Galadriel ja Fëanor: Kertomus Amanin keskipäivästä, G

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Ben eneth
Örkki
Viestit: 16
Liittynyt: To Marras 10, 2005 2:37 pm

Galadriel ja Fëanor: Kertomus Amanin keskipäivästä, G

Viesti Kirjoittaja Ben eneth » Pe Marras 11, 2005 5:12 pm

Nimi: Galadriel ja Fëanor: Kertomus Amanin keskipäivästä
Kirjoittaja: Ben eneth
Disclaimer: Kaikki henkilöt ja paikat pohjautuvat Tolkienin teoksiin. Lainailen.

A/N: Keskeneräisten tarujen kirjassa on lyhyt mutta kiehtova, moneen muuhun tarina-ainekseen linkittyvä kommentti Galadrielin ja Fëanorin Valinorin-kohtaamisesta, johon liittyvät jollakin tavoin myös Galadrielin harvinaiset hiukset (Galadrielin ja Celebornin tarina). En ole pyrkinyt keksimään juoneen suuria omia lisäyksiä: idea on siis Tolkienin, minä olen laajentanut, värittänyt ja tulkinnut sitä tavalla, joka pyrkii olemaan uskollinen hänen tyylilleen. Monet voivat siis huomata näkyviä yhteyksiä Tolkienin teksteihin ja taustatietojen kohdalla myös sanavalintoihin. Tämä johtuu siitä, että pidän Tolkien-faktoja kronikoitsijalle vapaana riistana samoin kuin oikeaakin historiaa. Täysin suoria lainauksia mukana ei sentään ole.

Olkaa hyvä.


Galadriel ja Fëanor: kertomus Amanin keskipäivästä


Paljon on laadittu lauluja haltioiden surusta ja suuresta Kivien sodasta, jossa noldor saavuttivat suurimman maineensa ja vuodattivat katkerimmat kyyneleensä; ja kuinka Morgoth Bauglir lopulta voitettiin ja kaikki hänen pettämänsä eldar saivat armon ja heidän harmaat laivansa purjehtivat pois Keski-Maan läntisiltä rannoilta. Mutta kolmannen ajan eldar lauloivat mieluiten ajasta, joka oli ennen pimeyden tuloa ja noldorin tuomiota, sillä he halusivat tavoittaa muiston Valinorin kultaisesta keskipäivästä, jolloin noldor olivat nuoria ja ylpeitä ja ajattelivat, että Puiden valo oli ikuinen; vaikka niin ei ollut. Sillä jo silloin, kun noldorista suurimmat olivat ehtineet täyteen mittaansa, oli Siunatun Maan iloon kylvetty pimeyden siemen. Ja katkerasti saivat mahtavimmat tuta aamunkoittonsa ylpeyden seuraukset.

Kaikista Ardan kamaraa koskaan astelleista eldaliesta voimakkain liekki on palanut Fëanorissa Finwën pojassa, joka syyllistyi Alqualondën sukusurmaan ja veti päälleen Mandosin tuomion. Hänen kättensä työt voittivat kaiken, mitä muut ovat saaneet aikaan, ja on sanottu, että itse Aulë joutui tunnustamaan hänet voittajakseen opetettuaan hänelle kaiken minkä tiesi. Fëanor hallitsi monet sydämet, sillä hänellä oli kansastaan voimakkaimpana sanankäytön ja puhumisen lahja jolla taivuttaa kuulijat puolelleen, ja harva osasi häntä vastustaa; mutta yksi ei koskaan taipunut hänen valtansa alle, ja sitä Fëanor, ylpein noldorista, ei unohtanut.

Se yksi, joka aina pysyi etäimpänä Fëanorista, oli Galadriel, Finarfinin tytär, ja hänellä oli kultainen tukka isänsä äidin mukaan, joka oli läheistä sukua vanyarin kuninkaalle. Mutta hänen äitinsä oli Alqualondën Eärwen, Olwën tytär, ja tätä kautta hänen hiustensa syvään kultaan sekoittui telerin himmeää hopeaa; ja niin hän oli kaunein kaikista Finwën huoneen jäsenistä. Monet tarinat nostavat hänet Fëanorin rinnalle suurimmaksi noldorista; sillä vaikka hän ei omistautunut kättensä töille samoin kuin Fëanor eikä hankkinut kunniaa katoamattomilla kalleuksilla, näki hän pitkälle ajan ulkopuolelle ja hänen viisautensa oli syvempi; ja hän puhui monien maiarin kanssa ja heistä viisain, Olórin, oli hänen ystävänsä, ja suuri oli hänen osansa siinä taistelussa, joka pimeyttä vastaan lopulta käytiin.

Ja Fëanor, joka muutoin halveksi isänsä toisen vaimon Indisin poikia ja näiden jälkeläisiä, ei voinut olla katsahtamatta Galadrieliin pitämättä tätä vertaisenaan, sillä hän tiesi, että kaikissa heidän kohtaamisissaan Galadriel sai aina viimeisen sanan; eikä hänellä ollut sukulaiseensa samanlaista vaikutusvaltaa kuin muihin perheensä jäseniin. Tämän vuoksi hän alkoi pitää Galadrielia kilpailijanaan ja pyrki tietämättään usein kohtamaan hänet korjatakseen voiton edes kerran; ja niin näiden kahden maineikkaimman noldon välillä pysyi aina epäluulo veitsenterän lailla.

Tapahtui kerran, että oli Yavannan sadonkorjuun aika, ja kaikki Finwën sukulaiset olivat kokoontuneet suureen juhlaan, jossa Valinorin hedelmien kypsymisestä iloittiin. Ja kun syöminen ja juominen kuninkaan suuressa salissa olivat ohi, tuli se hetki päivästä, jolloin Kahden Puun valot sekoittuivat, ja maan peitti hopean ja kullan sekainen hämy; ja silloin esitettiin pyyntö ylistyslaulun laulamiseksi Yavannalle ja Maglor Fëanorin poika käskettiin esiin, sillä hän oli kansansa suurin lauluntekijä. Ja hän nousi ja lauloi, ja Puiden hohde ja Valinorin kultainen vilja soivat hänen äänensä kaiussa, ja kauniit sävelet täyttivät avaran salin; ja kaikki iloitsivat. Mutta kun Maglor oli lopettanut, katseli hän ympärilleen suuressa salissa, jossa istuivat kaikki Finwën huoneen ruhtinaat; ja suurimmasta ikkunasta kuvastuivat kaukana taivasta vasten kultainen Laurelin ja hopeinen Telperion, ja ikkunan ääressä istui ajatuksissaan Galadriel, ainoa nainen Finarfinin sukukunnasta.

