Maailmanajan kuningas, PG-13, MS

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XIV (14/36)

Juhlat Armenelosissa jatkuivat kolmatta päivää. Kun oli kolmannen päivän auringonlaskun aika ja valkeiden tornien huiput värjäytyivät punaan, ratsasti uusi kuningas seurueineen sisään kaupunkiin. Silloin kaikilla kaduilla hurrasivat ihmiset ja soihdut syttyivät juhlien alkamisen merkiksi.
Ylhäinen seurue, jalojen haltioiden kanssa, ratsasti sisään linnan porteista ja he siirtyivät keskustornin suureen saliin.

Nyt sali, jossa kruunajaiset oli pidetty vain kahta päivää aiemmin, oli koristeltu valtavan kauniiden Yavannamíren kukkien paljoudella, joiden punaisen sävyjä syvensivät tuhannet lyhdyt ja soihdut.
Telerin laulajat aloittivat musiikin, jota riitti aina seuraavaan aamuun. Lauluissa kerrottiin enimmäkseen vanhoista ajoista. Niissä kerrottiin tapahtumista ensimmäisellä ajalla, Silmarileista, Gondolinin tuhosta, länteen saapumisesta ja Valarin maista, mutta oli myös uudempia lauluja, joissa kerrottiin toisen ajan suuresta sodasta pimeää vastaan sekä erityisesti uuden kuninkaan Tar-Ciryatanin osuudesta siinä. Osuudesta, joka ei todellakaan ollut vähäinen.

Ilta oli jo pitkällä ja Aphanuzîr katsoi parvekkeella linnan pihan yli kaupunkiin, jossa juhlat myös jatkuivat. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa, kun joku tuli hiljaa hänen viereensä ja sanoi:
"Ole tervehditty kuninkaan poika." Vieras oli pitkä haltia. Eräs heistä, jotka olivat osallistuneet seremoniaan taivaanpylväällä.
"Olen Glorfinniel."
"Tervehdin sinua myös Glorfinniel", sanoi Aphanuzîr hajamielisesti. Oikeastaan hän ei olisi piitannut seurasta ja haltioiden lähellä olo sai hänet aina vaivautuneeksi. Hänen mielestään he olivat usein yksinomaan koppavia mutta aina pohjattoman uteliaita.
"Huomaan, että olet ehkä väsynyt. Silti haluaisin hieman keskustella kanssasi."
Haltia katsoi kirkkailla sinisillä silmillään Aphanuzîria syvälle silmiin.
"Kiitos Glorfinniel, mutta ehkä joskus toiste. Ehkä todellakin menen jo nukkumaan." Hän pusersi esiin väkinäisen hymyn ja teki lähtöä, mutta haltia sanoi:
"Odota pieni hetki. Näen, ettei kaikki ole hyvin. Huomaan silmissäsi suljettuja portteja ja ulkomuotosi hämärtää. Tämä huolestuttaa minua ja haluan auttaa sinua, ymmärräthän."
Aphanuzîr nauroi ääneen ja muuttui sitten vihaiseksi. Hän sanoi hiljaa mutta hyytävästi:
"En kaipaa apua, mutta olen suorastaan liikuttunut ja kiitän siitä, että kannatte huolta terveydestäni."
Aphanuzîr poistui kuninkaanlinnasta niin pian kuin pystyi. "Valarin saastaiset vakoojat!", hän puhisi mennessään. "Kiinnostuneita terveydestä! Niin varmasti. He kadehtivat aarteitamme. En halua asua näin lähellä heitä. Haluan pois Númenorista, heti!"
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Minä pidin paljon noista 11-12. luvusta (ja lopuista myös, heh), vallanvaihto oli tyylikkäästi kirjoitettu. Ja erityisesti siitä pidin että huolimatta noista Ciryaturin ajatuksista isästään, tästä näkyy myös että se myös kunnioittaa sitä. Ja hmm, Aphanuzîrilla ei mene kovin hyvin - sinä et tainnut vielä kertoa mistä tuo sormus tuli, mutta onko se se ”salaisuus joka tulisi muuttamaan maailman”..? Mies parka (siitäkin huolimatta että minä en suuremmin pidä siitä ^^). Jos siitä tulee yksi nazguleista, niin tavallaan ei mikään ihme, Aphanuzîriin on ainakin helppo vedota vallalla ja kunnialla, niin katkeralta se kuulostaa veljeään kohtaan. Kruunajaisista pidin tosi paljon, olet ihanasti kuvaillut kaikki kukkasten ja puiden lehtien heittämiset kuninkaan ja kruununperijän ratsujen eteen. Minä pidän tuollaisista pienistä yksityiskohdista tosi paljon, niitä on ihana lukea. ^^

(Minä muuten pidän noista viitteistäsi - ne on mielenkiintoisia. Ja ei voi muuta sanoa kuin että sinä tunnet tämän ajanjakson josta sinä kirjoitat.)
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XV (15/36)

"Tämä on kallein aarteesi", sanoi harmaantunut harvahapsinen mies, jota kyläläiset sanoivat noidaksi, jotkut tietäjäksi.
"Ota se kaulaltani, pyydän. Lukko avautuu helposti."
Nuori Aphanuzîr avasi soljen miehen hiertyneeltä kaulalta. Kultaisessa ketjussa roikkui hopeinen sormus, jossa oli suuri punainen kivi.
"Haltiat tekivät sen kauan sitten ja siinä on taikaa", kuiskasi mies käheällä äänellä. "Mutta jos annan sen sinulle, lupaa, että viet tämän linnaasi ja kätket sen hyvin."
Tietäjä kaivoi viittansa taskusta pienen puisen rasian.
"Jos avaat sen tai et vie sitä perille, sormuksesi taika raukeaa."
"Mikä tämä taika on ja millä oikeudella annat tehtäviä tulevan kuninkaan pojalle?"
"Taika, joka antaa ikuisen elämän ja loputtomat rikkaudet. Yksikään kuolevainen ei parempaa voi toivoa. Kun käytät sitä, muut eivät voi sinua nähdä."

