Kuin kala vedessä (FF10 2/10, G)
Lähetetty: La Joulu 12, 2009 10:08 am
FF10 2/10
sana 03: sade
Title: Kuin kala vedessä
Genre: general, humor
Rating: G
Disclaimer: en omista pienenpieniä hobitteja, Kontua tai mitään muutakaan hauskaa, enkä saa tästä edes rahaa, teen vain kunniaa herra Tolkienin ihanalle Pippinille :D
Summary: Hän järkeili, ettei se voinut olla pahempaa kuin kylpeminen: kumpikin sisälsi paljon vettä ja jonkin verran äidin motkotusta.
A/N: Tämä fic sijoittuu Pippinin lapsuuteen, noin vuoteen 1400 Konnunlaskua (en mie ole friikahtanut Tarun liitteisiin, kuvittelette vain) ja hänen äitinsä nimi oli tosiaankin Angervo. Kaikki tässä esitetyt henkilöt ja paikat perustuvat Taruun, paitsi tietenkin Pippinin riehuminen, jota Tolkien ei katsonut tarpeelliseksi dokumentoida. :D
*
Satoi.
Laiskana, mutta tasaisena virtana taivaalta valuva harmaa vesimassa piiskasi lähes koko Kontua armotta. Lintujen ääniä ei kuulunut, vaikka oli lämmin kesä, eikä ulkona ei näkynyt ristin sielua lukuunottamatta joitakin satunnaisia epäonnisia, joilla oli kotiin pidempi matka. Jotkut läpeensä kastuneet kulkijat eivät edes yrittäneet kävellä kotikoloihinsa asti, vaan koputtivat ensimmäisen vastaantulevan hobittiasumuksen oveen ja pyysivät tilaisuutta päästä sateelta suojaan. Hobittien ennestäänkin valtava vieraanvaraisuus vain yltyi sateella, mikäli mahdollista, ja matkalaiset pääsivät kuivattamaan sukkiaan ja viittojaan takkatulen ääressä samalla, kun heille juotettiin teetä ja syötettiin mainioita maustekakkusia. Kenenkään ei tarvinnut jäädä sateeseen vilustumaan, vaan kunnon hobitit saattoivat vain kuunnella sen kohinaa sisällä lämpimässä.
Sateen valtaisaa pärskettä ja loisketta kuunteli lämpöisessä kotikolossaan myös pieni Peregrin Tuk. Hän oli mahdottoman pitkästynyt: kukaan hänen leikkitovereistaan ei päässyt ulos eikä hän päässyt kenenkään luokse, ja kaikki hänen lelunsa tuntuivat sillä hetkellä koko Konnun typerimmiltä vempaimilta. Peregrinin isä ei voinut leikkiä hänen kanssaan, sillä tämä oli lähtenyt jo aikaisin aamulla Valkovaaroille vapaamarkkinoille - pieni hobitti eli siinä käsityksessä, että siellä tapahtuisi jotakin suunnattoman tärkeää, sillä hän oli kuullut juhlalliset sanat "pormestarin valinta" hyvin usein markkinoista puhumisen yhteydessä. Peregrinille tästä ei kuitenkaan ollut juuri hyötyä. Hän ei osannut edes lukea sen vertaa, että olisi päässyt penkomaan isänsä poissa ollessa tämän kirjahyllyä ja valitsemaan sieltä jonkin mielenkiintoisen opuksen, eikä hänen äitinsä antanut hänen auttaa ruoanlaitossa. Peregrin oli siis suorastaan nääntyä tekemisen puutteeseensa, ja niinpä hän antoi vilkkaiden lapsenaivojensa askarrella kiivaasti samalla, kun hän istui ikkunan äärellä ja tuijotti lasia pitkin valuvaa vesivanaa.
Peregrinin teki mieli mennä ulos. Hän tiesi, että se oli ankarasti kiellettyä ja hän saisi äidiltään taatusti selkäänsä, mikäli tekisi sen. Siitä huolimatta siinä kaikessa vedessä oli jotakin erittäin kiehtovaa, ja Peregrin mietti, millaista olisi seistä kaatosateessa tai hypätä vesilätäkköön ja kastua nenänpäätä myöten. Hän järkeili, ettei se voinut olla pahempaa kuin kylpeminen: kumpikin sisälsi paljon vettä ja jonkin verran äidin motkotusta.
