FF10 HaasteFic 04. Aamu(pahoinvointia) Lothlórienissa

Huumoria ja parodiaa yllin kyllin.

Valvojat: Andune, Ilona

Avatar
Temerice
Örkki
Viestit: 83
Liittynyt: Su Touko 03, 2009 1:01 pm
Paikkakunta: Minas Espoo

FF10 HaasteFic 04. Aamu(pahoinvointia) Lothlórienissa

Viesti Kirjoittaja Temerice »

Title: Aamu(pahoinvointia)
Author: Temerice
Rating: PG (tai sitten olen tosi huono arvioimaan)
Genre: Humor (yrittää olla)
Warnings: Alkoholijuomien ylenmääräistä nauttimista..?
Disclaimer: Tolkien omistaa hahmot ja maailman, minä vain kirjoitan enkä tienaa rahaa, vaikka haluaisinkin.
Summary: Sormuksen Saattue on saapunut Lothlórieniin ja hobitit päättävät sekoitella juomia...
A/N: Ensimmäinen ficcini, jonka olen kirjoittanut loppuun asti ja ihan julkaistavaksi. Ja pahoittelen sitä, että pätkät ovat niin erimittaisia. Ja tämä on siis osa FF10 Haastetta, osa 04. Auringonnousu.
Feedback: Palautetta? Kyllä! Mutta olkaa lempeitä, jooko?

*****

Aamuauringon ensimmäiset säteet siivilöityivät Lothlórienin himmeän kultaisena hohtavan lehväkatoksen läpi, hiipivät pitkin puiden runkoja, hyppelivät lampien kirkkailla pinnoilla ja pistivät lopulta suoraan Saattueen johtomiehen kovin valonarkoihin silmiin. Aragorn rutisti silmänsä tiukemmin kiinni ja huitoi kädellään hieman, kuin valo olisi harmillinen kärpänen, jonka saattoi hätistää tiehensä nopeammin kuin... kuin... Noh, eiköhän ajatus kuitenkin tullut selväksi. Valonsäde tökki kuitenkin itsepäisesti Aragornin kasvoja ja pakotti miehen lopulta kankeamaan silmäluomensa vaivalloisesti auki. Silmien kautta ontolta tuntuvaan päähän tunkeutuva valo sai hänen takaraivonsa tykyttämään ilkeästi. Aragorn sulki jälleen silmänsä, käännähti kyljelleen ja tunsi ikävän puunjuuren painautuvan kylkiluitaan vasten. Hän kierähti uudelleen ympäri, nyt vastakkaiseen suuntaan, ja tunsi käsivartensa koskettavan jotakin. Hän siveli sormenpäillään kohtaamaansa pintaa ja päätteli makaavansa ei jonkin, vaan jonkun vieressä. ”Arwen”, Aragorn huokasi äänettömästi ja antoi kämmenensä seurata toisen vartalon kaarta. Vaan ei. Nyt miehen mieleen muistuikin, ettei hän ollut Rivendellissä. Eikä hän ollut nähnyt kihlattuaan moneen viikkoon. Itse asiassa yli kuukauteen, vaikka hän olikin ajatellut tätä usein. ”Joten”, Aragorn ajatteli hikihelmien kihotessa hänen otsalleen, ”kenen kanssa olen viettänyt yöni? Ja mikä Valarin nimessä on ajanut minut tähän?” Tosiaan, siitä saattoi olla hyvä aloittaa. Aragorn sysäsi kiusalliset ajatukset taka-alalle ja keskittyi miettimään, mitä kaikkea oli tehnyt edellisenä iltana.

Oli varmasti ollut hobittien ajatus sekoittaa miruvoria viiniin. Juomasta olikin tullut tujumpaa kuin mistään, mitä Aragorn oli aiemmin maistanut. Neste kihelmöi kielellä ja maistui mainiolta, kuten koko seurue oli todennut. Aragorn muisti täyttäneensä lasinsa muiden mukana useammin kuin kerran ja nauttineensa makeasta juomasta ja ystäviensä seurasta. Hän kykeni juuri ja juuri muistamaan, kuinka oli itkenyt Legolaksen olkaa vasten, tanssinut homppapomppaa Merrin ja Pippinin kanssa ja uhannut syöttää Boromirille kolmetoista sipulia, mikäli tämä ei opettelisi lentämään. Aragorn värisi muistaessaan, kuinka Boromir oli kiivennyt korkeimman mallornin yläoksille ja julistanut lentävänsä Mordoriin ja takaisin. Onneksi Haldir oli saanut Boromirin uskomaan, että se ei missään tapauksessa ollut hyvä idea, joten Boromir oli kiivennyt alas ja liittynyt homppapomppaa tanssivien kulkueeseen. Aragornin muistikuvien virta katkesi noihin vaiheisiin. Hän avasi silmänsä ja nousi istumaan. Maa keinahteli hivenen ja pahoinvoinnin ensimmäiset mainingit pyyhkivät hänen ylitseen. Mies pudisteli päätään kuin koira, joka ravistelee turkkiaan kuivaksi, ja katsahti sitten ympärilleen. Hän yritti tieten tahtoen vältellä sitä hetkeä, jolloin hänen olisi katsottava yötoveriinsa ja kenties tunnistettava hänet. Hän ajatteli kauhulla niitä tuntemiaan ihmisiä tai haltioita, tai- luoja paratkoon- hobitteja tai kääpiöitä, joista joku saattoi juuri nyt nukkua hänen vieressään.

