Kun pahikset ne uuden duunin hommasivat...
Lähetetty: Ke Heinä 13, 2005 1:03 pm
Title: Kun pahikset ne uuden duunin hommasivat... (Plääh. Vihaan keksiä otsikoita...)
Rating: PG
Genre: Humor
Warnings: Kiroilua
Disclaimer: Se sama vanha rimpsu...blah blah...hahmot eivät (valitettavasti) kuulu mulle vaan Tolkienille
Summary: Sormuksen sota on ohi ja Sauron vainaa, mutta mitä tapahtui hänen käskyläisilleen.
A/N: Juups. Kirjoitin tämän joskus talvella, mutta päätin sen sitten tännekkin pistää.
Palautetta otan erittäin mielelläni vastaan.
---------------------------------------------------------------------------------------
Sormuksen sota oli päättynyt. Sauron oli lyöty ja rauha oli jälleen palannut Keski-Maahan. Mustan Ruhtinaan kukistuttua hänen palvelijoilleen luonnollisesti koitti paskat ajat. Monet taistelivat kuolemaansa saakka tai tappoivat itsensä pelätessään kostotoimenpiteitä. Jotkut pakenivat. Sitten oli vielä yksi ryhmä: ne jotka olivat valmiita unohtamaan koko roskan ja aloittamaan jonkin järkevämmän duunin. Tavallisen työn josta saisi jopa palkkaa. Gandalf oli ryhtynyt asian ajamisessa laupiaaksi samarialaiseksi ja salli kaikkien halukkaiden yrittää kahden kuukauden varoitusajalla. Kenties myös hobittien ainaisella myötämielisyydellä oli osuutta Gandalfin päätökseen, mutta sitä on merkityksetöntä tässä vaiheessa pohtia.
Morian luolaston edessä lainehtivan järven isokokoinen mustekala aloitti uransa sushikokkina, luolapeikko kivenhakkaajana, hiisit ikkunanpesijöinä ja örkit… heidän tehtäväkseen lankesi puhdistaa metsä sitä asuttavista gangsta räp -oravista, jotka olivat terrorisoineet alueen muita oravia jo pitkään.
Erityisen kekseliäiksi työnhaussa osoittautuivat Nazgûlit, jotka kehittivät Keskimaahan ennennäkemättömiä ideoita. Kahdeksan heistä päätti hyödyntää siivekkäitä petojaan ja he olivatkin ensimmäisiä jotka perustivat Keski-Maan ainoan Lentävä taksi -taksiyhtiön. Noitakuningas ei kuitenkaan halunnut osallistua tovereidensa hölmöilyihin vaan pystytti oman huoltoaseman: Noitakunkun luukun. Noitakuningas ei jäänyt huonommaksi kuin pöljät kaverinsa, sillä huoltoasemakin oli jotain jota ei Keskimaassa ollut koskaan nähty.
Ei siis myöskään Pippin, joka varhain aamulla kiskoi kaverit mukaansa ja päätti Nazgûl-taxin kuljettamana pistäytyä huoltsikalla. Hän nappasi takanreunuksellaan olevan kukkopillin kouraansa, loikki ulos ja puhalsi epävireisen sävelmän. Nazgûl-taksit olivat hyvin suosittuja, koska ne olivat helvetin nopeita ja koska edelleen sattuivat olemaan ainoita.
Hobitit ennättivät pyörittelemään peukaloitaan vain pari kierrosta, kun musta hahmo jo kaarsi alas laskeutuen kaikkea muuta kuin sulavasti hobittien eteen. Ratsastaja oli Uvatha niminen Nazgul ja hänen ratsunsa totteli yleisesti nimeä Pörri. Kukaan ei tietenkään aiemmin ollut erottanut ratsastajia tai ratsuja toisistaan, mutta kun Sam oli alkanut kutsumaan Uvathaa (ja kaikkia muitakin) tervapöpöiksi, oli tämä kerran kumartunut lähemmäksi ja osoittanut rintamuksessaan killuvaa uutta henkilökorttiaan. Tuore keksintö oli myös siivekkäiden petojen perseeseen liimatut rekisterikilvet, jotka öisin hehkuivat punaisina estääkseen peräänajoja.
Pippin, joka ratsastajien harmiksi käytti usein heidän palveluitaan, tervehti Uvathaa iloisesti ja rapsutti Pörrin kuonokoppaan sullottua päätä. Muut hobitit eivät olleet aivan yhtä luottavaisia. Oli sentään kysymys Sauronin entisistä kamuista.
”Miksi sillä on kuonokoppa?”, Pippin kysyi tavallisen uteliaana.
Uvatha pyöritteli hetken päätään, kunnes keksi omasta mielestään hyvän vastauksen ja lausui sihisevällä äänellään: ”Sillä on känsä jalassa, joten se on ollut vähän…rähisevällä päällä.”
”No ei nyt sentään Pörri…”, Pippin aloitti, mutta vaikeni kun muut hobitit tuuppivat häntä jo kyllästyneesti eteenpäin.
Pippin asettui tapansa mukaan ratsastajan selän taakse, Merri Pippinin taakse, Sam Merrin taakse ja Frodo…Frodo ei valitettavasti mulkosilmineen mahtunut, joten hän joutui matkaamaan Pörrin pehmustetuissa kynsissä. Uvatha jakoi hajamielisesti kaikille hobiteille oksennuspussit, potkaisi Pörröön vauhtia ja niin taksi kohosi ilmaan. Frodo huusi koko matkan.
~*~
Saavuttuaan entisen Mordorin -nykyisen Mörrin- maahan Uvatha parkkeerasi Pörrin huoltoaseman pihaan niin taitavasti kuin osasi. Hän oli onnistunut rikkomaan jo kolme pihatuolia eikä hänen palkkapussinsa kestäisi enää neljättä. Tällä kertaa Uvatha tosin onnistui ilman sen suurempia vahinkoja. Hän kääntyi tyytyväisenä hobittien puoleen kynimään maksuaan ja varmisti kahteen kertaan, ettei hänelle taas tyrkytetty homeisia puupennejä. Puijauksen huomasi helposti jos viitsi hieman haistella, sillä Uvatha kuten kaikki muutkin Nazgûlit oli sokea. Tätä he eivät tosin koskaan olleet kertoneet Gandalfille, sillä olisivat muutoin menettäneet taksilupansa.
”Kiitos kyydistä!”, Pippin kiitti iloisesti hypätessään alas.
Sam ja Merri mumisivat nopeasti omat kiitoksensa ja Frodo ei sanonut mitään, sillä oli saanut hermoromahduksen. Oli ollut Samin vastuulla huolehtia Frodon syövän ilmasairaustablettinsa ennen lentoa, mutta ei tämä tietenkään ollut muistanut, joten se siitä.
Uvatha heilautti kättään nopeasti hyvästiksi ja kannusti Pörrin takaisin lentoon. Pippin katseli hyväntuulisena Pörrin horjuvaa menoa, kunnes kääntyi ja tanssahteli joukkion kärjessä kohti huoltoaseman ovea. Muut laahustivat perässä miettien miksi oikeastaan olivat tulleet mukaan. Pippin oli heidän mielestään sitä paitsi alkanut olemaan huolestuttavan hyvää pataa edesmenneen Sauronin kamujen kanssa.
”Näinkö pian tuo taukki on unohtanut?”, Sam tapasi usein kysyä Merriltä, mutta ei saanut koskaan järjellistä vastausta.
Pippin saattoi Merrinkin mielestä olla toisinaan lahopää, mutta he olivat kuitenkin parhaat kaverit ja parhaat kaverit pitivät toistensa puolta.
Saavuttuaan lähemmäksi Pippinin huomio kiinnittyi tummaan hahmoon, joka kiinnitti julisteita huoltoaseman seinään.
”No terve!”, hän tervehti astellessaan lähemmäksi ”Kuis kulkee?”
Sauronin Suu katsahti iloisesti hymyilevää hobittia ja mutisi hajamielisen vastauksen, koettaessaan koota hermojaan uuteen kohtaamiseen Pippinin kanssa. Hobitti siirtyi pitkän hahmon vierelle, jota nykyisin nimitettiin pelkäksi Leipäläveksi siksi että Sauronin (kuten Mordorinkin) nimi oli julistettu pannaan. Hän tiirasi tarkkaan seinään jo kiinnitettyjä julisteita joissa kaikissa mainostettiin yhtä ja samaa asiaa: Leipäläpi lapsianne hoitaa.
