Sivu 1/4

Kun pahikset ne uuden duunin hommasivat...

Lähetetty: Ke Heinä 13, 2005 1:03 pm
Kirjoittaja Thrior
Title: Kun pahikset ne uuden duunin hommasivat... (Plääh. Vihaan keksiä otsikoita...)
Rating: PG
Genre: Humor
Warnings: Kiroilua
Disclaimer: Se sama vanha rimpsu...blah blah...hahmot eivät (valitettavasti) kuulu mulle vaan Tolkienille
Summary: Sormuksen sota on ohi ja Sauron vainaa, mutta mitä tapahtui hänen käskyläisilleen.
A/N: Juups. Kirjoitin tämän joskus talvella, mutta päätin sen sitten tännekkin pistää.

Palautetta otan erittäin mielelläni vastaan.

---------------------------------------------------------------------------------------


Sormuksen sota oli päättynyt. Sauron oli lyöty ja rauha oli jälleen palannut Keski-Maahan. Mustan Ruhtinaan kukistuttua hänen palvelijoilleen luonnollisesti koitti paskat ajat. Monet taistelivat kuolemaansa saakka tai tappoivat itsensä pelätessään kostotoimenpiteitä. Jotkut pakenivat. Sitten oli vielä yksi ryhmä: ne jotka olivat valmiita unohtamaan koko roskan ja aloittamaan jonkin järkevämmän duunin. Tavallisen työn josta saisi jopa palkkaa. Gandalf oli ryhtynyt asian ajamisessa laupiaaksi samarialaiseksi ja salli kaikkien halukkaiden yrittää kahden kuukauden varoitusajalla. Kenties myös hobittien ainaisella myötämielisyydellä oli osuutta Gandalfin päätökseen, mutta sitä on merkityksetöntä tässä vaiheessa pohtia.

Morian luolaston edessä lainehtivan järven isokokoinen mustekala aloitti uransa sushikokkina, luolapeikko kivenhakkaajana, hiisit ikkunanpesijöinä ja örkit… heidän tehtäväkseen lankesi puhdistaa metsä sitä asuttavista gangsta räp -oravista, jotka olivat terrorisoineet alueen muita oravia jo pitkään.

Erityisen kekseliäiksi työnhaussa osoittautuivat Nazgûlit, jotka kehittivät Keskimaahan ennennäkemättömiä ideoita. Kahdeksan heistä päätti hyödyntää siivekkäitä petojaan ja he olivatkin ensimmäisiä jotka perustivat Keski-Maan ainoan Lentävä taksi -taksiyhtiön. Noitakuningas ei kuitenkaan halunnut osallistua tovereidensa hölmöilyihin vaan pystytti oman huoltoaseman: Noitakunkun luukun. Noitakuningas ei jäänyt huonommaksi kuin pöljät kaverinsa, sillä huoltoasemakin oli jotain jota ei Keskimaassa ollut koskaan nähty.

Ei siis myöskään Pippin, joka varhain aamulla kiskoi kaverit mukaansa ja päätti Nazgûl-taxin kuljettamana pistäytyä huoltsikalla. Hän nappasi takanreunuksellaan olevan kukkopillin kouraansa, loikki ulos ja puhalsi epävireisen sävelmän. Nazgûl-taksit olivat hyvin suosittuja, koska ne olivat helvetin nopeita ja koska edelleen sattuivat olemaan ainoita.

Hobitit ennättivät pyörittelemään peukaloitaan vain pari kierrosta, kun musta hahmo jo kaarsi alas laskeutuen kaikkea muuta kuin sulavasti hobittien eteen. Ratsastaja oli Uvatha niminen Nazgul ja hänen ratsunsa totteli yleisesti nimeä Pörri. Kukaan ei tietenkään aiemmin ollut erottanut ratsastajia tai ratsuja toisistaan, mutta kun Sam oli alkanut kutsumaan Uvathaa (ja kaikkia muitakin) tervapöpöiksi, oli tämä kerran kumartunut lähemmäksi ja osoittanut rintamuksessaan killuvaa uutta henkilökorttiaan. Tuore keksintö oli myös siivekkäiden petojen perseeseen liimatut rekisterikilvet, jotka öisin hehkuivat punaisina estääkseen peräänajoja.

Pippin, joka ratsastajien harmiksi käytti usein heidän palveluitaan, tervehti Uvathaa iloisesti ja rapsutti Pörrin kuonokoppaan sullottua päätä. Muut hobitit eivät olleet aivan yhtä luottavaisia. Oli sentään kysymys Sauronin entisistä kamuista.

”Miksi sillä on kuonokoppa?”, Pippin kysyi tavallisen uteliaana.

Uvatha pyöritteli hetken päätään, kunnes keksi omasta mielestään hyvän vastauksen ja lausui sihisevällä äänellään: ”Sillä on känsä jalassa, joten se on ollut vähän…rähisevällä päällä.”

”No ei nyt sentään Pörri…”, Pippin aloitti, mutta vaikeni kun muut hobitit tuuppivat häntä jo kyllästyneesti eteenpäin.

Pippin asettui tapansa mukaan ratsastajan selän taakse, Merri Pippinin taakse, Sam Merrin taakse ja Frodo…Frodo ei valitettavasti mulkosilmineen mahtunut, joten hän joutui matkaamaan Pörrin pehmustetuissa kynsissä. Uvatha jakoi hajamielisesti kaikille hobiteille oksennuspussit, potkaisi Pörröön vauhtia ja niin taksi kohosi ilmaan. Frodo huusi koko matkan.

~*~

Saavuttuaan entisen Mordorin -nykyisen Mörrin- maahan Uvatha parkkeerasi Pörrin huoltoaseman pihaan niin taitavasti kuin osasi. Hän oli onnistunut rikkomaan jo kolme pihatuolia eikä hänen palkkapussinsa kestäisi enää neljättä. Tällä kertaa Uvatha tosin onnistui ilman sen suurempia vahinkoja. Hän kääntyi tyytyväisenä hobittien puoleen kynimään maksuaan ja varmisti kahteen kertaan, ettei hänelle taas tyrkytetty homeisia puupennejä. Puijauksen huomasi helposti jos viitsi hieman haistella, sillä Uvatha kuten kaikki muutkin Nazgûlit oli sokea. Tätä he eivät tosin koskaan olleet kertoneet Gandalfille, sillä olisivat muutoin menettäneet taksilupansa.

”Kiitos kyydistä!”, Pippin kiitti iloisesti hypätessään alas.

Sam ja Merri mumisivat nopeasti omat kiitoksensa ja Frodo ei sanonut mitään, sillä oli saanut hermoromahduksen. Oli ollut Samin vastuulla huolehtia Frodon syövän ilmasairaustablettinsa ennen lentoa, mutta ei tämä tietenkään ollut muistanut, joten se siitä.

Uvatha heilautti kättään nopeasti hyvästiksi ja kannusti Pörrin takaisin lentoon. Pippin katseli hyväntuulisena Pörrin horjuvaa menoa, kunnes kääntyi ja tanssahteli joukkion kärjessä kohti huoltoaseman ovea. Muut laahustivat perässä miettien miksi oikeastaan olivat tulleet mukaan. Pippin oli heidän mielestään sitä paitsi alkanut olemaan huolestuttavan hyvää pataa edesmenneen Sauronin kamujen kanssa.

”Näinkö pian tuo taukki on unohtanut?”, Sam tapasi usein kysyä Merriltä, mutta ei saanut koskaan järjellistä vastausta.

Pippin saattoi Merrinkin mielestä olla toisinaan lahopää, mutta he olivat kuitenkin parhaat kaverit ja parhaat kaverit pitivät toistensa puolta.

Saavuttuaan lähemmäksi Pippinin huomio kiinnittyi tummaan hahmoon, joka kiinnitti julisteita huoltoaseman seinään.

”No terve!”, hän tervehti astellessaan lähemmäksi ”Kuis kulkee?”

Sauronin Suu katsahti iloisesti hymyilevää hobittia ja mutisi hajamielisen vastauksen, koettaessaan koota hermojaan uuteen kohtaamiseen Pippinin kanssa. Hobitti siirtyi pitkän hahmon vierelle, jota nykyisin nimitettiin pelkäksi Leipäläveksi siksi että Sauronin (kuten Mordorinkin) nimi oli julistettu pannaan. Hän tiirasi tarkkaan seinään jo kiinnitettyjä julisteita joissa kaikissa mainostettiin yhtä ja samaa asiaa: Leipäläpi lapsianne hoitaa.

Pippin heitti ent. Sauronin Suuhun kysyvän katseen.

”Lapsenkaitsija” ,tämä vastasi pokkana.

Vaikka Pippin olikin tunnetusti vapaamielinen, niin tämä oli hänestäkin jo varsin käsittämätöntä: ”Aha…Tuota noin…mä olin hieman luullut, ettet sä ole aivan tuota…eh…lapsiystävällistä tyyppiä.”

”Ehkä en, mutta ota huomioon, että valitsin tämän duunin kolmesta syystä.” Sauronin Suu nosti kolme sormeaan pystyyn. ”A: siinä tienaa hyvin. B: mitään välineitä ei tarvitse ostaa ja C: aivoja ei tarvita.”

”Ei tarvita? Sulla ei siis ole?”

Sauronin suu lähetti Pippinin suuntaan kuolettavan mulkaisun, joka ei kuitenkaan ulospäin näkynyt muutoin kuin tavallista kieroutuneempana irvistyksenä.

”Olisi pitänyt arvata, että se oli liian monimutkaisesti sanottu.”, hän mutisi keräten jäljellä olevat julisterullat kainaloonsa ja liueten nopeasti paikalta ennen kuin Noitakuningas tulisi räyhäämään niiden laittomasta kiinnittämisestä.

Pippin kohautti olkiaan, viittasi kirppupeliä pelaamaan pysähtyneitä tovereitaan seuraamaan ja astui huoltamon ovesta sisään vain törmätäkseen suureen Uruk-Hai örkkiin. Örkki murahti, työnsi Pippinin pehmeästi syrjään ja katosi sitten jenginsä kanssa ulos.

”Älkääkä enää tulko takaisin mokomat sävelkuurot gorillat!”, karjui Noitakuninkaan kähisevä ääni niin, että hobitit joutuivat peittämään korvansa.

Noitakuningas oli saattanut vaihtaa ammattia, mutta hänen äänensä oli yhtä korvia repivä kuin ennenkin.

