Maailmanajan kuningas, PG-13, MS

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Elíniel
Puolituinen
Viestit: 277
Liittynyt: La Elo 21, 2004 9:27 am
Paikkakunta: Estelin syli.

Viesti Kirjoittaja Elíniel »

Minä pidän tästä. Todella pidän. En ole ennen montaa Toiselle Ajalle sijoittuvaa ficciä lukenut. Varsinkin Númenoriin. Tämä on ihana. Ja sinä vaikutat todella tietävän mistä kirjoitat, tunnet Númenorin ja sen historian. Tämä on todella mielenkiintoinen. Upea kerrassaan.

Aphanuzîrin kehitystä sormuksen pauloissa on mielenkiintoista lukea, jotenkin minulta oli aina - ennen tätä ficciä siis - mennyt ohi, miten Sauron otti ne kaikki yhdeksän kuningasta sormuksiensa pauloihin. Nyt tajuan senkin. Hyvä minä.

Ja sinä kirjoitat hyvin. Todella kaunista kuvailua.
-Vuoden 2005 ja 2006 Aragorn.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XXVI (26/31)

Aphanuzîr silitti vaimonsa mustia hiuksia ja katsoi tämän kalpeita kauniita kasvoja, jotka juuri äsken olivat täynnä elämää. Vain hetki sitten hänen silmänsä olivat kuin kauneimmat mustat ametistit, täynnä sisäistä hehkua ja tulta, mutta nyt elämän valo oli niistä iäksi sammunut. Kalpea nainen hänen edessään oli kuollut ja Aphanuzîr oli yksin maailmassa.

Aphanuzîr oli murtunut mies. Vaikka moni muu asia hänen elämässään oli viime vuosina ollut häntä vastaan, oli rakkaus ja riippuvuus Nûluminiin ollut aina järkkymätöntä. Tämä huolehti ja hoiti miehen pintaan ja sieluun tulleet vammat kuntoon ja silitti ne pois kuten hänen äitinsä Ondomíriel aikoinaan.

Kevään korvalla outo sairaus iski hentoon naiseen, kuume nousi ja kuolema korjasi hänet muutamassa päivässä. Aphanuzîr itki tämän vuoteen vieressä koko viimeisen tuskallisen yön, eikä heidän poikansakaan ollut enää läsnä ja lohduttamassa. Tämä kun oli kadonnut vuotta aiemmin, eivätkä parhaimmatkaan jäljittäjät häntä löytäneet.
Pojan katoamisesta lähtien Nûlumin heikkeni ja halusi jättää maailman vaikka hän oli vasta kolmen viidettä ikäinen. Hän oli parhaassa iässään, mutta poistui tästä maailmasta, eikä Aphanuzîr puhunut enää mitään.

Koska rakkaus pakeni häntä, vihasi hän sitä maailman loppuun saakka. Hän vihasi kaikkia elollisia, jotka kykenivät rakastamaan ja vannoi tuhoavansa toisten ihmisten rakkauden. Hän vihasi kaikkea, kadehti ja epäili muita ja pimeyttä mustemmat ajatukset täyttivät hänen mielensä.

Tuskainen Aphanuzîr oli väsynyt, sillä hän oli nukkunut viikkoja vain lyhyin pätkin, ja viimein hän meni maate. Kalpea öinen taivas häämötti mustan seinän keskellä, mutta ikkunasta ei kulkenut sisään muu kuin yön hopeinen loiste ja vuorilta virtaavan vienon tuulen henkäys, joka leyhytti seinävaatteita.
Seinällä oli myös suden talja, hän tiesi sen, vaikka olikin liian pimeää erottaa mitään. Hän odotti jotain, mutta tämä yö oli ollut rauhallinen. Kaukaa kantautuivat vain kaupungin ihmisten äänet, eikä unta olisi häirinnyt mikään. Siltikään uni ei vain tullut.
Hän ei uskaltanut antautua, sillä painajaiset tulivat aina silloin, kun uni hänet saavutti. Ei saanut nukahtaa, ei saanut, ei...

Seinällä hehkui kaksi pistettä. Ensin kuin kuun säteitä heijastaen, kohta hehkuen kuin hiilloksen kekäleet.
"Ei! Ei taas" Mene pois!", mies huusi, mutta kaukaa syvyydestä kuului vain kolkko nauru.
"Heikko ihminen. Heikko ihminen", se sanoi kammottavalla äänellään. Seinällä silmien alla hehkui myös sen inha suu, jota reunustivat hirvittävät vereen värjäytyneet kulmahampaat.
"Pakene kurja houkka. Pelko on nyt paras liittolaisesi, sillä kukaan ei sinuun enää luota ja kaikki vihaavat sinua", se sanoi ja murisi vertahyytävästi. Talja liikahteli ja ojenteli valtavia teräväkyntisiä käpäliään.