Hän oli vielä nuori eldarin vuosissa ja ylpeä hän oli, ja hänen ryhtinsä oli suora Puiden valaistessa takaapäin hänen kultaista päätään, jota palmikoiden hopean hohde vielä kirkasti. Ja Maglor nauroi ja viittasi häneen sanoen: ”Totisesti on meidän tummien noldorin joukossa Yavannan ihme, ja Finarfinin tytär kantaa kutreissaan niin Laurelinin kuin Telperioninkin valoa. Katsokaa: eikö hän ole Amanin hämärän hetken elävä kuva?” Ja hän kumarsi serkulleen ja sanoi: ”Oi Nerwen, aion nyt laulaa kullan ja hopean ikuisesta kohtaamisesta Finarfinin talossa, silloin kun me muut jo katselemme toisen voittoa toisesta.” Ja hän antoi piloillaan Galadrielille nimen Alduriel, Puiden valolla seppelöity neito, ja hän sepitti Galadrielin hiuksista kauneimman siihen asti tekemänsä laulun; ja kaikki huoneessa olijat kuulivat sen ja monet tarttuivat hänen sanoihinsa ja lauloivat myöhemmin tuota laulua Tirionin ja Valimarin kaduilla.

Mutta Fëanor, joka istui pöydän ääressä isänsä Finwën oikealla puolella, ei pitänyt tästä, sillä yleensä noldorin hiukset olivat mustat, ja Galadriel muistutti häntä hänen isänsä toisesta vaimosta, jota hän ei hyväksynyt. Mutta hän ei tuonut suuttumustaan julki, sillä hän oli lumoutunut poikansa sanoista ja äkillinen valaistuminen valtasi hänet, kun hän tajusi, että valarin töiden kauneus oli tosiaan vähäisemmässä muodossa laskeutunut Finarfinin tyttären hiuksiin, joiden veroisia ei ollut yhdelläkään Kolmen Sukukunnan edustajalla; sillä Fëanor rakasti kaikkea, mikä oli kaunista ja halusi saada sen omakseen. Ja kun kaikki nousivat lähteäkseen, meni hän Galadrielin luokse ja pidätti häntä kädenliikkeellä ja kumarsi. Ja hän esitti kohteliaan pyynnön, että Galadriel lahjoittaisi hänelle yhden kultaisista hiussuortuvistaan; mutta hän ei yhtynyt muiden ylistykseen eikä hänen kasvoillaan ollut hymyä.

Galadriel ei rakastanut sukulaistaan Fëanoria ja hän pysyi kauan vaiti; sillä katsoessaan haltiaruhtinaaseen hänestä tuntui, että hän tajusi tämän synkän kuoren alla leimuavan himoitsevan liekin ja ennen kaikkea kateuden, joka tätä korvensi. Ja kenties Galadriel tuona hetkenä myös vaistosi, mihin Maglorin leikinlasku tulisi johtamaan ja kauhistui tietämättä syytä. Mutta hänen silmänsä olivat kovat ja Fëanor tunsi toisen mittailevan itseään hänen pystymättä sitä estämään, ja lopulta Galadriel sanoi: ”Mihin sitä tarvitsisit, sukulainen? Eikö Fëanor ole katsonut karsaasti niitä, joiden pää ei ole yhtä korpinmusta kuin hänen omansa, ja eikö hänen ylpeytensä estä häntä pyytämästä sitä, mitä yleensä anotaan vain kihlatulta neidolta?”

Fëanor ei vastannut, sillä hän oli arka ja mustasukkainen luomistöistään eikä hän halunnut paljastaa ihastustaan tai aiettaan punoa kultainen hius hopearihmaan, jonka hän oli valmistanut. Siksi hän vastasi vältellen: ”Oi Alduriel, häikäisevin jalokivi Finarfinin kilvessä, voit pitää itseäsi viisaana, mutta tosi nainen sinussa puhuu turhamaisuuden kieltä. Eivätkö sinulle riitä tässä salissa saamasi ylistykset tai noldorin suurimman laulajan kunnianosoitus? Mitä odotat minun sanovan? Korppikin kaipaa joskus itselleen kyyhkysen höyhenpeitettä, vastoin luontoaan, unohtaessaan viisauden tien.” Hänen sanansa olivat täynnä kätkettyä ivaa, ja käyttäessään Galadrielin uutta nimeä hän hymyili alentuvasti; ja tämä kääntyi hänen tappiokseen, sillä Galadriel heitti päänsä pystyyn ja vastasi: ”Ilman syytä ei anna, vastalahjatta ei luovu, rakkaudetta ei lahjoita myöskään Fëanor.” Ja hän kääntyi ja lähti veljensä Finrodin kanssa kuninkaan talosta. Mutta Fëanorin kädet puristuivat nyrkkiin hänen tuijottaessaan Finarfinin tyttären jälkeen; eikä hän poistuessaan katsahtanut kertaakaan kohti Ezelloharia, jolla Puut tuoksuivat ja kukkivat.

Ja niin kului kauan aikaa ilman, että kumpikaan olisi kajonnut tuona päivänä käytyyn keskusteluun; mutta haltiat lauloivat mielellään Finwën huoneen kultaisesta neidosta, jonka hiuksissa eldarin rakkaimpien puiden hopea ja kulta kohtasivat. Ja Fëanor istui usein katselemassa Valimariin päin, sillä hän tahtoi entistä kiihkeämmin saada selville, miten hän saisi siirrettyä Galadrielin hiusten kilon omiin töihinsä; ja kaikkein eniten häntä kuumensi ajatus, että Galadriel oli kieltänyt, sillä lähistöllä oli ollut paljon juhlaväkeä, jotka olivat kuulleet kaiken, mitä oli sanottu, ja tässä sananvaihdossa Fëanor oli jäänyt häviölle.

Ja Fëanor päätti, ettei hän nöyrtymällä anoisi sukulaiseltaan hiuskiehkuraa vaan voittaisi sen tältä muilla keinoin, ja niin hän tyyntyi joksikin aikaa. Mutta kerran hän oli yksin kävelemässä Túna-kummun laella, ja Vardalle pyhitetyllä torilla hopeisen Galathilionin alla hän kohtasi Galadrielin, jota hän ei ollut nähnyt moneen Puiden syttymisen hetkeen. Tämä oli ollut kauan poissa Tirionin kaupungista, sillä hän oli vaeltanut pitkään Lórienin puutarhoissa, ja tuon maan elävän unen loimu viipyi vielä hänen silmissään jotka hohtivat kuin tähdet, eikä hänen katseensa vielä kohdistunut maailmaan, jonka kamaralla hän asteli. Ja kun hän käveli torilla liekehtien valkoisissaan kultainen tukka hulmuten, oli hänen kauneutensa niin suuri, että Fëanor unohti päätöksensä hänen palavien silmiensä katseen alla ja käveli häntä kohti. Ja hän pysäytti Galadrielin tervehtimättä ja esitti pyyntönsä toisen kerran; ja vaikka hän puhui hillitysti, ei hän voinut estää riidanhalua ja korskeutta kuulumasta äänestään. Mutta hän oli sokeasti päättänyt saada haluamansa ja siksi hän pakottautui nauramaan, ja sanoi: ”Kauan on Tirionin kaupunki kaivannut kultaista neitoaan, ja nyt on kaikki kuten pitääkin, kun olet tuonut valon takaisin otsallasi.” Mutta Galadrielin kasvot synkistyivät, sillä hän tiesi, mitä Fëanor todella ajatteli, ja siksi hän piti tämän sanoja loukkaavina ja pysyi vaiti. Ja Fëanor jatkoi: ”Finarfinin kultainen tytär ei lahjoita rakkaudetta omaisuuttaan, sanoo hän, enkä minä pyydä toista kertaa. Mutta vastalahjaa hän ei kieltänyt, ja jos minulla on jotain, jonka suostut ottamaan vastineeksi siitä mikä on sinun, hyväksytkö tarjoukseni vaihtokaupasta ja annat minulle sen mitä olen pyytänyt; tai jos kitsautesi ei salli kokonaista kiehkuraa, edes yhden ainokaisen suortuvan?”