Pippin heitti ent. Sauronin Suuhun kysyvän katseen.
”Lapsenkaitsija” ,tämä vastasi pokkana.
Vaikka Pippin olikin tunnetusti vapaamielinen, niin tämä oli hänestäkin jo varsin käsittämätöntä: ”Aha…Tuota noin…mä olin hieman luullut, ettet sä ole aivan tuota…eh…lapsiystävällistä tyyppiä.”
”Ehkä en, mutta ota huomioon, että valitsin tämän duunin kolmesta syystä.” Sauronin Suu nosti kolme sormeaan pystyyn. ”A: siinä tienaa hyvin. B: mitään välineitä ei tarvitse ostaa ja C: aivoja ei tarvita.”
”Ei tarvita? Sulla ei siis ole?”
Sauronin suu lähetti Pippinin suuntaan kuolettavan mulkaisun, joka ei kuitenkaan ulospäin näkynyt muutoin kuin tavallista kieroutuneempana irvistyksenä.
”Olisi pitänyt arvata, että se oli liian monimutkaisesti sanottu.”, hän mutisi keräten jäljellä olevat julisterullat kainaloonsa ja liueten nopeasti paikalta ennen kuin Noitakuningas tulisi räyhäämään niiden laittomasta kiinnittämisestä.
Pippin kohautti olkiaan, viittasi kirppupeliä pelaamaan pysähtyneitä tovereitaan seuraamaan ja astui huoltamon ovesta sisään vain törmätäkseen suureen Uruk-Hai örkkiin. Örkki murahti, työnsi Pippinin pehmeästi syrjään ja katosi sitten jenginsä kanssa ulos.
”Älkääkä enää tulko takaisin mokomat sävelkuurot gorillat!”, karjui Noitakuninkaan kähisevä ääni niin, että hobitit joutuivat peittämään korvansa.
Noitakuningas oli saattanut vaihtaa ammattia, mutta hänen äänensä oli yhtä korvia repivä kuin ennenkin.
Tuohtunut Nazgûl lopetti vaahtoamisensa huomattuaan uuden asiakkaan ja totesi edelleen hieman kireänä: ”Pyydän anteeksi äskeistä, mutta kun palkkasin Lurtzin ja hänen pöljän bändinsä, en ajatellut saavani lavantäydeltä amatöörejä.”
Pippin hymyili hilpeästi ja siirtyi tiskin eteen, muiden hobittien taapertaessa jokseenkin tylsistyneen näköisinä perässä.
”Ajattelin, että bändiesitys olisi ollut piristävää ja kehittävää vaihtelua”, Noitakuningas mutisi ja repi Kuranaamat-bändin kanssa solmitun sopimuksen pieneksi silpuksi, ”Se siitä sitten. Mitäs sais niinku olla?”
”Olutta, kiitos”, Pippin sanoi kohteliaasti.
Noitakuningas ei näyttänyt yllättyneeltä. Oikeastaan hän oli ojentanut kätensä jo valmiiksi kohti olutkolpakoita.
Pippinin saatua oluensa, Merri päätti puuttua keskusteluun: ”Tiesitkö muuten, että tuolla joku häiskä liimaili julisteita puljusi seinään?”
”Taasko? Olen sanonut kymmenen kertaa sille peevelin Leipälävelle, että työntää julisteensa vaikka olifantin perseeseen. Tämä alituinen seinien siivoaminen alkaa pian haitata bisneksiäni.”
Nazgûlin rohkea kielenkäyttö sai Frodon ja Samin hätkähtämään järkytyksestä, kun Pippin ja Merri puolestaan hihittelivät huvittuneina. Noitakuningas olikin tullut yllättävän puheliaaksi sen jälkeen, kun Sauron oli tuhottu.
Huhu kertoi, että Sauron oli Sormuksen sodan aikoihin takavarikoinut Nazgûlien kurkkupastillit ja estänyt heitä käyttämästä ääntään muutoin kuin kirkaisuihin ja kitinään. Samasta syystä Nazgûlien ääni oli tuhoutunut iäksi ja vaikka he nykyään jutustelivatkin enemmän, oli heidän äänensä kuin keuhkotautisilla haukoilla. Huhujen todenperäisyyden voisi vahvistaa vain Noitakuningas itse, mutta nyt hänellä oli täysin muuta ajateltavaa.
Hän mutisi nopean anteeksipyynnön ja marssi ulos, hobittien seuratessa uteliaina perässä. He eivät olleet sitä tullessaan nähneet, mutta lähellä ovea, maassa, oli pieni kaivanto, jonka luokse Noitakuningas harppoi. Nazgûl kumartui, tarrasi kolosta tulevaan köyteen ja nykäisi voimakkaasti. Frodo kirkui kauhusta, kun kolosta ryömi kaikessa kauhistuttavuudessaan esiin Lukitar. Noitakuningas heilautti köyden päätä niin, että se kolahti hämähäkin pään sivulle ja pakotti tämän irrottamaan kahdeksan tuijottavaa silmäänsä hobiteista.
”Olisi mielenkiintoista tietää miksei vahti hoida hommiaan”, Nazgûl ärähti. ”En mä sulle turhan takia niitä lihapullia ronttaa.”
Lukitarin kaikki kahdeksan silmää räpyttelivät laiskasti vaikkei hämähäkeillä kuuluisi olla edes silmäluomia. Sitten se kääntyi ja tunkeutui ison perseensä kanssa takaisin kolonsa pimentoon.
Noitakuningas paiskasi köyden raivoissaan maahan: ”Sait potkut. Aikaa poistua on tasan kaksi tuntia tai kutsun tuholaistorjujan paikalle.”
Hobitit katselivat kuinka Nazgûl häipyi jupisten takaisin sisälle noteeraamatta vieraitaan enää lainkaan. Pippin kulautti loput oluet kurkkuunsa ja katseli kuinka Frodo perääntyi vauhdilla Lukitarin kololta. Pippinistä suuressa hämähäkissä ei ollut mitään pelättävää, mutta ei hän voinut Frodoa syyttääkään, sillä tällä oli traumaattisia muistoja Lukitarista. Niin myös Samilla, mutta hänen tapauksessaan enemmän traumoja taisi olla Lukitarilla.
Sam huokaisi tympääntyneesti, kunnes keksi lähteä tutkimaan julisteita. Pippin siirtyi Samin vierelle ja huomasi, että Sauronin Suun lapsenkaitsenta-ilmoitusten lisäksi, seinään oli ilmestynyt mainoksia Uruk-Haiden hevibändistä.
”Näytännöt”,Pippin luki ääneen ja kuljetti sormeaan esityslistalla.
Keikkoja oli luvassa muun muassa Moriaan, Rivendeliin, Hobittilaan sekä juhannusryyppäjäisten kunniaksi Viimapäähän. Noitakuninkaan tuomitsevista sanoista huolimatta, bändi näytti siis menestyvän kohtalaisen hyvin.
”Tiesinhän minä”,Pippin hymyili, sillä hän juuri oli kehottanut Uruk-Hai armeijaa keksimään jotain järkevää käyttöä ylipitkille hiuksilleen. Sam jätti Pippinin itsekehut huomioimatta ja keskittyi lukemaan ”Leipäläven” ilmoituksia.
”Lapsenpiika? Hah. Jätkä taitaa tosissaan luulla, että joku viitsisi palkata hänet.” Sam nauroi vahingoniloisesti.
Pippin käänsi iloisen katseensa toveriinsa: ”Kuule Sam…sinullahan on tytär…”
~*~
”Hirtän Pippinin”, Sam mutisi itsekseen istuessaan oman hobittikolonsa takkahuoneessa.
Hän tiesi, että vastapäätä istuva idioottimaisesti virnuileva tyyppi oli kuullut kaikki viimeisen kymmenen minuutin aikana manaillut tappouhkaukset, mutta tämä ei yksinkertaisesti välittänyt.
