Liian myöhäistä, PG
Lähetetty: La Tammi 14, 2006 9:46 pm
Title: Liian myöhäistä
Author: Mithrellas
Rating: PG
Genre: draama
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Tolkienille, en tee niillä rahaa ja näin poispäin
Summary: On vuosi 82 N.A. Elessar suree käskynhaltijaansa.
A/N: No meninpä sitten kirjoittamaan jotain oman suosikkihahmoni kuolemasta. Kaikki palaute on tervetullutta.
Liian myöhäistä
Oli kylmä. Elessar seisoi yksin Ecthelionin tornin ylimmässä kammiossa ja katseli Varjovuorten rikkomaa horisonttia, jonka magentanpunainen hehku enteili auringon nousua. Elessar oli nähnyt monta sen kaltaista auringonnousua elämänsä aikana, mutta tässä kerrassa oli jotain erilaista.
Monta pitkää vuotta oli hän elänyt, monta vaaraa kohdannut, monta surua itkenyt. "Tulen ihan kohta", oli Elessar sanonut kuningattarelle edellisenä iltana. Mutta vielä hän seisoi yksin Minas Anorin valkeassa tornissa. Miten hän voisi enää milloinkaan laskeutua alas noita jyrkkiä kivisiä portaita ja kohdata alamaisensa ymmärtäväisenä, viisaana ja lempeänä kuninkaana? Miten hän pystyisi siihen ja kuka häntä siinä auttaisi?
Elessar huokaisi. Hän oli aina tiennyt, että tämä päivä koittaisi. Se oli kohtalon määräämä. Se oli Elrosin veren mukanaan tuoma lahja ja kirous: kolminkertainen elinikä muihin ihmisiin verrattuna. Yksi toisensa jälkeen he olivat menneet, kaikki hänen uskollisimmat palvelijansa: ensin Imrahil, sitten Imrahilin poika Elphir, Éomer Éadig ja Éowyn Ithilienin prinsessa, Peregrin ja Meriadoc samana vuonna. Yksi oli seissyt hänen rinnallaan jokaisissa hautajaisissa. Ja joka kerralla Elessarista oli tuntunut, että yksi uusi uurre oli ilmestynyt tämän vakavan miehen kasvoille, yksi uusi hopeinen suortuva hänen tummien hiustensa joukkoon. Miten monta menetystä saattoi mies kestää tulematta katkeraksi ja synkkämieliseksi?
Ihminen on vapaa tämän maailman kierrosta, niin sanottiin. Belechtor II, Gondorin 21. käskynhaltija, oli hallinnut melkein 300 vuotta sitten. Hän oli ollut viimeinen käskynhaltija, joka oli elänyt yli 100-vuotiaaksi. Kun Belechtorin sielu oli viimein jättänyt hänen henkensä huoneen, oli myös Lähteenpihan valkoisen puun viime lehti varissut ja kieppunut itätuulen syövereihin.
Elessar astui muutaman askeleen kohti tornin kapeaa ikkunaa ja kurkisti siitä alas. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Neljän yhdeksättä vuotta oli Faramir toiminut hänen käskynhaltijanaan. Se oli pitkä aika. Belechtorin kausi ei ollut kestänyt kuin yhden seitsemättä.
"Todellakin. Minun pitäisi avata tuo ovi ja mennä takaisin. Kansani odottaa minua", sanoi Elessar itselleen, mutta hän ei voinut liikuttaa jalkojaan. Hän huokaisi. "Miksi en koskaan sanonut mitään?"