Saattaa olla, että jos Fëanor olisi uudistanut pyyntönsä nöyrästi ja vailla ivaa, Galadriel olisi taipunut; sillä hän ei ollut tyhmänkorskea, eikä Fëanorin toive ollut vielä noussut sellaiseksi kysymykseksi, kuin se myöhemmin tuli olemaan. Mutta Fëanorin puhetapa oli käskevä, ja Galadriel oli ylpeä kuten suurin osa sukunsa jäsenistä, kenties ylpeämpikin, eikä hän halunnut antaa muiden koskettaa sitä, mitä hän piti kauneimpana koristuksenaan, sillä hän oli arka arvostaan. Ja sanotaan, että Galadriel oli pannut merkille Maglorin sanat ja myös sen, miten ne kertautuivat suusta suuhun, eikä vertaus Valinorin Puihin ollut hänelle vastenmielinen; ja kenties tämä kaikesta hänen viisaudestaan huolimatta nosti hänen silmissään kultaisten hiusten arvoa, niin että hänestä tuntui rienaukselta se, että Fëanor puhui niistä kuin kauppatavarasta. Ja niin hän sanaakaan sanomatta nosti valkoisen vaippansa harteiltaan ja peitti sillä päänsä, ja oli kuin hämärä olisi laskeutunut ja kultainen valo mennyt pilveen.

Ja Fëanor ymmärsi Galadrielin kiellon ja ylenkatseellisen tavan, jolla se ilmaistiin, ja hän puri huultaan ja poistui raivoissaan paikalta. Ja Galadriel seisoi pitkään suorana siinä, mihin oli jäänyt, ja lopulta hän havahtui ja katsoi ympärilleen; ja hän hymyili niille, jotka olivat seuranneet tapahtunutta, ja nauroi ja koetti laskea leikkiä Fëanorin oikusta; mutta katselijat olivat nähneet, millainen vaarallinen liekki heidän kummankin silmissä oli palanut, ja monet muistivat Finwën juhlan ja Fëanorin tappion kummallakin kohtaamisella. Ja kaikki tämä johti siihen, että sana levisi tästä omituisesta taistelusta, jossa Fëanoria avoimesti vastustettiin; sillä kaikki tiesivät, miten kiihkeästi Fëanor pyrki saavuttamaan jotakin, mitä oli päättänyt.

Mutta Galadriel käveli mietteliäänä isänsä taloon, jossa hänen huoneensa sijaitsivat, ja siellä häntä vastaan tuli hänen isänsä Finarfin, joka oli kuullut Fëanorin pyynnöstä ja sen tuloksesta; ja hänen sydämessään oli huoli, sillä Finarfin oli sävyisin ja lempein kaikista Finwën jälkeläisistä ja hänestä kaikki eripura oli pahasta. Ja hän tarttui tyttärensä käteen ja vei hänet istumaan ja katsoi häntä tutkivasti silmiin ja sanoi: ”Artanis, kaikkein rakkain, mikä on tämä tarina sinusta ja veljestäni, ja miksi olet kieltänyt häneltä sellaista, jolla ei pitäisi olla tällaista merkitystä? Sinä olet noldo, muista se, eikä sinun pidä nostaa itseäsi niiden tasolle, jotka ovat luoneet ne mahtityöt, joihin sinua nyt verrataan. Älä anna väärän ylpeyden johtaa itseäsi harhaan.” Ja Galadriel sanoi kiivastuen: ”Etkö ole nähnyt, miten Fëanor kohtelee niitä, jotka eivät ole Mírielistä lähtöisin? Pitäisikö minunkin alistua hänen pilkkansa alle vain, koska hän parhaana kansastamme taitaa kivien ja metallin käsittelyn ja on kärkevin kieleltään? Se, mitä hän pyytää, ei ole kenenkään muun annettavissa, ja on jo aika, että joku asettuu hänen tielleen, ennen kuin hän paisuu omissa silmissään liian suureksi.”

Mutta Finarfin pudisti päätään ja sanoi: ”Suuri hän onkin, suurempi kenties kuin kukaan, joka kansamme joukosta tulee nousemaan; mutta hänen luontonsa on kiivas ja se voi johtaa ennalta arvaamattomiin tekoihin; eikä sinun ole hyvä lietsoa sitä kohtaloa, joka häntä odottaa. Sillä katso: sydämeni sanoo, että sinun kieltosi voi olla sysäys, josta maa lähtee vyörymään, ja voi olla, että noldorin tulevaisuus on sidottu Fëanorin tekoihin, hyvässä ja pahassa. Pidä varasi!” Ja Galadriel painoi päänsä, sillä sydämessään hän tiesi isänsä sanat tosiksi ja oli itse nähnyt saman ennalta kauan sitten; ja hän oli puhunut vain hetken mielijohteesta, sillä hän tunsi Fëanorin kyvyt ja arvasi suuren osan hänen pyrkimyksistään. Mutta nuoruuden palo ei ollut hiipunut hänessä, ja hänestä tuntui katkeralta nöyrtyä. Ja niin he erosivat sillä kertaa.

Mutta Fëanor oli mennyt taloonsa ja hän istui huoneessaan tapaamatta ketään, sillä raivo ja ihastus taistelivat hänessä, ja jälleen hänestä tuntui, että Maglorin sanat olivat merkki jostain suuremmasta, jota hän oli ollut vähällä hipaista ja johon hänen tulisi tarttua; ja jatkuvasti hän mietti, miten tavoittaa häivähdys Puiden valosta omiin töihinsä samoin kuin se oli laskeutunut Galadrielin hiuksiin, ja luomisen henki, joka häntä hallitsi, taisteli tuskissaan päästäkseen vapaaksi. Ja varmaa on, että kaikista luoduista Fëanor on raastavimmin saanut kokea sen synnyttävän liekin, joka hänessä ammoin asui; sillä vähän siitä, mikä on kauneinta maailmassa, on luotu ilman tuskaa ja ahdistusta.