Tuohtunut Nazgûl lopetti vaahtoamisensa huomattuaan uuden asiakkaan ja totesi edelleen hieman kireänä: ”Pyydän anteeksi äskeistä, mutta kun palkkasin Lurtzin ja hänen pöljän bändinsä, en ajatellut saavani lavantäydeltä amatöörejä.”

Pippin hymyili hilpeästi ja siirtyi tiskin eteen, muiden hobittien taapertaessa jokseenkin tylsistyneen näköisinä perässä.

”Ajattelin, että bändiesitys olisi ollut piristävää ja kehittävää vaihtelua”, Noitakuningas mutisi ja repi Kuranaamat-bändin kanssa solmitun sopimuksen pieneksi silpuksi, ”Se siitä sitten. Mitäs sais niinku olla?”

”Olutta, kiitos”, Pippin sanoi kohteliaasti.

Noitakuningas ei näyttänyt yllättyneeltä. Oikeastaan hän oli ojentanut kätensä jo valmiiksi kohti olutkolpakoita.

Pippinin saatua oluensa, Merri päätti puuttua keskusteluun: ”Tiesitkö muuten, että tuolla joku häiskä liimaili julisteita puljusi seinään?”

”Taasko? Olen sanonut kymmenen kertaa sille peevelin Leipälävelle, että työntää julisteensa vaikka olifantin perseeseen. Tämä alituinen seinien siivoaminen alkaa pian haitata bisneksiäni.”

Nazgûlin rohkea kielenkäyttö sai Frodon ja Samin hätkähtämään järkytyksestä, kun Pippin ja Merri puolestaan hihittelivät huvittuneina. Noitakuningas olikin tullut yllättävän puheliaaksi sen jälkeen, kun Sauron oli tuhottu.

Huhu kertoi, että Sauron oli Sormuksen sodan aikoihin takavarikoinut Nazgûlien kurkkupastillit ja estänyt heitä käyttämästä ääntään muutoin kuin kirkaisuihin ja kitinään. Samasta syystä Nazgûlien ääni oli tuhoutunut iäksi ja vaikka he nykyään jutustelivatkin enemmän, oli heidän äänensä kuin keuhkotautisilla haukoilla. Huhujen todenperäisyyden voisi vahvistaa vain Noitakuningas itse, mutta nyt hänellä oli täysin muuta ajateltavaa.

Hän mutisi nopean anteeksipyynnön ja marssi ulos, hobittien seuratessa uteliaina perässä. He eivät olleet sitä tullessaan nähneet, mutta lähellä ovea, maassa, oli pieni kaivanto, jonka luokse Noitakuningas harppoi. Nazgûl kumartui, tarrasi kolosta tulevaan köyteen ja nykäisi voimakkaasti. Frodo kirkui kauhusta, kun kolosta ryömi kaikessa kauhistuttavuudessaan esiin Lukitar. Noitakuningas heilautti köyden päätä niin, että se kolahti hämähäkin pään sivulle ja pakotti tämän irrottamaan kahdeksan tuijottavaa silmäänsä hobiteista.

”Olisi mielenkiintoista tietää miksei vahti hoida hommiaan”, Nazgûl ärähti. ”En mä sulle turhan takia niitä lihapullia ronttaa.”

Lukitarin kaikki kahdeksan silmää räpyttelivät laiskasti vaikkei hämähäkeillä kuuluisi olla edes silmäluomia. Sitten se kääntyi ja tunkeutui ison perseensä kanssa takaisin kolonsa pimentoon.

Noitakuningas paiskasi köyden raivoissaan maahan: ”Sait potkut. Aikaa poistua on tasan kaksi tuntia tai kutsun tuholaistorjujan paikalle.”

Hobitit katselivat kuinka Nazgûl häipyi jupisten takaisin sisälle noteeraamatta vieraitaan enää lainkaan. Pippin kulautti loput oluet kurkkuunsa ja katseli kuinka Frodo perääntyi vauhdilla Lukitarin kololta. Pippinistä suuressa hämähäkissä ei ollut mitään pelättävää, mutta ei hän voinut Frodoa syyttääkään, sillä tällä oli traumaattisia muistoja Lukitarista. Niin myös Samilla, mutta hänen tapauksessaan enemmän traumoja taisi olla Lukitarilla.

Sam huokaisi tympääntyneesti, kunnes keksi lähteä tutkimaan julisteita. Pippin siirtyi Samin vierelle ja huomasi, että Sauronin Suun lapsenkaitsenta-ilmoitusten lisäksi, seinään oli ilmestynyt mainoksia Uruk-Haiden hevibändistä.

”Näytännöt”,Pippin luki ääneen ja kuljetti sormeaan esityslistalla.

Keikkoja oli luvassa muun muassa Moriaan, Rivendeliin, Hobittilaan sekä juhannusryyppäjäisten kunniaksi Viimapäähän. Noitakuninkaan tuomitsevista sanoista huolimatta, bändi näytti siis menestyvän kohtalaisen hyvin.

”Tiesinhän minä”,Pippin hymyili, sillä hän juuri oli kehottanut Uruk-Hai armeijaa keksimään jotain järkevää käyttöä ylipitkille hiuksilleen. Sam jätti Pippinin itsekehut huomioimatta ja keskittyi lukemaan ”Leipäläven” ilmoituksia.

”Lapsenpiika? Hah. Jätkä taitaa tosissaan luulla, että joku viitsisi palkata hänet.” Sam nauroi vahingoniloisesti.

Pippin käänsi iloisen katseensa toveriinsa: ”Kuule Sam…sinullahan on tytär…”

~*~

”Hirtän Pippinin”, Sam mutisi itsekseen istuessaan oman hobittikolonsa takkahuoneessa.

Hän tiesi, että vastapäätä istuva idioottimaisesti virnuileva tyyppi oli kuullut kaikki viimeisen kymmenen minuutin aikana manaillut tappouhkaukset, mutta tämä ei yksinkertaisesti välittänyt.

”Miksi ylipäätään suostuin tähän?”, Sam voihkaisi nostaen syyttävän katseensa Sauronin Suuhun, joka naurahti ilottomasti ja koetti parhaansa mukaan hymyillä ilman, että olisi näyttänyt kieroutuneelta.

Hobitti kelasi aikaa taaksepäin, siihen tuskalliseen hetkeen kun oli tullut suostuneeksi tähän hullutukseen. Äänet Samin päässä olivat karjuneet tiukasti EI, mutta loppujen lopuksi hän oli kuullut itsensä sanovan kyllä. Jonakin päivänä hän vielä pakottaisi Pippinin kakistamaan salaisuutensa ulos.

Samin katse tuimistui: ”Noi sun hampaas... Milloin viimeksi pesit ne?”

Sauronin Suu kiemurteli epämukavasti tuolillaan: ”Se on sukuvika.”

”Todellako?”

”Juu…isälläni, ukillani ja sedälläni oli huonot hampaat.”

”Ja sinä sitten perit ne?”

”Kyllä, mutta ei hätää! Mulla on Mentos-pastilleja jemmassa”, Sauronin Suu kiirehti sanomaan tietäen mihin Sam pyrki ja kaivoi persetaskustaan todistuskappaleen.

”Annahan kun katson päiväystä”, Sam ilmoitti ja nappasi pastillit Sauronin Suun kädestä, ”Hienoa! Ne ovat vielä täysin freeshiä tavaraa. Syökin koko paska, sillä tyttäreni ei tarvitse sietää turpavärkistäsi leijailevia lemuja.”

Sauronin Suuta halutti kummasti mainita hobittien haisevista jaloista, mutta hän tiesi, että olisi silloin saanut heittää hyvästit palkalleen.

Sam huokaisi syvään: ”Saan kyllä vielä katua tätä. Pidäkin siis mielessä, että jos jotakin tapahtuu, niin kuristan sekä Pippinin että sinut.”

”Mitä voisi sattua? Mullahan on viralliset paperit.”

”Tarkoitat varmaan, että väärennetyt?”

Sauronin Suu raapi päätään, joka oli vieläkin kipeä hänen aliarvioituaan oman pituutensa tullessaan.

”Älä viitsi. Kuka oikeasti luovuttaisi paperit noin kahelin näköiselle tyypille?”

”Hmmm…joku joka ei takerru ulkonäköön vaan ammattitaitoon?”

”Antaa olla. Väärennös tai ei, niin olen silti päättänyt uskaltautua kokeilemaan palveluitasi. Eli sillä aikaa kun olen Frodon luona kylässä, olisi kaiken parasta mennä täällä nappiin” ,Sam totesi tiukasti ja hypisteli pukunsa rusettia.

Sitten hän nousi ja poistui sanaakaan sanomatta huoneesta. Pian hän kuitenkin palasi takaisin, raahaten pientä tytärtään käsipuolessaan ja viitaten pastillejaan mussuttavaa Suuta kiinnittämään tähän huomionsa: ”Tämä tässä on…on…unohdimme antaa sille nimen. Voi perkele. Tarviikin muistaa sanoa Ruusalle.” (A/N: :roll: Ficciä kirjoittaessani huomasin oikeasti vasta tässä vaiheessa etten edes tiennyt Samin tyttären nimeä.)

Sen sanottuaan Sam jätti tyttärensä niille sijoilleen ja ryntäsi kovaäänisesti kolistellen ulos. Sauronin Suu nielaisi katsellessaan pelottavan näköistä käppänää ja koetti kehitellä jotakin järkevää sanottavaa ilman, että penska juoksisi itkien pakoon.

Niinpä hän ojentautui lähemmäksi ja heilautti idioottimaisesti kättään: ”Tervehdys. Mun nimi on Sa…Leipäläpi ja oon lupautunut olemaan tän illan lapsenvahtina, koska isäsi halusi lähteä tapaamaan poikaystäväänsä.”

Hobitti tuijotti häntä pitkään, kunnes survoi peukalonsa suuhunsa, nyökkäsi äänettömänä ja jatkoi tuijottamistaan.

<Lakkaisi nyt perkele pällistelemästä>, Sauronin Suu ajatteli ja hetken mielijohteesta keksi tavan päästä tilannetta pakoon: ”Menehän keittiöön niin minä…tuota…haen sinulle...ööh...porkkanan.”

Jälleen hobitti nyökkäsi ja teki niin kuin käskettiin.

Sauronin Suu virnuili itsekseen, nousi seisomaan ja rysäytti päänsä ryminällä kattoon: ”SAAAT…siis…AUUUH!”