Aragorn oli ilmeisesti viettänyt yönsä metsäaukealla, kirkasvetisen lammen rannalla. Varhainen aurinko heitti pieniä täpliä lammen pinnalle tanssimaan ja ilmassa lepattavat puhtaanvalkoiset perhoset sujahtelivat luonnottoman nopeasti vaarallisen lähellä vedenpintaa. Tässäkin tilanteessa Aragorn ei voinut olla ihailematta ympärillään levittäytyvää maisemaa. Lothlórien haki kauneudessa vielä vertaistaan.

Aragorn heitti syrjään ohuen, silkkisen huivin, joka oli kyllin suuri käydäkseen peitosta, ja nousi sitten varovasti seisomaan. Huojentuneena hän pani merkille, että vaikka hän oli näköjään hukannut yön aikana paitansa, housut hänellä oli edelleen jalassaan. Huterin jaloin hän asteli lammelle, polvistui ja pirskotti jääkylmää vettä kasvoillensa. Ihme kyllä hän ei tuntenut enää minkäänmoista pahoinvointia. Ilmeisesti miruvor viiniinkään sekoitettuna ei aiheuttanut ylenantamista. Aragorn huokasi helpotuksesta.

Samassa kuului kahahdus, kun kangasta siirrettiin aavistuksen verran, pehmeä ruoho risahteli tuskin kuultavasti, kevyt huokaisu ja hoikat, valkeat kädet kietoutuivat takaapäin Aragornin paljaan ylävartalon ympärille. Aragorn tuijotti eteensä ja yritti kuumeisesti keksiä tavan selvitä tästä tekemättä mitään, mitä olisi kaduttava myöhemmin. Hän tunsi lämpimän hengityksen yläselässään ja kylmät väreet kävivät hänen vartalonsa lävitse samalla, kun kädet hivelivät miehen vatsaa. Aragorn kykeni juuri ja juuri kuulemaan silkinpehmeän henkäyksen korvansa juuressa: ”No, Kuningas, jatkammeko siitä mihin yöllä jäimme?” Hän ei voinut enää estää itseään pyörähtämättä ympäri. Hänen edessään seisoi mitä suloisin näky; Nuori, kultahiuksinen haltianeito, jolla oli päällään vain ohuesta, seittimäisestä kankaasta tehty liehuva mekko, joka ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Vaikka Aragorn koetti pysyä rauhallisena ja ennen kaikkea säädyllisenä, hänen katseensa lähti omille teilleen ja vaelsi pitkin neidon vartaloa ihaillen sen jokaista yksityiskohtaa. Ja kyllä hänen oli myönnettäväkin, että haltia oli kaunis katsella. Valkea, virheetön iho, kauniin muotoinen vartalo ja pitkät, kultaiset hiukset, jotka tarjosivat yksityisyydelle miltei paremman suojan kuin neidon asu. Aragorn repäisi katseensa irti haltiattaren muodoista ja katsoi nyt vuorostaan tämän kasvoihin. Suuret, siniset kauriinsilmät, ruusunnuppua muistuttava suu ja punaiset posket eivät tuoneet Aragornin mieleen yhtä ainutta muistikuvaa.

”Kuka sinä olet?” pääsi Aragornin suusta ennen kuin hän ehti sommitella mielessään yhtään kohteliaampaa lausetta. Haltian huulille nousi hymy. ”Ahaa, et siis muista. Minun nimeni on Minelwen.” Minelwen. Aragorn maisteli nimeä suussaan, mutta vaikka hän pinnisti muistinsa äärimmilleen, hän ei löytänyt tuota nimeä mistään aivojensa kolkasta. ”Minä olen-” hän aloitti, mutta Minelwen astui lähemmäs ja painoi sormensa hänen huulilleen. ”Minä tiedän, kuka sinä olet”, hän kuiskasi Aragornin korvaan, ja Isildurin perillinen tunsi neidon kuuman hengityksen korvassaan. ”Minä tiedän myös, mitä sinä haluat”, Minelwen kehräsi ja painautui Aragornia vasten. Aragorn oli kiusallisen tietoinen paitsi haltian nuoresta vartalosta omaansa vasten, myös omasta heräävästä kehostaan. Hän työnsi neidon pois. ”Suokaa anteeksi, mutta minä... minun pitää mennä”, Aragorn sopersi ja sen enempää ajattelematta kiiruhti pois aukiolta jättäen Minelwenin seisomaan lammen rannalle puoliksi huvittunut ja puoliksi pettynyt ilme kasvoillaan.

******

Toinen aamuauringon säteistä ei jaksanut välittää tulevasta kuninkaasta, vaan jatkoi matkaansa nuorten mallornien oksien välistä ja tavoitti erään haltian kullankeltaiset hiukset, lämmittäen samalla haltian niskaa mukavasti. Legolas istuskeli erään metsän nuorimpiin kuuluvan mallornin tukevilla alaoksilla ja silmäili uteliaana kääpiötä, joka kuorsasi viitisen metriä hänen alapuolellaan. Gimlillä oli suunnattoman huono viinapää, vaikka kääpiö ei sitä suostunutkaan hyväksymään, vaan oli edellisiltana juonut täysiä pikarillisia kaksin käsin. Legolas hymähti muistaessaan edellisen illan.