Mutta Fëanorin vaimo Nerdanel oli pitkään tarkkaillut häntä kauempaa ja nähnyt, minkälaista sisäistä kamppailua hän kävi, ja lopulta hän nousi kangaspuidensa äärestä ja jätti työnsä ja meni Fëanorin luokse laskien kätensä hänen otsalleen. Mutta Fëanor sysäsi ne sivuun ja kääntyi poispäin.

Ja Nerdanel sanoi: ”Fëanor, onko tämä synkkyys vain Finarfinin tyttärestä lähtöisin? Miksi pitäisi sinun, jonka kädet pimeässäkin luovat erehtymättä kauneinta, mitä tässä maassa on, menettää malttisi itseäsi nuoremman ja kokemattomamman naisen tähden?” Ja Fëanor vastasi: ”Mahtanin tytär, paremmin luulin sinun tuntevan minut, ja pitäisi sinun tietää, että minun on vaikea sietää pilkkaa niiden taholta, jotka nousukkaan kautta koettavat varastaa isäni rakkauden. Eikä tee mieleni luopua tavoittelemasta kaunista esinettä vain naisen oikun tähden.” Ja Nerdanel nauroi: ”Onneton on käsityksesi naisista, jos pidät meitä häilyväisinä. Miehen on vaikea käsittää, mikä on naisen sydäntä lähinnä, sanotaan. Entä sinä itse, joka piinaat mieltäsi vähäpätöisimmällä ongelmista? Miksi halajat hänen hiuskiehkuraansa niin kiihkeästi?”

Mutta tähän Fëanor ei sanonut mitään, sillä istuessaan kauan hiljaisuudessa hän oli uppoutunut syvälle mielensä sokkeloihin, eikä hän kenellekään halunnut paljastaa ajatusta, joka hänessä oli alkanut kypsyä hänen istuessaan katselemassa Kahden Puun loistoa; ja hänen mielessään oli alkanut kasvaa suuri suunnitelma, ja hän paloi halusta saada päästä koettelemaan kykyjensä rajoja ankarammin, kuin niitä koskaan ennen oli koeteltu, ja hän luuli myös keksineensä keinon, jolla päästä tasoihin Galadrielin kanssa. Mutta tämä aivoitus oli vasta häilyväinen liekki, joka ei ollut saanut muotoa hänen ajatuksissaan, ja siksi hän hylkäsi sen hetkeksi ja suostui kuuntelemaan vaimoaan, joka sanoi: ”Älä vaivaa päätäsi tällä kädenväännöllä, joka ei ole muuta kuin Finarfinin tyttären keino päästä hallitsemaan sinua saadessaan evätä sinulta sen ainoan, jota muut voivat häneltä kadehtia. Nousukkaan perillinen, sanot? En halua käyttää tuollaista loukkaavaa nimitystä, joka ei ole minkään viisauden sanelema, mutta jos niin on, eikö hänen ylpeytensä satukin häneen itseensä? Eikö hän ole vain yksi Finwën huoneen naisista, joka ilman omaa ansiotaan on joutunut huomion kohteeksi? Sinä olet isäsi esikoinen, jota muiden tulisi seurata: sinä pyysit ja hän eväsi ilman syytä, ja kumpi lopulta joutuukaan tässä asiassa nolatuksi?”

”Sinäpä se sanoit”, Fëanor vastasi; ja hänen kuuma verensä viileni sillä kertaa, sillä tuohon aikaan hänen vaimollaan oli vielä vaikutusvaltaa häneen. Mutta onnettomuudeksi Melkor Kirottu, joka tuohon aikaan kulki vapaalla jalalla ja saattoi vaivihkaa tutkia eldarin mielialoja, oli kuullut Fëanorin vastoinkäymisistä, ja hän halusi käyttää hyväkseen keinoa, jolla kääntää Fëanorin ylpeys itseään vastaan ja saattaa hänet naurunalaiseksi. Ja hän myös vihasi ja pelkäsi Galadrielia, samoista syistä kuin Fëanor, mutta katkerammin, sillä hän näki, että tällä oli läpitunkeva katse ja harvinainen kyky lukea sydämiä; ja alati hänen täytyi ponnistella estääkseen katalien aikeidensa paljastumisen Finarfinin tyttärelle. Siksi hän puhui Fëanorille valheellisia sanoja Galadrielista, joka ei muka ollut sydämeltään tosi noldo vaan veljeili Fëanorin halveksimien telerin kanssa, ja hänen tukijoistaan valarista, jotka pyrkivät tukahduttamaan noldorin tarpeen vapauteen ja omiin itsenäisiin tekoihinsa, joihin valarilla ei ollut osaa; eivätkä nämä sanat kaikuneet kuuroille korville, sillä jo tuolloin noldorin sydämissä oli herännyt epäilys, vaikka vielä pitkään aikaan kukaan ei lausunut sitä ääneen; ja se kaikki oli mustaa valhetta ja Melkorista lähtöisin.

Ja näin Melkor puhui: ”Minä ihmettelen sinua, Finwën poika, kun nöyrryt tässä asiassa näin helposti, vaikka sinulla olisi oikeus odottaa enemmän. Ei ole merkitystä vain sillä, että tuo nainen on sinua arvossa ja iässä vähäisempi; mutta eivätkö ne, joiden veri tulee niiden suvusta, jotka hylkäsivät tiedon ja mestaritöiden tien Vardan tähtien vuoksi, ja niiden alistettujen, jotka seuraavat Taniquetilin valtiaiden jokaista sanaa, ole vähemmän oikeutettuja vastustamaan sinua, joka olet saavuttanut kunniaa omilla töilläsi etkä orjien ylistyksellä?”

Ja vaikka Fëanor ei ollut kuuntelevinaan Melkorin sanoja, tunkeutuivat ne hänen sydämeensä, sillä Melkorin mahtiin kuului, että hän saattoi valaa mitättömimmänkin sanansa täyteen myrkkyä; ja niin Nerdanelin sanat, jotka olivat tyynnyttäneet Fëanoria, kääntyivät nyt mustiksi ja kieroiksi, kun ne puettiin vääristelyn verhoon. Ja lopulta Fëanorin pakkomielle saada hallita Galadrielia vain kasvoi; ja hänen kasvonsa kävivät katkeriksi ja synkiksi.

