Thranduilin Joulutarina

Huumoria ja parodiaa yllin kyllin.

Valvojat: Andune, Ilona

Avatar
sagitta
Aktiivipallero
Viestit: 584
Liittynyt: La Maalis 09, 2013 12:16 pm

Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja sagitta » Ti Joulu 16, 2014 7:23 pm

Thranduilin Joulutarina

Title: Thranduilin Joulutarina
Author: Sagitta
Genre: Humori
Rating: G
Disclaimer: Tarina kuuluu Charles Dickensille ja hahmot Tolkienille.

Summary: Kolme Joulunhenkeä saapuu kärttyisen Thranduilin luo ja he opettavat tälle joulun merkityksen.

AN: Joulun kunniaksi aloin tätä tekemään!
Tarinahan perustuu kaikkien tuntemaan satuun Joulutarina (tai Saiturin Joulu tai Joululaulu what ever.) Olen siis käyttänyt pohjana Charles Dickensin satua ja muokannut sitä hiukan Keski-Maa tyyliseksi. Sain inspiraatiota tähän Mithrellasin ficistä Boromir ja Hopeinen haltia sekä joulukalenteriluukun 13 hahmosta.
Tästä tuli kyllä kamalan pitkä stoori, vaikka koetin lyhentää sitä mahdollisimman paljon. :roll:


Ensimmäinen säkeistö

Thranduil oli julma, armoton, kärkäs, kitsas, voitonhimoinen ikiaikainen syntisäkki, kova ja särmikäs kuin Mithril, josta teräs ei ollut koskaan iskenyt iloista tulta. Hän oli vaitelias, sulkeutunut ja erakkomainen kuin pahinkin lohikäärme. Kuningas Thranduil oli purevampi kuin ankarinkaan puhuri, tuimempi kuin talvipakkanen, leppymätön kuin rankin kaatosade. Sisäinen kylmyys jähmetti hänen haltiamaiset ylväät piirteensä, nipisteli hänen suippoja korviaan ja jäyti hänen sisuksiaan. Se kangisti hänen kuninkaallisen käyntinsä, sai hänen silmänsä kipunoimaan, suunsa mutristumaan ja äänensä kuultamaa. Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat jäisen harmaat ja hänen ympärillään huokui alituinen kylmyys. Thranduil sai linnansa jäähtymään kesähelteelläkin.

Kukaan ei milloinkaan pysähtynyt kysymään häneltä iloisesti: ”Miten voitte Teidän Korkeutenne?” Ei. Kaikki, kääpiöt, ihmiset ja hobitit, jopa muut haltiat, kiersivät hänet jos suinkin mahdollista kaukaa ja vielä kauempaa. Mutta Thranduil ei tästä piitannut tuon taivaallista. Päinvastoin, juuri sellaisesta hän piti ja nautti!

Sattuipa sitten kerran vuoden kaikista hyvistä päivistä, jouluaattona, että kuningas Thranduil istui ylväästi korkealla valtaistuimellaan kuten aina. Siellä hän tutkiskeli kauniita jalokiviä ja koruja. Ylväässä päässään hän mietti ja suunnitteli yksin omaan valtakuntaansa uutta rahakammiota, sitä, miten sen voisi täyttää tai järjestää. Silloin valtaistuimen eteen asteli haltiakuninkaan nuori ja hyväsydäminen poika Legolas. Tämä kumarsi varovasti ja sanoi ystävällisesti: ”Hauskaa joulua, isä!” Thranduil, joka ei ollut huomannut poikansa tuloa, yllättyi, mutta vastasi sitäkin kiivaammin: ”Ja pyh! Hölynpölyä!”

Nuoren prinssin kasvot hehkuivat hyvää tahtoa ja silmät loistivat kirkkaasti tämän vastatessa: ”Jouluko hölynpölyä, rakas isä? Tuota ette varmaankaan tarkoita!”
Thranduil tuhahti ja vatsasi kärsimättömänä: ”Hauskaa joulua! Mikä oikeus sinulla on muka hauskuuteen? Mitä syytä sinulla on olla iloinen? Olet rutiköyhä (ilman minua) ja arvoton.”

Tähän Legolas vastasi ystävällisesti: ”Älkäähän nyt isä. Mikä oikeus Teillä on olla synkkä? Mitä syytä Teillä on jurottaa? Tehän olette upporikas!”
Koska Thranduililla ei ollut valmiina mitään osuvaa vastausta, hän vain tuhahti uudestaan ja sanoi: ”Pyh!” Lisäsipä siihen vielä: ”Hölynpölyä!”
”Älkää olko noin äreä, isä!” Sanoi Legolas yrittäen lepytellä haltiakuningasta.

”Mitä muutakaan voisin olla, kun joudun elämään tällaisten hölmöjen keskellä? Hauskaa joulua! Hyi olkoon! Mitä muuta joulu sinulle merkitsee kuin aikaa tuhlata elämääsi! Jos minä voisin tehdä tahtoni mukaan”, sanoi Kuningas julmistuneena, ”antaisin keittää omaan jouluvanukkaaseensa jokaisen hölmön, joka kiertelee hauskaa joulua hokemassa!”

”Isä!” sanoi Legolas säikähtäneesti.
”Poika!” kivahti Thranduil takaisin. ”Mene viettämään jouluasi ja tuhlaamaan aikaasi miten lystäät ja anna minun viettää oma jouluni miten lystään!”
”Mutta kun te ette vietä joulua.” sanoi Legolas surullisesti ja koetti vielä viimeisen kerran maanitella kiukkuista kuningasta. ”Me olemme päättäneet viettää suuren joulujuhlan. Sinne tulee väkeä myös Rivendellistä sekä Lorienista. Voi, tulkaa huomenna meidän kanssamme viettämään joulua, isä.”
Thranduil mulkoili poikaansa pahemman kerran. Vai että sellaista peliä. Rivendellin tomppelit ja Lorienin taukit, sellaisessa sakissako hänen tulisi viettää kallista aikaansa. Vihaisena hän sanoi, että näkisi poikansa ennemmin vaikka… Kyllä, niin hän todellakin sanoi. Hän lausui ääneen ajatuksensa loppuun ja sanoi näkevänsä poikansa vaikka kuinka tukalassa tilanteessa.

Legolas katsoi isäänsä järkyttyneenä ja huudahti surullisena: ”Miksi ihmeessä?”
”Koska menit naimisiin sen mokomaan hulttion kanssa!”
”Koska rakastuin!”
”Koska rakastuit!” toisti Thranduil inhoten, aivan kuin rakastuminen olisi maailman ainoa asia, mikä olisi vielä naurettavampaa kuin joulu. ”Painu tiehesi!”
”Mutta isä, ettehän Te tullut viettämään joulua kanssani silloinkaan, kun en ollut naimisissa. Miksi kieltäydytte nyt avioliittooni vedoten?”
”Painu tiehesi!” sanoi Thranduil.
”Minä en tahdo Teiltä mitään, enkä pyydä Teiltä mitään. Miksemme voisi olla taas ystäviä?”
”Painu tiehesi!” sanoi Thranduil.
”Minä en ole koskaan haastanut riitaa välillämme. Olen yrittänyt parastani joulun kunniaksi ja aion säilyttää hyvän joulumieleni. Joten, hyvää joulua, isä!”
”Painu tiehesi!” sanoi Thranduil.
”Ja onnellista uutta vuotta!”
”Painu tiehesi!” sanoi Thranduil.

Niin prinssi Legolas poistui isänsä valtaistuimen edestä. Päästessään eroon pojastaan kuningas sai tilalle kaksi häiriötekijää lisää. He olivat kääpiöitä. (Se miten he metsän kuninkaan valtakuntaan olivat päässeet, laskettakoon vaikka joulun ihmeeksi.) Nämä lyhyet partaveikot kumarsivat Thranduilin edessä ja sanoivat tervehdyksensä, johon kuningas ei vastannut kuin mulkoilemalla. Kääpiöt kertoivat nimikseen Fili ja Kili eivätkä lannistuneet kuninkaan ilmeilystä, vaan suoristivat hiukan lyhyitä selkiään ja sanoivat mitä kunnioittavimmin:

” Te olette varmaan kuulleet surullisista tapahtumista, jotka ovat sattuneet meille Ereborissa. Näinä kurjina aikoina olisi erityisen toivottavaa, että kaikki, jotka kykenisivät, avustaisivat parhaansa mukaan anteliaisuudellaan ja hyvällä sydämellään niitä, joilla ei enää ole mitään.”
Kuullessaan pahaenteiset sanat ”antelias” ja ”hyvä” Thranduilin suu vääntyi irvistykseen.

Fili jatkoi: ”Koetamme kerätä varoja ostaaksemme alasimia ja hakkuja köyhien kääpiöiden saleihin. Tahdomme toimia tähän aikaan, sillä juuri jouluna puute tuntuu kipeästi ja toisilla yltäkylläisyys rehottaa.”
”Paljonko tahdotte lahjoittaa, oi kuningas?” Fili täydensi toiveikkaana.
”En mitään!” tiuskaisi Thranduil

Kääpiöt katsoivat toisiaan kummastuneesti. Fili selvitti kurkkuaan ja kysyi kohteliaasti: ”Ette mitään? Ettekö tahdo auttaa vähäosaisia?”
”Tahdon, että minut jätetään rauhaan! Koska kysyitte, mitä tahdon, niin siinä on teille vastaus! Minä en juhli joulua enkä jakele aarrekammiostani kenellekään, mitään! Jos teillä on kerjäläisiä, niin painukoot Rautavuorille kitukasvuisten sukulaistensa luo!”
”Monet eivät voi ja kuolisivat, jos yrittäisivät matkata tähän vuoden aikaan sinne asti.”
”Sitten kuolkoot!” Sanoi haltia koppavasti ja lisäsi halveksuen:” Lisäksi teidän kääpiöiden asiat eivät minulle kuulu! Ja nyt ulos minun salistani!”

Käsittäessään, ettei asiaa kannattanut sen enempää vakuuttaa, kääpiöt lähtivät ja mutisivat samalla jotain siihen suuntaan, että olisi pitänyt uskoa Thorinia.
Thranduil jatkoi päiväänsä entistä tyytyväisempänä itseensä ja tavallista hilpeämmällä mielellä.

*** 
Viimeksi muokannut sagitta, To Joulu 18, 2014 12:24 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Life and Death have been in Love longer than words can describe.
Life sends Death countless gifts
And Death keeps them forever...