Aphanuzîr nauroi miehen puheille ja harvahapsisen miehen ilme muuttui. Enää edessä ei seissyt ennen aikojaan harmaantunut etelän ihminen, vaan pitkä ja ylpeä númenorilainen, joka puhui Sindarin kielellä:
"Älä väheksy vähäisempien lahjoja Aphanuzîr, kuninkaanperijän poika. Ota vastaan lahja, mutta muista ehtoni. Vie lipas kuninkaanlinnaan, kätke se ja ole vaiti kaikista keskusteluistamme. En vaadi sinulta mitään, mutta muista, että taika raukeaa, jos et noudata pyyntöäni."
Enää Aphanuzîr ei nauranut. Leiritulen loimussa seisovasta miehestä uhkui voimaa, jota hän ei ollut koskaan kokenut.
"Entä, jos kokeilen sormustasi. Sanot, että muut eivät voi nähdä minua ja se on helppo todeta."
Aphanuzîr otti sormuksen ketjusta ja laittoi sen sormeensa.
Siinä samassa maailma muuttui harmaaksi ja varjottomaksi. Elolliset olennot, kasvit ja eläimet muuttuivat haljuiksi varjoiksi ja harmaiden seinien ja kallion päällä leijui usvaa, jossa liikkui uhkaavia tummia varjoja. Kylän kaikki äänet kuuluivat selvinä; hevosen vetämien rattaiden kitinä, astian kolahdus ja lähimmän talon lasten äänet.
Mutta noita, joka vieressä seisoi oli selvääkin selvempi. Tämän kammottavan kelmeissä kasvoissa hehkuivat tummat silmät syvällä kuopissaan ja hänen luisevassa kädessään oli kultainen kiiltävä sormus. Noita nauroi kolkkoa naurua, joka tuntui tulevan maan alta:
"Kuninkaanperijän poika. Jos täytät tehtäväni, osasi on olla kuolematon. Osasi on olla kuningas, maailmanaikojen kuningas, joka hallitsee, kun nykyisten kuninkaiden suku on jo aikaa sammunut. Osasi on saada rikkauksia ja valtaa, määrättömästi, aikojen loppuun."

Aphanuzîr muisti tämän keskustelun, kuin eilisen päivän, vaikka aikaa oli kulunut jo miltei kolmekymmentä vuotta. Puurasia oli edelleen hänen kirstussaan, mutta kaunis hopeinen sormus oli hänen mukanaan aina.
Monen monta kertaa hän oli käyttänyt sormusta, kun sen taikavoimia oli tarvittu. Sen avulla hän oli mukana neuvoston kokouksissa, kuunteli salaa ihmisten puheita ja välitti tietojaan yleensä veljelleen, uskoen näin saavansa häneltä enemmän arvostusta.
Mutta tietojen vuotamisen vaikutus ei ollut aivan sitä, mitä Aphanuzîr ajatteli. Atanamirin mielestä hänen veljensä, mielenlaadultaan ennen niin samankaltainen, oli hiljalleen muuttunut oudoksi.
"Jälkeen jääneeksi" tai yksinkertaisesti "typeräksi" muut linnanväestä häntä nimittivät ja vähän samaan tapaan ajatteli myös Atanamir.
"Omituista, että hän jopa näyttää yhä vastikään täysikasvuiseksi tulleelta", sanoi eräs kaartilainen Atanamirille hieman ennen kruunajaisia.

Ja toden totta, niin oli.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XVI (16/36)

"Tatanya. Luulen, että veljeni on tulossa hulluksi", sanoi Atanamir uudelle kuninkaalle. "Hän on jo vuosia vaikuttanut oudolta ja kertoo asioita, joita muut pitävät salaisuuksinaan. Minusta kaikki ei ole kohdallaan ja pelkään, että täällä ollessaan hän vahingoittaa kuningashuonetta."
"Olen havainnut ja kuullut samaa jo monelta muultakin. Oikeastaan odotin vain, koska sinä mainitset asiasta", Tar-Ciryatan sanoi. "Olen myös miettinyt mitä tehdä ja luulen, että tiedän nyt ratkaisun."
"Niinkö? Tuo on erittäin mukava kuulla", sanoi Atanamir huojentuneena.

Aphanuzîrin talon tammisilta ovilta kuului koputusta.
"Menkää pois", hän huusi. "Haluan olla rauhassa!"
Mutta koputus jatkui itsepintaisesti. Ovella oli Atanamir, jonka Aphanuzîrin huonepalvelija oli päästänyt sisään.
"Tervehdys veljeni. Voinko jutella hetken? Minulla olisi loistavia uutisia kerrottavana."
Atanamir astui sisään, jätti ohimennessään viittansa palvelijalle, marssi veljensä perässä takkahuoneeseen ja istuutui pöydän ääreen.
"No, mitä sinulla on sydämelläsi?", kysyi Aphanuzìr happamasti.
"Muistatko kun nuorempana kävimme isämme kanssa kaukomailla. Nyt se kylä, jossa aikaamme enemmän vietimme, alkaa kuuleman mukaan jo muistuttaa kaupunkia. Kuningas haluaa perustaa sinne Númenorin ensimmäisen siirtokunnan ja hän pyysi minua kysymään, haluatko palata noille maille?"

Aphanuzîrin päässä risteili monenmoisia tuntemuksia, mutta päällimmäisenä oli riemu. Hänen suurin ja salaisin toive toteutuisi.
"Mikä on se kuninkaallinen virka, jota siellä hoitaisin?"
"Saat Umbarin kuvernementin (1) hallintaasi. Järjestät asiat siellä niin, että kun aikani kuninkaana tulee, voit kerätä siirtokunnasta riittävästi verovaroja armeijamme kuluihin."
"Minä suostun, veljeni. Me olemme aina ymmärtäneet toisiamme, mutta luulen, ettei nykyinen kuningas pidä ajatuksesta verojen keräämiseksi."
"Olen samaa mieltä, mutta tästä emme vielä puhu. Pyydän vain, että järjestät asian siten, että verottaminen on mahdollista.
Isämme antaa sinulle kuvernöörin valtakirjan. Käy hänen luonaan allekirjoittamassa se. Sen jälkeen olet vapaa lähtemään ja tietenkin myös palaamaan, jos haluat."
Aphanuzîr hymyili leveästi.
"En varmaankaan palaa, mutta toivon, että käyt luonani niin usein kuin mahdollista."