Hobitit olivat sekoitelleet miruvoria innoissaan Lothlórienin herkulliseen viiniin ja maistelleet tyytyväisenä sekoitustaan. Jokainen Saattueen jäsen oli illan myötä ihastunut tuohon juomaan ja nauttinut siitä ja ystäviensä seurasta ja ennen kaikkea Lothlórienin rikkumattomasta rauhasta myöhään yöhön saakka. Legolas oli visusti varonut juomasta liikaa viinin ja miruvorin sekoitusta, sillä hänellä oli väkijuomista varsin ikävät muistikuvat. Hänen isänsä Thranduil arvosti hyviä viinejä, ja Legolas oli useamman kerran saanut herätä aamulla pää särkevänä ja aprikoiden, mitä ihmettä hän oli mahtanut tehdä edellisenä iltana, yöstä puhumattakaan. Hän oli viettänyt hyvinkin hauskan iltayön seuraten muiden Saattueen jäsenten humaltumista. Siinä keskiyön aikoihin Aragorn oli ratkennut itkemään Legolaksen olkaa vasten ja valittanut ikävöivänsä Arwenia. Legolas oli katsonut parhaaksi vakuutella, että Arwen pärjäsi oikein hyvin ja rakasti Aragornia varmasti vieläkin. Aragorn oli lopulta suostunut uskomaan häntä ja lähtenyt etsimään Boromiria. Legolas puolestaan oli saanut tarpeekseen sekavien ystäviensä seurasta ja lähtenyt vaeltelemaan Lórienin saloilla. Nuori haltia vajosi ajatuksiinsa ja hypisteli hajamielisesti kultaista lehteä, joka oli pudonnut hänen olkapäälleen puun yläoksilla roikkuvien sisarustensa lomasta.

Morian pimeiden syvänteiden jälkeen tuntui sanoinkuvaamattoman hyvältä olla taas metsän keskellä. Legolas korjasi asentoaan oksalla ja painoi sitten kädensä puun rungolle. Kasvit tuntuivat tässä metsässä kovin erilaisilta kuin Synkmetsässä. Synkmetsässä puut tuntuivat rehellisiltä ja ystävällisemmiltä, kuin vanhat ystävät. Täälläkin puut olivat toki ystävällisiä, mutta ne tuntuivat haipuvan pois, juoksevan karkuun ja nauravan hiljaa kuten nuoret neidot, kun he keskustelivat jostain, mitä ”te miehet ette voi koskaan ymmärtää”. Legolas antoi kätensä liukua puun rungolla tuntien melkeinpä pettymystä, kun alapuolelta kuului hieman äänekkäämpi örähdys. Legolas hätkähti ja kurkotti uteliaana katsomaan alas.

”Palasithan sinä elävien kirjoihin, ystäväiseni”, hän totesi. Kääpiö käännähti kyljelleen ja päästi pitkän litanian kääpiönkielisiä sanoja, jotka Legolas yhdisti mielessään jumalattoman rumiin voimasanoihin. Hän huokaisi liioittelevasti. ”No mutta Gimli, eikö sinulle ole opetettu, ettei tuommoista kieltä sovi käyttää, varsinkaan haltioiden seurassa?” Gimli vilkaisi sangen tihruisilla silmillään ylöspäin ja mutisi tervehdykseksi tulkittavissa olevan sanan. ”Huono olo, vai?” Legolas kysyi. Hänellä itsellään oli loistava olo. Hyvää oloa saattoi tosin edesauttaa Lórienin raikas ilma, mutta vähäisellä määrällä viiniä oli varmasti osuutensa Legolaksen huonovointisuuden puutteeseen. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja heilutteli jalkojaan. Alapuolella Gimli nousi huterasti pystyyn huojahteli hetken ja otti sitten puusta tukea.

Legolasin silmät nauroivat hänen katsoessaan ystäväänsä, vaikka hänen ilmeensä oli muuten vakava. Hän pudottautui kevyesti puusta edelleen horjuvan Gimlin viereen ja viritti kasvoilleen mahdollisimman opettavaisen ilmeen. ”Sinun ei tulisi juoda noin paljoa yhdellä kertaa, vaikka se johtaakin sivullisten mielestä kummallisiin ja kenties huvittaviinkin tilanteisiin, jos kykenet muistamaan Rúmilin ilmeen kun sinä-” Tässä vaiheessa Legolaksen hilpeyden pato murtui ja hänen oli käännyttävä poispäin Gimlistä hillitäkseen itsensä. Gimli voihkaisi ääneen ja lysähti istumaan haudaten päänsä käsiinsä. ”Kautta kirveeni, en juo enää ikinä!” Legolas istuutui Gimlin viereen ja laski kätensä kääpiön olalle. ”Älä huoli, Gimli, minulla on takuuvarma lääke tuohon tilaan.” Kääpiö nosti katseensa ja tuijotti Legolasia odottavasti. ”Älä juo edellisiltana”, Legolas ilmoitti mahtipontisesti. ”Tuosta nyt ei ollut yhtään apua”, kääpiö murahti pettyneenä ja painoi päänsä takaisin käsiinsä. Legolas nauroi sydämellisesti. ”Yritän vain parantaa oloasi, ja näin sinä minua kiität!” Gimli ei sanonut mitään, mutta Legolas näki kääpiön suupielen nykivän.

