Palantírin mahti (Denethor, PG)

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Palantírin mahti (Denethor, PG)

Viesti Kirjoittaja Annatar » La Joulu 24, 2005 10:03 pm

Title: Palantírin mahti (Denethor)
Author: Annatar
Rating: PG
Genre: Draama
Disclaimer: Tarinan henkilöhahmot ovat arvoisan J.R.R. Tolkienin tuotosta, minä lainailen niitä hankkimatta rahallista hyötyä.
Summary: Jonkinlainen yritys kurkistaa asioita enemmän Denethorin vinkkelistä herran viimeisinä aikoina. Halusin kuvata Denethorin suhdetta Faramiriin.

A/N: Tarina saattaa pomppia hiukan hassusti. Toistoa löytyy oman soopani ohella, vaikkei tämä orjallisesti kirjaa tottelekaan. Otsikko on aivan järkyttävän mielikuvituksellinen. Erotin vaihtuvat ajat ja/ tai paikat tähdillä.


Lopputalven aamuna makasi hän vuoteessaan, uneksien ikkunansa koristekuvion heijastuvan kalvakkaassa auringonvalossa yksitoista kertaa huoneen seiniin. Hän heräsi kauhusta hätkähtäen: kuin riitteinen käsi olisi kuristanut hänen sydäntään, jäädyttänyt hänen sisuksensa, puhaltanut kylmää hänen sieluunsa saakka.
Outo levottomuus ja epämääräiset aavistukset täyttivät hänen mielensä, ja pukeuduttuaan hän nautti aamuisensa ja riensi korkeaan torniinsa kuten oli niin monesti mennä aikoina tehnyt.
Hän kääri hellin käsin pois pyöreää esinettä syleilevän kankaan ja katsoi.

Niin hän näki, näki pimeän verhon kietovan sisäänsä niin Gondorin kuin Rohanin, mustan savun nousevan palaneiden kaupunkien raunioista, näki huutoihin jähmettyneet suut ja kauhusta laajentuneet silmät. Osgiliathista se alkoi, levisi Minas Tirithiin ja sen myötä koko maahan, kunnes olivat vuorossa Edoras ja Rohanin laajat ruohoaukeat.
Rajalta rajalle olisi pimeys leviävä surmaten kaiken elävän tieltään, orjuuttaen, kiduttaen. Syvenevä mustuus erottaisi perheet, riistäisi lapset vanhemmiltaan, tappaisi edetessään kohtaamansa elollisen kunnes kaikki hyvä olisi kadotettu.

Kauan hän oli kamppaillut ja pitänyt pintansa nousevaa pahaa vastaan, sillä vahvat olivat käskynhaltijan voimat ja tarkat hänen silmänsä.
Hän oli nähnyt vain sen mitä oli halunnut, työntänyt mielestään kaiken muun, saanut selville mitä oli pitänyt.

Mutta ikuisesti ei voinut väkeväkään ihmismies vastustaa pahuutta: nyt oli palantírin näky lannistava hänet ja saava hänet vähitellen otteeseensa. Pimeyden herra oli viimein päässyt voitolle heidän keskinäisessä mittelössään.

Denethorin voimat hupenivat hiljakseen, mielensä tummui ja hän alkoi vajota lähes pohjattomaan synkkyyteen. Ajan kuluessa hän taipui uskomaan kaikkiin niihin karmaiseviin näkyihin ja valheisiin, jotka musta ruhtinas hänen kärsivään mieleensä iskosti.

Niin tapahtui että päivälleen yksitoista kuunkiertoa oli hänen elonsa aika tuosta kalmantäyteisestä aamunkoista, jona väristys kävi lävitseen. Päivästä jona hän laski katseensa palantíriin ja näki tappion kirvelevät jäljet, siitä laskettiin hänen jäljellä oleva aikansa.
Vanhuuttaan ei nähnyt Denethor, Gondorin käskynhaltija ja vanhan suvun jälkeläinen.
Minne katsoi, näki vain tuskaa ja kuolemaa.