Veljekset katsoivat toisiaan hetken ja he hymyilivät.

*******

1) Tolkien ei ole ottanut kantaa tähän. Periaatteessa vanhassa feodaalijärjestelmässä on kuninkaita, kaupungeissa ruhtinaita ja pienissä kylissä linnanherroja. Kun eurooppalaiset perustivat alusmaita ja siirtokuntia 1400-1800-luvuilla, monet näistä olivat kuvernementteja, joita hallitsi kuninkaan suorassa alamaisuudessa kuvernööri.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XVII (17/36)

Herendil, Umbarin komentaja, joka oli Ciryaturin muinaisen lupauksen turvin ottanut itselleen nimityksen kuvernööriksi, otti vastaan juuri Umbariin saapuneen kuninkaan pojan.

Kuvernööri oli rakennuttanut itselleen upean palatsin, joka sijaitsi aivan kaupungin keskustassa. Sen ruokasalissa hän ja Aphanuzîr kohtasivat pitkästä aikaa.
"Kauan on siitä, kun te ja veljenne lähditte takaisin länteen, mutta minulle se on kuin eilispäivä. Ette usko, kuinka mukavaa on nähdä teitä jälleen", hän sanoi.
"Mukavaa on palata myös minusta, Herendil. Muistorikkaita olivat ne päivät pikkukylässä yli kolme vuosikymmentä sitten lukuunottamatta amiraalin ikävää tapausta."
Syntyi vaivautunut hiljaisuus, kunnes Aphanuzîr jatkoi:
"Olet toiminut kuninkaan edustajana hyvin, Herendil. Olet saanut kylän kukoistamaan. En ollut uskoa silmiäni, kun katsoin sataman rantakatua. Sehän oli kuin Rómennan satamasta. Puuhökkeleitä oli enää muutamia ja rannan rakennuksien kivityö oli miltei yhtä hyvää kuin meillä."
"Niin. Täällä on tapahtunut yhtä sun toista, mutta paikallisten asukkaiden silmä ja mieli eivät taivu samaan tarkkuuteen kuin númenorilaisten. Siksi rakennukset eivät ole yhtä vahvoja ja kauniita. Se on sääli, mutta luultavasti tänne muuttaa aikojen saatossa enemmänkin meikäläisiä niin, että rakennuksistakin saadaan parempia."
"Epäilemättä heitä vielä tulee, mutta oikeastaan aioin puhua kanssasi kuninkaan määräyksestä", Aphanuzîr sanoi ja tuijotti suuresta ikkunasta merelle.
"Mistä määräyksestä?"
"Hän on tehnyt minusta Umbarin kuvernöörin. Vaikka olet toiminut hyvin, on sinun nyt aika palata Númenoriin tai jäädä Umbariin toisiin toimiin."
"Mitä? Kuningashan lupasi?"
"Lupasi, mitä lupasi. Tässä on silti allekirjoitettu paperi, joka kertoo asemani tässä kaupungissa."
Aphanuzîr kaivoi liivinsä taskusta kuninkaan sinetillä varustetun paperin. Herendil otti sen, mursi tikarillaan sinetin ja luki sen.
Hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi ja hän istuutui huokaisten.
"Olen antanut koko elämäni herralleni Ciryaturille. Näin hän palkitsee minut pitkäjänteisestä työstäni hänen hyväkseen." Herendilin huulet pusertuivat viiruksi ja paperi rusentui hänen nyrkissään.
"Älkää toki ottako sitä noin raskaasti hyvä mies. Minulle riittää, että olette pakanneet omat tavaranne huomiseen mennessä", sanoi Aphanuzîr. Hän nousi lähteäkseen ja sanoi: "Älkääkä sitten kajotko kuninkaan omaisuuteen. Kaikki mitä palatsin sisällä on, ovat kuninkaan ja siten myös minun. Asetan lähtiessäni sotilaani vahtimaan taloa siksi aikaa."

Aphanuzîr poistui palatsista ja Herendilin elämäntyö, muistot ja saavutukset jäivät kuninkaan pojalle.
Niin suuri ja hengeltään vahva oli Herendil, että hän ei tehnyt elettäkään osoittaakseen suuttumusta tai katkeruutta. Vähin äänin hän pakkasi laukkunsa ja poistui linnasta. Hän lukitsi palatsin oven ja antoi monimutkaisen avaimen kaartin sotilaille, jotka ulko-oven eteen oli jätetty vartioon.

"Kuninkaan omaisuus on tallessa ja näköjään hyvissä käsissä. Vartioikaa sitä hyvin", hän sanoi lähtiessään.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XVIII (18/36)

Aphanuzîr seisoi palatsin parvekkeella ja näki, kuinka palatsin puistoon ja etupihalle oli kokoontunut miltei koko Umbarin väki.

"Hyvät Umbarin asukkaat. Olen Aphanuzîr, jonka jotkin teistä vanhimmista varmaan vielä muistavatkin. Olen kuningas Tar-Ciryatanin poika ja tästä lähtien kaupungin ja sen ympäristön kuvernööri. Umbarista tulee kuninkaallisella määräyksellä tästä päivästä lukien virallisesti Númenorin siirtokunta, jonka hallinnasta vastaan minä." Hän piti pienen tauon. Katsoi kansaa, josta paistoi tyytyväisyys uuteen järjestykseen.
"Aluksi järjestämme armeijamme uudelleen ja osasta armeijaa tulee kuvernementin kaartia, jotka edustavat kuningasta ja ovat suorassa komennossani. He valvovat järjestystä kaupungissa ja ympäristössä. Laki olen minä ja lupaan olla kaikkien kuninkaallisten tavoin puolueeton ja oikeudenmukainen jokaiselle maani asukkaille tasapuolisesti.
Lupaan teille, että kaupunkimme kehittyy ja luo vaurautta ympärilleen. Umbarista tulee Keski-Maan kaupan, kulttuurin ja tietämyksen kehto sekä lännen ihmisille portti itään. Lännen tietämys, historia ja kulttuuri tulevat jalostamaan näitä maita nyt ja aina."
Kansa hurrasi ja osoitti suosiotaan uudelle kuninkaalliselle kuvernöörille.

