Thranduilin Joulutarina
Lähetetty: Ti Joulu 16, 2014 7:23 pm
Thranduilin Joulutarina
Title: Thranduilin Joulutarina
Author: Sagitta
Genre: Humori
Rating: G
Disclaimer: Tarina kuuluu Charles Dickensille ja hahmot Tolkienille.
Summary: Kolme Joulunhenkeä saapuu kärttyisen Thranduilin luo ja he opettavat tälle joulun merkityksen.
AN: Joulun kunniaksi aloin tätä tekemään!
Tarinahan perustuu kaikkien tuntemaan satuun Joulutarina (tai Saiturin Joulu tai Joululaulu what ever.) Olen siis käyttänyt pohjana Charles Dickensin satua ja muokannut sitä hiukan Keski-Maa tyyliseksi. Sain inspiraatiota tähän Mithrellasin ficistä Boromir ja Hopeinen haltia sekä joulukalenteriluukun 13 hahmosta.
Tästä tuli kyllä kamalan pitkä stoori, vaikka koetin lyhentää sitä mahdollisimman paljon.
Ensimmäinen säkeistö
Thranduil oli julma, armoton, kärkäs, kitsas, voitonhimoinen ikiaikainen syntisäkki, kova ja särmikäs kuin Mithril, josta teräs ei ollut koskaan iskenyt iloista tulta. Hän oli vaitelias, sulkeutunut ja erakkomainen kuin pahinkin lohikäärme. Kuningas Thranduil oli purevampi kuin ankarinkaan puhuri, tuimempi kuin talvipakkanen, leppymätön kuin rankin kaatosade. Sisäinen kylmyys jähmetti hänen haltiamaiset ylväät piirteensä, nipisteli hänen suippoja korviaan ja jäyti hänen sisuksiaan. Se kangisti hänen kuninkaallisen käyntinsä, sai hänen silmänsä kipunoimaan, suunsa mutristumaan ja äänensä kuultamaa. Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat jäisen harmaat ja hänen ympärillään huokui alituinen kylmyys. Thranduil sai linnansa jäähtymään kesähelteelläkin.
Kukaan ei milloinkaan pysähtynyt kysymään häneltä iloisesti: ”Miten voitte Teidän Korkeutenne?” Ei. Kaikki, kääpiöt, ihmiset ja hobitit, jopa muut haltiat, kiersivät hänet jos suinkin mahdollista kaukaa ja vielä kauempaa. Mutta Thranduil ei tästä piitannut tuon taivaallista. Päinvastoin, juuri sellaisesta hän piti ja nautti!
Sattuipa sitten kerran vuoden kaikista hyvistä päivistä, jouluaattona, että kuningas Thranduil istui ylväästi korkealla valtaistuimellaan kuten aina. Siellä hän tutkiskeli kauniita jalokiviä ja koruja. Ylväässä päässään hän mietti ja suunnitteli yksin omaan valtakuntaansa uutta rahakammiota, sitä, miten sen voisi täyttää tai järjestää. Silloin valtaistuimen eteen asteli haltiakuninkaan nuori ja hyväsydäminen poika Legolas. Tämä kumarsi varovasti ja sanoi ystävällisesti: ”Hauskaa joulua, isä!” Thranduil, joka ei ollut huomannut poikansa tuloa, yllättyi, mutta vastasi sitäkin kiivaammin: ”Ja pyh! Hölynpölyä!”
Nuoren prinssin kasvot hehkuivat hyvää tahtoa ja silmät loistivat kirkkaasti tämän vastatessa: ”Jouluko hölynpölyä, rakas isä? Tuota ette varmaankaan tarkoita!”
Thranduil tuhahti ja vatsasi kärsimättömänä: ”Hauskaa joulua! Mikä oikeus sinulla on muka hauskuuteen? Mitä syytä sinulla on olla iloinen? Olet rutiköyhä (ilman minua) ja arvoton.”
Tähän Legolas vastasi ystävällisesti: ”Älkäähän nyt isä. Mikä oikeus Teillä on olla synkkä? Mitä syytä Teillä on jurottaa? Tehän olette upporikas!”