Vuoden Palautteenantaja 2014

Avatar
Ezellohar
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Ma Marras 18, 2013 4:06 am
Paikkakunta: Minas Tirith

Re: Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja Ezellohar » Ti Joulu 16, 2014 9:48 pm

Hahahaha! Täähän on nerokas! :lol:

Hienosti oot yhdistäny maailmat keskenään. Vaikka toi puhetyyli ei muuten ehkä istuis (tai en tiedä?) Keski-Maahan niin just tähän tarinaan tuo sopii.
JA UUUUU kenen kanss Legsy on naimisissa?? Tahtoo tietää! (Vaikkei varmaan ole tarinan kannalta olennainen asia. XD)

Hmm, kääpiöistä ei ehkä ensimmäisenä tuu mieleen adjektiivi "vähäosainen", mutta kaipa sellaisiakin kääpiöitä voi olla. :D Eikös ne sano, että jouluna kaikki on mahdollista.

Mutta tosi söötti tarina, hyvin yksinkertaistettu ja sopis kyllä lapsillekin luettavaks.

Onko tähän tulossa jatkoa?
"The Ring! Is it not a strange fate that we should
suffer so much fear and doubt for so small thing?"

- Boromir

.::Vuoden Tulokas 2014::.

Avatar
sagitta
Aktiivipallero
Viestit: 584
Liittynyt: La Maalis 09, 2013 12:16 pm

Re: Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja sagitta » Ke Joulu 17, 2014 1:46 pm

Tänx Eze! ^^ Enpä ole veilä päättäny kenet Leggy on saanu puolisokseen, sulhas kanditaatteja kun on niin paljon. ;D
Ja jatkoa tulee.

Toinen säkeistö

Viimein koitti aika laskeutua majesteettiselta valtaistuimelta. Thranduil tuli portaita alas äkäisenä ja huomasi palvelijansa, jotka vilkuilivat hermostuneesti
herraansa. Kärsimättömästi Thranduil kysyi heiltä: ”Ja te kai tahdotte koko huomisen päivän vapaaksi?”
Palvelijat katsoivat säikähtäneesti toisiinsa ja vastasivat aristellen:” Jos se vain suinkin sopii, Teidän armonne.”
”Ei sovi! Eikä se ole oikeudenmukaistakaan! Jos jakelisin vapaapäivä jokaiselle täällä, kuka tekisi työt?”
Palvelijat huomauttivat mitä kohteliaimmin ja nöyrimmin, että jouluhan on vain kerran vuodessa. Thranduil katsoi heitä tuikeasti ja kiristeli valkoisia, täydellisiä hampaitaan. ”Kai teidän sitten täytyy saada koko päivä vapaata. Ja muistakaakin tulla ylihuomenna sitäkin aikaisemmin!”

Palvelijat lupasivat, kiittelivät, kumarsivat ja poistuivat. Thranduil söi ankean illallisensa suuressa salissa, tarkisti kaikki kauniit jalokivensä ja laskipa vielä pullean velkakirjansa, ennen kuin painui suureen untuva- petiinsä. Mutta kauaapa ei kuningas ehtinyt nukkua, kun jo kuului kolinaa ja kalinaa, aivan kuin joku olisi raahannut perässään rakaskaita kahleita. Hetken kuningas kuulosteli ja pälyili ympärilleen, mutta koska ääni oli lakannut, tuhahti hän ja sanoi: ”Roskaa!”

Mutta taas, kun Thranduil oli saanut pitkät ripsensä suljettua, kuului jostain entistä kovempi kalke ja melu. Haltiakuningas kuulosteli uudelleen, mutta sanoi itsekseen: ”Roskaa kaikesta huolimatta!” Mutta jo hänen kasvojensa väri haalistui, kun kalke ja melu tulivat hänen puisesta ovestaan läpi ja siirtyivät huoneeseen hänen eteensä. Silloin Thranduil huudahti järkyttyksestä.

Sillä siinä totta tosiaan seisoi itse esiaikojen haltiakuningas Thingol Harmaatakki pitkine kaapuineen ja kruunuineen. Painavan näköiset kahleet, joita tämä oli raahannut mukanaan, olivat sidottuina hänen vyötäisilleen. Kahle oli pitkä koostui useista taotuista riippulukoista, velkakirjoista ja kukkaroista. Thingolin haamu oli läpikuultava ja yhtä harmaa kuin hänen lisänimensäkin. Kaiken lisäksi hänellä oli päänsä ympärillä naurettava valkoinen side.

Thranduil katseli Esiaikojen kuninkaan läpikuultavaa olemusta. Vaikka Thranduililta ei ollut jäänyt huomaamatta haamun kalmankalseiden silmien jäätävä katse, oli hän yhä epäuskoinen eikä luottanut näkemäänsä.

”Mitä Te minusta tahdotte?” hän kysyi tavanomaisella pistävällä äänellään.
”Paljonkin!” vastasi kummitus synkästi.
”Kuka Te olette? ”
”Kysy ennemminkin, kuka minä olin.” oikaisi toinen.
”No kuka Te sitten olitte?” kysyi Thranduil hieman kärsimättömästi.

”Elinaikanani olin sinun kaltaisesi ja vielä mahtavampi haltiakuningas Läntisten Maiden tuolla puolen!” (Tässä kohden Thranduil tuhahti tahattomasti.)
”Minä olen Elwë Singollo, Elu Thingol Harmaatakki!” haamu lopetti ja tarkasteli nuoremman haltian ilmettä ja tulkitsi tätä sanoen: ” Sinä et usko minua.”
”En uskokaan!” vastasi Thranduil uhmakkaasti.
”Mikä saisi sinut uskomaan? Miksi epäilet aistejasi?”

”Koska ne ärsyyntyvät pienimmästäkin asiasta. Vähäinenkin vatsavaiva saa ne tolaltaan!” sanoi Thranduil jo erittäin kiukkuisesti ja jatkoi:” Te olette sitä paitsi vain mielikuvitukseni tuotetta, roskaa! Kuulitko, roskaa!” Silloin haamu päästi hirveän huudon ja kalisutti suuria kahleitaan. Thranduil säikähti pahasti, mutta enemmän hän säikähti, kun Thingol avasi valkoisen siteen päänsä ympäriltä, sillä silloin putosi haltiaruhtinaan pää paikoiltaan.

Thranduil veti peittoa turvakseen ja alkoi anella: ”Armoa! Hirveä kummitus, miksi kiusaat minua näin?”
”No, uskotko minuun vai et!” jylisi Thingolin haamu.
”Uskon, uskon! Pakko minun on nyt uskoa, mutta miksi henget harhailevat Keski-Maassa? Miksi olette lähtenyt Mandosin saleista ja tullut pelottelemaan minua?”
”Joka haltialta vaaditaan yksi hengellinen vaellus kuoleman jälkeen. Ellen vaella, joudun harhailemaan maailman ääriin, näkemään asioita ja osallistumaan niihin, joihin en olisi elinaikanani halunnut osallistua. Voi minua poloista!” surkea aave lopetti ja kalisutti kahleitaan entistä kiivaammin.

”Teillä on kahleet, miksi?” Thranduil kysyi, kuin yrittäen vaihtaa puheenaihetta.
”Ylläni on kahle, jonka elämässäni taoin. Tein sen rengas renkaalta ja pätkä pätkältä. Vyötin sen ympärilleni omasta vapaasta tahdostani ja vapaasta tahdostani sitä myös käytin.” Thingol tarkasteli Thranduilin kasvoja ja kysyi: ”Näyttääkö tämä sinusta oudolta? Haluatko tietää, miten pitkät omat kahleesi ovat?
Kun nuorempi haltia ei osannut tähän vastata mitään, haamu jatkoi: ”Olet ehtinyt kasvattaa kahleistasi paljon pitemmät kuin omani!”

Thranduil katseli vyötäröään ja sänkynsä ympärystää kuin odottaen, että näkisi valtavan pitkät kahleet, mutta mitään ei näkynyt. Varovasti hän kohotti katseensa haamun puoleen ja sanoi: ”Thingol, hyvä kuningas Thingol, sanokaa minulle edes hieman jotain lohdullista.”

”Minulta ei liikene lohtua. Sitä tuovat toisenlaiset lähetit, metsänkuningas Thranduil!” tämä vastasi ja jatkoi: ”Voin vain kertoa sinulle sen, mikä minulle on sallittu. En voi levätä enkä jäädä aloilleni. Henkeni ei ole saanut rauhaa. Et ymmärrä! Minä heitin hukkaan mahdollisuuteni! Lähimmäisenrakkaus, armeliaisuus, pitkämieleisyys, hyvyys, kaikki oli minulta hukkaan heitetty!” huudahti Thingol karmealla äänellä ja väänteli käsiään.

Thranduil tyrmistyi, kun haamu jatkoi tällä tavalla, ja alkoi vapista vuoteessaan.
”Kuuntele minua Thranduil!” Thingol sanoi taas kalman ääni puheessaan.
”Kuuntelen, kuuntelen!”
”Olen istunut näkymättömänä vierelläsi ja tarkkailut tekemisiäsi. Olenkin täällä tänä iltana ilmoittamassa sinulle, että sinulla on vielä mahdollisuus ja toivoa välttää kohtalo, joka kirosi minut!” Haamu tuli lähemmäs tutisevaa haltiaa ja jatkoi: ”Sinun luoksesi tulee tänä yönä kolme henkeä!”

Thranduilin leuka loksahti alas ja hän kysyi: ”Siinäkö ovat minun mahdollisuuteni ja toivoni?”
”Siinä! Ensimmäinen saapuu luoksesi tänään kello yksi yöllä, toinen tulee hänen jälkeensä ja kolmas viimeisenä.”
”Etkö voisi lähettää kaikkia samalla kerralla?” nuorempi haltia kysyi, mutta jo oli Thingolin haamu kaikonnut yön pimeyteen.

Tuli hiljaisuus ja Thranduil katseli ympärilleen odottaen, että haamu palaisi kummittelemaan, mutta mitään ei tapahtunut. Hetken mietittyään ja pohdittuaan
haltia painoi päänsä tyynylle ja tuhahti taas: ”Roskaa!”


***
Life and Death have been in Love longer than words can describe.
Life sends Death countless gifts
And Death keeps them forever...


Vuoden Palautteenantaja 2014

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ke Joulu 17, 2014 8:05 pm

Oi, tämäpä on jännä.

Minusta olet saanut kuvaamasi hahmot istumaan rooleihinsa todella hyvin, Thranduil sopii äkäiseksi ja etäiseksi, Legolas taas ystävälliseksi (ja toivottavasti saamme tietää kenen kanssa herra on päätynyt naimisiin!). Pidän siitä, miten olet saanut tähän myös historiaa Thingolin ja kääpiöiden avuntarpeen muodossa. Olen ihan ihmeissäni miten hienosti olet saanut tarinan istumaan Keski-Maan karmeihin. :D

Kuvaat hahmoja tässä todella hyvin, erityisesti tuo alun kuvaus Thranduilista on aivan loistava. Se sopii tämän genreen, mutta pidän myös sanavalinnoistasi ja vertauskuvistasi. Käytät muutenkin tosi elävää kieltä, tätä oli ilo lukea.