”Miksi ylipäätään suostuin tähän?”, Sam voihkaisi nostaen syyttävän katseensa Sauronin Suuhun, joka naurahti ilottomasti ja koetti parhaansa mukaan hymyillä ilman, että olisi näyttänyt kieroutuneelta.
Hobitti kelasi aikaa taaksepäin, siihen tuskalliseen hetkeen kun oli tullut suostuneeksi tähän hullutukseen. Äänet Samin päässä olivat karjuneet tiukasti EI, mutta loppujen lopuksi hän oli kuullut itsensä sanovan kyllä. Jonakin päivänä hän vielä pakottaisi Pippinin kakistamaan salaisuutensa ulos.
Samin katse tuimistui: ”Noi sun hampaas... Milloin viimeksi pesit ne?”
Sauronin Suu kiemurteli epämukavasti tuolillaan: ”Se on sukuvika.”
”Todellako?”
”Juu…isälläni, ukillani ja sedälläni oli huonot hampaat.”
”Ja sinä sitten perit ne?”
”Kyllä, mutta ei hätää! Mulla on Mentos-pastilleja jemmassa”, Sauronin Suu kiirehti sanomaan tietäen mihin Sam pyrki ja kaivoi persetaskustaan todistuskappaleen.
”Annahan kun katson päiväystä”, Sam ilmoitti ja nappasi pastillit Sauronin Suun kädestä, ”Hienoa! Ne ovat vielä täysin freeshiä tavaraa. Syökin koko paska, sillä tyttäreni ei tarvitse sietää turpavärkistäsi leijailevia lemuja.”
Sauronin Suuta halutti kummasti mainita hobittien haisevista jaloista, mutta hän tiesi, että olisi silloin saanut heittää hyvästit palkalleen.
Sam huokaisi syvään: ”Saan kyllä vielä katua tätä. Pidäkin siis mielessä, että jos jotakin tapahtuu, niin kuristan sekä Pippinin että sinut.”
”Mitä voisi sattua? Mullahan on viralliset paperit.”
”Tarkoitat varmaan, että väärennetyt?”
Sauronin Suu raapi päätään, joka oli vieläkin kipeä hänen aliarvioituaan oman pituutensa tullessaan.
”Älä viitsi. Kuka oikeasti luovuttaisi paperit noin kahelin näköiselle tyypille?”
”Hmmm…joku joka ei takerru ulkonäköön vaan ammattitaitoon?”
”Antaa olla. Väärennös tai ei, niin olen silti päättänyt uskaltautua kokeilemaan palveluitasi. Eli sillä aikaa kun olen Frodon luona kylässä, olisi kaiken parasta mennä täällä nappiin” ,Sam totesi tiukasti ja hypisteli pukunsa rusettia.
Sitten hän nousi ja poistui sanaakaan sanomatta huoneesta. Pian hän kuitenkin palasi takaisin, raahaten pientä tytärtään käsipuolessaan ja viitaten pastillejaan mussuttavaa Suuta kiinnittämään tähän huomionsa: ”Tämä tässä on…on…unohdimme antaa sille nimen. Voi perkele. Tarviikin muistaa sanoa Ruusalle.” (A/N: Ficciä kirjoittaessani huomasin oikeasti vasta tässä vaiheessa etten edes tiennyt Samin tyttären nimeä.)
Sen sanottuaan Sam jätti tyttärensä niille sijoilleen ja ryntäsi kovaäänisesti kolistellen ulos. Sauronin Suu nielaisi katsellessaan pelottavan näköistä käppänää ja koetti kehitellä jotakin järkevää sanottavaa ilman, että penska juoksisi itkien pakoon.
Niinpä hän ojentautui lähemmäksi ja heilautti idioottimaisesti kättään: ”Tervehdys. Mun nimi on Sa…Leipäläpi ja oon lupautunut olemaan tän illan lapsenvahtina, koska isäsi halusi lähteä tapaamaan poikaystäväänsä.”
Hobitti tuijotti häntä pitkään, kunnes survoi peukalonsa suuhunsa, nyökkäsi äänettömänä ja jatkoi tuijottamistaan.
<Lakkaisi nyt perkele pällistelemästä>, Sauronin Suu ajatteli ja hetken mielijohteesta keksi tavan päästä tilannetta pakoon: ”Menehän keittiöön niin minä…tuota…haen sinulle...ööh...porkkanan.”
Jälleen hobitti nyökkäsi ja teki niin kuin käskettiin.
Sauronin Suu virnuili itsekseen, nousi seisomaan ja rysäytti päänsä ryminällä kattoon: ”SAAAT…siis…AUUUH!”
Hän nykäisi kypäränsä piikin irti katosta, varmisti ettei penska aikonut tulla katsomaan ja hiippaili vaivihkaa ulos.
Kiroten itseään älykääpiöksi, hän harppoi lähimmälle vihanneskaupalle ja töksäytti välittömästi: ”Yksi porkkana kiitos ja parempi tulla vähän äkkiä.”
Hobittivanhus kaivoi nopeasti jostakin esiin porkkanan ja hymyili ovelasti: ”Se tekee muuten hyvää hampaille.”
Tottahan toki Sauronin Suu tajusi, että hänelle vittuiltiin, mutta hänellä ei ollut nyt aikaa ruveta kinastelemaan. Lisäksi Gandalfin PUT (Pahisten Uudelleen Työllistämis) -ohjelma ei sitä sallisi, sillä kaikilta Sauronin entisiltä palvelijoilta odotettiin lähes moitteetonta käytöstä.
Niinpä Suu maksoi mukisematta porkkanansa ja marssi takaisin pieneen hobitinkoloon muistaen tällä kertaa kumartua oven kohdalla. Muksu istui edelleen kiltisti keittiössä peukaloaan imeskellen, mikä kuitenkin keskeytyi Sauronin Suun pamahdettua ovensuuhun porkkana kädessään kuin murhaajalla.
”Pöljä. Ei porkkanalla ketään tapeta”, kahelinpuoleiselta vaikuttava lapsenvahti kommentoi hobitin säikähtäneen ilmeen nähdessään.
Hobitti mietti hetken porkkanan mahdollisuuksia murha-aseena ja saavuttuaan väistämättömään johtopäätöksen, piilotti nolostuksensa leveän hymyn taakse. Sauronin Suu pyöräytti silmiään kypäränsä takana, ojensi porkkanan penskalle ja päätti itse tunkea kitaansa Mentos-pastillin.
”Eikö täällä ole radiota?”, hän hymähti hiljaisuuteen kyllästyneenä.
Hobitti pudisti päätään eikä kehdannut myöntää ettei edes tiennyt mistä outo tyyppi puhui.
”Ai. Vahinko. Meillä tuolla Mor…Mörrin maassa, silloin kun Sa…no se jätkä…tiedäthän…eli. Niin se keksi sellaiset hauskat näkökivet, joiden kautta pysty lähettämään myös ääntä. Sitten se keksi perustaa Mor…MörriRadion ja lähetti sieltä kaikenlaista liirum laarumia pitkin päivää. Suurimmaksi osaksi propagandaa, mutta samapa tuo, sillä sen ansiosta oli sentään jotain muutakin kuunneltavaa kuin örkkien ainainen märehdintä.”
”Onko Mörri Merrille sukua?”, penska kysyi ihmeissään.
Sauronin Suu pysähtyi hetkeksi miettimään, kunnes itse asiassa ymmärsi käyttää aivojaan: ”Täh? Ei. Ei tietenkään.”
”Aijaa. Mutku ne kuulosti niin samanlaisilta.”, hobitti totesi vaimeasti ja keskittyi järsimään porkkanaansa.
<Tämä oli kai sitä paljon puhuttua kakaroiden yksinkertaista logiikkaa>,Sauronin Suu tuumiskeli itsekseen tajuten ettei hobitti ollut ymmärtänyt mitään mistään MörriRadiosta tai edes ”siitä jätkästä”.
Suu oli aikeissa istuutua muksua vastapäätä, mutta luopui ajatuksesta luotuaan pari vilkaisua epäilyttävältä näyttävään jakkaraan.