Koska Thranduililla ei ollut valmiina mitään osuvaa vastausta, hän vain tuhahti uudestaan ja sanoi: ”Pyh!” Lisäsipä siihen vielä: ”Hölynpölyä!”
”Älkää olko noin äreä, isä!” Sanoi Legolas yrittäen lepytellä haltiakuningasta.
”Mitä muutakaan voisin olla, kun joudun elämään tällaisten hölmöjen keskellä? Hauskaa joulua! Hyi olkoon! Mitä muuta joulu sinulle merkitsee kuin aikaa tuhlata elämääsi! Jos minä voisin tehdä tahtoni mukaan”, sanoi Kuningas julmistuneena, ”antaisin keittää omaan jouluvanukkaaseensa jokaisen hölmön, joka kiertelee hauskaa joulua hokemassa!”
”Isä!” sanoi Legolas säikähtäneesti.
”Poika!” kivahti Thranduil takaisin. ”Mene viettämään jouluasi ja tuhlaamaan aikaasi miten lystäät ja anna minun viettää oma jouluni miten lystään!”
”Mutta kun te ette vietä joulua.” sanoi Legolas surullisesti ja koetti vielä viimeisen kerran maanitella kiukkuista kuningasta. ”Me olemme päättäneet viettää suuren joulujuhlan. Sinne tulee väkeä myös Rivendellistä sekä Lorienista. Voi, tulkaa huomenna meidän kanssamme viettämään joulua, isä.”
Thranduil mulkoili poikaansa pahemman kerran. Vai että sellaista peliä. Rivendellin tomppelit ja Lorienin taukit, sellaisessa sakissako hänen tulisi viettää kallista aikaansa. Vihaisena hän sanoi, että näkisi poikansa ennemmin vaikka… Kyllä, niin hän todellakin sanoi. Hän lausui ääneen ajatuksensa loppuun ja sanoi näkevänsä poikansa vaikka kuinka tukalassa tilanteessa.
Legolas katsoi isäänsä järkyttyneenä ja huudahti surullisena: ”Miksi ihmeessä?”
”Koska menit naimisiin sen mokomaan hulttion kanssa!”
”Koska rakastuin!”
”Koska rakastuit!” toisti Thranduil inhoten, aivan kuin rakastuminen olisi maailman ainoa asia, mikä olisi vielä naurettavampaa kuin joulu. ”Painu tiehesi!”
”Mutta isä, ettehän Te tullut viettämään joulua kanssani silloinkaan, kun en ollut naimisissa. Miksi kieltäydytte nyt avioliittooni vedoten?”
”Painu tiehesi!” sanoi Thranduil.
”Minä en tahdo Teiltä mitään, enkä pyydä Teiltä mitään. Miksemme voisi olla taas ystäviä?”
”Painu tiehesi!” sanoi Thranduil.
”Minä en ole koskaan haastanut riitaa välillämme. Olen yrittänyt parastani joulun kunniaksi ja aion säilyttää hyvän joulumieleni. Joten, hyvää joulua, isä!”
”Painu tiehesi!” sanoi Thranduil.
”Ja onnellista uutta vuotta!”
”Painu tiehesi!” sanoi Thranduil.
Niin prinssi Legolas poistui isänsä valtaistuimen edestä. Päästessään eroon pojastaan kuningas sai tilalle kaksi häiriötekijää lisää. He olivat kääpiöitä. (Se miten he metsän kuninkaan valtakuntaan olivat päässeet, laskettakoon vaikka joulun ihmeeksi.) Nämä lyhyet partaveikot kumarsivat Thranduilin edessä ja sanoivat tervehdyksensä, johon kuningas ei vastannut kuin mulkoilemalla. Kääpiöt kertoivat nimikseen Fili ja Kili eivätkä lannistuneet kuninkaan ilmeilystä, vaan suoristivat hiukan lyhyitä selkiään ja sanoivat mitä kunnioittavimmin:
” Te olette varmaan kuulleet surullisista tapahtumista, jotka ovat sattuneet meille Ereborissa. Näinä kurjina aikoina olisi erityisen toivottavaa, että kaikki, jotka kykenisivät, avustaisivat parhaansa mukaan anteliaisuudellaan ja hyvällä sydämellään niitä, joilla ei enää ole mitään.”
