Lord of the Rings FanFiction

Title: Lothlòrienin viimeinen haltia
Author: Elenloth
Genre: Drama
Rating: G
Summary: Viisikymmentä vuotta Galadrielin lähdön jälkeen Lòrienissa on vielä yksi haltia.
A/N: Tämä on tämmöinen lyhyt pätkä. Jatkoa ei ole eikä tule. Toivoisin palautetta .

---
LOTHLÓRIENIN VIIMEINEN HALTIA
---

Kun aurinko nousi, näin että mallornien lehdet olivat alkaneet värjäytyä kultaisiksi. Oli tulossa syksy, minun viimeinen syksyni Kultaisessa Metsässä. Oli aikani lähteä Länteen. Viimeisetkin muista olivat menneet jo kolmekymmentä vuotta sitten. Celeborn asui edelleen Rivendellissä.

Laskeuduin alas talaniltani. Se ei ollut Caras Caladhonin keskustassa vaan hiukan kaupungin ulkopuolella, sillä en halunnut katsella muinaisen elämämme asuinsijoja. Siellä minulla oli oma puuni ja puro, johon meninkin heti peseytymään.

Tunsin päivittäin voimistuvaa kaipuuta länteen päin. Kuulin nukkuessani veden loisketta, suuremman veden kuin minun pikku puroni tai edes suuren Andúinin jonka olin joskus nähnyt. Se oli meri, ja kuulin korvissani lokkien haikean kirkunan.

Söin aamiaisen maassa pehmeässä ruohossa, joka oli jo alkanut hieman kellastua. Sen jälkeen kiipesin talanilleni ja keräsin tavarani: muutamat kirjani, varavaatteet ja jousen sekä nuoliviinin. Irrotin köysitikkaat ja kerin ne kiepiksi talanille. Laskeuduin runkoa myöten, olin oppinut sen jo kauan sitten ja käyttänyt tikkaita vain ylöspäin mennessäni.
Nyt kukaan ei voisi kiivetä talanilleni, köysikieppi pysyisi siellä ikuisesti: vain haltioilla on taito kiivetä ylös lähes pystysuoraa puunrunkoa. Ja haltioita ei ollut enää paljoa Keski-Maassa, ja nekin vähät Synkmetsässä ja Rivendellissä. Olin halunnut jäädä rakastamaani maahan vielä muiden jälkeenkin, olin Lothlòrienin viimeinen haltia.

Heilautin tunikani päälle harmaan viitan, selässäni olivat vähät tavarani. Lähdin kävelemään ulos metsästä, kohti itää. Kulkisin Liituvirtaa myöten Andúinille ja sitten sen viertä seuraten Ylä-Solaan asti. Sitten kävelisin vanhaa Länsi-Itä-tietä kohti Merta.

---

Astuin ulos metsästä. Käveltyäni vielä jonkin aikaa pysähdyin ja käännyin katsomaan taakseni. Lothlòrienin metsä näytti hiljaiselta ja surulliselta. Käännyin jälleen ja jatkoin matkaa katsomatta enää taakseni.

---

Saavuin laaksoon, jossa Harmaat Satamat sijaitsivat. Sekin oli hiljainen; Satamissa ei asunut ketään. Minun täytyisi rakentaa laivani itse.

Kävelin ohi ikivanhojen harmaansävyisten rakennusten, kauan sitten taitavien käsien rakentamien. Korvissani kuulin Meren pauhu, jonka olin kuullut unissani, mutta täällä se oli aivan erilainen; todempi ja mahtavampi
Kävelin rantaan. Päivä oli tuulinen, aallot pyyhkivät nahkakenkiin verhottuja jalkojani. Tunsin suurta onnea. Olin luullut lähteväni pois kotoa, mutta olinkin matkalla kotiin. Sillä Lännessä on kaikkien haltioiden koti.

---

Puoli vuotta myöhemmin purjehdin ulos Lunin pitkästä vuonosta. Meri kutsui minua kotiin.