”Tule, etsikäämme jotakin, mikä tasoittaa oloasi!” haltia huudahti ja hypähti pystyyn. Gimli hoipersi hieman epävarmemmin seisovaan asentoon ja sulki silmänsä hillitäkseen maanpinnan keinumista. ”Typerät haltiat ja heidän typerät juomansa!” hän ei voinut olla manaamatta mielessään. ”Rehti olut ei olisi varmasti saattanut minua tähän kuntoon! Tai no, ainakaan yhtä nopeasti.” Hän koetti muistella eilistä iltaa ja oliko hän ollut mahdollisesti järkyttänyt Rúmilia jotenkin. Hän ei tavoittanut pienintäkään muistikuvaa, lukuunottamatta joitakin sekavia ajatuksia homppapompasta, sipuleista ja mallorneista. Moiset ajatukset tosin panivat pään särkemään, joten Gimli karisti kaikenlaiset mietteet mielestään ja keskittyi kävelemään niin suoraan, että saattoi kunnialla seurata edellään hyppelehtivää haltiaa.

Legolas vilkaisi perässään urheasti hoipertelevaa kääpiötä ja nauru hersyi suoraan hänen sydämestään. Lórienin ilma oli kuin huumetta hänelle, se kietoutui hänen ympärilleen ja lauloi hiljaa. Legolas yhtyi lauluun ja antautui hetkeksi auringonnousun tarjoamaan unohdukseen niistä kaikista tuskista, vaaroista ja peloista, joita tämä epätoivoinen matka Mustaan Maahan heidän ylleen heitti.

Gimli ei voinut olla hymyilemättä itsekseen. Haltiat. Ota niistäkin selvää.

*****

Eräs aamuauringon säteistä etsiytyi kuin tieten tahtoen vaikeimmistakin raoista, heijastui maahan lasketun suuren torven hopeisista kaiverruksista ja iskeytyi voimalla suoraan Boromirin silmään. Miehen silmäluomet värähtivät aavistuksen ja hän käänsi kylkeään mutisten ”Vielä viisi minuuttia, isä...”

Varttitunnin kuluttua Boromir katsoi kuitenkin parhaaksi nousta. Pehmeä ruoho rapsahteli hänen allaan hänen noustessaan istumaan ja katsellessaan silmät suurina ympärilleen. ”Missä ihmeessä minä olen?” Boromir kysyi ympärillään aukeavalta maisemalta, saamatta jostakin kumman syystä vastausta. Gondorilainen koetti tasoittaa hapsottavia hiuksiaan ja silmäili ympärilleen. Hänen suussaan maistui ikävästi sipuli ja joku tuntui hakkaavan nyrkinkokoista kiveä hänen kallonsa sisäpintaa vasten. Boromir voihkaisi suureen ääneen ja vajosi takaisin pehmeälle ruohomatolle. Mitä ihmettä hän oikein oli ajatellut edellisenä iltana? ”Tuskin mitään”, Boromir mietti kitkerästi ja nousi varovasti seisomaan. Ei hän tässä ikuisuuksiin voinut makoilla. Hän tähyili ympärilleen ja huomasi parin sylen päässä makaavan puolituisen. Boromir polvistui hobitin viereen ja tökkäsi tätä kylkeen. Hobitti sävähti ja nousi salamannopeasti istumaan. ”Kautta Ukon karvaisten varpaiden, älä säikyttele tuolla tavoin!” Samiksi paljastunut hobitti huudahti kiihtyneenä. Boromir nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi. ”Rauhallisesti, minä se vain olen!” Samille katseen tarkentaminen näytti tuovan hieman vaikeuksia. ”Jaa. Anteeksi vain, Boromir-herra, minä jo vallan säikähdin”, Sam huokaisi ja nousi seisomaan pudistellen vaatteistaan niihin tarttuneita lehtiä ja risuja. Hänen ruskeisiin kiharoihinsa oli takertunut yksi elanorin kukinto. Boromir tukahdutti hymynsä ja nousi itsekin ylös. Sam horjahti ja takertui Boromirin käsivarteen pysyäkseen pystyssä. ”Oho, anteeksi kovasti. Tämä maanpinta tuntuu keikahtelevan tänään raisunpuoleisesti, jos ymmärrätte”, Sam hymyili vaisusti ja irrotti otteensa Boromirin kädestä. Boromir nauroi ja tarttui hobitin olkaan. ”Ihan varmuuden vuoksi, mikäli hänen jalkansa pettävät”, hän ajatteli puristaessaan Samin olkapäätä kevyesti. Hobiteilla näytti kuitenkin olevan mitä ilmiömäisin toipumiskyky, sillä Samin epävarmuus seisomisen suhteen hävisi nopeammin kuin Boromirin omien jalkojen tärinä. Pian alkoi näyttää siltä, että gondorilainen pikemminkin tukeutui hobittiin kuin tuki tätä. Sam tyytyi seisomaan hiljaa, mutta hetken päästä hän tokaisi ”Kuulkaapa, Boromir-herra, en tahtoisi mitenkään loukata, mutta teidän hengityksenne”, hän nyrpisti nenäänsä, ”ei tuoksu mitenkään... hyvältä.”