Puheen aika oli ohi ja palatsin pihalla Aphanuzîrin ympärille kerääntyi paljon kansaa. Armeijan korkein upseeri tuli Aphanuzîrin luokse ja sanoi:
"Herrani. Olen kapteeni Banazîr. Olen valmis ryhtymään kaartin johtoon, mikäli niin haluatte."
"Kaartin johtoon ajattelin juuri armeijan korkeampaa upseeria. Tulkaa talooni, niin keskustelemme tästä tarkemmin."

Miehet istuivat avoimen takkatulen loimussa ja huonepalvelija kaatoi miehille hopeisiin pikareihin punaista viiniä.
"Perustelkaahan nyt tarkemmin, miksi olisitte paras mies kaartin päälliköksi", Aphanuzîr vaati.
"Olen armeijamme vanhin upseeri ja palvellut kuningasta armeijassamme jo yli seitsemän vuosikymmentä. Tunnen nämä maat ja ihmiset paremmin kuin moni Númenorissa asunut."
"Paikka on teidän Banazîr. Nimitän sinut kaartin päälliköksi." Aphanuzîr otti miekkansa ja löi miehen tehtäväänsä.
"Ja nyt annan ensimmäisen tehtävän. Kokoa kaartiin sata parasta sotilastamme ja laita heidät selvittämään jokaisen Umbarin asukkaan nimi, syntymähetki ja toimi. Laita heidät toimittamaan asukkaille samalla paperi, jonka täytettyään ja verotustoimistoomme toimitettuaan saavat oikeuden asua Umbarissa."
"Verotustoimistoon? Eihän meillä ole sellaista."
"On, jahka olet perustanut sellaisen. Ja toinen tehtäväsi on ehkä vaikeampi. Etsi käsiisi mies, jota kolme vuosikymmentä sitten nimitettiin noidaksi. Toimita hänet elävänä eteeni."
"Tietäjä katosi kylästä pian Izindu-Bethin hautajaisten jälkeen. Häntä ei ole näkynyt sen yön jälkeen kun vanhan amiraalin hauta oli kaivettu auki ja hänen ruumiinsa katosi."
Aphanuzîr tunsi veren pakenevan kasvoiltaan ja oli vaiti. "Olkoon sitten niin. Ja nyt voit poistua."
Viimeksi muokannut jawetus, Ke Syys 14, 2005 9:37 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XIX (19/36)

Palatsi oli laitettu juhlakuntoon, sillä siellä oli uuden kuvernöörin virkaanastujaisjuhlat. Sen ruskeakiviset seinät oli päällystetty kauniilla ja värikkäillä, huovasta tehdyillä, seinävaatteilla ja valtavan suuri tamminen pöytä oli kukkuroillaan herkkuja ruokasalin reunalla.
Kutsuttuja (ja joitain kutsumattomiakin) vieraita saapui paikalle pitkälti toista sataa, mutta Herendil ei kutsusta huolimatta saapunut. Kun ilta viimein koitti ja aurinko painui mailleen, juhlat alkoivat.

"Tervetuloa, ystäväni", aloitti Aphanuzîr. "Kuten puheessani jo aiemmin sanoin, on tämä suuri päivä Umbarille ja myös minulle. Ajat tulevat muuttumaan paremmiksi, kuten tulette huomaamaan. Jaan teille tietämykseni ja tinkimättömän uurastuksen yhteiseksi hyväksi. Palkitsen luottamuksen ja rankaisen lainrikkojia viisaasti ja armollisesti.
Palvelijani, kaatakaa nyt juhlakansalle viiniä. Juhlat alkakoot."

"Terveyksenne, kuvernööri Aphanuzîr", sanoi upeaan sotilasasuun pukeutunut Banazîr.
"Terveydeksi", sanoi juhlakansa, yhteen ääneen.

Ulkona, katoksen alla olevat muusikot aloittivat soitannon ja sinne Aphanuzîr seurueineen siirtyi.

Koristellun puun alla oli paikallisia ihmisiä parhaisiinsa pukeutuneena ja heidän luokseen Aphanuzîr suuntasi, sillä välit alkuperäiskansaan olivat erittäin tärkeät.
Mutta kun Aphanuzîr pääsi juhlakansan pariin, näki hän jotain, mikä pysäytti hänet täysin. Erään seurueen laidalla, yksin ja hiljaisena, seisoi hieman hajamielisen näköisenä neito. Tämän mustat hiukset kimalsivat soihtujen valoa ja kun neidon kauniit tummat silmät kohtasivat Aphanuzîrin katseen, tuntui kuin koko maailma olisi hiljentynyt.

Aphanuzîr ravistautui irti tunteesta, jota hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut. Hän asteli neidon luo ja suuteli tämän kättä:
"Tervetuloa. Olen asunut näillä seuduilla kauan sitten, mutta en silloin, enkä sen jälkeen ole kohdannut mitään kaltaistanne."
Neito punastui ja kumarsi kuvernöörille.
"Valtias. En ymmärrä mitä tarkoitatte."
"Olkoon tällä kertaa. Ehkä voin keskustella kanssanne joskus toiste", Aphanuzîr sanoi, kumarsi ja poistui seurueineen toisaalle. Mutta koskaan aiemmin ei mikään sattumus tai tapahtuma ollut saanut Aphanuzîria näin pois raiteiltaan.

Juhlat olivat kylässä ennen näkemättömät ja ne jatkuivat myöhään yöhön. Vähitellen soitto hiipui ja juhlaväki teki lähtöä.
"Hyvää yötä itse kullekin. Toivottavasti juhlat olivat miellyttävät", sanoi Aphanuzîr.

Kun seurue, jossa neito oli, teki lähtöä, siirtyi Aphanuzîr varjoihin. Hän kaivoi liivintaskustaan haltiasormuksen ja laittoi sen sormeensa.