Jo periessään käskynhaltijan aseman oli hän tiennyt että hänen aikanaan olisi Mordor nouseva hyökkäykseen heitä vastaan, paljastava kauhistuttavan mahtinsa ja pahuutensa.
Hän oli kuullut toiveikkaita taruja katkenneesta miekasta ja uudesta kuninkaasta, mutta taruihin hän ei tahtonut uskoa; paremmin hän uskoi omiin silmiinsä joilla näki kätketyn ihmisistä, osasi lukea salatut ajatukset ja teot.
Hän alkoi luottaa silmiinsä liikaa: hänen ylimielisyytensä sokaisi hänet ja hän sotkeentui omaan viisauteensa.

Denethor tiesi että kaikkinäkevän silmän mahti kasvaisi edelleen, he eivät voisi voittaa alati voimistuvaa pimeyttä. Olisi mieletöntä mitellä Sauronin kanssa, mieletöntä ja lähestulkoon turhaa, sen ymmärsi hyvin vähämielisinkin.
Hän oli jo nähnyt sen näkykivessä, katsonut Gondorin häviötä ja turmellusta.
Mutta taistelutta ei Gondor antautuisi, ei, niin kauan kuin viimeinen mies seisoisi sen uljaalla maaperällä.

Aikaa oli kuninkaiden puu seissyt kuolleena palatsin edessä, kauan oli siitä kun valtakuntaa oli johtanut mahtava hallitsija joka olisi ollut pystyvä kukistamaan nousevan uhan: käskynhaltija ei voinut suojella kansaansa pelolta, ei pimeydeltä.

Ja hän saattoi vain odottaa. Päivät kävivät pimeämmiksi ja ahdistavammiksi, virtasivat loputtomina toistensa lomaan.*
Raskaat olivat mielet maalla ja kaupungissa: jokainen tiesi pimeyden lähestyvän, kaikki olivat hyvin tietoisia omasta heikkoudestaan.

Harvat yrittivät pitää urheutta yllä laulamalla, mutta Denethor ei lauluja arvostanut. Turhanpäiväistä ajan haaskausta, naisten ja joutilaiden hommia olivat laulelot hänen mielessään. Oikeat miehet taistelivat henkensä edestä, houkat ja narrit lauloivat olemattoman rohkeutensa peittääkseen.

Tässä oli Boromir isänsä kaltainen: ylhäiset kasvonsa sulivat hymyyn ainoastaan kuullessaan säkeitä taistelukenttien kunniasta sekä voittamattomasta rohkeudesta. Balladit ja kauniit sepitelmät menivät tyystin hukkaan hänen tottumattomissa korvissaan.

Kunnes tapahtui että Faramir ja Boromir, käskynhaltija Denethorin pojat, tahtoivat kuumeisesti selvittää mitä kätki heidän näkynsä puolituisen tulosta ja Isildurin Turman heräämisestä, koittavasta tuomiosta.

Pojista nuorempi olisi kovin innokkaana matkannut ratkaisemaan näyn arvoitusta Imladrisiin, jonne se kehotti heitä menemään: mutta Boromir oli kunniannälässään halunnut välttämättä lähteä hänen sijastaan, jättää pikkuveljensä turvaan tuntemattomilta vaaroilta.

Denethor oli antanut Boromirin mennä, vastentahtoisesti mutta suostuen; antanut miehen ratsastaa pohjoiseen levottoman veren kohistessa tämän suonissa. Tässä oli käskynhaltija nähnyt ainoan tilaisuutensa, laittanut poikansa matkaan saadakseen itselleen ja maalleen sen, mitä pimeyden herra eniten halusi.
Holviinsa hän oli tahtonut sormuksista mahtavimman, salatuksi mahdiksi piiloon katseilta.

Hän oli himoinnut Isildurin Turmaa enemmän kuin olisi ollut viisasta, himoinnut aavistamatta että tuo pieni, kurja esine olisi tuhoava hänen rakkaimman poikansa kuten se tuhosi ja turmeli kaikki jotka sen tielle kuunaan osuivat.

Aikoihin ei kuulunut uutisia Denethorin pojasta, ei viestejä vanhemmasta.
Kunnes soi torvi kukkulain takaa, pauhasi heikosti kumisten: äkillisesti vaikeni soitto jylisemättä toiste aution maan ylitse. Enempää ei kuiskannut pohjoistuuli, arvoitus oli ratkaisematon.

He kuulivat kaukaisen kaiun ja pohtivat mikä uhka olikaan Boromiria kohdannut, sillä turhaan ei Denethorin poika torveen toitottanut. Kerran olivat isä ja Faramir samaa mieltä siitä, että pahaa tiesi moinen kaiku.
Laskeutui päivien painostava hiljaisuus, jonka jälkeen haljenneen torven kappaleet ajelehtivat virrassa käskynhaltijan miesten löydettäviksi.

