oli Ren niminen Nazgûl, joka oli aiemmin päivällä kolaroinut pulun kanssa. Muut Sormusaaveet olivat tosin sitä mieltä, että Ren liioitteli vammojaan vain päästääkseen sairaalasiipeen vetämään lonkkaa. Ren olikin komeasti kärhämöiden kieltäytynyt jokaisesta ehdotuksesta tutkia vammat ja väitti, että joka paikkaan vain sattui eikä siinä mitään turhanpäiväisiä tutkimuksia tarvittu vaan kunnon lepoloma.

Nyt Sormusaave loikoili rennosti selällään, kädet ristissä päänsä takana ja tarkkaili hobittia huppunsa pimennosta.

”Ööh…”, karkasi Pippiniltä. Ei sitä jokapäivä löytänyt Nazgûlia huonetoverinaan.

Renin katse näytti hakeutuvan hobitin poskeen ja hän nosti rautahansikkaan peittämän kätensä osoittaen tätä paljonpuhuvasti sormellaan: ”Pyyhkäise nyt hitto soikoon tuo kuola naamaltasi ennen kuin se valuu vaatteillesi.”

Pippin havahtui unenomaisesta tuijotuksestaan ja kuivasi kasvonsa hihaansa kirvoittaen samalla Sormusaavelta muutaman epämääräisen yökkäysäänen. 'Tappajamato' olikin nähtävästi jotain aivan muuta.

”Taidan nyt tajuta miksi Sauronin Suu aina haukkuu hobitteja saastaisiksi”, Ren mutisi niskaansa raapien.

Pippin jätti loukkaavan kommentin huomiotta ja ojentautui lähemmäksi Sormusaavetta, keikkuen vaarallisen näköisesti sänkynsä reunalla.

”Mä luulin, että olin yksin”, Pippin säteili aurinkoisesti hymyillen, mutta yhä hieman hämmentyneenä.

”Joo…ja minä luulin myös, että saisin nauttia ihan vain omasta rauhastani, mutta sitten teikäläinen raijattiin tänne kuorsaamaan”, Ren totesi kuivasti, ”Oletteko te hobitit aina noin pahuksen äänekkäitä nukkuessanne?”

”Kuorsaanko minä?”

”Kuin sika.”

Pippinin hymy vain leveni ikään kuin Nazgûl olisi juuri sanonut jotakin poskettoman hauskaa. Ren pyöräytti silmiään, ojentautui kahmaisemaan yöpöydällään olevan paksun kirjan itselleen ja piiloutui pian sen taakse.

Pippin kallisti päätään ja luki äänen kirjan kansitekstin: ”Tuhat ja yksi tapaa pinnata töistä saamatta potkuja.”

”Oikein hyödyllinen. Suosittelen lämpimästi”, Ren totesi nostamatta katsettaan.

”Orjan työtä tuskin voi sanoa työksi. Vai voiko?”

”Tulikin muuten mieleeni”, Ren hönkäisi äkisti ja läjäytti kirjan nurinpäin vatsansa päälle. Hän tuijotti hobittia tutkivasti: ”Mitäs varten olet täällä sairaalasiivessä? Ei sinussa näytä paljon vikaa olevan.”

Sormusaavetta ei nähtävästi vaivannut lainkaan se tosiasia, että näytti itsekin olevansa elämänsä kunnossa.

”Ai...olen siis niinku sairaalasiivessä? Onko täällä sellainenkin?”

Ren pyöritteli jälleen silmiään huppunsa pimennossa.

”No tota…öö…en oikeastaan tiedä", Pippin jatkoi, "Muistan vain lihavan kalkkunan ja, että yritin lyödä sitä hakulla…sitten…hmm…halasin Sauronin Suuta…taisivat puhua jotain kuumeesta.”

Ren hätkähti niin rajusti, että oli vähällä tippua sängystä: ”Sinä MITÄ? Halasit Sauronin Suuta?”

”Juu. Me ollaan kamuja. Ei se ole sellainen kuin kaikki luulee. Se tykkää miun seurasta."