Peregrin kohottautui tuolissa ja vilkaisi varovasti ympärilleen. Seinän takana hänen äitinsä puuhasteli keittiössä, eikä kolossa kerta kaikkiaan ollut ketään muita. Keittiöstä levisi vihanneskeiton herkullinen tuoksu, mikä oli vähällä saada pikkuhobitin katumaan juoniaan: lopulta uteliaisuus kuitenkin selvisi voittajana. Äidin vihanneskeittoa Peregrin oli syönyt ennenkin, mutta kaatosateessa hän ei ollut koskaan vielä juoksennellut.
Hän nousi tuolista erittäin varovasti, hiipparoi ulko-ovelle kuin paraskin konna ja työnsi sen varovasti auki. Saranat narahtivat hiukan, ja keittiöstä kuului Angervo Tukin voimakkaalla äänellä: "Kuka siellä?"
Peregrin pinkaisi juoksuun.
Angervo säntäsi ovelle aavistaen yhtäkkiä erittäin selkeästi, mitä oli tapahtunut, ja ehti juuri parahiksi nähdä Peregrinin vallattoman hiuspehkon katoavan aidan taakse.
"Tule takaisin, Pippin Tuk, tai saat kunnolla selkääsi!" uhkaili Angervo sormeaan heristäen, mutta siitä ei ollut enää hyötyä: nuoret, vikkelät hobitinjalat olivat suorastaan lennättäneet Pippinin jo mäkeä alas. Angervo pudisti päätään, vilkaisi taivaalle, irvisti ja sulki oven hyvin huolellisesti. Hän tiesi, ettei Pippin menisi kovin kauas ja että hän tulisi kotiin ennemmin tai myöhemmin, useimmiten ennemmin: sellainen oli pieni Pippin ollut miltei syntymästään asti, vilkas ja hieman höpsö. Useimmiten hän teki, ennen kuin ajatteli, mutta hänellä oli kultainen sydän.
"Jos hän saa nuhan, olkoon se hänelle opiksi."
Angervoa nauratti, ja päätään pudistellen hän palasi keittopadan ääreen.
Sillä välin Pippin oli ehtinyt jo kastua likomäräksi ja saada vaatteilleen hyvän määrän rapaa ja vettä. Mutta voi sitä suunnatonta riemua! Pippin nauroi ilosta ääneen hypätessään tasajalkaa jokaiseen vastaantulevaan vesilammikkoon ja yrittäessään roiskuttaa vettä mahdollisimman laajalle alueelle: useimmiten suurin osa vedestä päätyi Pippinin housuille, mutta se ei haitannut häntä tippaakaan. Taivaalta piiskaava sade litisti hänen joka suuntaan pyrkivät kiharansa tasaisen varmasti kiinni otsalle, ohimoille ja niskaan, ja hänen vaatteensakin olivat tyystin liimautuneet hänen ihoonsa. Lisäksi ne tuntuivat vedestä raskailta - muuten Pippin tunsi olonsa höyhenenkevyeksi juostessaan ja loikkiessaan ympäriinsä. Hän rakasti rankkasateen rummutusta päälaellaan, häntä riemastuttivat pärskeet, joita hän sai aikaan vesilammikkoihin hyppimällä, ja hänen täytyi ehdottomasti myös kokeilla, miltä pellonvieruksen mutavelli tuntui sormissa ja karvaisissa varpaissa. Hän päätti tomerasti mennä siitä edespäin ulos aina, kun rankkasade sattui iskemään.
Ensimmäisen ukkosenjyrinän kaikuessa peltojen yllä Pippin seisahtui - nilkkojaan myöten vesilätäkössä - ja kääntyi saman tien lähteäkseen vihdoinkin kotiin. Hän katsahti kotikolon suuntaan. Ylämäki vaikutti yhtäkkiä loputtoman pitkältä ja rankkasade kylmältä ja inhottavalta, ja kaiken lisäksi Pippin-raukka hieman säikkyi ukkosen jyrinää. Niinpä hän raahusti mäkeä ylös pää painuksissa, nenänpääkin vettä tippuen: muutama naapuri kurkisteli uteliaana ikkunoistaan ja pudisteli hymyillen päätään nähdessään pientäkin pienemmän hobitin, jonka vaatteet olivat tyystin märät ja kuraiset ja pää nuokahtanut kuin rangaistusta odottavalla tihutyöläisellä. "Paladinin poika taisi päästä taas äitiään karkuun", tuumasi joku.
