Author: jawetus
Rating: PG, MS
Genre: Drama
Summary: Tämä tarina on kertomus hobiteista, jotka elivät kauan sitten, kaukana oudoista otuksista, haltioista, kääpiöistä tai edes isoista ihmisistä. Paikassa, jossa vallitsi rauha ja järjestys ja jossa kukaan ei kaivannut odottamattomia tai outoja tapahtumia. Valitettavasti kylässä asui kuitenkin joku, joka ei sopinut joukkoon.
A/N: Tämä tarina edustaa hobittikerrontaa
Eli tyyli on lastenkirjamaisempi kuin vaikkapa Pitkä tie -novellini. Jotkut tykkää, jotkut ei... Itse viihdyn hobittikerronnassa oikein hyvin.******************
Kaunis kesäinen päivä oli jälleen alkamassa. Puut notkuivat puutarhoissa hedelmien painosta ja kylän suurimman kolon edustalla olevassa oleanterissa oli komeaakin komeammat kukat.
Rouva Rentukka oli hyvin arvostettu vanha rouva. Hän hoiti kaunista puutarhaansa aina erittäin tunnollisesti ja oli kuuluisa siitä ja tietenkin ylpeä, kuten kuuluukin.
"Huomenta rouva", huikkasi naapurissa, paljon vaatimattomammassa kolossa, asuva herra Kolonperä, "Kaunis päivä tulossa".
"Niin on, mutta minusta ilmassa on silti myrskyn merkkejä", rouva Rentukka vastasi ja oli kuin olisi nielaissut juuri suuren palan sitruunaa.
"Olen kuullut, että olette puhuneet taas pahaa sukulaisestani", hän lisäsi.
"E-en oikein ymmärrä hyvä rouva. Teidän pojan poikanne, jos sallitte, on tietysti joskus vähän omituinen, mutta emme me nyt sentään varsinaisesti pahaa", Kolonperän herra Ron selitti.
"Muistakaakin, että kiltimpää poikaa saa etsiä. Se, että hänen veljensä nyt sattui katoamaan omituisesti ei kuulu teille tippakaan. Pojan poikani kärsii siitä ihan riittävästi ilman teidän naljailuannekin", rouva kimitti.
"Minä otan sen kyllä puheeksi tänään rouva. Älkää olko huolissanne, kyllä asiat varmasti selviävät. Hyvää päivänjatkoa rouva", sanoi herra Kolonperä ja painui saman tien takaisin sisälle, jotta läksytys loppuisi.
Nuori herra Smeagol, rouva Rentukan pojan pojista nuorin, oli kolmenkolmatta varhaisessa iässä. Vastuuton nuori mies, joka oli kuitenkin kova poika lukemaan. Lukeminen on tietenkin melko poikkeuksellista hobittien keskuudessa. Hän lainasi tuon tuosta naapurin Kolonperän herralta kirjoja jotka hän joskus muisti myös palauttaa.
Oikeastaan hänellä ei ollut ystäviä, nyt kun hänen veljensä oli traagisesti ottanut ja kadonnut, ehkä jopa hukkunut.
***
"Smeago", isoäiti sanoi hiljaa. "Ethän mene tänään Wanhaan Myllyyn."
Smeagol loikoili mukavasti olkipatjallaan nenä kiinni kirjassa. Hän havahtui ja loi isoäitiin kysyvän katseen.
"Kuinka niin isoäiti?"
"Koska... Koska siellä saattavat puhua pahaa meistä. Ööö... tai siis sinusta jos tarkkoja ollaan, ja Deagolista, tiedäthän", isoäiti yritti ja jatkoi, "Oikeastaan haluaisin vielä kerran kuulla sinulta, mitä siellä joella oikein tapahtui".
Smeagol nousi istumaan ja loi kulmien alta vihaisen katseen.
"Niin kuin olen koko ajan sanonut. Deagol meni veneineen joen mutkan taakse, enkä sen koommin nähnyt hänestä vilaustakaan."
Isoäiti katsoi pojanpoikaansa hyvin merkitsevästi.
"Ja sinä etsit kaikkialta. Olit poissa pitkään, useita päiviä. Ja nyt kylän väki on kolunnut paikalla jo toista viikkoa, turhaan. Voi mitä isäsi tai äitisi sanoisi, jos he vain eläisivät", isoäiti sanoi, kätki kasvonsa kämmeniin ja purskahti itkuun.
Tällaista keskustelua oli käyty tietenkin jo useita päiviä, heti Deagolin katoamisesta saakka. Ja epäilemättä kylällä kaikki muutkin keskustelivat aiheesta. Eihän Piiparilassa ollut koskaan tapahtunut mitään yhtä traagista tai omituista. Kun juttuun vielä liittyi Smeagol, tuo outo hiippari, joka tiesi mielestään aina ja kaiken, juttu sai jo lyhyessäkin ajassa siivet. Koska hobitit ovat suorasukaisia, yleensä Smeagol oli syyllinen Deagolin katoamiseen. "Smeagol on omituinen, niin omituinen, ettei edes joenvarren Mäyrämajoissa asu yhtä omituista joukkoa", tiesi vanha Tobold Wanhassa Myllyssä. Ja tietenkin pöydän ympärillä kaikki nuoremmat hobitit nyökyttelivät hyväksyvästi päätään ja olivat samaa mieltä.
Harva siis ymmärsi Smeagolia. Oikeastaan, nyt kun Deagol oli kadonnut merkillisesti, vain naapurin herra Kolonperä ja hänen isoäitinsä Isabella Rentukka olivat ainoat häneen edes jollain lailla suopeasti suhtautuvat hobitit. Olihan hän aina ollut aika vähäpuheinen. Mutta viisas hän oli, siitä ei päässyt mihinkään. Kirjoja hän oli lukenut enemmän kuin kukaan kylässä. Hän tiesi naapureiden suvut, enot, tädit ja serkut sekä heidän historiaansa paljon pitemmälle kuin he itsekään tiesivät. Jos tarkkoja ollaan, niin oikeastaan sen kummoisempi kirjatietämys ei hobitteja juurikaan liikuttanut ja sukutaulut olivatkin ainoita kirjallisia tuotteita, joita he mieluusti tutkivat. Tärkeämpää oli, että kylästä löytyi hyvä majatalo, jossa oli aina seuraa, hyviä juttuja ja, mikä tärkeintä, riittävästi olutta ja ruokaa.
Smeagol mietti isoäidin sanoja. Loppujen lopuksi mikään ei olisi saanut häntä enemmän kiinnostumaan kuin kielto. Hän oli varma, että haluaisi kuulla, mitä kylän väki tänä iltana puhui Wanhassa Myllyssä. Miksi isoäiti kielsi menemästä sinne juuri tänään? Mutta hän ei voinut mennä majataloon noin vain. Ei, hänen täytyi naamioitua. Aiemmin se olisi ollut mahdotonta, mutta nyt, nyt se oli mahdollista.