Nyt suuren salin hämärässä, keskellä harmaan pimeyden istui Denethor Ecthelionin poika.
Hartiat painuksissa, ylpeä pää taipuneena raskaan taakan alle: katse lasittuneena piteli hän jotakin kädessään.

Viimeiset toiveet Gondorin tulevaisuudesta räsähtivät Denethorissa sirpaleiksi sinä kitkeränä hetkenä, kun sai haljenneen villihärjänsarven kouraansa pidellä. Silloin hän aavisti ettei poikansa palaisi pitkältä matkaltaan.
Hän oli pannut kaiken uskonsa poikaan, vanhimpaansa, luottanut valtakunnan kaiken tulevan tämän käsiin ja lähettänyt hänet matkaan Faramirin sijaan. Mitä saikaan hän siitä palkaksi kestämättömän surun ja murheen lisäksi?

Boromir olisi poissa, haaveet ja kunnia hautautuisivat hänen mukanaan. Vain paljas pelko ja epätietoisuus olivat jäljellä, kaikki muu olisi mennyttä.

* * *
Ja Denethor ajoi Faramirin turmeltuun Osgiliathiin kuin järkensä menettänyt vanhus: ennalta oli tuomittu epäonnistumaan tuo yritys vallata takaisin raunioitunut ja tuhottu kaupunki, jossa pahuus jo mellasti.
Sittenkin Faramir meni, kuuliaisena isälleen sekä tämän antamalle käskylle.

Vihollinen oli voimallinen ja Gondorin kilpeä ja miekkaa kantavia miehiä vähän: enää ei kannattanut laskea toivoaan Rohanin ratsuruhtinaiden avun varaan, jota ei kuulunut saapuvaksi.
He olisivat yksin valtakuntaansa puolustamassa, kohtaisivat hyljättyinä onnettoman loppunsa.

Suuriruhtinas Imrahilin kantaessa elotonta Faramiria Minas Tirithin porteista särkyi Denethorin sydän viimeisen kerran.
Vasta katsoessaan nuoremman poikansa liikkumattomia ja harmaankalpeita kasvoja mies tajusi miten paljon tätä rakasti: tuolloin tunsi käskynhaltija voimakkaana kaiken sen kiintymyksen, josta Faramir oli viimeiset aikansa jäänyt osattomaksi.

Eikö isä ollut nämä pitkät vuodet kätkenyt rakkautensa halveksuntaan, palvonut Boromirin rohkeutta ja omistautumista maalleen, toivonut viimein että Faramir olisi kaatunut örkkien nuoliin veljensä sijaan. Faramir, poika joka oli hänen silmissään ollut mitätön ja vailla ansioita, jonka sydämessä asuvaa sääliä isänsä oli armotta väheksynyt.

Ivallisesti Denethor oli nauranut nuorimmaisensa tapaillessa innostuneena vanhoja säkeitä, sylkäissyt kärkevät sanansa vasten pojan herkkäpiirteisiä kasvoja.
Hän oli piiskannut poikaa sanoillaan ja katseellaan, ankarin parsin oli hän puhunut voidakseen ohjata kuopustaan järkevämpään suuntaan.
Käskynhaltija ei ollut nähnyt esiin pyrkivää kyynelvuota ja haavoittunutta katsetta poikansa silmissä; ja jos olisi nähnytkin, olisi kenties teeskennellyt muuta.

Samoin oli hän inhonnut nuorimmaisensa tapaa alentaa itsensä ja ryömiä isänsä jaloissa epätoivoista hyväksyntää kerjäten: hän oli jo aikaa kyllästynyt nuorukaisen aneleviin kasvoihin ja nöyristeleviin elkeisiin. Niin oli poika rukoillut Denethorilta arvostusta, vaikka isänsä oli lähettänyt hänet lähes varmaan kuolemaan.

Sillä kaikessa nokkeluudessaan ja terävyydessään ei käskynhaltija ymmärtänyt että Faramir olisi miehistynyt isänsä silmissä jos tämä olisi joskus tuhrannut aikaansa suodakseen pojalleen hyväksyvän hymyn tahi rohkaisevan taputuksen olkapäälle.