Toivottavasti saamme lisääkin!
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Pyrexia
Metsähaltia
Viestit: 631
Liittynyt: Su Maalis 30, 2008 5:26 pm
Paikkakunta: Jossain metsän laitamilla

Re: Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja Pyrexia » Ke Joulu 17, 2014 8:19 pm

Ihana ficci, pidän muutekin Saiturin joulu-tarinasta ja erilaiset muunnelmat siitä on yhtä mukavia luettavia. Olet mielestäni kirjoittanut todella hyvin ja selkeästi, olet myös myötäillyt alkuperäistä tarinaa mukavasti. Pidän tästä ficistä todella paljon, jatkoa odotellen. :D
Tomorrow is tomorrow
Hyvin usein voittajia on häviäjät,
jotka päättivät yrittää vielä kerran.

Avatar
sagitta
Aktiivipallero
Viestit: 584
Liittynyt: La Maalis 09, 2013 12:16 pm

Re: Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja sagitta » To Joulu 18, 2014 12:22 pm

Kiitos paljon kommenteista Nerwen ja Pyrexia! C:
Mutta toisaan suurin kiitos ja kunnia kuuluu herra Dickensille. Suurinosa tektistä onkin hänen omia sanojaan, joita olen vain hiukan muokannut ja joissain kohtiin muuttanut. Joten omaa tuotosta tässä on erittäin vähän.
Minustakin Thrana oli paras vaihtoehto saituriksi, vaikka hetken harkitsin Thorinia siihen rooliin. : P

***

Kolmas säkeistö


Kun Thranduil heräsi, oli pimeää. Hän tuskin erotti isoa ikkunaa huoneen toisesta päästä. Haltia koetti lävistää pimeyden terävällä katseellaan, muttei nähnyt mitään. Jostain kuului kuitenkin kellon kumina. Thranduil kuunteli tarkkaavaisena, minkä tunnin se ilmoittaisi.

”Pim pom!”
Tasan kello yksi.
”Siinä se oli! Eikä mitään tapahtunut.” huokaisi kuningas tyytyväisenä. Mutta kauaa ei haltia saanut iloita, sillä samaan aikaan leimahti valo. Kun lopulta
Thranduilin silmät tottuivat pimeään, hän huomasi edessään seisovan olennon.

Olento oli nuoren miehen hahmossa. Hänellä oli kauniit ja ystävälliset kasvot. Häntä peitti läpinäkyvä yliluonnollinen usva, joka hämärsi hengen ja sai tämän näyttämään erityisen pieneltä, lapsen kokoiselta. Hiukset olivat valkeat kuin lumi ja yllään tällä oli hopeanharmaa ylhäinen kaapu, joka oli kuvioitu kukkasin ja vyötetty kultaisilla lehdillä. Merkillistä kyllä, mutta olento näytti hehkuvan omaa kirkasta valoaan.

”Oletteko te se henki, josta minulle ilmoitettiin?” kysyi Thranduil epäröiden.
”Olen. Minä olen unten, mutta tässä tarinassa myös menneitten joulujen henki. Nimeni on Irmo.” kuului vastaus lempeänä ja ystävällisenä, mutta silti hiljaisena, kuin se olisi tullut jostain paljon kauempaa. Thranduil rohkeni lopulta kysyä hengeltä, millä asialla tämä mahtoi liikkua.
”Sinun hyvinvointisi asialla.” vastasi Irmo ja jatkoi: ”Nouse ylös vuoteestasi ja lähde mukaani.”

Tämän sanottuaan henki tarttui hellästi Thranduilin käteen ja veti tämän mukaansa. Thranduilin oli turha alkaa vedota, ettei ollut sopiva vuorokaudenaika tai sää lähteä minnekään. Mutta vaikka Irmon kosketus olikin hento, ei sitä auttanut vastustella. Henki vei hänet ikkunaa päin. Ennen kuin Thranduil ehti sanoa mitään, he olivat jo menneet sen lävitse.

Pimeys ja sumu olivat kaikonneet sen sileän tien, sillä sinne, minne he olivat tupsahtaneet, oli kirkas päivä ja valkeaa lunta oli maassa. Suuret hopeiset puut näyttivät erityisen juhlallisilta talvisessa maisemassa. Hetken ihmetellessään muutosta haltiakuningas huudahti ihmeissään: ”Mutta minähän tunnen tämän paikan! Tämähän on Lorien ja minä vartuin lapsuuteni täällä.”
”Muistatko tien?” Irmo kysyi.
”Muistanko?” vastasi Thranduil palavasti. ”Osaisin kulkea vaikka silmät sidottuina!”
”Merkillistä sitten, ettet ole muistanut moniin vuosisatoihin. Jatketaan.”

Tähän ei Thranduil virkannut mitään, vaan antoi toisen kuljettaa itseään eteenpäin. He lipuivat suurten mallorn-puitten läpi. Vastaan tuli nuoria haltialapsia, jotka olivat hilpeällä mielellä ja naureskelivat onnesta. Kuninkaasta tuntui, että koko metsä raikui nuorten haltioiden äänistä niin, että kirpeä ilmakin nauroi sen kuullessaan. Thranduil katseli lapsia ja olisi pystynyt mainitsemaan jokaisen nimeltä. Miksi hänen kylmät silmänsä kimmelsivät ja sydämensä tykytti heidän mennessään ohitse? Miksi hän tunsi suurta iloa kuullessaan heidän laulavan joululauluja? Mitä hauskaa joulu oli koskaan hälle suonut? Hyi olkoon koko hauska joulu!

”Kaikki eivät ole päässeet nauttimaan talven iloista.” sanoi Irmo. ”Talantilla on vielä yksi lapsi, jonka ystävät ovat hyljänneet.”
Thranduil tiesi sen ja hänen sydäntään kivisti.

He pysähtyivät yhden suuren puun luokse. Sitten he jatkoivat ylöspäin aina puiselle talolle asti. Vaikka talo oli iso ja hieno, näytti se haltiakuninkaan silmissä kylmältä ja kolkolta. Sisällä istui yksinäinen lapsi lukemassa paksua oppikirjaa. Välillä haltiapoika vilkaisi taakseen kuin odottaen, että hänetkin kutsuttaisiin leikkeihin mukaan. Mutta kun kutsua ei kuulunut, jatkoi hän apeana lukemistaan. Thranduil katseli surullisen näköisenä surkeaa unohdettua itseään ja huokaisi.
Henki hymyili lempeästi ja heilautti kättään sanoen samalla: ”Katsotaanpa erästä toista joulua.”

Nyt tuntui, että maiseman ylle laskeutui sumu ja kun se hälveni, olivat Irmo ja Thranduil suuressa valkeassa talossa Rivendellin laaksossa. Käynnissä olivat suuret Joulujuhlat. Iloiset haltiat tanssivat keskelle lattiaa ja takaisin ja ympäri. Ohjelmassa seurasi lisää tanssia, laulua, pelejä ja ruokaa jos jonkin moista. Thranduil näki itsensä tanssivan nuoren naisen kanssa. Vaalea neito, jonka käsiä nuori Thranduil piteli, oli hento ja kaunis. Tämä hymyili onnellisena ja nauroi, kun toinen haltia sanoi tälle jotain.

Haltiakuningas katseli surullisena naista samalla kun Irmo sanoi: ”Hän oli hauras olento, jonka tuulenvirekin olisi voinut nujertaa. Mutta silti hänen sydämensä oli
suuri ja puhdas!”
”Olette oikeassa… ” Thranduil sanoi liikuttuneesti.
”Hän kuoli ennen aikaa, mutta ehti synnyttämään yhden lapsen tähän maailmaan: sinun poikasi Legolasin, vai kuinka.”
Thranduil oli vaivaantunut ja vastasi lyhyesti: ”Niin.”
”Ehdimme käydä vielä yhdessä joulussa, ennen kuin aika päättyy.”

Ja niin he vaihtoivat taas maisemaa. Tällä kertaa Thranduil tunnisti omat valtakuntansa salit, vaikka aika ei ollutkaan ehtinyt niitä vielä kuluttaa. Henki ja haltia menivät suuren tammioven läpi tuttuun toimistohuoneeseen, jonka sisustus hieman poikkesi nykyisestä. Keskellä huonetta Thranduil näki jälleen itsensä. Hän oli vanhempi kuin äsken, miehuutensa voimassa. Haltian kasvoilla ei näkynyt vielä tulevien vuosien kovia ja tylyjä piirteitä, mutta niille oli alkanut ilmaantua huolen ja saituuden merkkejä. Hänen silmänsä loistivat kylmästi ja ahnaasti, mikä kertoi jo juurtuneesta intohimosta ja siitä, minne kasvavan puun varjo lankeaisi.

Hän ei ollut yksin, vaan seisoi kasvotusten toisen tummaan kaapuun pukeutuneen haltiaruhtinaan kanssa. Rivendellin valtias Elrondin kasvoilla oli erittäin murheellinen ilme. Tumma haltia puhui hiljaa: ”Sinä olet muuttunut Thranduil. Toinen ilon asia on syrjäyttänyt ystävyytemme sydämessäsi. Mutta jos se todella voi ilahduttaa ja lohduttaa sinua tulevina aikoina, niin kuin itse olisin yrittänyt tehdä, minulla ei ole syytä olla murheissani.”

”Mikä ilon asia sinut on korvannut Elrond?” Kysyi Thranduilin entinen minä nyreästi.
”Kulta, hopea ja jalokivet. Maine, valta ja ahneus.”
”Onko tuo muka reilua? Kaikki suhtautuvat tylysti ja halveksuvat köyhiin!”
”Pelkäät liikaa muiden puheita… Kaikki toiveesi sulautuvat siihen toivoon, että saisit välttyä muiden mahdolliselta halveksunnalta. Ennen et tällaisesta piitannut.”
Elrond katsoi toista haltiaa silmiin.
”Entä sitten, jos olen viisastunut? Olenko muka muuttunut?” kivahti Thranduil.

”Kun ystävystyimme, olit kuin toinen mies. Mutta se kaikki on muuttunut. Se, mikä lupasi onnea silloin, kun olimme ystäviä ja unelmamme oli kulkea Keski-Maassa, on enää pelkkää kurjuutta nyt, kun olemme vieraantuneet. Mikä sai ystävyytemme näyttämään joskus silmissäsi jonkin arvoiselta?”
Thranduilin entinen minä avasi suunsa, mutta sulki sen sitten. Elrond jatkoi katkerana kääntyen pois.
”Tule onnelliseksi tiellä jonka olet valinnut, Thranduil! Hyvästi!”
Tumma haltia poistui ja niin he erosivat.