Harmaassa usvassa neito käveli kotiaan kohti kahden ystävättärensä seurassa. Heidän verensä hehku loi usvan sekaan selvän varjon, jota Aphanuzîrin oli helppo seurata. Rantatiellä, meri hohti kylmää valoa, kuin valtava kalmisto, jonka haamut olivat juuri heräämässä ja meren äänet kirskuivat Aphanuzîrin korviin kuin miljoona lokkia. Niistä huolimatta hän seurasi neitoja lähietäisyydeltä ja mielessään Aphanuzîr vannoi:
"Olen löytänyt kaikista maailman aarteista suurimman. Otan hänestä selvää. Tutkin hänen elämänsä pienintä piirtoa myöten ja sitten otan hänet vaimokseni. Muita miehiä en hänen lähelleen päästä. Hän on minun!"

Kaunis neito hyvästeli ystävänsä, astui sisään harmaahirsisen talon ovesta ja veti oven kiinni perässään autuaan tietämättömänä siitä, että hänen huoneessaan olisi nyt ja monena muunakin yönä kutsumaton varjo.
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Sinä laitoitkin monta lukua kerralla, minä en meinannut pysyä perässä. ^^ Minä melkein arvasin että sormus oli selitys Aphanuzîrin muuttumiselle, ja että sillä harmaantuneella miehellä oli jotain tekemistä sen kanssa.. Jotenkin minusta oli hirveän kylmää, että Ciryatur ja Atanamir hoitivat Aphanuzîrin ”ongelman” niin, että ne juonitellen lähettivät sen Keski-Maahan - mutta mitään vähempää minä en oikeastaan olisi odottanut kummaltakaan. Vaikka tästä ficistä käykin selville, että Atanamir rakastaa veljeään, niin silti se sopii hyvin että ennen kaikkea se ajattelee omaa etuaan, ja siihen ei sovi sekoamassa oleva veli Numenorissa.

Minä pidin Herendilistä. ^^ Tuo, miten se lähti palatsista melua nostamatta oli aika kunnioitettavaa, se säilytti omanarvontuntonsa loppuun asti. Minä pidin todellakin paljon. Ja Izindu-Bethin hauta oli kaivettu auki ja ruumis viety? Oikeasti, tuo kohta sai kylmät väreet juoksemaan minun selkäpiissäni (kulunutta sanontaa lainatakseni). Siinä oli pahaenteistä tunnelmaa. Ja Aphanuzîr on todellakin karmiva tyyppi - ”ihastuessaan” ensisilmäykseltä siihen neitoon. Uh, minä en todellakaan haluaisi sitä hiippailemaan näkymättömänä omiin huoneisiini… tapahtuu tuossa mitä tahansa, niin minä olen jo valmiiksi hyvin pahoillani tuon naisen puolesta.

Jatkoa odotellen, kuten tavallista. ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XX (20/36)

Aphanuzîr heräsi huonepalvelijan kirkasäänisen hopeakellon kilinään. Joku kehtasi tulla häiritsemään hänen uniaan juhlien jälkeisenä päivänä, vaikka hän oli luvannut vapaapäivän kaikille kaupungin asukkaille.

"Herra. Teitä odotetaan aulassa. Asia on kuulemma kiireinen, muuten en olisi teitä herättänyt", sanoi palvelija.

Aphanuzîr puki päälleen hätäisesti ja riensi alakertaan vierastaan vastaan jo valmiiksi vihaisena. Aulassa istui Herendil, joka huomatessaan uuden kuvernöörin tulevan nousi seisomaan.
"Aphanuzîr", tämä aloitti. "Olen tutkiskellut lakeja ja tullut tulokseen, että kannaltani on paikallaan esittää teille virallinen valitus syrjäyttämiseni johdosta."
"Mitä te sanotte? Virallinen valitus? Umbarin virallisin taho olen minä, enkä ota valitustasi vastaan, ettekö te hyvä mies ymmärrä. Poistukaa talostani heti, pakatkaa laukkunne tänään ja kadotkaa tästä kylästä tai en enää vastaa seurauksista."
"Teillä ei ole oikeuksia esittää tuollaisia vaatimuksia, sillä?"
"Nyt riittää!", Aphanuzîr sanoi tuohtuneena. "Vartijat. Saattakaa tuo jästipää ulos."
"Aphanuzîr. Kadutte vielä tätä!", huusi Herendil, kun kaksi kookasta vartijaa raahasi tämän ulos talosta. Kun mies oli saatu ulos, sanoi Aphanuzîr:
"Kutsukaa Banazîr luokseni, heti."

Oli miltei puolipäivä, kun Banazîr tuli kuvernöörin luokse.
"Banazîr. Olette panneet kiitettävästi toimeen edelliset määräykseni. Nyt annan tehtävän, joka on salainen. Tarvitsette siihen kaksi luotettavinta miestänne. Ottakaa Herendil kiinni ja tuokaa hänet Umbarnín putoukselle ylihuomenna puolen päivän aikaan.
Ja on toinenkin tehtävä, joka ei ehkä ole yhtä epämiellyttävä. Esittäkää kutsuillani olleelle tummatukkaiselle neidolle kutsu illallisille. Odotan häntä tänä iltana. Niin tiedätte kyllä ketä tarkoitan."

Banazîr kumarsi mitään sanomatta ja poistui palatsista.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XXI (21/36)

Illallinen oli katettu.
Tarjolla oli eteläisiä hedelmiä, vaaleaa leipää ja parasta viiniä, jota Aphanuzîr oli tuonut mukanaan Númenorista.
Hän odotti pitkään, käveli hermostuneesti huoneessaan, istuutui jälleen takan ääreen, kohensi tulta ja odotti edelleen.
Viimein ulko-oven ovirengas kolahti. Aphanuzîr kiirehti avaamaan ohi hämmentyneen huonepalvelijan. Kun ovi avautui, edessä oli parhaansa päälleen laittanut neito:
"Olen Nûlumin Gimilzîrin tytär. Kutsuitteko minut kylään, vai olenko mahdollisesti erehtynyt tai saanut väärää tietoa?"
"Nûlumin. Ette ole erehtynyt. Pyytäisin teitä illastamaan kanssani, jos haluatte. Pöytä on katettu ja odotin jo teitä", sanoi Aphanuzîr ja tunsi palan kurkussaan.
Neito astui sisään, jätti taivaansinisen viittansa palvelijalle ja astui yläkertaan kuvernöörin saattamana. He istuivat takkatulen ja lyhtyjen valossa, kertoivat toisilleen vapautuneesti kaikesta, mikä kummallekin oli tärkeää.
Kun ilta eteni neidon käsi löysi kuvernöörin käden. He katsoivat toisiaan, rakastuivat ja suudelma kruunasi kummankin toiveet ja täytti ne.