Sormusaaveen tyhjään tuijotukseen Pippin vastasi vain virnistämällä, silmät tuikkien. Hobitti oli nähtävästi hyvin ylpeänä itsestään ja uudesta ’bestiksestään’.

Ren ryki kurkkuaan ja yskähti tukahtuneesti. Kyllä vain. Hobitilla taisi tosiaan olla hyvin vakava kuumetauti tai sitten se oli vain mielenvikainen. Barad Dûrin komentajalla oli tiettävästi jonkinsortin kosketuskammo joten ajatus jostakusta halaamasta mokomaa kiukuttelijaa oli täysin naurettava. Ren tämän tiesi jos kuka, sillä hän oli kerran vappuna kännipäissään yllättänyt Sauronin Suun halaamalla tätä takaapäin. Mistä lie sekin ajatus tullut, oli edelleen täysin pimeän peitossa, mutta siitä seurannutta kohtausta ja selkäsaunaa Ren ei koskaan, ei ikinä unohtaisi. Niinpä niin. Ainoastaan silloin kun Sauronin Suu itse päätti rökittää jotakuta, tämän kosketuskammo näytti kokevan maagisen paranemisen.

Ren pudisti päätään syvään huokaisten ja havaitsi samassa hobitin tuijottavan häntä odottavasti.

”No mitä?” hän ärähti.

”Hyviin tapoihin kuuluu, että kerrot nyt vuorostasi oman tarinasi”, Pippin hymyili, se luonteenomainen pilke vieläkin silmäkulmassaan.

Ren syventyi vähäksi aikaa miettimään, kunnes sitten vastasi pokkana: ”Kolaroin pulun kanssa.”

Pippiniltä karkasi epäuskoinen naurahdus. Ei hänkään sentään kaikkea sulattaisi.

Ren mulkoili hobittia: ”Se oli ISO pulu.”

Hän kohotti itsensä enemmän istuvaan asentoon ja läimäytti kämmenensä yhteen, vieden ne sitten noin metrin päähän toisistaan: ”Suunnilleen...tätä mittaa.”

”Älä viitsi. Kyllä minä nyt kalavalheet tiedän.”

”Se oli PULU! Ei siis kala, vaan lintu”, Ren kärisi itsepintaisena koettaen olla huomioimatta hobitista kumpuavaa kikattavaa naurua.

”Mitä sinä muka tietäisit Mordorin puluista mokomakin maalaistollo”, Ren ärähti lopuksi, nykäisi kirjan ylös vatsaltaan ja hautautui jälleen jupisten sen taakse.



~*MUOKKIS (lisäilenpä vähän jatkoa)*~



Pippin hihitteli huonetoverinsa suureksi ärtymykseksi vielä ainakin 15 minuuttia, kunnes nielaisi loput ulos pyrkineet tyrskähdykset alas. Hän jakoi silmäyksen kirjansa takana visusti piilottelevaan Nazgûliin ja oli jo aikeissa lohduttaa tätä sanomalla, että kyllä hän oikeasti uskoi, että Mordorissa lenteli koiran kokoisia puluja jotka siivekkäisiin petoihin törmätessään aiheuttivat hirmuisia kolareita, mutta ei vain kyennyt siihen räjähtämättä ilkkuvaan nauruun.

Hobitin vielä painiessa ulos pyrkivän hihityskohtauksensa kanssa, Ren säpsähti äkisti ja survoi kirjansa tyynynsä alle. Hän heristi hobitille varoittavasti sormea ja alkoi sitten voihkia vähemmän vakuuttavasti. Pippinin huvittuneisuus vaihtui hämmennykseksi, mutta vastaus hänen kielellään karehtineeseen kysymykseen pamahti ovesta sisään Noitakuninkaan hahmossa. Noitakuningas harppoi päättävin askelin Renin ja Pippinin sänkyjen väliin, jakoi yhden mulkaisun hobittiin ja kumartui sitten toverinsa puoleen joka näytti kärsivän äkillisestä vatsakouristuksesta, päänsärystä sekä ties mistä kivuista.