Kuullessaan pahaenteiset sanat ”antelias” ja ”hyvä” Thranduilin suu vääntyi irvistykseen.
Fili jatkoi: ”Koetamme kerätä varoja ostaaksemme alasimia ja hakkuja köyhien kääpiöiden saleihin. Tahdomme toimia tähän aikaan, sillä juuri jouluna puute tuntuu kipeästi ja toisilla yltäkylläisyys rehottaa.”
”Paljonko tahdotte lahjoittaa, oi kuningas?” Fili täydensi toiveikkaana.
”En mitään!” tiuskaisi Thranduil
Kääpiöt katsoivat toisiaan kummastuneesti. Fili selvitti kurkkuaan ja kysyi kohteliaasti: ”Ette mitään? Ettekö tahdo auttaa vähäosaisia?”
”Tahdon, että minut jätetään rauhaan! Koska kysyitte, mitä tahdon, niin siinä on teille vastaus! Minä en juhli joulua enkä jakele aarrekammiostani kenellekään, mitään! Jos teillä on kerjäläisiä, niin painukoot Rautavuorille kitukasvuisten sukulaistensa luo!”
”Monet eivät voi ja kuolisivat, jos yrittäisivät matkata tähän vuoden aikaan sinne asti.”
”Sitten kuolkoot!” Sanoi haltia koppavasti ja lisäsi halveksuen:” Lisäksi teidän kääpiöiden asiat eivät minulle kuulu! Ja nyt ulos minun salistani!”
Käsittäessään, ettei asiaa kannattanut sen enempää vakuuttaa, kääpiöt lähtivät ja mutisivat samalla jotain siihen suuntaan, että olisi pitänyt uskoa Thorinia.
Thranduil jatkoi päiväänsä entistä tyytyväisempänä itseensä ja tavallista hilpeämmällä mielellä.
***
Title: Thranduilin Joulutarina
Author: Sagitta
Genre: Humori
Rating: G
Disclaimer: Tarina kuuluu Charles Dickensille ja hahmot Tolkienille.
Summary: Kolme Joulunhenkeä saapuu kärttyisen Thranduilin luo ja he opettavat tälle joulun merkityksen.
AN: Joulun kunniaksi aloin tätä tekemään!
Tarinahan perustuu kaikkien tuntemaan satuun Joulutarina (tai Saiturin Joulu tai Joululaulu what ever.) Olen siis käyttänyt pohjana Charles Dickensin satua ja muokannut sitä hiukan Keski-Maa tyyliseksi. Sain inspiraatiota tähän Mithrellasin ficistä Boromir ja Hopeinen haltia sekä joulukalenteriluukun 13 hahmosta.
Tästä tuli kyllä kamalan pitkä stoori, vaikka koetin lyhentää sitä mahdollisimman paljon.
Ensimmäinen säkeistö
Thranduil oli julma, armoton, kärkäs, kitsas, voitonhimoinen ikiaikainen syntisäkki, kova ja särmikäs kuin Mithril, josta teräs ei ollut koskaan iskenyt iloista tulta. Hän oli vaitelias, sulkeutunut ja erakkomainen kuin pahinkin lohikäärme. Kuningas Thranduil oli purevampi kuin ankarinkaan puhuri, tuimempi kuin talvipakkanen, leppymätön kuin rankin kaatosade. Sisäinen kylmyys jähmetti hänen haltiamaiset ylväät piirteensä, nipisteli hänen suippoja korviaan ja jäyti hänen sisuksiaan. Se kangisti hänen kuninkaallisen käyntinsä, sai hänen silmänsä kipunoimaan, suunsa mutristumaan ja äänensä kuultamaa. Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat jäisen harmaat ja hänen ympärillään huokui alituinen kylmyys. Thranduil sai linnansa jäähtymään kesähelteelläkin.