Smegolilla oli nimittäin Suuri Salaisuus! Hänellä oli sormus. Kaunis kultainen sormus, jonka Deagol oli antanut hänelle syntymäpäivälahjaksi. Se oli äärimmäisen kaunis, sileä, naarmuton ja silkkaa kultaa. Ja mikä parasta, siinä oli taikaa!
Aluksi hän ei ollut huomannut sitä. Silloin kun hän sai sormuksen, hän piti sitä kädessään. Se näytti hienolta ja tuntui lämpimältä, mutta kun sen laittoi sormeen, tapahtui jotain omituista. Kaikki äänet tulivat selvemmiksi, metsien varjot syvenivät, mutta kaikki mikä oli valossa hieman hämärtyi.
Aluksi hän ei ymmärtänyt mitä tapahtui ja hän käveli sormus sormessaan kylään.
Vanhalla kurjenmiekkojen joen yli menevällä sillalla tuli vastaan Tom Yli-Piipari, joka näytti erityisen harmaalta ja varjottomalta. Koska Deagol oli kadonnut, hän sanoi ensimmäisenä "Tom, Tom. Deagol on kadonnut. En löytänyt häntä mistään."
Hämmästys oli suuri, kun Tom katsoi sekavan näköisenä ympärilleen, muttei selvästikään nähnyt vain muutaman metrin päässä olevaa Smeagolia.
"K-kuka puhui?" Tom katseli ympärilleen. Ja sillä hetkellä Smeagol tajusi olevansa näkymätön.
Tom parka juoksi takaisin kylään niin lujaa kuin karvaisista jaloistalähti.
"Omituista, omituista..." hän mutisi mennessään ja oli silmin nähden kauhuissaan.
"Tästä on varmasti vielä paljon hyötyä minulle. Tämähän on varsinainen aarre." Smeagol ajatteli ja päätti olla hiljaa lahjastaan. Hän ei kertoisi kenellekään, ei edes isoäidille, vaikka luultavasti isoäidillä olikin jo vähintään tusina samanlaisia. Isoäidin varastosta kun löytyi kaiken näköisiä koruja ja aarteita.
****
Kurjenmiekkojenjoki oli kaunis ja rauhallinen virta, joka laski kymmenisen virstaa alajuoksulle suureen Anduiniin. Sen rannat olivat enimmäkseen loivia ja niillä kasvoi ruovikkoa ja paljon kauniisti kukkivia keltaisia kurjenmiekkoja. Piiparilan kylä oli joen varressa, ja tietenkin kaunis, mitä hobittimaisin paikka pienine kumpuineen, koloineen ja metsiköineen. Joen varressa oli myös muutama mylly, jossa jauhettiin yleensä vehnää. Kylän keskipiste oli myös nimeltään mylly, vaikkakaan siellä ei jauhettu muuta kuin juoruja.
Tarkemmin sanoen sen nimi oli Wanha Mylly ja se keräsi yhteen kylän kaikki hobitit joka päivä ja ilta. Ja tietenkin siellä vierailivat myös muutkin kuin kyläläiset, eli sattumalta paikalle osuneet hobitit. Mikään ei ollut parempi paikka kuulla kuulumisia kuin tämä, kylän tawerna. Ja kuten arvata saattaa tieto kadonneesta Deagolista ja siitä vastuussa olevasta Smeagolista levisi sitä kautta naapurikyliin kulovalkean tavoin.
Kylän keskellä, korkeimmalla kummulla, oli Rentukan-suvun kolot. Suku oli rikas ja sen lapset olivat muiden kyläläisten mielestä enimmäkseen ylimielisiä ja hemmoteltuja kakaroita. Erityisen omituisena pidettiin Smeagolia.
Rentukoiden kolo ei oikeastaan ollut mikään kolo, vaan se oli rakennettu kauniista savitiilistä ja siinä oli mahdottoman paksu olkikatto. Ikkunat ja ovet olivat toki hobittimaisen pyöreitä, kuten asiaan kuuluu. Ja sen puutarha oli uskomattoman hieno ja kuuluisa kaikkialla, missä vain kunniallisia hobitteja asusti. Aina ylävirran Mäyrämajoilla saakka se tunnettiin.
Päivä oli jo pitkällä. Smeagol söi puolisen isoäitinsä ja kahden veljensä kanssa tuvan suuren pöydän ääressä.
"Kiitos isoäiti", Smeagol sanoi lopetettuaan syömisen ja pomppasi samantien ylös pöydästä.
"Mitä ihmettä. Padassa on ruokaa vielä vaikka kuinka", isoäiti sanoi ja veljet katsoivat toisiaan ensin hölmistyneinä, mutta sitten toiveikkaina. Jäihän heille enemmän ruokaa syötäväksi. Ja isoäidin jänismuhennos se vasta herkkua olikin.
"En ehdi nyt". Ja Smeagol oli jo pukemassa liiviä päälleen.
"Ronilla on uusi kirja Juurista ja mukuloista", hän jatkoi. "Käyn lainaamassa sen."
"Etkö voisi palauttaa edes osaa siitä kirjapinosta, joka vuoteesi vieressä lojuu", huusi isoäiti perään, mutta turhaan. Smeagol oli jo ulkona.
Smeagol hiipi talon nurkan taakse, kaivoi vapisevin sormin kauniin sormuksensa taskustaan ja laittoi sen sormeen.
"En olisi uskonut. Jättää nyt hyvä muhennos kesken", päivitteli hänen veljensä Reagol. Ja Smeagol kuuli sen selvästi, vaikka välissä oli talon paksu seinä. "Outoa. Todella outoa. Tämä sormus on todella voimakas", hän ajatteli.
Hän käveli hiljalleen alamäkeen kohti Wanhaa Myllyä. Tawernasta poistui juuri pari hobittia, joitain outoja ulkopaikkakuntalaisia. Smeagol käytti tilaisuutta hyväkseen ja puikahti sisään.
Suuren pöydän ääressä istui tietenkin vanha Tobold tuttavineen. He lopettelivat juuri puolistaan ja edessä oli suuret tinakolpakot olutta.
"Aaah. Mistään ei saa niin hyvää olutta kuin meidän Myllystä", vanha mies sanoi tarpeettoman kovalla äänellä. Viesti oli tietenkin tarkoitettu naapuripöydän neljälle vaaleatukkaisille tuntemattomalle hobitille.