Eikä kukaan ollut enää Aphanuzîrin turvana. Ei ollut syliä, ei huolehtivaa kättä, ei ystäviä eikä mitään mitä rakastaa. Oli vain pelko ja pimeys ja Suuri Sormus.

***

Kiitos Elíniel kommenteista. Tämä Maailmanajan Kuningas on toinen kolmesta Númenoriin ja kolmeen númenorilaisruhtinaaseen liittyvästä novellista. Ensimmäinen oli novellini Pitkä tie. Viimeinen kolmesta on ollut valmis jo kauan sitten ja nämä kaksi jo julkaistua pohjautuvat siihen.

Tosin kirjoitusprosessin aikana näiden kahden novellin juonien pienet muutokset alkuperäisestä suunnitelmasta ovat vaikeuttaneet kolmannen novellin julkaisua nykyisessä asussa. Joudun luultavasti kirjoittamaan sen uudelleen ja voi olla, että tällä Draama-osastolla sen julkaisuun menee jonkun aikaa.
Viimeksi muokannut jawetus, Pe Syys 23, 2005 1:26 pm. Yhteensä muokattu 6 kertaa.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XXVII (27/31)

Umbarin ilmaa leikkasi vertahyytävä ja hirveä huuto, joka herätti monet sinä yönä. Ja ne, jotka eivät heränneet, näkivät sinä yönä kammottavia painajaisia.
Kaupunkiin kajasti loimotus, joka tuli palatsista. Korkeat liekit löivät öiselle taivaalle ja palon äänet kantautuivat kauas. Sinä yönä moni kaupungin asukas näki, kuinka Keski-Maan kaunein rakennus paloi tuhkaksi ja kiviläjäksi.

Kun tuhka jäähtyi, etsittiin raunioista turhaan kuvernööriä, tämän palvelijoita tai aarteita, jota tämä oli aikojen saatossa kylästä kerännyt.

Kuninkaan poika oli poissa, eikä yksikään kaupungin asukas häntä kaivannut. Koska ruumista ei löytynyt, ei hautajaisia pidetty ja hiljalleen, vuosien vieriessä, hullu kuvernööri sekä hänelle uskolliset kaartilaiset unohdettiin tai heistä korkeintaan kuiskailtiin mustina númenorilaisina. Verotuslait muutettiin pian entistä paljon lievemmiksi ja useimmat kaartin sotilaat liittyivät jälleen Númenorin sotaväen vahvuuteen.
Oli kuin Umbarin historiassa olisi ollut kahden vuosikymmenen mittainen aukko, johon sen asukkaat eivät mielellään olisi enää katsoneet.

Kukaan ei siis tiennyt, missä oli kuvernööri, heidän veroina kerätyt tavarat ja kuninkaallinen pursi, joka oli seissyt Umbarin satama-altaassa vuosikausia. Myös Aphanuzîrin lähin mies Banazîr oli poissa. Asukkaat veikkasivat kuvernöörin palanneen länteen, mutta se ei pitänyt paikkaansa, sillä lännessäkään hänestä ei tiedetty mitään.

Monta vuotta myöhemmin Banazîr palasi Umbariin, mutta koskaan hän ei kertonut, missä oli ollut ja miksi.

Keski-Maan lyhytikäiset sukupolvet vaihtuivat tiuhaan ja muiston rippeetkin hullusta kuninkaanpojasta katosivat tai muuttuivat saduiksi, joilla peloteltiin pieniä lapsia.

Mutta kaukaa nimettömästä etelästä kantautui vuosia palon jälkeen huhuja hirveästä ja verisestä kuninkaasta, joka tuli pohjoisesta ja toi tullessaan hulluuden, kauhun ja pimeän pelon.
Viimeksi muokannut jawetus, Pe Syys 23, 2005 1:26 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XXVIII (28/31)

Palavat tummat silmät olivat syvällä kuopissaan, kuin elävään pääkalloon kiinnitettyinä, sillä se taika, joka häntä piti otteessaan, ei laskenut irti elämästä.
Jokainen hetki oli tuskaa, sillä hän oli kantanut suurta sormusta yli kolme vuosisataa. Niin suuri tuska oli, että hän ei voinut pysyä paikoillaan ja niin sanoi myös ääni hänen päässään, joka häntä eteenpäin pakotti.

Taakseen hän jätti maansa, orjansa, palvelijansa ja kaikki rikkautensa, sillä noituus, rajaton valta tai rikkaudet eivät voineet auttaa häntä sen taakan kantamisessa, joka häntä eniten painoi; elämän, katkeran ja synkän elämän.