Siitä oli kauan, sanoisi moni, kun Aragorn oli astellut yhdessä Imrahilin ja Éomerin kanssa Minas Tirithin portille voittoisan Pelennorin taistelun jälkeen. Aragorn oli juuri ollut käymässä hyvin ansaitulle levolle, kun Gandalf oli ilmestynyt teltan ovelle. Aragornia oli tarvittu kaupungissa. Ja hän oli käynyt hakemassa Faramirin takaisin. Hän ei voinut antaa tämän mennä. Ei sillä kertaa. Ei vielä. Hän tarvitsi Faramiria. Hän tiesi sen jo silloin. Faramir oli saanut Gondorin hallitsijan kasvatuksen ja hän tunsi maansa lait ja kansansa tavat. Ja kansa tunsi hänet. Kuka muu olisi auttanut Gondorin ihmisiä hyväksymään kaukaa pohjoisen metsistä tulleen muukalaisen kuninkaakseen, ellei Faramir? Faramir oli tunnistanut Aragornin kuninkaaksi ensi silmäyksellä. "Mitä käskee kuningas?" oli hän kysynyt.
Elessar kohautti olkapäitään. Ei, hänen jalkansa eivät edelleenkään liikkuneet. Vaikka hän kuinka järkeili, hän ei voinut mitään sille, että olisi mieluiten seisonut tässä tornissa vaikka kuolemaansa asti. Kyllä hän oli tiennyt tämän päivän tulevan. Miksi hänestä silti tuntui, että se oli tapahtunut yllättäen, iskenyt kuin salama kesken kuulaan syysaamun? Vielä edellisenä päivänä oli Faramir tullut hänen luokseen ja ilmoittanut, ettei enää palaisi. Ihan noin vain. Ja Elessar oli jäänyt hetkeksi tuijottamaan noihin edelleen niin kirkkaisiin silmiin ja todennut "ymmärrän". Ymmärrän? Miksi ihmiset aina sanoivat "ymmärrän" silloin kun heillä ei ollut harmainta aavistusta siitä, mitä toinen oli juuri tokaissut? Ja sitten hän oli katsonut, kuinka käskynhaltija oli kävellyt pois salista, vakain askelin, tummanvihreä viitta ja hopeanharmaa tukka hieman hulmahdellen saappaiden kantojen kolahtaessa marmoriin. Eikä Elessar nähnyt häntä enää koskaan.
Elessar oli oikeastaan tiennyt jo ensi näkemältä, että Faramirilla tulisi aina olemaan erityinen paikka hänen sydämessään. Elessar oli aina ihaillut Faramirin suoraa mustaa tukkaa ja haltiamaisen kauniita kasvoja. Ne muistuttivat häntä jostakin, jonka hän oli jo melkein unohtanut tai ainakin yrittänyt unohtaa. Kauniista, mutta yksinäisestä nuoresta naisesta, joka oli asunut kaupungissa silloin kun Elessar, tai Thorongil, kuten hänet silloin tunnettiin, oli palvellut käskynhaltija Ecthelionia. Mutta Finduilas oli ollut naimissa käskynhaltijan pojan kanssa, eikä Thorongil ollut koskaan mennyt naisen luokse ja kertonut, että olisi halunnut tutustua tähän paremmin. Mutta hän muisti neidon surulliset silmät, korpinmustat hiukset ja kesäyönsinisen manttelin, johon oli kirjailtu hopeatähtiä.
Finduilas oli kuollut nuorena, viisi vuotta Faramirin syntymän jälkeen.
Toisinaan Elessar oli hetkeksi kadottanut ajantajun ja vaipunut mietteisiinsä katsellessaan Faramiria. Hän muisti elävästi kuinka Faramir oli säpsähtänyt, kun kuningas oli kerran ajatuksissaan ojentanut kätensä tätä kohti ja koskettanut tämän hiuksia.
Sellaista se oli ollut. Hämmentynyt katse, kun Elessar oli syöksynyt hänen luokseen käsivarret ojossa ja halannut ehkä vähän liiankin toverillisesti; muutama epäröivä askel taaksepäin, kun kuningas oli antanut kätensä viivähtää aavistuksen liian pitkään toisen hartioilla. Äänettömät kyyneleet ruhtinatar Éowynin haudalla, eikä mies ollut huomannut, kuinka kuningas oli paluumatkalla tarjoutunut tukemaan hänen horjuvia askeleitaan.