"Kyllä Törmän olut on vähintään yhtä hyvää", sanoi yksi heistä. "Ei sillä, etteikö tämäkin menettelisi."
"Olen muuten kuullut, että täällä tapahtuu kummia. Väittävät, että olette outoa porukkaa , minusta ette kyllä hassumpia, mutta olen kuullut että täällä on joku joka kuulemma kummaakin kummempi", muukalainen jatkoi.
"Mistäs sinä sellaista olet kuullut?" Tobold näytti tuohtuneelta ja hänen poskensa punoittivat tavallistakin enemmän.
"Noo näitä nyt kuulee, jos pitää korvansa auki. Tämä kummajainen on kuulemma murhannut veljensä ja hukuttanut hänet suohon."
Kun Smeagol kuuli tämän hänen sydäntään kylmäsi. Hänen teki mieli kuristaa tuo juoruilija. Erityisen paljon hänen teki mieli tehdä niin, sillä juoru oli totta!
***
Smeagol ei jäänyt odottamaan iltaa, vaikka hänen piti. Nuo muutamat lauseet, jotka hän kuuli, riitti vallan hyvin. Hän poistui pikimiten Myllystä ja jätti porukan vatvomaan tapausta.
Smeagol oli hyvin järkyttynyt, jopa kauhuissaan. Hän luuli hämänneensä kaikkia ja luuli saaneensa heidät uskomaan, että Deagol todellakin häipyi kalalle liian kauas alavirtaan ja hukkui. Edes venettä ei koskaan löydetty.
Hän kiiruhti kotiin ja veti huoneensa oven tiukasti kiinni perässään.
"Mistä nuo kurjat olivat arvanneet? Mokomat kielivät ja urkkivat... Tapan ne kaikki, kuristan hiljaa, ettei kukaan tiedä mitä tapahtui", hän ajatteli ja kääntelehti vuoteellaan levottomasti. "Olen paljon viisaampi kuin kukaan tuosta roskajoukosta." Hänen ajatuksensa harhailivat
"Tai ehkä voisin hyödyntää sormusta ja saada tietää jotain hyödyllistä. Ehkä vanha Tobold kerrankin juoruaa jostakusta muusta kuin minusta ja toivottavasti edes kerran jotain hyödyllistä. Jos tiedän jotain tärkeää, niin ehkä muutkin muuttavat mielensä minusta", hän mietti. "Minun pitää viettää enemmän aikaa Myllyssä ja muuallakin. Kuunnellen."
Sitä ajatusta Smeagol noudatti. Hän oli aina halunnut tietää suuria salaisuuksia ja nyt siihen oli oiva tilaisuus. Seuraavien kuun kiertojen aikana hän vieraili päivittäin Myllyssä. Välillä näkyvänä, mutta enimmäkseen näkymättömänä. Hän vieraili sormus sormessaan kylän vaikutusvaltaisempien hobittien pihoilla ja joskus jopa koloissa kuunnellen ja urkkien. Ja, aivan oikein, hän sai kun saikin tietää salaisuuden!
Smeagol istui Myllyn nurkkapöydässä, tapansa mukaan yksin. Edes hänen veljensä eivät juuri koskaan tulleet hänen pöytäänsä. Hän oli oikeastaan jo tottunut siihen, että muut kaihtoivat hänen seuraansa, mutta sinä iltana naapurin herra Kolonperä sattui piipahtamaan sisään Myllyyn. Ron istahti Smeagolin pöytään ja Myllyn Rosa kantoikin tuota pikaa pöytään kaksi muhkeaa tuopillista olutta.
"Smeagol, mitä mietit", Ron kysyi?
"Tuota, olen kuullut erään huolestuttavan jutun", Smeagol aloitti. "Piiparilan pormestari aikoo kuulemma erota tehtävästään."
"Mitä sinä sanoit!?" Ron huolestui "Vanha Evert aikoo erota. Minkä vuoksi?"
"Hän on tehnyt vakavan virheen, eikä voi enää jatkaa", Smeagol sanoi ja myhäili mielessään. Kerrankin hänellä oli ensikäden arkaluontoista tietoa, jonka tiesi vain pormestari, hänen vaimonsa Elvira ja vain muutama muu. Ja vieläpä sellaista tietoa, jota ei niin vain haluttaisi levittää kyläläisille.
Luultavasti pormestari ei koskaan kertoisi koko totuutta vaan vain valikoituja osia. Mutta nyt kaikki tulisi julki, sillä Smeagol tietäisi! Kaikkien täytyisi kuunnella Smeagolia! Ja voi että hän nautti tilanteesta.
Käsittämättömän pienessä hetkessä Smeagolin pöytä täytyi kuulijoista. Jopa vanha Tobold jaksoi raahautua tuon oudon hiipparin pöytään. Kerrankin Smeagol oli suosittu. Kaikki katsoivat häntä kiinnostuneina.
"Tuota, en oikein tiedä saako tästä puhua...", hän aloitti varovasti, "...mutta tiedän, että pormestari Evert Vähä-Piipari on eroamassa."
Pöydässä kävi kohahdus ja sen ympärille kerääntyi aina vain enemmän väkeä. Nyt oltiin selvästi kertomassa jotain merkityksellistä.
"Ja mistä sinä sen sitten tiedät", kailotti vanha Tobold joukon keskeltä.
"Minulla on lähteeni", Smeagol jatkoi. "Hän tosiaan aikoo erota, ja syykin on aika arkaluontoinen."
Mikään ei olisi voinut saada porukkaa kiinnostumaan enemmän asiasta.
"Niin, kerro nyt...", kuului useammastakin suusta. Jostain ilmestyi Smeagolin eteen uusi tuoppi jo tyhjentyneen tilalle. Hän hymyili. Hän oli suosionsa huipulla.
"Evert on tehnyt vakavan virheen, eikä voi tai halua enää jatkaa." Smeagol sanoi "Tehän tiedätte, että hän omistaa likimain puolet Piiparilan maa-alueesta. Hän on nyt myynyt meidät!"
"Mitä!" kuului epäuskoisia ja hämmentyneitä hymähdyksiä "Mitä sinä sanot!", "Tuo ei voi olla totta!"
"Olet nähnyt sekavaa unta omituisessa mielessäsi", joku sanoi ilkeästi. Smeagol koetti nähdä kuka se oli.
"Ei, en ole nähnyt unta. Se on totta ja nyt puolen kyläläisistä täytyy joko muuttaa tai tehdä sopimus uuden omistajan kanssa", Smeagol sanoi.
"Ja kukahan se uusi omistaja on?" kuului kysymys useammastakin suusta.