”Henki!” parahti Thranduil. ”Älkää näyttäkö minulle enempää, vaan viekää minut kotiin!”
Irmo vastasi tähän rauhallisena: ”Nämä ovat sinun menneisyytesi varjoja. Älä minua syytä siitä, että ne ovat mitä ovat.”
”Viekää minut kotiin, pyydän! Älkää kiusatko minua enempää!” Thranduil aneli ja tarttui Irmon kaavun hihaan.

Hengen valo kirkastui samalla, kun haltia ravisti tämän hihaa. Kun valo taas himmeni, oli Kuningas omassa vuoteessaan ja puristi käsillään tyynyä. Ennen kuin
Thranduil ehti ajatella sen enempää, tuntui kuin näkymätön voima olisi tullut ja vaivuttanut hänet sikeään uneen.

***
Life and Death have been in Love longer than words can describe.
Life sends Death countless gifts
And Death keeps them forever...


Vuoden Palautteenantaja 2014

Avatar
Pyrexia
Metsähaltia
Viestit: 631
Liittynyt: Su Maalis 30, 2008 5:26 pm
Paikkakunta: Jossain metsän laitamilla

Re: Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja Pyrexia » La Joulu 20, 2014 1:45 pm

Pidän tästä ficistä todella paljon, hyvin kirjoitettua tekstiä, kaunista kuvailua, ja se minkä mainitsin jo edellisessä kommentissani, niin pidän alkuperäisestäkin Saiturin joulusta, ja jos pitää alkuperäisestä, niin pitää todellakin tästä. Tämä oli hyvää jatkoa, ja lisää odotellessa. :D
Tomorrow is tomorrow
Hyvin usein voittajia on häviäjät,
jotka päättivät yrittää vielä kerran.

Avatar
sagitta
Aktiivipallero
Viestit: 584
Liittynyt: La Maalis 09, 2013 12:16 pm

Re: Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja sagitta » La Joulu 20, 2014 9:24 pm

Kiitos toistamiseen Pyrexia! ^_^
Koska Saiturin joulu tulee tällä hetkellä neloselta, laitan sen kunniaksi jatkoa! ; )

***
Neljäs säkeistö

Kun Thranduil heräsi kesken omaa kuorsaustaan ja nousi vuoteestaan kootakseen ajatuksensa, hänelle ei tarvinnut kertoa, että toinen henki oli tulossa. Päinvastoin hänestä tuntui, että hän oli herännyt juuri oikeaan aikaan. Häntä huvittikin uhmata henkeä valmistautumalla kohtaamaan tämän, eikä halunnut tulla yllätetyksi niin kuin edellisellä kerralla.

Sellaiset ylimykset, jotka kerskuvat olevansa kaikkea muuta kuin eilisen teeren poikia, osoittavat kykynsä kaikenlaisiin seikkailuihin toteamalla, että pystyvät mihin tahansa, kääpiöitten päiden päällä tasapainoilusta aina lohikäärmeen surmaamiseen asti. Noitten äärimmäisyyksien välille mahtuu varmasti monipuolinen joukko muita tekoja. Uskaltamatta väittää Thranduilia ihan noin taitavaksi tai pelottomaksi voitte kuitenkin uskoa, että tällä kertaa haltia oli valmistautunut kohtaamaan minkä tahansa olennon ja että mikään pikkulapsen tai vuohen väliltä ei olisi häntä sen kummemmin säikäyttänyt.

Näin hyvin valmistauduttuaan, että tapahtuisi mitä tahansa, ei haltia osannut odottaa, ettei tapahtuisi mitään. Hän odotti ja odotti ja lopulta mietti, oliko sittenkin herännyt liian aikaisin. Silloin alkoi viereisestä ovesta pilkottaa valoa. Hetken emmittyään Thranduil meni oven luo ja kuulikin, että joku toivotti hänet sisään.
Huone oli hänen omansa, mutta keskellä istui valtavan kokoinen hahmo. Kasvot sillä oli hyväntahtoiset ja iloiset. Silmät tuikkivat loistaen ja ääni oli mitä mainioin. Käsissään se piteli suurta soihtua. Yllään hengellä oli pitkästi laskostettu hieno sinivalkea viitta, joka oli löyhästi sidottuna tämän ylle. Koristeellisesta vyöstä riippui suuri huotra, muttei miekkaa. Henki esitteli itsensä Thranduilille.

”Käy peremmälle hieromaan tuttavuutta! Minä olen Manwe Sulimo, Tuulten herra, mutta osa-aikaisena työnä myös nykyisen joulun henki! ”
Kun Thranduil astui eteenpäin, ei hän ollut enää entinen uppiniskainen haltia eikä hän tahtonut ärsyttää tai kysellä hengeltä mitään. Manwe ei tästä häiriintynyt,
vaan kysyi ystävällisesti: ”Etpä ole tainnut ikinä nähdä ketään minun kaltaistani.”

”En koskaan.” myönsi haltia nöyrästi.
”Etkö ole koskaan kulkenut perheeni nuorimpien jäsenten seurassa?”
”Enpä ole tainnut. Onkos Teillä suurikin perhe, henki hyvä?”
Manwe laski sormillaan ja sanoi verkalleen: ”No jos kaikki kotona Isän luona olevat lasketaan mukaan, niin runsaat kahdeksan tuhatta.”
”On siinä valtava perhe elätettäväksi.” mumisi Thranduil, mutta jatkoi ääntään selvitellen: ”Henki hyvä, viekää minut minne haluatte. Edellisenä yönä yritin vastustella ja sain opetuksen. Jos teillä on tarjota oppia, niin otan sen nöyrästi vastaan.”

Manwe nousi ylös ja neuvoi Thranduilia tarttumaan kaapunsa laskoksesta, ja haltia totteli. Huone katosi ja saman tien he seisoivat keskellä puista asuntoa. Se oli kuninkaan palvelijoiden (muun muassa niiden, jotka pyysivät saada vapaata joulupäiväksi) asumus. Sisustus oli laitettu joulukuntoon ja tunnelma oli korkealla. Meneillään oli jouluruoka. Paikalle tuotiin suuri kalkkuna. Siitä seurasi kova hälinä, niin että kalkkunaparkaa olisi voinut luulla maailman harvinaisimmaksi linnuksi. Joulumalja kohotettiin ylös ja kuninkaan juomanlaskija Galion lausui tervehdyksensä: ”Hyvää joulua meille kaikille!”

Tämä toistettiin kaikuna takaisin ja juotiin maljat tyhjiksi, täytettiin uudelleen ja tällä kertaa kohotettiin malja terveydelle, sen jälkeen metsälle ja useille muille asioille. Lopulta, kun oltiin kohotettu maljaa ties mille, nousi Shaelbeth ja puhui: ”Kuningas Thranduilille! Juhlamme jalolle isälle!” Tästä saivat muut hyvät naurut ja vastasivat samalla mitalla.

Eräs nuori haltia, joka ei ollut tottunut veilä vahvoihin juomiin, puhui kiivaasti: ”Juhlamme isälle totta vieköön! Olisipa hän täällä nyt, niin antaisin hänen kuulla pari valittua sanaa! Siinä olisi hänelle juhlaa! Juoda nyt sellaisen inhottavan, kitsaan, kylmän ja tunteettoman miehen terveydeksi!”

Muut nauroivat ja olivat samaa mieltä. Thranduil oli heille hirviö ja hänen nimensä mainitseminen loi juhlaan synkän varjon. Mutta varjon haihduttua seurueella oli kymmenen kertaa hauskempaa kuin aikaisemmin, ihan vain siitä syystä, että ilkeästä kuninkaasta oli selvitty. He olivat onnellisia ja kiitollisia ja tyytyväisiä osaansa. Thranduil katseli heitä ja jokin hänen sisällään myllersi, kun olivat palvelijat häntä noin moittineet, ei kiukusta, vaan ennemminkin syyllisyydestä.

Oli aika siirtyä eteenpäin ja talo katosi. He seisoivat korkealla kalliolla. Kallion laelta avautunut maisema oli entistä kolkompi näky. Laakson joskus niin komeat rakennukset olivat raunioituneet ja unohdetut. Siinä missä oli ollut elämää, oli jäljellä vain siellä täällä lojuvat suuret kivijärkäleet, aivan kuin se olisi ollut kivijättiläisten hautausmaa. Maa oli autio ja talvinen routa kuritti maisemaa entisestään.

”Mikä paikka tämä on?” kysyi Thranduil, vaikka syvällä sisimmässään hän tiesi jo vastauksen.
”Paikka, jossa ennen asui iloisia kääpiöitä, mutta jossa asuu nyt enää kurjuus ja lohikäärme.” vastasi Manwe ja jatkoi: ”Mutta silti nämä urheat Aulen lapset eivät ole hyljänneet joulumieltä!” Ja todistaakseen sanansa henki vei hänet pieneen kiviseen asumukseen, joka oli hakattu kallioon. Siellä paloi iloinen tuli ja hilpeä seurue oli kokoontunut sen ympärille. Vanha, arvokkaan näköinen kääpiö lauloi matalalla äänellä, joka voitti karun maan yllä ujeltavan tuulenkin. Laulu oli ikivanha ja muutkin kääpiöt yhtyivät kertosäkeeseen.

Näitten köyhien kääpiöiden näkeminen näytti kiinnostavan Thranduilia tavalla, jota hän ei ennen ollut edes ajatellut moisia kitukasvuisia olentoja kohtaan. Hetken emmittyään hän kysyi hiljaa: ”Henki hyvä, sanokaa, mitä näille kääpiöille tapahtuu?”
Tähän Manwe vastasi verkalleen: ”Jos tulevaisuus ei muuta näitä varjoja, he kuolevat. Mutta mitä sitten? Ainahan löytyy lisää kääpiöitä esimerkiksi Rautavuorilta.”
Thranduil muisti omat sanansa ja painoi päänsä häpeästä.

He eivät viivytelleet täällä, vaan jatkoivat eteenpäin. Hetken tuntui, että pimeys syveni yhtä syväksi kuiluksi kuin itse kuolema, mutta sitten kuului jostain lämmintä naurua. Thranduil yllättyi, kun huomasi naurajan olleen hänen oma poikansa Legolas. On kohtuullista ja tasapuolista, että siinä, missä sairaus ja murhe tarttuvat, tarttuu myös nauru ja hyvä mieli. Kun Legolas nauroi näin onnellisena, sai hän muutkin ympärillä olevat nauramaan ja hymyilemään.
Thranduil sai huomata, että hän oli taas puheenaiheena.

”Älkää välittäkö. Hän nyt on sellainen, ja kyllä, miellyttävämpikin hän voisi olla. Kuitenkin on hän minun isäni eikä minulla ole hänestä pahaa sanottavaa.”
lausui Legolas sydämellisesti.