Niinpä hän jatkoi seisoskelemistaan ja napautti kynnellään pöytää: ”Unohda koko juttu. Et tajua siitä mitään ellet tunne koko tarinaa ja juttu on sitä paitsi hemmetin tylsä joten…”
”ILTASATU!” hobitti kiekaisi innoissaan.
”Ilta…? Nääh. Syö porkkanasi”, Suu mumisi koettaen luistaa tilanteesta.
Porkkanan rippeet lensivät vauhdilla ikkunasta ulos ja hobitti ryntäsi jo pää kolmantena jalkana sänkyynsä.
”Mut…Miten tässä nyt näin kävi?” Sauronin Suu mutisi avuttomana.
Hänen mielessään käväisi houkutteleva kuva vesilasillisesta ja tyrmäystipoista, mutta päätti antaa periksi ja karkotti kuvan mielestään. Hän nielaisi uuden pastillin joita oli alkanut hotkimaan kuin hermolääkettä ja raahasi Samin suuresti palvoman nojatuolin mukaansa.
Muksun huoneeseen saavuttuaan, hän rysäytti jälleen päänsä ovenkarmiin, mutta onnistui tukahduttamaan huutonsa vain pihinäksi. Hän rämäytti tuolin paikoilleen turvallisen välimatkan päähän hobitista, joka makasi sängyssään tuijottaen häntä odottavasti hymyillen.
Sauronin Suu pakotti perseensä mahtumaan hobiteille mitoitettuun tuoliin ja rykäisi: ”Selvä…joten tässä tulee hemmetin tylsä tarina kahdesta hobitista ja sormuksesta…”
~*~
Lähemmäs kello kahta yöllä, Gamgin nimellä varustettu portti heilahti ja hobitti hoiperteli siitä sisään. Sam olikin kiitollinen, että jokainen portti oli nimetty sillä muutoin hän olisi kännipäissään saattanut harhailla koko yön etsimässä omaa koloaan. Sima ei ollut koskaan maistunut yhtä hyvältä sillä Frodo oli yleensä surkea sen valmistamisessa. Eihän se tietenkään vetänyt vertoja Ruusan laittamalle simalle, mutta hyvää se oli ollut yhtä kaikki. Ruusasta puheen ollen Samilla ei ollut hajuakaan missä tämä tätä nykyä oikein maleksi.
”Luultavasti vierailulla Bilbon luona ja unohtanut itsensä sinne”, hobitti mumisi itsekseen, kunnes pudisti raivokkaasti päätään ja sai kaikki simanhuurut kaikkoamaan.
Laskiessaan kätensä ovensa kahvalle hänen silmiensä edessä välähti kauhukuva hirressä killuvasta hobitista ja mielipuolisesti nauravasta Sauronin Suusta.
”KAMOON SAM!”, Sam voihkaisi omalle vainoharhaisuudelleen ja nykäisi oven auki.
Aivan ensimmäiseksi hän huomasi lempinojatuolinsa puuttumisen. Se oli aina tönöttänyt takkahuoneessa, mutta nyt siitä ei näkynyt jälkeäkään, eikä Sam vastaisi seurauksista, mikäli ei saisi sitä takaisin. Hän pakotti itsensä unohtamaan tuolinsa, sillä oli tärkeämpiäkin asioita tarkistettavana.
Lähes talon kaikki kynttilät olivat sammutettuja tai loppuun palaneita. Hobitti sytytti takan kulmalla nököttäneen pienen lyhdyn ja hiippaili lattialankut naristen kohti muksunsa huonetta. Hän kurkisti varovaisesti huoneeseen, kohotti lyhtyä ja toivoi, ettei näkisi mitään hirsipuuhun viittaavaa. Sen sijaan Sauronin entinen palvelija löhösi Samin rakkaassa nojatuolissa, puhdistaen hampaan välejään leipäveitsellä.
”GAHhhhhh”, hobitti äännähti tukahtuneesti.
”Päevööö!” Sauronin Suu tervehti kääntämättä kuitenkaan katsettaan.
”Sinä…sinä perkele olet syönyt hänet”, Sam kirahti ovensuusta ja sai viimeinkin Suun kiinnittämään häneen kunnolla huomionsa.
”Ääliö”, tämä kivahti yllättävän närkästyneesti ”Hullu saatan olla, mutta en sentään niin hullu, että söisin asiakkaitteni lapsia.”
Hän nousi seisomaan ja poistui tuoli perseessään huoneesta mutisten mennessään: ”Sitä paitsi…olen tätä nykyä vege-linjalla.”
Sam astui hämmentyneenä sivuun Sauronin Suun tieltä, työntyi sitten itse huoneeseen ja totta vie...hänen tyttärensä nukkui kaikessa rauhassa sängyssään, kaikki raajat tallella. Sam huoahti helpotuksesta, suuteli tytärtään otsalle ja hiippaili sitten vähin äänin huoneesta.
Sauronin Suu oli tällä välin ennättänyt repäistä ahterinsa irti tuolista ja seisoi takkahuoneessa leipäveitsi edelleen kädessään.
”Kuule…et tarvitse tuota. Kyllä mä meinaan maksaa palkkasi”, Sam tyynnytteli pysytellen turvallisen välimatkan päässä ja asettaen lyhdyn takaisin takan kulmalle.
Sauronin Suu ei aluksi näyttänyt käsittävän, sillä hänen menneisyytensä tuntien siinä ei ollut mitään outoa, että joku heristeli lihakirvestä tai jotain muuta teräasetta.
”Tarvitse mitä? Ai veistä? Ääh…johtopäätöksiä, johtopäätöksiä. Mentos-pastillit loppuivat joten ajattelin kokeilla jotakin muuta.”
”Leipäveitsi?”
Sauronin Suu kohautti olkiaan.
”Antaa olla”, Sam murahti ja nouti rahamassinsa jota ei ollut koskaan luullut tarvitsevansa tähän tarkoitukseen.
Hän istuutui nojatuoliinsa ja tarkkaili sivusilmällään kuinka Sauronin Suu yritti huonolla menestyksellä peittää virnuilunsa. Joko se oli rahanahneutta taikka vahingoniloa, sillä Samhan oli alusta saakka toivonut, että jokin menisi pieleen eikä hänen tarvitsisikaan maksaa. Nojatuolikin oli täysin vahingoittumaton joten Sam ei keksinyt mitään syytä pihdata palkanmaksussaan.
Ainakin hän pystyi lohduttautumaan sillä, että voisi vittumaisuuttaan pitkittää Sauronin Suun odotusta joten lopetti rahapussinsa penkomisen: ”Miten kummassa sait sen muuten nukkumaan?”
Samin harmiksi tämä ei näyttänyt häiriintyvän, vaan vastasi välittömästi: ”Kertomalla tylsän sadun.”
”Mistä?”
”Kahdesta hobitista ja sormuksesta.”
”MITÄ? Eijei…se on kiellettyä…ei se saa tietää mitä sen isä on touhunnut. Ollut niin pahoissa paikoissa ja että Frodo ja minä…”
”Rauhoitu. En käyttänyt oikeita nimiä.”
”Aijaa.” Samin katse muuttui kiinnostuneeksi: ”Mitäs nimiä sitten?”
”Tuota noin…sinä olit muistaakseni Tauski, Frodo Pave ja ne kaksi muuta Perttu ja Pete.”
”Miksi kaikki muut paitsi minä alkavat P:llä?”
Sauronin Suu kohautti olkiaan, joka alkoi jo käydä Samin hermoille: ”Entäpä Legolas, Aragorn ja Gimli?”
”Hmmh…Lasse, Aatami ja Kalle.”
”Aatami? Ehheh…ja Arwen oli sitten Eeva?”
”Ei…se oli Eówyn. Arwenin jätin pois, koska kyllä minäkin sentään tunnen jonkinlaista sääliä kuulijakuntaani kohtaan.”
Sam nyökkäsi: ”Hmh. Taitaa olla ainoa ratkaisusi josta ansaitset kunniamaininnan, mutta se siitä.”
Hobitti pamautti pöydälle kasan kolikoita: ”Siinä palkkasi. Ole hyvä ja häivy.”