Hän nykäisi kypäränsä piikin irti katosta, varmisti ettei penska aikonut tulla katsomaan ja hiippaili vaivihkaa ulos.

Kiroten itseään älykääpiöksi, hän harppoi lähimmälle vihanneskaupalle ja töksäytti välittömästi: ”Yksi porkkana kiitos ja parempi tulla vähän äkkiä.”

Hobittivanhus kaivoi nopeasti jostakin esiin porkkanan ja hymyili ovelasti: ”Se tekee muuten hyvää hampaille.”

Tottahan toki Sauronin Suu tajusi, että hänelle vittuiltiin, mutta hänellä ei ollut nyt aikaa ruveta kinastelemaan. Lisäksi Gandalfin PUT (Pahisten Uudelleen Työllistämis) -ohjelma ei sitä sallisi, sillä kaikilta Sauronin entisiltä palvelijoilta odotettiin lähes moitteetonta käytöstä.

Niinpä Suu maksoi mukisematta porkkanansa ja marssi takaisin pieneen hobitinkoloon muistaen tällä kertaa kumartua oven kohdalla. Muksu istui edelleen kiltisti keittiössä peukaloaan imeskellen, mikä kuitenkin keskeytyi Sauronin Suun pamahdettua ovensuuhun porkkana kädessään kuin murhaajalla.

”Pöljä. Ei porkkanalla ketään tapeta”, kahelinpuoleiselta vaikuttava lapsenvahti kommentoi hobitin säikähtäneen ilmeen nähdessään.

Hobitti mietti hetken porkkanan mahdollisuuksia murha-aseena ja saavuttuaan väistämättömään johtopäätöksen, piilotti nolostuksensa leveän hymyn taakse. Sauronin Suu pyöräytti silmiään kypäränsä takana, ojensi porkkanan penskalle ja päätti itse tunkea kitaansa Mentos-pastillin.

”Eikö täällä ole radiota?”, hän hymähti hiljaisuuteen kyllästyneenä.

Hobitti pudisti päätään eikä kehdannut myöntää ettei edes tiennyt mistä outo tyyppi puhui.

”Ai. Vahinko. Meillä tuolla Mor…Mörrin maassa, silloin kun Sa…no se jätkä…tiedäthän…eli. Niin se keksi sellaiset hauskat näkökivet, joiden kautta pysty lähettämään myös ääntä. Sitten se keksi perustaa Mor…MörriRadion ja lähetti sieltä kaikenlaista liirum laarumia pitkin päivää. Suurimmaksi osaksi propagandaa, mutta samapa tuo, sillä sen ansiosta oli sentään jotain muutakin kuunneltavaa kuin örkkien ainainen märehdintä.”

”Onko Mörri Merrille sukua?”, penska kysyi ihmeissään.

Sauronin Suu pysähtyi hetkeksi miettimään, kunnes itse asiassa ymmärsi käyttää aivojaan: ”Täh? Ei. Ei tietenkään.”

”Aijaa. Mutku ne kuulosti niin samanlaisilta.”, hobitti totesi vaimeasti ja keskittyi järsimään porkkanaansa.

<Tämä oli kai sitä paljon puhuttua kakaroiden yksinkertaista logiikkaa>,Sauronin Suu tuumiskeli itsekseen tajuten ettei hobitti ollut ymmärtänyt mitään mistään MörriRadiosta tai edes ”siitä jätkästä”.

Suu oli aikeissa istuutua muksua vastapäätä, mutta luopui ajatuksesta luotuaan pari vilkaisua epäilyttävältä näyttävään jakkaraan.

Niinpä hän jatkoi seisoskelemistaan ja napautti kynnellään pöytää: ”Unohda koko juttu. Et tajua siitä mitään ellet tunne koko tarinaa ja juttu on sitä paitsi hemmetin tylsä joten…”

”ILTASATU!” hobitti kiekaisi innoissaan.

”Ilta…? Nääh. Syö porkkanasi”, Suu mumisi koettaen luistaa tilanteesta.

Porkkanan rippeet lensivät vauhdilla ikkunasta ulos ja hobitti ryntäsi jo pää kolmantena jalkana sänkyynsä.

”Mut…Miten tässä nyt näin kävi?” Sauronin Suu mutisi avuttomana.

Hänen mielessään käväisi houkutteleva kuva vesilasillisesta ja tyrmäystipoista, mutta päätti antaa periksi ja karkotti kuvan mielestään. Hän nielaisi uuden pastillin joita oli alkanut hotkimaan kuin hermolääkettä ja raahasi Samin suuresti palvoman nojatuolin mukaansa.

Muksun huoneeseen saavuttuaan, hän rysäytti jälleen päänsä ovenkarmiin, mutta onnistui tukahduttamaan huutonsa vain pihinäksi. Hän rämäytti tuolin paikoilleen turvallisen välimatkan päähän hobitista, joka makasi sängyssään tuijottaen häntä odottavasti hymyillen.

Sauronin Suu pakotti perseensä mahtumaan hobiteille mitoitettuun tuoliin ja rykäisi: ”Selvä…joten tässä tulee hemmetin tylsä tarina kahdesta hobitista ja sormuksesta…”

~*~

Lähemmäs kello kahta yöllä, Gamgin nimellä varustettu portti heilahti ja hobitti hoiperteli siitä sisään. Sam olikin kiitollinen, että jokainen portti oli nimetty sillä muutoin hän olisi kännipäissään saattanut harhailla koko yön etsimässä omaa koloaan. Sima ei ollut koskaan maistunut yhtä hyvältä sillä Frodo oli yleensä surkea sen valmistamisessa. Eihän se tietenkään vetänyt vertoja Ruusan laittamalle simalle, mutta hyvää se oli ollut yhtä kaikki. Ruusasta puheen ollen Samilla ei ollut hajuakaan missä tämä tätä nykyä oikein maleksi.

”Luultavasti vierailulla Bilbon luona ja unohtanut itsensä sinne”, hobitti mumisi itsekseen, kunnes pudisti raivokkaasti päätään ja sai kaikki simanhuurut kaikkoamaan.

Laskiessaan kätensä ovensa kahvalle hänen silmiensä edessä välähti kauhukuva hirressä killuvasta hobitista ja mielipuolisesti nauravasta Sauronin Suusta.

”KAMOON SAM!”, Sam voihkaisi omalle vainoharhaisuudelleen ja nykäisi oven auki.

Aivan ensimmäiseksi hän huomasi lempinojatuolinsa puuttumisen. Se oli aina tönöttänyt takkahuoneessa, mutta nyt siitä ei näkynyt jälkeäkään, eikä Sam vastaisi seurauksista, mikäli ei saisi sitä takaisin. Hän pakotti itsensä unohtamaan tuolinsa, sillä oli tärkeämpiäkin asioita tarkistettavana.

Lähes talon kaikki kynttilät olivat sammutettuja tai loppuun palaneita. Hobitti sytytti takan kulmalla nököttäneen pienen lyhdyn ja hiippaili lattialankut naristen kohti muksunsa huonetta. Hän kurkisti varovaisesti huoneeseen, kohotti lyhtyä ja toivoi, ettei näkisi mitään hirsipuuhun viittaavaa. Sen sijaan Sauronin entinen palvelija löhösi Samin rakkaassa nojatuolissa, puhdistaen hampaan välejään leipäveitsellä.

”GAHhhhhh”, hobitti äännähti tukahtuneesti.

”Päevööö!” Sauronin Suu tervehti kääntämättä kuitenkaan katsettaan.

”Sinä…sinä perkele olet syönyt hänet”, Sam kirahti ovensuusta ja sai viimeinkin Suun kiinnittämään häneen kunnolla huomionsa.

”Ääliö”, tämä kivahti yllättävän närkästyneesti ”Hullu saatan olla, mutta en sentään niin hullu, että söisin asiakkaitteni lapsia.”

Hän nousi seisomaan ja poistui tuoli perseessään huoneesta mutisten mennessään: ”Sitä paitsi…olen tätä nykyä vege-linjalla.”

Sam astui hämmentyneenä sivuun Sauronin Suun tieltä, työntyi sitten itse huoneeseen ja totta vie...hänen tyttärensä nukkui kaikessa rauhassa sängyssään, kaikki raajat tallella. Sam huoahti helpotuksesta, suuteli tytärtään otsalle ja hiippaili sitten vähin äänin huoneesta.

Sauronin Suu oli tällä välin ennättänyt repäistä ahterinsa irti tuolista ja seisoi takkahuoneessa leipäveitsi edelleen kädessään.

”Kuule…et tarvitse tuota. Kyllä mä meinaan maksaa palkkasi”, Sam tyynnytteli pysytellen turvallisen välimatkan päässä ja asettaen lyhdyn takaisin takan kulmalle.

Sauronin Suu ei aluksi näyttänyt käsittävän, sillä hänen menneisyytensä tuntien siinä ei ollut mitään outoa, että joku heristeli lihakirvestä tai jotain muuta teräasetta.

”Tarvitse mitä? Ai veistä? Ääh…johtopäätöksiä, johtopäätöksiä. Mentos-pastillit loppuivat joten ajattelin kokeilla jotakin muuta.”

”Leipäveitsi?”

Sauronin Suu kohautti olkiaan.

”Antaa olla”, Sam murahti ja nouti rahamassinsa jota ei ollut koskaan luullut tarvitsevansa tähän tarkoitukseen.

Hän istuutui nojatuoliinsa ja tarkkaili sivusilmällään kuinka Sauronin Suu yritti huonolla menestyksellä peittää virnuilunsa. Joko se oli rahanahneutta taikka vahingoniloa, sillä Samhan oli alusta saakka toivonut, että jokin menisi pieleen eikä hänen tarvitsisikaan maksaa. Nojatuolikin oli täysin vahingoittumaton joten Sam ei keksinyt mitään syytä pihdata palkanmaksussaan.

Ainakin hän pystyi lohduttautumaan sillä, että voisi vittumaisuuttaan pitkittää Sauronin Suun odotusta joten lopetti rahapussinsa penkomisen: ”Miten kummassa sait sen muuten nukkumaan?”

Samin harmiksi tämä ei näyttänyt häiriintyvän, vaan vastasi välittömästi: ”Kertomalla tylsän sadun.”

”Mistä?”

”Kahdesta hobitista ja sormuksesta.”

”MITÄ? Eijei…se on kiellettyä…ei se saa tietää mitä sen isä on touhunnut. Ollut niin pahoissa paikoissa ja että Frodo ja minä…”

”Rauhoitu. En käyttänyt oikeita nimiä.”