”Hän on taatusti upporikas!” sanoi nuori Rumil, yski Loríenin metsän rajavartioista.
”Entä sitten?” tokaisi Elrohir, toinen Elrondin kaksospojista. ”Hänelle ei ole niistä paljon hyötyä, sillä hän ei tee rikkauksillaan mitään hyvää.”
”Minä en ainakaan kestäisi häntä!” tuumasi Elladan, Elrohirin kaksoisveli.
”Minä kyllä kestän!” sanoi Legolas lempeästi väliin ja jatkoi: ”Sitä paitsi minun käy häntä sääliksi. Kuka joutuu kärsimään hänen pahantuulisuudestaan? Hän itse!(Ja ehkä pari kääpiötä) Nyt hän on saanut päähänsä olla pitämättä meistä. Mitä merkitystä sillä meille on?”

Eräs kultahiuksinen kapteeni yhtyi Legolasin sanoihin: ” Totta! Hän menettää hetken, josta ei voisi olla hänelle mitään haittaa. Hän menettää hauskemmat seuralaiset kuin voi kapeassa mielessään loihtia tunkkaiseen toimistoonsa tai pölyiseen aarrekammioonsa!”
Tämä sai muut nauramaan pitkään ja hartaasti, jopa Legolasin.
”Hyvä on, sinun isäsi on todella suonut meille aika lailla iloa!” sanoi vatsaansa pitelevä rajavartija Haldir ja kohotti maljan: ”Ja olisikin kiittämätöntä olla juomatta maljaa hänelle. Kuningas Thranduilin terveydeksi!”

Tähän kaikki vastasivat ja juhlat jatkuivat. Salissa olivat Rivendellin sekä Loríenin päämiehet ja paljon heidän väkeään. Musiikki soi ja tanssi alkoi. Ruokaa syötiin ja pelejä pelattiin, naurettiin ja iloittiin. Lindir otti esiin harppunsa ja lauloi kauniita joulusävelmiä. Tätä katsellessa ja näitä säveliä kuunnellessa Thranduilin mieleen tuli kaikki, mitä menneisyyden henki oli hälle näyttänyt. Hänen sydämensä heltyi ja hänestä tuntui, että olisi voinut kuunnella ja katsella juhlivaa kansaa ikuisesti. Kaikkein pisimpään hän katseli poikaansa ja kuninkaasta tuntui, ettei ollut ennen nähnyt poikaansa näin selvästi.

Silloin alkoi jostain kuulua kellon kuminaa ja Thranduil kääntyi hengen puoleen. Tämä oli kuitenkin kaikonnut samoin juhlaseurue ja Legolas. Kun kello kumahti viimeisen kerran, muisti haltia Thingolin ennustuksen ja katseensa kohottaen hän näki edessään arvokkaan, mustaan hupulliseen kaapuun pukeutuneen hengen.

***
Viimeksi muokannut sagitta, Ke Joulu 31, 2014 12:48 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Life and Death have been in Love longer than words can describe.
Life sends Death countless gifts
And Death keeps them forever...


Vuoden Palautteenantaja 2014

Avatar
Pyrexia
Metsähaltia
Viestit: 631
Liittynyt: Su Maalis 30, 2008 5:26 pm
Paikkakunta: Jossain metsän laitamilla

Re: Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja Pyrexia » Su Joulu 21, 2014 4:39 pm

Hienoa, jatkoa! :mrgreen: Thranduil on niin sopiva tuohon rooliinsa, ja pidin tässä viimeisimmässä osassa juuri siitä, että Thranduil alkoi jo vähän järkevöitymään ja näkemään asioiden oikean laidan, ettei rikkaudet tuo onnea. Tämä tuo juuri sen joulun oikean tarkoituksen esiin, yhdessä olemista, toisten huomioimista ja hauskanpitoa. Jatkoa odotellessa... :D
Tomorrow is tomorrow
Hyvin usein voittajia on häviäjät,
jotka päättivät yrittää vielä kerran.

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Ma Joulu 29, 2014 6:19 pm

Minusta tämä on kiva idea. En oikeastaan tunne tuota Saiturin joulua kamalan hyvin, vaikka varmaan jonkin version olen joskus jossain nähnyt, mutta en ainakaan ole lukenut tarinaa. Ja varmaan osaltaan sen vuoksi minua kiinnostaakin tietää, että kuinka tässä lopulta käy (no, hyvin varmaan mutta kiinnostaa silti).

Thranduil tuntuu minusta hauskalta valinnalta päärooliin. Ja ainakin Hobitti-leffojen perusteella hän varmaan olikin suurin piirtein tuollainen. :) Thorinkin tietysti, varsinkin kirjan perusteella, olisi varmaan sopinut, mutta ehkä hän olisi sitten ollut liikaakin Saiturin kaltainen. Minusta on hauska kuvitella fiini haltia tuollaisena vanhana äksyilijänä.

Kieli kuulostaa hauskalta, ja tavallaan pidän kyllä edelleenkin siitä ideasta, että Keski-Maan hahmoja upotetaan johonkin toiseen tarinaan. On aina mielenkiintoista nähdä, kuinka ne sopivat yhteen, ja millaisia kompromisseja on joutunut tekemään. Tässä arvelen, että Legolas on naimisissa koska hänen vastineensa alkuperäiskertomuksessa on naimisissa... (vaikka en kyllä oikeasti tiedä, kun en tunne tarinaa). Mutta minuakin kyllä kiinnostaisi nähdä, että kenen kanssa Legolas nyt sitten mahtaa olla naimisissa.

Thingol oli kyllä varsin pelottava ilmestys. Tuo haltioiden hengellinen vaellus kuulostaa muuten sellaiselta, mitä Mandos voisi oikeasti vaatia heitä tekemään. :)

Tuo luku jossa katsahdettiin Thranduilin lapsuuteen ja nuoruuteen oli minusta kiehtova, ja kaikki mitä kerrottiin, sopi minusta häneen. Kävi sääliksi yksinäinen Thranduil-parka Lórienissa. Thranduilin vaimosta olisi muuten kiva tietää enemmänkin, koska se Hobitti-leffan sepitelmä meni minulta vähän ohi... Minäkin muuten olen ajatellut Elrondin ja Thranduilin olleen ystäviä, sääli että Thranduil sitten näytti menettävän hänetkin.

"mikään pikkulapsen tai vuohen väliltä ei olisi häntä sen kummemmin säikäyttänyt"
Urhoollista! :P

Ja oli varmasti hyvin opettavaista päästä kuulemaan, mitä palvelijat hänestä ajattelevat. Ja pidän myös siitä, että tässä ovat mukana nämä kääpiöt "vähäosaisina", koska Thranduilin suhde kääpiöihin on kirjan ja leffojenkin mukaan ongelmallinen. Legolasin rakkaus isäänsä kohtaan on melkeinpä liikuttavaa.

Tämä on ollut hauska tarina ja mukavaa luettavaa. Olen odottanut jatkoa koko joulun, ja toivottavasti saamme sitä pian. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
sagitta
Aktiivipallero
Viestit: 584
Liittynyt: La Maalis 09, 2013 12:16 pm

Re: Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja sagitta » Su Tammi 18, 2015 11:20 am

Ensinnnäkin pahoitteluni, että tämä lopetus venähti näin paljon! Aika on mennyt tuohon koirapalleroon ja kouluun.
Ja kiitos paljon kommenteista Pyrexia ja Mithrellas!!! ^^

Mithrellas: Aluksi ajattelin tosiaan Thorinia (ja jopa Feanoria) saiturin rooliin, mutta jotenkin ajatus Thranasta vaan sopi kaikkein parhaiten. En oikein tiedä kuka olisi sopipunut "vähäosaisten" osaan jos Thorin olisi ollut saituri. Ehkäpä hobitit. XD Ja tosiaan suuri kiitoshan tästä kuuluu myös sinulle ja sille Boromir ficille! ;)
Ihanaa että tykkäät! Vaikeaa tämän tarinan luonti on silti ollu, vaikka minulla se valmis pohja. Silti tiettyjen hahmojen keksiminen tositen tilalle ja sovittaminen Keski-Maahan ovat kyllä olleet aikas moista pääntsärkyä. Ja jos rehellisiä ollaan, niin tämä viides luku ei todellakaan onnistunut sillä tavalla kuin nuo edelliset...

***


Viides säkeistö

Henki kulki hitaasti kohti haltiakuningasta. Thranduil ei hievahtanutkaan. Tuntui kuin henki olisi levittänyt salaperäistä voimaa ilmaankin, jonka läpi se kulki. Olento oli selvästi pitkä ja laiha. Yllään hengellä oli tumma, sysimusta kaapu, joka laskeutui raskaasti maata hipoen. Kaapu kätki pään, kasvot sekä vartalon. Ainoastaan kalpea vaalea käsi, joka oli ojennettuna, paljasti aaveen pimeyden keskeltä.

Tämä kolmas aave oli Namo, henkien ja kuolleitten herra sekä tulevien joulujen henki. Hänen tietonsa kattavat niin maan ja taivaan välissä olevat asiat ja harvoin hän Keski-Maan pinnalle tuli. Nyt oli kuitenkin kyseessä Thranduil ja Joulupäivä lähestyi, joten Namo oli suostunut vastentahtoisesti hoitamaan tulevien joulujen hengen osuuden (mutta oli päättänyt pitää suunsa kiinni, ihan vain mielenosoitukseksi veljilleen). Tätä kaikkea ei kuitenkaan haltiaparka tiennyt, sillä toisin kuin kaksi muuta henkeä, ei kolmas suostunut sanomaan sanaakaan.

Kuitenkin Thranduil pelkäsi tätä olentoa äärettömän paljon, sillä sen juhlallisessa olemuksessa huokui ihmeellistä ja salaperäistä voimaa. Henki tarkkaili hetken haltiaa ja soi tälle mahdollisuuden rauhoittua ja koota itseään. Varovasti Thranduil kysyi: ”Tekö olette tulevien joulujen henki?” Namo nyökkäsi käsi edelleen osoittaen eteenpäin.
”Tulevaisuuden henki.” sanoi Thranduil ääni väristen: ”Minä pelkään teitä enemmän kuin edellisiä joulun henkiä! Kuitenkin tiedän, että tahdotte parastani ja toivon muuttuvani toisenlaiseksi. Pyydän, johdattakaa minua!”

Namo siirtyi eteenpäin ja Thranduil seurasi tämän kaavun varjossa. Samalla hänestä tuntui kuin maisema ja paikka olisivat hitaasti etääntyneet ja muuttuneet. Pain he tulivat Synkemetsän valtakunnan liepeille. Oli talvi ja Thranduil oletti, että taas oli yksi joulu. Maisema tuntui harmaalta ja kolealta, ei sellaiselta kuin muiden henkien näyttämissä kuvissa, vaan paljon etäisemmältä ja synkemmältä. Thranduilin teki mieli kysyä jotain hengeltä, mutta päätti olla kysymättä, sitä vastoin hän tarkasteli ympäristöä.