Hän oli riutunut varjoksi, mutta vahvaksi sellaiseksi. Hän sipaisi paakkuuntuneet, harvat hiuksensa taakse, laittoi jälleen siipikruunuisen kultaisen kypärän päähänsä ja jatkoi matkaa.

Hänen miekkansa oli nimeltään "musta liekki". Sen olivat takoneet Númenorin sepät Lahjamaan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Se oli suvun perintökalleus ja kulkenut kuninkaan nuorimmalle pojalle aina Elrosilta saakka, ja nyt sille oli käyttöä.

Jostain oli lähistölle hiipinyt kolme resuiseen eläimen nahkaan pukeutunutta mustapartaista, tummaihoista miestä. Aphanuzîr heräsi pieneen risahdukseen ja hetkessä hän oli pystyssä. Hän oli pitkä mies ja hänen miekkansa oli yli kyynärän pitempi kuin yhdelläkään vastustajista.

Hetkessä hän pisti lähimmän hyökkääjistä kuoliaaksi, mutta jäljelle jääneet miehet taistelivat kiivaasti. Pitkän lyöntisarjan päätteeksi hän sai lopulta toisen miehistä väsymään ja tämä teki virheen. Suojaus jäi avoimeksi ja seuraavassa hetkessä hänellä ei ollut enää päätä.

Jäljelle jäänyt mies heittäytyi maahan ja anoi armoa.
"Kuka olet", Aphanuzîr kysyi hyytävästi.
"O-olen kotoisin Núrnen järven rannalta. Minulla ei ole nimeä."
"Kuka on päällikkösi?"
"Meillä ei ole päällikköä. Me metsästämme ja elämme vapaina luonnossa."
"Kerro minulle missä olen? Niin päästän sinut vapaaksi."

Mies katsoi pitkää Aphanuzîria kummissaan.
"Olet Ephel Dûathin eteläosissa, suuren kuninkaan valtakunnassa."
"Suuren kuninkaan?"
"Niin. Hänen, jonka nimeä emme mainitse. Hän antaa meille elintilaa ja voimia."
Samassa Aphanuzîr painoi miekan terän miehen kaulalle.
"Sano hänen nimensä."
"S-Sauron." mies sanoi ja samalla Aphanuzîr painoi terän kaulan läpi. Mies kuoli heti.

Aphanuzîr jatkoi taivaltaan, sillä nyt hän tiesi missä oli ja yritti löytää tien takaisin länteen, pois Mordorista. Suuntaa vain ei voinut päätellä enää mistään, sillä siinä maassa ei vieraile aurinko tai kuu, eikä Vardalla ole valtaa valaista kulkijan polkuja tähtien valolla. Ainoa turva oli yhä pienenevä puro, jonka reunoja hän jatkoi edelleen ylävirtaan.

Ja jokainen askel tuntui edellistä raskaammalta.
Viimeksi muokannut jawetus, Pe Syys 23, 2005 1:25 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Anteeksi etten kommentoi jokaista lukua erikseen, minusta on mukavampaa lukea vähän enemmän kerralla. ^^ Minusta tuo sormuksen vaikutus tulee tosi hyvin ja elävästi esille, sekä se miten se vaikuttaa Aphanuzîrin fysiikkaan kuten kuuloon, ja sitten myös henkiseen puoleen - sen luonnollisen vainoharhaisuuden lisäksi (kuten tuon miten ”kansa valehtelee omaisuutensa määrän”..). Se on minusta hyvin osuvasti ja realistisesti kuvattu. - Nûlumia ei voi muuta kuin sääliä - oikeasti, se on hirveää katsella miten mies johon se rakastui muuttuu täysin tuntemattomaksi sen silmien edessä, eikä se voi tehdä sille mitään. (Mutta minä olin Nûlumin puolesta iloinen siitä että se ei saanut tietää, millaisen miehen kanssa se oli lopulta naimisissa - kuolema oli varmasti sille helpompi, jos niin voi sanoa.) Ja jotenkin se tuntuu aivan luonnolliselta, että vaimon kuolema katkeroitti Aphanuzîria entisestään ja teki siitä entistä vääristyneemmän - ei kai se millään muulla tavalla olisi siihen voinut suhtautua..