"Kun kuulette, ette ehkä sittenkään halunneet tietää sitä", Smeagol nautti. "Hän on Valkotörmän Vilbur Kotkansiipi"
Mikään ei olisi voinut järkyttää Wanhan Myllyn asiakkaita enempää! Piiparila järjestettäisi varmasti uudelleen. Herra Kotkansiipi oli Valkotörmän oudoin tyyppi. Rikas ja omituinen aivan kuten Smeagolkin. Miten vanha Evert oli mennyt tekemään moisen, myymään koko kylän. Tietenkään hän ei enää voisi jatkaa pormestarina, hän joutuisi muuttamaan muualle ja saisi kyläläisten ikuisen vihan niskaansa.
Mutta vaikka Smeagol saikin hetkeksi hienon ensikäden tietolähteen arvon, ei se kestänyt kauaa. Koska hobitit ovat suorasukaisia, ja usein myös terveellä maalaisjärjellä varustettuja, eivät monetkaan heistä pitäneet siitä, että joku ulkopuolinen sai tietoonsa juttuja, jotka oli tarkoitettu vain erittäin luotettaville korville. Erityisen vähän hänestä piti tuon jälkeen entinen pormestari Vähä-Piipari, hänen vaimonsa ja heidän lapsensa.
Itse asiassa Piiparilaa ei kuitenkaan järjestetty uudelleen. Kotkansiipi oli sittenkin ihan kunnon hobitti, joka jatkoi kuten kylässä oli aina ennekin tehty. Hänet tietenkin valittiin pian pormestariksi, mutta vanha ja aikanaan hyvin suosittu pormestari Vähä-Piipari poistui kylästä perunasateen saattelemana.
Seuraavien vuosien aikana Smeagol teki lukuisan määrän paljastuksia. Hänellä oli melkein aina jokin mehevä juoru kerrottavana Wanhan Myllyn väelle. Smeagolin pöytä oli aina täynnä ja seuraa hänellä riitti.
Mutta mikään ei ollut pysyvää. Aikojen kuluessa hän oli suututtanut ja juorunnut suurimmasta osasta kyläläisiä. Smeagolin isoäiti ja hänen veljensä yrittivät hillitä häntä, mutta turhaan. Smeagol oli päässyt vallan makuun, eikä halunnut nyt luopua siitä, vaan lisäsi vettä myllyyn minkä ehti.
****
Aivan Rentukan kolon lähistöllä oli kylän pormestarin Kotkansiiven asuinsijat. Hieno paikka, jossa oli paljon upeita tammisia huonekaluja, kauniita saviastioita ja suuren takan päällä upea 9 haarainen kynttelikkö.
Smeagol tunsi pormestarin asunnon läpikotaisin. Hän vieraili siellä usein. Ei tietenkään kutsuttuna, vaan sormus sormessaan toivoen kuulevansa mitä mehevimpiä juttuja. Valitettavasti herra tai rouva Kotkansiipi olivat siinä suhteessa varsin epäluotettavia. He nimittäin viettivät harmillisen kunnollista ja kunniallista elämää.
Kun Smeagol kerran viipyi pormestarin asunnossa pidempään, hän innostui tutkimaan lipastojen sisältöjä. Yhden laatikon vaatepinon alta hän löysi sattumoisin jotain hyvin kaunista. Siellä oli suunnattoman kaunis vihreä kivi, joka oli istutettu kultaiseen käätyyn. Käädyssä oli lisäksi muutamia timantteja. Se oli kerta kaikkiaan upea.
Smeagol oli silloin tällöin reissuillaan ottanut mukaansa joitain pieniä matkamuistoja, joita hän ei kuvitellut niiden omistajien suuremmin kaipaavan. Mutta nyt silmien edessä oli jotain uskomattoman hienoa. Hän nosti käädyt käteensä ja kuin itsestään komeus etsi tiensä takin taskuun. Varovasti hän laittoi laatikon kiinni ja hiippaili ulos talosta.
Omassa huoneessaan hän hiveli ja ihaili uutta aarrettaan. Se oli miltei yhtä hieno kuin hänen sormuksensa. Sen reunassa oli selviä kääpiöriimuja, joten se oli varmasti kääpiöiden tekemä. Sen timantit säihkyivät kynttilän valossa ja vihreä valtavan suuri kivi, joka luultavasti oli ametisti, kimmelsi kuin miljoona tähteä. Toivottavasti rouva Kotkansiipi ei etsi sitä, hän tuumi, sillä nyt se on minun. Hän laittoi käädyt puiseen laatikoon ja kätki sen huolellisesti huoneeseensa. Siitä eteenpäin hän kaivoi aarteen esille miltei joka ilta ja ihaili sitä. Mutta yhä useammin hän kuitenkin kaivoi taskustaan esille sormuksen. Se oli hänen mielessään oikeastaan koko ajan. Se oli hänen ainoa oikea aarteensa ja ehdottomasti paras ystävänsä. Monesti hänestä tuntui, että se joskus jopa jutteli hänelle.
Päivällä Smeagol meni isoäidin ruoan jälkeen Myllyyn, vaikka tällä kertaa hänellä ei ollut juoruja kerrotavanaan. Jostain syystä Myllyn edessä oli paljon väkeä, joista osa oli sulkahattuisia tärkeän näköisiä hobitteja. He olivat konnavahteja, sen Smeagolkin tiesi, vaikkei heitä koskaan aiemmin ollut nähnytkään.
"Eli, milloin te viimeksi käytitte sitä?", kuului joukosta kysymys. Kun Smeagol meni lähemmäs joukkoa hän näki, että siellä oli myös herra ja rouva Kotkansiipi.
"Siitä on kyllä jo monta vuotta, mutta en varmasti ole hukannut sitä, vaan se oli laatikossa. Vannon...", kuului rouva Kotkansiipi vastaavan.
Kun väkijoukko näki Smeagolin he loivat häneen hyvin epäluuloisia katseita. Smeagol tiesi tietenkin miksi. Jostain syystä hänen teki valtavasti mieli panna sormus sormeensa ja kadota koko tilanteesta, mutta nyt se oli myöhäistä. "Smeagol, tulepa vähän tänne", sanoi väkijoukusta vanha Tobold. "Tiedätkö sinä jotain rouvan kultakorusta?"
Smeagol yritti luoda kasvoilleen hämmästynyttä ilmettä. "Kultakorusta? Ei en tiedä mitään." Hän kiihtyi ja tunsi palan kurkussaan. Hän koetti selvittää kurkkuaan yskäisemällä kevyesti, mutta kurkusta tulikin vain outo rykäisy "Gollum!".
Väkijoukko jäi katsomaan Smeagolia hölmistyneenä.