Pippin pääsi kuin pääsikin kotiovelleen, avasi sen hyvin varovasti ja astahti kynnysmatolle. Hän tippui vettä, hänen housuillaan, varpaissaan, käsissään ja kasvoissaan oli mutaa, ja jos hänet olisi voinut vain rutistaa kuivaksi, hänestä olisi taatusti saanut irti ainakin saavillisen lokaa. Pippin seisoi hiljaa ja surkean näköisenä, ja hänen äitinsä tuli eteiseen.
"Pippin Tuk, mitä minä sinulle tästä sanoin?"
"Etten saa mennä rankkasateella ulos, tai saan selkääni", mumisi Pippin.
"Oliko se sitten mukavaa?"
"Oli se, mutta minun tuli kylmä ja ukkonen pelottaa", Pippin sopersi itku kurkussa.
Angervo Tuk astahti eteenpäin ja nipisti lastaan lujasti korvasta. Sitten hän kyykistyi poikansa eteen ja hymyili.
"Älä nyt itke, Peregrin-pieni", hän sanoi ja pyyhkäisi kyyneleen - sellaiset hän kyllä erotti sadepisaroista - Pippinin poskelta. "Ota nuo märät vaatteet pois ja mene lämpimään kylpyyn, niin saat maukasta vihanneskeittoa. Isäkin tulee kohta kotiin, ja sitten kerromme hänelle, miten tuhma hobitinalku oletkaan ollut."
Pippin niiskutti, töräytti nenäänsä niin kovaäänisesti kuin vain pieni poika sen saattoi tehdä ja päätti vakaasti, ettei enää ikinä menisi rankkasateella ulos. Seuraavaan sadepäivään asti se päätös pitikin erittäin hyvin.
sana 03: sade
Title: Kuin kala vedessä
Genre: general, humor
Rating: G
Disclaimer: en omista pienenpieniä hobitteja, Kontua tai mitään muutakaan hauskaa, enkä saa tästä edes rahaa, teen vain kunniaa herra Tolkienin ihanalle Pippinille :D
Summary: Hän järkeili, ettei se voinut olla pahempaa kuin kylpeminen: kumpikin sisälsi paljon vettä ja jonkin verran äidin motkotusta.
A/N: Tämä fic sijoittuu Pippinin lapsuuteen, noin vuoteen 1400 Konnunlaskua (en mie ole friikahtanut Tarun liitteisiin, kuvittelette vain) ja hänen äitinsä nimi oli tosiaankin Angervo. Kaikki tässä esitetyt henkilöt ja paikat perustuvat Taruun, paitsi tietenkin Pippinin riehuminen, jota Tolkien ei katsonut tarpeelliseksi dokumentoida. :D
*
Satoi.
Laiskana, mutta tasaisena virtana taivaalta valuva harmaa vesimassa piiskasi lähes koko Kontua armotta. Lintujen ääniä ei kuulunut, vaikka oli lämmin kesä, eikä ulkona ei näkynyt ristin sielua lukuunottamatta joitakin satunnaisia epäonnisia, joilla oli kotiin pidempi matka. Jotkut läpeensä kastuneet kulkijat eivät edes yrittäneet kävellä kotikoloihinsa asti, vaan koputtivat ensimmäisen vastaantulevan hobittiasumuksen oveen ja pyysivät tilaisuutta päästä sateelta suojaan. Hobittien ennestäänkin valtava vieraanvaraisuus vain yltyi sateella, mikäli mahdollista, ja matkalaiset pääsivät kuivattamaan sukkiaan ja viittojaan takkatulen ääressä samalla, kun heille juotettiin teetä ja syötettiin mainioita maustekakkusia. Kenenkään ei tarvinnut jäädä sateeseen vilustumaan, vaan kunnon hobitit saattoivat vain kuunnella sen kohinaa sisällä lämpimässä.
