Siis MINÄ JATKOIN TÄTÄ FICCIÄ!
Woah! Anteeksi kovasti niille jotka ovat jatkoa odotelleet. Minä en todellakaan ole tätä tai toistakaan ficciäni hylännyt, mutta se inspiraatio ei vain meinannut perästikään tulla.
No tässäpä kuitenkin hieman lisää
----------------------------------------------------------------
Ateria oli Sauronin Suusta yhtä tuskastuttava kokemus kuin Renin taksipalveluiden käyttö. Survottuaan ensin turpavärkkiinsä ison palan puoliksi palanutta piirakkaa Aragorn nimittäin päätti viimein sivistää Frodoa (ja kaikkia muitakin) tarinoimalla juurtajaksain kuulumisistaan.
Tuota julistusta seurasikin pitkä pätkä liirumlaarumia kaupungin korjauksesta, palatsin remontoimisesta, ihanaakin ihanammasta avioliitosta sekä tulevaisuuden suunnitelmista. Osansa tarinassa saivat myös entiset Mordorin asukit, jotka olivat enemmän tai vähemmän halukkaasti osallistuneet korjaustöihin. Kivenhakkaajina toimineet peikot tosin aiheuttivat enemmän vahinkoa kuin tuloksia johtuen lähinnä kyvyttömyydestään keskustella asioista sivistyneesti.
”..ja paras juttu viimeiseksi”, Aragorn hönkäisi, loi rakastavan katseen vieressään istuvaan vaimoonsa ja piti dramaattisen tauon ennen kuin kiekaisi: ”Minusta on tulossa isä!”
”Älä hitossa? Vau! Onnittelut!” hihkui Frodo, joka ei näemmä edes huomannut, että oli tullut sanoneeksi elämänsä ensimmäisen kirosanan.
Sauronin Suu, joka nieleskeli irvistellen punaviiniään, pakotti itsensä nyökkäämään ja hymähtämään: ”Onneksi olkoon”, vaikka oikeasti häntä halutti uskomattoman paljon tarrata Arwenin käteen, hymyillä pilkallisesti ja ilmoittaa: ”Sekä lapsen, että sinun puolestasi…Otan syvästi osaa!”
Faramir ja Eomer antoivat sydämelliset onnittelunsa hekin, jonka jälkeen Faramir kysyi: ”Saanko udella minkä annatte nimeksi?”
Aragorn hymyili säteillen, siemaisi omaa viiniään ja maiskautti kovaäänisesti.
”Minä tiedän muutaman aivan täydellisen nimen. Nimittäin Boris ja Börje. Eivätkö ne soinnukin mukavasti?”
Aragorn tarkasteli odottavasti vieraitaan joista useimpien otsat olivat painuneet syville rypyille ja toinen kulmakarva kohottautunut niin ylös, että moisen olisi luullut olevan mahdotonta.
”Onneksi lapsi on tyttö!” paukautti piirastaan haarukalla tökkivä Arwen ennen kuin kukaan muu ehti edes avaamaan suutaan.
Toteamusta seuranneen täydellisen hiljaisuuden ja tuijotuksen jälkeen Aragorn sai viimein änkytettyä: ”Tyttökö? Mutta mistä… öh… mistä sinä sen voit tietää?”
Arwen hymyili jokseenkin säälivästi: ”Voi Aragorn. En minä tiedäkään, mutta sen on PAKKO olla tyttö.”
Aragornilla näytti olevan vaikeuksia ymmärtää vaimonsa sanomaa, sillä hän loi vain avuttoman katseen pöytäseurueen muihin jäseniin joilta ei kuitenkaan herunut tukea tai selityksiä.
Lopulta Faramir rykäisi äänekkäästi: ”Joo… selvä. Te keskustelette vielä asiasta ja me… me kaikki tulemme oikein mielellämme lapsen ristiäisiin.”
Sauronin Suu oli vähällä vetäistä viinit väärään kurkkuun ja rääkäistä: ”Puhu sää kuule vaan omasta puolestasi!”, mutta hillitsi itsensä viime hetkellä ja keskittyi vain yskimään hinkuvasti.
”Niin kyllä. Kyllä toki. Tulemme oikein mielellämme”, Frodo vahvisti ja alkoi nakerrella vaivautuneena leipäänsä Eomerin puolestaan syventyessä mielipuuhansa eli mulkoilemaan Suuta kuin tämä olisi ollut syynä koko Keski-Maan kaikkiin ongelmiin.
Sauronin Suu ei ollut näkevinäänkään vaan syventyi pohdiskelemaan mitä mielikuvituksellisimpia kidutustapoja joilla olisi saanut pyyhittyä tuon ärsyttävän katseen Eomerin kasvoilta.