"Joku on varastanut rouvan kalliin kultakorun. Ajattelin, että sinä kun yleensä tunnut tietävän kaikkien hobittien asioista kaiken, niin saattaisit tietää tästäkin", vanha Tobold sanoi.
Konnavahdit kirjoittivat pergamentille jotain tärkeän näköisenä ja poistuivat sitten. Väkijoukko hajaantui kuka minnekin. Suurin osa tietenkin Wanhaan Myllyyn.
"Kuulitteko sen?", kysyi Tom Yli-Piipari, joka istui suuren pöydän päässä "Kuulitteko Smeagolin ihme äänen? Ihan kuin se olisi hermostunut jostain."
"Heh. Outo ääni!", sanoi joku ja yritti epätoivoisesti koettaa saada kurkustaan samanlaisen. "Klonks-klonks" hän yritti ja huomasi samalla, että Smeagol seisoi Myllyn oviaukossa.
"Mitä Klonkku?" joku huusi takapöydästä "Onkos meheviä juttuja tänään?" ja sai koko tawernan väen nauramaan. Smeagolkin yritti parhaansa mukaan nauraa mukana, mutta oikeasti se satutti häntä, syvästi.
***
Kului muutama vuosi, mutta kylä ei unohtanut tuota outoa varkautta. Moni huomasi myös, että omasta huushollista oli yhtä ja toista kateissa. Joltain puuttui vanha kello, toiselta kultakärkinen sulkakynä. Vähän jokaiselta näytti puuttuvan jotain.
Se ei voinut olla sattumaa. Piiparilan kylässä tapahtui outoja asioita ja mitä ilmeisimmin kaikki alkoi siitä kun Deagol katosi. Smeagol, tuo outo hiippari oli luonnollisestikin pääepäilty. Edes se, että hän pystyi kertomaan juoruja eisuosituista hobiteista ei pelastanut häntä, vaan kaikesta huolimatta häntä ruvettiin jälleen karttamaan. Nyt hän oli pääepäilty murhasta, ruumiin kätkemisestä, vakoilusta ja urkkimisesta sekä lukuisista varkauksista. Mistään näistä ei ollut mitään todisteita ja se kyläläisiä eniten vaivasikin.
Kun Smeagol oli vielä hermostuneena päästänyt useamminkin merkillisiä kurkkuääniä, häntä ruvettiin Myllyssä nimittämään yhä useammin Klonkuksi. Lopulta siitä tuli niin tapa, että kukaan ei oikeastaan enää käyttänyt hänestä nimeä Smeagol.
"Aina minua nimitellään, epäillään ja kirotaan", nyyhki Smeagol huoneessaan. "Ja täysin syyttä!", sanoi toinen ääni hänen mielessään. "Me voidaan vielä näyttää niille. Aarre ja minä." hän mietti ja aarre vastasi "Niin voidaan, niin voidaan. Kurisstetaan se tylsä, juoruileva Tobold. Kurisstetaan sse kun se nukkuu." Vihaiset ja kaunaiset ajatukset painoivat Smeagolin mieltä päivä päivältä pahemmin.
Isoäiti näki pojanpoikansa ahdingon ja kävi joskus jopa puhumassa Myllyssä poikansa puolesta, mutta tietenkin turhaan. Moiset puheet vain lisäsivät kyläläisten epäluuloja.
Smeagol kävi Myllyssä yhä harvemmin, eikä hänellä ollut enää yhtään ystävää. Edes Ron ei enää tullut pöytään istumaan. "Smeagol. Voisitko joskus palauttaa vähän kirjojani. Niitä on sinulla jo aika pino", hän sanoi kerran ja käveli suoraan viereiseen pöytään. Smeagol oli surkea ja hyljeksitty.
Koska Smeagolilla ei ollut koskaan seuraa, hänen nähtiin usein puhuvan hiljaa itsekseen ja klonksauttelevan kurkkuaan tuon tuosta. Ja silloin häntä vasta outona ruvettiinkin pitämään. Smeagolin iho oli harmaantunut ennen aikojaan ja hänen harva partansakin oli jo aikaa pudonnut, vaikka hän oli vasta viidenneljättä iässä. Kukaan ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Hänen isoäitinsä kutsui silloin tällöin parantajia kylään, mutta kaikki olivat yhtä ymmällä.
Tavaroita katoili ihmisten kodeista yhtenään ja tuo outo hiippari oli jo saanut koko Piiparilan kylän näyttämään hyvin merkilliseltä paikalta muiden hobittien silmissä. Kylässä kävi yhä vähemmän ulkopaikkakuntalaisia hobitteja. He suorastaan pelkäsivät koko paikkaa ja tuota outoa hiippailijaa, jota sanottiin Klonkuksi.
Kylän hobiteille alkoi myös tapahtua outoja onnettomuuksia. Joku kompastui rappusissa tai sai puunoksan päähänsä. Vesitynnyreitäkin kaatuili kummallisesti ilman mitään syytä. Kaikki siis huomasivat, että jokin Piiparilan kylässä oli pahasti pielessä, eikä siihen tietenkään voinut olla muuta syyllistä kuin Klonkku.
Tilanne kävi aivan sietämättömäksi. Niin sietämättömäksi, että kyläläiset yhteistuumin päättivät eräänä päivänä ratsata Rentukan kauniin kolon.
"Mitä te täällä teette", huusi Isabella Rentukka. "Menkää pois. Teillä ei ole oikeutta tunkeutua toisten kotiin."
Mutta kymmenkunta heinähangoin aseistautunutta rotevaa kyläläistä miestä käveli tyynesti sisään.
"Missä Smeagolin huone on?", he kysyivät. Isoäiti oli hiljaa, mutta tuvan pöydässä istunut Reagol osoitti sormellaan Smeagolin huoneen oven.
Miehet rynnistivät sisään huoneeseen, joka oli kuin sikolätti. Smeagol oli kieltänyt ketään tulemasta sisälle, joten hänen isoäitinsäkään ei ollut päässyt siivoamaan jälkiä.
Huoneessa oli hujan hajan vaatekappaleita, kirjoja, laatikoita ja kaaoksen keskellä oli sänky, jonka olkipatjalla loikoili rauhallisesti Smeagol.
"Kas vain Tom. Mitä te haluatte?"
"Klonkku. Nyt riittää. Anna heti meille takaisin varastamasi tavarat! Kerrot meille heti kuinka saat tietää meidän salaisuutemme ja sen jälkeen poistut tästä talosta ja tästä kylästä, etkä enää palaa."
"En minä ole varastanut mitään. Luulenpa, että tavarat, jos jotain on oikeasti viety lytyvät sinun kolostasi", Smeagol ilkkui.