”Aijaa.” Samin katse muuttui kiinnostuneeksi: ”Mitäs nimiä sitten?”

”Tuota noin…sinä olit muistaakseni Tauski, Frodo Pave ja ne kaksi muuta Perttu ja Pete.”

”Miksi kaikki muut paitsi minä alkavat P:llä?”

Sauronin Suu kohautti olkiaan, joka alkoi jo käydä Samin hermoille: ”Entäpä Legolas, Aragorn ja Gimli?”

”Hmmh…Lasse, Aatami ja Kalle.”

”Aatami? Ehheh…ja Arwen oli sitten Eeva?”

”Ei…se oli Eówyn. Arwenin jätin pois, koska kyllä minäkin sentään tunnen jonkinlaista sääliä kuulijakuntaani kohtaan.”

Sam nyökkäsi: ”Hmh. Taitaa olla ainoa ratkaisusi josta ansaitset kunniamaininnan, mutta se siitä.”

Hobitti pamautti pöydälle kasan kolikoita: ”Siinä palkkasi. Ole hyvä ja häivy.”

Rahat katosivat välittömästi Sauronin Suun taskuun ja tämä marssi vikkelästi ulos mumisten puoliääneen jotakin haisevista hobiteista.



~ LOPPU(KO?) ~

Lähetetty: Ke Heinä 13, 2005 3:17 pm
Kirjoittaja HotElf
”Taasko? Olen sanonut kymmenen kertaa sille peevelin Leipälävelle, että työntää julisteensa vaikka olifantin perseeseen. Tämä alituinen seinien siivoaminen alkaa pian haitata bisneksiäni.”
- Voi helevetti hyvä etten nauranu itteeni hengiltä... ooh, voi voi... :lol:

Ihana ihana ihana fic! Voi jeesusteippi, kun nauratti... :) Sulla on lahjoja huumorin puolella. Kirosanojakaan ei ollu liikaa, just sopivasti ryydittämään puhetta. IhQ! Haluu enemmän tällästä!
:huggs:

Lähetetty: Ke Heinä 13, 2005 3:49 pm
Kirjoittaja Thrior
Kiitosta! *niiauskumarrus* ^_^
Olen ajatellut tätä ficciä kyllä joskus jatkaa sitten kun saan sen teille tietämättömille lennelleen inspiksen kiinni.

Lähetetty: To Heinä 14, 2005 12:25 am
Kirjoittaja Marnie
Tämä oli loistava. :D Minä olen hihitellyt täällä itsekseni koko ajan kun luin tämän luvun, sinulla oli tässä niin monta niin hauskaa ideaa, ja kirjoitustyylisi on samaten tosi humoristinen.
Kahdeksan heistä päätti hyödyntää siivekkäitä petojaan ja he olivatkin ensimmäisiä jotka perustivat Keski-Maan ainoan Lentävä taksi -taksiyhtiön. Noitakuningas ei kuitenkaan halunnut osallistua tovereidensa hölmöilyihin vaan pystytti oman huoltoaseman: Noitakunkun luukun.
Tämä oli eka kohta jossa repesin, ja nuo kaikki "mitä heistä tuli" -kohdat on loistavia. Sauronin Suun lapsenvahtipalvelu oli loistava. Ja samaten oli Pippin, se oli ihana idiootti. :D
”No ei nyt sentään Pörrö…”, Pippin aloitti ...
Nii-in, miksiköhän nazgulin lentävällä ratsulla on kuonokoppa.. *L*
Ja tuo kohta jossa Pippin huomauttaa Samille että sillähän on tytär.. oi joi - ja sitten seuraavassa kappaleessa Sam tosiaan on vienyt Elanorin Sauronin Suun lapsenvahtipalveluun sen sijaan että olisi vääntänyt Pippinin niskat nurin.. voi ei. :D Mahtavaa.

Ainoa mitä minulle tuli mieleen oli että tämä olisi minusta toiminut hyvin ilman noita perseitä ja paskojakin ;) (*miksi tuo lause näyttää hyvin oudolta... *L*), se ei välttämättä olisi tarvinnut niitä. Vain minun mielestäni. ^^ Satunnainen perkele sopi ihan mainiosti, mutta nuo em. jotenkin ottivat minun silmääni (voi tietysti johtua kellonajastakin ^^).

Mutta loistava ficci, toivottavasti kirjoitat jatkoa! Mie tahon tietää lisää Leipäläven seikkailuista Hobittilassa. :D

Lähetetty: To Heinä 14, 2005 12:21 pm
Kirjoittaja Thrior
Kiitokset kommentista.
Marnie kirjoitti:
Ainoa mitä minulle tuli mieleen oli että tämä olisi minusta toiminut hyvin ilman noita perseitä ja paskojakin ;)
LOL. Mutta joo... ehkäpä olisikin. On pakko tosin myöntää, että moiset sanat ovat vakiintunut puheeseeni niin etten edes huomaa kun niitä käytän :?. Yleensä annan siskoni lukaista stoorini, mutta hänkin on kai niin paatunut ettei huomauta niistä lainkaan.

Lähetetty: To Heinä 14, 2005 7:56 pm
Kirjoittaja Thrior
WOAH! Minä siis tosiaankin jatkoin tuota tarinaa :shock:. Sain kommenteista jonkinlaista motivaatiota, mutta lopputuloksesta voikin olla montaa mieltä...



----------------------------------------------------------------------------------------


”Mitä tämä maksaa?” Sauronin Suu tivasi osoittaen kynnellään pientä kirjasta.

Vanha tuuheakulmakarvainen hobitti silmäili huvittuneesti asiakastaan, joka näytti yhtä iloiselta kuin kivestä silmäänsä saanut luolapeikko.

”Ei mitään. Saat sen lahjaksi”, hobitin kasvoille kohosi pahanilkinen virnistys, ”…kunhan vahdit joskus penskojani vastapalvelukseksi.”

”Miten vain”, Sauronin Suu murahti kahmaisten kirjan itselleen ja laahustaen tiehensä mahdollisimman kauas torilla hääräilevistä hobiteista.

Hän oli juuri julistanut itselleen vapaapäivän eikä jaksaisi kuunnella nyt yhdenkään hobitin puuduttavia märinöitä. Jostakin syystä hän keräsi heitä ympärilleen kuin kärpäsiä. Luultavasti siksi, että näytti niin oudolta ja hobitit olivat luonnostaan uteliaita. Oli tosin niitäkin jotka hänet nähdessään ryntäsivät välittömästi neljän seinän sisään piiloon, vaikka hän olikin julistanut, että oli nykyään vegetaristi. Sitä hän ei tosin ollut tehnyt ystävien kaipuusta, vaan työsuhteiden takia.

Pari pikkulintua lehahti kuin tyhjästä kököttämään hänen kypäränsä piikkeihin, mutta Sauronin Suu ei jaksanut välittää, sillä tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun linnut olivat saaneet kalloonsa käyttää häntä ortena. Hän suuntasi joen vierellä kasvavalle puulle ja rämähti istualleen nojaten selkäänsä runkoon.

Hän otti esiin kirjasensa ja luki ääneen: ”Kaikki mitä olet aina halunnut tietää hobiteista. Luku 1: Miksi hobitit ovat viisaampia kuin kääpiöt?”

Sauronin Suu puhahti ja käänteli rivakasti sivuja etsien kohdan: Selviytymisopas yhteiseloon hobittien kanssa. Hän hihitteli itsekseen jotain epämääräistä, mutta ei ennättänyt lukemaan kuin pari riviä, kun hänen vasemmalta puoleltaan kantautui huudahdus.

Sauronin Suu säpsähti ja huomasi Samin tyttären juoksevan häntä kohti kailottaen: ”Läpi! Läpi! Läpi!”

Sauronin Suu hymyili lammasmaisesti ohi kulkevalle pariskunnalle, irvisti ja halusi vajota maan alle.

~*~

”Kuulehan mikä-sinun-nimesi-taas-olikaan, olen kertonut sen hemmetin tylsän tarinan jo kuudesti. Eikö se ala jo vähitellen riittää?”

”Ei!”

”Voi tsiisus”, Sauronin Suu voihkaisi kalauttaen päänsä vasten selkänsä takana olevaa puunrunkoa.

Hän ei voinut käsittää miksi Samin tyttären oli aina pakko kiusata häntä. Nytkin se oli jälleen kerran poukkoillut ilman isänsä lupaa ulos ja etsinyt hänet vain kuullakseen mokoman tarinansa uudestaan. Ja Sauronin Suu oli aina itse pitänyt tarinaa tylsänä liirum laarumina, olkoonkin, että siinä oli jättiläishämähäkkejä ja suuria taisteluita ja vaikka mitä. Eihän hän piru vieköön ollut edes työvuorossa ja silti mokoma tenava oli saanut tahtonsa läpi…jo kuudetta kertaa.

Sauronin Suu puraisi huultaan ärtyneenä. Hänen oli omaksi häpeäkseen myönnettävä, että itse asiassa hieman pelkäsi tuota karvajalkaista käppänää. Hän joka oli tuijottanut silmästä silmään ties millaista korstoa, taistellutkin sellaisten kanssa pelkäämättä ja horjumatta ja nyt tämä olento, hobitti, onnistui lannistamaan hänet vain muutamalla sanalla tai katseella.

”Kerran vielä”, hobitti vaati nykien hänen mustaa kaapuaan.

”Ääh…” Suu voihkaisi vajoten täysin veteläksi, ”Miksen ruvennut puusepäksi?”

”Ei puusepäksi”, hobitti kielsi.

”No miksi sitten?” Sauronin Suu mutisi innottomasti.

”Hammastahnamainokseen!”

Suu räpäytti hämmentyneenä silmiään kypäränsä takana kääntyen viimein katsomaan kunnolla hobittia, joka hymyili hilpeästi: ”Todellako? Ajatteletko tosiaan, että hymyni on niin...hmm…valovoimainen?”

”Joo. Siihen ennen-kuvaan”, muksu vastasi menettämättä hyväntuulisuuttaan.

Sauronin Suun ilme sen sijaan synkkeni kuin katkaisimesta väännettynä.

”Ilkeä kakara”, hän murahti, risti käsivartensa rinnalleen ja tuijotti mököttäen suoraan eteensä.

Onneksi Sauron tai kukaan muukaan Mordorin asukki ei ollut näkemässä.

”Tarina?” hobitti intti odottavin silmin johon Sauronin Suu vastasi pelkällä happamalla irvistyksellä.

