MS: Lothlòrienin viimeinen haltia, G
Lähetetty: Ke Tammi 07, 2004 5:41 pm
Title: Lothlòrienin viimeinen haltia
Author: Elenloth
Genre: Drama
Rating: G
Summary: Viisikymmentä vuotta Galadrielin lähdön jälkeen Lòrienissa on vielä yksi haltia.
A/N: Tämä on tämmöinen lyhyt pätkä. Jatkoa ei ole eikä tule. Toivoisin palautetta .
---
LOTHLÓRIENIN VIIMEINEN HALTIA
---
Kun aurinko nousi, näin että mallornien lehdet olivat alkaneet värjäytyä kultaisiksi. Oli tulossa syksy, minun viimeinen syksyni Kultaisessa Metsässä. Oli aikani lähteä Länteen. Viimeisetkin muista olivat menneet jo kolmekymmentä vuotta sitten. Celeborn asui edelleen Rivendellissä.
Laskeuduin alas talaniltani. Se ei ollut Caras Caladhonin keskustassa vaan hiukan kaupungin ulkopuolella, sillä en halunnut katsella muinaisen elämämme asuinsijoja. Siellä minulla oli oma puuni ja puro, johon meninkin heti peseytymään.
Tunsin päivittäin voimistuvaa kaipuuta länteen päin. Kuulin nukkuessani veden loisketta, suuremman veden kuin minun pikku puroni tai edes suuren Andúinin jonka olin joskus nähnyt. Se oli meri, ja kuulin korvissani lokkien haikean kirkunan.
Söin aamiaisen maassa pehmeässä ruohossa, joka oli jo alkanut hieman kellastua. Sen jälkeen kiipesin talanilleni ja keräsin tavarani: muutamat kirjani, varavaatteet ja jousen sekä nuoliviinin. Irrotin köysitikkaat ja kerin ne kiepiksi talanille. Laskeuduin runkoa myöten, olin oppinut sen jo kauan sitten ja käyttänyt tikkaita vain ylöspäin mennessäni.
Nyt kukaan ei voisi kiivetä talanilleni, köysikieppi pysyisi siellä ikuisesti: vain haltioilla on taito kiivetä ylös lähes pystysuoraa puunrunkoa. Ja haltioita ei ollut enää paljoa Keski-Maassa, ja nekin vähät Synkmetsässä ja Rivendellissä. Olin halunnut jäädä rakastamaani maahan vielä muiden jälkeenkin, olin Lothlòrienin viimeinen haltia.
Heilautin tunikani päälle harmaan viitan, selässäni olivat vähät tavarani. Lähdin kävelemään ulos metsästä, kohti itää. Kulkisin Liituvirtaa myöten Andúinille ja sitten sen viertä seuraten Ylä-Solaan asti. Sitten kävelisin vanhaa Länsi-Itä-tietä kohti Merta.
---
Astuin ulos metsästä. Käveltyäni vielä jonkin aikaa pysähdyin ja käännyin katsomaan taakseni. Lothlòrienin metsä näytti hiljaiselta ja surulliselta. Käännyin jälleen ja jatkoin matkaa katsomatta enää taakseni.
---
Saavuin laaksoon, jossa Harmaat Satamat sijaitsivat. Sekin oli hiljainen; Satamissa ei asunut ketään. Minun täytyisi rakentaa laivani itse.
Kävelin ohi ikivanhojen harmaansävyisten rakennusten, kauan sitten taitavien käsien rakentamien. Korvissani kuulin Meren pauhu, jonka olin kuullut unissani, mutta täällä se oli aivan erilainen; todempi ja mahtavampi
Kävelin rantaan. Päivä oli tuulinen, aallot pyyhkivät nahkakenkiin verhottuja jalkojani. Tunsin suurta onnea. Olin luullut lähteväni pois kotoa, mutta olinkin matkalla kotiin. Sillä Lännessä on kaikkien haltioiden koti.