Polulla seisoi kolme metsänhaltiaa. Thranduil tunnisti heidät omaksi väekseen ja keskittyi kuuntelemaan näiden keskustelua. Nuori ja lyhyt ruskeahiuksinen haltia kysyi: ”Koska hän kuoli?” Tummia käsineitään pukeva pitkä mieshaltia sanoi hieman kärsimättömästi: ”Viime yönä, kai.” Kolmas, siro vaaleahiuksinen haltia naurahti ja sanoi puoliksi ivaten, puoliksi huvittuneesti: ”Voi, minä kun luulin, ettemme koskaan pääsisi hänestä eroon!”
Ensimmäinen haltia kihersi hänkin ja kysyi innokkaasti: ”Mitäköhän hänen aarteilleen on tapahtunut?”

Vaaleaverikkö vastasi samalla ironisella äänensävyllä: ”Enpä tiedä, ehkä hän jätti ne perijälleen. Minulle hän ei ainakaan jättänyt penniäkään!”
Tämä letkaus otettiin vatsaan naurulla.
Käsineitään pukenut pitkä haltia sanoi hiukan vakavoituneemmin: ”Hautajaiset ovat varmaankin vaatimattomammat kuin se diivailija toivoisi. Enkä tiedä ketään, joka sinne menisi, ei ainakaan vapaaehtoisesti.”
”Minä voisin mennä, mikäli siellä tarjotaan lounasta.” huomautti nuorin haltia virnistellen.
Taas naurettiin.
”No, minä uhraudun lähtemään, jos kaikki muutkin lähtevät. Mutta kiirehtikäämme nyt, jos haluamme päästä joskus perille.”

Kolme haltiaa käyskenteli pois ja Thranduil katsoi henkeä selitystä odottaen. Mandos ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan liiteli eteenpäin. Samalla maisema vaihtui ja he saapuivat tienristeykseen. Henki osoitti siellä olevaa kahta hahmoa, jotka kulkivat ratsain. Thranduil tunsi nämäkin miehet täydellisesti. Siinä seisoivat Cirdan ja Celeborn, hyvin merkittäviä ja äveriäitä haltioita kumpainenkin. Thranduil oli aina pyrkinyt säilyttämään heidän arvonantonsa, siis vain liikeasioissa, puhtaasti liikeasioissa.

”Jaa´a! Näyttää siltä, että Henkien herra on tainnut viimein korjata omansa.” sanoi Celeborn venyttelevällä äänellä.
”Hmm, niin kuuluu korjanneen.” vastasi Cirda, hieraisi hiukan käsiään ja jatkoi puhetta yhtä kuivasti: ”Eikö olekin kylmä?”
”Aivan jouluista”, Celeborn sanoi hiukan tympääntyneesti ja huokaisi raskaasti,” mutta minun pitää jatkaa matkaa. Vaimo vaatii paikallaoloani näin jouluaikaan. Hyvää jatkoa!”

Siinä oli haltiaruhtinaitten keskustelu, ei enempää. Thranduilia hämmästytti se, että henki pani painoa noin mitättömän tuntuiselle sananvaihdolle, mutta koska hän oletti, että niillä täytyi olla jokin salattu tarkoitus, alkoi kuningas miettiä, mikä se mahtaisi olla.
Joku oli selvästikin kuollut, mutta Thranduil ei keksinyt ketään sopivaa henkilöä, johon voisi kuulemansa sovittaa. Thranduil aavisteli, että hänen tuleva minänsä voisi antaa hänelle puuttuvan johtolangan ja tekisi näitten arvoitusten ratkaisun helpoksi.

Havahduttuaan mietiskelystään haltiakuningas huomasi, että henki tahtoi jälleen jatkaa eteenpäin. Viitan varjo laajeni ja kun helma oli taas oman kokoisensa, olivat haltiakuningas ja henki tulleet kurjan näköiselle asutukselle. Tiet olivat kapeat ja likaiset, puodit sekä talot surkeat, sen asukkaat juopuneita ja rähjäisiä. Koko alue huokui rikollisuutta, saastaa ja kurjuutta.

Tällaisen häpeäpesän perukoilla, pienen katoksen alla, istui likaisen harmaassa takissa miehenroikale, joka poltteli piippua ylellisessä yksinäisyydessään. Thranduil ja Namo pysähtyivät tämän miehen tykö. Samaan aikaan paikalle raahautui toinen, vihreänharmaaseen hupulliseen viittaan pukeutunut mieshenkilö. Mies kantoi ruskeaa säkkiä ja asetti sen piippua polttavan miehen eteen ja kysyi hiljaa:

”Joko muut ovat tulleet Girion?”
”Eivät. Olet aina ensimmäinen, hautausurakoitsija hyvä.”
Viittaan sonnustautunut mies aukaisi säkkinsä ja jatkoi hätäisesti ja hiukan hermostuneesti, kuin yrittäen puolustaa itseään: ”Mitäpä tässä muuta, mitäpä tässä muuta. Jokaisella on kai oikeus pitää huolta itsestään. Niin hän ainakin teki.”

”Totisesti, paremmin kuin yksikään toinen.” murahti Girioniksi kutsuttu mies.
”Ja kukapa kärsisi parin tällaisen kapineen katoamisesta? Heh, ei vainaja ainakaan, luulisin.” hautausurakoitsija lisäsi kiireesti.
”Ei tosiaankaan! Jos hän olisi tahtonut pitää kapineensa kuolemansa jälkeen, mokoma vanha kitupiikki”, jatkoi mies, ”miksei hän ollut ystävällisempi elinaikanaan. Silloinhan joku olisi ollut huolehtimassa hänestä kuoleman kohdatessa sen sijaan, että hän saikin haukkoa viimeisen henkäyksensä ypöyksin.”
”Tuon paremmin en olisi itse osannut sanoa.”

Girion ja hautausurakoitsija hätkähtivät ja kääntyivät ympäri. Heidän taakseen oli ilmestynyt kaksi muuta henkilöä. Puhuja oli vanha kääpiö, jolla oli kovat kasvot. Tämän vierellä seisoi toinen nuorempi kääpiö, joka lisäsi happamasti: ”Hän sai rangaistuksensa.”

Kaksi ystävystä rentoutuivat ja tekivät tilaa niin, että kääpiöt pääsivät suojaan. Hautausurakoitsija puhui taas ensimmäisenä.
”No niin, nyt kun olemme koolla, aloittakaamme saaliin jako.”
Saalis oli runsas. Muukalaisten käsissä kulki ainakin muutama sinetti, kauniita helyjä, hopea- ja kulta- astioita sekä ylellisiä kankaita ja silkkikaapuja.

”No mutta!” huudahti Girion ja katsoi hautausurakoitsijaan. ”Ovatko nämä hänen kaapujaan?”
”Kenenkäs sitten luulisit?” tuhahti toinen.
”Hän tuskin vilustuu ilman niitä!” nuori kääpiö naurahti.
”Toivottavasti hän ei kuollut mihinkään tarttuvaan tautiin.” mumisi vanha kääpiö tarkistellessaan karmiinin punaista viittaa.

Hautausurakoitsija vastasi hiukan loukkaantuneesti: ”Älä sellaista pelkää. Vähänpä sinä meikäläisistä tiedät.” Sitten hän ojensi hopeisen kauniin puvun kääpiölle ja jatkoi: ”Tarkastelepa tuota, kunnes silmiäsi särkee. Se oli hänen parhaimmistoaan ja ilman minua se olisi joutunut hukkaan.”
”Mitä sinä tarkoitat hukkaan joutumisella?” kysyi Girion.
”Sitä, että se oli puettu hänen ylleen hautajaispaidaksi, mutta nyt hän saa tyytyä vastineeksi omaan karttuuni. Sopii ruumiille vallan hyvin."
”Hah hah!” nauroi nuori kääpiö. ”Tässä sitten on laulun loppu! Hän säikytti elinaikanaan kaikki luotaan, jotta voisi hyödyntää kuollessaan meitä muita. Hah, hah, haa!

Thranduil kuunteli kauhuissaan tätä keskustelua. ”Henki hyvä” , sanoi haltia vavisten kauttaaltaan, ”käsitän kyllä. Tämän vainajaparan tarina saattaisi olla omani ja elämäni kulkee nyt siihen suuntaan.”

Mutta sen enempää ei kuningas ehtinyt voivotella, sillä jo näyttämö vaihtui.
He olivat tulleet pimeään ja kylmään kammioon, hautakammioon. Keskellä huonetta oli jalusta, johon oli aseteltu pitkä, valkeaan lakanaan kiedottu miehen ruumis. Thranduil vapisi entistä pahemmin ja katsoi henkeä. Tämän vakaa kalpea käsi osoitti kohti ruumista. Thranduil tiesi, kuinka helposti hän voisi tarkistaa vainajan henkilöllisyyden, mutta hän ei kyennyt nostamaan käärinliinoja sen paremmin kuin karkottamaan henkeä viereltään.

Ei, Thranduil ei kyennyt muuta kuin seisomaan paikoillaan ja tuijottamaan kylmää ruumista. Mielessään hän mietti, mitkä olisivat miehen ensimmäiset sanat, jos tämä voitaisiin herättää henkiin. Ahneus, julmuus vaiko ahdistuneet huolet? Ruumis makasi yksin tyhjässä ja pimeässä kammiossa, eikä yksikään haltia, ihminen tai kääpiö ollut sanomassa, että vainaja oli ollut hänelle hyvä.

”Henki!” huudahti Thranduil ahdistuneesti. ”Tämä on julma paikka. Kun täältä lähden, olen saanut opetuksen mukaani. Lähtekäämme!”
Namo ei liikahtanutkaan vaan osoitti edelleen ruumista.
”Ymmärrän kyllä”, haltiakuningas sopersi voimattomana ja tuskissaan, ”mutta minulla ei ole voimia katsoa vainajaa. Jos tässä maailmassa on yksikään, jota tämän miehen kuolema koskettaa, näyttäkää hänet minulle, olkaa niin kiltti! Näyttäkää minulle kuolemaan liittyvää hellyyttä!”

Henki heilautti mustaa kaapuaan kuin siipeä ja laskiessaan he seisoivat käytävällä, jonne oli kokoontunut haltioita. Thranduil kurkki epätoivoisesti sinne tänne löytääkseen itsensä, mutta turhaan. Elrohir kysyi isältään, joka seisoi lähimpänä raollaan olevaa ovea. ”Hyviä vaiko huonoja uutisia?”
”Huonoja”, Elrond vastasi surullisesti, mutta viimein hän jatkoi vakaalla äänellä, joka tukahtui vain kerran, ”mutta mikään ei ole toivotonta. Hän saattaa vielä toeta, hän ei ole yksin.”