Hän ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt Boromirin intoa puolustaa ja suojella pikkuveljeään; mitä väliä olisi Faramirilla kun vanhempi veljensä kantoi ylpeydellä torveaan ja tulisi Gondorin käskynhaltijaksi isänsä jälkeen?

Faramirista oli muutenkin tullut liiaksi pehmeä ja hempeämielinen, eikä poika ollut isänsä silmissä yhtä rohkea kuin isoveljensä oli. Velhon oppipoika ja kelvoton maataan puolustamaan, sitä nuorimmainen totisesti oli.
Boromir sen sijaan oli ollut isänsä poika, vahva ruumiiltaan kuin mieleltäänkin, aito soturi.
Oikea taistelija oli käskynhaltijan Boromir ollut: ylpeä ja voimakastahtoinen, kunniantuntoinen isiensä ja kansansa maata kohtaan.

Ei Denethor ollut tiennyt että ikävöisi lastaan tämän poismenon jälkeen kuten vanhemmat aina ikävöivät ja surevat, olivat heidän välinsä lapseen olleet millaiset tahansa. Vain Boromirille olivat hänen rakkautensa ja hyväksyntänsä riittäneet silloin kun Faramir olisi kaivannut niitä kipeimmin.

* * *
Ja hän valmistutti nuorelle pojalleen kammion, lähetytti pois kaiken palvelusväen ja vartiojoukot. Viileässä salissa hän istui katkera kiintymys rinnassaan, valvoi tunteja poikansa ruumiin äärellä.
Käskynhaltijan mieleen tulvivat lohduttomat muistot niistä ilkeistä ja raakalaismaisista lauseista, jotka oli heittänyt vasten kauniin poikansa kasvoja.
Silti hän pilkahduksittain muisti miten Faramir oli poikasena juossut nauraen ja rakastavana hänen syliinsä, keikkunut hänen polvillaan:
hänen oma rakkautensa oli myöhässä, liian myöhäistä oli kertoa pojalle miten paljon tämä oli merkinnyt isälleen.
Vaikka Faramir oli vaivoin hengissä, hän ei näkisi seuraavaa auringonlaskua. Niin kuvitteli käskynhaltija äkkinäisen toivottomuutensa puuskassa.

Denethor oli aiheuttanut kumpaisenkin poikansa kuoleman, surmannut omat lapsensa.
Hänellä ei ollut enää ketään.
Hän oli hävinnyt: hänen elämällään ei enää ollut tarkoitusta. Päivänsä valuivat hukkaan, hukkaan kuin hyinen vesi haljenneen kallion lomitse.

* * *
Katseltuaan murtuneena nuoremman poikansa kasvoja oli käskynhaltija päättänyt jättää maailman kuin mahtavat miehet tekivät, osoittaen suurta urhoollisuutta kuoleman edessä. Mutta örkkien nuoliin ei hän tahtonut kaatua, ei valittaa tuskaansa hidasta armahdusta odottaen.

Hän halusi pois tuosta kurjasta maasta, joka oli ollut hänen elämänsä; maasta, joka oli vienyt hänen molemmat poikansa.
Pois hän nyt halaji ikuisen synkkyyden ja kuolon keskeltä.

Niin hän antoi käskyn kerätä tarpeet suurta roviota varten, öljyä ja puuta:
Faramirin piti puhdistuman liekeissä isänsä kanssa. Jos oli käskynhaltija lyönytkin poikansa laimin tämän elonhetkinä, saisi hän olla isänsä vierellä kuoleman koittaessa.

Denethorin palvelijat olivat toteuttaneet sokeasti hänen mielettömät käskynsä ja tuoneet kaiken mitä hän oli vaatinut. He olivat saaneet taistella niskoittelijaa vastaan päästäkseen Kuolleiden Taloon, mutta nyt kaikki oli valmiina.
Faramir makasi liikkumattomana kivipaadella olkien ja heinien seassa, öljystä märkänä. Palvelijat pitelivät ylhäällä roihuavia soihtujaan ja odottivat käskynhaltijan viimeistä määräystä.

Mutta juuri ennen kuin heidän kuolemaansa oltiin panemassa täytäntöön, saapuivat raivoisat askeleet ja ovet revittiin auki. Mithrandir.