Ja niin tuli lopulta päivä, jolloin kaikki Amanin väki oli kokoontunut Ezelloharille kuuntelemaan Valinorin suurten sateenkaarilintujen laulua; sillä nämä linnut lensivät Valimariin maan eteläisimmästä osasta vain Yavannan kevään koittaessa; ja jotkut sanoivat, että niissä asui maiarin henki, ja että siksi niiden laulu oli kuin heikkoa kaikua ainurin Suuresta Soitosta, joka oli Ollut. Sen tähden kaikki istuivat kuunnellen ja juhlistivat näin vuodenajan vaihtumista. Mutta päivän kahdeksannellatoista hetkellä, kun Kultaisen Puun valo oli voimakkaimmillaan, tuli paikalle Fëanor, jonka puuttumista kukaan ei siihen asti ollut huomannut; ja hän oli pukeutunut mustiin ja asettanut otsalleen mustan jalokiven, ja ne, jotka katsoivat hänen kasvoihinsa, värisivät; ja kaikki arvasivat, että Fëanor oli tullut esittämään uudelleen vaateensa, josta puhuttiin laajalti; ja kummulla tuli kuolemanhiljaista kuin ennen myrskyä, ja kaikki katseet seurasivat, mitä tuleman piti.

Ja Fëanor etsi käsiinsä Galadrielin, joka seisoi telerin sukukuntaan kuuluvan Telepornon vieressä pitkänä ja hoikkana kuin nuori puu täydessä kukassa; ja hänen seuralaisensa sukuperä osaltaan oli omiaan ärsyttämään Fëanoria eikä hän enää puhunut kohteliain sanoin, vaan esiintyi vaativasti ja uhkaavasti välittämättä ympärille kerääntyneestä suuresta kansanjoukosta. Ja Fëanor toisti pyyntönsä kolmannen kerran ja sanoi kovalla äänellä: ”Finarfinin tytär on tarkka omaisuudestaan, enkä minä siitä häntä syytä. Rakkaudetta hän ei lahjoita, vastalahjaa hän ei huoli, sanoo hän, mutta syystä pyytäjää hän on luvannut olla työntämättä luotaan – tai näin kuvittelen, ellei hän ole unohtanut sanojaan, joita hän kylvää kevytmielisesti sen mukaan, mistä tuuli kunakin hetkenä puhaltaa. Turhaan en ole pyytänyt sitä, mitä pyysin, ja omassa luomistyössäni tahdon hyödyntää sellaista, joka parhaiten omassa luonnossaan kuvastaa Suurimpien töiden kauneutta; olipa se itsessään kuinka arvoton tahansa. Ja suurimman salaisuuden voin selvittää vain tutkimalla kammiossani perinpohjaisesti sellaista, joka on minun.”

Ja tämän viimeisen kerran Galadriel horjui vielä hetken kahden vaiheilla vastakkaisten voimien taistellessa hänen mielessään, ja jos sillä hetkellä kuka tahansa toinen olisi tullut pyytämään häneltä kolmannen kerran, olisi hän taipunut; mutta Fëanorin ylenkatse oli saanut päivän hänen silmissään mustenemaan, milloin mies avasi suunsa puhuakseen, ja haltianaisen ylpeys kielsi häntä alistumasta tämän suuren kansanjoukon edessä sen miehen tahtoon, jota hän oli aina inhonnut ja halveksinut, sillä hän tiesi kaikkien odottavan herkeämättä hänen vastaustaan. Ja hänestä tuntui myös, että jos hän luovuttaisi osan itseään Fëanorille, olisi hänen valtansa tähän mennyttä ja hänen oman tahtonsa teräs taipunut ja sen voima joutunut häpeään. Ja näistä syistä, ja sen lisäksi sen uhkaavan varjon takia, jonka vain hän kaikista noldorista näki alati seuraavan Fëanorin askeleita ja joka täytti hänet pahoilla aavistuksilla ja kauhulla, hän kielsi kolmannen kerran. Ja luultavasti Fëanor oli arvannut tämän jo ennen kuin tuli esittämään pyyntöään viimeistä kertaa; ja sanotaan, että tuo hetki oli noldorin tuomion alkusoitto.

Ja niin Galadriel antoi periksi katkeruudelleen, ja hän nauroi ja pilkkasi Fëanoria kaikkien kuullen ja sanoi: ”Fëanor on siis pettynyt kättensä töihin, kun hän pitää vähäpätöistä hiuskiehkuraa tällaisen tavoittelun arvoisena. Fëanor on suuri, niin sanotaan, mutta ehkä hän on huomannut, että tekemällä tehdylläkään hän ei koskaan voi saavuttaa Mahtien suurimpia saavutuksia tai luomalla ylittää sitä, mikä on Luotu. Kenties on hän liian kauan pitänyt katsettaan alas suunnattuna hämärässä pajassaan ja unohtanut elävän valon tosi olemuksen käsitellessään kuolleita kiviä, jotka ovat hänen intohimonsa.”

Mutta silloin Fëanor suoristautui täyteen pituuteensa ja hänen silmistään lensi salama niin voimakas, että lähellä olevat perääntyivät hänen vihansa edessä, ja hän kohotti kätensä ja huusi: ”Kuolleita kiviä, sanot sinä! Hyvä on: koska tahdot kieltää minulta vähäisimmän, joka minua auttaisi aikomuksessani, lähden tästä hetkestä kulkemaan omaa tietäni. Me rakastamme molemmat samaa valoa, mutta vain sinä omistat siitä häivähdyksen; ja niin minun täytyy löytää oma keinoni vangita siitä pieni osa silmäini iloksi. Mutta minä en tyydy vähään, ja tulen osoittamaan sinulle, mitä voi syntyä minun käsissäni kuolleesta kivestä, jota halveksit. Ja minä haastan sinut luomaan ensimmäisenä silmäsi työhön, jota tulevat kumartamaan mahtavimmatkin.”

Ja silloin Galadriel lopultakin vavahti, sillä Fëanorin ääni oli kasvanut suureksi ja hänen silmänsä leiskuivat, ja hän aavisti, että liekki Fëanorissa oli leimahtanut täyteen roihuun; ja tuolla hetkellä hän tiesi kenties paremmin kuin kukaan muu, millainen kaikkia Ilúvatarin lapsia suurempi henki Finwën pojassa asui; sillä Fëanor tiesi nyt mitä tahtoi ja hänen suuruudenjanonsa ja kohtalonsa varjo huokui hänen katseestaan hänen tuijottaessaan Galadrielia silmiin vihaa täynnä. Ja Galadriel kääntyi itseensä pohtimaan sisällään, mitä Fëanorin sanat voisivat tulla merkitsemään hänelle ja muille siellä seisoville; mutta ylpeydessään hän ei painanut päätään yhtään alemmas kuin Fëanor; ja noiden kahden katseiden kamppailussa, suurimpien Valinorin eldarista, ei kumpikaan väistänyt. Ja lopulta tuli Finarfin ja astui heidän väliinsä; ja silloin Fëanor heräsi kuin horroksesta ja katsahti halveksien veljeensä työntäen hänet kiivaasti tieltään, ja hän heilautti viittansa harteilleen ja poistui Valimarin kaupungista; eikä hän myöskään palannut Tirioniin eikä kukaan tiennyt, minne hänen askeleensa hänet veivät.