Mikäli hän olisi pystynyt toimimaan vaistonsa vaatimalla tavalla, olisi hobitti lentänyt jokeen. Jälleen yksi nykäisy kaavusta ja Suu menetti malttinsa.

”Loppu!”, hän huudahti tarraten hobittia olkapäistä niin, että tämä varmasti kuuntelisi, ”Sinä painut nyt kotiisi ennen kuin isäsi saapuu hirttämään minut. Seuraavalla kerralla vaadin tästä palkkaa. Tiedäkin se.”

Hobitti ei näyttänyt käsittävän mitään, vaan jatkoi odottavaa tuijottamistaan.

Muistaen kuinka aivottomia lapset osasivat olla, Sauronin Suu ojentui lähemmäksi ja totesi siirappisesti: ”Jos isäsi hirttää minut, et enää ikinä kuule pöljää tarinaasi.”

Se sai hobittiin välittömästi eloa.

Tämä nyökkäili kiivaasti, hyppäsi jaloilleen ja juoksi tiehensä vilkuttaen jälkeensä: ”Hei hei Läpi!”

”LEIPÄLÄPI!” Sauronin Suu mylväisi.

Lähetetty: Ke Elo 10, 2005 2:13 pm
Kirjoittaja Thrior
Hobittilan majatalossa kävi iloinen vilske ja hyörinä. Talo oli tupaten täynnä hobitteja sekä muutamia eksyneitä hirviä, jotka kännäsivät ja juhlivat kuin viimeistä päivää kuten Hobittilassa joka ilta oli tapana. Merri, Bilbo ja Gandalf tanssivat pöydällä letkajenkkaa potkien kaikki sillä olevan roinan ympäriinsä samalla kun toiset taputtivat innostuneina käsiään. Ainoa, joka ei ollut juhlatuulella oli nurkkapöydässä Pippinin kanssa notkuva Sam. Sam näki Pippinin nyt ensimmäistä kertaa Sauronin Suun vierailun jälkeen ja oli koko illan pohtinut pitäisikö hänen kuristaa Pippin ihan vain periaatteesta. Hän oli päättänyt ajatusta vastaan ja tyytyi vain kiukuttelemaan suuren ääneen.

”Miksi sinä riehut tolla tavalla Sam? Eikös se sujunut vallan hyvin?” Pippin uteli hilpeästi hymyillen ja kohotti olutkolpakon huulilleen.

”Miksikö riehun? En sattumoisin pidä siitä, että avustin sitä typerää irvileukaa eteenpäin urallaan.”

Pippin pyyhkäisi vaahtoa leuastaan hymyillen entistä leveämmin: ”Miksi et? Eikö ole vain velvollisuutemme auttaa heitä uuden ja paremman elämän aloittamisessa?”

Sam murisi hiljaa pälyillen Pippiniä murhaavasti kulmiensa alta: ”Minä en ole kuin sinä, Pippin. Muistan vielä täydellisesti heidän tekonsa ja nyt sitten pitäisi vain taputtaa olalle ja sanoa: ’Hei kamu. Ei se mitään, että aiheutitte elinikäiset traumat ja tuhositte puolet Keski-Maata.’”

Pippin nauroi sydämellisesti: ”Kyllä sitä ollaan sitten pitkävihaisia. Uvathakin on jälkeenpäin sanonut minulle, että se oli vain leikkiä.”

”Joo ja Sa…no se jätkä…olisi varmaan myös kuitannut kaiken sanomalla, että se oli pelkkää leikkiä.”

”Ooh niin…mitä jos olikin…ja me menimme ottamaan sen niin vakavasti…voi sentään…”

Sam paukautti otsansa pöytään tuskastuneesti ulvahtaen.

Kohta hän kuitenkin kohotti katseensa näyttäen äkkiä 30 vuotta vanhemmalta: ”Että väsyttää. Ruusasta on tullut niin penteleen laiska, että on aina menossa kaveriensa kanssa shoppaamaan ja juoruilemaan jolloin suurin osa kotitöistä jää minulle. Frodo mököttää jostakin ja tyttäreni kitisee kokoajan milloin mistäkin. Hän on alkanut tehdä katoamistemppuja. Karkailee iltaisin. Sano mitä sanot, mutta olen varma, että se pahuksen Leipäläpi antoi hänelle huonoja vaikutteita.”

”Nääh…Olet vainoharhainen!” Pippin tuhahti, ”Ei kukaan sentään niin taukki ole, että pilaisi heti tarkoituksella mahdollisuutensa.”

Sam ei huomioinut kommenttia lainkaan: ”Se oli kuules vähällä kertoa tyttärelleni mitä Sormuksen sodan aikana tapahtui. Tai siis se kertoikin, mutta ei, thank God, käyttänyt oikeita nimiä. Muuten en enää ikuna…köh…uskaltaisi näyttää naamaani Frodon kanssa kahden. Ja entä jos Ruusa saa tietää.”

”Taas sinä olet vainoharhainen! Ne kaikki nuoleskeluvitsit ovat lähteneet aivan tyhjästä”, Pippin kailotti Samin yrittäessä turhaan hyssytellä.

”Hiljempaa hiljempaa!” Sam supattti .”Totta kai ne ovat paskapuhetta, mutta jos huhut leviävät on se silti täysin kestämätön tilanne.”

”Murehdit turhia. Jos niissä ei ole perää niin mitä sitä sitten…”, Pippin loi äkkiä toveriinsa epäilevän kiinnostuneen katseen. ”Puheet siis tosiaan ovat puppua?”

”NO TIETYSTI!” Sam rähähti naama punaisena saaden muutamalta hobitilta juopuneen kummastuneita katseita.

Sam kiristeli hampaitaan ja kumautti päänsä uudemman kerran pöytään.

”Minua on alkanut kyrpimään koko hobittila”, hän jupisi kohottaen hitaasti katseensa. ”Taidankin tilata Nazgûl taksin ja painua Moriaan rilluttelemaan Balrogin pikkuveljen kanssa. Kaivoksiin on niin helppo kadota. Niiiin helppo…”

”Mitä? Onko Balrogilla pikkuveikka?” Pippin hämmästeli eikä nähtävästi huomioinut lainkaan sitä, että Sam oli juuri kertonut lähtevänsä pois.

”On”, Sam murahti. ”Pyörittää tätä nykyä matkamuistoputiikkia, esittää juhlissa kivoja tuli-esityksiä ja toimii talvisin jonkinlaisena lämmitysavustajana. Siis niille typeryksille jotka eivät saa tulta takkaansa tai joilla ei ole kattoa lainkaan päänsä päällä. Silloin ryntää tämä hirviö paikalle elävänä nuotiona ja tarjoaa lämpöä ja turvaa niille jotka sitä ovat vailla.”

Sam tuhahti halveksien ja kohotti lähes koskematonta oluttuoppiaan.

”Ihme hihhuli se on”, hän tokaisi nähtyään kuinka Pippinin silmät tuikkivat kiinnostuksesta. ”Ei maksa vaivaa tutustua.”

”Mutta…juurihan sä sanoit meneväsi sen kanssa juhlimaan…”

”No niin sanoin. Ja myös menen. Taidan viedä tuliaisiksi ison tynnyrin vodkaa. Siitä se tykkää kun sen päälle heittää väkevää. Haluaa aina todistella kuinka saa aikaiseksi komeammat liekit kuin isoveljensä.”

Pippin ei näyttänyt käsittävän mitään Samin selityksistä, mutta siitä Sam ei välittänyt.

Hän kulautti tuoppinsa tyhjäksi, jysäytti sen pöytään ja karjaisi: ”JUURI NIIN! Tämä poika karistaa Hobittilan pölyt karvaisista jaloistaan.”

”M-mutta… entäs Ruusa, entäs tyttäresi, entäs Frodo…”

Sam huitaisi äkäisesti kädellään: ”Toistaiseksi vain. Ehkä kun palaan, läsnäoloani arvostetaan paremmin. Sinä Pippin saat toimia lapsenvahtina. Eikä muttia. Minä suostuin typerään ehdotukseesi käyttää Leipäläven palveluja joten nyt saat tehdä jotakin hyväkseni. Katsokin, että asiat ovat täällä reilassa kun palaan.”

Sen sanottuaan Sam marssi jupisten ulos muistuttaen Pippinistä lähinnä uhittelevaa simpanssia. Oliko se oikeasti tosissaan? Meinasiko se oikeasti jättää kaikki ystävänsä ja häipyä tuosta vaan? Mikä kumma sitä nyt riepoi?

”Nääh!” Pippin puhahti itsekseen, kulautti tuoppinsa tyhjäksi ja päätti liittyä letkajenkkaan.


~*~

TBC!!!! Seuraavalla kerralla tapaamme Balrogin kreisin pikkuveljen.

Lähetetty: To Elo 11, 2005 3:08 am
Kirjoittaja Elíniel
*taputtaa käsiään* Tämä on mainio.

Idea on loistava ja sinussa on selvästi ainetta huumorin kirjoittamiseen, todella hyvä. Teksti on sujuvaa ja mukavaa luettavaa. Ja huumorisi on siis todella hyvää, sitä ei ole väkisin ängetty minnekään, vaan se on loistavaa ja... loistavaa.

Juu. Tuollaista palautetta minulta saa kolmelta yöllä.

//Muoksis: Samin vanhin tytär on muuten nimeltään Elanor.

Lähetetty: La Elo 20, 2005 3:23 pm
Kirjoittaja Celebriel
”Tiesinhän minä”,Pippin hymyili, sillä hän juuri oli kehottanut Uruk-Hai armeijaa keksimään jotain järkevää käyttöä ylipitkille hiuksilleen.
Tuo oli kekseliästä!! :mrgreen: Miten tulee Slipknot tai Lordi mieleen..? :lol: Tiesin koko ajan että ne ei ole maskeja!! :lol:

Ja repesin niin monessa kohtaa etten ala listaamaan... :)

Tykkään juuri näistä tarinoista missä pahikset rupee "kunnon kansalaisiksi" kun niissä on yleensä sitä ironista sadatteluhumoria josta pidän! ^^ :D

Edelleen upea fikki! ^^

Lähetetty: To Elo 25, 2005 9:59 pm
Kirjoittaja Marnie
:D
Sinä tosiaan osaat kirjoittaa huumoria, nämä on mahtavat kaksi lukua. En lähde nyt lainailemaan mitään yksittäisiä kohtia tai saisin lainata kaikki, mutta nuo Pippinin ja Samin jutut on minun omia lemppareitani, Pippin on yksinkertaisesti niin pöljä, siihen uppoaa mikä tahansa. :D Ja Leipäläpi ja Elanor on söpöjä. :D

(Pakko lainata -
Sauronin Suu säpsähti ja huomasi Samin tyttären juoksevan häntä kohti kailottaen: ”Läpi! Läpi! Läpi!”