Tuo oli kauniin yksinkertainen.

Haikea ja surullinen. Kaikki haltia ova tosiaan poissa. Surullista.

Kaunista ja mietoa, erittäin kaunis.

Pidän todella paljon tästä. ^^

Tää on ihana <3 Lyhyt, ytimekäs, jopa koskettava

Jotenkin koskettavan surumielinen ja kaunis. Minä pidin

Kiitos kaikille *halittaa*. Tiedä kyllä että tämä on liian lyhyt, kirjoitan ehkä joskus uuden pidemmän version.

Hmm? Minä luulin että olin jo kommentoinut tätä XD

Kaunis ficci. Ei saanut minua kyyneliin asti, mutta kuitenkin. Lyhyys ei oikeastaan haittaa tässä. Tämä oli tälläinen yksinkertainen kuvaus Länteen lähtemisestä. Etenkin minua surettaa se, että koskaan ei Lórienissa nähty haltioita Galadrielin ja muiden haltioiden lähdön jälkeen. Haikea olo tuli.

jousen sekä nuoliviinin.Irrotin köysitikkaat

Väli. Anteeksi xDD Pilkunviilausta
Otsikko on haikea, ja jää mieleen.

Gaah. En osaa kommentoida

Tämä oli hieno, ja aihe oli ihana, minulla on joskus käynyt Tarua lukiessa mielessä että millaista se niiden haltioiden elämä oli, jotka jäivät viimeiseksi Keski-Maahan.

Tästä kohdasta pidin melkein eniten:

… Nyt kukaan ei voisi kiivetä talanilleni, köysikieppi pysyisi siellä ikuisesti: vain haltioilla on taito kiivetä ylös lähes pystysuoraa puunrunkoa. Ja haltioita ei ollut enää paljoa Keski-Maassa, nekin vähät Synkmetsässä ja Rivendellissä: Olin halunnut jäädä rakastamaani maahan vielä muiden jälkeenkin, olin Lothlòrienin viimeinen haltia.

Tuo köysi-lause sai ainakin minut tuntemaan haikeutta; se on niin kuin sellainen konkreettinen juttu mikä kuvastaa sitä että Lothlorienissa ei enää ole haltioita. Ja tuo jälkimmäinen lause on sitten vain kaunis ja vain lisää sitä haikeuden tunnetta. Sinä luot mielikuvia tosi hyvin ficeissäsi.
Ja nuo viimeiset lauseet oli ihania:

Olin luullut lähteväni pois kotoa, mutta olinkin matkalla kotiin. Lännessä on kaikkien haltioiden koti.

Jotenkin.. sitä on surullinen Keski-Maan puolesta koska ne menettää haltiat, mutta toisaalta on taas onnellinen niiden haltioiden puolesta, jotka palaa kotiin.
Kaunis ficci. Minusta lyhyys toimii tässä oikein hyvin.

Tämä oli todella kaunis, koskettava ja hienosti kerrottu. Loppu oli upeasti kerrottu, minä pidin tästä. Siis sanonpahan vielä, että todella kaunis ja koskettava!

Hm. ^^ Pidän yleensä sinun ficeistäsi, enkä tehnyt poikkeusta tämänkään kanssa. Oikein nätti ja haikea. Kirjoittamasi teksti on selkeää ja minusta hyvin kaunista. Joitain pieniä pilkku- ja pistevirheitä taisin huomata, mutta ne eivät haittaa lukemista. Kokonaisuudessaan ihastuttava tarina.

Voi, minä hömelö en ole kommentoinut tätä...

Tämä on oikein kaunis ja ihana. Idea oli todella hyvä ja tämä oli kauniisti kirjoitettu.

Söin aamiaisen maassa pehmeässä ruohossa, joka oli jo alkanut hieman kellastua.