Minä yritin keksiä mitä Aphanuzîrin pojalle tapahtui, mutta en minä keksinyt.. jotain sormukseen liittyvää tietysti, mutta mitä? ^^

(Tuo sudentalja-kohta oli muuten karmivasti kirjoitettu, oikeasti. Minulla on jonkinasteinen ihmissusikammo (ja ikää on kolmekymmentä - mutta minä luin kerran pentuna tosi karmivan Mustanaamio-ihmissusisarjakuvan :p) ja tuo kohta sai todella kylmät väreet kulkemaan selässä, piti vielä vilkaista oman selkänsäkin taakse.. :p)
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XXIX (29/31)

Hän jatkoi vaellustaan ja jokin sattuma ohjasi hänen askeliaan, sillä hän ei tiennyt, minne oli menossa. Hän tiesi vain, että hänen oli käveltävä.

Piikikkäät pensaat olivat repineet viitan. Kaunis purppurainen kuninkaallinen vaate oli lähes riekaleina, mutta hän ei raaskinut luopua siitä. Varusteet, joita ei ollut paljon, tuntuivat painavan joka päivä enemmän, ja hän oli kantanut niitä viimeisten kuukausien ajan varmasti satoja virstoja.

Jano vaivasi ja nälkä. Harmaan, varjottoman kallion lähellä hän näki metsäkanan, jonka sai saaliikseen. Jousen käyttötaito kun ei hävinnyt edes jatkuvan epäonnen myötä.
Hän suolisti saaliin ja laskeutui liki kuivuneen puron notkoon. Siellä kuivuvien pensaiden kätköissä hän paloitteli saaliinsa ja joi purosta hieman öljyisen makuista vettä. Tulta hän ei uskaltanut tehdä, sillä lähistöllä oli varmasti örkkejä tai villejä ihmisiä ja hän oli liian heikko taistelemaan suurempaa joukkoa vastaan.

Ruoan jälkeen hän paneutui lopen uupuneena makuulle, kylmän paaden päälle ja juuri unen ja valveen rajalla hän havahtui varjoihin, joita kallion alla liikkui. Hän nousi varovasti istumaan ja näki kalvaita, pilvenrepaleiden kaltaisia hahmoja, jotka tulivat kohti. Muutamaa hetkeä myöhemmin yli tuhannen hengen joukko marssi hänen vierelleen ja heitä johti mies, joka näytti kovin tutulta.
"Herendil", Aphanuzîr sanoi.
"Tässä näet murhaamasi ihmiset, sinä hylkiö ja pimeiden haltioiden ihailija. Noitataitosi eivät riitä meidän karkottamiseen ja piinaamme mieltäsi lopun ikääsi. Vain yksi saa meidät katoamaan mielestäsi. Se mahti on suuri ja kaukana idässä."

Herendilin haamu tuli Aphanuzîrin silmien eteen, katsoi tätä kylmillä kuolleilla silmillään ja tämän irtileikatun kaulan arpi pilkisti haljun vaatteenriekaleen alta.

"Mene pois, sinä vähäarvoinen mielistelijä. En pelkää enää ihmisten haamuja ja vaellan minne haluan. Olen Númenorin kuninkaan sukua ja ainoa, joka on kuningas vielä monen maailmanajankin jälkeen. Mene pois!"

Hän laittoi sormuksen sormeensa ja kohotti sen heidän väliinsä. Haamut tai haamujen kuvat katosivat kuin usva iltaauringon vähenevässä valossa.
Niin suuri oli väsymys, että uni hiipi salakavalasti, hiljaa ja päästi Aphanuzîrin valvemaailman kauhuista yön painajaisiin.

Hän heräsi aamun kalpeaan, vetiseen valoon ja epämääräiseen ääneen. Pensaiden kuivat lehdet rapisivat sillä joku liikkui hämärässä joen laitamilla. Rantaa pitkin liikkui pieni ryhmä örkkejä?

Hän yritti laskea, montako vihollista oli näkyvissä ja sai tulokseksi kaikkiaan viisi. Hän kaivoi jousen asemiin, asetti nuolen jänteelle ja löystytti miekan kiinnitystä. Vihollisia oli vähän, mutta jotakin ne selvästi etsivät. Hän ajatteli antaa niiden tulla hieman lähemmäs, ennen kuin ampuisi.

"Haistatko jotain", kuului kysymys.
"Älä sorki minua niljaisilla sormillasi Âshnak. Miten sinä kuvittelet minun haistavan mitään, kun tunget likaiset näppisi iholleni?"
"Nyt turpa kiinni kaikki", sanoi matalaääninen örkki. "Täällä on joku! Katsokaa noita jälkiä rannassa!"

Aphanuzîr näki terän välähdyksen hämärässä, eikä jäänyt aikailemaan. Pensaan suojista hän lennätti kaksi nuolta, jotka kumpikin löysivät paikkansa örkin kaulasta. Kolmas vasama ei ehtinyt kohteeseensa, sillä loput örkit pakenivat nopeasti joenrantaa takaisin tulosuuntaan.