Rahat katosivat välittömästi Sauronin Suun taskuun ja tämä marssi vikkelästi ulos mumisten puoliääneen jotakin haisevista hobiteista.
~ LOPPU(KO?) ~
Rating: PG
Genre: Humor
Warnings: Kiroilua
Disclaimer: Se sama vanha rimpsu...blah blah...hahmot eivät (valitettavasti) kuulu mulle vaan Tolkienille
Summary: Sormuksen sota on ohi ja Sauron vainaa, mutta mitä tapahtui hänen käskyläisilleen.
A/N: Juups. Kirjoitin tämän joskus talvella, mutta päätin sen sitten tännekkin pistää.
Palautetta otan erittäin mielelläni vastaan.
---------------------------------------------------------------------------------------
Sormuksen sota oli päättynyt. Sauron oli lyöty ja rauha oli jälleen palannut Keski-Maahan. Mustan Ruhtinaan kukistuttua hänen palvelijoilleen luonnollisesti koitti paskat ajat. Monet taistelivat kuolemaansa saakka tai tappoivat itsensä pelätessään kostotoimenpiteitä. Jotkut pakenivat. Sitten oli vielä yksi ryhmä: ne jotka olivat valmiita unohtamaan koko roskan ja aloittamaan jonkin järkevämmän duunin. Tavallisen työn josta saisi jopa palkkaa. Gandalf oli ryhtynyt asian ajamisessa laupiaaksi samarialaiseksi ja salli kaikkien halukkaiden yrittää kahden kuukauden varoitusajalla. Kenties myös hobittien ainaisella myötämielisyydellä oli osuutta Gandalfin päätökseen, mutta sitä on merkityksetöntä tässä vaiheessa pohtia.
Morian luolaston edessä lainehtivan järven isokokoinen mustekala aloitti uransa sushikokkina, luolapeikko kivenhakkaajana, hiisit ikkunanpesijöinä ja örkit… heidän tehtäväkseen lankesi puhdistaa metsä sitä asuttavista gangsta räp -oravista, jotka olivat terrorisoineet alueen muita oravia jo pitkään.
Erityisen kekseliäiksi työnhaussa osoittautuivat Nazgûlit, jotka kehittivät Keskimaahan ennennäkemättömiä ideoita. Kahdeksan heistä päätti hyödyntää siivekkäitä petojaan ja he olivatkin ensimmäisiä jotka perustivat Keski-Maan ainoan Lentävä taksi -taksiyhtiön. Noitakuningas ei kuitenkaan halunnut osallistua tovereidensa hölmöilyihin vaan pystytti oman huoltoaseman: Noitakunkun luukun. Noitakuningas ei jäänyt huonommaksi kuin pöljät kaverinsa, sillä huoltoasemakin oli jotain jota ei Keskimaassa ollut koskaan nähty.
Ei siis myöskään Pippin, joka varhain aamulla kiskoi kaverit mukaansa ja päätti Nazgûl-taxin kuljettamana pistäytyä huoltsikalla. Hän nappasi takanreunuksellaan olevan kukkopillin kouraansa, loikki ulos ja puhalsi epävireisen sävelmän. Nazgûl-taksit olivat hyvin suosittuja, koska ne olivat helvetin nopeita ja koska edelleen sattuivat olemaan ainoita.
Hobitit ennättivät pyörittelemään peukaloitaan vain pari kierrosta, kun musta hahmo jo kaarsi alas laskeutuen kaikkea muuta kuin sulavasti hobittien eteen. Ratsastaja oli Uvatha niminen Nazgul ja hänen ratsunsa totteli yleisesti nimeä Pörri. Kukaan ei tietenkään aiemmin ollut erottanut ratsastajia tai ratsuja toisistaan, mutta kun Sam oli alkanut kutsumaan Uvathaa (ja kaikkia muitakin) tervapöpöiksi, oli tämä kerran kumartunut lähemmäksi ja osoittanut rintamuksessaan killuvaa uutta henkilökorttiaan. Tuore keksintö oli myös siivekkäiden petojen perseeseen liimatut rekisterikilvet, jotka öisin hehkuivat punaisina estääkseen peräänajoja.
Pippin, joka ratsastajien harmiksi käytti usein heidän palveluitaan, tervehti Uvathaa iloisesti ja rapsutti Pörrin kuonokoppaan sullottua päätä. Muut hobitit eivät olleet aivan yhtä luottavaisia. Oli sentään kysymys Sauronin entisistä kamuista.
”Miksi sillä on kuonokoppa?”, Pippin kysyi tavallisen uteliaana.
Uvatha pyöritteli hetken päätään, kunnes keksi omasta mielestään hyvän vastauksen ja lausui sihisevällä äänellään: ”Sillä on känsä jalassa, joten se on ollut vähän…rähisevällä päällä.”
”No ei nyt sentään Pörri…”, Pippin aloitti, mutta vaikeni kun muut hobitit tuuppivat häntä jo kyllästyneesti eteenpäin.
Pippin asettui tapansa mukaan ratsastajan selän taakse, Merri Pippinin taakse, Sam Merrin taakse ja Frodo…Frodo ei valitettavasti mulkosilmineen mahtunut, joten hän joutui matkaamaan Pörrin pehmustetuissa kynsissä. Uvatha jakoi hajamielisesti kaikille hobiteille oksennuspussit, potkaisi Pörröön vauhtia ja niin taksi kohosi ilmaan. Frodo huusi koko matkan.
~*~
Saavuttuaan entisen Mordorin -nykyisen Mörrin- maahan Uvatha parkkeerasi Pörrin huoltoaseman pihaan niin taitavasti kuin osasi. Hän oli onnistunut rikkomaan jo kolme pihatuolia eikä hänen palkkapussinsa kestäisi enää neljättä. Tällä kertaa Uvatha tosin onnistui ilman sen suurempia vahinkoja. Hän kääntyi tyytyväisenä hobittien puoleen kynimään maksuaan ja varmisti kahteen kertaan, ettei hänelle taas tyrkytetty homeisia puupennejä. Puijauksen huomasi helposti jos viitsi hieman haistella, sillä Uvatha kuten kaikki muutkin Nazgûlit oli sokea. Tätä he eivät tosin koskaan olleet kertoneet Gandalfille, sillä olisivat muutoin menettäneet taksilupansa.
”Kiitos kyydistä!”, Pippin kiitti iloisesti hypätessään alas.
Sam ja Merri mumisivat nopeasti omat kiitoksensa ja Frodo ei sanonut mitään, sillä oli saanut hermoromahduksen. Oli ollut Samin vastuulla huolehtia Frodon syövän ilmasairaustablettinsa ennen lentoa, mutta ei tämä tietenkään ollut muistanut, joten se siitä.
Uvatha heilautti kättään nopeasti hyvästiksi ja kannusti Pörrin takaisin lentoon. Pippin katseli hyväntuulisena Pörrin horjuvaa menoa, kunnes kääntyi ja tanssahteli joukkion kärjessä kohti huoltoaseman ovea. Muut laahustivat perässä miettien miksi oikeastaan olivat tulleet mukaan. Pippin oli heidän mielestään sitä paitsi alkanut olemaan huolestuttavan hyvää pataa edesmenneen Sauronin kamujen kanssa.
”Näinkö pian tuo taukki on unohtanut?”, Sam tapasi usein kysyä Merriltä, mutta ei saanut koskaan järjellistä vastausta.
Pippin saattoi Merrinkin mielestä olla toisinaan lahopää, mutta he olivat kuitenkin parhaat kaverit ja parhaat kaverit pitivät toistensa puolta.
Saavuttuaan lähemmäksi Pippinin huomio kiinnittyi tummaan hahmoon, joka kiinnitti julisteita huoltoaseman seinään.
”No terve!”, hän tervehti astellessaan lähemmäksi ”Kuis kulkee?”
Sauronin Suu katsahti iloisesti hymyilevää hobittia ja mutisi hajamielisen vastauksen, koettaessaan koota hermojaan uuteen kohtaamiseen Pippinin kanssa. Hobitti siirtyi pitkän hahmon vierelle, jota nykyisin nimitettiin pelkäksi Leipäläveksi siksi että Sauronin (kuten Mordorinkin) nimi oli julistettu pannaan. Hän tiirasi tarkkaan seinään jo kiinnitettyjä julisteita joissa kaikissa mainostettiin yhtä ja samaa asiaa: Leipäläpi lapsianne hoitaa.