Sauronin Suu hymyili lammasmaisesti ohi kulkevalle pariskunnalle, irvisti ja halusi vajota maan alle.
*L* Lempikohtani. *L*)

Minä tosiaan virnistin koko ajan kun luin tätä, mahtavaa tekstiä. ^^

Lähetetty: Su Marras 13, 2005 7:15 pm
Kirjoittaja Daewen
Ei hemmetti :lol: Aivan loistavaa huumoria! :mrgreen: Tykkäsin kovasti ja repeilen täällä vieläkin :D
Leipäläpi on kaikkein paras :D

Lähetetty: Ma Marras 14, 2005 5:42 pm
Kirjoittaja Thrior
Kiitokset kaikille kannustavasta palautteesta :D. Ne todella auttoivat minua motivoitumaan tämän stoorin jatkamiseen. Eli eli.... Tässäpä sitä jatkoa.


--------------------------------------------------------------------------------------

Seuraavana aamuna eräs tietty hobitti pujahti ulos kolostaan ja suuntasi salavihkaisesti kohti metsänreunaa raahaten selässään painavaa rinkkaa. Itse asiassa lähtö ei ollut kovinkaan salavihkainen sillä koko hobittila tiesi jo Samin suureksi harmiksi hänen suunnitelmistaan, sillä Pippin ei tietenkään ollut pitänyt suutaan kiinni. Kaikenlisäksi kaikki ottivat asian samoin kuin Pippin; vitsinä. Samia ärsyttikin suunnattomasti, kun naapurit vilkuttelivat hänelle iloisesti ja pyysivät silmät kiiluen tuomaan tuliaisia. Eikö ketään todellakaan vaivannut, että hän tosiaan oli lähdössä eikä luultavasti palaisi kovinkaan pian? Hän oli toivonut hieman erilaista reaktiota; jotain joka näyttäisi, että häntä todella arvostettiin. Olihan hän piru vieköön rämpinyt Mordorissa, raahannut kitisevää Frodoa ympäriinsä ja miltei kuollut ties monettako kertaa. Hänen panoksensa oli ollut erittäin merkittävä Sormuksen sodan lopputuloksen kannalta, sillä mikäli hän ei olisi ollut potkimassa Frodoa liikkeelle, olisi tämä jäänyt ojaan nukkumaan ja kuorsaisi siellä luultavasti vieläkin.

”Kiittämättömät!” Sam tuhahti itsekseen, ”Ketään ei kiinnosta, vaikka lähden. Tuliaisia vain tahdottaisiin. On siinä mulla ystäviä.”

Hobitti oli niin keskittynyt rypemään itsesäälissä, ettei huomannut kuinka viereisestä pensaikosta loikkasi esiin musta hahmo, joka säntäsi yhdessä silmänräpäyksessä tönöttämään hänen tielleen. Hobitti kiljahti säikähdyksestä kompuroiden taemmas, mutta tunnistettuaan edessään patsastelevan hahmon, hänen yllätyksensä kaikkosi nopeasti ja korvaantui pelkällä ärtymyksellä.

”SAAMARIN LEIPÄLÄPI!” hän rähisi, ”Minulla ei ole aikaa jutella tyhmiä joten painutkos siitä tiehesi kiusaamasta kunnon kansalaisia.”

Sauronin Suu pudisti kiivaasti päätään: ”Nyt sinä erehdyt, sillä enhän minä tässä ketään ole kiusannut. Päinvastoin te hobitit kiusaatte aina minua.”

Samin kasvoille levisi ruma puna hänen pihistessään pidätellystä raivosta: ”Vai syyttelemään sitä vielä ruvetaan! Me olemme, tai ainakin muut paitsi minä, antaneet teille pirulaisille loistavan mahdollisuuden parantaa tapanne ja näin kiitollisia te siitä olette.”

Sauronin Suu kohotti kämmenensä ilmaan ja supatti tyynnytellen: ”Otetaanpas uusiksi. Nythän tässä eksytään täysin sivuraiteille. Minun piti sitä vain ilmoittaa, että…eh…”

Sam kohotti lievästi kiinnostuneena kulmakarvaansa.

Sauronin Suu raapi päätään ja katseli kaikkialle muualle paitsi Samiin: ”Niin, että tuota sopisiko mitenkään, että et lähtisi…ööh…sinne Moriaan…kun minä tuota…äh…niin nautin tuosta…ööh...sinun seurastasi.”

Samin silmät pullistuivat ja hänen kurkustaan karkasi tukehtumista muistuttava ääni: ”ANTEEKSI MITÄ?”

”Niin siis ääh…kun tuo sinun läsnäolosi on niin…mieltä ylentävää.”

”STOP! AIKALISÄ!” Sam ulvaisi heilutellen kiivaasti käsivarsiaan.

Sauronin Suun kasvoille kohosi ihastuttava tekohymy, hänen nojautuessaan lähemmäksi ja hieroessaan käsiään maanittelevan näköisesti yhteen: ”Siis, että sopisiko mitenkään…niinkun mitenkään…että jäisit tänne ihastuttamaan meitä kaikkia hurmaavalla olemuksellasi? Miten tämä räkälä…siis tämä ihastuttava maalaiskylä kykenisi pärjäämään ilman tuollaista…öm…*köh* urheaa..ja…ja…*yöks* komeaa soturia.”

Hobitti tuijotti ”valloittavasti” hymyilevää Sauronin Suuta monttu ammollaan ja silmät pyöreinä kuin tennispallot. Tuijotusta jatkui lähes viisi pitkää minuuttia kunnes hobitti äkisti kokosi itsensä, ravisteli raivokkaasti päätään ja nosti syyttävän sormen kohti tummanpuhuvaa hahmoa.

”Okei! OOOKEI! Nyt riittää! Kyllä minä tiedän, että et voi sietää minua. Sinulla on jokin taka-ajatus joten kakaise se välittömästi ulos tai lähetän Gandalfille valituskirjeen hänen PUT-ohjelmansa toimimattomuudesta ja sinun käytöksestäsi. Minä tosiaan teen sen ja sitten sinä lennät kaapu lepattaen tyrmään homehtumaan.”

Sauronin Suun hymy pakeni hänen kasvoiltaan.

Hän ojentautui takaisin koko pituuteensa ja huokaisi alistuneesti: ”No hyvä on! Haluan, että jäät tänne, koska…”

”Niin?”

”KOSKA SE SINUN KAHELI TYTTÄRESI SEURAA MINUA KAIKKIALLE JA KOSKA TULEN KOHTA HULLUKSI JOS JOUDUN KERTOMAAN SEN HEMMETIN TARINAN JOKA PÄIVÄ KYMMENEEN KERTAAN!!!”

Sam hypähti puoli metriä ilmaan ja kompuroi jälleen kauemmas.

”No mutta mitä tuo minun lähtemiseeni liittyy…”, hän onnistui mumisemaan niskakarvat pystyssä.

Jostain syystä Sauronin Suun kumea karjunta herätti hänessä selittämätöntä halua juosta karkuun. Arvatenkin niitä elinikäisiä traumoja joita Sormuksen sota oli hänessä synnyttänyt.

Sauronin Suu veti syvään henkeä ja jatkoi kimittäen: ”No siten, että sinä olet ainoa syy miksi se edes iltaisin palaa kotiinsa. Sinä olet ainoa, joka voi kieltää sitä enää tapaamasta minua, koska minua se ei kuuntele. Toisin sanoen…sinä olet ainoa joka voi takoa hieman järkeä sen kalloon.”

”AHAH!” Sam huudahti voitonriemuisena, ”Sinua se siis karkaa tapaamaan ja sinä annat sille huonoja vaikutteita!”

”Tjaa…huonot vaikutteet se näyttää perineen ihan kyllä isältään, mutta muuten…”

”Suu poikki! Uskallapa arvostella tytärtäni.”

”Tuota noin…et tainnut ihan tajuta ketä tuo äskeinen lause itse asiassa arvosteli, mutta…”

”Enkös minä sanonut, että suu poikki?” Sam ärjäisi koettaen näyttää uhkaavaltakin.

Sauronin Suu ei kuitenkaan näyttänyt vaikuttuneelta, siltä kohautti vain olkapäitään.

Sam veti henkeä ja totesi tyynesti: ”Sano yksikin syy miksi haluaisin pelastaa sinut tästä hirmuisesta ahdingosta?”

”Noh… ensinnäkin: et varmaan halua, että tyttäresi saa minulta huonoja vaikutteita. Olet sanonut sen itsekin. Toiseksi: minulta saattaa hieman lipsahtaa enemmän sinun ja Frodon seikkailuista. Kolmanneksi: alan kohta vaatia ylimääräisestä työstä ylityökorvausta. Neljänneksi: minun mielentilani romahtaminen ei ole terveellistä tyttärellesi tai muillekaan hobiteille. Viidenneksi: koska…tuota noin…koska se on oikein.”

Samin silmissä salamoi, mutta hän nieli suurimman osan kiukustaan ja nosti ylpeästi leukaansa: ”Vai, että meinaat kiristää? Hah! Pääsikö unohtumaan, että Gandalfin PUT-ohjelma kieltää moisen toiminnan? Tai, että kun minä olen muualla, ei tämä paska koske minua pätkääkään? Minä olen katsos vapaa hobitti ja saan tehdä mitä lystään.”

”Mutta ylityökorvaukseen minulla on täysi oikeus koska…”, Sauronin Suu pärskäytti, mutta vaikeni äkisti ja tuijotti kasvot valkeina jonnekin Samin pään yli.

Sam kurtisti kulmiaan, katsahti olkansa yli ja huomasi tyttärensä rynnivän ruohikko pöllyen kohti ja kailottaen jotakin epäselvää. Hobitti virnisti pilkallisena käännähtäen takaisin kohti vastahakoista lapsenvahtia, mutta tämä rymisteli jo kaukana, jalat liikkuen kuin rumpupalikat.

”Läpi!” ulvoi Samin tytär ja oli aikeissa juosta isänsä ohi Sauronin Suun perään, mutta Sam tarrasi tytärtään harteista ja pyöräytti tämän kasvotusten itsensä kanssa.