~*~
Ateria eteni loppuun jokseenkin vaivautuneissa tunnelmissa ja kun kaikki vihdoin ja viimein lausuivat kiitoksensa ”maittavasta” ateriasta, Sauronin Suu oli enemmän kuin halukas ryntäämään siltä seisomalta tiehensä. Niinpä hän maleksi kaikessa hiljaisuudessa Frodon vierelle ja koetti elein ja ilmein viestittää kyllästymisestään. Lienee kenties tarpeetonta edes mainita, että hobitti ei tietenkään tajunnut tästä yhtään mitään vaan ainoastaan toljotti Suuta kuin mielisairaalasta karannutta.
Sauronin Suun valtasi ties monennenko kerran halu pahoinpidellä hobitti sairaalakuntoon, mutta hän ei ennättänyt tehdä yhtään mitään, kun tunsi jonkun läsnäolon takanaan. Hän katsahti olkansa yli ja huomasi tuijottavansa omaksi harmikseen Aragornia, jonka kasvot olivat vääntyneet omituiseen ilmeeseen. Sauronin Suusta mies näytti siltä kuin olisi kärsinyt ummetuksesta.
Aragorn nosti toisen kätensä ja hiveli miettiväisesti leukaansa tuijottaen samalla Suuta kurtistuneiden kulmiensa alta.
”Niin?” Suu töksäytti jokseenkin ärtyneesti ja käännähti miehen puoleen.
”Tiedätkös… minä kun olen tässä oikeastaan jo pitkään miettinyt, että…. että sinä näytät jotenkin tutulta. Niin, että olemmeko me joskus... ööh… kenties tavanneet?”
Suu pyöräytti silmänsä kohti kattoa, sillä tiesi ettei Gondorin kuningas voisi nähdä epäkunnioittavaa elettä. Hän itse ei
ikinä unohtaisi ensimmäistä tapaamistaan Aragornin kanssa. Itseasiassa hän oli hartaasti toivonut sen jäävän myös viimeiseksi… mutta, että hänen edessään seisova pöröjölli ei itse muistanut tuota tapausta! Totta puhuen se loukkasi Suun tunteita, sillä hän oli kuvitellut Mustan Portin esiintulonsa niin vakuuttavaksi, että siitä puhuttaisiin vielä vuosia.
Hän huokaisi syvään: ”Kyllä. Olemme tavanneet.”
”AHAH! TIESINPÄS!” Aragorn kiekaisi riemastuneesti. ”Hetkinen… se mahtoi olla…niin missäköhän…”
”Must-” Sauronin Suu aloitti tylsistyneesti, mutta Aragorn kivahti:
”Älä sano sitä! Minä tiedän sen! Aivan taatusti tiedän. Hmmm…” hänen katseensa hakeutui tarkastelemaan Sauronin Suun outoa kypärää. ”Tuo kypärä… joo… olen nähnyt sen ennenkin… sen haltijalla oli musta hevonen… ja hän… ja hän ratsasti esiin… MUSTASTA PORTISTA! Siinä se!”
Aragorn osoitti Suuta paljonpuhuvasti sormellaan: ”Sinä ratsastit silloin portista esiin ja nalkutit kuin mikäkin vanha noita-akka. Sitten minä kyllästyin ja koetin huitaista sinulta pään irti uudella hienolla miekallani!”
Suu vastasi väkinäisellä hymyllä.
”Se tuntui silloin loistavalta idealta”, Aragorn mutisi päätään raapien, ”mutta nyt kun ajattelen, niin se oli aivan helvetin tyhmää. Nolasin itseni kaikkien nähden huitaisemalla ohi. Kuvitella. Se oli urani pohjanoteeraus.”
Sauronin Suu oli aivan samaa mieltä. Pohjanoteeraus jos mikä tämä mies oli Gondorin kuninkaaksi. Jos tämä ei himputti vieköön edes muistanut hänen hienoa esiintuloaan ilman muistutusta, niin joku ruuvi oli päässyt pahasti löystymään. Hän oli sentään harjoitellutkin esitystään monen monituista kertaa.
”No hyvä, että tuli sekin asia selvitettyä. Hauska tavata vanhoja tuttuja”, Aragorn hekotteli vaivautuneesti huomattuaan Frodon tuijottavan kohtausta ymmällään.