Pippin heitti ent. Sauronin Suuhun kysyvän katseen.
”Lapsenkaitsija” ,tämä vastasi pokkana.
Vaikka Pippin olikin tunnetusti vapaamielinen, niin tämä oli hänestäkin jo varsin käsittämätöntä: ”Aha…Tuota noin…mä olin hieman luullut, ettet sä ole aivan tuota…eh…lapsiystävällistä tyyppiä.”
”Ehkä en, mutta ota huomioon, että valitsin tämän duunin kolmesta syystä.” Sauronin Suu nosti kolme sormeaan pystyyn. ”A: siinä tienaa hyvin. B: mitään välineitä ei tarvitse ostaa ja C: aivoja ei tarvita.”
”Ei tarvita? Sulla ei siis ole?”
Sauronin suu lähetti Pippinin suuntaan kuolettavan mulkaisun, joka ei kuitenkaan ulospäin näkynyt muutoin kuin tavallista kieroutuneempana irvistyksenä.
”Olisi pitänyt arvata, että se oli liian monimutkaisesti sanottu.”, hän mutisi keräten jäljellä olevat julisterullat kainaloonsa ja liueten nopeasti paikalta ennen kuin Noitakuningas tulisi räyhäämään niiden laittomasta kiinnittämisestä.
Pippin kohautti olkiaan, viittasi kirppupeliä pelaamaan pysähtyneitä tovereitaan seuraamaan ja astui huoltamon ovesta sisään vain törmätäkseen suureen Uruk-Hai örkkiin. Örkki murahti, työnsi Pippinin pehmeästi syrjään ja katosi sitten jenginsä kanssa ulos.
”Älkääkä enää tulko takaisin mokomat sävelkuurot gorillat!”, karjui Noitakuninkaan kähisevä ääni niin, että hobitit joutuivat peittämään korvansa.
Noitakuningas oli saattanut vaihtaa ammattia, mutta hänen äänensä oli yhtä korvia repivä kuin ennenkin.
Tuohtunut Nazgûl lopetti vaahtoamisensa huomattuaan uuden asiakkaan ja totesi edelleen hieman kireänä: ”Pyydän anteeksi äskeistä, mutta kun palkkasin Lurtzin ja hänen pöljän bändinsä, en ajatellut saavani lavantäydeltä amatöörejä.”
Pippin hymyili hilpeästi ja siirtyi tiskin eteen, muiden hobittien taapertaessa jokseenkin tylsistyneen näköisinä perässä.
”Ajattelin, että bändiesitys olisi ollut piristävää ja kehittävää vaihtelua”, Noitakuningas mutisi ja repi Kuranaamat-bändin kanssa solmitun sopimuksen pieneksi silpuksi, ”Se siitä sitten. Mitäs sais niinku olla?”
”Olutta, kiitos”, Pippin sanoi kohteliaasti.
Noitakuningas ei näyttänyt yllättyneeltä. Oikeastaan hän oli ojentanut kätensä jo valmiiksi kohti olutkolpakoita.
Pippinin saatua oluensa, Merri päätti puuttua keskusteluun: ”Tiesitkö muuten, että tuolla joku häiskä liimaili julisteita puljusi seinään?”
”Taasko? Olen sanonut kymmenen kertaa sille peevelin Leipälävelle, että työntää julisteensa vaikka olifantin perseeseen. Tämä alituinen seinien siivoaminen alkaa pian haitata bisneksiäni.”
Nazgûlin rohkea kielenkäyttö sai Frodon ja Samin hätkähtämään järkytyksestä, kun Pippin ja Merri puolestaan hihittelivät huvittuneina. Noitakuningas olikin tullut yllättävän puheliaaksi sen jälkeen, kun Sauron oli tuhottu.
Huhu kertoi, että Sauron oli Sormuksen sodan aikoihin takavarikoinut Nazgûlien kurkkupastillit ja estänyt heitä käyttämästä ääntään muutoin kuin kirkaisuihin ja kitinään. Samasta syystä Nazgûlien ääni oli tuhoutunut iäksi ja vaikka he nykyään jutustelivatkin enemmän, oli heidän äänensä kuin keuhkotautisilla haukoilla. Huhujen todenperäisyyden voisi vahvistaa vain Noitakuningas itse, mutta nyt hänellä oli täysin muuta ajateltavaa.
Hän mutisi nopean anteeksipyynnön ja marssi ulos, hobittien seuratessa uteliaina perässä. He eivät olleet sitä tullessaan nähneet, mutta lähellä ovea, maassa, oli pieni kaivanto, jonka luokse Noitakuningas harppoi. Nazgûl kumartui, tarrasi kolosta tulevaan köyteen ja nykäisi voimakkaasti. Frodo kirkui kauhusta, kun kolosta ryömi kaikessa kauhistuttavuudessaan esiin Lukitar. Noitakuningas heilautti köyden päätä niin, että se kolahti hämähäkin pään sivulle ja pakotti tämän irrottamaan kahdeksan tuijottavaa silmäänsä hobiteista.
”Olisi mielenkiintoista tietää miksei vahti hoida hommiaan”, Nazgûl ärähti. ”En mä sulle turhan takia niitä lihapullia ronttaa.”
Lukitarin kaikki kahdeksan silmää räpyttelivät laiskasti vaikkei hämähäkeillä kuuluisi olla edes silmäluomia. Sitten se kääntyi ja tunkeutui ison perseensä kanssa takaisin kolonsa pimentoon.
Noitakuningas paiskasi köyden raivoissaan maahan: ”Sait potkut. Aikaa poistua on tasan kaksi tuntia tai kutsun tuholaistorjujan paikalle.”
Hobitit katselivat kuinka Nazgûl häipyi jupisten takaisin sisälle noteeraamatta vieraitaan enää lainkaan. Pippin kulautti loput oluet kurkkuunsa ja katseli kuinka Frodo perääntyi vauhdilla Lukitarin kololta. Pippinistä suuressa hämähäkissä ei ollut mitään pelättävää, mutta ei hän voinut Frodoa syyttääkään, sillä tällä oli traumaattisia muistoja Lukitarista. Niin myös Samilla, mutta hänen tapauksessaan enemmän traumoja taisi olla Lukitarilla.
Sam huokaisi tympääntyneesti, kunnes keksi lähteä tutkimaan julisteita. Pippin siirtyi Samin vierelle ja huomasi, että Sauronin Suun lapsenkaitsenta-ilmoitusten lisäksi, seinään oli ilmestynyt mainoksia Uruk-Haiden hevibändistä.
”Näytännöt”,Pippin luki ääneen ja kuljetti sormeaan esityslistalla.
Keikkoja oli luvassa muun muassa Moriaan, Rivendeliin, Hobittilaan sekä juhannusryyppäjäisten kunniaksi Viimapäähän. Noitakuninkaan tuomitsevista sanoista huolimatta, bändi näytti siis menestyvän kohtalaisen hyvin.
”Tiesinhän minä”,Pippin hymyili, sillä hän juuri oli kehottanut Uruk-Hai armeijaa keksimään jotain järkevää käyttöä ylipitkille hiuksilleen. Sam jätti Pippinin itsekehut huomioimatta ja keskittyi lukemaan ”Leipäläven” ilmoituksia.
”Lapsenpiika? Hah. Jätkä taitaa tosissaan luulla, että joku viitsisi palkata hänet.” Sam nauroi vahingoniloisesti.
Pippin käänsi iloisen katseensa toveriinsa: ”Kuule Sam…sinullahan on tytär…”
~*~
”Hirtän Pippinin”, Sam mutisi itsekseen istuessaan oman hobittikolonsa takkahuoneessa.
Hän tiesi, että vastapäätä istuva idioottimaisesti virnuileva tyyppi oli kuullut kaikki viimeisen kymmenen minuutin aikana manaillut tappouhkaukset, mutta tämä ei yksinkertaisesti välittänyt.