"Ylös siitä nyt!", komensi yksi rotevista hobiteista ja kiskaisi Klonkun ylös sängystään. Yhteistoimin he siirsivät sänkyä ja kuinka ollakaan löysivät sen alta salaluukun.
Klonkku oli kahden hobitin pitävässä otteessa. Hän murisi ja sylki kuin koira ja klonksautteli kurkkuaan yhtenään.
Isoäiti ja veljet katsoivat ovelta kun salaluukusta kaivettiin esille suuri määrä kadonneiksi ilmoitettuja tavaroita. Ja alimmaisena oli rouva Kotkansiiven kultakäädyt. Tom Yli-Piipari veti hitaasti esiin varastetut tavarat ja kaikki hobitit olivat raivoissaan. Mitään tällaista ei ollut Piiparilassa koskaan tapahtunut.
Klonkku oli varas ja valehtelija, se oli nyt todistettu.
"Smeagol!" hänen isoäitinsä kimitti. "Mitä sinulle on tapahtunut. Miten sinä saatoit! Miten... Mitä vanhempasi nyt sanoisivat. Olet häpäissyt meidät. Olet häpäissyt suvun ja koko kylän. Enkä voi muuta kuin erottaa sinut suvusta ja ajaa sinut tästä talosta! Häivy, äläkä enää ikinä palaa." Isoäiti kääntyi kynnyksellä ja poistui huoneesta. Smeagolin silmistä valui kyyneleet suurina noroina kun miehet antoivat hänen pitää ainoastaan sillä hetkellä päällä olleet vaatteet.
"Ulos täältä Klonkku. Ulos!" Tom patisti ja tökki häntä kivuliaasti heinähangolla. Ulkona oli likimain koko muu kylä.
"Varastetut tavarat ovat Smeagolin huoneessa. Ne jaetaan kohta. Sitä ennen heivaamme ulos kylästämme tämän kirotun hylkiön", Tom sanoi.
Klonkkua ajettiin alas kurjenmiekkojen sillalle. Sillalla, auringon juuri painuessa mailleen Tom kysyi Klonkulta "Kun viimeksi kohtasimme tällä paikkaa, sanoit kadottaneesi veljesi. Älä kiellä, sillä tunsin kyllä äänesi, vaikken nähnyt sinua. Tällä kertaa olet kadottanut itsesi. Ehkä löydät itsesi, ehkä et, mutta ennen sitä et voi tähän kylään palata."
"Mene, äläkä enää koskaan palaa!", Huusi Tom osoittaen Klonkkua heinähangolla ja hänen takanaan olevat kyläläiset heittelivät häntä kuka milläkin. Klonkku yritti suojautua kivi- ja perunasateelta ja juoksi niin lujaa kuin pystyi sillan toisella puolella olevan metsikön turvaan. Sieltä hän itkun seasta heristi heille nyrkkiään .
Hän oli jäänyt yksin, niin yksin, vain kurkusta purkautui tahdottomia ääniä "Gollum- gollum". Lopulta hän käpertyi lähimmän puun juurelle ja itki itsensä uneen.
***
Smeagol nukkui yön ulkona. Hän heräsi kylmään. Vaikka olikin Etulith, keskikesän aatto, yöt olivat Sumuvuorilta virtaavan kylmän joen rannalla viileitä. Aamun kelmeä kajastus heijastui Kurjenmiekkojen joesta nousevaan aamu-usvaan. Ympäriltä kuuluva heräilevien lintujen laulukaan ei juuri piristänyt Smeagolia.
Mutta yksi asia kyllä piristi mieltä. Hänen aarteensa. Se, jota kyläläiset eivät löytäneet. Se, joka hänellä oli aina mukana taskussaan. Sormus.
"Ne idiootit! Yksinkertaiset, typerät, maalaistollo hobitit! Mitä ne luulevat voittavansa tällä", Smeagol tuumi.
"Onhan minulla on Aarre. Semmoinen Aarre, jota kukaan muu ei omista eikä kanna. Voin palata kylään milloin haluan, mutta kukaan muu ei voi minua nähdä. Hah? Ne typerykset."
Mutta samalla hän mietti kotia ja lämpöä, isoäidin maukkaita ruokia, hänen rakkauttaan ja huolenpitoaan. Ja Smeagolille tuli suunnaton ikävä ja paha olo. Kuin vastauksena pahaan oloon ikään kuin toinen ääni hänessä vastasi:
"Mutta Smeagolilla on aarre, joka kyllä pitää hänestä huolen", hän huomasi puhuvansa ääneen ja kurkussa tuntuva palanen purkautui taas ääneen "Gollum-gollum"
"Smeagolilla on aarre, joka kyllä näyttää inhottaville, juoruileville ja tylyille hobiteille, ettei Smeagolia kirota ja potkita."
Samalla kun hän ajatteli käyvänsä kuristamassa ensimmäisen vastaan tulevan kyläläisen näkymättömänä, toinen ajatus hänen päässään vastusti tuumaa. "Oikeastaan tarvitsen ensin vain ruokaa", hän ajatteli. "Sitten voisin pyytää isoäidiltä anteeksi."
"Anteeksi?! Hullu Smeagol!", toinen ääni hänessä sanoi ja jälleen hän huomasi puhuvansa ääneen. "Smeagol on niiden mielestä varas ja valehtelija. Ja niin kuin Smeagol itse tietää, myös? Murhaaja! Ei hän voi pyytää noin vain anteeksi."
Smeagol purskahti itkuun. "Ei-ei. Kyllä tämän varmasti voi vielä hyvittää?? hän pohti.
"Mutta Smegol ei ole hullu. Eihän" Smeagol unohtaa sovinnon, sillä noiden kanssa ei voi sovintoa tehdä. Eihän?"
"Mutta Aarre. Aarre on minun ystävä", Smeagol mietti.
"Aivan niin Smeagol, aivan niin. Aarre pitää sinusta huolen. Gollum-gollum", hänen äänensä kuului sanovan.
Kylässä kului viikkoja siitä kun Smeagol oli ajettu pois. Isoäiti suri kovasti Smeagolin lähtöä. Loppujen lopuksi hän kuitenkin piti siitä pojasta, vaikka se vähän heittiö ja siivoton olikin, mutta varastelua hän ei voinut sietää. Wanhassa Myllyssä juorut päästettiin lopultakin vapaasti valloilleen, kun syyllinen kerta oli jo selvillä. Nyt pohdittiin kahta suuremmalla innolla, miten Klonkku sai nuo tavarat itselleen ja miten hän sai kaikkien yksityisetkin asiat selville.
"Sanokaa mitä sanotte. Hän on ollut näkymätön!", sanoi Tom. "Tiesin sen jo siitä asti, kun Deagol hävisi", ja hän kertoi tarinansa siitä, mitä Kurjenmiekkojen sillalla tapahtui tuona iltana.