Noitakuningas veti syvään henkeä, alkaen sitten rähjäämään: ”REN! Lopeta HETI tuo peevelin pelleilysi. Muita saatat pystyä jallittamaan, mutta MINUA et. Vai kolaroit oikein pulun kanssa? No herra isä sentään mahtoi olla hirmuinen onnettomuus. Saitko kenties höyhenen silmääsi? Kyllä, kyllä. Näin kyllä kun putosit ja oikein viidestä metristä. Jo mahtoikin sattua. Entäs sitten kun viime kesänä tipuit kymmenen kertaa korkeammalta? Missäs ne kivut SILLOIN olivat? Viettämässä kesälomaansa Havaijilla vai? Tämä on kyllä jo suoranaista KAPINOINTIA, sillä jos uskot minun nielevän tarinan siitä, että hirmuinen onnettomuutesi maksoi sinulle 95% sisuskaluistasi niin aliarvioit älyäni ERITTÄIN pahasti senkin typerä, laiska, kiittämätön, saamaton NAHJUS! Nyt harava käteen ja ylös sängystä kuin olisi jo!”

Reniltä karkasi hyvin pitkä ja protestoiva voihkaus. Noitakuningas, varmana siitä, että sai taottua asian alamaisensa kalloon, pyörähti kaavun helmat hulmahtaen ympäri ja silmäili taaksepäin kavahtanutta hobittia arvioivasti.

”Öh…terve”, Pippin änkytti, mutta ei ehtinyt säpistä enempää, kun Noitakuningas oli jälleen kerran tökännyt kämmenensä hobitin otsalle.

Hobitti avasi suunsa, mutta Sormusaave ei löytänyt kärsivällisyyttä saatikka mielenkiintoa odottaa, mitä Pippinillä oli sanottavanaan.
”Ja mitäs helvettiä sinä siinä sängyn reunalla keikut?” Nazgûl ärähti vetäen kätensä pois, ”Kuumepotilaan kuuluu maata peiton alla niin kauan kuin kuumetta on.”

Ja sen suuremmitta seremonioitta Noitakuningas mätkäytti hobitin makuuasentoon, kiskoi tämän oikeaan kohtaan keskelle sänkyä ja heitti peiton tämän pään yli mutisten samalla jotakin älykääpiöistä ja kelvottomista hoitajista. Pippin päätti pysytellä kokonaan peiton alla piilossa niin kauan kuin Noitakuningas viipyisi huoneessa. Nazgûl oli nähtävästi huonolla tuulella, vaikka tavallisesti olikin poikkeuksellisen tyyni. Totta puhuen Pippin ei ollut vielä kertaakaan nähnyt tätä vihaisena, ellei sitten oteta lukuun sitä episodia Viimapäällä kun Aragorn tökkäsi tämän pään tuleen. Missäköhän Aragorn mahtoi nyt olla ja MISSÄ kunnossa? Mies sai tosiaan vahtia selustaansa, sillä oikeastaan jokaisella Mordorin vaikutusvaltaisimmalla asukkaalla oli jotain henkilökohtaista kaunaa häntä kohtaan. Sormusaaveiden ja Sauronin lisäksi myös Sauronin Suulla, sillä Mustalla Portilla Aragorn oli päättänyt heittäytyä machoksi ja yrittänyt tyylikkäästi sivaltaa tältä pään irti. Fiasko jätti jälkeensä pahasti kyrpiintyneen sanansaattajan sekä harvinaisen nolon taistelun. Jostakin syystä Suu oli kuitenkin niellyt mahdolliset hyökkäyshalunsa orjia luokitellessa. Saattoihan tosin olla, että Sauronin Suu oli ennen näitä Mustan Ruhtinaan radikaaleja muutoksia jo pahoinpidellyt miestä monen monituista kertaa. Niin monta kertaa, että hommasta oli mennyt maku. Pippin ei tosiaan tiennyt mitä kaikkea Aragorn oli mahtanut kokea, mutta toivottavasti sekin selviäisi joskus.