Hän hymyili, mutta ei vaikuttanut lainkaan seisovan sanojensa takana. Päinvastoin. Suusta näytti ikävästi siltä kuin mies olisi heti halunnut korjata taannoisen munauksensa ja vetää häneltä pään tyylikkäästi irti. Ei sillä, että Suu olisi ollut kamalan huolissaan. Hänestä sanat ’tyylikäs’ ja ’Aragorn’ eivät sopineet yhteen joten tuloksena olisi kaiketi ollut taas nolo virhearvio. Eomerista hän sitä vastoin oli huolissaan, sillä typerä työnarkomaani totta kai ottaisi Kuninkaasta esimerkkiä, jos tämä nyt alkaisi ramboilemaan.
Suu huomasi liu’uttavansa vaistomaisesti kättään tavoittelemaan miekankahvaa. Ainoa ongelma vain oli, ettei hän enää edes omistanut koko perhanan asetta.
”Joo…”, Aragorn nyökkäili ja lampsi mutisten matkoihinsa, ”Minun olisi kuulunut tähdätä alemmas. Se oudon mallinen kypärä jotenkin hämäsi.”
~*~
”Vihdoinkin!” ajatteli Suu raukeana ja päästi pitkän ja syvän henkäyksen, joka sai hänen edessään istuvan hobitin hiukset värisemään.
Hobitti vilkaisi häntä kauhistuneena olkansa yli ja koetti vainvihkaa hivuttautua kauemmas.
”No perkele!” Suu rähähti lopenkyllästyneenä ja nykäisi vastaan hankaavan Frodon takaisin paikalleen, ”Minä en olisi ikinä saanut lapsenvahdin titteliä jos tuntisin jotain vetoa polvenkorkuisiin kitiseviin käppänöihin joten istu nyt siinä ja ole hiljaa… ÄLÄKÄ KATSO MINUA NOIN!”
Frodo vingahti, mutta käänsi nopeasti katseensa takaisin taksinkuljettajan selkään ja koetti karkoittaa puistattavat ajatukset niskaansa hönkivästä Sauronin Suusta.
Suu sen sijaan syventyi täysin rinnoin nauttimaan tästä hetkestä. Vihdoin se kamala koetus oli ohi ja Nazgûl-taksi kohoaisi tuossa tuokiossa ilmaan jättäen taakseen Gondorin kapisen kaupungin ja sen ärsyttävät asukkaat.
Kidutusta olisi voinut jatkua pitkälle iltaan, mutta kesken kahvin lipittämisen, sisään oli rynnännyt Elrond Puolihaltia ja järjestänyt kohtauksen, joka oli koitunut Suun pelastukseksi. Omien sanojensa mukaan Elrond oli keskellä kirkasta päivää pamahtanut uskoon ja ryhtynyt tämän uuden valon ohjaamana papiksi. Sitä oli melko mahdoton sanoa oliko puhe papin ammatista totta, sillä valkea papin kaulus ja haltian rinnalla roikkunut risti saattoivat olla pelkkää kirpputori-rihkamaa, mutta Elrond joka tapauksessa julisti tyttärelleen ponnekkain sanakääntein:
”Herra on minulle suuressa viisaudessaan kertonut, että sinua ei tuon ihmiskörilään vaimona odota mikään muu kuin pohjaton suru ja murhe, mutta Herra on myös julistanut, että vielä ei ole liian myöhäistä perääntyä. Vielä ei lastakaan ole pantu alulle joten kaikki merkit ovat suotuisat eroon.”
Arwen oli odotettavasti raivostunut, sillä oli saanut tarpeekseen isänsä pokkuroinnista avioliittoaan vastaan. Niinpä kun hän tuli paukauttaneeksi tiedon raskaudestaan ja aikeensa viisilapsisesta perheestä, oli Elrond reagoinut varsin näyttävästi. Haltia oli saanut jonkinsortin jäykkäkouristuksen ja pyörtyä pöllähtänyt siihen paikkaan. Loppujen lopuksi Aragorn oli joutunut julistamaan vierailun päättyneeksi.
Sauronin Suu kiitti Elrondia syvästi mielessään. Ei edes se seikka, että taksinkuljettajana oli jälleen kerran Ren, pystynyt hälventämään hänen suunnatonta helpotustaan. Vaikka hän tiesi, että heti taksin kohottua ilmaan alkaisi taukoamaton pajatus ja, että Frodo saisi paniikkikohtauksen ja roikkuisi hänessä koko matkan, tämä oli ensimmäinen kerta kun hän ei edes kammoksunut ajatusta.
Niinpä kun Ren kannusti Masan lentoon, hän sulloi korviinsa pöydästä pöllimäänsä persiljaa ja levitti jo valmiiksi käsivartensa ottaakseen lentokammoisen hobitin avosylin vastaan.