Aphanuzîrilla ei ollut juurikaan aikaa reagoida, eikä voimia ryhtyä takaa-ajoon. Ainoa vaihtoehto oli täyttää nopeasti pullot vedellä, etsiytyä suojaan ja toivoa parasta. Hän kiipesi nopeasti ylemmäs kalliolle ja löysi sieltä sopivan luolan, jonne saattoi jäädä tarkkailemaan tilannetta.

Hän odotti kauan, mutta mitään ei tapahtunut. Örkit eivät palanneet.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XXX (30/31)

Hän oli matkannut kauan. Niin kauan hän oli jatkanut kävelyään, ettei hänellä ollut enää aavistustakaan missä hän oli tai edes sitä, mikä hetki vuodesta oli menossa. Hän ei tiennyt sitä, koska sillä seudulla, jossa hän käveli, ei ollut vuodenaikoja. Siellä oli vain harmaata kiveä ja kitukasvuisia pensaita.
Hän oli pettänyt kaikki. Hän oli pettänyt isänsä, veljensä ja kansansa. Parhaillaan hän petti itseään, sillä hän elätteli toivoa, vaikka tiesi, ettei tässä paikassa ja tällä kohtalolla toivoa ollut.

Neljä päivää käveltyään Aphanuzîr näki, että puro oli muuttunut vain liejuiseksi notkelmaksi, eikä siitä enää saisi vettä ja se jos jokin huolestutti häntä. Lisäksi liha, jonka hän ampumastaan kauriista mukaansa otti, alkoi haista pilaantuneelle.

Hämäryydestä päätellen aurinko alkoi ruskean pilviverhon takana painua mailleen, mutta ympäristössä ei ollut yhtään suojapaikaksi sopivaa kalliota tai kuivunutta pensaikkoa. Ainoa mahdollisuus oli siis jatkaa eteenpäin ja toivoa, että jonkinmoinen yöpymispaikka löytyisi. Turhaan.

Jokainen askel oli edellistä raskaampi ja jano sekä väsymys vaivasivat ankarampina kuin koskaan.

Aphanuzîr oli kuoleman väsynyt. Hän oli lukemattomilla mustelmilla, naarmuilla ja jo parantuneillakin arvilla, mutta kipua hän ei enää tuntenut. Hän oli turtunut epätoivoon, joka selvästikin oli hänen kohtalonsa. Tässä maassa ja paikassa epätoivo tuntui vielä monin verroin suuremmalta. Ei ollut paikkaa, minne paeta, ei paikkaa missä saada lepoa tai ruokaa.

Niin hän taivalsi eteenpäin, askel kerrallaan, kunnes näki hyvin kaukana himertävän valon pilkahduksen. Tulenpunertavaa taivasta vasten näkyi suunnattoman korkean tornin siluetti, ja silloin hän tiesi missä oli!

Edessä oli Musta Torni, Sauronin linnoitus, jonka tämä oli satoja vuosia aiemmin nostanut maasta. Linnoitus jonka jokaisessa kolossa, tylyssä pinaakkelissa ja synkässä seinässäkin asui kauhu ja pimeän olennot. Siellä saattoi aavistaa Melkorin hengen, joka Ardaa iäti vainosi.

Vapisevin käsin Aphanuzîr kaivoi taskustaan haltiasormuksen, laittoi sen sormeensa ja siinä samassa hänestä tuntui, että sisukset kääntyivät ympäri.
Tuntui, kuin yhtä aikaa jääkylmä ja tulikuuma miekka olisi isketty hänen sydämeensä ja hän käpertyi maahan kuin kuolettavasti haavoitettuna. Samaan aikaan iski kammottava epätoivo, jota ei pakoon päässyt ja hän huusi, mutta huuto ei ollut hänen omansa. Se nousi ja laski kuin pohjattoman epätoivon kuilu, kuin kuumin kekäle, jota maailmaan oli alun jälkeen tehty, kuin hyytävin manattu kuoleman terä, jota yksikään noita oli koskaan takonut.

Hitaasti hän nosti katseensa maasta rintaa pidellen ja hän näki Mustan Tornin edessään liekehtivänä, ylväänä, täynnä itsevarmuutta ja kunniaa. Hän tiesi, että yksi kutsui häntä, sillä hän kuuli kuin maan alta kammottavat sanat: "Ash nazg gimbatul!".

Hän näki oikean kätensä, joka rintaa piteli. Se oli harmaa kuin aikaa kuollut ja etusormessa kiilteli uskomattoman kaunis sormus. Mutta sormus ei ollut enää hopeaa, se oli silkkaa kultaa, jossa valtikka ja käärmeet hehkuivat sisäistä valoa ja punainen kivi loisti kuin aurinko.