”Miksi ylipäätään suostuin tähän?”, Sam voihkaisi nostaen syyttävän katseensa Sauronin Suuhun, joka naurahti ilottomasti ja koetti parhaansa mukaan hymyillä ilman, että olisi näyttänyt kieroutuneelta.
Hobitti kelasi aikaa taaksepäin, siihen tuskalliseen hetkeen kun oli tullut suostuneeksi tähän hullutukseen. Äänet Samin päässä olivat karjuneet tiukasti EI, mutta loppujen lopuksi hän oli kuullut itsensä sanovan kyllä. Jonakin päivänä hän vielä pakottaisi Pippinin kakistamaan salaisuutensa ulos.
Samin katse tuimistui: ”Noi sun hampaas... Milloin viimeksi pesit ne?”
Sauronin Suu kiemurteli epämukavasti tuolillaan: ”Se on sukuvika.”
”Todellako?”
”Juu…isälläni, ukillani ja sedälläni oli huonot hampaat.”
”Ja sinä sitten perit ne?”
”Kyllä, mutta ei hätää! Mulla on Mentos-pastilleja jemmassa”, Sauronin Suu kiirehti sanomaan tietäen mihin Sam pyrki ja kaivoi persetaskustaan todistuskappaleen.
”Annahan kun katson päiväystä”, Sam ilmoitti ja nappasi pastillit Sauronin Suun kädestä, ”Hienoa! Ne ovat vielä täysin freeshiä tavaraa. Syökin koko paska, sillä tyttäreni ei tarvitse sietää turpavärkistäsi leijailevia lemuja.”
Sauronin Suuta halutti kummasti mainita hobittien haisevista jaloista, mutta hän tiesi, että olisi silloin saanut heittää hyvästit palkalleen.
Sam huokaisi syvään: ”Saan kyllä vielä katua tätä. Pidäkin siis mielessä, että jos jotakin tapahtuu, niin kuristan sekä Pippinin että sinut.”
”Mitä voisi sattua? Mullahan on viralliset paperit.”
”Tarkoitat varmaan, että väärennetyt?”
Sauronin Suu raapi päätään, joka oli vieläkin kipeä hänen aliarvioituaan oman pituutensa tullessaan.
”Älä viitsi. Kuka oikeasti luovuttaisi paperit noin kahelin näköiselle tyypille?”
”Hmmm…joku joka ei takerru ulkonäköön vaan ammattitaitoon?”
”Antaa olla. Väärennös tai ei, niin olen silti päättänyt uskaltautua kokeilemaan palveluitasi. Eli sillä aikaa kun olen Frodon luona kylässä, olisi kaiken parasta mennä täällä nappiin” ,Sam totesi tiukasti ja hypisteli pukunsa rusettia.
Sitten hän nousi ja poistui sanaakaan sanomatta huoneesta. Pian hän kuitenkin palasi takaisin, raahaten pientä tytärtään käsipuolessaan ja viitaten pastillejaan mussuttavaa Suuta kiinnittämään tähän huomionsa: ”Tämä tässä on…on…unohdimme antaa sille nimen. Voi perkele. Tarviikin muistaa sanoa Ruusalle.” (A/N: Ficciä kirjoittaessani huomasin oikeasti vasta tässä vaiheessa etten edes tiennyt Samin tyttären nimeä.)
Sen sanottuaan Sam jätti tyttärensä niille sijoilleen ja ryntäsi kovaäänisesti kolistellen ulos. Sauronin Suu nielaisi katsellessaan pelottavan näköistä käppänää ja koetti kehitellä jotakin järkevää sanottavaa ilman, että penska juoksisi itkien pakoon.
Niinpä hän ojentautui lähemmäksi ja heilautti idioottimaisesti kättään: ”Tervehdys. Mun nimi on Sa…Leipäläpi ja oon lupautunut olemaan tän illan lapsenvahtina, koska isäsi halusi lähteä tapaamaan poikaystäväänsä.”
Hobitti tuijotti häntä pitkään, kunnes survoi peukalonsa suuhunsa, nyökkäsi äänettömänä ja jatkoi tuijottamistaan.
<Lakkaisi nyt perkele pällistelemästä>, Sauronin Suu ajatteli ja hetken mielijohteesta keksi tavan päästä tilannetta pakoon: ”Menehän keittiöön niin minä…tuota…haen sinulle...ööh...porkkanan.”
Jälleen hobitti nyökkäsi ja teki niin kuin käskettiin.
Sauronin Suu virnuili itsekseen, nousi seisomaan ja rysäytti päänsä ryminällä kattoon: ”SAAAT…siis…AUUUH!”
Hän nykäisi kypäränsä piikin irti katosta, varmisti ettei penska aikonut tulla katsomaan ja hiippaili vaivihkaa ulos.
Kiroten itseään älykääpiöksi, hän harppoi lähimmälle vihanneskaupalle ja töksäytti välittömästi: ”Yksi porkkana kiitos ja parempi tulla vähän äkkiä.”
Hobittivanhus kaivoi nopeasti jostakin esiin porkkanan ja hymyili ovelasti: ”Se tekee muuten hyvää hampaille.”
Tottahan toki Sauronin Suu tajusi, että hänelle vittuiltiin, mutta hänellä ei ollut nyt aikaa ruveta kinastelemaan. Lisäksi Gandalfin PUT (Pahisten Uudelleen Työllistämis) -ohjelma ei sitä sallisi, sillä kaikilta Sauronin entisiltä palvelijoilta odotettiin lähes moitteetonta käytöstä.
Niinpä Suu maksoi mukisematta porkkanansa ja marssi takaisin pieneen hobitinkoloon muistaen tällä kertaa kumartua oven kohdalla. Muksu istui edelleen kiltisti keittiössä peukaloaan imeskellen, mikä kuitenkin keskeytyi Sauronin Suun pamahdettua ovensuuhun porkkana kädessään kuin murhaajalla.
”Pöljä. Ei porkkanalla ketään tapeta”, kahelinpuoleiselta vaikuttava lapsenvahti kommentoi hobitin säikähtäneen ilmeen nähdessään.
Hobitti mietti hetken porkkanan mahdollisuuksia murha-aseena ja saavuttuaan väistämättömään johtopäätöksen, piilotti nolostuksensa leveän hymyn taakse. Sauronin Suu pyöräytti silmiään kypäränsä takana, ojensi porkkanan penskalle ja päätti itse tunkea kitaansa Mentos-pastillin.
”Eikö täällä ole radiota?”, hän hymähti hiljaisuuteen kyllästyneenä.
Hobitti pudisti päätään eikä kehdannut myöntää ettei edes tiennyt mistä outo tyyppi puhui.
”Ai. Vahinko. Meillä tuolla Mor…Mörrin maassa, silloin kun Sa…no se jätkä…tiedäthän…eli. Niin se keksi sellaiset hauskat näkökivet, joiden kautta pysty lähettämään myös ääntä. Sitten se keksi perustaa Mor…MörriRadion ja lähetti sieltä kaikenlaista liirum laarumia pitkin päivää. Suurimmaksi osaksi propagandaa, mutta samapa tuo, sillä sen ansiosta oli sentään jotain muutakin kuunneltavaa kuin örkkien ainainen märehdintä.”
”Onko Mörri Merrille sukua?”, penska kysyi ihmeissään.
Sauronin Suu pysähtyi hetkeksi miettimään, kunnes itse asiassa ymmärsi käyttää aivojaan: ”Täh? Ei. Ei tietenkään.”
”Aijaa. Mutku ne kuulosti niin samanlaisilta.”, hobitti totesi vaimeasti ja keskittyi järsimään porkkanaansa.
<Tämä oli kai sitä paljon puhuttua kakaroiden yksinkertaista logiikkaa>,Sauronin Suu tuumiskeli itsekseen tajuten ettei hobitti ollut ymmärtänyt mitään mistään MörriRadiosta tai edes ”siitä jätkästä”.
Suu oli aikeissa istuutua muksua vastapäätä, mutta luopui ajatuksesta luotuaan pari vilkaisua epäilyttävältä näyttävään jakkaraan.
Niinpä hän jatkoi seisoskelemistaan ja napautti kynnellään pöytää: ”Unohda koko juttu. Et tajua siitä mitään ellet tunne koko tarinaa ja juttu on sitä paitsi hemmetin tylsä joten…”
”ILTASATU!” hobitti kiekaisi innoissaan.