Boromir irrotti otteensa hobitin olkapäästä ja irvisti. Miksi Elendilin nimessä hän oli mennyt syömään yöllä sipulia? Hän muisti hämärästi seisseensä puun oksalla ja uhonneensa lentävänsä Mordoriin, mutta hän ei ymmärtänyt, miten sipulit liittyivät siihen. ”Pahuksen puolituiset ja heidän höperöt kokeilunsa väkijuomien kanssa”, Boromir murisi itsekseen. Sam ei kuitenkaan kuullut, vaan asteli iloisesti vihellellen eteenpäin, kohti Saattueen yöpymispaikkaa. Tämmöiset aamut olivat hänen mieleensä; pehmeää ruohoa jalkojen alla, aurinko paistaa ja tiedossa varmaankin muhkea haltia-aamiainen. Ja mikäli Lórienin haltiat vetivät ruoanlaitossa vertoja Rivendellin keittiömestareille, hänen aamunsa alkaisi mitä erinomaisimmin. Samin hymynsä leveni entisestään ja viheltely kohosi, mikäli mahdollista, vielä hilpeämpiin säveliin.

Boromir asteli aivan Samin kannoilla ja koetti sukia hiuksikseen kutsumaansa risukkoa selvemmäksi. Hän nyppäisi korvansa takaa mallornin lehden ja kysyi itseltään kolmannenkymmenennenensimmäisen kerran sinä päivänä: ”Mitä minä mahdoinkaan tehdä yöllä?” Löytämättä vastausta hän seurasi ilmeisen loistavalla tuulella olevaa hobittia. ”Toivottavasti sinä tiedät, mihin olet meitä johdattamassa”, Boromir sanoi ja syventyi sitten riipimään erityisen kiemuraista oksaa hiuksistaan. ”Tiedän, tiedän!” Sam huikkasi. Hän paineli melkoista vauhtia ollakseen niin kovin lyhytjalkainen. Boromirin oli pidennettävä askeliaan pysyäkseen hobitin vauhdissa. Hän rutisti hiuksistaan repimänsä risun pieniksi paloiksi ja toivoi, että puolituinen tosiaan tiesi, minne he olivat menossa.

Pian ympäristö alkoikin näyttää jo tutummalta ja valtaisien puunrunkojen välistä Boromir saattoi erottaa paikan, jossa Saattue oli nukkunut edellisinä öinä, lukuunottamatta tietysti viime yötä. Hän huokaisi helpotuksesta. Ilmeisesti hobitit eivät olleet suunnistamisessa niin surkeita kuin hän oli olettanut.

*****

Viimeinen valopilkku, sisarusparvensa pienin kiemursi arasti ja vältellen mitä mutkikkainta tietä alas maan tuntumaan ja siveli sitten varovasti nuoren hobitin korvaa. Aikoinaan Meriadociksi nimetty hobitti venytteli nautinnollisesti ja siristi silmiään valonsäteen hypähdellessä hänen kasvoillaan. Hän nosti päätään ja tutkaili katseellaan hämmentävän vieraan näköisen asumuksen seiniä. Hobitinkolo tämä ei ainakaan ollut, se oli varmaa. Ai niin, hehän olivat siinä kummannimisessä metsässä, joka oli täynnänsä haltioita. Meriadoc tuhahti ja katsoi sitten parhaaksi tarkastella ympäristöään.

Ensisilmäyksellä huone näytti tyhjältä lukuunottamatta tietysti häntä itseään, mutta pienen silmäilyn jälkeen hän pystyi erottamaan kovin tutunnäköiset jalat, jotka pistivät esiin hänen sänkynsä alta. Merri kurottautui ja nykäisi varovasti toisen jalan isovarvasta. Syvältä sängynalaisesta pimeästä kantautui vaimea älähdys ja pian erilaisilla pienillä roskilla, kuten kuihtuneilla lehdenpaloilla kuorrutettu Frodo kömpi esiin. ”No mutta, missä oletkaan viettänyt yösi, Frodo?” Merri totesi hilpeyttään peittelemättä Frodon istuessa Merrin sängynlaidalle ja varistaessaan samalla suurimman osan roskistaan hänen patjalleen. ”Sänkysi alla”, Frodo totesi sen kummemmin kiertelemättä ja pudisteli paitaansa. Merri kohotti kulmiaan saaden Frodon tuhahtamaan ärsyyntyneenä. ”Kyllästyin teidän muiden riehumiseenne sen verran, että tulin tänne puolenyön aikoihin ja sänkysi alus tuntui mitä mainioimmalta yöpymispaikalta. Silloin en tietystikään huomannut näitä roskia”, Frodo selitti. Merri tukahdutti naurunpyrskähdyksen ja nousi ylös. ”Huhhei, olipas aikamoinen yö”, hän nauroi iloisesti, mutta hänen hymynsä hyytyi hivenen, kun hän huomasi erään hyvin tärkeän henkilön puuttuvan. Merri kiepahti ympäri ja suuntasi katseensa Frodoon, joka raapi väsyneesti korvantaustaan. ”Missä Pippin on?” huudahti Merri. Frodo näytti pöllämystyneeltä ja Merri melkein odotti hänen kysyvän ”Kuka Pippin?”, mutta Frodo ei kysynyt. Sen sijaan hän sanoi ”Näin hänet viimeksi tämän majan vieressä, vai miksi tätä nyt kutsuisin, mutta siitä on jo aikaa. Oletko sinä puolestasi nähnyt Samia?” Merri pudisti nopeasti päätään ja marssi ulos Saattueen yösijasta. Hän yrittäisi löytää Pippinin. Hän oli itse asiassa joutunut lupaamaan Pippinin äidille, tosin Pippinin tietämättä, että hän pitäisi Pippinistä huolta. Ja Merri aikoi olla sanansa mittainen hobitti.