"Nûlumin. Ilta on jo pitkällä ja huomispäivän velvollisuudet odottavat. Jos haluatte, palvelijani saattaa teidän kotiin, mutta takaisin tänne, vierelleni, olette aina tervetullut."
"Mielelläni tulen, jos pyydätte, herrani."

Aphanuzîr asetteli sinisen viitan neidon hartioille ja kiinnitti soljen tämän kaulalle. Hänen kätensä eksyi mustien hiusten yöhön ja hän suuteli tätä otsalle sanoen:
"Tulkaa huomenna, pyydän."

"Tulen", neito vastasi silmillään ja hymyili.

Ovi painui kiinni hänen perässään ja Aphanuzîr oli jälleen yksin.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XXII (22/36)

Umbarnín oli kapea ja nopeasti mereen juokseva virta. Se ei ollut kaukana Umbarin kylästä ja muutaman virstan päässä merenrannasta se oli aikojen saatossa kovertanut itselleen kymmeniä metrejä syvän uoman kalkkikallioon.
Oli puolen päivän aika, kun tuolle näköalapaikalle ratsasti Aphanuzîr, ja siellä olivat myös Banazîr kahden kaartilaisen sekä vangitun Herendilin kanssa.

"Kas. Et näköjään piitannut neuvoistani ja lähtenyt kylästä", Aphanuzîr sanoi. "Käskyn täyttämättä jättämistä sanotaan kapinoinniksi, kuten varmaan lakikirjaan perehtyneenä tiedätkin. Kerropa minulle, mitä kapinoinnista sanotaan laeissamme?"

"Siellä missä lakeja laaditaan ja noudatetaan, myös tuomarit ovat valat vannoneita ja kunnioittavat lakeja."
"Olet kapinallinen ja saat rangaistuksesi. Vartijat. Sitokaa tuo roisto mestausasentoon."

Vartijat sitoivat Herendilin polvilleen, Aphanuzîr veti esiin pitkän miekkansa, kohotti sen ja antoi voimaa yhteen iskuun. Herendilin pää putosi ja vieri alas jyrkännettä. Se vieri alas Umbarnín jokeen, josta se vuosia myöhemmin löydettiin, mutta rakastetun johtajan, Herendilin, ruumista ei löydetty koskaan.

Banazîr ja vartijat käänsivät päänsä, mutta Aphanuzîr hymyili teloituksen jälkeen synkästi.
"Näin käy kaikille kapinoitsijoille. Silloin kun lakia rikotaan näin räikeästi, pitää meidän olla armottomia, muulloin olemme jaloja. Tästä tapauksesta ette puhu muille, ette edes keskenänne. Se, joka määräyksen rikkoo, tuomitaan ankarimman mukaan."

Suuren pelon vallassa miehet ratsastivat Aphanuzîrin jäljessä takaisin kylään.
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Aphanuzîria ei voi ainakaan sanoa tylsäksi hahmoksi. ^^ Nämä kolme lukua menivät niin laidasta laitaan, niissä tuli minusta hyvin esille sen luonteen ääripäät. Tuo illallinen Nûluminin kanssa oli aivan suloinen - minua yleensä tökkii sellaisella tavalla kirjoitetut kohtaukset, jossa rakastuminen tapahtuu silmänräpäyksessä, mutta tähän sinun ficciisi se tosiaan sopii, rakkaus kun ei tässä kuitenkaan ole keskeisellä sijalla - ja muutenkin sinä kirjoitat kuin Tolkien, minulle tulee näistä teksteistäsi mieleen Silmarillion, ja tällainen taianomainen rakastuminen sopii sellaiseen kirjoitustyyliin hyvin. (Jos tuossa oli jotain järkeä, niin hyvä. Minä melkein eksyin jo. :D) Koko tuo luku 21 oli aivan ihana, taivaansinisistä viitoista ”mustien hiusten yö”hön. Oi. ^^ -Herendil oli muuten hieno hahmo, tuollaisista rohkeista ja järkkymättömistä sotilaista minä pidän - vaikka ne ei ehkä olekaan yhtä mielenkiintoisia kuin ne ”pahat” tyypit. ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XXIII (23/36)

Aphanuzîr kostutti metsonsulkaista kynäänsä mustepullossa, laski sen paperille ja aloitti ensimmäisen kirjeensä Umbariin saapumisen jälkeen.

Rakas Veljeni

Yli kaksi vuotta on siitä, kun saavuin tänne peräkylään. Uskoakseni olen täyttänyt isämme toiveen kaupungin kehittämisestä.
Mutta minulla on myös henkilökohtaista kerrottavaa. Tapasin maailman kauneimman naisen Nûlumin. Hän on paikallisia asukkaita, mutta tumma ja kirkassilmäinen kuin Númenorin kaunein nainen nuoruudessaan.
Yli vuosi sitten avioiduin ja nyt kasvatamme poikaamme kuvernöörin palatsissa kuninkaallisin tavoin ja toivein.
Sauronin väkeä liikkuu toisinaan läheisillä metsillä ja vuorilla, mutta yhtään suurempaa osastoa emme ole tavanneet. Kaikki tiedustelijat olemme tappaneet mutta uskomme, että Sauron on silti saanut jo vihiä asettautumisestamme Keski-Maan eteläosiin.

Sopimuksemme mukaan, olen kartoittanut verojen keruumahdollisuudet ja laskelmieni ja arvioni mukaan saatu verotuotto riittää täkäläisen sotaväen ylläpitoon. Paikallisilla on kohtalaisen paljon kultaa, hopeaa ja helmiä, sekä kohtalaisen taidokkaita koruja, joista ainakin osan luulen olevan peräisin kääpiöiden aarteista.

Olen takavarikoinut joidenkin lainrikkojien omaisuutta ja lähetän kirjeeni mukana joitain parhaista aarteista.