He ajautuivat katsein ja sanain taistoon, velho ja Denethor. Vanha velho yritti vaikuttaa hänen mieleensä ja syöttää hänelle valheita, turhaan.
Faramiriin olivat Mithrandirin sanat aina uponneet, poika oli kulkenut ukkorähjän perässä kuin pahainen opetuslapsi; mutta käskynhaltijan viha nousi milloin näki vanhuksen ilmestyvän.

Nyt nousi Denethorin raivo täysin ennen näkemättömiin mittoihin, repi viimeisenkin järjenriekaleen päästään; ja hän tarttui öljyastiaan heittäen viimeiset öljytilkat vaatteilleen ja hiuksilleen.
Mutta nuorukainen, nuorukainen oli nopeasti hävinnyt Ecthelionin perillisen näkökentästä, tämä oli kannettu pois hänen samenevien silmiensä ulottuvilta.

Käskynhaltija tunsi vahingoniloisen naurun karkaavan kurkustaan; yht’ äkkiä hän ryntäsi hillittömällä vauhdilla sieppaamaan tulen palvelijan kädestä ja heittäytyi samaiselle kiviselle paadelle jolla rakas poikansa oli hetkeä aiemmin levännyt.

Tulen leimahdus välähti talon seisovassa ilmassa ja äkillinen kuumuus lehahti Denethorin ympärille, riehuvat lieskat hyväilivät hänen vääntelehtivää kehoaan.
Käskynhaltija yritti tukahduttaa kurkustaan pyrkivän huudon siinä onnistumatta: mahtava karjaisunsa jähmetti veren palvelijoilta ja kaikilta paikalla olleilta.

Palantír kärvensi miehen käsiä ja hän kärsi polttavaa kipua, joka tuntui kiduttavan hänen tuskaisaa ruumistaan iäisyyden. Tuli räiskähteli hänessä ja hänen selkänsä taipui kaarelle liekkien syödessä hänen lihaansa.

Denethor kutsui edesmennyttä vaimoaan, poikainsa nimet paloivat huulillaan.
Sitten... kaikki oli ohi.
Nokeentunut näkykivi luiskahti hänen hiiltyneistä, herpaantuneista käsistään ja vieri pitkin lattiaa jättäen tumman viirun jälkeensä.


Loppu.


* Raiskattu lainaus CMX: ltä, jonka Marmorissa lauletaan ”Luvuttomat päivät virtaa toistensa lomaan” Se on niin hieno lause, että oli ihan pakko lainata jollakin tavalla. (Itse asiassa koko tämä hassu fikkeroinen sai alkunsa Marmorin valtavan kauniiden lyriikoiden pohjalta.)

A/N2: Olivat muuten kovia uneksimaan tuossa perheessä kun alvariinsa näkyjä näkivät :wink:
Risuja ja ruusuja otetaan mielellään vastaan, jos joku jaksaa niitä joskus rustata.
Viimeksi muokannut Annatar, Su Loka 22, 2006 10:59 am. Yhteensä muokattu 3 kertaa.
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie » Su Joulu 25, 2005 11:33 am

Tiiätkö, leffa olisi ollut niin paljon parempi jos Denethor olisi ollut siinä samanlainen kuin sinun ficissäsi (minäkin voisin ehkä katsoa niitä Denethor-kohtia.. x) ), minusta tällaisia leffa-ficcejä on aivan ihana lukea jossa Denethorillekin on annettu jotakin arvoa eikä sitä ole raadeltu niin kuin elokuvassa. ^^ Minusta Denethor oli todella hieno tässä; se tuntui minusta ihan kirjan Denethorilta; yhtä ylpeältä mutta ei kuitenkaan mielipuolelta (ei minusta edes tuossa lopussa, roviota rakennettaessa, vaan enemmänkin epätoivoiselta mieheltä joka on jo menettänyt kaiken). Ja samoin Boromir tuntui itseltään, ja niin tuntui Faramirkin, ja varsinkin nuo kohdat jossa Denethor ajatteli eroja niiden miesten välillä, jotka laittoivat uskonsa aseisiin ja niiden, jotka laittoivat sen taruihin ja lauluihin, oli aivan ihania. Minä en yhtään ihmettele että Denethor ja Boromir ei laulamalla yllä pidettyä urheutta arvosta - ennemminkin niistä varmaan tuntuisi, että se vie keskittymistä ja voimia pois käsillä olevasta taistelusta.. ^^ Ja Boromirin ja Faramirin suhde oli kanssa aivan ihanasti kuvattu, kuten nuo kohdat joissa Boromir oli aina suojellut Faramiria ja halusi lähteä Rivendelliin.. veljesten keskinäinen rakkaus näkyy tässä niin selvästi. Ja Denethorin suhtautuminen poikiinsa oli samaten todella hienosti kuvattu. Varaukseton rakkaus Boromiriin ja halveksunta Faramiriin, ennen kuin se Faramirin tehdessä kuolemaa tajusi mitä se on menettänyt. Voi.
Jos oli käskynhaltija lyönytkin poikansa laimin tämän elonhetkinä, saisi hän olla isänsä vierellä kuoleman koittaessa.
Tuo oli minusta ihana kohta. Minä olen varmaan yksi niistä harvoista ihmisistä jotka pitää tuosta tavasta jolla Denethor valitsi kuolemansa hetken ja tavan, minusta se antaa sen kuolemalle arvokkuutta. Ja tuo ajatus, että se halusi kuolla Faramirin rinnalla, on kaunis.