"Mikset kertonut tästä jo silloin?", kysyi vanha Tobold.
"Olisitte pitäneet minua hulluna", Tom vastasi
"Näkymättömyys selittää tietysti kaikki. Sen miten hän pystyi urkkimaan tietoonsa meidän yksityisasiamme ja kuinka hän pystyi kähveltämään tavaroita nenämme edestä. Hän on ollut näkymättömänä kodeissamme! Törkeää! Kiroan hänet ikuisiksi ajoiksi!", sanoi Bill Pikkutörmä.
"Miten me estämme, ettei hän liiku kylässä näkymättömänä edelleen? Hänhän voi seistä vaikka tuossa nurkassa ja kuunnella juttujamme", Tom sanoi ja osoitti vain muutaman metrin päähän siitä, missä Smeagol sormus sormessaan näkymättömänä seisoi. Ja silloin aivan tahdottomasti hänen kurkustaan kuului "Gollum-gollum"
Koko Myllyn väki nousi seisomaan niskavillat kauhusta ja järkytyksestä pystyssä.
"Hän on täällä! Hän on täällä", he huusivat. "Klonkku häivy kylästämme!", yksi vanha isäntä huusi yleisen kaaoksen keskellä. Smeagol koetti olla seinän vierellä niin kapeana kuin mahdollista.
Hän oli tietenkin näiden viikkojen aikana oleskellut kylässä koko ajan oikeastaan koko ajan näkymättömänä. Hän oli nukkunut vajoissa ja varastellut nälissään ruokaa hobittien ruokakaapeista. Ainoastaan isoäitinsä taloon hän ei halunnut mennä.
Mutta nyt hän oli pulassa. Osa Myllyn väestä meni oviaukkoon seisomaan tuolit kohotettuina aseiksi. Smeagolille jäi vain yksi kulkureitti ulos, kapea ikkuna yhden pöydän kohdalla. Siitä hän ryömi näkymättömänä ulos ja juoksi rinnettä alas sillalle niin nopeasti kuin pystyi. Hän otti sormuksen sormestaan vasta kun oli päässyt syvälle joen toisella puolella olevaan metsään.
Jotain omituista oli viimeisten viikkojen aikana kuitenkin tapahtunut. Kun Smeagol oli pitänyt sormusta sormessaan viikkoja, hän oli tunsi itsensä hyvin, hyvin omituiseksi. Ikään kuin venytetyksi tai ohueksi. Ja vaikka sormus ei ollut sormessa, niin hän tunsi silti itsensä hämäräksi, miltei varjoksi. Hän tunsi viihtyvänsä paljon paremmin hämärässä tai pimeässä. Kirkas auringonvalo tuntui silmissä liian kirkkaalta ja sai silmät vetistämään.
Koska tämä tunne tuntui pahenevan jokaisen sormuksen käyttökerran jälkeen, hän lopulta muutaman kuukauden päästä päätti olla käyttämättä aarrettaan paitsi hätätilanteessa.
"Mistä minä saan ruokaa?", hän mietti. "Kuolen nälkään, jos en saa ruokaa kylästäni."
"Smeagol, Smeagol", ääni hänessä sanoi. "Maailma on täynnä ruokaa. Katso tuotakin lähdettä. Kala on hyvää. Smeagol on hyvä kalamies"
"Niin Aarre, niin. Voisinhan yrittää kalastaa", Smeagol mietti. Hän yritti rakentaa vapaa ja tehdä siimaa tai syöttiä, mutta se osoittautui liian vaikeaksi. Lopulta hän epätoivoisena ja nälissään meni puroon kahlaamaan ja sai kuin saikin kalan kiinni paljain käsin. Hän käkätti ja raakkui innoissaan.
"Ha-haa. Osaan kalastaa. En tarvitse enää typerien kyläläisten haisevia ruokia."
Smeagol puraisi kourissaan sätkivää kalaa päästä, pureskeli palan ja nieli, eikä hän ollut koskaan maistanut mitään niin herkullista.
Enää hän ei todellakaan ollut riippuvainen muista, oli vain Smeagol ja Aarre.
***
Piiparilan kylässä elettiin, tuon Myllyn välikohtauksen jälkeen, pelonsekaisissa tunnelmissa. Vähän jokainen kyläläinen väitti kuulleensa outoja ääniä, jokaisesta kompastumisesta syytettiin Klonkkua ja tietenkin jokainen hetkeksikin kadonnut pikkutavara oli varmasti Klonkun inhottavissa sormissa.
Mutta koska kadonneet tavarat enimmäkseen löytyivät huolimattomien omistajien jäljiltä, eikä mitään oikeasti omituista tapahtunut moneen kuukauteen Klonkkua ei enää epäilty aivan joka asiasta. Tietenkin tieto Piiparilan omituisesta hyypiöstä, joka varastelee, urkkii, murhaa, valehtelee ja kävelee näkymättömänä oli kovaa valuuttaa naapurikylissä ja vahvisti tietenkin uskoa siihen, että Piiparila oli maailman oudoin paikka.
"Näkymättömänä hiippaileva Klonkku. Höh. onko omituisempaa koskaan kuultu", naureskelivat naapurikylän isännät, mutta sydämessään hekin tiesivät, että tuo huhu, vaikka olikin outo, oli totta.
Naapurikylissä ja tietenkin Piiparilassa oltiin tuolloin hyvin varuillaan, mutta Klonkusta ei tuon Myllyn tapauksen, nähty eikä kuultu enää jälkeäkään. Joku väitti joskus nähneensä Klonkun kaukana kylästä erään suolammen rannalla, mutta tuota kertojaa pidettiin tärähtäneenä. Klonkku oli kuollut. Se oli yleinen mielipide ja tuomio. Ja useimpien mielestä se oli sille iljettävälle murhaajalle aivan oikein.
Hiljalleen Klonkku unohtui hobittien tietoisuudesta. Aluksi siitä tuli satu, jolla peloteltiin pienokaisia. Myöhemmin sadutkin harvenivat, kunnes hiljenivät kokonaan.
Mutta totuus oli kuitenkin paljon ihmeellisempi!
Smeagol ei ollut kuollut. Hän eli ja voi oikeastaan aika hyvin. Hän vaelteli vuosikausia Sumuvuorten alarinteiden metsiköissä, söi mitä vastaan sattui tulemaan. Hän pyydysti kaloja puroista, kauriin ja jäniksen poikasia hän sai kiinni juosten, linnun munia ja poikasia hän löysi paljon joka kesä ja makoisia hyönteisiä hän oppi etsimään maasta ja kivien alta. Hän oppi erinomaiseksi uimariksi ja sukeltajaksi sekä puissa kiipeilyn mestariksi. Niin hyväksi, että harva haltiakaan siihen kykeni. Koska hän oli hobitti, hän osasi luonnostaan liikkua metsässä niin hiljaa, että yksikään ihminen tai edes moni metsän elävä ei häntä huomannut. Ja hän oli ylpeä itsestään.