Askeleet sujuivat nyt helposti ja joutuisasti. Hän käveli kutsuttuna kohti Mustaa Tornia. Hetki hetkeltä se suureni hänen edessään ja hän näki, että sen lähistöllä majaili laumoittain örkkejä. Vain örkkejä, sillä ihmisiä täällä ei voinut asua. Nyt hänen silmissään Mordorin maa ei ollut enää varjoton ja musta, vaan liekit ja ruskea taivas tuntuivat riittäviltä ja miellyttävältä. Poissa oli hehkuva ja kirkuva vesi, auringon polttava voima ja kuumuus. Poissa oli kylmien ja kalvavien tähtien ja kuun valo ja elävien olentojen kuvottavan kuumat henget.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Luku XXXI (31/31)

Kun ensimmäinen örkkivartiosto näki hänet, he kauhistuivat, sillä muukalainen vaikutti heistä äärimmäisen vaaralliselta ja voimakkaalta. Aphanuzîr ei välittänyt örkeistä, eikä hän vaivautunut vetämään edes miekkaansa esille.
Hän ihmetteli örkkien käytöstä, mutta sama toistui. Aina kun heitä tuli vastaan, he poistuivat kauemmas ja tuijottivat eteenpäin laahautuvaa ihmisruhtinasta kulmien alta kummissaan ja kauhuissaan. Aphanuzîr ihmetteli myös örkkien hahmoa. Ne eivät olleet pelkästään suunnattoman rumia, kuten ennen, vaan pikemminkin vain hehkuvia varjoja.

Viimein Aphanuzîr tuli Mustan Tornin alimmille portaille. Hän kaivoi pakkauksestaan kuluneen ja kolhiintuneen merikuninkaiden kruunukypärän ja painoi sen päähänsä. Hän avasi laskostetun repaleisen purppuraviittansa, asetti sen huolellisesti hartioilleen ja sitoi sen edestä kultaisella soljella, jossa oli symbolina Númenorin Tähti.

Pystypäin hän asteli voimaa ja arvokkuutta uhkuvan tornin ensimmäiselle tasanteelle, josta näki yli koko Mordorin maan. Kumartaen hänelle avattiin Tornin mustien porttien salvat ja hän näki sen takana liekkien valaiseman käytävän, joka jatkui syvälle vuoren uumeniin ja aloitti lopulta nousunsa kierreportaina kohti tornin huippua.
Hän nousi liekkien ja soihtujen valaisemaa käytävää yhä ylemmäs, kunnes kuudensadankuudenkymmenkuuden askelman jälkeen hän tuli suureen mustaan saliin, saliin, jota reunusti liekkien meri.

Salin reunoilla oli myös vartijoita örkeiksi merkillisen siisteissä ja yhtenäisissä univormuissa, mutta örkkejä he silti olivat. Lopulta Aphanuzîr tuli saliin, jonka perällä olevan mustan valtaistuimen päällä oli suuri kultainen piikkikruunu. Kruunu, piikikäs ja kammottava oli myös mustalla hahmolla, joka istuimella istui, ja tämän vieressä hän näki kolme hahmoa, joilla kullakin oli suuri mustahuppuinen kaapu. Aphanuzîr näki myös, että huput olivat vain silmän lumetta ja niiden alla oli hirvittäviä hahmoja, jotka näyttivät ihmisten haamuilta.

Valtaistuimella istunut Kuningas kohottautui ja nosti kätensä Aphanuzîrille, ja hän näki, että vasemman käden etusormessa oli sormus, josta huokui kaikkein suurin voima. Se voima, joka häntä kutsui.
"Olet tervetullut Kuningas. Tervetuloa ihmisten Kuninkaiden ja heidän Kuninkaansa joukkoon, Aphanuzîr Númenórilainen", sanoi tumman hahmon synkkä mutta miellyttävä ääni.
Hän oli Sauron Suuri, suurin Ainú Keski-Maassa ja petollisin, vaarallisin ja hirvittävin Maia koko Ardassa. Hän oli vallan, tahdon ja voiman tyyssija, ja hänen hahmonsa oli kuin suuren, kalpean ja hirveän haltiaruhtinaan. Hänen silmänsä olivat hehkuvan punaiset ja kasvoilla olevat arvet sykkivät punaisina.

Siinä samassa Aphanuzîr tajusi Sauronin suuren arvon ja arvokkuuden. Hän ymmärsi, ketä hän tulisi palvelemaan tästä hetkestä maailman loppuun saakka, ja niin suuri Númenórilainen lankesi polvilleen hänen eteensä. Hän ojensi miekkansa Sauronille, joka otti sen mieluusti.