Elessar huokaisi jälleen syvään. Aurinko oli noussut ja sen säteet leikkivät suihkulähteen yllä kimmeltävissä vesipisaroissa. Valkean puun lehdet värisivät hiljaa, kun hento tuulenvire kävi mereltä.
Sanottiin, että Faramir oli osannut lukea ihmisten sydämiä ja että hän oli suhtautunut lempeän ymmärtäväisesti siihen, minkä oli lukenut. Oliko Faramir siis ollut sokea Elessarin sydämelle? Eikö hän ollut nähnyt, miten paljon hän oli merkinnyt kuninkaalle? Eikö hän edes kerran olisi voinut istuutua kuninkaan viereen valkoisen muurin kupeelle, nojata taaksepäin ja nauraa yhdessä kuninkaan kertomuksille puolituisten erikoisista tavoista tai salohaltioiden leikkimielisistä kujeista? Mutta Faramir oli aina ollut niin kohtelias, niin muodollinen, niin täynnä ylenpalttista kunnioitusta herraansa kohtaan, ettei hän koskaan ollut todella pysähtynyt ja katsonut kuningasta silmiin. Eikä kuningas ollut koskaan sanonut mitään. Koskaan hän ei ollut kysynyt, eikö Faramir haluaisi olla enemmän kuin uskollinen neuvonantaja - ystävä. Koskaan hän ei ollut kertonut, mitä todella ajatteli.
Ovelta kuului koputus. Kuningas oli pitkään vaiti ennen kuin pyysi tulijaa sisään. Kamaripalvelija avasi oven ja väistyi syrjään. Ovella seisoi Elboron, uusi käskynhaltija. Elessar katsoi häntä. Elboron oli jo vanha mies. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja valppaat, mutta ne eivät olleet ne silmät, joita kuningas oli rakastanut. Elessar nyökkäsi ja astui kammiosta ulos.
Neljän yhdeksättä vuotta. Ja nyt kaikki oli liian myöhäistä.
Loppu
Author: Mithrellas
Rating: PG
Genre: draama
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Tolkienille, en tee niillä rahaa ja näin poispäin
Summary: On vuosi 82 N.A. Elessar suree käskynhaltijaansa.
A/N: No meninpä sitten kirjoittamaan jotain oman suosikkihahmoni kuolemasta. Kaikki palaute on tervetullutta.
Liian myöhäistä
Oli kylmä. Elessar seisoi yksin Ecthelionin tornin ylimmässä kammiossa ja katseli Varjovuorten rikkomaa horisonttia, jonka magentanpunainen hehku enteili auringon nousua. Elessar oli nähnyt monta sen kaltaista auringonnousua elämänsä aikana, mutta tässä kerrassa oli jotain erilaista.
Monta pitkää vuotta oli hän elänyt, monta vaaraa kohdannut, monta surua itkenyt. "Tulen ihan kohta", oli Elessar sanonut kuningattarelle edellisenä iltana. Mutta vielä hän seisoi yksin Minas Anorin valkeassa tornissa. Miten hän voisi enää milloinkaan laskeutua alas noita jyrkkiä kivisiä portaita ja kohdata alamaisensa ymmärtäväisenä, viisaana ja lempeänä kuninkaana? Miten hän pystyisi siihen ja kuka häntä siinä auttaisi?
Elessar huokaisi. Hän oli aina tiennyt, että tämä päivä koittaisi. Se oli kohtalon määräämä. Se oli Elrosin veren mukanaan tuoma lahja ja kirous: kolminkertainen elinikä muihin ihmisiin verrattuna. Yksi toisensa jälkeen he olivat menneet, kaikki hänen uskollisimmat palvelijansa: ensin Imrahil, sitten Imrahilin poika Elphir, Éomer Éadig ja Éowyn Ithilienin prinsessa, Peregrin ja Meriadoc samana vuonna. Yksi oli seissyt hänen rinnallaan jokaisissa hautajaisissa. Ja joka kerralla Elessarista oli tuntunut, että yksi uusi uurre oli ilmestynyt tämän vakavan miehen kasvoille, yksi uusi hopeinen suortuva hänen tummien hiustensa joukkoon. Miten monta menetystä saattoi mies kestää tulematta katkeraksi ja synkkämieliseksi?