Mutta Fëanor meni yksinäisyyteen, joka tuli kestämään monta ihmisen vuotta; ja yksinäisyydessä hän aloitti suuren työn, jonka veroista ei sen jälkeen ole tehty; eikä hän puhunut kenellekään elävälle, ennen kuin työ oli suoritettu loppuun, sillä suuri tuli kohisi hänessä ja veti hänet pitkäksi aikaa pois näkyvästä maailmasta. Ja hän valmisti yksin aineen, jonka hän oli aikonut kuoreksi liekille, jonka hän aikoi vangita; sillä nyt hänkin oli päättänyt sekoittaa Kahden Puun valot tavalla, joka ylittäisi kauneudessa kaiken, mitä siihen mennessä oli tehty; ja tästä työstään hän oli saanut näyn poikansa sanojen myötä tuona syksyn aattona isänsä talossa. Ja lopuksi hän meni Vardan altaille, joihin Puiden kaste oli kerätty, ja hän teki suuren taitonsa avulla Silmarilit, suuret jalokivet, joissa asui elävä liekki ja joita kauniimpia esineitä ei maailma ole nähnyt; ja Silmarileihin oli lopulta sidottu Ardan kohtalo ja Fëanorin oma tuho ja hänen kansansa lukemattomat kyyneleet.

Ja kun Fëanor lopulta asteli elävien ilmoille Silmarilien säkenöidessä hänen kädessään, oli kuin hänenkin kasvonsa olisivat hohtaneet sisäistä valoa, eikä tuona hetkenä hänen silmiinsä kyennyt katsomaan kukaan muu kuin Galadriel, joka sai ensimmäisenä luoda katseensa Silmarileihin silloin, kun niiden tuli oli vasta valjastettu ja kärvensi silmiä, jotka niitä katsoivat. Mutta Galadriel ei ollut taipunut, mitä Fëanor (ja moni muukin) kaikesta tapahtuneesta huolimatta piti itselleen suurena tappiona, ja tämä kiista jäi hiertämään heidän välejään entisestään Fëanorin päivien päähän. Ja kenties osittain tämän riidan seurauksena Fëanorin sydän myöhemmin kiinnittyi niin voimakkaasti kiviin, jotka hän oli tehnyt, sillä ne olivat maksaneet hänelle monta loukatun ylpeyden hetkeä, ja niitä hän piti parhaana vastauksenaan vastustajansa pilkkaan. Mutta mikään taru ei kerro, mitä Galadriel tuona päivänä ajatteli Fëanorin teosta tai omasta osuudestaan siihen; eikä tässä suuressa tahtojen taistossa lopulta kumpikaan voittanut.

Niin Galadriel osaltaan vaikutti siihen synkkään kohtaloon ja murheeseen, joka oli tuleva, ja myös hän joutui juomaan pimeyden katkeran maljan pohjaan asti, ennen kuin kaikki oli ohi. Mutta kerrotaan, että myöhemmin, kun hänen viisautensa oli kasvanut täyteen mittaansa ja hänen ylpeytensä väistynyt ymmärtämyksen tieltä, hän nöyrtyi ja laski vieraaseen käteen yksitellen jokaisen Fëanorin pyytämän kutrin, kun eräs paljon tätä vähäisempi sitä häneltä pyysi. Mutta tämä tapahtui vasta, kun monta maailman aikaa oli kulunut ja yksin Galadriel Finwën huoneesta kantoi muistoa ajasta, jolloin Puiden valo himmensi Vardan tähdet ja noldorin harput lauloivat kultaisista ja hopeisista lehdistä Tirionin kaduilla.
Viimeksi muokannut Ben eneth, Ma Marras 14, 2005 6:12 pm. Yhteensä muokattu 3 kertaa.

Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie » Pe Marras 11, 2005 10:51 pm

Voi että, minä en oikeasti ole lukenut näin kaunista ficciä pitkään aikaan. Ja minä en ole lukenut Fëanorista ficcejä muutenkaan (paitsi Maedhrosiin liittyen), minä kun en hirveästi pidä siitä haltiasta - mutta fikeissä minä pidän juuri siitä että ne antavat uusia näkökulmia asioihin, ja sitä tämä sinun ficcisi Fëanor antoi minulle. Minä näen aina ne Fëanorin negatiiviset puolet kirjaa lukiessa, tässä minusta oli todella kiva lukea niistä Fëanorin hyvistä puolista, koska olihan niitäkin. ^^

(Mie tiiän että typoista huomautteleminen on joidenkin mielestä ärsyttävää (minä itse kuulen mielelläni niistäkin), mutta jos haluat korjata niin Fëanorissa sinulla on sattuneet nuo pisteet väärän kirjaimen päälle. ^^)

Sinun kirjoitustyylistäsi sen verran että se on todella kaunista ja kaikkein lähimpänä Tolkienin tekstiä jota minä olen mistään ficistä aikaisemmin lukenut, minä voisin lukea tämän ficin enkä tietäisi eroa Tolkieniin. Tätä oli todella ihana lukea, ihan kuin olisi lukenut Silman lisälehtiä - ja tämän ficin voisi ottaa tällaisenaan ja laittaa tosiaan lisälehdiksi kirjan väliin. Minä pidän hyvin paljon tällaisista Tolkienin luomaa maailmaa täydentävistä ja syventävistä fikeistä. -Ja sinä kuvailet niin ihanasti, kuten vaikka Fëanorin tai Galadrielin ulkonäköä ja luonnetta. Todella kaunista.

Tuo kohta, jossa Maglor lauloi, oli aivan ihana. Ja pidin samaten myös tuosta miten Galadrielin hiuksiin viitattiin jo tuossa. Ja tuo sitä seurannut Fëanorin ja Galadrielin sanailu oli ihanan näpsäkkää - tuli aivan nopeatahtinen tennisottelu mieleen. ^^ Ja läpi tämän ficin pidin siitä, että pidit Fëanorin ja Galadrielin tasavertaisina; kumpaakaan ei vähätelty toisen kustannuksella vaan kummatkin olivat järkeviä ja pidettäviä. -Ja Melkorin osuus koko jupakassa oli hienosti kuvattu- uih, siinä on yksi juoni vala. Tuo sen puheenvuoro oli juuri niin taivutteleva kuin mitä minä voisin kuvitella sen sanovankin.
Ja Galadriel kääntyi itseensä pohtimaan sisällään, mitä Feänorin sanat voisivat tulla merkitsemään hänelle ja muille siellä seisoville; mutta ylpeydessään hän ei painanut päätään yhtään alemmas kuin Feänor; ja noiden kahden katseiden kamppailussa, suurimpien Valinorin eldarista, ei kumpikaan väistänyt.
Tästä kohdasta pidin erityisesti - kun tietää, mitä lopulta tulee tapahtumaan ja mitä Fëanor ja Mandosin tuomio saivat aikaan, ja mitä se tuli kaikille Valinorista lähteneille maksamaan… tuo on todella hieno kohta. Minä pysähdyin pitkäksi aikaa miettimään tuon tapahtuman merkityksiä. ^^
Mutta kerrotaan, että myöhemmin, kun hänen viisautensa oli kasvanut täyteen mittaansa ja hänen ylpeytensä väistynyt ymmärtämyksen tieltä, hän nöyrtyi ja laski vieraaseen käteen yksitellen jokaisen Feänorin pyytämän kutrin, kun eräs paljon tätä vähäisempi sitä häneltä pyysi.
Ja toinen lempikohtani. ^^ Aivan ihanasti ”sidoit” tämän ficin TSH:nkin tapahtumiin. Galadriel sai tosiaan lisää viisautta eikä Gimli ehkä ollut Fëanorin veroinen…