Minä en keksi tästä yhtään mitään kritisoitavaa, tiiätkö. ^^ Itse olisin pitänyt tästä vieläkin enemmän tosin jos Boromir ei olisi lähtenyt hakemaan Isildurin turmaa Rivendellistä (vaan siis kysymään siitä unesta), mutta tähän ficciin ja Denethorin ajatuksiin se sopii kyllä hyvin. ^^ Ja tuosta lopusta minä pidin paljon; Denethor kuolemassa roviolla on paljon tyylikkäämpää kuin se great-skydiving-fireball-Denethor... :D Ja nuo viimeiset lauseet olivat tosi hieno lopetus tälle;
Nokeentunut näkykivi luiskahti hänen hiiltyneistä, herpaantuneista käsistään ja vieri pitkin lattiaa jättäen tumman viirun jälkeensä.
Tyylikästä, kerta kaikkiaan.
Ja muutenkin ihana ajatella että Denethor kuoli rakkaimpien ihmistensä nimet huulillaan. ^^

Kiitos kirjoittamisesta. Ihanaa että sinä kirjoitit näin mahtavan Denethor-ficin. Sinun runollinen kirjoitustyylisi muuten sopii minusta tosi hyvin näihin sinun Keski-Maa -ficceihisi. ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.

Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse » Ma Joulu 26, 2005 6:21 pm

Minä en osaa sanoa mitään niin hienoa kuin Marnie, varsinkin kun monta samaa asiaa minäkin olisin sanonut. Minä pidin tästä Denethorista. Se oli hyvin kirjan kaltainen hahmo ja tämä kirjoitustyyli sopi mielestäni keskimaaficciin erityisen hyvin. Teksti kulki hyvin ja vei mukaansa. Pidin tästä kovin paljon, Denethorista ei kovinkaan paljon kirjoiteta ja kyllä se minustakin omat tarinansa ansaitsee. :)
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar » Ke Joulu 28, 2005 12:43 am

Kiitos palautteesta, Marnie ja Piratesse!

Teidän kommenttinne olivat niin ihania että minä leijuin varmaan puoli tuntia ilmassa ^^
Olin melkoisen epävarma tästä ficistä laittaessani sen tänne, tuntui että tämä oli liian jaaritteleva ja että tässä mätti jokin mitä en omassa sokeudessani kyennyt näkemään.

Yritin saada tähän edes jotakin kirjan Denethorista ja siitä, miten menetykset ja näkykiveen kurkistelu häneen vaikuttivat.
Noble näyttelee hienosti sen filmin sekopään roolin, pakko myöntää vaikka en filmin Denethorista erityisemmin pidäkään.
Halusin uskoa että Denethor oli alunperin hyvä ja ylpeä mies mutta menetykset ja suru katkeroittivat sen ja saivat epätoivoiseksi. Kirjan Denethorhan on todella kiehtova hahmo, Noble olisi varmaan saanut siitä mahtavan tulkinnan valkokankaalle.
Ja vaikea uskoa ettei isä olisi rakastanut toistakin poikaansa, varsinkaan menneinä aikoina kun miehen mitta oli poikalasten määrä ja olemassaolo tai jotakin hyvin sinne päin. Denethor saattoi kyllä välillä unohtaa rakkautensa Faramiriin, mikä on todella sääli. Mutta kuinka moni vanhempi oikeasti lakkaa rakastamasta lastaan?