Ihminen on vapaa tämän maailman kierrosta, niin sanottiin. Belechtor II, Gondorin 21. käskynhaltija, oli hallinnut melkein 300 vuotta sitten. Hän oli ollut viimeinen käskynhaltija, joka oli elänyt yli 100-vuotiaaksi. Kun Belechtorin sielu oli viimein jättänyt hänen henkensä huoneen, oli myös Lähteenpihan valkoisen puun viime lehti varissut ja kieppunut itätuulen syövereihin.
Elessar astui muutaman askeleen kohti tornin kapeaa ikkunaa ja kurkisti siitä alas. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Neljän yhdeksättä vuotta oli Faramir toiminut hänen käskynhaltijanaan. Se oli pitkä aika. Belechtorin kausi ei ollut kestänyt kuin yhden seitsemättä.
"Todellakin. Minun pitäisi avata tuo ovi ja mennä takaisin. Kansani odottaa minua", sanoi Elessar itselleen, mutta hän ei voinut liikuttaa jalkojaan. Hän huokaisi. "Miksi en koskaan sanonut mitään?"
Siitä oli kauan, sanoisi moni, kun Aragorn oli astellut yhdessä Imrahilin ja Éomerin kanssa Minas Tirithin portille voittoisan Pelennorin taistelun jälkeen. Aragorn oli juuri ollut käymässä hyvin ansaitulle levolle, kun Gandalf oli ilmestynyt teltan ovelle. Aragornia oli tarvittu kaupungissa. Ja hän oli käynyt hakemassa Faramirin takaisin. Hän ei voinut antaa tämän mennä. Ei sillä kertaa. Ei vielä. Hän tarvitsi Faramiria. Hän tiesi sen jo silloin. Faramir oli saanut Gondorin hallitsijan kasvatuksen ja hän tunsi maansa lait ja kansansa tavat. Ja kansa tunsi hänet. Kuka muu olisi auttanut Gondorin ihmisiä hyväksymään kaukaa pohjoisen metsistä tulleen muukalaisen kuninkaakseen, ellei Faramir? Faramir oli tunnistanut Aragornin kuninkaaksi ensi silmäyksellä. "Mitä käskee kuningas?" oli hän kysynyt.
Elessar kohautti olkapäitään. Ei, hänen jalkansa eivät edelleenkään liikkuneet. Vaikka hän kuinka järkeili, hän ei voinut mitään sille, että olisi mieluiten seisonut tässä tornissa vaikka kuolemaansa asti. Kyllä hän oli tiennyt tämän päivän tulevan. Miksi hänestä silti tuntui, että se oli tapahtunut yllättäen, iskenyt kuin salama kesken kuulaan syysaamun? Vielä edellisenä päivänä oli Faramir tullut hänen luokseen ja ilmoittanut, ettei enää palaisi. Ihan noin vain. Ja Elessar oli jäänyt hetkeksi tuijottamaan noihin edelleen niin kirkkaisiin silmiin ja todennut "ymmärrän". Ymmärrän? Miksi ihmiset aina sanoivat "ymmärrän" silloin kun heillä ei ollut harmainta aavistusta siitä, mitä toinen oli juuri tokaissut? Ja sitten hän oli katsonut, kuinka käskynhaltija oli kävellyt pois salista, vakain askelin, tummanvihreä viitta ja hopeanharmaa tukka hieman hulmahdellen saappaiden kantojen kolahtaessa marmoriin. Eikä Elessar nähnyt häntä enää koskaan.