Kukaan ei milloinkaan pysähtynyt kysymään häneltä iloisesti: ”Miten voitte Teidän Korkeutenne?” Ei. Kaikki, kääpiöt, ihmiset ja hobitit, jopa muut haltiat, kiersivät hänet jos suinkin mahdollista kaukaa ja vielä kauempaa. Mutta Thranduil ei tästä piitannut tuon taivaallista. Päinvastoin, juuri sellaisesta hän piti ja nautti!
Sattuipa sitten kerran vuoden kaikista hyvistä päivistä, jouluaattona, että kuningas Thranduil istui ylväästi korkealla valtaistuimellaan kuten aina. Siellä hän tutkiskeli kauniita jalokiviä ja koruja. Ylväässä päässään hän mietti ja suunnitteli yksin omaan valtakuntaansa uutta rahakammiota, sitä, miten sen voisi täyttää tai järjestää. Silloin valtaistuimen eteen asteli haltiakuninkaan nuori ja hyväsydäminen poika Legolas. Tämä kumarsi varovasti ja sanoi ystävällisesti: ”Hauskaa joulua, isä!” Thranduil, joka ei ollut huomannut poikansa tuloa, yllättyi, mutta vastasi sitäkin kiivaammin: ”Ja pyh! Hölynpölyä!”
Nuoren prinssin kasvot hehkuivat hyvää tahtoa ja silmät loistivat kirkkaasti tämän vastatessa: ”Jouluko hölynpölyä, rakas isä? Tuota ette varmaankaan tarkoita!”
Thranduil tuhahti ja vatsasi kärsimättömänä: ”Hauskaa joulua! Mikä oikeus sinulla on muka hauskuuteen? Mitä syytä sinulla on olla iloinen? Olet rutiköyhä (ilman minua) ja arvoton.”
Tähän Legolas vastasi ystävällisesti: ”Älkäähän nyt isä. Mikä oikeus Teillä on olla synkkä? Mitä syytä Teillä on jurottaa? Tehän olette upporikas!”
Koska Thranduililla ei ollut valmiina mitään osuvaa vastausta, hän vain tuhahti uudestaan ja sanoi: ”Pyh!” Lisäsipä siihen vielä: ”Hölynpölyä!”
”Älkää olko noin äreä, isä!” Sanoi Legolas yrittäen lepytellä haltiakuningasta.
”Mitä muutakaan voisin olla, kun joudun elämään tällaisten hölmöjen keskellä? Hauskaa joulua! Hyi olkoon! Mitä muuta joulu sinulle merkitsee kuin aikaa tuhlata elämääsi! Jos minä voisin tehdä tahtoni mukaan”, sanoi Kuningas julmistuneena, ”antaisin keittää omaan jouluvanukkaaseensa jokaisen hölmön, joka kiertelee hauskaa joulua hokemassa!”
”Isä!” sanoi Legolas säikähtäneesti.
”Poika!” kivahti Thranduil takaisin. ”Mene viettämään jouluasi ja tuhlaamaan aikaasi miten lystäät ja anna minun viettää oma jouluni miten lystään!”
”Mutta kun te ette vietä joulua.” sanoi Legolas surullisesti ja koetti vielä viimeisen kerran maanitella kiukkuista kuningasta. ”Me olemme päättäneet viettää suuren joulujuhlan. Sinne tulee väkeä myös Rivendellistä sekä Lorienista. Voi, tulkaa huomenna meidän kanssamme viettämään joulua, isä.”
Thranduil mulkoili poikaansa pahemman kerran. Vai että sellaista peliä. Rivendellin tomppelit ja Lorienin taukit, sellaisessa sakissako hänen tulisi viettää kallista aikaansa. Vihaisena hän sanoi, että näkisi poikansa ennemmin vaikka… Kyllä, niin hän todellakin sanoi. Hän lausui ääneen ajatuksensa loppuun ja sanoi näkevänsä poikansa vaikka kuinka tukalassa tilanteessa.
Legolas katsoi isäänsä järkyttyneenä ja huudahti surullisena: ”Miksi ihmeessä?”