Minä olen oikein onnellinen että nuo hahmot tuntuivat teidän mielestänne omilta itseltään! ^^

Marnie, ajattelin että sen unen selvittäminen oli yksi niistä syistä miksi Booris lähti Rivendelliin, mutta unohdin nähtävästi kirjoittaa sen. Sen ohella ajattelin että poika varmaankin halusi samalla paitsi suojella suloista veljeään, myös täyttää isänsä toiveet ja saada ehkä hitusen kunniaakin matkallaan.
(Vanhemmat veljet ja sisaret ovat hauskoja kun pysyvät suojeluhaluisina riippumatta siitä, paljonko nuoremmilla sisaruksilla on ikää tai kokoa ^^)

Piratesse, minusta on tosi ihanaa kuulla että pääsit mukaan tuohon tekstiin ja pidit tästä ficistä ja Denethorista!! ^^
Denethorista voisi kyllä olla enemmän ficcejä, herra on niin monitasoinen hahmo että siitä varmaan riittäisi ihmisille paljonkin kirjoitettavaa.

Mukavaa että tuo loppu menetteli, minä kun jouduin taistella sen kanssa kaikkein eniten.
Lohdullista kuvitella, että Denethor saattoi päästä vaikkapa vaimonsa ja Booriksen luo kuollessaan, tai jotakin muuta vastaavaa.

Ja vielä mukavampaa, ettette pidä kirjoitustapaani liian pitkäveteisenä tai jaarittelevana ^^

Kiitoksia vielä palautteestanne!
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Avatar
Thrior
Örkki
Viestit: 170
Liittynyt: Ke Heinä 06, 2005 6:47 pm
Paikkakunta: Mordor

Re: Palantírin mahti (Denethor, PG)

Viesti Kirjoittaja Thrior » Pe Joulu 30, 2005 4:08 pm

Todella hieno, syvällinen ja upeasti kirjoitettu ficci. Denethor tosiaan oli tehty elokuvassa täydeksi mielipuoleksi, mutta tässä hän näytti ihmiseltä joka vain joutui pahuuden ja katkeruuden pauloihin.
Kirjoitustyylisi on erittäin kaunis ja selkeä ja kykenet hyvin vangitsemaan eri tunteita.

Joo... Marnie tuossa nähtävästi sanoo paljon samoja asioita joita minäkin ajattelin joten en taida ruveta toistamaan samoja asioita :).
Avatar-artti peräisin täältä: otisframpton.deviantart.com

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar » Pe Joulu 30, 2005 5:36 pm

Kiitos palautteestasi, Thrior!

Mukavaa saada kommenttia sinulta. Minä olen tosi mielissäni siitä että pidit tästä ficistä ja kirjoitustyylistä. ^^

Ihanaa jos tuosta välittyivät Denethorin tunteet, ja vielä hienompaa jos Denethor vaikuttaa tässä inhimillisemmältä kuin leffassa :wink:

Epätoivoiset ja kaiken menettäneet ihmiset ovat paitsi mielenkiintoisia, takuulla myös kaikkein vaarallisimpia...
Viimeksi muokannut Annatar, Ti Tammi 10, 2006 8:57 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas » La Tammi 07, 2006 8:35 pm

ihana, kaunis ja koskettva :cry:

leffassa Denethor on aivan kauhea kylmä ja jäinen. Kirjassakaan se ei oo niin paha, mutta tämä kuvaus oli aivan ihana.
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar » Ti Tammi 10, 2006 9:23 pm

Kiitos, Athelas!

Tosi mukavaa saada palautetta :D

Ihanaa kuulla että tämä tarina kosketti, ja että sinä pidit tästä.