Frodo katsoi serkkunsa perään ja pudisti sitten päätään. Häntä puolestaan alkoi huolestuttaa Samin senhetkinen olinpaikka. Frodo vilkuili vuoroin majan oviaukkoa, vuoroin pehmeän näköistä sänkyä, jonka reunalla hän istui. Hänen selkäänsä särki ikävästi sängyn alla vietetyn yön jälkeen ja päässä heitti hivenen eilisiltaisten juominkien jälkeen. Frodo kellahti tyytyväisesti ynähtäen selälleen sängylle. ”Kyllä Sam ilmaantuu tänne pian”, hän totesi mitäänsanomattoman näköiselle katolle ja veti huovan silmilleen.

Merri oli sillä välin harhaillut syvemmälle metsään. ”Kautta Konnun, missä se höpsö hobitti piileskelee?” Merri murisi kompastellessaan mallornien juurikoissa. Hän tiesi, että Pippinillä oli mitä huonoin viinapää ja että humalassa tämä yleensä päätti lähteä vaeltelemaan yksikseen. ”Typerys”, Merri hymähti, muttei voinut estää hienoista hymyä kohoamasta huulilleen. Hän muisti edelleen sen erään illan, jonka he olivat viettäneet Vihreässä Lohikäärmeessä juoden lievästi sanottuna runsaanlaisesti olutta. Puolenyön maissa Merri oli huomannut Pippinin kadonneen ja lähtenyt etsimään tätä. Jonkin aikaa etsittyään hän oli löytänyt Pippinin nukkumasta tien viereisestä pensaasta. Merri oli käynyt pensaaseen Pippinin viereen ja he olivat heränneet aamulla hilpeinä, joskin huonovointisina.

Merri karisti menneen mielestään ja rämpi taas eteenpäin. Oli mikä oli, hän löytäisi vielä Pippinin.

*****

Ilman yhdenkään valonsäteen apua heräsi Saattueen nuorin jäsen. Pippin raotti silmiään ja tarkasteli hitaasti edessään avautuvaa maisemaa. Lopulta hän nousi istumaan ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Vaikka hän olikin Saattueen matkan aikana nukkunut yönsä monissa paikoissa, hän ei tunnistanut tätä paikkaa. Hän oli pienellä aukiolla mallornien välissä. Aukion keskellä sijaitsi jonkinlainen kiviallas, jonka vieressä oli hopeinen kannu. Pippin heitti vihreän huovan syrjään ja nousi varovasti seisomaan. Hän otti altaasta tukea maanpinnan heittäytyessä äkisti sivulle ja odotti keinumisen loppua. Valitettavasti Lothlórienin metsä jatkoi heittelehtimistään ja Pippinin oli istahdettava takaisin huovalleen.

Vasta nyt hän pani merkille, ettei huopa ollut hänen omansa. Se oli pehmeää, tummanvihreää kangasta, jossa viipyili vielä hento niphredilin tuoksu. Pippin nuuhki huopaa ja vilkuili ympäristöään. Hänestä tuntui ikävästi siltä, että joku katseli häntä. Samassa hänen katseensa osui koristeelliseen mukiin, joka nökötti kovin kutsuvan näköisenä hänen vieressään. Pippin sieppasi mukin käteensä ja maistoi varovasti sen sisältöä. Samassa hänen ilmeensä muuttui ja hän kulautti koko mukillisen kurkkuunsa hyvällä halulla.

Sepäs oli hyvää, Pippin tuumi pyyhkäistessään suunsa hihaansa. Hän nousi ylös ja tukeutui uudelleen kivialtaaseen. Maanpinta hytkähti vaisusti ja asettui sitten. Pippin hymyili tyytyväisenä ja kumartui viikkaamaan peitteensä. Hän laski sen hellävaroen altaan juureen ja asetti mukin sen viereen. ”Hyvä hyvin tekee, ja minä vastaan siihen”, Pippin totesi ääneen. Ylhäältä oksiston seasta kuului vaimeaa naurua, ja Pippinin niskavillat nousivat pystyyn hänen vilkuillessaan säikkynä ympärilleen. Haltiat olivat toki kauniita, mutta Pippin tiesi heidän olevan myös vaarallisia. ”Vaarallisen kauniita ja kauniin vaarallisia”, Pippin tuhahti hiljaa ja lähti mahdollisimman nopeasti ja äänettömästi pois aukiolta.

Vaan hetkonen. Pippin pyörähti epävarmana paikoillaan. Missä ihmeessä mahtoi sijaita se kummallinen pikku maja, jossa Saattue oli yöpynyt? Hän pyöri vielä pari kertaa ympäri, mikäli pyörähteleminen auttaisi löytämään takaisin majapaikkaan. Lopulta hän seisahtui huojahtaen; Häntä oli alkanut pyörryttää.

Äkkiä Pippinin yläpuolelta kuului vaimea ääni. Laulava nuotti ja ennen kaikkea kummalta kuulostavat sanat paljastivat puhujan olevan haltia. ”Manna meril lelya?” ääni kysyi. ”Tuota... Olen menossa Saattueen majapaikalle”, Pippin sopersi hämmentyneenä. ”Kulje etelään neljännesvirstan verran. Áva ranya!” ääni lausui. Pippin haravoi katseellaan oksistoa, muttei havainnut lehdenkään liikahtavan. Olkiaan kohauttaen hän lähti tepastelemaan etelään päin ja havaitsi pian tutun näköisen majan häämöttävän mallornien runkojen välistä. Pippin hymyili tyytyväisenä ja kiihdytti askeliaan.