”Koska menit naimisiin sen mokomaan hulttion kanssa!”
”Koska rakastuin!”
”Koska rakastuit!” toisti Thranduil inhoten, aivan kuin rakastuminen olisi maailman ainoa asia, mikä olisi vielä naurettavampaa kuin joulu. ”Painu tiehesi!”
”Mutta isä, ettehän Te tullut viettämään joulua kanssani silloinkaan, kun en ollut naimisissa. Miksi kieltäydytte nyt avioliittooni vedoten?”
”Painu tiehesi!” sanoi Thranduil.
”Minä en tahdo Teiltä mitään, enkä pyydä Teiltä mitään. Miksemme voisi olla taas ystäviä?”
”Painu tiehesi!” sanoi Thranduil.
”Minä en ole koskaan haastanut riitaa välillämme. Olen yrittänyt parastani joulun kunniaksi ja aion säilyttää hyvän joulumieleni. Joten, hyvää joulua, isä!”
”Painu tiehesi!” sanoi Thranduil.
”Ja onnellista uutta vuotta!”
”Painu tiehesi!” sanoi Thranduil.
Niin prinssi Legolas poistui isänsä valtaistuimen edestä. Päästessään eroon pojastaan kuningas sai tilalle kaksi häiriötekijää lisää. He olivat kääpiöitä. (Se miten he metsän kuninkaan valtakuntaan olivat päässeet, laskettakoon vaikka joulun ihmeeksi.) Nämä lyhyet partaveikot kumarsivat Thranduilin edessä ja sanoivat tervehdyksensä, johon kuningas ei vastannut kuin mulkoilemalla. Kääpiöt kertoivat nimikseen Fili ja Kili eivätkä lannistuneet kuninkaan ilmeilystä, vaan suoristivat hiukan lyhyitä selkiään ja sanoivat mitä kunnioittavimmin:
” Te olette varmaan kuulleet surullisista tapahtumista, jotka ovat sattuneet meille Ereborissa. Näinä kurjina aikoina olisi erityisen toivottavaa, että kaikki, jotka kykenisivät, avustaisivat parhaansa mukaan anteliaisuudellaan ja hyvällä sydämellään niitä, joilla ei enää ole mitään.”
Kuullessaan pahaenteiset sanat ”antelias” ja ”hyvä” Thranduilin suu vääntyi irvistykseen.
Fili jatkoi: ”Koetamme kerätä varoja ostaaksemme alasimia ja hakkuja köyhien kääpiöiden saleihin. Tahdomme toimia tähän aikaan, sillä juuri jouluna puute tuntuu kipeästi ja toisilla yltäkylläisyys rehottaa.”
”Paljonko tahdotte lahjoittaa, oi kuningas?” Fili täydensi toiveikkaana.
”En mitään!” tiuskaisi Thranduil
Kääpiöt katsoivat toisiaan kummastuneesti. Fili selvitti kurkkuaan ja kysyi kohteliaasti: ”Ette mitään? Ettekö tahdo auttaa vähäosaisia?”
”Tahdon, että minut jätetään rauhaan! Koska kysyitte, mitä tahdon, niin siinä on teille vastaus! Minä en juhli joulua enkä jakele aarrekammiostani kenellekään, mitään! Jos teillä on kerjäläisiä, niin painukoot Rautavuorille kitukasvuisten sukulaistensa luo!”
”Monet eivät voi ja kuolisivat, jos yrittäisivät matkata tähän vuoden aikaan sinne asti.”
”Sitten kuolkoot!” Sanoi haltia koppavasti ja lisäsi halveksuen:” Lisäksi teidän kääpiöiden asiat eivät minulle kuulu! Ja nyt ulos minun salistani!”
Käsittäessään, ettei asiaa kannattanut sen enempää vakuuttaa, kääpiöt lähtivät ja mutisivat samalla jotain siihen suuntaan, että olisi pitänyt uskoa Thorinia.
Thranduil jatkoi päiväänsä entistä tyytyväisempänä itseensä ja tavallista hilpeämmällä mielellä.
***