Ja vieläkin mukavampaa, mikäli tämä antoi Denethorista yhtään ihmismäisemmän kuvan :wink:
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas » Pe Tammi 20, 2006 1:36 pm

"Ja vieläkin mukavampaa, mikäli tämä antoi Denethorista yhtään ihmismäisemmän kuvan "

joop..mä oon tosiaankin lähinnä pitänny Denethoria jonain elukkana, kun se on pikku-kultamussukka-Faramirille niin kauhea.. :?
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Su Tammi 22, 2006 4:55 pm

Tämä ficci oli kyllä todella vaikuttava sukellus Denethorin aatoksiin. Denethorin hahmoon ei ole niin helppo eläytyä, mutta tässä siinä oli onnistuttu hienosti. Tyylisi on tosiaan runollinen, siinä on toimivia kielikuvia ja sopivasti paatosta. :)

Onkohan tässä ollut enemmän kirja vai leffa lähtökohtana? Itse näen kirjan Denethorin ehkä hieman säyseämpänä tai ainakin niin että hänen mielipiteensä esim. Faramirista olisivat vähän maltillisempia. Samoin tuo Faramirin hahmo näytti perustuvan enemmän leffaan. Erityisesti tämä kohta
Samoin oli hän inhonnut nuorimmaisensa tapaa alentaa itsensä ja ryömiä isänsä jaloissa epätoivoista hyväksyntää kerjäten: hän oli jo aikaa kyllästynyt nuorukaisen aneleviin kasvoihin ja nöyristeleviin elkeisiin.
särähtää minunlaiseni fanaattisen kirja-Faramirin kannattajan korvaan, koska en näe Faramiria noin alistuvaisena ja haavoittuvana, vaan enemmän sellaisena kapinallisena, joka tarpeen vaatiessa ärähti isälleen vastaan (vaikka tietysti hänkin oli vähän epävarma isänsä edessä, mutta ei niin kärjistetysti kuin tuo leffan hahmo). Mutta tosiaan jos kyseessä oli leffan Faramir, olen kyllä valmis hyväksymään tuollaisen kuvauksen. :)

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar » Su Helmi 26, 2006 11:19 pm

Kiitos kommenteista, Athelas ja Mithrellas! ^^

Mithrellas, tämän tarinan Faramir on minun näkemykseni siitä miten kuvittelin Denethorin nähneen poikansa. Faramir on kuvattu Denethorin silmien kautta, vaikka kertojana onkin 3. osapuoli. Lastaan vähätteleviä (oli se perillinen sitten viiden, viidentoista tai viidenkymmenen) vanhempia on nimittäin tullut nähtyä sen verran, että heille ei yleensä kelpaa mikään mitä lapsi tekee vaan asiat käännetään päälaelleen.
Ei, tämä ficci ei perustu elokuvaan sen kummemmin kuin muutkaan ficcini. Tuolla alussa on kyllä varoitettu siitä, ettei tämä seuraa kirjaa ihan orjallisesti :) Tämä perustuu minun omiin mielikuviini, ja Faramirista on takuulla yhtä monta näkemystä ja mielikuvaa kuin Tolkienilla on lukijoita ^^
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse » Ke Maalis 01, 2006 3:52 pm

Anteeeeksi, minun on pakko tunkea nenäni tännekin... Minusta Denethor pitää Boromiria selvästi "golden boy"-asemassa ja näitä tämänkaltaisia tyyppejä olen minäkin aika hurjasti nähnyt. Nuoremmat sisarukset, oli sitten veljiä tai sisaria, tekivät mitä hyvänsä ja olivat millaisia hyvänsä tahansa, niin kalpenevat kaikessa tämän yhden rinnalla. Vai yhdellä on merkitystä. Joops, ehkä se siitä, mutta ihmiset on kyllä jännittävän hassuja otuksia. :D
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Ti Maalis 07, 2006 4:58 pm

Oijoi,aivan mahtava ficci! Kuvailit todella hyvin Denethorin suhdetta Faramiriin ja Boromiriin. Ylipäätänsä kuvailu oli todella hyvää. Tarina oli kirjoitettu ikäänkuin runomuodossa, ja se sopi hyvin ficin tunnelmaan. Enempää en oikein voi sanoa, eiköhän kaikki muu ole jo sanottu aiemmin :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar » Pe Maalis 10, 2006 11:20 pm

Kiitoksia kommenteista, Piratesse ja Andune! ^^

Piratesse, jotakin tuohon suuntaan kaiketi itsekin ajattelin :wink:

Andune, ihanaa että pidit tästä ficistä ja kuvailusta eikä hassu kirjoitusmuotokaan haitannut :) Mukavaa myös, että Denethorin suhde poikiinsa tässä toimi sinulle.
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar » La Maalis 11, 2006 12:50 pm

Voi zilah, minen tiedä yhtään mitä sanoisin... paitsi että elä kultapieni enää itke :wink:
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Vastaa Viestiin