"Olet Suuren Sormuksen haltija. Sormuksen, joka on yksi yhdeksästä. Ja katso, kädessäni on yksi, joka sitä hallitsee. Sen alla sinä matkaasi teet tästä hetkestä ikuisuuteen. Hylkää siis kuoleman pelko", sanoi Sauron, jonka mustan käden etusormessa kimalsi kaunis pyöreä kultasormus ja jatkoi,
"Sormuksesi on suurin, mitä ihmisille on annettu. Ole siis suurin palvelijoistani ja päälliköistäni, kanna miekkaasi, kruunuasi ja sormusta tästä päivästä aikojen loppuun minun komennossani ja herramme Melkorin kunniaksi."

Sauron antoi miekan takaisin ja Aphanuzîr laittoi sen huotraansa, ja samassa hän tunsi mitä Sauron tunsi ja hän tiesi, mitä hän ajatteli. Sauron näki hänen silmillään ja hän tiesi sen.

"Herrani, tahtonne on tahtoni. Otan vastaan kuolemattoman elämän, kuninkaani, lahjojen antajista suurin", Aphanuzîr sanoi ja kumarsi syvään. Hän oli tyytyväisempi kuin koskaan elämänsä aikana.

Palvelijat toivat hänelle teräksisen sotisovan, joka puettiin hänen päälleen.
"Lumottu panssari on ruumiisi, eikä se tuhoudu koskaan. Pue vielä päällesi yön viitta, jonka alla voit Keski-Maassa taivaltaa."
Palvelijat toivat hänelle mustan kaavun, jossa oli pitkä huppu. Hän puki sen ylleen ja asteli herransa viereen.

Viimein hän ymmärsi, että kolme muuta tummaan kaapuun pukeutunutta hahmoa olivat korkeita kuninkaita, ja mikä merkillisintä yksi heistä näytti kovasti tutulta.

"Terve tavattuamme, kuninkaani", sanoi Umbarin Tietäjä ”Nimeni on Îbal, Izindu-Bêthin poika, voit kutsua minua sillä nimellä”, hän jatkoi ja Aphanuzîr hymyili.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Tähän loppui toinen númenorilaissormuksia käsittelevä tarina.

Muutama sivujuoni jäi vaille kehittelyä, mutta kokonaisuutena tarina noudattelee ennakkosuunnitelmiani. Tähän novelliin on kasattu uuden tekstin lisäksi aineksia kahdesta aiemmasta tähän aiheen yritelmästä, jotka olen kirjoittanut reilu vuosi sitten.

Tämän novellin juoneen ja kokonaisuuteen olen tällä hetkellä jotakuinkin tyytyväinen, toivottavasti tekin.

Toivottavasti viihdyitte kyydissä ;-)
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Joko tämä loppui? Minä sekoilin ihan varmasti noiden lukujen numeroiden kanssa, minä luulin että tämä jatkuu vielä ainakin viiden luvun verran. ^^ Tämä on kyllä ehdottomasti yksi parhaita ficcejä joita minä olen lukenut, tämä sopii niin täydellisesti Tolkienin kirjoittamaan historiaan ja täydentää sitä. Varsinkin nämä viimeiset luvut olivat minusta aivan mahtavia, minusta oli hyvin mielenkiintoista lukea Aphanuzîrin matkasta Mordoriin ja tapaamisesta Sauronin kanssa - se tuntui jotenkin niin todelliselta, kaikki sen tunteet, Mordorin maa, aivan kaikki. En minä edes keksi tarpeeksi ylistäviä sanoja tähän, minä pidin tästä vain niin paljon. ^^ Ja tuo lopetus oli hieno, että Îbal oli siellä ottamassa Aphanuzîria vastaan - kummatkin entisiä Númenorin miehiä.

Eli siis pidin ja paljon. ^^ Oliko sinulla muuten nyt työn alla vielä kolmas numenorilaisnovelli, vai onko se jo valmis?
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus »

Kiitos Marnie kommenteista.

Et sekoillut numeroiden kanssa. Yhdistelin tekstin loppupuolella mielestäni turhan lyhyitä lukuja.


*** Novellin juonen perusteluja ***

Ensin faktaa yhdeksästä, joista olen kirjoittanut lyhyen yhteenvedon KontuWikiin http://kontu.merri.net/wiki/Yhdeksän_Sormusta

Kerron lyhyesti hieman näiden tarinoiden taustoista, sekä ratkaisuistani ja niiden perusteluista.

Eniten ongelmia ja yhteensovittamista ovat näissä sormustarinoissa vaatineet vuosiluvut. Milloin Sauron jakoi yhdeksän, kenelle, kuinka kauan kullakin kesti ennen kuin vajosivat Varjoiksi? Näissä novelleissa on oma ja varsin perusteltu käsitykseni asiasta.