Hobitti kuunteli kuinka Ren yritti tehdä vielä muutaman voimattoman vastalauseen, mutta äänistä päätellen lähti lopulta hyvinkin vilkkaasti huoneesta. Askelten kaikottua kuulumattomiin, Pippin työnsi päänsä esiin peiton alta ja ojentautui kiskomaan kirjan esiin Renin tyynyn alta. Eipä se kai ketään haittaisi, vaikka Pippin sen huvin vuoksi lukaisisikin.
Avatar-artti peräisin täältä: otisframpton.deviantart.com

Palm
Örkki
Viestit: 40
Liittynyt: Ti Heinä 19, 2005 2:02 pm
Paikkakunta: Helsinki

Viesti Kirjoittaja Palm » Ma Marras 07, 2005 4:46 pm

Äää!
Nyt on vaikeaa karsia lainaukset, muuten niitä on aaivan liikaa.
Kirjoitusvirheitä en löytänyt (tosin en niitä etsinytkään) ja teksti kulki ainakin minusta todella hyvin.
Ja tässä taas mukava liuta omasta mielestäni hyviä kohtia:
”Oikein paljon kukkia. Neilikoita ja orvokeita ja…mitäs kaikkea paskaa sitä ikinä löytyykään”, Sauron totesi haaveilevasti.
”Tämä puhe kukista…se on jostakin syystä oikein kiehtovaa. Taidan ruveta hipiksi.”
Kenties olet fiksumpi kuin luulenkaan.”
”Häh?”
Kyllä, erittäin älykäs lausahdus.
Pippiniä puistatti, sillä jostakin syystä piiskaansa hyväilevä örkki näytti hänestä varsin perverssiltä.
Kyllä minustakin, varsinkin jos örkillä on nautinnollinen virne. O.o
”Juuri nyt tiedän vain, että vatsani kurnii, olkapäihini sattuu ja joku ummehtuneelta linnunpöntöltä lemuava tyyppi hönkii suoraan kasvoilleni.”
Me hienovaraiset.
Hänen komeita piirteitään ylistävän taulun maalaajaksi käskettiin valittava haltia nimeltä Legolas, jonka ensimmäisen työn Sauron kuitenkin hylkäsi, koska hän ei omasta mielestään näyttänyt siinä tarpeeksi seksikkäältä. Seuraava taulu puolestaan oli liian rivo ja haltia sai kivuliaan selkäsaunan kaksimielisyydestään.
xD On se hyvä että tässä hyviksiä höykytetään eikä toisin päin.
Hobitti vavahti, kun käsitti omaksi häpeäkseen tuijottaneensa epähuomiossa Sauronin solakkaa persettä ja äännähdelleensä kuin kiimainen sonni.
*reps* Miltähän Sauron olisi näyttänyt, jos olisi huomannut? xD
Sauronin Suu irvisti puistatuksesta, mutta Frodo sen sijaan iski silmäänsä ja kohotti rohkaisevasti peukaloaan.
Jos Sauronin Suu lähtisi treffeille, tulisikohan Frodo mukaan muokkaamaan Suun sanoja salonkikelpoisemmiksi? x)
Hän nojasi lähemmäs hobittia luoden hyvin merkitsevän, hyvin kylmän katseen: ”Saatan räjähtää jos minua ärsytetään.”
Mutta Pippin vain nyökkäili: ”Joo. Örkit ovat tosi raivostuttavia.”
”En puhu örkeistä”, Suu sihahti hampaidensa raosta.
Pippin tajuaa.
ELROND!” Pippin hihkaisi, ”Minä tunnen hänet. Hän on loistotyyppi, mutta hänen kulmakarvansa ovat pelottavat ja hän käyttää Arwenin pukuja.”
Arwenin pukuja? Ei jestas, mistä sinä keksit näitä? xD
Voimakuminauhat!

Vastaa Viestiin