Jos olet kuullut jotain toteuttamistani tuomioista, niin voin kertoa sinulle, että täkäläiset liioittelevat aina kuulemaansa. Kun raportoinnin aika tulee, he kertovat huimimman tarinansa ja lisäävät siihen aina jotain.
Täkäläisiin ei voi täysin luottaa, siihen tulokseen olen tullut.
Joskus minusta tuntuu, että se tauti on tarttumassa myös täällä asuviin númenorilaisiin.

Mutta en ikävystytä sinua huolillani tämän enempää. Sano terveisiä vanhemmillemme, erityisesti Ondomírielille.

Tulette vielä olemaan ylpeitä sukulaisestanne. Tämä neitseellinen maa on vain odottanut tilaisuutta. Minun kauttani se alkaa viimein elää.

Parhain terveisin.

Aphanuzîr


Hän taittoi kirjeen, laittoi kuoreen, sinetöi sen ja antoi eteenpäin. Pitkään hän oli pelännyt kirjeen kirjoittamista, mutta halu kertoa lapsesta sai hänet viimein tekemään sen. Hän tyhjensi viinilasillisen loppuun ja paneutui maate.

Kun kynttilä sammui, öiset äänet kantautuivat kadulta Aphanuzîrin korviin. Tornipöllön käheä kutsuhuuto säikäytti palatsin tornissa yöpyneet kyyhkyt, ja kauempana puistossa, aivan nurmikon laidalla puuhasi mäyrä öisillä retkillään. Nämä Aphanuzîrin herkistynyt kuulo tavoitti vaivattomasti.

Kirje ja odotus, vastaako siihen kukaan, vaivasivat, eikä uni tullut silmään. Silloin unen ja valveen rajalla Aphanuzîr näki sänkynsä päädyssä hahmon.
Se oli hyvin pitkä, kalpea ja tummahiuksinen haltia, joka kohotti kätensä kohti Aphanuzîria:
"Anna se takaisin. Anna se takaisin", hahmo kuiskasi ja tuli lähemmäs. Sen kasvoilla oli hirvittävät arvet, sen silmät olivat kalman harmaannuttamat ja ne hohtivat ikkunasta paistavan kuun valossa.
"Minä taoin sen. Se on minun! Minun?"
Aphanuzîr hyppäsi kauhuissaan pystyyn ja huusi:
"Et saa sitä. Katoa kammotus! Et saa sitä, sillä kohtalo on antanut sen minulle."

Viereisessä huoneessa vauva heräsi ja Nûlumin riensi miehensä huoneeseen:
"Mikä hätänä."
Aphanuzîr seisoi huoneen nurkassa kalpeana, hikisenä ja vapisi kauttaaltaan.
"Luulen, että näin painajaista, ei muuta."

Nûlumin halasi häntä hellästi. Silitti tämän hiestä märkiä hiuksia ja sanoi:
"Yön äänet sinut ehkä herättivät. Älä pelkää Númenorin uljas mies. Niin kauan, kuin te olette täällä, kukaan ei meitä uhkaa."

Vauva ja puiston äänet hiljenivät, mutta Aphanuzîr tiesi ettei kalpea haltiakuningas ollut vain unta. Mutta mikä tai kuka se oli, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

*****

Kiitos Marnie kommenteista.

Aphanuzîrin käytös sopii käsittääkseni aika hyvin psykopaatin profiiliin, jolle ihmissuhteet ole hänelle minkään arvoisia tai niiden arvo on vain se, mitä hän pystyy niistä hyötymään.

Luonteen perusvinouden lisäksi sormuksen voima ajaa voimakkaasti skitsofreniseen tilaan.

Ei ole herkkua elämä ei...
Viimeksi muokannut jawetus, Pe Syys 16, 2005 2:44 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XXIV (24/36)

Aphanuzîr avasi palatsin aarrekammion oven. Hän käveli sisään kultaisen kynttelikön kanssa ja ihaili aarrettaan, jonka arvo ylitti monin verroin Númenorin kuninkaan aarremäärän.

Koska Atanamir ei ollut vastannut hänen kirjeeseensä, oli hän toimeenpannut verotuksen omin päin. Ja koska kuningas oli halveksinut hänen avioliittoaan, vaimoaan ja lastaan, eikä ollut antanut siunaustaan, päätti hän olla luovuttamasta ainuttakaan aarretta isälleen.

Jo kymmenenä vuotena hän oli toimeenpannut ankaran verotuksen, josta ei laitettu rikkaakaan sen enempää armeijan kuin Umbarin asukkaidenkaan yhteiseksi hyväksi. Kaikki aarteet hän otti itselleen ja piti ne visusti piilossa kammiossaan.

Yhä enemmän hän viihtyi yksin aarteiden keskellä ja laiminlöi velvollisuuksiaan hallitsijana ja perheen isänä. Ja mitä enemmän hän siellä aikaansa vietti, sitä enemmän hän himoitsi lisää aarteita. Varmaakin varmempi hän oli myös siitä, että kansa kätki omaisuuttaan ja valehteli julkeasti sen määrän. Hän oli vakuuttunut myös siitä, että erityisesti alkuperäisasukkaat hautoivat verotuksen vuoksi laajaa kapinaa.

Päivät hän vietti aarrekammiossaan ja illan tullen hän laittoi sormuksen sormeensa ja kuunteli ihmisten keskusteluja Tavernoissa ja kaduilla, eikä Nûlumin huolestuminen vaikuttanut tuohon käytökseen ainakaan myönteisesti. Mielestään Númenorin jalosukuinen pystyi hallitsemaan itsensä paljon tavallisia ihmisiä paremmin.

Mutta taustalla oli Musta Voima, joka ylitti kaiken sen, mihin yksikään kuolevainen kykeni. Varjo oli jo saavuttanut Aphanuzîrin, mutta sitä hän ei enää huomannut, eikä välittänytkään.

Oikeassa hän oli kuitenkin siinä, että Umbarin kansa, niin paikalliset kuin númenorilaisetkin, alkoivat pian napista verotusta vastaan, vaikka nämä puheet eivät kuvernööriä saavuttaneetkaan. Tosiasiassa Aphanuzîr ei ollut enää lainkaan suosittu ja hänen mustat epäilyksensä takana puhumisesta ja juonittelusta eivät enää olleet lainkaan tuulesta temmattuja.