Lindir jatkoi murheellisena: ”Enpä olisi uskonut, että hän voisi vaipua suruun tällä tavoin. Ymmärrän kyllä, jos kuollut olisi ollut kuka tahansa muu kuin se kurja vanhus.”
Elladan katsoi hieman moittivasti soittajaan ja sanoi: ”Mutta sinä unohdat, millainen sydän rakkaalla ystävällämme on aina ollut: uskollinen ja rakastava.”
Muut mumisivat hyväksyvästi, mutta tunnelma oli yhtä kaikki surullinen. Thranduil mietti kuumeisesti, kenestä Rivendellin valtias oikein puhui, mutta outo pelko painoi hänen sydäntään. Haltiakuningas vilkaisi varovasti henkeä, joka oli taas ojentanut kätensä ja osoitti raollaan olevaa ovea.

”Ei enää, en tahdo. Olkaa armollinen, en tahdo nähdä sitä!” Thranduil sopersi ahdistuneesti, mutta Namo oli järkkymätön. Hitaasti haltiakuningas katsoi ovea kohti.
Se paljasti valoisan huoneen, joka oli iloisesti valaistu ja somistettu joulukoristein. Seinän vierellä oli sänky ja sen vierellä tuoli, jossa istui surullinen hahmo pää kumarassa. Tumma haltia piteli sängyllä makaavan henkilön kalpeaa kättä ja näytti itkevän. Aluksi Thranduil ei nähnyt, kuka sängyllä makasi, mutta kasvava pelko syveni hänen mielessään.

Sitten tumma haltia kohottautui tuolilta, katseli hetken sängyllä makaavaa hahmoa ja suuteli tätä hellästi otsalle. Hän oli alistunut tapahtuneeseen ja poistui huoneesta käytävälle muitten luo. Thranduil katsoi henkeään pidätellen sängyllä makaavaa hahmoa. Tuntui kuin veitsi olisi väännetty rinnassa, sillä suureksi järkytyksekseen haltia näki henkilön olevan Legolasin hento ruumis.

”Eih! Henki, älkää näyttäkö enempää! Miksi haluatte kiduttaa minua näin?” Thranduil parahti ja käänsi katseensa pois. Namo ei hievahtanutkaan, vaan heilautti taas mustaa kaapuaan. Thranduil seurasi onnettomana henkeä ja mietti minne ja miksi he olivat tällä kertaa päätyneet, kunnes he ehtivät rautaporteille.

Näky oli uljas ja juhlallinen, mutta samalla pelkoa herättävä, sillä samalla tavalla kuin henki itsekin. He astuivat sisään Mandosin saleihin. Valtavat harmaat pilarit johdattivat päättymättömästi kulkijansa läpi suurten kuvakudosten, joihin oli kirjailtu koko Ardan historia, iloineen ja suruineen. Totisesti sykähdyttävä paikka!
Namo pysähtyi ja jäi seisomaan suurten pilareitten keskelle. Sitten hän katsoi suoraan Thranduilia ja osoitti valkealla kädellään yhtä suurta kuvakudosta. Thranduil lähestyi sitä vavisten. Henki oli entisensä, mutta Thranduil pelkäsi näkevänsä uuden merkityksen sen juhlallisessa hahmossa.

”Arvoisa henki”, haltiakuningas aloitti nieleskellen, ”ennen kuin astun lähemmäs tuota kuvakudosta, jota osoitatte, vastatkaa yhteen kysymykseen, olkaa niin kiltti. Ovatko nämä tulevien tapahtumien kangastuksia vaiko vain mahdollisten tapahtumien varjoja?”
Henki osoitti edelleen hievahtamatta kohti kuvakudosta.

”Meidän elämäntapamme enteilevät tiettyä loppua, joka on edessämme”. Thranduil koetti jatkaa: ”Mutta jos tavoista luovutaan, loppu muuttuu. Oi olkaa kiltti ja sanokaa, että se pätee minunkin kohdallani!”
Henki oli yhtä liikkumaton kuin ennenkin.

Thranduil tuli hitaasti lähemmäs ja katsoi suurta kuvakudosta, jossa komeili hänen oma kuvansa sekä nimensä. Haltia vajosi polvilleen ja huudahti: ”Henki, olenko minä se mies, joka makasi sillä kivipaadella?”
Henki kääntyi osoittamaan Thranduilia ja sitten uudelleen kuvakudosta.

”Ei, henki! Olkaa armollinen, ei, ei!”
Käsi pysyi paikoillaan.

”Henki!” Thranduil huusi: ”Kuunnelkaa! Minä en ole sellainen kuin olin! Minä en tahdo tulla sellaiseksi haltiaksi, joka minusta olisi varmasti tullut ilman tätä näkyä!” Thranduil vapisi niin pahasti, ettei kyennyt nousemaan. Hän katsoi kauhuissaan kuvakudosta ja kääntyi uudelleen Namon puoleen ja jatkoi ääni täynnä epätoivoa ja katumusta: ”Miksi näytätte tämän, jos minulla ei ole mitään toivoa.”
Näitä sanoja hokiessaan hengen käsi näytti hiukan vapisevan.

”Olkaa kiltti ja osoittakaa minulle sääliä! Minä lupaan parantaa tapani! Haluan kunnioittaa joulua sydämessäni ja muistaa sen sanoman vuoden jok’ikisenä päivänä! Tahdon auttaa ja muistaa jokaista Keski-Maan asukasta, niin haltiaa, ihmistä kuin kääpiötäkin. Voi, tahdon elää menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa!”

Thranduilin ääni tuntui murtuvan, kun hän toisti rukouksensa: ”Olkaa niin kiltti! Minä en ole sellainen kuin olin! Minä en ole sellainen kuin olin!”
Ja vaikkei Thranduil sitä huomannutkaan, niin Namon olemus kutistui, luhistui ja katosi.

***
Viimeksi muokannut sagitta, Su Tammi 25, 2015 11:37 am. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Life and Death have been in Love longer than words can describe.
Life sends Death countless gifts
And Death keeps them forever...


Vuoden Palautteenantaja 2014

Avatar
sagitta
Aktiivipallero
Viestit: 584
Liittynyt: La Maalis 09, 2013 12:16 pm

Re: Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja sagitta » Su Tammi 18, 2015 7:34 pm

Kuudes säkeistö ja laulun loppu

Thranduil heräsi omaan aneluunsa. Hetken aikaa kaikki oli täysin uutta ja outoa, mutta sitten kuningas huomasi, että hän makasi omassa sängyssään. Omassaanpa hyvinkin! Mikä kaikkein parasta ja onnellisinta, hän oli palannut omaan aikaansa ja saattoi siten hyvittää kaiken.

”Minä en ole sellainen kuin olin. Tahdon elää menneisyydessä, nykyisyydessä sekä tulevaisuudessa! Thranduil toisti omia sanojaan ihmeissään ja onnellisena kömpiessään vuoteestaan alas. Voi, Elu Thingol, Taivaalle, Hengille ja Joululle kiitos!
Thranduil oli kiihtynyt ja innoissaan. Haltiakuningas näpelöi touhukkaasti vaatteitaan. Hän käänteli ja väänteli niitä nurinkurin, puki niitä pois ja takaisin, ylösalaisin ja repi ja hukkasi niitä. Haltia käsitteli vaatteitaan kaikin tavoin hillittömästi.

”Heh, en tiedä mitä tekisin,” sanoi Thranduil nauraen välillä ja toisinaan vaieten, sotkeutuen sukkiinsa kuin hämähäkin seittiin. ”Olen aivan pyörällä päästäni! Hauskaa joulua kaikille! Onnellista uutta vuotta! Hyvää ystävänpäivää ja vappua, kaikkea samaan aikaan!”
Haltia oli tanssahdellut ja hyppinyt tasajalkaa valtaistuinsaliinsa ja seisoi nyt siellä hengästyneenä. Kuningas katseli hetken ympärilleen ja pyöritteli yön tapahtumia päässään. Kaikki on hyvin, kaikki on totta! Sitten haltia nauroi ja se nauru oli mitä mainioin, sellaiselta henkilöltä, joka ei ollut harjoitellut nauramista moniin vuosituhansiin.

”En tiedä, mikä päivä tai kuukausi tai edes vuosi nyt on. En tiedä, kauanko viivyin henkien luona. En tiedä mistään mitään.” Thranduil huokaisi.
Samassa hän kuuli varovaisia askelia portaiden alapäässä ja huomasi yhden palvelijoistaan, joka katseli silmät selällään valtiastaan. Tämä kelpo nuorukainen oli kuullut naurua valtaistuinsalista (missä ei taatusti oltu ennen naurettu) ja riensi katsomaan, kuka uskalsi pitää sellaista ääntä kuninkaan saleissa. Palvelija ei ollut uskoa silmiään tai korviaan, kun hän huomasi melun aiheuttajaksi oman kuninkaansa.

Thranduil naurahti tahattomasti, mutta rykäisi sitten äkkiä kurkkuaan ja koetti parhaansa mukaan matkia entistä äksyä itseään. Hän huudahti palvelijan suuntaan, joka vaistomaisesti kohensi ryhtiään.

”Silinde! Mikä päivä tänään on?”
”Tänäänkö, Teidän armonne?Tänään on Joulupäivä.” Silinde henkäisi varovasti.
”Mitä tarkoitat saapumalla tänne tähän aikaan?” murahti Thranduil suupieliensä välistä.
”Olen tavattoman pahoillani herrani, mutta”, palvelijaparka änkytti, ” mutta meillä oli raskas ilta ja minä tosiaan nukuin hiukan pitempään kuin yleensä. Ja nythän, ja nythän on sentään Joulu.”

”Kuulehan nyt nuorimies! Minä en aio alkuunkaan suvaita tällaista! Siksipä...”, Thranduil sanoi virnistäen ja riensi alas rappusia, ”siksipä määrään, että menet nyt viettämään Joulua rakkaiden ystäviesi parissa ja viettäkääkin sitä oikein kunnolla!”

Palvelija hätkähti ja hakeutui lähemmäs koristeellista pylvästä turvaa hakien. Silindellä kävi mielessä, että juoksisi mahdollisimman nopeasti hakemaan apua ja tuomaan pakkopaidan hallitsijalleen. Mutta Thranduil tarttui lujasti palvelijansa käsivarresta (Silinde hätkähti ja huudahti tahattomasti), naurahti sydämellisesti ja lausui:
”Hauskaa Joulua hyvä Silinde! Hauskaa joulua! ”

Eikä haltian vilpittömyydestä voinut erehtyä. Silinde katseli silmät selällään Thrnaduilia, joka läimäytti palvelijaa selkään ja jatkoi riemuissaan:
”Kuulehan, kun menet ystäviesi luo, ota mukaan ruokavarastoista niin paljon ruokaa ja juomaa kuin suinkin saat kärryihisi lastattua. Ota vaikka toiset kärryt varmuuden vuoksi. ”
”Laskette leikkiä!” Silinde kiljaisi eikä tiennyt, nauraako vai itkeä.
”Ei, ei, ei! Olen tosissani. Tee se palvelus minulle sekä ystävillesi. Ja tosiaan, lähetäpä samanlaisia ruokavankkureita viemään joulutervehdys Järvikaupunkilaisille sekä Ereborin kääpiöille.” haltiakuningas tuumasi riemastuneesti oivallukselleen.