”Kuule sinä..sinä…ööh…rakas lapseni. ÄSH! Minua alkaa helvetti soikoon kyllästyttää kutsua sinua milloin miksikin joten taitaa olla korkea aika antaa sinulle nimi.”

Hobitti ei Samin harmiksi näyttänyt järin innostuneelta nimen keksimisestä, sillä pyrki jatkuvasti rimpuilemaan vapaaksi isänsä otteesta.

”Nyt minä tiedän!” Sam virnisteli, ”Nimesi ollos Elanor! That’s it! Olen varma, että äitisikin pitää siitä ja vaikka ei pitäisikään, niin se ei muuta asiaa. Sinä olet nyt Elanor, Elanor!”

(A/N: Kyllä. Teidän kommenteistanne viisastuneena päätin vihdoin alkaa kutsua Elanoria oikealla nimellään :lol: .)

”Joo”, Elanor mumisi poissaolevasti koettaen jälleen kerran riistäytyä vapaaksi, jolloin Sam ymmärsi, että hänhän itse asiassa antoi tahtomattaan Sauronin Suulle kokoajan etumatkaa.

Niinpä hän sanoi seuraavat sanat mahdollisimman nopeasti: ”Elanor! Minä lähden nyt joksikin aikaa matkalle joten Pippin on sinulle lapsenvahtina. Pidä siis hauskaa. Mene nyt! Kyllä sinä sen irvileuan vielä kiinni saat!”

”Totta kai saan iskä!” Elanor hymyili ja pinkaisi tiehensä.

Sam naurahti pahanilkisesti seuratessaan tyttärensä menoa. Muutama hetki sitten hän ei olisi ikinä päästänyt tytärtään Sauronin Suun seuraan, mutta nyt kun selvisi, että hänen tyttärensä olikin se niskan päällä oleva osapuoli, oli tilanne pelkästään herkullinen.

”Hah! Kyllä me hobititkin osaamme olla häikäilemättömiä”, Sam kihersi ja jatkoi tyytyväisenä matkaansa kohti metsänreunaa.


~*~


Perille (vihdoinkin) päästyään, hobitti kaivoi taskustaan esiin mustan kukkopillin joita myös Nazgûl-pilleiksi kutsuttiin, ja puhalsi siihen korkean ja epävireisen sävelmän. Hyvin pian tumma hahmo kaartoikin esiin ja Sam peruutti viisaasti puiden suojiin, sillä Nazgûlit olivat tunnettuja amatöörimäisistä laskeutumistavoistaan. Tätä käsitystä ei Khamul ainakaan ollut ottanut tunnolleen muuttaa, sillä varasi laskeutumiseen liian lyhyen kiitoradan ja liian nopean vauhdin, joka johti siihen, että hänen ratsunsa pamahti tantereeseen nokalleen ja liukui viitisen metriä vatsallaan kunnes pysähtyi tiellä tönöttäneeseen pajupensaaseen.

”Samperi”, rähisi Khamul koettaessaan kannustaa ratsuaan nousemaan takaisin jaloilleen ja peruuttamaan asiakkaansa viereen.

Sam työntyi takaisin esiin puiden lomasta ja odotteli hermostuneena lupaa saada nousta ratsun selkään. Hän oli hieman huolestunut ja pettynyt, että taksinkuljettajana oli Khamul, sillä tämä oli Sormusaaveista kaikkein äksyin ja pahantuulisuus valitettavasti näkyi myös lentotavasta. Mutta ainahan Khamul oli parempi kuski kuin Ren, joka kärsi parantumattomasta puheripulista ja kiinnitti suurempaa huomiota elämänkokemustensa kertomiseen kuin lentoreitin seuraamiseen.

Lopulta Khamul sai jupisten parkkeerattua hobitin eteen ja kehotti äkäisellä käden heilautuksella tätä nousemaan kyytiin.

Samin asetuttua ei-niin-mukavasti Khamulin taakse tämä sysäsi totutun tavan mukaisesti hobitille oksennuspussin ja mutisi: ”Minä nousin sitten tänä aamuna väärällä jalalla sängystä joten arvostaisin suuresti jos olisit matkan ajan hiljaa ja antaisit minun keskittyä lentämiseen. Minne ajetaan?”

Sam sai vain vaivoin estettyä itseään pyörittelemästä silmiään. Milloin Khamul muka EI olisi noussut väärällä jalalla?


~*~


Sam katseli helpottuneena kuinka kiroileva ja läpimärkä Khamul kohosi ilmaan ja katosi näkyvistä. Hobitin sydän jyskytti edelleen. Tämä oli kirkkaasti ollut kaikkien aikojen kamalin taksimatka.

Puolessa välissä matkaa oli iskenyt paikallinen rae-, sade- ja ukkoskuuro, mutta Samin inttämisestä huolimatta, Khamul ei ollut suostunut laskeutumaan.

”Ei minulla ole aikaa ruveta pelleilemään pienen ropsauksen takia! TIUKKA AIKATAULU!” oli tämä rähissyt päin hänen naamaansa ja lykännyt hänen käteensä punaisen sateenvarjon, joka hajosi jo kymmenen minuutin raepommituksen jälkeen.

Ukkonen oli lyönyt hobitin korvat lukkoon ja hän oli paniikissaan killunut Sormusaaveessa kuin kadonneessa äidissään eikä ollut huomioinut tästä kantautunutta ärtynyttä murinaa. Piste i:n päälle oli kuitenkin kun reitiltään eksynyt kyhmyjoutsenparvi päätti asettua törmäyskurssille. Khamul oli selvittänyt tilanteen vaivattomasti monimutkaisilla lentoliikkeillä ja surmansyöksyillä, joiden jälkeen oksennuspussi oli ollut kovassa käytössä.

Sam hytisi sekä kalseista muistoista, että kylmästä ja käännähti kohti Morian luolaston mahtavaa porttia. Hän koputti ovea sivistyneesti ja istahti sitten lähimmälle kivelle odottamaan. Kohta sisältä alkoikin kantautua jumalatonta ryskytystä ja karjuntaa ja ennen kuin Sam ehti reagoida mitenkään, portti lennähti mahtavalla humauksella auki ja Balrogin pikkuveli Pelrog patsasteli ovensuussa leimuavien liekkien keskellä. Sam oli äkillisen ilmavirran seurauksesta kellahtanut alas kiveltään, mutta kompuroi nopeasti jaloilleen asettuen urheasti seisomaan tulihirviön eteen. Vaikka hän Pelrogin luona oli useasti vieraillutkin, onnistui tämä silti aina säikäyttämään hänet yliampuvilla esiintuloillaan. Uhkaava olemus oli tosiasiassa aivan harhaan johtavaa, sillä Pelrogia sävyisämpää olentoa oli Keski-Maasta vaikea löytää.

Pelrog siristeli hetken likinäköisen oloisesti silmiään, kunnes näytti tunnistavan hobitin ja ojensi toisen kätensä: ”Kato terveeks Sam! Kuis kulkee?”

Sam silmäili merkitsevästi Pelrogin tarjoamaa lieskojen peittämää kättä.

Tämä vetäisi kouransa nopeasti takaisin ja mutisi päätään raapien: ”Sori. Aina pääsee unohtumaan, ettei toi kättely oikein miun kohdallani toimi.”

Samin kasvoille kohosi leveä virne: ”Mitäpä tuosta…ja siihen sinun kysymykseesi: minulla menee päin helvettiä. Entäs sinulla?”

”Ei kummoisesti, kun tuo miun matkamuistoputiikkinikin meni konkurssiin.”

Sam kohotti jokseenkin hämmentyneenä kulmiaan: ”Ai? Mutta kyllähän täältä nyt pitäisi asiakkaita löytyä.”

”Joo…no niin löytyykin, mutta miulla oli…tuota…pieni ongelma niiden tavaroiden käsittelyssä. Sanottakoon nyt, että koko samperin putiikki kohosi savuna ilmaan.”

Samilta karkasi huvittunut naurahdus mitä Pelrog ei tosin näyttänyt panevan pahakseen.

Tämä käännähti kipinät lentäen ja vilkaisi hobittia olkansa yli: ”Tule sie nyt sisään sieltä niin jaetaan hieman kuulumisia. Miulla onkin täällä jo yksi vieras, yksi luolapeikko, joka on kyllä aika aasi, mutta ei siitä tarvitse välittää. No niin. Alapa tulla niin mie näytän kuinka hienot liekit mie saan aikaiseksi.”

Sen sanottuaan Pelrog poukkoi yli-innokkaan näköisenä takaisin sisään, varoen silti visusti käräyttämästä katossa nukkuvia lepakoita. Sam huokaisi ja astui omituisen hirviön perässä sisälle Morian kiviseen, synkkään kaivokseen. Tällä kertaa se tosin näytti hämmentävän valoisalta johtuen lähinnä hulluna touhottavasta elävästä nuotiosta. Sam pidätti puistatuksen vanhojen muistojen hiipiessä hänen mieleensä.

Hän jakoi silmäyksen takanaan näkyvään lampeen: ”Hei Pelrog?”

”Sano Pentti vaan.”

”Ihan miten vain. Niin…onko tuo mustekala vielä sushikokkina vai mitä se tätä nykyä hommailee?”

Pelrog hymyili leveästi: ”Kokki se on edelleen. Sattuu vain nyt valitettavasti olemaan lomalla…ja usko miuta kun mie sanon, että se on luonnolahjakkuus. Siun tosiaan kannattaisi viedä tuliaisina hieman sushia.”

Sam puuskahti ja käänsi happaman katseensa Pelrogiin: ”Minä en vie niille kiittämättömille toljakkeille yhtään mitään. Syön kaiken itse.”

Pelrog kurtisti kysyvästi kulmiaan hobitin katkeran sävyn havaittuaan, mutta unohti mielessään käväisseet kysymykset nopeasti ja heilutti vimmatusti häntäänsä hoputtaessaan Samia seuraamaan. Hobitti huokaisi jälleen, tällä kertaa rentoutuneesti ja kiiruhti askeleitaan, ettei vain jäisi kaveristaan liiaksi jälkeen. Totta vie…nyt hän ei jakaisi enää ajatustakaan Hobittilaan, vaan rilluttelisi koko pitkän päivän ja yön ja seuraavan päivän ja sitä seuraavan ja sitä seuraavan ja...