Sateen valtaisaa pärskettä ja loisketta kuunteli lämpöisessä kotikolossaan myös pieni Peregrin Tuk. Hän oli mahdottoman pitkästynyt: kukaan hänen leikkitovereistaan ei päässyt ulos eikä hän päässyt kenenkään luokse, ja kaikki hänen lelunsa tuntuivat sillä hetkellä koko Konnun typerimmiltä vempaimilta. Peregrinin isä ei voinut leikkiä hänen kanssaan, sillä tämä oli lähtenyt jo aikaisin aamulla Valkovaaroille vapaamarkkinoille - pieni hobitti eli siinä käsityksessä, että siellä tapahtuisi jotakin suunnattoman tärkeää, sillä hän oli kuullut juhlalliset sanat "pormestarin valinta" hyvin usein markkinoista puhumisen yhteydessä. Peregrinille tästä ei kuitenkaan ollut juuri hyötyä. Hän ei osannut edes lukea sen vertaa, että olisi päässyt penkomaan isänsä poissa ollessa tämän kirjahyllyä ja valitsemaan sieltä jonkin mielenkiintoisen opuksen, eikä hänen äitinsä antanut hänen auttaa ruoanlaitossa. Peregrin oli siis suorastaan nääntyä tekemisen puutteeseensa, ja niinpä hän antoi vilkkaiden lapsenaivojensa askarrella kiivaasti samalla, kun hän istui ikkunan äärellä ja tuijotti lasia pitkin valuvaa vesivanaa.
Peregrinin teki mieli mennä ulos. Hän tiesi, että se oli ankarasti kiellettyä ja hän saisi äidiltään taatusti selkäänsä, mikäli tekisi sen. Siitä huolimatta siinä kaikessa vedessä oli jotakin erittäin kiehtovaa, ja Peregrin mietti, millaista olisi seistä kaatosateessa tai hypätä vesilätäkköön ja kastua nenänpäätä myöten. Hän järkeili, ettei se voinut olla pahempaa kuin kylpeminen: kumpikin sisälsi paljon vettä ja jonkin verran äidin motkotusta.
Peregrin kohottautui tuolissa ja vilkaisi varovasti ympärilleen. Seinän takana hänen äitinsä puuhasteli keittiössä, eikä kolossa kerta kaikkiaan ollut ketään muita. Keittiöstä levisi vihanneskeiton herkullinen tuoksu, mikä oli vähällä saada pikkuhobitin katumaan juoniaan: lopulta uteliaisuus kuitenkin selvisi voittajana. Äidin vihanneskeittoa Peregrin oli syönyt ennenkin, mutta kaatosateessa hän ei ollut koskaan vielä juoksennellut.
Hän nousi tuolista erittäin varovasti, hiipparoi ulko-ovelle kuin paraskin konna ja työnsi sen varovasti auki. Saranat narahtivat hiukan, ja keittiöstä kuului Angervo Tukin voimakkaalla äänellä: "Kuka siellä?"
Peregrin pinkaisi juoksuun.
Angervo säntäsi ovelle aavistaen yhtäkkiä erittäin selkeästi, mitä oli tapahtunut, ja ehti juuri parahiksi nähdä Peregrinin vallattoman hiuspehkon katoavan aidan taakse.
"Tule takaisin, Pippin Tuk, tai saat kunnolla selkääsi!" uhkaili Angervo sormeaan heristäen, mutta siitä ei ollut enää hyötyä: nuoret, vikkelät hobitinjalat olivat suorastaan lennättäneet Pippinin jo mäkeä alas. Angervo pudisti päätään, vilkaisi taivaalle, irvisti ja sulki oven hyvin huolellisesti. Hän tiesi, ettei Pippin menisi kovin kauas ja että hän tulisi kotiin ennemmin tai myöhemmin, useimmiten ennemmin: sellainen oli pieni Pippin ollut miltei syntymästään asti, vilkas ja hieman höpsö. Useimmiten hän teki, ennen kuin ajatteli, mutta hänellä oli kultainen sydän.
"Jos hän saa nuhan, olkoon se hänelle opiksi."