Elessar oli oikeastaan tiennyt jo ensi näkemältä, että Faramirilla tulisi aina olemaan erityinen paikka hänen sydämessään. Elessar oli aina ihaillut Faramirin suoraa mustaa tukkaa ja haltiamaisen kauniita kasvoja. Ne muistuttivat häntä jostakin, jonka hän oli jo melkein unohtanut tai ainakin yrittänyt unohtaa. Kauniista, mutta yksinäisestä nuoresta naisesta, joka oli asunut kaupungissa silloin kun Elessar, tai Thorongil, kuten hänet silloin tunnettiin, oli palvellut käskynhaltija Ecthelionia. Mutta Finduilas oli ollut naimissa käskynhaltijan pojan kanssa, eikä Thorongil ollut koskaan mennyt naisen luokse ja kertonut, että olisi halunnut tutustua tähän paremmin. Mutta hän muisti neidon surulliset silmät, korpinmustat hiukset ja kesäyönsinisen manttelin, johon oli kirjailtu hopeatähtiä.
Finduilas oli kuollut nuorena, viisi vuotta Faramirin syntymän jälkeen.
Toisinaan Elessar oli hetkeksi kadottanut ajantajun ja vaipunut mietteisiinsä katsellessaan Faramiria. Hän muisti elävästi kuinka Faramir oli säpsähtänyt, kun kuningas oli kerran ajatuksissaan ojentanut kätensä tätä kohti ja koskettanut tämän hiuksia.
Sellaista se oli ollut. Hämmentynyt katse, kun Elessar oli syöksynyt hänen luokseen käsivarret ojossa ja halannut ehkä vähän liiankin toverillisesti; muutama epäröivä askel taaksepäin, kun kuningas oli antanut kätensä viivähtää aavistuksen liian pitkään toisen hartioilla. Äänettömät kyyneleet ruhtinatar Éowynin haudalla, eikä mies ollut huomannut, kuinka kuningas oli paluumatkalla tarjoutunut tukemaan hänen horjuvia askeleitaan.
Elessar huokaisi jälleen syvään. Aurinko oli noussut ja sen säteet leikkivät suihkulähteen yllä kimmeltävissä vesipisaroissa. Valkean puun lehdet värisivät hiljaa, kun hento tuulenvire kävi mereltä.
Sanottiin, että Faramir oli osannut lukea ihmisten sydämiä ja että hän oli suhtautunut lempeän ymmärtäväisesti siihen, minkä oli lukenut. Oliko Faramir siis ollut sokea Elessarin sydämelle? Eikö hän ollut nähnyt, miten paljon hän oli merkinnyt kuninkaalle? Eikö hän edes kerran olisi voinut istuutua kuninkaan viereen valkoisen muurin kupeelle, nojata taaksepäin ja nauraa yhdessä kuninkaan kertomuksille puolituisten erikoisista tavoista tai salohaltioiden leikkimielisistä kujeista? Mutta Faramir oli aina ollut niin kohtelias, niin muodollinen, niin täynnä ylenpalttista kunnioitusta herraansa kohtaan, ettei hän koskaan ollut todella pysähtynyt ja katsonut kuningasta silmiin. Eikä kuningas ollut koskaan sanonut mitään. Koskaan hän ei ollut kysynyt, eikö Faramir haluaisi olla enemmän kuin uskollinen neuvonantaja - ystävä. Koskaan hän ei ollut kertonut, mitä todella ajatteli.
Ovelta kuului koputus. Kuningas oli pitkään vaiti ennen kuin pyysi tulijaa sisään. Kamaripalvelija avasi oven ja väistyi syrjään. Ovella seisoi Elboron, uusi käskynhaltija. Elessar katsoi häntä. Elboron oli jo vanha mies. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja valppaat, mutta ne eivät olleet ne silmät, joita kuningas oli rakastanut. Elessar nyökkäsi ja astui kammiosta ulos.
Neljän yhdeksättä vuotta. Ja nyt kaikki oli liian myöhäistä.
Loppu