Vihdoinkin perillä. Ja tällä kertaa ilman johonkin satunnaiseen pusikkoon tupsahtamista.

*****

//: En tiedä, miksi olin aikoinani jättänyt fiksaamatta tämän ficin kappalejaon, mutta palasin tässä nyt korjaamaan sen. Nyt voimme taas olla suht. tyytyväisiä (8
Ja Pippinin kuulemat haltiakieliset sanat ovat siis quenyaa. ”Manna meril lelya?” tarkoittaa "Where do you want to go?" ja "Áva ranya!” taas "Do not stray!".
Viimeksi muokannut Temerice, Su Helmi 05, 2012 4:32 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Burárum!

~ Vuoden Tulokas 2010
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: FF10 HaasteFic 04. Aamu(pahoinvointia) Lothlórienissa

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tämä oli tosi hyvä, ja vielä ensimmäiseksi ficiksi. :) Aiheeltaan tämä oli ehkä sellainen, ettei se ilmeisesti heti herättänyt kiinnostustani, kun en tätä heti lukenut ja kommentoinut, mutta nyt olen iloinen että luin tämän, koska tämä oli todella taitavasti kirjoitettu.

Monesta kohtaa huomasi, että tunnet Tarun hyvin, mikä on tietysti aina plussaa, kun TSH:sta kerran kirjoitetaan. Olet tainnut opiskella haltiakieltäkin? (Pikkuisena vinkkinä voisin todeta, että jos ficissä on haltiakielisiä lauseita, niiden käännökset voisi laittaa ficin loppuun. Eivät jää sitten askarruttamaan lukijoiden mieltä, kun harva meistä kuitenkaan osaa haltiakieliä.) Olit käyttänyt rikasta kieltä ja kivoja kielikuvia. Erityisesti pidin tuosta, miten olit kuvaillut noita auringonsäteitä, kun ne yksi toisensa jälkeen herättivät öiset juhlijat, ikään kuin olisivat olleet elollisia olentoja. Ficci sopi hienosti tuohon sanaan "auringonnousu".

Minä olin jostain syystä tosi ilahtunut, että Aragorn heräsi jonkun tuntemattoman haltianeitosen rinnalta. No, Arwenin kannalta ei tietysti kauhean kiva juttu, mutta Aragorn/Legolasia näkee niin paljon, että minä odotin sen olevan Legolas, ja tuo Minelwen oli sen vuoksi kiva yllätys.

Kappaleiden väliin kannattaa muuten jättää tyhjät rivit, koska sillä tavalla ficistä tulee selkeämmän ja vähemmän raskaslukuisen näköinen. (Minä varmaan laittaisin mieluiten sisennykset, kuten kirjoissakin on, mutta tällaisessa foorumissahan se ei onnistu.) Noiden pätkien erimittaisuus ei sen sijaan haitannut ollenkaan. On parempi kirjoittaa tietystä teemasta juuri sen verran kuin löytää sanottavaa, kuin yrittää keinotekoisesti säädellä pituuksia. Sisältö on kuitenkin tärkeämpää kuin se, miltä ficci ulospäin näyttää (vaikka selkeys on tietysti aina hyvä juttu).

Huomasin, että sinulla on aiheena Sormuksen saattue tässä FF10:ssä. Kuulostaa hyvin lupaavalta. Jään siis kiinnostuksella odottamaan seuraavia ficcejäsi. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: FF10 HaasteFic 04. Aamu(pahoinvointia) Lothlórienissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Tämähän oli mukava :) Hyvää luettavaa tähän aikaan aamusta (jos puoli yksitoista on aamu). Itse asiassa minun piti lukea tämä jo aiemmin, mutta sitten unohdin koko jutun ennen kuin löysin sen nyt... Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Aragorn heräilemässä vieraan haltian viereltä, voi ei. Hänen reaktionsa oli kyllä kovin aito, voisin kuvitella hänet karkaamaan tilanteesta juuri tuolla tavoin. Legolas samoin oli jotenkin niin oma itsensä heiluttelemassa jalkojaan ja Gimlille naureskelemassa. Ja sipulia syönyt Boromir, voihan reps. Ne hiukset... :D Toistelen itseäni, mutta totean taas, että Sam oli niin Sam, ettei mitään rajaa. Kaikki, mitä hän sanoi, kuulosti aivan samalta kuin Tarussa. Ja Merri, Frodo ja Pippin jatkavat samaa linjaa.

Yhteenvetona voisin todeta, että olet tavoittanut hahmojen hengen erinomaisen hyvin, vaikka he ovatkin niin erilaisia. Monesti kai käy niin, että jokin kansa toimii paremmin kuin toinen, mutta tässä ne toimivat kaikki todella hienosti. Sieltä näkyi se alkuperäinen hahmo kaikista.

Kuvailit myös tosi hienosti Lórienia ja eri Saattueen jäsenten ajatuksia siitä, erityisesti Legolasin mietteet tuntuivat todella aidoilta. Kuten Mithrellas totesi, nuo valonsäteet herättelemässä olivat ihana idea. Se jotenkin sitoi tämän hienosti yhteen (sen lisäksi, että se, mitä hahmot muistivat, oli osittain samaa).