Tolkienin faktat ovat ainoastaan:
Sauron sai 16 itselleen vuonna 1699 tai 1700.
Sormuksen saajista kolme oli númenorilaisia ruhtinaita.
Ensimmäinen Nazgûl on kerrottu tavatun noin vuonna 2250.

Perustava oletukseni on, ettei Sauronilla ollut mahdollisuuksia kutsua yhdeksää heti hänelle myötämielistä ihmisruhtinasta, joista vielä kolme oli númenorilaisia yhteen paikkaan ja jakaa niitä heille tällöin. Tolkien ei sano missään, että näin olisi käynyt, vaikka usein tällainen mielikuva piirroksissa (ja elokuvassa) tarjotaan.

Sormusten jakamisen olisi täytynyt tapahtua melko pian Haltioiden sodan Sauronia vastaan, eli vuoden 1700, jälkeen. tämä luultavasti pitää paikkaansa, sillä muutoin Nazgûleita ei olisi voinut olla silloin kun Tolkien sanoo niitä dokumentoidun.

Itse olen "Pitkä tie" -novellissani päätynyt noin vuoteen 1730, jolloin Îbal, Khamûl ja "Musta Itäläinen" saivat sormukset sekä tehtävän jakaa kukin kaksi sormusta kansojensa keskuuteen itään, etelään ja länteen.

Tämä oli ainoa keksimäni tapa, millä tavoin tuolloin vielä turmeltumattomien korkea-arvoisten númenorilaisten keskuuteen saatiin nämä petolliset vihollisen sormukset. En nimittäin usko, että Sauronin lupaukset ikuisesta elämästä ja suurista rikkauksista sekä hallittavista maista ja ihmisistä olisi ollut riittävä houkutin tuon ajan númenorilaisille.

Sen sijaan näissä novelleissa selviää myös, miksi Varjo tuli Númenoriin jo paljon ennen kuin Sauron sinne itse joutui. Sormukset ja niiden ympärilleen levittämä synkkyys ja pahuus olivat siis syy Númenorin tuhoon.

Kun Îbal ja kaksi muuta saivat sormukset, he sortuivat Varjoiksi noin vuosien 1900-2000 välillä. Joko Khamûl tai "Musta Itäläinen" oli ensimmäinen sormusvarjo, sillä nämä olivat luonnostaan lyhytikäisempiä kuin Îbal.

Nämä jakoivat hallussaan olevat sormukset kansoilleen vuosien 1800-1900 välisenä aikana. Aphanuzîr sai sormuksen vuonna 1830.

Aphanuzîr muuttui Varjoksi hieman yli kolmesataa vuotta sormusta pidettyään, eli vuonna 2130.

Tuon jälkeen Sormus Varjoilla oli komentaja ja ne voivat toimia Sauronin apureina täysimääräisesti. Vain Suurimman Yhdeksästä kantaja pystyi aistimaan laajemmin myös keskipäivän paisteessa, sillä sormus oli taitavimmin tehty. Itse oletan, että sen valmisti itse Celebrimbor. Loput 15 vähäisempää sormusta olivat luultavasti Gwaith-i-Mirdainin muiden jäsenten tekemiä.

Vuoden 2130 jälkeen Nazgûlit siirtyivät johtajansa mukana mahdollisesti Haradin eteläosiin tai Khândiin. Oletan, että ennemmin etelään.

Joka tapauksessa nämä kokosivat ympärilleen joukon ihmisiä, joita hallitsivat pelolla. Sieltä he tekivät ensimmäisiä offensiiveja Númenorin siirtokuntiin heti, kun saivat riittävät asevoimat taakseen.

Ensimmäinen Nazgûl on dokumentoitu noin vuonna 2250. Tämä dokumentaatio on varmaankin peräisin Umbarista tai jopa Pelargirista.

Sormusvarjojen määrää ei mainita lainkaan toiselta ajalta, mikä on kummallista. Kolmannessa novellissa yritän selvittää tätä epäkohtaa omalla tavallani.


*** Kolmannesta novellista ***

Kuten jo aiemmin sanoin, on "Pitkä tie" ja "Maailmanajan Kuningas" kokeneet kirjoitusprosessin aikana niin suuria muutoksia, että kolmas novellini, joka valmistui ensin, ei enää toimi siten kuin ajattelin.

Kirjoitan sen siis uudelleen ja julkaisemiseen voi mennä tovi. Luultavasti keväthanget kimaltavat, ennen kuin sen tänne saatan.
Vastaa Viestiin