---
Puoli vuotta myöhemmin purjehdin ulos Lunin pitkästä vuonosta. Meri kutsui minua kotiin.
Author: Elenloth
Genre: Drama
Rating: G
Summary: Viisikymmentä vuotta Galadrielin lähdön jälkeen Lòrienissa on vielä yksi haltia.
A/N: Tämä on tämmöinen lyhyt pätkä. Jatkoa ei ole eikä tule. Toivoisin palautetta .
---
LOTHLÓRIENIN VIIMEINEN HALTIA
---
Kun aurinko nousi, näin että mallornien lehdet olivat alkaneet värjäytyä kultaisiksi. Oli tulossa syksy, minun viimeinen syksyni Kultaisessa Metsässä. Oli aikani lähteä Länteen. Viimeisetkin muista olivat menneet jo kolmekymmentä vuotta sitten. Celeborn asui edelleen Rivendellissä.
Laskeuduin alas talaniltani. Se ei ollut Caras Caladhonin keskustassa vaan hiukan kaupungin ulkopuolella, sillä en halunnut katsella muinaisen elämämme asuinsijoja. Siellä minulla oli oma puuni ja puro, johon meninkin heti peseytymään.
Tunsin päivittäin voimistuvaa kaipuuta länteen päin. Kuulin nukkuessani veden loisketta, suuremman veden kuin minun pikku puroni tai edes suuren Andúinin jonka olin joskus nähnyt. Se oli meri, ja kuulin korvissani lokkien haikean kirkunan.
Söin aamiaisen maassa pehmeässä ruohossa, joka oli jo alkanut hieman kellastua. Sen jälkeen kiipesin talanilleni ja keräsin tavarani: muutamat kirjani, varavaatteet ja jousen sekä nuoliviinin. Irrotin köysitikkaat ja kerin ne kiepiksi talanille. Laskeuduin runkoa myöten, olin oppinut sen jo kauan sitten ja käyttänyt tikkaita vain ylöspäin mennessäni.
Nyt kukaan ei voisi kiivetä talanilleni, köysikieppi pysyisi siellä ikuisesti: vain haltioilla on taito kiivetä ylös lähes pystysuoraa puunrunkoa. Ja haltioita ei ollut enää paljoa Keski-Maassa, ja nekin vähät Synkmetsässä ja Rivendellissä. Olin halunnut jäädä rakastamaani maahan vielä muiden jälkeenkin, olin Lothlòrienin viimeinen haltia.
Heilautin tunikani päälle harmaan viitan, selässäni olivat vähät tavarani. Lähdin kävelemään ulos metsästä, kohti itää. Kulkisin Liituvirtaa myöten Andúinille ja sitten sen viertä seuraten Ylä-Solaan asti. Sitten kävelisin vanhaa Länsi-Itä-tietä kohti Merta.
---
Astuin ulos metsästä. Käveltyäni vielä jonkin aikaa pysähdyin ja käännyin katsomaan taakseni. Lothlòrienin metsä näytti hiljaiselta ja surulliselta. Käännyin jälleen ja jatkoin matkaa katsomatta enää taakseni.
---
Saavuin laaksoon, jossa Harmaat Satamat sijaitsivat. Sekin oli hiljainen; Satamissa ei asunut ketään. Minun täytyisi rakentaa laivani itse.
Kävelin ohi ikivanhojen harmaansävyisten rakennusten, kauan sitten taitavien käsien rakentamien. Korvissani kuulin Meren pauhu, jonka olin kuullut unissani, mutta täällä se oli aivan erilainen; todempi ja mahtavampi
Kävelin rantaan. Päivä oli tuulinen, aallot pyyhkivät nahkakenkiin verhottuja jalkojani. Tunsin suurta onnea. Olin luullut lähteväni pois kotoa, mutta olinkin matkalla kotiin. Sillä Lännessä on kaikkien haltioiden koti.
---
Puoli vuotta myöhemmin purjehdin ulos Lunin pitkästä vuonosta. Meri kutsui minua kotiin.