Sanon nyt vielä kerran että todella pidän tästä ficistä. Se on vain niin kaunis. ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.

Ben eneth
Örkki
Viestit: 16
Liittynyt: To Marras 10, 2005 2:37 pm

Viesti Kirjoittaja Ben eneth » La Marras 12, 2005 6:45 pm

Kiitos, Marnie, kommentistasi, joka oli minulle kokonaisuudessaan iso kohteliaisuus. On erityisen suuri tunnustus, jos saa palautetta lukijalta, joka näin selvästi on itse pohtinut Tolkienin teoksia yksityiskohtia myöten ja ymmärtää niitä syvällisesti - tämä kävi kyllä selväksi monipuolisesta viestistäsi. Eli asiantuntijan tunnustus: sait minut todella hyvälle tuulelle.

Minä puolestani sain sinulta uuden näkökulman Fëanoriin. Olen itse aina ihaillut häntä, en, yllätys yllätys, luonteensa tähden, vaan juuri kohtalonsa vuoksi. En ole tullut ajatelleeksikaan, että hän voisi aiheuttaa antisympatioita, koska ilman hänen tekojaan koko Silmarillion olisi jäänyt kirjoittamatta. Nyt huomasin, että lukija saattaa myös itse ottaa tässä mielessä kantaa kuvitellunkin historian kulkuun: kiintoisaa.

Hienoa, että huomautit erokepisteistä! En käsitä, miten voin sekoittaa Fëanorin Eärendilin kirjoitusasuun. Perfektionistina menin tietysti heti korjaamaan asian...

Kiitos kauheasti. Niin kuin varmasti KTK:n lukeneena (näin kirjakeskusteluista) huomasit, en kaikissa isoimmissa kysymyksissä sooloillut, vaan panostin tekstin yhtenäisyyteen, ja on huojentavaa nähdä, että se ilmeisesti riitti. Kommentoit muuten juuri sellaisia asioita, joista olin etukäteen miettinyt, meneekö viesti perille ja onnistuinko tavoitteessani. Kaikki eivät välttämättä olisi osanneet tarttua niihin, mutta sinä oletkin nähtävästi analyyttinen. (Ja se Gimli-juttu on muuten minunkin lempikohtani: ihanaa, että pidit!)

Avatar
jawetus
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Touko 25, 2005 3:55 pm
Paikkakunta: Taniquetil
Viesti:

Viesti Kirjoittaja jawetus » Ti Marras 15, 2005 12:22 pm

Uskomaton tarina!

Harvoin, todella harvoin lukee näin Tolkienmaista tekstiä. Nautin tämän tarinan yksityiskohdista, jotka noudattavat Tolkienin tarinoita täydellisesti.

Olen lukenut tekstisi nyt kahdesti ja olen mykistynyt, niin hieno se on! Juonen kehittely, faktat, kirjoitustyyli ja aivan erityisesti replikointi.

Kuvaileviakin kohtia oli mukavasti ja ne olivat hienoja. Tietenkin Valinorista olisi voinut kertoa paljonkin fiiliksiä, mutta niillä teksti tietysti venyy helposti.

Heti lisää kirjoittamaan siitä... Hop-hop. Tahtoo lisää!


****

Kaksi kohtaa pisti hieman silmään.

Celebornistahan oli kaksi kilpailevaa versiota, joista mielestäni todennäköisempi ja paremmin kaanoniin sopiva on se Sindar-Celeborn, Doriathin Elmon pojan Galadhonin poika versio. Telerin Teleporno -versiokin on mielenkiintoinen, mutta mielestäni ei aivan yhtä uskottava. Onhan Telerin joukossa voinut toki olla joku toinenkin Teleporno, tässähän ei sanottu, että kyseessä olisi ollut juuri Galadrielin tuleva puoliso.

Toinen kohta oli tuo Melkorin lyhyt repliikki. Oliskohan hän uskaltanut sanoa noin Fëanorille tai ylipäätään mennä edes juttelemaan hänen kanssaan. Hänen sanomansa on tietenkin voinut hyvin kulkeutua, jonkun häntä kuunnelleen Noldon huhupuheena.

Ben eneth
Örkki
Viestit: 16
Liittynyt: To Marras 10, 2005 2:37 pm

Viesti Kirjoittaja Ben eneth » To Marras 17, 2005 3:47 pm

Kiitos, jawetus, että halusit kommentoida. Arvostan todella paljon, jos joku katsoo tekstin edes kahden rivin palautteen arvoiseksi, ja sitten, kun näkee ihmisen vielä miettineen niitä juttuja... Kiinnostavia kysymyksiä heitit: mietinkin, kommentoisiko kukaan Celebornin mukana oloa.

Minä itse asiassa pidän myös parhaana versiona sitä, että Celeborn jäi Keski-Maahan. Jos toista tulkintaa haluaa pohtia, hylkään ainakin sen mahdollisuuden, että Galadriel ja Celeborn olisivat tulleet Amanista omalla laivallaan. Jotenkin kuvaan voisi kuitenkin sopia, että he kokivat Helcaraxën kauhut yhdessä. Galadrielhan on lisäksi Celebornin antama nimi: tuntuisi kutkuttavalta ajatella, että myös hän olisi nuoruudessaan nähnyt Puiden valon, ja esimerkiksi Keski-Maassa viitannut sindarinkielisellä nimellä menneeseen autuuteen.

Tämän Valinorin Teleporno-tulkinnan vahvuus on kuitenkin mielestäni lähinnä se, että se korostaa Galadrielin itsenäisyyttä ja oman elämänsä hallintaa jo kuolemattomilla mailla, mikä sopii henkilöhahmoon. Siitä syystä otinkin sen tähän mukaan luomaan kontrastia kilpailijoiden välille. Muuten olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi.