”Ilta…? Nääh. Syö porkkanasi”, Suu mumisi koettaen luistaa tilanteesta.
Porkkanan rippeet lensivät vauhdilla ikkunasta ulos ja hobitti ryntäsi jo pää kolmantena jalkana sänkyynsä.
”Mut…Miten tässä nyt näin kävi?” Sauronin Suu mutisi avuttomana.
Hänen mielessään käväisi houkutteleva kuva vesilasillisesta ja tyrmäystipoista, mutta päätti antaa periksi ja karkotti kuvan mielestään. Hän nielaisi uuden pastillin joita oli alkanut hotkimaan kuin hermolääkettä ja raahasi Samin suuresti palvoman nojatuolin mukaansa.
Muksun huoneeseen saavuttuaan, hän rysäytti jälleen päänsä ovenkarmiin, mutta onnistui tukahduttamaan huutonsa vain pihinäksi. Hän rämäytti tuolin paikoilleen turvallisen välimatkan päähän hobitista, joka makasi sängyssään tuijottaen häntä odottavasti hymyillen.
Sauronin Suu pakotti perseensä mahtumaan hobiteille mitoitettuun tuoliin ja rykäisi: ”Selvä…joten tässä tulee hemmetin tylsä tarina kahdesta hobitista ja sormuksesta…”
~*~
Lähemmäs kello kahta yöllä, Gamgin nimellä varustettu portti heilahti ja hobitti hoiperteli siitä sisään. Sam olikin kiitollinen, että jokainen portti oli nimetty sillä muutoin hän olisi kännipäissään saattanut harhailla koko yön etsimässä omaa koloaan. Sima ei ollut koskaan maistunut yhtä hyvältä sillä Frodo oli yleensä surkea sen valmistamisessa. Eihän se tietenkään vetänyt vertoja Ruusan laittamalle simalle, mutta hyvää se oli ollut yhtä kaikki. Ruusasta puheen ollen Samilla ei ollut hajuakaan missä tämä tätä nykyä oikein maleksi.
”Luultavasti vierailulla Bilbon luona ja unohtanut itsensä sinne”, hobitti mumisi itsekseen, kunnes pudisti raivokkaasti päätään ja sai kaikki simanhuurut kaikkoamaan.
Laskiessaan kätensä ovensa kahvalle hänen silmiensä edessä välähti kauhukuva hirressä killuvasta hobitista ja mielipuolisesti nauravasta Sauronin Suusta.
”KAMOON SAM!”, Sam voihkaisi omalle vainoharhaisuudelleen ja nykäisi oven auki.
Aivan ensimmäiseksi hän huomasi lempinojatuolinsa puuttumisen. Se oli aina tönöttänyt takkahuoneessa, mutta nyt siitä ei näkynyt jälkeäkään, eikä Sam vastaisi seurauksista, mikäli ei saisi sitä takaisin. Hän pakotti itsensä unohtamaan tuolinsa, sillä oli tärkeämpiäkin asioita tarkistettavana.
Lähes talon kaikki kynttilät olivat sammutettuja tai loppuun palaneita. Hobitti sytytti takan kulmalla nököttäneen pienen lyhdyn ja hiippaili lattialankut naristen kohti muksunsa huonetta. Hän kurkisti varovaisesti huoneeseen, kohotti lyhtyä ja toivoi, ettei näkisi mitään hirsipuuhun viittaavaa. Sen sijaan Sauronin entinen palvelija löhösi Samin rakkaassa nojatuolissa, puhdistaen hampaan välejään leipäveitsellä.
”GAHhhhhh”, hobitti äännähti tukahtuneesti.
”Päevööö!” Sauronin Suu tervehti kääntämättä kuitenkaan katsettaan.
”Sinä…sinä perkele olet syönyt hänet”, Sam kirahti ovensuusta ja sai viimeinkin Suun kiinnittämään häneen kunnolla huomionsa.
”Ääliö”, tämä kivahti yllättävän närkästyneesti ”Hullu saatan olla, mutta en sentään niin hullu, että söisin asiakkaitteni lapsia.”
Hän nousi seisomaan ja poistui tuoli perseessään huoneesta mutisten mennessään: ”Sitä paitsi…olen tätä nykyä vege-linjalla.”
Sam astui hämmentyneenä sivuun Sauronin Suun tieltä, työntyi sitten itse huoneeseen ja totta vie...hänen tyttärensä nukkui kaikessa rauhassa sängyssään, kaikki raajat tallella. Sam huoahti helpotuksesta, suuteli tytärtään otsalle ja hiippaili sitten vähin äänin huoneesta.
Sauronin Suu oli tällä välin ennättänyt repäistä ahterinsa irti tuolista ja seisoi takkahuoneessa leipäveitsi edelleen kädessään.
”Kuule…et tarvitse tuota. Kyllä mä meinaan maksaa palkkasi”, Sam tyynnytteli pysytellen turvallisen välimatkan päässä ja asettaen lyhdyn takaisin takan kulmalle.
Sauronin Suu ei aluksi näyttänyt käsittävän, sillä hänen menneisyytensä tuntien siinä ei ollut mitään outoa, että joku heristeli lihakirvestä tai jotain muuta teräasetta.
”Tarvitse mitä? Ai veistä? Ääh…johtopäätöksiä, johtopäätöksiä. Mentos-pastillit loppuivat joten ajattelin kokeilla jotakin muuta.”
”Leipäveitsi?”
Sauronin Suu kohautti olkiaan.
”Antaa olla”, Sam murahti ja nouti rahamassinsa jota ei ollut koskaan luullut tarvitsevansa tähän tarkoitukseen.
Hän istuutui nojatuoliinsa ja tarkkaili sivusilmällään kuinka Sauronin Suu yritti huonolla menestyksellä peittää virnuilunsa. Joko se oli rahanahneutta taikka vahingoniloa, sillä Samhan oli alusta saakka toivonut, että jokin menisi pieleen eikä hänen tarvitsisikaan maksaa. Nojatuolikin oli täysin vahingoittumaton joten Sam ei keksinyt mitään syytä pihdata palkanmaksussaan.
Ainakin hän pystyi lohduttautumaan sillä, että voisi vittumaisuuttaan pitkittää Sauronin Suun odotusta joten lopetti rahapussinsa penkomisen: ”Miten kummassa sait sen muuten nukkumaan?”
Samin harmiksi tämä ei näyttänyt häiriintyvän, vaan vastasi välittömästi: ”Kertomalla tylsän sadun.”
”Mistä?”
”Kahdesta hobitista ja sormuksesta.”
”MITÄ? Eijei…se on kiellettyä…ei se saa tietää mitä sen isä on touhunnut. Ollut niin pahoissa paikoissa ja että Frodo ja minä…”
”Rauhoitu. En käyttänyt oikeita nimiä.”
”Aijaa.” Samin katse muuttui kiinnostuneeksi: ”Mitäs nimiä sitten?”
”Tuota noin…sinä olit muistaakseni Tauski, Frodo Pave ja ne kaksi muuta Perttu ja Pete.”
”Miksi kaikki muut paitsi minä alkavat P:llä?”
Sauronin Suu kohautti olkiaan, joka alkoi jo käydä Samin hermoille: ”Entäpä Legolas, Aragorn ja Gimli?”
”Hmmh…Lasse, Aatami ja Kalle.”
”Aatami? Ehheh…ja Arwen oli sitten Eeva?”
”Ei…se oli Eówyn. Arwenin jätin pois, koska kyllä minäkin sentään tunnen jonkinlaista sääliä kuulijakuntaani kohtaan.”
Sam nyökkäsi: ”Hmh. Taitaa olla ainoa ratkaisusi josta ansaitset kunniamaininnan, mutta se siitä.”
Hobitti pamautti pöydälle kasan kolikoita: ”Siinä palkkasi. Ole hyvä ja häivy.”
Rahat katosivat välittömästi Sauronin Suun taskuun ja tämä marssi vikkelästi ulos mumisten puoliääneen jotakin haisevista hobiteista.
~ LOPPU(KO?) ~