*TBC*

Lähetetty: Ti Marras 15, 2005 1:00 am
Kirjoittaja Thrior
Hööh. Ja lisää jatkoa :shock:. Olenpas minä nyt yhtäkkiä ahkera.

--------------------------------------------------------------------------------------


Hobittilassa puiston penkillä krapulaansa pois nukkuva Gandalf havahtui askeliin, jotka kuulostivat tulevan yhä lähemmäksi. Velho raotti hieman toista paisuksissa olevaa silmäänsä, josta oli ilmeisesti räjähtänyt kaikki verisuonet ja havaitsi kuinka tumma, kookas läntti hoippui lähemmäksi. Gandalf hieroi kiivaasti silmiään hankkiutuakseen eroon näkökenttäänsä peittävästä sumusta ja koetti uudemman kerran kohdistaa katsettaan. Varjo lankesi hänen ylleen ja seuraavaksi hän tajusikin tuijottavansa Sauronin Suun vakavasti kyrpiintyneitä kasvoja.

”Haluaisin tehdä valituksen”, tämä totesi kiukusta pingottuneella äänellä ja Gandalf saattoi huomata, että tämän jokainen kasvolihas oli jännittynyt.

Gandalf siristi silmiään, röyhtäisi ja vääntäytyi vaivalloisesti istumaan. Hän peitti silmänsä kädellään auringon paisteen hyökätessä täydellä tehollaan hänen kimppuunsa ja lähettäessä vihlovan kivun hänen kovia kokeneeseen päähänsä.

Velho ähisi aikansa omien ongelmiensa parissa ennen kuin nosti kätensä silmiltään ja hönkäisi: ”Todellako?”

”Nimittäin vakavasta hyväksikäytöstä. Palveluitani käytetään häikäilemättä vääriin tarkoituksiin enkä saa siitä edes asiaankuuluvaa ylityökorvausta.”

Gandalf silmäili edessään seisovaa Sauronin Suuta päästä jalkoihin: ”Ööh…mikäs tuo sinun ammattisi taas olikaan? Ilotyttö?”

”LAPSENVAHTI!”

”Ai jaa…no niinpäs olikin. Heh heh. Älä nyt suotta suutu. Kerrankos sitä vanha mies erehtyy ja aika kuppaselta sinä näytät.”

Sauronin Suu punehtui, tempaisi kaapunsa laskoksissa piilotellen Elanorin esiin selkänsä takaa ja läimäytti kämmenensä tämän korville.

”Ei lasten korville senkin vanha, irstas pervo”, Suu sihahti hampaidensa raosta.

Gandalf jakoi yhden silmäyksen Suun edessä seisovaan hobittiin, mutta hymy ei paennut hänen kasvoiltaan hänen kaivaessaan vaivalloisesti taskustaan esiin piippunsa ja ison läjän vettynyttä kessua: ”Suotta hermostut. Ei tuon ikäinen edes tiedä mikä kuppa tai ilotyttö on...”

”VAITI!” Suu painoi kämmenensä lujemmin ääliömäisesti virnuilevan hobitin korville ja jatkoi myrkyllisesti, ”Ja sinähän olet sitten asiantuntija, hmm?”

”Onhan tässä tuota elämänkokemusta”, Gandalf naurahti koettaen olla huomioimatta Sauronin Suun äkisti pahoinvoivaa olemusta.

Tämä yskähti tukahtuneesti, nieli pahan olonsa alas ja naulitsi sitten katseensa ärsyttävän leppoisaan velhoon: ”Arvostaisin kyllä suuresti jos pitäisit nuo…aikuisviihdejuttusi itselläsi, sillä minä en halua olla syntipukki, kun joku huomaa kakaroidensa oppineen uusia sanoja. Minä nimittäin satun olemaan lapsenvahti, ei minulla kyllä ole aavistustakaan miksi tulin valinneeksi näin pöljän ammatin, mutta luultavasti tajuat, että tuollainen ei tekisi kovin hyvää uralleni.”

Gandalf kohotti piippuaan, hymyillen nyt hieman vaitonaisemmin: ”Sinun tarvitsisi tosiaankin vähän relata. Maistuisiko kessu?”

”Minä EN polta. Kuulemani mukaan se pehmentää aivot ja ilmeisesti väite pitää myös paikkansa.”

Gandalf ei antanut Sauronin Suun vihjailun häiritä hyvää tuultaan vaan ojensi sen sijaan piippuaan Elanoria kohti.
Sauronin Suulta karkasi jokin sihahdusta muistuttava ääni hänen tarratessaan nyt vuorostaan hobitin hartioihin ja vetäistessään tämän lujasti vasten itseään.

”No hellanlettas sentään! Sittenhän ne vanhemmat vasta riemastuvatkin, kun löytävät kersansa kessua polttelemasta”, Sauronin Suu totesi sarkasmia tihkuvalla äänellä, mutta Gandalfin krapulaa potevat aivot eivät nähtävästi osanneet ajatella järin selkeästi, sillä tämä vain mumisi happamana: ”Eivät sitten ymmärrä hyvän päälle…hölmöt…”

Velho nosti piippunsa huulilleen ja imaisi pitkään ja hartaasti.

Tällä kertaa Sauronin Suun käsi oli hakeutunut hobitin silmille ja hän huomasi mutisevansa suupielestään: ”Älä katso, äläkä ota vaikutteita. Muuten saat selkääsi.”

Elanor vastasi pelkällä hihityksellä, mutta taisi silti uskoa tummanpuhuvaa lapsenvahtiaan sillä ei edes yrittänyt vilkuilla.

Gandalf nautiskeli vielä tovin kessustaan, kunnes havahtui siihen, että Sauronin Suu naputteli kärsimättömänä jalkaansa.

”Niin. Varmaankin muistat miksi ylipäätään tulin luoksesi?”

”Ah niin. Se sinun valituksesi.”

”Kyllä. Ja sinähän satut jostain syystä olemaan tämän Pahisten Uudelleen Työllistämis –ohjelman järjestäjä ja koordinaattori, joten oletan, että käännyin oikean henkilön puoleen.”

”Totta kai”, Gandalf hörähti ja kohensi ylpeänä ryhtiään.

Hän laski piippunsa penkille viereensä, risti kätensä tärkeän näköisesti syliinsä ja kysyi: ”Mistä herra siis haluaisi keskustella?”

”Noh!” Sauronin Suu aloitti siirtäen kätensä pois hobitin silmiltä, ”Olen törmännyt hyvin epäreiluun tilanteeseen. Sellaiseen jossa palvelujani käytetään ilman suostumustani enkä saa siitä edes piru vieköön palkkaa. Tämä muksu tässä ei jätä minua ollenkaan rauhaan, vaan kiusaa pitkin päivää enkä minä sattumoisin ole lupautunut vahtaamaan sitä pitkin päivää. Jonkinlainen palkka olisi kyllä todella tervetullutta.”

Gandalf nyppi miettiväisenä partaansa: ”Eihän sinun tarvitse sitä kaitsea koska olet vapaa-ajalla.”

”AIVAN!” Sauronin Suu riemastui.

”…mutta…myös tämä hobitti on vapaa ja vapaana hän saa hakeutua niiden tyyppien seuraan keiden lystää. Sinä voit käskeä sen painua hittoon, sinun ei tarvitse alistua moiseen, mutta jos se ei tottele niin se ei kuules ole meidän ongelma, vaan sinun, Samin tyttären ja mahdollisesti myös Samin. Joten…palkkaa ei kuules heru.”

Sauronin Suu tuijotti velhoa täysin ilmeettömänä.

”Heh!” Gandalf naurahti kohottaen piipun takaisin suuhunsa, ”En edes ymmärrä miksi oikein valitat. Hyvinhän te näytätte toimeen tulevan. Ja hmmh…mikset muuten vaihtaisi tuota kaapua johonkin hieman…iloisempaan väriin?”

Sauronin Suun huulet puristuivat tiukaksi viivaksi eikä hän vieläkään sanonut mitään. Sen sijaan hän kumartui, heilautti edelleen hymyilevän Elanorin olalleen kuin perunasäkin ja tuijotti velhoa pitkään.

Lopulta hän rykäisi: ”Hyvä herra. Ajattelehan kahteen kertaan miltä näyttäisin pinkissä ja sitäpaitsi musta on aina muodissa.”

Sen sanottuaan hän pyörähti kaapu hulmahtaen ympäri ja harppoi rivakoin askelin paikalta jättäen Gandalfin pohtimaan pitäisikö hänen kenties olla Elanorista huolissaan. Mikäli Sauronin Suu ottaisi hänen ”sinulla on oikeus käskeä sen painua hittoon” – kehotuksensa liian kirjaimellisesti, lentäisi hobitti parka luultavasti järveen.

Lähetetty: Ti Marras 15, 2005 5:23 pm
Kirjoittaja Daewen
:lol: Mahtavaa, MAHTAVAA! *tukehtuu nauruunsa*
Köh, köh. Jälleen onnistuit naurattamaan minut henkihieveriin :D
Tämä vain on niin niin niin... pah, en keksi mitään sanaa O.O
No ymmärrät kai :D
Hän jakoi silmäyksen takanaan näkyvään lampeen: ”Hei Pelrog?”

”Sano Pentti vaan.”
*saa hikan* :D :D :D IHANA kohta :D tässä repesin ja pahasti :lol:


Gandalf silmäili edessään seisovaa Sauronin Suuta päästä jalkoihin: ”Ööh…mikäs tuo sinun ammattisi taas olikaan? Ilotyttö?”

”LAPSENVAHTI!”

”Ai jaa…no niinpäs olikin. Heh heh. Älä nyt suotta suutu. Kerrankos sitä vanha mies erehtyy ja aika kuppaselta sinä näytät.”

Sauronin Suu punehtui, tempaisi kaapunsa laskoksissa piilotellen Elanorin esiin selkänsä takaa ja läimäytti kämmenensä tämän korville.

”Ei lasten korville senkin vanha, irstas pervo”, Suu sihahti hampaidensa raosta.
Ei perkele :D Tää kohta oli kanssa aivan huippu :D
Oli paljon muitakin kohtia, joissa vatsalihakset joutuivat tiukoille, mutta nuo oli minun mielestäni niitä kaikkein hauskimpia ^^


JATKOA :mrgreen:

Lähetetty: Ma Tammi 02, 2006 8:41 pm
Kirjoittaja Andune
Koko hommeli on aivan mahtava.Eli vain yksi pyyntö,jatkajatkajatkajatka!
Nauroin aikas mones kohdas aiva kippuras :D