Ja taas voisin toistella jo sanottua, niin se riviväli kappaleiden välissä selkiyttäisi hiukan lukemista. Tavallaan se tauko tulee selvemmin esiin. Onneksi täällä oli sitten nuo näkökulmien vaihdokset, missä oli enemmän väliä.

Todella mukava eka ficci, kirjoita vain lisää. :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Temerice
Örkki
Viestit: 83
Liittynyt: Su Touko 03, 2009 1:01 pm
Paikkakunta: Minas Espoo

Re: FF10 HaasteFic 04. Aamu(pahoinvointia) Lothlórienissa

Viesti Kirjoittaja Temerice »

Kiitoksia kovasti kommentoinnista, Nerwen ja Mithrellas! Ihanaa että joku kommentoi, ehdin jo voivotella että kukaan ei tästä tykännyt eikä kukaan lukenut. Mutta otsikko ei kieltämättä ole sieltä houkuttelevimmasta päästä, tuli se vain kiireessä keksittyä, kun piti saada ficci esille :D. Vastaan nyt molemmille erikseen, kun tuli niin paljon asiaa, hihi.

Mithrellas: Ahii, kiitos kehuista! *punastelee* Jep, quenyaa opiskelen parhaillani ja jonkinmoiset alkeet taidan jo. Ja tuota Aragornin heräämistä tuli mietittyä paljon, itse ajattelin ensiksi Legolasia, mutta luovuin ajatuksesta. Jotenkin... loppuunkulutettu. Sitä paitsi tahdoin pitää Saattueen jäsenet suhteellisen siveellisinä toistensa suhteen. Ja sisennykset olin minäkin laittanut, mutta jostain syystä eivät ilmestyneetkään tekstiin. Ei tullut siinä sitten enää mieleen lisätä tyhjiä rivejä x)
Nerwen: Puoli yksitoista on ehdottomasti vielä aamu! Siihen aikaan pitäisi vasta istuskella keittiön pöydän ääressä särpimässä teetä, eikä pakertaa niska limassa koulussa/töissä :D.
Hahmojen kirjoittaminen oli mukavan haastavaa, kun koetin pitää kaikkien oman 'hengen' yllä. Erityisesti Samin ja Legolasin kirjoittaminen oli hauskaa. Ja tykkäsin itsekin valonsäteistä~. Mutta mukavaa että olin onnistunut hahmojen kirjoittamisessa.
Burárum!

~ Vuoden Tulokas 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: FF10 HaasteFic 04. Aamu(pahoinvointia) Lothlórienissa

Viesti Kirjoittaja Leida »

Olipas tämä ihana. Kauniin sujuvaa ja Taruun sopivaa mutta kuitenkin humoristista kieltä. :)

Minun huomioni kiinnitti eniten se, miten kaikki hahmot tuntuivat erittäin omalta itseltään. Kuten Nerwenkin jo sanoi, niin olit hienosti tavoittanut jokaisen saattueen hahmon. Hobitit olivat ihanan hobittimaisia, samoin Gimli ja Legolas tuntuivat luonnollisilta kuten myös Aragorn ja Boromir. Gimlillä erityisesti oli joitakin tosi osuvia lausahduksia, naurahdin ääneen ainakin tälle: ”Kautta kirveeni, en juo enää ikinä!” . Kääpiömaista kerrassaan. :) Samaten ne ajatukset siitä, miten rehti olut ei olisi ikinä saattanut tuohon kuntoon kuin haltioiden litkut. Rehti olutkin oli niin hauska ilmaisu.

Tykkäsin kovasti myös siitä, miten kuljetit jokaisen hahmon ajatuksissa esimerkiksi sitä Boromirin sipulinsyöntiä (jostain syystä se oli aivan hulvatonta ;D) ja niitä muitakin humalahölmöyksiä. Välillä tosin tuntui siltä, että toistoa oli hiukan liikaa. Toisin sanoen tuli sellainen olo, että johan joku aikaisempi hahmo tätä ajatteli. Mutta koska kaikkien hahmojen ajatukset olivat juuri näille niin luonteenomaisia niin ei se juurikaan häirinnyt.

Mies pudisteli päätään kuin koira, joka ravistelee turkkiaan kuivaksi Oli pakko lainata tämä, kun se oli niin hienosti sanottu. Sinulla oli muitakin tosi hienoja ilmauksia. Tykkäsin kanssa paljon siitä Pippinin haltia-luonnehdinnasta: ”Vaarallisen kauniita ja kauniin vaarallisia”. Niinhän se juuri on. Ihmiset olisivat tuonkin sanoneet paljon pidemmin, mutta hobitit osaavat tiivistää olennaisen.

Eripituiset näkökulmat eivät häirinneet yhtään, mutta niitä välejä kappaleiden välille kannattaa tosiaan harkita, kuten varmaan jo tiesitkin. Valonsäteet olivat minustakin tosi hieno idea ja nitoivat tämän ficin kauniisti yhteen ja vielä tuohon sanaan, jota tämä käsitteli. Hienoa, että osallistut tuohon FF10 haasteeseen, pääsee lukemaan sinulta lisääkin ficcejä. Tykkäsin paljon tyylistäsi. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Vastaa Viestiin