Mutta yksin kammiossaan hän oli Herra.

Aphanuzîr levitti kaikki kerätyt kultakaulanauhat suurelle pöydälle, jonka päälle oli levitetty purppurainen samettiliina. Hän hyväili ketjuja, antoi kiiltävän kullan valua sormien välistä ja rubiinien ja ametistien välkehtiä soihtujen punaisessa valossa, eikä hän ollut koskaan nähnyt mitään kauniimpaa.

"Aarteeni", hän sanoi.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XXV (25/36)

Aphanuzîrin parta ja ennen korpinmustat hiukset olivat alkaneet harmaantua (1) ennen aikojaan. Vaikka hänen kasvonsa piirteet olivat kuin nuoren aikuisen, voi huolien ja synkkien ajatusten varjon lukea hänen harmaista kasvoista ja synkistä silmistä.

Ymmällään oli hänen vaimonsa, joka pelkäsi ja oli kovasti huolissaan miehensä tilasta. Aphanuzîr näki painajaisia miltei joka yö, puhui itsekseen ja suuttui herkästi pienistäkin vastoinkäymisistä. Hän ei huolehtinut itsestään juuri lainkaan eikä hän juuri välittänyt läheisistäänkään. Ja tilanne paheni vuosi vuodelta.

"Ne hylkiöt!", hän huusi. "Ne saastat uhmaavat minua. Juonittelevat selkäni takana, vaikka kuvittelin heidän olevan puolellani."

Aphanuzîr viskasi tinatuopinsa seinään ja huonepalvelijat katsoivat tämän päiväistä raivokohtausta kalpeina ja huolissaan.

"En olisi uskonut, että kaartilaisetkin ovat minua vastaan. Saastaiset, mudassa ryömivät, mitään osaamattomat täkäläiset moukat ovat saaneet heidätkin taakseen. Vielä minä heille näytän, kuka on tämän kaupungin herra."

Kuolaa valui hänen rintamukselleen, kun hän uupuneena istuutui juhlasalin pöydän ääreen.

"Vielä minä niille näytän", hän huokasi.

Kun ilta saapui, Aphanuzîr laittoi sormuksen sormeensa ja meni tavernaan, jossa tiesi paikallisten tapaavan toisiaan. Suuri seurue istui siellä pyöreän pöydän ja ruskeaa juomaa sisältävien puukolpakoiden ääressä.

"Se hullu vain lisää veroja. Vuosi vuodelta saamme maksaa enemmän siitä, että númenorilaiset sortavat ja kiristävät meitä. Miksi me siedämme moista?" sanoi tumma, tuuheapartainen mies.
"Tämän täytyy loppua. Jos allekirjoittaisimme vetoomuksen kuvernöörille ja antaisimme sen hänelle heti huomenna. Jokainenhan meistä tietää, että veroiksi annettuja tavaroita ei ole käytetty yhteiseksi hyväksi ja sotaväkikin saa odottaa palkkojaan aikojen loppuun saakka", sanoi kuivakka vanha mies.
"Vai vielä vetoomuksen. Mitä te luulette sen hyödyttävän? Näytetään voimamme ja osoitetaan mieltämme näkyvästi hänen palatsinsa edessä", sanoi kolmas mies, ja jatkoi: "Mutta ensin vannomme, että otamme yhdessä vastuun."

Aphanuzîr tunsi useimmat seurueen jäsenet ja tarkasti hän painoi mieleen niiden kolmenkymmenen paikalla olleen nimet ja kasvot.

Seuraava aamu koetti kuulaana ja kadulla liikkui useita kaartilaisosastoja. Ne kiersivät talosta taloon ja herättivät joukon paikallista väkeä.
Tuntia myöhemmin koossa oli kolmekymmentä edellisenä iltana tavernassa tavannutta miestä puolipukeisina ja vastaheränneen näköisinä. Heidät oli koottu kadulle ja heitä vartioi toistakymmentä kaartilaista, joilla jokaisella oli miekka paljastettuna kädessään.

Pidätys oli tehty, mutta kukaan muu kuin seurueen jäsenet, eivät aavistaneet, mistä oikein oli kysymys ja kauhuissaan heistä itse kukin mietti mitä tuleman pitää.

Hetken päästä paikalle ratsasti itse Aphanuzîr ja hän johti vangit ja heidän vartijat ulos kaupungista, sekä asetti vartion, ettei heitä seurattaisi.

Kukaan ei kuullut pidätetyistä sen koommin, mutta epäiltiin, että Aphanuzîr oli toimeenpannut teloituksen omin käsin ja hautauttanut ruumiit kauas kaupungin ulkopuolelle. Joku sanoi nähneensä kaukaa vuorien takaa savua myöhemmin pidätyksen jälkeisenä päivänä, joten huhut ruumiiden polttamisestakin yltyivät.

Tosiasiassa Aphanuzîr laittoi vangit murhaamaan toisiaan ja hautaamaan ruumiit. Viimeisen eloonjääneen hän surmasi itse. Tämän tavan hän valitsi siksi, että paikalliset uskoivat murhamiesten joutuvat kuolemansa jälkeen pimeään ja hirveään paikkaan.

Kun operaatio oli ohi, Aphanuzîr hymyili mielessään, hän oli hoitanut ongelman pois päiväjärjestyksestä.

***
1) Oli vuosi 1889. Aphanuzîr on saanut sormuksen vuonna 1830. Hän on pitänyt sormusta 59 vuotta ja käyttänyt sitä lähes päivittäin ja pahassa tarkoituksessa. Siitä syystä sormuksen vaikutukset alkoivat jo näkyä, vaikka hän oli vasta 85 ikäinen, eli númenorilaiseksi varsin nuori.
Heidän keskimääräinen elinikänsä oli noihin aikoihin noin 220 vuotta ja kuninkaallisten aina yli 400.
Aphanuzîrhan jäi 26-vuotiaan näköiseksi, sillä tuon ikäisenä hän sai sormuksen Noidalta. Normaalisti númenorilaiset näyttivät noin 40-50-vuotiaalta ja melko lailla iättömiltä aivan elämänsä viimeisiin vuosiin saakka, jolloin taudit ja vanhuudenheikkous heidät otti.
Vastaa Viestiin