Angervoa nauratti, ja päätään pudistellen hän palasi keittopadan ääreen.
Sillä välin Pippin oli ehtinyt jo kastua likomäräksi ja saada vaatteilleen hyvän määrän rapaa ja vettä. Mutta voi sitä suunnatonta riemua! Pippin nauroi ilosta ääneen hypätessään tasajalkaa jokaiseen vastaantulevaan vesilammikkoon ja yrittäessään roiskuttaa vettä mahdollisimman laajalle alueelle: useimmiten suurin osa vedestä päätyi Pippinin housuille, mutta se ei haitannut häntä tippaakaan. Taivaalta piiskaava sade litisti hänen joka suuntaan pyrkivät kiharansa tasaisen varmasti kiinni otsalle, ohimoille ja niskaan, ja hänen vaatteensakin olivat tyystin liimautuneet hänen ihoonsa. Lisäksi ne tuntuivat vedestä raskailta - muuten Pippin tunsi olonsa höyhenenkevyeksi juostessaan ja loikkiessaan ympäriinsä. Hän rakasti rankkasateen rummutusta päälaellaan, häntä riemastuttivat pärskeet, joita hän sai aikaan vesilammikkoihin hyppimällä, ja hänen täytyi ehdottomasti myös kokeilla, miltä pellonvieruksen mutavelli tuntui sormissa ja karvaisissa varpaissa. Hän päätti tomerasti mennä siitä edespäin ulos aina, kun rankkasade sattui iskemään.
Ensimmäisen ukkosenjyrinän kaikuessa peltojen yllä Pippin seisahtui - nilkkojaan myöten vesilätäkössä - ja kääntyi saman tien lähteäkseen vihdoinkin kotiin. Hän katsahti kotikolon suuntaan. Ylämäki vaikutti yhtäkkiä loputtoman pitkältä ja rankkasade kylmältä ja inhottavalta, ja kaiken lisäksi Pippin-raukka hieman säikkyi ukkosen jyrinää. Niinpä hän raahusti mäkeä ylös pää painuksissa, nenänpääkin vettä tippuen: muutama naapuri kurkisteli uteliaana ikkunoistaan ja pudisteli hymyillen päätään nähdessään pientäkin pienemmän hobitin, jonka vaatteet olivat tyystin märät ja kuraiset ja pää nuokahtanut kuin rangaistusta odottavalla tihutyöläisellä. "Paladinin poika taisi päästä taas äitiään karkuun", tuumasi joku.
Pippin pääsi kuin pääsikin kotiovelleen, avasi sen hyvin varovasti ja astahti kynnysmatolle. Hän tippui vettä, hänen housuillaan, varpaissaan, käsissään ja kasvoissaan oli mutaa, ja jos hänet olisi voinut vain rutistaa kuivaksi, hänestä olisi taatusti saanut irti ainakin saavillisen lokaa. Pippin seisoi hiljaa ja surkean näköisenä, ja hänen äitinsä tuli eteiseen.
"Pippin Tuk, mitä minä sinulle tästä sanoin?"
"Etten saa mennä rankkasateella ulos, tai saan selkääni", mumisi Pippin.
"Oliko se sitten mukavaa?"
"Oli se, mutta minun tuli kylmä ja ukkonen pelottaa", Pippin sopersi itku kurkussa.
Angervo Tuk astahti eteenpäin ja nipisti lastaan lujasti korvasta. Sitten hän kyykistyi poikansa eteen ja hymyili.
"Älä nyt itke, Peregrin-pieni", hän sanoi ja pyyhkäisi kyyneleen - sellaiset hän kyllä erotti sadepisaroista - Pippinin poskelta. "Ota nuo märät vaatteet pois ja mene lämpimään kylpyyn, niin saat maukasta vihanneskeittoa. Isäkin tulee kohta kotiin, ja sitten kerromme hänelle, miten tuhma hobitinalku oletkaan ollut."
Pippin niiskutti, töräytti nenäänsä niin kovaäänisesti kuin vain pieni poika sen saattoi tehdä ja päätti vakaasti, ettei enää ikinä menisi rankkasateella ulos. Seuraavaan sadepäivään asti se päätös pitikin erittäin hyvin.