Aikojen kuluessa hän hiljalleen vaelteli kauemmas hobittien asuttamilta mailta. Hän vaelsi Beorninkien asuinalueitten, Otavankalteen, reunamilla ja sitäkin pohjoisemmas. Ja minne hän menikin, metsän elävät pelkäsivät häntä. Hänen edellään liikkui tieto tuntemattomasta kauhusta, joka ei säästä ainuttakaan metsän eläintä.
Klonkku ei tarvinnut enää sormusta saalistaakseen. Se oli hänellä vain tukena ja turvana vaarallisia tilanteita varten. Lähellä Otavankalletta sellainen kuitenkin tuli. Klonkku oli vuoren alarinteillä pientä pensaikkoa kasvavalla rinteellä etsimässä jäniksen koloja kun hän yllättäin kuuli takaansa voimakasta nuuhkintaa.
?Mikäss tuo oli??, hän mutisi ja näki nopeasti rinnettä liikkuvan suuren hahmon lähestyvän häntä. Smeagol etsi kuumeisesti ryysyisistä vaatteistaan taskua, jossa hän piti sormustaan. Hahmo oli jo varsin lähellä kun hän sai pujotetuksi sormuksen sormeensa.
Samalla pensaan takaa ilmestyi valtavan suuren karhun pää. Karhu nuuhki Klonkun jälkiä epäluuloisena. Se selvästikin etsi häntä. Karhu pyöri hämillään ympyrää siinä, missä Klonkku oli laittanut sormuksen sormeensa. Lopulta se päästi valtavan syvän ja pettyneen karjaisun. Se nousi kahdelle jalalle, nuuhki ilmaa ja samassa tapahtui jotain omituista.
Karhun hahmo alkoi muuttua ihmismäisemmäksi, kunnes lopulta edessä seisoi suuri karhuntaljaan pukeutunut ihmismies, jolla oli leveä naama, suuri tuuhea musta parta ja pitkä musta tukka.
"Tiedän, että lähistöllä on se, joka aiheuttaa pelkoa valtakunnassani. Tule esiin, niin annan sinulle armoa, muuten syön sinut ensi tilassa", hän murisi matalalla äänellä.
Klonkku oli hiiren hiljaa. Hän oli kuullut huhupuheita Beorninkien valtakunnasta, muttei aavistanutkaan, millaisia he olivat. Klonkku ei uskaltanut liikahtaa ja hengittikin niin hiljaa kuin kykeni.
"Haistan sinut selvästi", valtava ihmismies sanoi jyhkeällä äänellään. "Jos haluat piileskellä, ehdotan, että häivyt valtakunnastani niin pian kuin mahdollista. Suuntaa pohjoiseen ja liiku nopeasti, sillä kun yö tulee, et enää selviä hengissä valtakunnassani. Karhuni syövät sinut suihinsa hetkessä. On jo ehtoo, enkä jouda kanssasi leikkimään. Poistu täältä äläkä enää palaa tätä reittiä. Tunnen tuoksusi ja tiedät pahat ajatuksesi. Tämä maa on hyvä, etkä sitä tule turmelemaan."
Mies muuttui jälleen karhuksi ja jolkotteli lujaa vauhtia alarinteeseen.
Klonkun polvet löivät loukkua vieläkin. Hän katsoi parhaakseen noudattaa Beorninkin neuvoa ja lähti juoksemaan kohti pohjoista niin lujaa kuin jaksoi. Hän juoksi koko illan ja kun yö tuli, hän kiipesi korkean puun latvaan turvaan.
Aurinko nousi seuraavana aamuna kirkkaalle taivaalle ja Klonkku heräili puun yläoksilla. Hänestä oli jo pidemmän aikaa tuntunut epämukavalta. Aina kun aurinko nousi esille, hänen silmänsä vuosivat ja ihoa poltteli. Yhä enemmän hän vietti aikaa ja söi öisin. Päiväksi hän etsi aina varjoa. Tällä kertaa auringon polte tuntui poikkeuksellisen pahalta. Ihoa kirvelsi suunnattomasti ja hänen oli pakko tulla alas puusta etsimään varjoa.
"Kirottu korventava aurinko", Klonkku manasi ääneen. "En enää ikinä halua nähdä sitä. Se polttaa ja kärventää meidät."
"Smeagolin ei tarvitse kärsiä", ääni vastasi. "Me voidaan mennä luolaan. Etsitään luola, jossa voidaan olla turvassa auringolta."
"Niin aarre. Niin me tehdään. Etsitään kolo. Olen aina tykännyt koloista."
Klonkku jatkoi matkaansa pohjoiseen ja pian hän löysikin puron, joka solisi raikkaana Sumuvuorilta. Hän lähti seuraamaan sitä. Hän kiipesi yhä ylemmäs ja ylemmäs vuorille, kunnes löysi luolan, josta puro virtasi.
"Tuossa se on Aarre. Tuonne me mennään. Me päästään vuorten sisään!" Smeagol innostui.
"Niin juuri Smeagol. Siellä me ollaan turvassa. Vuorten juurissa on suuria salaisuuksia, tutkimattomia kammioita ja lähteitäkin lukemattomia."
Se oli Smeagolin mielestä parasta mitä hänelle oli koskaan sattunut. Vain Aarre ja Smeagol, ilman aurinkoa, ilman kyläläisiä tai Beorninkeja ja maailma täynnä salaisuuksia, joita ei ollut löydetty alun jälkeen. Maan alaiset lammikot olisivat täynnä kaloja, joita kukaan muu ei ole yrittänytkään pyytää. Se olisi Smeagolin koti ja valtakunta, siellä hän haluaisi elää elämänsä loppuun saakka Aarteensa kanssa.
Hän heristi nyrkkiään jo laskevalle auringolle viimeisen kerran ja astui sisään luolaan. Pimeässä kaikui Klonkun käkätys "Turvassa, turvassa. Me ollaan turvassa Aarre. Gollum-gollum."
Ja niin Smeagol ja hänen Aarteensa häipyivät ja haihtuivat taruista yli viideksi sadaksi vuodeksi. Mutta sormuksen tarina jatkuu vielä tätä paljon kauemmas.
Lyhyemmätkin ficcisi ovat upeita ja koskettavia. Pidän kovasti.