Tuo on kauhean surullinen lause. Haltioiden lähtö ja ruohon kellastuminen... Haikeaa. Todella haikeaa.

Kaunis ficci.

Korjasin kaikki virheet parhaan taitoni mukaan ja muutin hiukan lauserakenteita. Lukekaa uudelleen, jos viitsitte, se on minusta nyt aika lailla parempi.

Niénor: Totta kai osaat kommentoida *hymy* Olet ihana kun kommentoit niin usein ficcejäni.

Marnie: Ja sinäkin uskollinen kommentoija ^^ Minustakin tämä on aivan sopivan pituinen, pidemmästä tulisi ainakin minun käsissäni liioiteltu ja ylikoristeltu.

Fanyare: Tuo on minunkin suosikkilauseeni. Ja sinäkin, pikku kullanmuru, jaksat aina kommentoida.

Kiitokset myös Tohvelille ja Don Yashminelle, olen iloinen että piditte tästä

Kiitokset ja halaus kaikille teille. Olette ihania.

No johan nyt on! Siis miekö en ollut sitten kommentoinu tätä?

Luin tän kyllä aikoja sitten, mutta liekö ollut kiire, kun en ollut muistanu kommentoida.. *sättii itseään*

Mutta asiaan; sie osaat kirjottaa. Mie tykkään tosi paljon siun ficeistä, kun sie aina saat niihin vangittua sen tunnelman. Tässäkin se haikeus ja kaikki.. Oi että..

Järkevää kommenttia on turha odottaa, sillä nyt se ei onnistu, mutta se on varmaa että pidin tästä paljon. Lyhyt, ytimekäs ja loistava.

Löysin tällaisen. :)

Haikea tunnelmointipätkä, koskettava ja arvokkaan surullinen. Pidän tästä.

Ficin nimi on ihana, se sai minut lukemaan tämän. Kaikessa viimeisessä, ainoassa ja yksinäisessä on jotain kiehtovaa, runollista ja ikuista.

Yksi kohtaus, jossa mielestäni on jonkin sortin kielioppivirhe:
Kun aurinko nousi, näin että mallornien lehdet olivat alkaneet värjäytyä kultaiseksi.
Koska lehtiä on monta, kirjoittaisin kultaisiksi.

Kertovimmat kohtaukset sisältyvät haltian valitseman asuinpaikan esittelyyn. Rakennat hänen ympärilleen hiljaisen maiseman kuvailemalla puroa ja talania. Haltian maailma on kutistunut, hänen Lothlorieninsa mahtuu yhteen puuhun ja puroon, hän ei asu Caras Caladhonissa.

Se, kuinka haltia tahtoo pitää talaninsa koskemattomana jättäen köyden ylös, on hellyttävää. Tulee mieleen jäähyväisrituaali jollekin sellaiselle, mikä ei enää elä ja jota ei enää kohtaa.

Matkareitin kuvaaminen luo asiantuntevan ja realistisen tunnelman. Se antaa tuntua siihen, että kyse on nimenomaan Tolkienin maailmasta (oletan, että ko. paikat ovat kirjassa tai kartassa, itse en ole perehtynyt aiheeseen kovin hyvin ^^;).

Olin luullut lähteväni pois kotoa, mutta olinkin matkalla kotiin. Sillä Lännessä on kaikkien haltioiden koti.

Koko tämä kappale, johon lainaus kuuluu, on herkkä, mutta tämä lause on ehkä hieman liian suorasanainen. Uskon, että pystyisit kätkemään tämänkaltaisen sanoman symbolisemmin ja piilotetummin. Mutta se ei ole virhe, eikä millään muotoa epäonnistunut, päinvastoin. Tämä nyt oli tällainen tietyn tyyppinen luottamuslause... tai rohkaisu... tai jokin.

Kokonaisuutena suloinen, haikea ja tyynen murheellinen ja toiveikas. Näinkin lyhyt teksti voi sisältää paljon. Hyvää työtä! ^^