Mitä tulee Melkoriin, kysymys on kieltämättä vaikea, ja minäkin pohdiskelin hetken, kannattaako asia esittää näin suoraan. Kyllähän Melkor, jota ei paljon tarkkailtu, puhuu petollisen tuttavallisesti Fëanorille Silmarillionissakin, ja kaikki riippuukin lopulta ajankohdasta: miten varhaisessa vaiheessa alkoi noldorin napina, ja miten ajallisia suhteita voi arvioida maassa, jossa aika kuluu niin suunnattoman paljon hitaammin kuin meillä? Morgoth on kuitenkin osaava juonittelija, ja eiköhän hän pystynyt valitsemaan sanansa sopivan hetken ja kuuntelijansa mielentilan mukaan.

Hyvä kysymys, todellakin. Ja sinun tulkintasi huhupuheesta oli juuri sellainen, kuin kronikassa voisi odottaakin olevan! Onhan tämä tietenkin historiankirjoitusta, ja nimenomaan juuri sitä. Grazie molto.

Lille
Samooja
Viestit: 466
Liittynyt: Ti Touko 02, 2006 4:39 pm
Paikkakunta: Turggune
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lille » Ma Kesä 12, 2006 1:58 am

Menin ihan sanattomaksi! Uskomattoman mieletön ficci, juuri tälläistä olen aina halunnut lukea: esiajoista ja vieläpä Fëanorista!

Ensin pikkuiset mini kritiikit tähän alkuun, jotteivat ne jää varjostamaan. En tiedä onko kukaan maininnut, mutta tuossa yhdessä kohtaa on neljän peräkkäisen kappaleen ensimmäinen sana 'mutta'. Sinällään se ei toki haittaa mitään, sillä tavallaan sitä ei voi laskea toistoksi, muttaah...
Ja sitten ihan pieni juttu, tuo tulen kohina ehkä pikkuisen särähti kun sen luki - oman käsitykseni mukaan meri/vesti kohisee. Mutta se nyt on vain pieni juttu.
Ihan pari sellaista kohtaa tuolla oli, jotka pistivät ulos tarinan kerronnan tyylistä ja näin, mutta sehän on oma mielipiteeni.

----
Ja mitä kaikkea hyvää tästä voi sanoa? Tästä saisi melkein romaanin. Minusta on hienoa, että onnistuit kirjoittamaan (verrattoman kauniisti) Tolkienin tyyliin, mutta silti siinä oli oma jälkesi, eikä se tuntunut kopioivalta.
Sinä olet myös onnistunut tekemään Esiajoista ficcin - noista ajoista joita eniten rakastan, ellei sitten kolmannen ajan loppu ja neljännen alku ole sitä ihanampi. En ole kertaakaan lukenut ficciä Esiajoista ja Ardasta - en ihailemastani ja kunnioittamastani Fëanorista. Sinä teit sen parhaalla mahdollisella tavalla!
Kuvailit asioita todella taitavasti - varsinkin pidin Galadrielin ajatuksista ja kuvauksista miten molemmat toimivat näissä 'yhteenotoissa'. Vaikuttavaa todellakin - ja Galadrielin puolustukseksi haluan sanoa, että olisi varmasti itse toiminut täysin samoin.
Mutta kerrotaan, että myöhemmin, kun hänen viisautensa oli kasvanut täyteen mittaansa ja hänen ylpeytensä väistynyt ymmärtämyksen tieltä, hän nöyrtyi ja laski vieraaseen käteen yksitellen jokaisen Feänorin pyytämän kutrin, kun eräs paljon tätä vähäisempi sitä häneltä pyysi.
Ihanaa kun Gimliin viitataan! :D Aevan ihanaa, pidän siitä kohdasta Tarussakin aivan mahdottomasti.

Kokoajan meinaan unohtaa jotain! On todellakin hienoa, että olet mitä ilmeisimmin panostanut tähän ficciin; olet panostanut yksityiskohtiin(kin). Suvut ovat oikein - tarkkaan olet muissakin asioissa seurannut Tolkienin kertomaa. Tämä on myös yksi syy, miksi ficciä on niin ihana lukea, se sitoutuu Silmarillioniin ja muihin teoksiin yksityiskohtien avulla - sillä periaatteessa tarina on tuttu, vaikka Sinä puetkin sen sanojen kauniiseen viittan.

Tämä sai todellakin taas ajattelemaan, sekä pesiytti minuun taas himon lukea uudelleen kaikki mahdollinen Fëanorista. Upea ficci kertakaikkiaan, muuta en tähän aikaan (enkä varmasti muulloinkaan) pysty sanomaan!

Kiitos tästä!
*kyhää jättikokoista siveltimistä ja maitopurkeista kyhättyä palvontatemppeliä*
Tähänaikaan yöstä minusta et saa mitään enenpää irti...


/offia/Tämä nipotus TSHn tiiliskiviversiosta on pakko tunkea johonkin, joten laitan sen tähän, pahoittele. Oletteko huomanneet, että liitteiden alussa puhutaan Feänorista, siis ihan toistuvasti ja myöhemmin, ainakin kirjoittamisesta ja aakkosista puhuttaessa siellä on Fëanor. Ja mehän kaikki tiedämme että se on Fëanor - arvatkaa vaan ärsyttääkö. [ja olen varma että puhutaan samasta henkilöstä, koska siinä kerrotaan Silmarileista jne.]/offi päättyy/
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan.

Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 840
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Viesti Kirjoittaja Silidir » Pe Helmi 09, 2007 12:39 pm

*järkyttynyt ilme*

Jestas sentään! Teki mieli juosta karkuun kesken kaiken! Ei paha asia. Todella uskomattoman taitavasti kirjoitettu Silman tyyliin, tuon voisi liittää irtokappaleena johonkin väliin ja ensimmäistä kertaa lukeva luulisi ihan varmasti et se kuuluu siihen.

Huippusuoritus ja nöyrästi täällä kiittelen ja kumartelen.

Jaa se rakentava palaute? *katselee ympärilleen*

Vaikkakin palvon sinun taitoasi kirjoittaa noin, se samalla myös häiritsi minua jonkun verran. Se kuullostii liian samalta kuin Silma joten tuli välillä semmoinen tunne, ettet ole muuta kuin kopioinut Tolkienin kirjoituksia ja vaihtanut nimiä. Tästä puuttuu sinun oma "kosketuksesi".

En edes osaa sanoa mitä pidän tästä. Minua tuo samankaltaisuus häiritsee aika tavalla.

Ja silti tajuan että tämä kirjoitustyyli oli oma valintasi ja ties kuinka monennen kerran sanon että mahtavaa työtä!

~Sil~

/offia/ Fëanorel, olen huomannut, mutta luen sen silti aina sujuvasti Fëanorina. :twisted: Oion kirjoitusvirheen päässäni.
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.

Vastaa Viestiin