Palvelija ei osannut sanoa mitään, vain tuijotti kuningasta kuin suurtakin joulun ihmettä. Kesti kauan, ennekuin Thranduil sai vakuutettua nuorukaiselle, että oli tosissaan (ja järjissään). Kuningas tuli jopa itse valitsemaan ruuat, joita halusi jakaa muille.
Thranduil se vain hykerteli toistaessaan määräyksensä, hykerteli passitettuaan väkensä pitkälle joululomalle (ja korotettuaan heidän palkkansa), hykerteli noustessaan hirvensä selkään ja nauroi makeasti ratsastaessaan lumotuista porteistaan ulos.

Hän ei ollut ehtinyt pitkällekään, kun vastaan sattui kulkemaan ne kaksi samaista kääpiötä, jotka aiemmin olivat pyytäneet kuninkaan apua. Haltian sydämestä vihlaisi huomatessaan, kuinka nämä kaksi katsoivat häneen, mutta hän tiesi, mikä tie oli suoraan hänen edessään ja sen tien hän valisti.

”Kuningas Thranduil ”, kääpiöt mumisivat partojensa läpi ja katselivat varuillaan haltiaa.
”Kyllä, se on nimeni, vaikkakin pelkään, ettei sen kuuleminen teitä miellytäkään. ” sanoi Thranduil ja kapusi alas satulasta ja jatkoi tohkeissaan: ”Sallikaa minun esittää anteeksipyyntöni ja olisitteko niin hyvä että…”.
Tässä kohden kuningas kumartui sanomaan Filin korvan juureen pari lausetta. Sen kuultuaan kääpiö hätkähti ja katsoi ihmeissään haltiaa.
”Kautta kirveeni ja partani! Oletteko vakavissanne?!”
”Ei penniäkään vähempää!” totesi Thranduil vakavissaan ja sanoi: ”Summa sisältää monien vuosien rästit, sen saatte uskoa.”

Ja sen sanottuaan kuningas toivotti kääpiöille mitä mainiointa joulua ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Fili ja Kili katselivat haltian poistumista äimistyneinä ja jupisivat kiivaasti haltioiden kummallisuuksista. Thranduil ratsasti eteenpäin ja samalla hän ihasteli maailman kauneutta ja autuutta. Hän katseli talvista maisemaa, luonnon suomia kasveja ja eläimiä. Hän tervehti ystävällisesti niitä harvoja matkalaisia, jotka olivat liikkeellä. Haltia ei ollut eläissään uneksinut, että mikään matka voisi tehdä hänet näin onnelliseksi. Aamu kului iltaan kuninkaan matkustaessa odotettuun juhlaan.

Juhlapaikka erottui jo kaukaa. Lämpimät valot, herkulliset tuoksut ja iloiset äänet levittäytyivät ympäristöön lämmittäen sitä ja kutsuen ohikulkijat mukaan hauskanpitoon. Thranduil kulki porttien ohitse ainakin kymmenen kertaa, ennen kuin sai tarpeeksi voimaa ja rohkeutta kulkea porttien sisäpuolelle.
Kuningas kulki verkkaisesti, välillä hidastaen ja empien, mutta silti jatkaen eteenpäin. Lopulta hän saapui suuren aukean laidalle, jonne oli tullut haltiaväkeä ympäri Keski-Maata. Thranduil pysytteli edelleen varjossa tarkkaillen ja etsien erästä haltiaa. Silloin hän huomasi eräässä valoisassa nurkassa, jonne oli kokoontunut paljon haltioita, poikansa ja tämän puolison istuvan. Vielä yhden sydämenlyönnin emmittyään Thranduil tuli esiin ja sanoi: ”Legolas.”

Ja kuinka hänen poikansa säpsähtikään. Kaikki muutkin olivat ihmeissään, mutta Legolas nousi kiireesti ja tuli isänsä luo. Ja vaikkakin hän oli yllättynyt, oli hän sitäkin ilahtuneempi.
”No, mutta kukas se siinä!” prinssi huudahti lämpimästi.
Thranduil katsoi suoraan poikaansa, tavalla, jota tämä ei ollut suonut hälle moniin vuosituhansiin. Hiljaa, ääni tunteesta painuneena sekä hyvin tietoisena siitä, että koko juhlaväki oli hiljentynyt kuuntelemaan heitä, haltiakuningas kysyi:
”Minä vain mietin, olisinko tervetullut viettämään Joulua teidän kanssanne?

Että olisiko? Hyvä, ettei Legolas purskahtanut itkuun halatessaan isäänsä. Thranduil kotiutui kymmenessä minuutissa. Mikään ei olisi voinut olla sydämellisempää. Legolasin puoliso näytti onnelliselta. Samoin hänen ystävänsä. Samoin Elrond, jonka luo Thrnaduil meni seuraavaksi. Samoin jokainen, joka sinä iltana oli juhlassa mukana. Ihmeellinen juhla, ihmeellinen yksimielisyys, ihmeellinen onni!

Thranduil piti hengelle antaman sanansa. Hän teki sen ja paljon enemmän, suunnattomasti enemmän. Legolasille hänestä tuli kuin uusi isä. Hän paransi ja rakensi valtakuntaansa ja piti huolta sen asukkaista kaikin keinoin. Hän teki sovinnon muitten haltiavaltakuntien kanssa, paransi välejään ihmisten sekä kääpiöiden keskuudessa ja tuli apuun, kun sitä tarvittiin. Hänestä tuli niin hyvä kuningas, niin hyvä ystävä ja niin hyvä haltia, ettei sen koommin Synkemetsä, saatikka Keski-Maa, ollut sellaista nähnyt. Hänestä sanottiin, että hän jos kuka osasi juhlia, niin joulua kuin muitakin juhlia! Jotkut saattoivat ihmetellä ja pudistella päätään hänen muutokselleen, mutta Thranduil antoi heidän pudistella päitään ja ihmetellä.

Hänen oma sydämensä riemuitsi ja se riitti hänelle.

LAULUN LOPPU!
Life and Death have been in Love longer than words can describe.
Life sends Death countless gifts
And Death keeps them forever...


Vuoden Palautteenantaja 2014

Tinuvielen
Örkki
Viestit: 4
Liittynyt: La Tammi 03, 2015 12:52 am
Paikkakunta: ermmm.....

Re: Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja Tinuvielen » La Tammi 24, 2015 9:29 pm

Jesss!!!!!!
Loistava, (tosin Thranduilin sekoilu niitten sukkien kanssa pyörii päässä) (apua)

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Ke Tammi 28, 2015 10:01 pm

Ihanaa Sagitta, että kirjoitit tämän loppuun. :) Minä ainakin halusin päästä näkemään Thranduilin muutoksen.

5. luvussa Namo sopi hyvin tuollaisen kuoleman enkelin rooliin (vai miksikä häntä nyt pitäisi luonnehtia). Tavallaan tuo hänen puhumattomuutensa vielä lisäsi hänen uhkaavuuttaan. Hassua, mutta olen aina luullut, että Namo ja Mandos ovat eri henkilöitä, aina oppii jotain uutta. ;) (Valar-tietous ei kylläkään ole minun alaani.) Niin, minusta tämän luvun tapahtumat oli kaikkiaan hyvin kuvattu, ja jotenkin vaan odotin koko ajan, koska Thranduil tajuaa, että hän itse oli se kuollut, josta kukaan ei välittänyt. Ja visiitti Mandosin saleihin oli myös mielenkiintoinen.

Pidin varsinkin tästä kohdasta: Siinä seisoivat Cirdan ja Celeborn, hyvin merkittäviä ja äveriäitä haltioita kumpainenkin. Thranduil oli aina pyrkinyt säilyttämään heidän arvonantonsa, siis vain liikeasioissa, puhtaasti liikeasioissa. Heh, vai liikeasioissa. En tiedä, miksi tuo herättää epäilyksiä myös muunlaisesta kanssakäymisestä. ;)

6. luvussa tuo innokas ja ystävällinen Thranduil oli sitten aika tapaus. Ehkä Thranduilia on vähän vaikeampi mieltää tuollaiseksi hilpeäksi veikoksi, ellei sitten muutaman dorwinionilaisen jälkeen, mutta tähän tarinaan tuollainen Thranduil toki sopi. :) Tuon lukemisesta yksinkertaisesti tuli hyvälle tuulelle. Se Legolasin puoliso taisi nyt sitten kuitenkin jäädä arvoitukseksi. Mutta kenties on hyvä jättää jotain mielikuvituksen varaan.

Tämä kertomus oli siis minusta kaikkiaan tosi mukava idea. Koska en tuntenut tarinaa niin hyvin, se oli minulle myös juonen puolesta kiinnostavaa luettavaa. Kiitos tästä!
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
sagitta
Aktiivipallero
Viestit: 584
Liittynyt: La Maalis 09, 2013 12:16 pm

Re: Thranduilin Joulutarina

Viesti Kirjoittaja sagitta » Ke Tammi 28, 2015 10:47 pm

Kiitos paljon kommenteistanne Tinuvielen ja Mithrellas! :D

Tinuvielen: Kiva jos pidit tästä! ^^ Juu, Thranaa voi olla hiukan vaikea ottaa enää tosissaan tuon viimeisen luvun jälkeen. Mutta alkuperäisessä tarinassa Saituri oli vielä, mahdottomampi tapaus. ;)

Mithrellas: Mukavaa, että sinäkin pidit tästä! Heh, myönnettäköön, että alussa minullekin oli uusi tieto tuo Namo = Mandos sekä Irmo = Lorien tieto. Minulle tuotti ongelmia tuo viides luku tai säkeistö... Alkuperäisessä tarinassa kaikki meni paljon sujuvammin ja oli jotenkin vaikea keksiä miten Thrana ei olisi voinut olla tajuamatta omaa kuolemaansa. Varsinkaan siinä kohtaan, jossa ne neljä henkilöä jakelee Thranduilin omaisuutta. Toivon, etten mennyt liiallisuuksiin Thranduilin kanssa, siellä Mansosissa.

Hahha, enpä osannut ajatella tuota Celeborn/ Cirdan kohtaa tuolla tavalla, mutta mikäs siinä! XD

Minä tosiaan jätin lopulta mainitsematta sen Leggyn puolison. Ehkä siksi, etten keksinyt siihen ketään sopivaa ja onhan se kiva antaa lukijoillekin jotain keksittävää.
Life and Death have been in Love longer than words can describe.
Life sends Death countless gifts
And Death keeps them forever...


Vuoden Palautteenantaja 2014

Vastaa Viestiin